TO 16.01.2025 Kalajoki 500 historia - Suomen sota Kalajoella

 Suomen sota Kalajoella 1808-1809

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut taulun Kalajoen kirkon polttamisesta ruotsalaisen sotapäällikkö Olof von Schwerinin käskystä. Maalauksen koko on 60 x80 cm.

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut taulun Matturaisen talosta, jossa ruotsalainen 16-vuotias kreivi Wilhelm von Schwerin kuoli 27.09.1808 kello 12.00. Hänet on haudattu Kalajoen hautausmaahan.

Helmikuun 1. päivänä 1808 sai Oulun läänin maaherra Jakob David Lange kenraali Klerckeriltä tiedonannon, jossa sanottiin Venäjän valmistelevan hyökkäystä Suomen alueelle ja määrättiin rykmentit kiireellisesti rajalle. Sotatoimet alkoivat helmikuun lopulla. Vasta maaliskuun 1. päivänä aloittivat Kalajoen ruotusotamiehet marssinsa kohti Hämeenlinnaa. Matkaevääksi antoi kukin ruotu miehellensä 3 leiviskää kuivaa leipää, 1,5 leiviskää särvinainetta kuten lihaa, läskiä tai silakoita. Ankarien pakkasten takia oli miehille annettu myös turkit ja sarkaviitat.

Suomen armeijan ylipäällikön kenraali Klingsporin käskystä perääntyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot nopeasti pohjoista kohti. Maaliskuun 18 päivänä tiedotti maaherra Salon kihlakunnan asukkaille, että vihollinen lähestyi jo läänin rajoja. Kansan olisi parasta vaihtaa omaisuutensa rahansa, että se olisi turvassa viholliselta. Edelleen maaherra kehotti asukkaita teurastamaan osan karjastaan ja tuomaan lihat suolattuna Raahen kenttämakasiiniin käteistä maksua vastaan. Seuraavana päivänä kehotettiin kansaa kuitenkin säästämään elukoitaan, ettei se joutuisi pulaan vihollisvallan aikana. Pelättyä hyökkäystä Savosta käsin ei tullut.

Rantatietä pitkin perääntyivät ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osastot Kalajoelle huhtikuun 4. päivänä. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13. päivänä. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venäläiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18. päivänä ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi nyt Kalajoelle 30.4 sekä edelleen Kokkolaan. Toukokuun 5 päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle jo saman päivän iltana. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista. Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.

Kesän ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita, joiden tuloksena Suomen armeijan oli jälleen peräännyttävä. Oravaisten verisessä taistelussa haavoittui kuolettavasti mm. Runebergin sankarien joukkoon kuuluvat nuori ruotsalainen tykistöupseeri kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella syyskuun 27. päivänä klo 12 päivällä ja haudattiin Kalajoen hautausmaahan.

Syyskuun 29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klingspor suostui lähes venäläisten saneluratkaisuun. Sopimukseen kuitenkin pakotti armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut punatauti- ja lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle. Klingpor jätti lokakuun 5. päivänä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettiin Pulkkilaan ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista Kalajoelle.

”Täällä elämä oli ihanaa! Sitä täydensi vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen molemmin puolin, joen, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti valmistautuminen edessä olevaan taisteluun.” Näin kirjoitti 18-vuotias vänrikki Carl Johan Ljunggren muistelmissaan tilannetta Kalajoella ennen taistelujen alkua.

Kalajoella ollut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4 500 palveluskelpoista miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä 3-naulaista tykkiä. Toinen ruotsalainen prikaati, johon Ljunggrenkin kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati. Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä ja yksi pataljoona Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä 12 kanuunaa. Etujoukko oli Siipojoella. Sen muodosti kaksi pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaa ¾ peninkulman alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvioi Kalajoelle ryhmittyneiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä lukuun ottamatta 5 800 mieheksi.

Samaan aikaan lähti Kamenski Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa Lohtajaa kohti. Ihmeekseen huomasivat venäläiset Himangan lujat varustukset tyhjiksi. Huolimatta tuhoituista silloista ja kuraisista teistä oli Kulnev ja marraskuun 5. päivän iltana Siipojoella. Seuraavan päivänä hän meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen yli pakotettuaan suomalaiset perääntymään. Pian joutuivat ruotsalaiset laukaustenvaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui vangiksi.

Kalajoen läpi sodan osapuolet marssivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran perääntyvä Suomen armeija saapui Kalajoelle huhtikuussa 1808. Omia joukkoja seurasivat venäläisten etujoukot Jakov Kulnevin johdolla. Kulnevin kerrotaan majoittuneen yhdeksi yöksi Kalajoen pappilan piispankamariin - hevosensa hän majoitti viereiseen saliin. Kulnev on ainoa venäläinen, jolle Runeberg omisti runon Vänrikki Stoolin tarinoissa. Kulnevia pidettiin aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukkojen päällikkönä, mutta hänen tiedetään olleen myös juoppo. Hän kaatui taistelussa ranskalaisia vastaan vuonna 1812 - yhden tarinan mukaan umpihumalassa.

Siviilien osa

Suomen sota merkitsi talonpojille raskaita pakko-ottoja, joita toimeenpantiin tarvittaessa väkivalloin ja uhkasakoin. Seurauksena oli passiivinen vastarinta, joka ilmeni kuljetusten välttelynä ja muona- ja rehuvarojen kätkemisenä. Pyhäjoen nimismies kertoi, että ”hänen tehtävänä on kuunnella epäkohteliaitten ja osittain nälkiintyneiden talonpoikaisvaimojen vastalauseita, kun he käyttävät verukkeenaan köyhyyttään - etteivät he omista muuta ruokaa kuin puiden pettua ja karjansa maitoa.” Talonpojat joutuivat huolehtimaan myös armeijan kuljetuksista. Kalajoen alapiirin nimismies Jaakko Stårck siteeraa kirjoituksessaan 1809 kalajokista todistajaa, joka kertoi kuljetusten seurauksista omassa pitäjässä: ”Kaksi kolmasosaa talonpojista oli ilman hevosia ja jäljellä olevista hevosista vain puolet oli yhä kunnossa. Nimismiespiirin kestikievarissa ei ollut näkynyt hevosia viikkokausiin. Pelloilla hän näki vaimojen ja lasten vetävän auroja.”

Myös Venäjän armeija otti osan elintarvikkeista ja rehuista paikallisilta. Venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden kertoo raportissaan syyskuussa 1808…”myönnän, että meidän on ollut pakko ravita joukkoja maan kustannuksella…olisin toivonut pystyväni jotenkin korvaamaan asukkaille kaiken sen, minkä he ovat kärsineet, sillä riiston seuraukset ovat olleet väistämättömät…”

Todennäköisesti ruotsalaisille voitokkaan Siikajoen taistelun rohkaisemina kokoontui toukokuun vaihteessa Kalajoen, Himangan ja Lohtajan alueilta 200-300 miestä seipäin, puukoin, viikattein ja hyljepyssyin aseistettuna tarjoten apua ylipäällikkö Klingsporille. Sodan johto ei kuitenkaan ymmärtänyt sissisodan mahdollisuuksia. Päinvastoin, rahvaan sekaantuminen sotaan nähtiin pelkkänä häiriötekijänä.

Syyskuussa 27. päivä Kalajoella haudattiin Runebergin runon viisitoistavuotias sotasankari, Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta haavoittunut Svean tykistörykmenttiä edustanut komentaja, aliluutnantti ja kreivi Wilhelm von Schwerin. Kaarlelan pappilan kautta Kalajoelle Matturaisen taloon kuljetettu von Schwerin kuoli ”kenttätautiin” ja taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäinen hautapaikka on jäänyt nykyisen kirkon alle. Hautamuistomerkki kirkon viereen pystytettiin vasta sortovuosien aikaan 1903.

Syyskuun 29. päivänä solmitun Lohtajan aselevon jälkeen ruotsalaisten päämaja sijoittui Kalajoelle. Samana päivänä ylisotakomissaari Fredrik Nyberg, jonka tehtävänä oli huolehtia armeijan hyvinvoinnista, kirjoitti eversti Sandelsille Roukalan kestikievarista ja raportoi armeijan tilasta: ”Armeijan tila on monessa suhteessa valitettava ja sitä surullisempi, mitä ylemmäksi sen asemat siirtyvät näissä erämaissa.”

Aselevon päätyttyä lokakuun lopussa kenraali af Klerckerin johtama armeija peräytyi Kalajoelle jättäen etuvartion Siiponjoelle. Armeija oli tässä vaiheessa hajoamistilassa, Hårdstedt puhuu huoltokatastrofista, kolmasosa miehistä oli sairaana ja muonavarat, vaatetus ja lääkintäolot olivat järkyttävällä tolalla.

Kalajoen taistelu

Kalajoen tapahtumista on säilynyt päiväkirjamuotoinen aikalaiskuvaus. Nuori Västmanlannin rykmentin vänrikki Carl Johan Ljungren kuvaa saapumista Kalajoelle 27. lokakuuta: ”Rykmenttimme majoitettiin Pohjankylään, erityisesti minua onnisti majapaikan suhteen, joka oli jonkinlainen herraskartano. Minulle osoitettiin iso valoisa kalustettu kulmahuone, sain hyvän sängyn ja muut kauan kaivatut mukavuudet. Nuori ja vieraanvarainen emäntä puhui ruotsia ja toivotti meidät sydämellisesti tervetulleeksi. Täällä elämä oli ihanaa! Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsi joen molemmin puolin, jonka rantoja yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla oli ihmisiä, elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Valmistautuminen tulevaan taisteluun kiihotti maagisella voimallaan kaikkia.”

Kalajoelle saapunut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa ja 4500 miestä. Ruotsalaisia komensi Wilhelm von Schwerinin setä, eversti, kreivi Adolf Ludvig von Schwerin. Sunnuntaina 6. marraskuuta armeijan etuasema joutui peräytymään Siiponjoelta Kulnevin johtamien venäläisten tieltä. Osa joukoista jäi Kalajoen eteläpuolelle, osa peräytyi pohjoisrannalle sillan ja pappilan välille. Ljungrenin prikaati asettui Tyngälle ja yksi prikaati sijoitettiin Vasankariin.

Sunnuntaina taistelut jatkuivat lähes tauotta. Alakynteen joutunut Suomen armeijan komentaja von Schwerin antoi epätoivoisen käskyn sytyttää Etelänkylä palamaan, samoin silta. Ljungren kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Minkälaiseen kauheaan tilanteeseen tällainen harkitsematon päätös johti kyläläiset, ei tullut hyvinvoivan herra komentajan mieleen. Eihän hänellä ollut keittiötä sillä puolen kylää! Päätös lykkäisi vain muutamalla päivällä väistämätöntä. Että monen perheen elämä tuhoutuisi, oli sivuseikka, ei pohtimisen arvoista. Talonpojille ei annettu aikaa pelastaa omaisuuttaan, vaan heidän täytyi suinpäin paeta kodeistaan, jotka sytytettiin välittömästi. Ihmisparat kompuroivat metsään, miehet kantaen vuodevaatenyyttejä, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. … Puinen kirkko, joka oli eteläpuolella kylää syttyi myös tuleen, joka levisi nopeasti ylöspäin heittäen lieskoja korkeista ikkunoista sytyttäen myös tornin.”

Taistelut päättyivät 9. marraskuuta venäläisten ylitettyä Kalajoen 3000 miehen voimalla Myllylän talon luona Pitkäsenkylällä. Samana iltapäivänä ruotsalaiset aloittivat peräytymisen Pyhäjoelle venäläiset kannoillaan. Omien joukkojen menetykset Kalajoen taistelussa oli 7 kaatunutta, 9 vaikeasti ja 2 lievästi haavoittunutta. Etelänkylässä oli kirkon ja sillan lisäksi tuhoutunut 8 taloa ulkorakennuksineen: Samuli, Niilo, Luukas ja Jaakko Junnikkalan, Erkki Heusalan kestikievari, Simo ja Pekka Heusalan ja Lauri Saaren talot. Taiteluista muistuttaa edelleen pappilan ullakolla olevat kuulan jäljet.

Kalajoki oli joutunut toisen kerran sodan jalkoihin. Sunnuntaina 6.11. kuului melkein yhtämittaisessa taistelujen tuoksinassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen. Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoona kiiruhtivat hälytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikkö kreivi Olof von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä. Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin. Ihmisparkojen nähtiin hoipertelevan metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut hetkeksikään, eikä kiväärin rätinä lakannut kaikumasta ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.

Seuraavana päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajoelle. Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illalla työnsi kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria: toisen eräälle kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle ruotsalaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle vasenta siipeä vasten.

Marraskuun 8. päivänä lähti Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Deminov jäivät Etelänkylään. Kenraali Erikson kulki edellä. Suomen armeijan tulitusta peläten hän ei uskaltanut kulkea joenrantaa, vaan hänen osantonsa rämpi vyötäisiään myöten vedessä soita pitkin Tyngälle. Siellä jotkut miehistä kahlasivat joen yli ja ajoivat suomalaiset etuvartiot tiehensä. Joenhaarojen yhtymäkohdalle ryhdyttiin rakentamaan lauttasiltaa. Sillä välin saapui Kamenski kovan marssin jälkeen vastapäätä pohjoispuolella sijaitsevaan Pitkäsenkylään jääden erään pukkisillan luo odottamaan Eriksonin tuloa.

Seuraavana päivän käytiin viimeiset taistelut Kalajoella. Kun viholliset olivat ylempänä suurin joukoin ylittäneet joen, vahvisti Schwerin vasenta siipeä. Sen lähistöllä oli puolen peninkulman mittainen suo. Ensimmäinen ruotsalainen ja toinen suomalainen prikaati asettuivat joen ja mainitun suon väliin. Toinen ruotsalainen prikaati oli äärimmäisenä oikealla pappilan luona. Yksi pataljoona lähetettiin Metsäkylään. Kello 12 Kamenski aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan vasenta siipeä vasten noin ¼ peninkulmaa sillan yläpuolella. Joukot ryntäsivät Myllylän talon luona metsästä kohti jokea. Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset vähitellen tulivat joen yli. Pian saatiin tieto, että Erikssonin kolonna oli edennyt jo Metsäkylään ja Yppäriin. Tämä ratkaisi asian. Suomen armeija aloitti perääntymisen: ensin keskusta ja tykistö, sitten vasen siipi sekä lopuksi toinen ruotsalainen prikaati oikealta. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä ankarana pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta. Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui vaikeasti ja kaksi lievästi.

Schwerinin polttamiskäskyssä ei ollut mitään järkeä. Kirkko, silta ja kahdeksan taloa rakennuksineen oli poltettu. Marraskuun 19 päivänä tehtiin Olkijoen sopimus. Suomen armeija vetäytyi Kemijoen taakse.


Palanut kirkkorakennus

Suomen sodassa poltettu kirkkorakennus oli valmistunut vuonna 1781. Piirustukset oli laatinut Tukholman yli-intendentinviraston johtaja Carl Fredrik Adelcrantz (1716-1796), varhaiskustavilaisen tyylikauden keskeinen arkkitehtuurivaikuttaja. Kirkon palossa menetetty omaisuus käy ilmi 9. tammikuuta 1809 laaditusta pöytäkirjasta. Kirkosta oli jäljellä ainoastaan kivijalka ja sakariston alla ollut holvattu kellari. Tuhoutuneeseen irtaimistoon kuului mm. Tukholmassa valmistettu tamminen saarnastuoli, viisi messinkistä kattokruunua, punainen, hopeabrodeerauksin koristeltu samettinen messukasukka, 30 kannun vetoinen, raudoitettu tamminen viiniastia, suomenkielinen raamattu, kaksi taulua, toinen pääovien yläpuolella ollut kultakehyksinen Kustaa III:n nimitaulu ja toinen, joka esitti kuningasta puhumassa säädyille. Palossa tuhoutui myös kirkkoa vanhempi kellotapuli kaksine kelloineen, vuonna 1801 rakennettu ruumishuone ja kirkkotarhan ympärillä ollut katoksellinen hirsiaita. Tapulin mukana tuhoutui myös suuri määrä lähiseudun asukkaiden sinne varastoimaa viljaa ja muuta irtainta omaisuutta.

Suomen sodan jälkeen Ruotsin yli-intendentinviraston korvasi suomalainen intendentinkonttori. Viraston tuli korvauksetta laatia kirkkojen ja tapulien piirustuksia, jos seurakunta ei niitä pystynyt hankkimaan. Ensimmäiseksi intendentiksi nimitettiin italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi (1772-1840). Toiseksi arkkitehdiksi, konduktööriksi, tuli suomalaissyntyinen Anton Wilhelm Arppe. Bassin ja Arppen tehtäväksi tuli sodan tuhojen korjaaminen ja uusien julkisten rakennusten suunnitteleminen. Kirkon ja tapulin lisäksi myös Kalajoen uuden sillan suunnitelmat olivat Arppen ja Bassin käsialaa.

Suomen sota 1808-1809

https://www.youtube.com/watch?v=Qh7d8NXKUQI&t=89s

Suomen ja Ruotsin historia, 1809

https://www.youtube.com/watch?v=ub1hiGwoCMw&t=8s

Kalajoen kirkkoherrat

Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.

Johannes Salmenius nuorempi toimi Kalajoen kirkkoherrana 1780-1795.

Häntä seurasi Jaakko Simelius 1798-1806. Simeliuksen puoliso oli rovasti Jaakko Chydeniuksen tytär Helena Chydenius. Jakob Simelius. Syntynyt 06.05.1755 Ylivieska. Kuollut 25.05.1806. Kirkkoherra. Vaasan kouluun 1771. Turun yliopistoon 1775. Vihitty armovuodensaarnaajaksi Hailuotoon 1780. Kokkolan pitäjänapulainen ja pedagogi 1782. Kaustisten kappalainen 1783. Rokotuksen edistämisessä saatujen ansioiden vuoksi määräsi Kuninkallinen Majesteetti 9.4.1793, että hänelle oli annettava ensimmäinen vaalisija ensimmäiseen hakemaansa kirkkoherranvirkaan. Kalajoen kirkkoherra 1798. Isä –Puoliso 24.09.1782 Kokkola Helena Chydenius. Syntynyt 24.02.1756. Kuollut 1828. Vanhemmat: Kokkolan kirkkoherra Jacob Chydenius ja Katarina Nyholm, joka oli rehtori Johan Kreanderin leski.