LA 18.01.2025 Kalajoki 500 historia . Kalajoen suojeluskunnan perustaminen ja toiminta

 

LA 18.01.2025 Kalajoki 500 historia . Kalajoen suojeluskunnan perustaminen ja toiminta

Puuseppä Leo Takalo on tehnyt pienoismallin Kalajoen suojeluskuntatalosta – Suojasta.

Kalajoen suojeluskuntatalon Suojan portailla kesällä 1933 vasemmalla edessä rovasti Arvi Metsovaara ja Vihtori Kosola.

Arkkitehtuuriltaan selkein identiteetti muotoutui suojeluskuntataloille. Niitä rakennettiin 1920-luvulta lähtien ympäri Suomea, ja suunnittelijoiden joukossa oli nimekkäitä suomalaisarkkitehtejä, kuten Alvar Aalto.

Kalajoella on säilynyt alueen ainoa suojeluskuntataloksi pystytetty rakennus. Rakennuksen lahjoitti Santaholma Oy, ja sen runko tuotiin Kalajoelle Merijärven Männistöstä, jossa se oli ollut Santaholman metsänhoitajan asuinrakennuksena. Talosta tehtiin ajan ihanteiden mukaisesti 1920-luvun klassismin mukainen rakennus, johon tehtiin päätykolmiolla varustettu avokuisti ja alkuperäisiin ikkunoihin korkeuttaan leveämpi ruutujaottelu. Talo valmistui vuonna 1932 ja sai voimaa ja puolusttustahtoa korostavan nimen Suoja. Suojeluskunnalla oli Kalajoella vahva kannatus, jo sen toimintaa on luonnehdittu innokkaaksi. Urheilu ja varsinkin ammunta nousi Kalajoella suureen suosion. Harjoituspaikka oli nykyinen hiihtomajan maasta Keihäsojalla. Ampujina kunnostautuivat mm. Kaarran veljekset. Talosta tehtiin sotien jälkeen terveystalo ja nykyisin se palvelee nuorisotalona

Suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestö tekivät runsaan neljännesvuosisadan kestäneen olemassaolonsa aikana erittäin mittavan työn suomalaisen nuorisokasvatuksen hyväksi. Jatkosodan jälkeen 19.9.1944 syntyneen välirauhansopimuksen mukaan nämä järjestöt oli voittajan saneluna lakkautettava ja samalla merkittävä osa maamme historiaa tuli unohduttaa. Itse asiassa vaadittiin unohtamista, mutta todellisuudessa kyseessä oli unohduttaminen. Suojeluskunta ja Lotta Svärd-toiminta eivät koskaan ole unohtuneet siinä mukana olleilta. 1990-luvulla on vihdoin käynyt mahdolliseksi antaa näille järjestöille se arvo, joka niille kiistattomasti kuuluu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kalajoki oli suojeluskunta- ja lottatoiminnassa yksi Keski-Pohjanmaan ja koko Pohjois-Suomenkin aktiivisimpia. Kalajoen suojeluskunnan ja lottaosaston liikuntakasvatus ja siihen olennaisesti liittyvä kilpaurheilu olivat järjestöjen eniten julkisuutta ja menestystä saanut toiminnan osa maailmansotien välisenä aikana. Kalajoen suojeluskunnan piiristä nousi ensimmäinen keskipohjalainen maailmanmestari, sotilaskivääriampuja Lauri Kaarta, joka saavutti kaksi MM-kultaa kesällä 1937. Hänen veljensä, 1990-luvulla edelleen kilpaillut Martti Kaarta otti samoissa kisoissa MM-pronssia.

Suojeluskunta oli myös Jussi Kurikkalalle keskeinen väylä nousussa kohti neljää maailmanmestaruutta ja muita suuria arvokisamenestyksiä. Lottien puolella olivat kansallisella huipulla hiihtäjä Saima Kärje ja pikajuoksija Lilja Erkkilä.

Itsenäisyystahto loi suojeluskunnat

Suomen suojeluskuntien virallista syntymäpäivää ei ole mahdollista osoittaa, mutta vuosi on joka tapauksessa 1917, jonka syksyllä myös Kalajoki sai oman suojeluskuntansa. Suojeluskunnista käytettiin alkuvaiheessa usein nimeä palokunta ja sellaisia perustettiin ainakin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle jo toukokuussa 1917.

Keväällä 1917 aloitti Helsingissä toimintansa salaperäisenä pidetty Uusi Metsätoimisto, jonka piiriin kuului myös sotilaskomitea. Aktiiviselle taistelujärjestöliikehdinnälle on tuloksetta etsitty syntysanojen lausujaa; aate kehittyi vähitellen eri puolilla Suomea. Voimaliiton, vuoden 1906 aikaisen suurlakon itsenäisyysjärjestön ja syksyllä 1914 alkunsa saaneen jääkäriliikkeen voidaan kuitenkin katsoa tarjonneen sekä esikuvan että lähtökohdan vuonna 1917 syntyneille suojeluskunnille. Mainitun vuoden lopulla suojeluskuntia, palokuntia tai urheiluseuroja oli maassamme sadoittain. Paloaatteet olivat käytännössä johtaneet siihen, että harjoitukset muodostuivat yhä sotilaallisemmiksi ja aseiden hankkinen vastaisen varalta tuli yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä. Suojeluskunnilla oli olennainen merkityksensä myös Suomen itsenäisyysajatuksen levittäjänä. Vuoden 1917 ensimmäisten suojelukuntien miehet muodostivat seuraavana vuonna kansalaissodan valkoisen armeijan rungon; he olivat kansan nostajia ja mielialan rohkaisijoita.

Suomen hallitus sai 12.1.1918 eduskunnalta valtuudet luoda järjestys maahan. Eri puolille Suomea syntyneet suojeluskunnat alistettiin pian tämän jälkeen hallituksen määräysvaltaan. Venäjältä Suomeen palannut kenraali C.G.E. Mannerheimin johdolla valkoisen hallituksen joukot aloittivat tammikuun 28. päivän vastaisena yönä venäläisen sotaväen riisumisen aseista. Runsaan viikon kuluessa koko Pohjois-Suomi oli valkoisten hallussa.

Kesällä 1918 suojeluskuntiin kuului noin 25 000 jäsentä, syyskuun lopulla 40 000 ja seuraavana kesänä jo yli 100 000.

Suojeluskunnan perustaminen Kalajoelle

Heinäkuussa 1917 sai Alfred Kärje kirjeen tohtori E.E. Kailalta ja maisteri Otto Penttilältä saapua heti Helsinkiin neuvottelemaan kyseellisten palokuntien perustamisesta Kalajoelle sekä lähipitäjiin ja samalla saamaan ohjeita tätä tarkoitusta varten. Kärje kävi hakemassa ohjeet Yrjönkatu 25:ssä Helsingissä sijaitsevasta Metsätoimistosta ja sai harjoituskirjallisuutta sotilasharjoituksia ja aseitten käyttöä varten.

Tuohon aikaan ryssät valvoivat Kalajokea. Kalajoella yritettiin välttää kaikki selkkaukset ryssien kanssa. Ryssät kuitenkin häiritsivät iltamista palaavaa nuorisoa ammuskellen ja pelotellen. Tämä tietysti herätti paikkakuntalaisissa katkeraa vihaa heitä kohtaan. Samaan aikaan, kun punaiset ja ryssät pitivät kokouksiaan työväentalolla, kerääntyi Säästöpankin talolle kymmenhenkinen seurue päättämään kunnallisen suojeluskunnan perustamisesta Kalajoelle. Rauhallisesti kokous ei kuitenkaan saanut jatkua, sillä punaiset ilmoittivat ryssille, että porvarit ovat suunnittelemassa kapinaa heitä vastaan. Ryssät syöksyivät kiväärein ja pistimiin varustettuina pankin saliin ja vaativat aseiden luovuttamista heille sekä järjestivät salista eteiseen johtavalle ovelle henkilökohtaisen tarkastuksen. Ryssät vaativat myös pankin kassaholvia avattavaksi, koska heille oli ilmoitettu siellä säilytettävän aseita. Kun holvia ei avattu. ryssät määräsivät jokaisen yksitellen poistumaan salista eteiseen ja kaksi sotilasta ovella suoritti taskujen tarkastuksen. Alfred Kärje sai piilotettua oman aseensa neiti Pernun avulla. Muiltakaan ei aseita löydetty. Ryssät lähtivät tyhjin toimin takaisin.

Nämä tapahtumat rohkaisivat kalajokisia perustamaan oman suojeluskuntansa. Seuraavaksi päiväksi kutsuttuun kansalaiskokoukseen saapui miehiä pitäjän kaikilta kulmilta niin paljon, että pankkitalon avarat suojat olivat ääriään myöten täynnä ja vielä pihallakin useita satoja miehiä, arviolta kaikkiaan 800 miestä. Kokouksessa selostettiin tilannetta ja päätettiin yksimielisesti perustaa Suojeluskunta, jolla tulisi olemaan paikalliset osantonsa kaikissa kylissä. Kun kunnanvaltuustokin teki myöhemmin vastaavan päätöksen, voitiin suojeluskunnan säännöille anoa vahvistusta.

Ennen kansalaiskokouksen hajaantumista marssittiin koko kahdeksansadan miehen joukolla Työväentalon ohi, missä ryssät ja punaiset pitivät kokouksiaan. Kun joukko pääsi työväentalon kohdalle, oli joku kuljettanut sanan porvareiden tulosta, hyökkäsi sieltä sotilaita juoksujalkaa ulos maantielle. Nähtyään niin suuren joukon miehiä, he eivät uskaltaneetkaan muuta kuin asettua tienviereen kunniantekoon ja vastaamaan tervehdykseen. Punaiset, joiden johtajana ja venäläistulkkina toimi kommunisti Hannes Östman niminen nuorukainen, olivat koettaneet kiihottaa sotilaita avaamaan tulen joukkoa vastaan. Nämä kuitenkin huomaisivat sen mahdottomaksi, eivätkä ryhtyneet minkäänlaiseen toimintaan. Marssia jatkettiin Kalajoen markkinapaikalle, missä käännyttiin takaisin isänmaallisia lauluja laulaen. Takaisin pankin talolle saavuttua hajaantui väkijoukko rauhallisena koteihinsa. Näin kirjoitti Alfred Kärje.

Suojeluskunnilla suuri rooli sotien välisessä urheilussa

Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin hiihtoparhaimmistoa 1930-luvun puolivälissä. Vas. Heimo Pulkkinen, Jussi Kurikkala, Valde Åivu, A. Oravala ja M. Karkulahti.

Valtakunnallinen suojeluskuntajärjestö nousi kansalaissodan 1918 jälkeen merkittään asemaan suomalaisen urheilutoiminnan kehittämisessä. Käytännössä SVUL ja suojeluskunnat toimivat yleensä hyvässä yhteisymmärryksessä. Jokaisessa suojelukuntapiirissä oli päätoiminen urheiluohjaaja. Tehokkaimmat heistä olivat usein avainasemassa maaseudun muuten vähäisen urheilutoiminnan virittämisessä ja suurten massakilpailujen toteuttamisessa. SVUL puolestaan keskitti voimavaransa enemmänkin kilpaurheilun tukemiseen, kun järjestöllä ei ollut varaa päätoimisten sihteerien palkkaamiseen.

Suojeluskuntien järjestämät urheilukilpailut kokosivat 1920-luvulla yli 700 000 osanottajaa. Urheilutoiminnan luonteen ”sotilaallistumisesta” huolimatta suojeluskunnat säilyttivät myös 1930-luvulla merkittävän roolinsa suomalaisessa urheiluelämässä. Voimistelun ja urheilun mahdollisuudet huomattiin.

Yleisurheilu ei yltnyt Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirissä 1920-luvulla sen enempää harrastajamäärien kuin tulostenkaan valossa samalle viivalle hiihdon kanssa. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin kulta-aikaa olivat 1930-luvun alkuvuodet. Korkeimmat tunnusluvut kirjattiin 1932, jolloin 178 kilpailua koko 200 joukkuetta ja 3956 osanottajaa, Talvella toteutettiin 56 hiihtokilpailua, 36 ampumahiihtokilpailua sekä kolme muuta kilpailutapahtumaa. Kesän vastaavat luvut olivat yleisurheilun osalta 27, pesäpallon 19, maastojuoksun 16 ja muiden kilpailujen 21. Lukumäärät olivat kelvollisia, mutta tulokset eivät.

Suojeluskuntapiirien huomattavaan laajuuteen nähden järjestöllä oli liian vähän urheiluneuvojia, Tavoitteena olikin keskittää voimat muutamaan lajiin, ensisijaisesti ammuntaan, hiihtoon, murtomaajuoksuun, pesäpalloon ja voimisteluun.

Keski-Pohjanmaan urheilupiirin toiminnan on arvioitu jääneen 1920-luvun alussa vähäiseksi suojeluskuntien keskeisen roolin takia. Pienillä paikkakunnilla suojeluskuntien vaikutus voitiin kokea jopa liian vahvaksi. Jollakin tahoilla pelättiin suojeluskuntien ottavan vallan koko urheiluelämässä. Muutamilla paikkakunnilla suojeluskunnat huolehtivat yksinään urheilutoiminnasta. Aluejärjestelmään siirtyminen 1935 heikensi suojeluskuntien otetta urheiluelämästä järjestön keskittyessä sotilaallista taitoa vaatineisiin lajeihin.

Järjestöjen yhteistyö sujui mallikkaasti kaikesta huolimatta. SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin käynnistyminen vuoden 1918 katkoksen jälkeen kytkeytyi suojeluskuntapiirin toimintaan. Urheilupiri järjesti yleisurheilun ja pyöräilyn mestaruuskilpailut Kokkolan suojeluskuntajuhlien yhteydessä syyskuussa 1919. Keski-Pohjanmaan urheilu- ja suojeluskuntapiirien käytännön yhteistyöhön liittyivät 1920- ja 1930-luvuilla yhteiset piirinmestaruuskilpailut. Suojeluskuntapiri näyttää olleen tässä yhteistyössä määrävämpi osapuoli.

SVUL:n liittojohtokunta esitti vuonna 1931, että keskusjärjestön piirijako muutettaisiin yhteneväiseksi suojeluskuntajärjestön vastaavan jaon kanssa. Hanke ei koskaan toteutunut.

Hiihdon osalta päästiin valtakunnallisella tasolla 1930-luvun alussa sopimukseen siitä, että suojeluskunnat keskittyvät massatoiminnan järjestämiseen ja Hiihtoliitto kilpailutoimintaan. Suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset talvimestaruuskilpailut tosin kokosivat laduilleen suurin piirtein kaikki maan parhaat hiihtäjät ja menestyminen niissä oli usein vaikeampaa kuin lajin SM-kisoissa. Maakunnan suurhiihtäjä Jussi Kurikkalakaan ei yltänyt talven 1934 kahdeksatta sijaa parempaan menestykseen. Järjestön valtakunnalliset mestaruudet ratkaistiin 1938 Kannuksessa, jolloin Vaasan suojeluskuntapiiriä edustanut kruunupyyläinen Per Strandvall – Mona-Lisa Strandvallin isä – lykki yllättäen 20 kilometrin kolmanneksi ja uusi sijoituksensa kolme vuotta myöhemmin suojeluskuntajärjestön viimeiseksi jääneissä talvimestaruuskilpailuissa Viipurissa.

Valtakunnallisessa vertailussa ammunta oli Kesk-Pohjanmaan suojelukuntapiirin ylivoimaisesti vahvin urheilumuoto. Sen kautta nousivat 1930-luvula suurin kansainvälisiin menestyksiin Toholammilta kotoisin olleet kivääriampujat Kullervo ja Viljo Leskinen sekä kalajokiset Lauri ja Martti Kaarta. Leskiset tosin edustivat tuolloin jo Lapuan suojeluskuntaa, jonka tunnuksin Kaarratkin kilpailivat sotavuosien edellä.

Martti Kaarta on kilpaillut yhdeksällä vuosikymmenellä

Martti Kaarta on kokenut läheltä itsenäisen Suomen taisteluvaiheet, sillä hänen veljensä kaksinkertainen maailmanmestari Lauri Kaarta kaatui Viipurissa talvisodan viimeisenä päivänä.

Martti Kaarta ampui MM-pronssia sotilaskiväärin polviasennosta 1937 Helsingin Malmilla, missä Lauri Kaarta ylti kahteen saman aseen joukkuemaailmanmestaruuteen. Lauri ampui MM-hopeaa vielä 1937 Luzernissa ja hänen MM-mitaliensa yhteismäärä on seitsemän.

Martti Kaarran aktiivinen kilpa-ammunta alkoi 1920-luvulla ja ura on ulottunut ainutlaatuisesti yhdeksännelle vuosikymmenelle, aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Palkintokokoelmassa on muistona arvokkaita suojeluskuntamitaleja aivan järjestön alkuvuosilta.

• Isälläni oli metsästysaseita ja perhepiirissä ampuminen alkoi jo nuorena, kun myös veljeni Lauri ja Eino olivat innokkaita. Suojeluskuntien valtakunnallisissa mestaruuskilpailuissa koko kolmikkomme oli ainakin kerran yhtäaikaisesti 10 parhaan joukossa kouluammunnassa.

Martin ykköslaji oli aluksi kuitenkin hiihto, aina siihen saakka, kun hän revähdytti tukinnostossa niin pahasti kylkensä, ettei hiihtäminen jatkossa sujunut ilman pistosta. Kalajoen suojeluskunnassa oli kymmeniä kilpa-ampujia, mutta vain muutamat kilpailivat piirinsä ulkopuolella. Suojeluskuntakisoissa Kaarta menestyi kaikilla kivääriaseille sekä lisäksi sotilaspistoolilla. Pohjanmaan aluemestaruuskilpailut olivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla mittavia huipputapahtumia, sillä Kaarran veljesten ohella radalla nähtiin Lapuan suojeluskunnan Kullervo Leskinen, joka uransa aikana voitti yhdeksän maailmanmestaruutta ja Kauhavan suojeluskunnan Viktor Miinalainen, vapaakiväärin kolminkertainen maailmanmestari. Myös Kullervo Leskisen veli Viljo kuului maailman parhaimmistoon.

Martti Kaarran MM-mitali 1937 tuli yllätyksenä asiantuntijoillekin, sillä hän ei kuulunut Suomen sotilaskiväärijoukkueeseen. Silloiset säännöt sallivat kuitenkin muidenkin osallistua henkilökohtaisiin lajeihin ja Martin tavoin edustusryhmien ulkopuolelta tullut Olavi Elo voitti jopa kolmiasentokilpailun uudella maailmanennätyksellä.

• Saavuttaessani MM-pronssia olin polviasennon puolivälissä selvästi yli maailmanennätysvauhdin, mitä tosin en itse tiennyt. Kun päivä oli lämmin, lähdin kävelemään ja se osoittautui virheeksi. Korkea-arvoinen upseeri näet tuli luokseni ja kehotti jatkamaan rauhallisesti todeten, että on syntymässä uusi maailmanennätys. Sen jälkeen tuli paineita ja toinen puolisko sujui huonommin, mutta kolmen parhaan joukossa kuitenkin säilyin ja pidin hetken maailmanennätystä.

Ampuminen on äärimmäisen herkkä laji, missä parhaidenkin tulostaso vaihtelee melkoisesti. - En ole milloinkaan onnistunut ampumaan polvi- tai makuuasennoista 20 peräkkäistä kymppiä, vaikka joskus on ollut hyvin lähellä. Harjoituksissa pienoiskiväärin polviasennon kymmenen peräkkäistä laukausta 50 metriltä menivät kotipihan radalla kerran kymppiin samasta reiästä, vaikka kävin viiden laukauksen jälkeen katsomassa tulosta. Yleensä huippurytmiä ei heti tavoita uudelleen, mutta sillä kertaa kävi toisin.

Pienoiskivääriin siirtyminen tapahtui viime sotien jälkeen, joskin tämäkin ase oli tullut kilpailumielessäkin tutuksi jo aikaisemmin, vaikka veljesten kaikki MM-mitalit kirjattiin sotilaskiväärillä.

Syksyn 1944 rauhansopimuksen jälkeen kilpa-ammunta joutui kaikkialla  Suomessa vaikeuksiin, kun sen tärkeä perusjärjestä suojeluskunta piti lakkauttaa. Kalajoen ampumaratakin tuhottiin. Se sijaitsi silloinkin nykyisen Särkkäinportin alueella, mutta lähempänä valtatietä.

1950-luvulla taas jatkettiin, mutta patruunapula haittasi pitkään, eivätkä rahatkaan tahtoneet riittää tähän harrastukseen. Sekin on sanottava, etten osannut parhaassa iässäni harjoitella niin kuin pitäisi. Vasta yli 70-vuotiaana kokeilin tiiviimpää harjoittelua ja 5000 laukauksen jälkeen kymppien rivit olivat kyllä säännöllisempiä kuin ennen.

Martti Kaarta on saavuttanut veteraanikilpailussa 27 Suomen mestaruutta ja parikymmentä muuta SM-mitalia, viimeiset niistä vuonna 1989, jolloin hän kilpaili lähes 85-vuotiaana 70-vuotiaiden sarjassa.

Ruumiillinen työ on jatkunut senkin jälkeen, kun 90 vuoden ikäraja tuli ohitetuksi. 90-vuotis merkkipäivänä Martti ilmoitti menevänsä metsätöihin.

Lauri Kaarta seitsemän MM-mitalia sotilaskiväärillä

Kalajoen urheiluhistorian ensimmäinen maailmanmestari on Lauri Kaarta, Käännänkylästä kotoisin ollut ampuja ja suojeluskuntaurheilija. Tammikuun 23. päivänä 1907 maanviljelijäperheeseen syntynyt Kaarta saavutti parhaat tuloksensa sotilaskiväärillä voittaen 1937 Helsingin maailmanmestaruuskilpailuissa kaksi joukkuekultaa. Urallaan seitsemän MM-mitalia tähdännyt Lauri Kaarta ylti henkilökohtaisissa lajeissa maailmanmestaruuskilpailujen hopealle ja pronssille.

Ammunnan valitseminen päälajiksi oli Lauri Kaarralle selvää jo nuorena. Hänen isänsä Heikki Kaarta sekä vanhemmat veljensä Martti ja Eino harrastivat lajia aktiivisesti ja rakensivat maailmansotien välisenä aikana tilalleen oman ampumaradankin. Kaarrat nousivat ensin suojeluskuntapiirinsä huipulle, sitten valtakunnalliseen parhaimmistoon, ja lopulta sekä Laurista että Martista tuli MM-mitalisteja.

Helsingin Malmilla 1937 järjestetyt MM-kilpailut olivat ammunnan ensimmäinen huomattava kansainvälinen tapahtuma Suomessa. Isäntämaan edustajat olivat edellisvuosien menestykseksensä ja tulostensa ansiosta jo ennakolta suosikkeja monissa lajeissa. Karsintojen perusteella Lauri ja Martti Kaarta valittiin Suomen kisajoukkueeseen. Martti kilpaili vain henkilökohtaisissa sotilaskiväärilajeissa, mutta Lauri Kaarta kuului myös siihen viiden miehen huippuryhmään, joka edusti maatamme tämän aseen joukkuekilpailuissa.

Sotilaskiväärin kolmiasentokilpailussa Lauri Kaarran tulos 526 sivusi syntyhetkellään maailmanennätystä, mutta kilpailun vanhetessa sen ylitti kaksi ampujaa ja lopullinen sijoitus oli kolmas. Kolmiasennon joukkuekilpailussa Suomen sotilaskivääriampujat yltivät hopealle vain kolmen pisteen päässä mestaruuden voittaneesta Sveitsistä.

Mainittujen pääkilpailujen ohella kaikissa kiväärilajeissa ratkaistiin 1937 MM-mitalit myös kolmessa asentokilpailussa, samoin niiden joukkuekilpailuissa. Suomen viisikko voitti makuu- ja pystyasentojen maailmanmestaruudet ja pronssia polvelta. Henkilökohtaisesti Lauri Kaarta tähtäsi polvelta neljänneksi, pystystä viidenneksi ja makuulta kymmenenneksi.

Malmilta palasi Käännänkylään kaksi MM-kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia saavuttanut ampuja. Lauri Kaarran viiden mitalin suurmenestys ei kuitenkaan nostattanut isoja otsikkoja edes Keski-Pohjanmaalla. Itse asiassa hänen maailmanmestaruuksiaan ei mainittu yhdessäkään Keski-Pohjanmaalla tai Pohjois-Suomessa 1937 ilmestyneessä lehdessä. MM-kisojen asentokilpailujen runsaslukuisuuden ja niiden saaman vähäisen tai kokonaan olemattoman huomion ja palstatilan takia Lauri Kaarran maailmanmestaruudetkin jäivät 1990-luvulle saakka melkein poikkeuksetta huomioimatta tilastoissa, julkaisuissa ja urheilukirjallisuudessa. Kaikki huomio keskittyi vain kolmiasentokilpailuihin.

Lauri Kaarran arvokkaat, hänen sukunsa hallussa säilyneet vuoden 1937 MM-kultamitalit ovat joka tapauksessa Keski-Pohjanmaan urheiluhistorian ensimmäiset maailmanmestaruudet.
Lauri Kaarran veli Martti palasi hänkin samoista MM-kilpailuista mitalistina. Hän ei kuulunut sotilaskiväärissä Suomen viralliseen edustusviisikkoon, mutta henkilökohtaisissa lajeissa huomioitiin myös muut mukana olleet ampujat. Martti Kaarta tähtäsi sotilaskiväärin polviasentokilpailussa maailmanennätyksen 182 pistettä, jonka kaksi sveitsiläistä myöhemmin ylitti. Kaikki muut pysyivät takana, ja Kaarran perheen MM-mitalikokoelma täydentyi Martin yllätyspronssilla. Hänen tuloksensa kilpailun puolivälissä oli peräti 96 pistettä, mutta toinen jakso jäi 86:een.

Lauri Kaarta nähtiin puolustamassa MM-mitalejaan Sveitsin Luzernin MM-ammunnoissa 1939. Kokonaismenestys ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Malmilla, mutta kahdella mitalilla Kaarran arvokisojen mitalikokoelma silläkin kertaa kasvoi. Maailmanmestaruus oli äärimmäisen lähellä sotilaskiväärin henkilökohtaisessa pystyasentokilpailussa, jossa Kaarran 333 pistettä nousi taulujen ensimmäisessä tarkastelussa kärkeen yhdessä häntä ennen ampuneen saksalaisen Brodin kanssa. Tulos oli samalla uusi maailmanennätys. Tarkistuslaskennassa saksalaisen kertymä kuitenkin parani pisteellä, ja suomalainen joutui tyytymään hopeaan. Mitaliväri oli sama myös sotilaskiväärin kolmiasennon joukkuekilpailussa, jossa Kaarta jälleen kuului Suomen edustusviisikkoon. Henkilökohtaisessa kolmiasentokilpailussa Kaarta sijoittui 12:nneksi.

Loistavasta MM-menestyksestään huolimatta Kaarta ei voittanut kertaakaan Suomen mestaruutta. Kotimainen kilpailu kiväärilajeissa oli 1930-luvulla erittäin kovaa ja tasaista. Maailmanmestaruuskilpailuissa Kaarta kuitenkin oli Suomen selvästi paras ja varmin sotilaskivääriampuja vuosina 1937–1939.

Koska sotilaskivääri ei ollut olympialaji, Lauri Kaarta olisi 1940-luvulla todennäköisesti keskittynyt aikaisempaa enemmän pienoiskivääriin. Runsaat kolme kuukautta MM-Luzernin jälkeen puhjennut talvisota katkaisi kuitenkin elämän kulun.
Lauri Kaarta kaatui talvisodan rauhantekoa edeltäneenä päivänä 11.3.1940 Viipurin Tervaniemellä sijainneen koulun kellarikerroksessa rakennuksen saatua kranaatin osuman. Kaarta taisteli tuolloin aivan puolustuksen etulinjassa vihollisen edettyä vähän aikaisemmin Viipurin itäisiin kaupunginosiin, joihin Tervaniemikin kuului.