Keskipohjalaisten ja rautiolaisten matka jatkosotaan: Perustamisesta Petroskoin valtaukseen
1. Liikekannallepano ja joukkojen muodostaminen (18.6.–23.6.1941)
Joukko-osastojen jako
Kesäkuussa 1941 Jatkosodan [1] kynnyksellä Keski-Pohjanmaan [1] miehet kutsuttiin palvelukseen. Raution miehet jaettiin iän ja palveluskokemuksen mukaan kolmeen eri rykmenttiin:
Reserviläiset (kokeneemmat miehet): Sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 29:ään (JR 29) [1], jota komensi talvisodassa mainetta saavuttanut everstiluutnantti Paavo Susitaival.
Asevelvollisuuttaan suorittavat (nuoremmat ikäluokat): Kuuluivat everstiluutnantti Ahon komentamaan JR 50:een.
Nuoret asevelvolliset: Sijoitettiin myös eversti Einar Autin komentamaan JR 8:aan, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Väinö Linnan teoksen myötä "Tuntemattoman sotilaan rykmenttinä".
Nämä kolme rykmenttiä muodostivat 11. divisioonan, jota komensi eversti (myöhempi jalkaväenkenraali) Kaarlo Aleksanteri Heiskanen. Tiukasta ja periksiantamattomasta johtamistyylistään tunnettu Heiskanen sai miehiltään kunnioittavan lempinimen "Kylmä-Kalle".
┌─────────────────────────────────────┐│11. DIVISIOONA ││Komentaja: Eversti K.A. Heiskanen │└──────────────────┬──────────────────┘│┌─────────────────────────┼─────────────────────────┐▼ ▼ ▼┌───────────┐ ┌───────────┐ ┌───────────┐│JR 29 │ │ JR 50 │ │ JR 8 ││Reservil. │ │Varusmiehet│ │Varusmiehet│└─────┬─────┘ └───────────┘ └───────────┘│▼┌───────────────┐│III Pataljoona │ (Muodostettiin Sievissä)└───────┬───────┘│▼┌───────────────┐│7. Komppania │ (Rautiolaiset)└───────────────┘
Kokoontuminen ja matkaanlähtö
Keskipohjalaisrykmentti määrättiin liikekannallepanomääräyksen mukaan perustettavaksi 18.6.1941. Tällöin lämpimänä kesäpäivänä jaettiin Raution reserviläisille palvelukseenastumismääräys. Reserviläiset kokoontuivat Pöllän koululle, josta alkoi marssi kohti Sievin [1] asemaa. Sievissä, Ylitalojen pihoilla, muodostettiin virallisesti JR 29:n III pataljoona.
Kun sotilaspuvut ja varustukset aseineen oli saatu jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO-kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentikomentaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.
20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska–Iisalmi–Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6.1941. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen sotilaselämä alkoi.
2. Ilomäen taistelu: 7. komppanian tulikaste (6.–7.7.1941)
Karjalan Armeija [1] valmistautui suureen yleishyökkäykseen, mutta ennen sitä 11. divisioonan oli raivattava tieltään rajan pinnassa olevat vihollisen vahvat etuvartiot. Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän [1] pitäjään.
Ensimmäinen rynnäkkö ja omien tulenjohtovirhe
Illalla kello 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8. komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh (kranaatinheitin) tulittaessaan Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia.
Osa kranaateista putosi suoraan etenevään komppaniaan ("friendly fire").
Eteneminen pysähtyi välittömästi.
Kaatuneita ja haavoittuneita tuli.
Tämän johdosta 8. komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7. komppanian vuoro.
7. komppania määrätään kärkeen
Rintamavastuu siirrettiin rautiolaisille. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivustalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion. Tässä kohtaamisessa rautiolaiset kohtasivat ensimmäistä kertaa puna-armeijan käyttämät uudet kiväärikranaatit:
Ne ammuttiin tavallisella kiväärillä (kuten neuvostoliittolainen Djakonov-järjestelmä) ja ne olivat käsikranaatin kokoisia.
Ammukset räjähtivät ilmassa ja kylvivät sirpaleita laajalle alueelle.
Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen.
Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassa Kaarlo Korhonen Rautiosta.
Ratkaisu seuraavana aamuna
Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen, ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta. Tie kohti Värtsilän kirkonkylää ja suurempia taisteluita oli auki.
3. Koirivaaran tuliylläkkö (12.7.1941)
Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa, jossa kohdattiin sitkeästi puolustautuva vihollinen.
[ Koirivaaran kukkula (Vihollisen asemat) ]▲ ▲│(Tuhoisa tulitus)││ │ ┌───────┴──────────────────┴───────┐│7. komppanian ryhmitys: KOLMIO ││ ││[I jnk] [II jnk] [IV jnk]│ <── Eturivi│ ││[III jnk] │ <── Reservi (50m takana)└──────────────────────────────────┘
Taktinen ryhmitys ja eteneminen
Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7. komppanian ryhmitys kantakolmio:
Eturivissä etenivät I, II ja IV joukkue.
III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana.
Petollinen vastaukseen huuto rinteessä
Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihollinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?"
Sieltä vastattiin suomeksi: "On suomalaisia." Se oli kuitenkin vihollisen sotajuoni.
Tuliylläkkö niskaan
Kun rautiolaiset lähestyivät mäen ylärinnettä, alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai rajun tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät, ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi vihollisen tykistö yhtyivät leikkiin.
Rautiolaisista Vilho Hihnala haavoittui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle (JSP) kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Koirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometrin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.
4. Läpimurto ja vanhan rajan ylitys (18.7.–24.7.1941)
Soanlahden ohitus
Seuraavien päivien aikana rintama alkoi liikkua nopeasti etelään ja itään Laatokan Karjalassa [1]. Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään. Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.
Siirtyminen Itä-Karjalan puolelle
Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi, ja siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanha valtakunnan raja vuodelta 1939. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.
5. Hyrsylän ja Ignoilan raskaat taistelut (24.7.–20.8.1941)
Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan kuuluisan Hyrsylän mutkan [1] alueelle Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen oli pitänyt yhteyttä kevytosasto Riitesuo, jelta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.
Hyrsylän kylän valtaus
Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut.
Asemasota Ignoilassa ja raskaat tappiot
Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän (ja sen tärkeän vesivoimalaitoksen) luokse. Ignoilan asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat rautiolaiset:
Heikki Perttula
Veikko Kola
Erkki Toivanen
Haavoittuneina rivistä poistuivat: Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti.
Taistelujen aikajana (Kesä-elokuu 1941):18.6. Liikekannallepano ──> 6.7. Ilomäki (Tulikaste) ──> 12.7. Koirivaara ──> 24.7. Hyrsylä ──> 12.8. Yläjoki
Siirto Yläjoelle ja panssarijunan tuhoaminen
JR 50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa kesti nelisen tuntia.
Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Strategisesti tärkeä Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli räjäytetty suomalaisten toimesta ainakin kahdeksasta kohti. Tämän seurauksena neuvostoliittolainen panssarijuna jäi mottiin raiteille. Saksalaiset pommikoneet (Ju 87 Stukat) saivat lopulta tuhottua panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.
6. Somban kylän motitus ja yöllinen yllätys
Somban motti
JR 29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppania sai käskyn saartaa kylä idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, kun yksi Raution mies surmattiin lähitaistelussa pistimellä. Siinä syntyneessä kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin rohkealla toiminnallaan tuhottua vihollisporukan.
Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistui täydellisesti ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui taistelussa kaikkiaan 53 sotilasta.
Yllätys lepohetkellä
Somban jälkeen kauniin syyskesän päivänä siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli hartaasti odotetun lepohetken vuoro. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle.
Kolmannessa joukkueessa vartioon jäi aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kestänyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta pakoon päässeitä, metsässä harhailevia vihollisia oli pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman:
Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai kuitenkin viime hetkellä survaistua pistimen sivuun.
Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon, mutta ei lävistänyt sydäntä.
Olavin oma konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin siihen paikkaan.
Olavi vietiin nopeasti hoidettavaksi joukkosidontapaikalle (JSP).
7. Eteneminen Prääsään (Syyskuu 1941)
Tykistötulta maantiellä
Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven–Petroskoin leveän maantien tuntumassa Prääsän [1] suuntaan. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin.
Tällöin kohdattiin kovaa vihollisen tykistötulta. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä, Ilomäessä saamaansa haavoittumista seuranneelta toipumuslomaltaan, haavoittui heti uudestaan ja joutui takaisin sairaalaan.
Prääsän (Terun) verinen valtaus (7.9.1941)
Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä [1] oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta (etelästä) tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä, ja matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla raskaiden kantamustensa kanssa.
[ Prääsän kauppala / Tienristeys ]▲│(Vihollisen hyökkäysvaunut)[ Perunapellon puolustus ]▲[ Ruispelto ja kuhilaat ]▲ ┌─────────────────┴─────────────────┐│III Pataljoonan etenemisreitti ││(Yöllinen marssi suon halki) │└───────────────────────────────────┘
Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi, jossa naapuri oli tiukasti vastassa. Kylässä oli useita neuvostoliittolaisia hyökkäysvaunuja (panssarivaunuja), jotka ryhtyivät suorasuuntauksella ampumaan kukkulalle.
Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä rautiolaisten tappiot olivat synkät. Kaatuivat:
Niilo Saaronmaa
Matti Kivisaari
Lauri Huuha
Arvi Hietamäki
Haavoittuneina poistuivat rivistä: Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.
Prääsän valtauksen aikana haavoittuneiden saaminen JSP:ltä eteenpäin oli erittäin vaikeaa; maasto oli vaikeaa ja matkat pitkiä. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu ja jatkokuljetus eteenpäin olisi ollut nopeampaa. III pataljoona hivuuttautui vähän kerrallaan Prääsän kauppalaan, jossa rykmentti II ja pataljoona III vihdoin yhtyivät. Samaan aikaan naapurirykmentti JR 8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjärven asutuskeskuksessa. Täällä rautiolainen Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.
8. Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan
Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia katkeria tappioita rautiolaisille:
Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti vihollisen tulessa.
Hänen veljensä Veikko Petäjistö syöksyi rohkeasti auttamaan veljeään, mutta kaatui sankarina samalle paikalle.
Aale saatiin kannettua pois tulesta, mutta hän menehtyi saamiinsa vammoihin joukkosidontapaikalla.
Tässä samassa vaiheessa Valo Niska ja Kaarlo Verronen haavoittuivat. Pataljoona eteni tästä huolimatta aina Matroosan kylän laidalle saakka. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään.
Polovinan jälkeen oli vuorossa Vilgan kylän valtaus, joka oli viimeinen suuri este ennen Äänisen rantaa ja Petroskoin kaupunkia. Raju vihollisen tykistökeskitys osui suoraan 7. komppanian alueelle tässä vaiheessa, aiheuttaen jälleen vaikeita hetkiä suojattomassa maastossa.
9. Vilgan verinen loppunäytös ja pataljoonan komentajan kaatuminen (26.–30.9.1941)
Vilgan ja Uuden Vilgan kolhoosikylän alueesta muodostui puna-armeijan viimeinen ja erittäin ankarasti varustettu puolustuslinja ennen Petroskoita [2]. Alueella oli syviä juoksuhautoja, purolinjoja ja vahvoja konetuliasepesäkkeitä.
Uuden Vilgan taistelu
syyskuuta 1941 alkaen JR 29 ja naapurirykmentit (JR 50 ja JR 8) lähtivät murtamaan Vilgan puolustusta jatkuvassa vesisateessa. Eteneminen tällä "kuolemantieksi" kutsutulla reitillä oli hidasta, ja vihollisen raskaat tykistökeskitykset osuivat toistuvasti suoraan suomalaisten niskaan.
Ratsumestari Eerolan kaatuminen
Aamulla 30. syyskuuta 1941 kello 09.30 JR 29:n III pataljoona (johon rautiolaisten 7. komppania kuului) sai käskyn jatkaa edellisenä iltana pysähtynyttä hyökkäystä Uuden Vilgan kolhoosikylää vastaan [2]. Tykistövalmistelun jälkeen pataljoona ryntäsi eteenpäin, mutta juuttui kiivaseen taisteluun kylän itäpuolella olevalla purolinjalla, jossa neuvostoliittolaiset puolustautuivat sitkeästi.
Tässä taistelussa III pataljoona koki kovan henkisen iskun: pataljoonan suosittu ja rohkea komentaja, ratsumestari Niilo Eerola, kaatui kello 10.50 purolinjalla suoraan vihollisen kiväärin luodin osumasta [2]. Menetyksestä huolimatta rautiolaiset ja muut keskipohjalaiset jatkoivat rynnäkköä ja mursivat vihollisen asemat. Iltapäivään mennessä Uusi Vilga oli lopullisesti suomalaisten hallussa ja puolustuslinja murtunut [2].
10. Petroskoin (Äänislinnan) valtaus (1.10.1941)
Kun Vilgan linja oli saatu murrettua, tie kohti Petroskoita [2] oli vihdoin auki. Ennen kaupunkiin menoa suomalaisten oli kuitenkin otettava haltuun kaupungin laidalla sijaitseva korkea Suolusmäki, jossa vihollinen vielä suoritti vetäytymistä suojaavia taisteluita.
[ PETROSKOI / ÄÄNISLINNA ] (Valtaus 1.10.1941)▲ │[ Suolusmäki ] (Viimeinen viivytys)▲ │[ Uusi Vilga / Purolinja ] (Komentaja Eerola kaatuu 30.9.)▲ │[ Vilgan tykistökeskitys ] (Ankara keskitys komppaniaan)
Kaupunki liekeissä
Yöllä syyskuun 30. päivän ja lokakuun 1. päivän välisenä aikana suomalaiset sotilaat näkivät kaupungin suunnalta nousevat valtavat savupilvet ja tulimeren. Puna-armeija poltti ja räjäytti vetäytyessään kaupungin infrastruktuuria, rautatiekalustoa, teollisuuslaitoksia ja suuria viljavarastoja. Vihollisjoukot evakuoitiin Äänisen ylitse laivoilla ja maitse pohjoiseen Kontupohjan suuntaan.
Historiallinen hetki
Keskiviikkona 1. lokakuuta 1941 suomalaiset joukot (1., 4. ja 11. divisioona) marssivat sisään tyhjentyneeseen ja savuavaan Petroskoihin. Ylipäällikkö Mannerheim nimesi kaupungin virallisesti Äänislinnaksi. Pitkän, raskaat tappiot vaatinee ja satoja kilometrejä pitkän hyökkäysmarssin jälkeen rautiolaiset olivat saavuttaneet tavoitteensa ja rintama pysähtyi hetkeksi Äänisen rantaan.
11. Voitonparaati ja siirtyminen reserviin (Lokakuu 1941)
Koko JR 29 siirtyi vallatun kaupungin Luoteiskasarmien alueelle kaivattuun majoitukseen. Miehet saivat vihdoin pestäydyttä, levätä kunnolla, paikata vaatteitaan ja huoltaa aseitaan viikkoja kestäneiden jatkuvien taistelujen jäljiltä.
Valtausparaati: Sunnuntaina 12. lokakuuta 1941 Petroskoissa järjestettiin suuri virallinen valtausparaati. JR 29 osallistui tähän juhlalliseen tilaisuuteen noin komppanian suuruisella osastolla, joka oli koottu rykmentin eri yksiköistä, myös rautiolaisista.
Komentajien ylennykset: Onnistuneen hyökkäysvaiheen jälkeen 11. divisioonan ("Iskevä Kiila") komentaja, eversti Kaarlo Heiskanen ("Kylmä-Kalle"), nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi [3] (ritari nro 18).
12. Sodan jatkuminen asemasotana
Petroskoin valtauksen jälkeen rautiolaisten ja JR 29:n sota muutti muotoaan. Lokakuun lepovaiheen jälkeen rykmentti siirrettiin etelämmäksi Syväri-joen varrelle linnoitustöihin ja rintamavastuuseen, jossa alkoi pitkä ja kuluttava asemasotavaihe (1941–1944). Myöhemmin vuonna 1942 vanhimpia reserviläisikäluokkia alettiin kotiuttaa takaisin siviiliammatteihin kotiseudulle Keski-Pohjanmaalle [1], ja rintamavastuuta siirrettiin nuoremmille ikäluokille.
Suomen virallisten sotasurma-arkistojen, Sotapolku.fi-sivuston ja Sotasammon kautta tekstissäsi mainituista rautiolaisista ja keskipohjalaisista löytyy tarkkoja, koskettavia virallisia tietoja. [1, 2, 3]
Sotapäiväkirjojen merkinnät vahvistavat tekstisi tapahtumat lähes minuutilleen ja tuovat esiin miesten ammatit ja perhesuhteet. [1, 2, 3]
1. Koirivaaran taistelussa menehtyneet (12.7.1941)
Vilho Johannes Hihnala (s. 19.12.1911 Kalajoki, kirjoilla Rautio)
Sotilasarvo: Sotamies
Siviiliammatti: Maatyömies
Menehtymistiedot: Haavoittui vaikeasti tekstissä kuvailemassasi Koirivaaran tuliyllätysvaiheessa 12.7.1941. Hän ehti menehtyä ennen sairaalaan pääsyä 32. Kenttäpesäkkeellä/Kenttäsairaalassa (32.KS).
Hautaus: Siunattu ja haudattu Kalajoen Raution sankarihautausmaalle (Hautapaikka 7). [1]
2. Ignoilan asemasotavaiheessa kaatuneet (31.7.1941)
Tekstissäsi mainitut Heikki Perttulan ja Veikko Kolan kaatumiset tapahtuivat virallisten arkistojen mukaan täsmälleen samana päivänä, kun vihollisen tykistö ja partiot piinasivat Ignoilaa. [1, 2]
Veikko Heikki Kola (s. 5.12.1917 Sievi, kirjoilla Rautio)
Sotilasarvo: Sotamies (Talvisodassa palvellut ratsuväessä KKK/URR).
Siviiliammatti: Maanviljelijä, naimaton.
Menehtymistiedot: Kaatui suoraan taistelussa Ignoilassa 31.7.1941.
Hautaus: Haudattu Raution sankarihautausmaalle (Hautapaikka 18).
Heikki Nikolai Perttula (s. 29.01.1898, kirjoilla Rautio)
3. Prääsän (Terun) verisessä hyökkäyksessä kaatuneet (7.–8.9.1941)
Prääsän valtauksen alkaessa syyskuun alussa rykmentti kärsi tekstissäsi kuvailemasi perunapellon ja panssarivaunujen tulituksessa raskaat tappiot. [1, 2]
Matti Jaakko Kivisaari (s. 16.5.1911 Rautio)
Sotilasarvo: Sotamies.
Siviiliammatti: Maanviljelijä, naimisissa, 3 lapsen isä.
Menehtymistiedot: Haavoittui tekstissä mainitsemassasi panssarivaunujen ja tykistön tulituksessa 7.9.1941. Menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä 8.9.1941 22. Kenttäsairaalassa (22.KS).
Hautaus: Haudattu kotikyläänsä Raution sankarihautausmaalle (Hautapaikka 3).
Niilo Jeremias Saaronmaa (s. 13.11.1915 Rautio)
Sotilasarvo: Alikersantti.
Menehtymistiedot: Kaatui taistelussa Prääsässä 8.9.1941 (Samaan aikaan kun hänen sukulaisensa/veljensä Otto Saaronmaa teki urheita tekoja Somban motissa).
Hautaus: Haudattu Raution sankarihautausmaalle.
Lauri Iisakki Huuha (s. 27.12.1914 Sievi, taisteli 7./JR 29:ssä)
Sotilasarvo: Sotamies.
Menehtymistiedot: Kaatui Prääsän hyökkäyksessä syyskuun 1941 alussa muiden rautiolaisten rinnalla. [1, 2, 3, 4]
Merkillepantavaa arkistolähteissä:
Tekstisi maininta siitä, että "haavoittuneiden saaminen JSP:ltä eteenpäin oli vaikeaa ja monet olisivat selvinneet jos apu olisi ollut nopeampaa", näkyy suoraan Matti Kivisaaren ja Vilho Hihnalan virallisissa tiedoissa: molemmat on merkitty luokkaan "kuoli haavoittuneena kenttäsairaalassa", eli heidät saatiin elossa pois linjasta, mutta matka ja vammat koituivat kohtaloksi korven keskellä. [1, 2]
Jatkosodan asemasotavaiheessa (1941–1944) rykmentit JR 29 ja JR 50 toimivat pääosin Itä-Karjalassa Syvärin rintamalla, jossa ne kuuluivat alun perin samaan 11. divisioonaan. Molemmat joukoista kokivat rintamalinjojen vakiinnuttua merkittäviä organisaatiomuutoksia, kuten vanhempien ikäluokkien kotiuttamisen ja joukkojen nuorentamisen. [1, 2, 3]
Alta näet tiivistetyn katsauksen molempien rykmenttien asemasotavaiheen kulusta ja erityispiirteistä.
Jalkaväkirykmentti 50 (JR 50)
Rintamalohko: Rykmentti siirtyi alkuvuodesta 1942 Ala-Syvärille (mm. Kuuttilahden lohkolle).
Alistukset: Helmikuussa 1942 rykmentti irrotettiin omasta divisioonastaan ja alistettiin saksalaiselle 163. divisioonalle.
Miehistömuutokset: Tammikuussa 1942 rykmentistä kotiutettiin kaikki yli 30-vuotiaat miehet. Tilalle saatiin lähes 3 000 nuorta täydennysmiestä pääosin Keski-Pohjanmaalta, jolloin rykmentistä tuli keskisuomalais-keskipohjalainen.
Toiminta: Asemasota Ala-Syvärillä oli pääosin rauhallista. Aika kului linnoitustöissä, vartiopalveluksessa ja partioinnissa. Suomalaiset sotilaat opettivat rintamalohkolla saksalaisille aseveljilleen muun muassa talvihiihtoa. [1, 2, 3, 4, 5]
Jalkaväkirykmentti 29 (JR 29)
Rintamalohko: Keskipohjalaisrykmentti JR 29 asettui hyökkäysvaiheen jälkeen puolustusasemiin Syvärin eteläpuolelle. Rykmentti taisteli muun muassa Homorovitsan ja Tokarin alueilla, joissa se oli yhtäjaksoisesti asemissa noin yhdeksän kuukautta.
Organisaatiomuutokset: Rykmentin pataljoonia siirrettiin ja alistettiin muille yksiköille tarpeen mukaan. Esimerkiksi rykmentin ensimmäinen pataljoona (I/JR 29) siirrettiin heinäkuussa 1943 osaksi 15. prikaatia.
Toiminta: Asemasota koostui linjojen vahvistamisesta, juoksuhautojen kaivamisesta sekä jatkuvasta valveillaolosta vihollisen vanginsieppaus- ja partiointiyritysten varalta. Vapaa-ajalla miehet tekivät puhdetöitä ja harrastivat urheilua. [1, 2, 3, 4, 5, 6, 7]
Molemmat rykmentit pysyivät näissä asemasotavaiheen puolustustehtävissä aina kesäkuuhun 1944 saakka, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaisjoukot aloittamaan vetäytymistaistelut. [1, 2, 3]
Kalajokiset ja rautiolaiset JR 29:ssä (Reserviläiset) [1]
Keskipohjalaisrykmentti JR 29 oli alueen vanhempien reserviläisten pääasiallinen joukko-osasto. Rykmentti koottiin Kalajokilaakson ja lähialueiden miehistä. [1, 2, 3]
I Pataljoona (I/JR 29): Perustettiin Kokkolassa, ja sen miehistö koottiin muun muassa Kalajoen, Kaustisen, Perhon ja Ullavan reserviläisistä.
III Pataljoona (III/JR 29): Perustettiin Sievissä 18. kesäkuuta 1941. Raution reserviläiset marssivat Sievin asemalle rykmentin perustamispaikalta Raution Pöllän koululta. Pataljoonan miehet olivat pääosin kotoisin Rautiosta, Kalajoelta ja Sievistä. [, 2]
Siirto JR 50:een asemasotavaiheessa (Asevelvolliset ja täydennysmiehet) [1]
Alun perin JR 50 perustettiin Sisä-Suomessa keskisuomalaisista reserviläisistä. Raution ja Kalajoen nuoremmat miehet – eli ne, jotka suorittivat vakinaista asevelvollisuuttaan sodan alkaessa – määrättiin kuitenkin suoraan JR 50:een (sekä osittain JR 8:aan). [1, 2, 3]
Suuri muutos tapahtui alkuvuodesta 1942, kun rintama vakiintui asemasodaksi Syvärillä: [1, 2]
Ikääntyneiden kotiuttaminen: JR 29:stä ja JR 50:stä kotiutettiin kaikki yli 30-vuotiaat miehet kotirintaman työvoimaksi.
Joukkojen nuorentaminen: JR 50 sai tilalle lähes 3 000 nuorta täydennysmiestä Keski-Pohjanmaalta. Tässä organisaatiouudistuksessa lähes 100 kalajokista ja rautiolaista nuorta miestä siirrettiin JR 50:n riveihin, erityisesti rykmentin I ja II pataljoonaan (I/50 ja II/50). [1]
Paikallisesta näkökulmasta JR 29 on jäänyt vahvasti alueen historiankirjoitukseen. Esimerkiksi Kalajoella ja Rautiossa järjestettiin sotavuosien jälkeen pitkään rykmentin omia veteraanitapaamisia ja vuosijuhlia. [1, 2]
Siirto JR 50:een asemasotavaiheessa (Asevelvolliset ja täydennysmiehet) [1]
Alun perin JR 50 perustettiin Sisä-Suomessa keskisuomalaisista reserviläisistä. Raution ja Kalajoen nuoremmat miehet – eli ne, jotka suorittivat vakinaista asevelvollisuuttaan sodan alkaessa – määrättiin kuitenkin suoraan JR 50:een (sekä osittain JR 8:aan). [1, 2, 3]
Suuri muutos tapahtui alkuvuodesta 1942, kun rintama vakiintui asemasodaksi Syvärillä: [1, 2]
Ikääntyneiden kotiuttaminen: JR 29:stä ja JR 50:stä kotiutettiin kaikki yli 30-vuotiaat miehet kotirintaman työvoimaksi.
Joukkojen nuorentaminen: JR 50 sai tilalle lähes 3 000 nuorta täydennysmiestä Keski-Pohjanmaalta. Tässä organisaatiouudistuksessa lähes 100 kalajokista ja rautiolaista nuorta miestä siirrettiin JR 50:n riveihin, erityisesti rykmentin I ja II pataljoonaan (I/50 ja II/50). [1]
Paikallisesta näkökulmasta JR 29 on jäänyt vahvasti alueen historiankirjoitukseen. Esimerkiksi Kalajoella ja Rautiossa järjestettiin sotavuosien jälkeen pitkään rykmentin omia veteraanitapaamisia ja vuosijuhlia. [1, 2]
JR29 historia asemasotavaiheen jälkeen aina rauhansopimuksen solmimiseen asti. Sotatapahtumat eli taistelut tältä ajalta.
Jalkaväkirykmentti 29 (JR 29), eli tunnettu keskipohjalainen ”Kiila”-rykmentti, koki jatkosodan dramaattisimmat ja verisimmät vaiheet heti asemasotavaiheen päätyttyä kesällä 1944. Rykmentti siirrettiin Syvärin vakinaisista asemista suoraan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen polttopisteeseen, jossa se kävi repiviä viivytys- ja torjuntataisteluja aina syyskuun 1944 aselepoon ja rauhansopimukseen saakka. [1, 2, 3, 4, 5]
Rykmentin historia ja sotatapahtumat asemasodan päättymisestä rauhan tuluun jakautuvat seuraaviin päävaiheisiin:
1. Vetäytyminen Syväriltä ja viivytysvaihe (kesäkuu 1944)
Asemasotavaiheen päättyessä rykmentti oli sijoitettuna Syvärille osana eversti Kaarlo Heiskasen komentamaa 11. divisioonaa. Puna-armeijan aloitettua suurhyökkäyksensä Syvärillä 21. kesäkuuta 1944, JR 29 aloitti käskynmukaisen, mutta raskaassa paineessa tapahtuneen vetäytymisen. [1, 2, 3, 4]
Sotatapahtumat: Rykmentti suojasi muiden 11. divisioonan joukkojen vetäytymistä ja taisteli ankarissa viivytysasemissa perääntyessään Aunuksen Karjalan läpi kohti luodetta.
Olosuhteet: Vihollisen materiaaliylivoima, jatkuvat ilmapommitukset ja tykistötuli tekivät vetäytymisestä henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen kuluttavaa. Silti rykmentti onnistui säilyttämään taistelukykynsä ja esti neuvostojoukkoja katkaisemasta suomalaisten perääntymisteitä. [1, 2, 3, 4]
2. Pääpuolustusasema: Taistelut U-asemassa (heinäkuu 1944)
Vetäytymisen jälkeen suomalaisjoukot ryhmittyivät Laatokan Karjalassa niin sanottuun U-asemaan (Pitkäranta–Loimola-linja), jossa vihollisen eteneminen oli pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Heinäkuun puolivälissä rykmentti saavutti tämän pääpuolustuslinjan. [1, 2, 3, 4]
Nietjärven taistelu (11.–17. heinäkuuta 1944): Tämä oli JR 29:n historian merkittävin ja verisin taistelu asemasodan jälkeen. Vaikka Nietjärven lohkon päävastuussa oli alun perin JR 44, JR 29:n pataljoonat ja erillisyksiköt (kuten I pataljoona ja rykmentin tykistö) heitettiin mukaan ratkaisutaisteluun.
Taistelun kulku: Puna-armeija onnistui murtamaan suomalaisten etulinjan ja kiilautui syvälle puolustukseen Nietjärven kylässä. JR 29 osallistui raivokkaisiin, jopa lähitaisteluiksi ja käsikähmiksi yltyneisiin vastahyökkäyksiin, joilla vihollisen sisäänmurto lopulta pussitettiin ja tuhottiin suomalaisen tykistön massiivisen tulituen avulla.
Tulos: Nietjärven taistelu päättyi Suomen historian kenties täydellisimpään torjuntavoittoon Laatokan pohjoispuolella. Puna-armeijan hyökkäys pysähtyi tällä suunnalla lopullisesti. [1, 2, 3, 4, 5, 6]
3. Asemasota U-asemassa ja rykmentin hajoaminen (elokuu – syyskuu 1944)
Nietjärven suurvoiton jälkeen rintama vakiantui uudelleen lyhyeksi asemasotavaiheeksi U-asemaan. Elokuu 1944 oli rykmentille kuluttavaa asemasotaa, jota leimasivat jatkuva vihollisen häirintätuli, partiointi ja asemien linnoittaminen. [1, 2, 3]
Alistukset ja muutokset: Rykmentin eri pataljoonia siirrettiin loppukesästä ristiin muiden yksiköiden alaisuuteen. Esimerkiksi JR 29:n III pataljoona oli jo aiemmin siirretty osaksi 15. prikaatia (nimellä IV/15.Pr), ja se taisteli erillään kantarykmentistään muun muassa Tuuloksen ja Kuuttilahden suunnilla.
Aselepo: Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta 1944 kello 07.00. JR 29 piti asemansa U-linjalla loppuun asti ja laski aseensa käskyn mukaan. [1, 2, 4, 5]
4. Rauhansopimus ja vetäytyminen uuden rajan taakse
Moskovan välirauhasopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Sopimuksen ehtojen mukaisesti suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä vuoden 1940 valtakunnanrajan (Moskovan rauhan rajan) taakse. [1]
JR 29 irtautui järjestyksessä U-asemista ja marssi raskaissa tunnelmissa uuden rajan taakse Suomen puolelle.
Tämän jälkeen rykmentti siirrettiin perustamisalueelleen Keski-Pohjanmaalle, missä miehet kotiutettiin loppusyksyn 1944 aikana. [1]
Huomautus rykmentin historiasta: JR 29:n komentajana jatkosodan hyökkäysvaiheessa toimi tunnettu ja kiistelty everstiluutnantti Paavo Susitaival. Hänen oikeistoradikaali poliittinen taustansa vaikutti siihen, että rykmentin saavutuksia ja raskaissa torjuntataisteluissa koettuja uhreja käsiteltiin virallisessa historiankirjoituksessa sodan jälkeen hyvin säästeliäästi. Tästä syystä JR 29 on saanut myöhemmin nimen ”Vaiettu rykmentti”, josta on tehty myös dokumenttielokuva. [1, 2, 3, 4]
Jos haluat tarkastella jotain vaihetta tarkemmin, voimme syventyä esimerkiksi Nietjärven sisäänmurron torjuntaan tai katsoa, miten rykmentin eri pataljoonien (I, II ja III) sotatiet erosivat toisistaan kesällä 1944. [1, 2]
Kesän 1944 ratkaisutaisteluissa Jalkaväkirykmentti 29 (JR 29) koki kovia organisaatiomuutoksia, ja sen eri pataljoonat (I, II ja III) päätyivät osittain erilleen toisistaan. Erityisesti rykmentin I pataljoona (I/JR 29) ja III pataljoona näyttelivät keskeistä roolia Suomen sotahistorian kenties täydellisimmässä torjuntavoitossa: Nietjärven taistelussa. [1, 2, 3]
Seuraavassa on tarkempi katsaus rykmentin pataljoonien sotatiehen ja Nietjärven kriittisiin päiviin.
Pataljoonien eriytyneet sotatiet kesällä 1944 [1]
Asemasodan päättyessä Syvärillä rykmentin yhtenäisyys rakoili, kun ylempi johto siirsi pataljoonia sinne, missä reikiä oli kiireellisimmin paikattava. [1]
I Pataljoona (I/JR 29): Pataljoona irrotettiin Syväriltä ja alistettiin kesän aikana muun muassa 15. prikaatille. Se vetäytyi Aunuksen läpi taistellen ja päätyi suoraan Nietjärven lohkon polttopisteeseen heinäkuun puolivälissä.
II Pataljoona (II/JR 29): Seurasi pääosin rykmentin ja 11. divisioonan virallista vetäytymisreittiä. Se taisteli ankarissa viivytysasemissa ja miehitti osia U-asemasta kantaen vastuuta puolustuslinjan pitävyydestä rykmentin omalla lohkolla.
III Pataljoona (III/JR 29 / IV/15.Pr): Pataljoonan kohtalo oli poikkeuksellinen. Se muutettiin organisaatiouudistuksissa virallisesti 15. prikaatin IV pataljoonaksi (IV/15.Pr). Tämän uuden nimen alla keskipohjalaiset taistelivat kesäkuun lopussa Tuuloksen ja Kuuttilahden suunnilla, kunnes heidätkin hälytettiin heinäkuussa Nietjärvelle. [1, 2, 3]
Nietjärven taistelu (11.–17. heinäkuuta 1944)
Nietjärven luoteispuolisella suolla ja kukkuloilla käytiin Laatokan pohjoispuolen ratkaisutaistelu. Puna-armeijan tavoitteena oli murtaa uusi U-puolustuslinja, kiertää Laatokka ja päästä suomalaisten selustaan. [1, 2]
Vaikka rintamavastuu oli 5. divisioonalla ja JR 44:llä, JR 29:n miehet heitettiin pelastamaan tilanne, kun vihollinen sai vaarallisen sisäänmurron. [1, 2, 3]
1. Sisäänmurto ja kriisi (11.–14. heinäkuuta)
Puna-armeija keskitti alueelle valtavan tykistötulen ja panssarivoimat. Vihollinen onnistui pureutumaan suomalaisten asemiin Nietjärven kylän ja luoteisrannan maastossa. Suomalaisten etulinja murtui, ja venäläiset linnoittautuivat vallattuihin juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Tilanne uhkasi romahtaa. [1, 2]
2. Keskipohjalaisten vastaisku (15. heinäkuuta)
JR 29:n I pataljoona sekä rykmentin entinen III pataljoona (nyt IV/15.Pr) saivat käskyn puhdistaa murtokohta. Tehtävä oli painajaismainen: venäläiset olivat kaivautuneet suomalaisten omiin entisiin asemiin, ja heillä oli tukenaan suora-ammuntatykkejä ja panssarivaunuja. [1]
Keskipohjalaiset lähtivät vastahyökkäykseen vaikeassa, suoisessa maastossa.
Taistelu muuttui nopeasti veriseksi pesäke-pesäkkeeltä tapahtuvaksi lähitaisteluksi, jossa käytettiin konepistooleita, käsikranaatteja ja liekinheittimiä. [1, 2]
3. Ratkaisu ja vyörytys (16.–17. heinäkuuta)
Ratkaiseva isku tehtiin sunnuntai-iltana 16. heinäkuuta. Suomalainen tykistö loi Nietjärven ylle historian kenties tiheimmän tulimuurin: muutaman neliökilometrin alueelle ammuttiin tuhansia kranaatteja, mikä esti vihollista tuomasta lisäjoukkoja murtokohtaan. [1, 2]
Kahdesta suunnasta: IV/15.Pr (entinen III/JR 29) hyökkäsi koillisesta ja muut yksiköt lounaasta. Vihollisen kiila otettiin pihtipihtiin.
Juoksuhautasota: Miehet etenivät juoksuhautoja pitkin vyöryttämällä. Koska mutkittelevissa haudoissa ei voinut tähdätä, kulman taakse heitettiin ensin käsikranaatti tai iskettiin konepistoolisarja, minkä jälkeen edettiin muutama metri.
Lopputulos: Maanantaiaamuun 17. heinäkuuta mennessä venäläisten sisäänmurto oli täysin tuhottu. Juoksuhaudat olivat täynnä kaatuneita, ja puna-armeijan hyökkäysinto tällä suunnalla oli lopullisesti murtunut. [1, 2]
Taistelun hinta ja perintö
Nietjärven voitto pelasti Etelä-Suomen selustan, mutta JR 29 maksoi siitä kovan hinnan. Rykmentti menetti merkittävän osan miehistöstään kaatuneina ja haavoittuneina vain muutamassa vuorokaudessa.
Sodan jälkeen rykmentin sotilaat kokivat joutuneensa unohdetuiksi. Koska heidän pitkäaikainen rykmentinkomentajansa everstiluutnantti Paavo Susitaival oli tunnettu äärioikeistolainen poliitikko (IKL:n entinen kansanedustaja), rykmentin uroteoista vaiettiin poliittisista syistä tarkoituksella suomettumisen aikana. Tästä syntyi termi ”Vaiettu rykmentti”. [1]
alkaväkirykmentti 29 (JR 29) kotiutettiin vaiheittain loka–marraskuussa 1944 pääosin Kokkolassa, joka oli toiminut rykmentin perustamisalueena jatkosodan alussa kesäkuussa 1941. Kotiuttaminen oli raskaiden sotavuosien jälkeen helpotus, mutta sitä varjostivat tiukat poliittiset ehdot, Lapin sodan syttyminen ja rykmentin sisäiset jännitteet. [1, 2]
Kotiuttamisprosessi tapahtui seuraavien vaiheiden kautta: [1]
1. Vetäytyminen U-asemasta ja junakuljetukset Pohjanmaalle
Moskovan välirauhansopimuksen tultua voimaan syyskuussa 1944 suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä uuden valtakunnanrajan taakse. JR 29 marssi pois Nietjärven ja U-aseman puolustuslinjoilta ja ryhmittyi odottamaan kuljetuksia. [1]
Lokakuun aikana rykmentin yksiköt lastattiin juniin ja kuljetettiin Karjalasta takaisin kotiseudulleen Keski-Pohjanmaalle.
Rykmentin esikunta ja I pataljoona (I/JR 29) suuntasivat suoraan Kokkolaan, kun taas osa muista pataljoonista ohjattiin niiden omille perustamispaikkakunnille, kuten Kannukseen ja Sieviin. [1]
2. Valvontakomission paine ja Lapin sodan varjo
Kotiuttamista kiirehti Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio, joka vaati Suomen armeijan saattamista rauhanaikaiseen vahvuuteen (noin 37 000 mieheen) 5. joulukuuta 1944 mennessä. [1]
Nuorimmat ikäluokat jäivät palvelukseen: Kaikkia JR 29:n miehiä ei voitu laskea heti siviiliin. Vuosina 1924 ja 1925 syntyneet nuoret miehet siirrettiin muihin joukko-osastoihin (kuten linjayksiköihin), ja monet heistä joutuivat jatkamaan sotataivaltaan pohjoiseen saksalaisia vastaan syttyneeseen Lapin sotaan.
Vanhemmat ikäluokat kotiutettiin: Pääosa rykmentin reserviläisistä – perheellisistä miehistä, jotka olivat taistelleet mukana vuodesta 1941 – kuului kotiutettavien piiriin. [1, 2, 3]
3. Käytännön järjestelyt Kokkolassa
Kotiuttaminen oli byrokraattinen ja tarkka prosessi, joka hoidettiin Kokkolan suojeluskuntapiirin ja sotilaspiirin esikunnan johdolla. [1, 2]
Varusteiden palautus: Miehet luovuttivat valtion omaisuuden, kuten aseet, patruunat, teltat ja ylimääräiset varusteet, Kokkolan varastoihin. Monet saivat pitää sarkapukunsa ja saappaansa, sillä siviilivaatteista oli maassa huutava pula.
Tilirahat ja paperityöt: Sotilaille maksettiin heidän rintamalta kertyneet päivärahansa ja heille kirjoitettiin kotiuttamiskortit sekä lääkärintarkastuspaperit.
Hajauttaminen kotikuntiin: Kun muodollisuudet Kokkolassa oli hoidettu, miehet lähetettiin junilla ja linja-autoilla eteenpäin kotikuntiinsa Perhonjokilaakson ja muun Keski-Pohjanmaan kyliin. [1, 2, 3]
4. Hiljainen paluu ja ”vaiettu” vastaanotto
Kotiuttaminen syksyllä 1944 ei ollut juhlallinen voitonparaati. Tunnelma Kokkolassa ja sen ympäristössä oli painostava ja väsynyt. [1]
Maa oli hävinnyt sodan aluemenetyksin, tulevaisuus oli epävarma ja ilmassa oli pelkoa Neuvostoliiton mahdollisesta miehityksestä.
Koska rykmentin komentajan Paavo Susitaipaleen välit ylempään johtoon (kuten 11. divisioonan komentajaan Kaarlo Heiskaseen) olivat erittäin riitaisat ja poliittisesti tulenarat, rykmentin paluusta ei pidetty suurta melua.
