Rautiolaisten ja kalajokisten sekä himankalaisten sotahistoriaa

 

Rautiolaisten ja kalajokisten sekä himankalaisten sotahistoriaa

Ylimääräiset kertausahrjoitukset ja JR 24 vaiheet

Käsky ylimääräisiin kertausharjoituksiin

Olojen epävakaisuus Euroopassa ja Venäjän vaatimukset Suomelle aiheuttivat sen, että Suomessa toimeenpantiin liikekannallepano. Se tarkoitti sitä, että reserviläiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hevosenottolautakunnat ottivat hevosia ja ajoneuvoja armeijalle. Myös moottoriajoneuvot, henkilökuorma-autot ja moottoripyörät otettiin armeijan käyttöön.

13.10.1939 Raution reserviläiset saivat määräyksen kokoontua Pöllän koululle. Täältä marssittiin Sievin asemalle, jossa yövyttiin koululla. Sieltä siirryttiin Kokkolaan suojeluskuntatalolle jossa saatiin varusteet. Raution reserviläiset pääoosiltaan tulivat kuulumaan kahteen rykmenttiin. Nämä olivat Kokkolassa muodostettu JR 64, jonka päällikönä oli evl. Merikallio, osa rautiolaisista joutui muodostettuun JR 64, jonka päällikkönä oli evl. Fagernäs.

JR 24 oli täysin reserviläisiä. Se siirtyi Kannakselle ja purettiin junista Sairalan asemalle, Täältä rykmentti marssi Kivinimeen. Kannaksen armeijan komentaja oli kenraali H. Österman. JR 24 kuului 8d, jonka komentaja oli everesti C. Wind. JR 24 komentaja oli evl V.Merikallio. Rykmentti sijoittu Kiviniemen alueelle, tehden niinä viikkoina kun oli viela rauhanaka linnoitustöitä.

4.12.1939 neuvostojoukot saivat kosketusen sillanpääasemaan, joka oli Kiviniemessä Vuoksen eteläpuolella,

6.12.armeijakunnan komentaja antoi määräyksen tyhjentää sillanpääasema ja joukot vetäytyivät Vuoksen pohjoispuolelle. Samlla räjäytettiin salmen yli johtavat sillat, rautatiesillan räjäytys oli vain osittainen, mutta sekin tuli kulkukelvottomaksi. 7.12teki vihollinen epäonnistuneen hyökkäyksen, ponttooneja ja lauttoja käyttäen. Kosken yli päässeet viholliset tuhottiin.

8.12.Luultiin pohjoissuunnan olevan suomalaisten hallussa, Yllättäen saat iin vihollisen tulitusta Mustosen autotallista ( kellari) ja läheisestä rakennuksesta, ja rakennuksen valtaaminen osoittautui vaikeaksi. Sinä kaatui mm. majuri N. Sahlgren jonka 8 D esikunnasta tuli ottamaan asiasta selvää. Rautiolaisista haavooittui Antti Pelto-Arvo, vasta

13.12. kellari saatiin vallatuksi. Vankeja saatiin 34, mutta omatkin tappiot olivat suuret, yhteensä 17 haavoittunutta ja kaatunutta.

Tilanne tällä lohkolla rauhoittui, vain pienempia hyökkäysyrityksiä oli. Tykstötuli sensijaan oli kiivasta. Esim helmikuun 11 päivänä laskettin divisioonan lohkolle tulleen asemiin noin 12000 kranaattia. Kun helmikuun lopulla hyökkäysten painopiste siirtyi Vuosalmi – Äyräpään lohkolle alueelle, siirrettiin sinne rykmentin kolmas pataljoona 5 päivänä maaliskuuta ja alistettiin Matti Laurilalle ( JR23). Tämän pataljoonan kommentajana oli kapteeni Lampinen. Pataljoona joutui olemaan Vuosalmella rauhantuloon saakka.

13.3.Rauhan tultua aloitettin vetäytymismarssi uudelle rajalla, jossa oltiin Ruokolahden pitäjässä.

19.3. Täältä joukkoja kotiutettiin suurin osa toukokuun aikana, mutta joidenkin kotiuttaminen venyi kesään. Tässä pataljoonassa oli rautiolaisista ainakin Joonas Saari, Martti Sipilä ja Väinö Pernu, Mahdollisesti muitakin, pääosan rautiolaisista kuuluessa II pataljoonaa.

Kalajoen miehen sotaanlähtö

Kalajoen miehiä Kokkolassa 1939

Syksyllä 1939 jouduin ylimääräisiin kertausharjoituksiin muiden mukana. Synkkä oli sykys ja synkkä oli miesten mielialakin. Olihan sodan vaara uhkaamassa, vaikka meistä kukaan ei uskonutkaan niin vakavaa olevan. Mutta olihan kuitenkin kaikkien asevelvollisten lähdettävä kun määräys tuli ja heitettävä koti, perhe ja työt epämääräiseen tulevaisuuteen. Olin itsekin huolissani ja mieli masennuksessa. Olin luonut köyhistä olosuhteista siedettävän toimeentulon, naimisissa ja kolmen pienen lapsen isä. Aloitin miltei tyhjästä, pienellä 150:- pääomalla kulkukaupana, jota harrastin kaksi vuotta, sitten viimeiset kolme vuotta seisovaa kaupaa vaatimattomassa liikehuoneistossa Kalajoen Plassilla. Olin innostunut ja ahkera työssäni. Kaupanteko oli silloin puolli elämääni ja perheeni täydensi sen onnelliseksi kokonaisuudeksi. Nyt oli kaikki heitettävä vaimoni huostaan, joka ei tuntenut liikealaa, olinhan itse kaiken hoitanut. Vaimollaini oli lapset ja talous.

Majoituimme 13.10.1939 Kokkolassa niinsanottuun puukouluun aseman lähelle. Sotapalveluksen tuntu alkoi heti määräyksellä, ettei kukaan saa poistua majoituspaikasta. Menimme kuitenkin ikkunasta ulos, Eero ja minä, silloiseen Seurahuoneen kellariravintolaan, jossa tarjoiltiin olutta ja viiniä. ”Sirpaleet tietävät onnea”, sanoin, kun joimme ensimmäisen viinilasin ja löin samalla lasin lattialle pirstaleiksi, Tietenkin maksoin se selittämällä vahingon tapahtuneeksi. Jonkunverran hiprakassa me palasimme sen ikkunan alle, josta olimme lähteneet. Kopistimme ikkunaan ja pojat avasivat. Kömmeimme sisään ja asetuimme lattialle odottelemaan unta ja seuraavaa aamua.

Seuraavana päivänä meillä oli paraati, rykmentimme komentaja eversti Merikallio piti meille tilaisuuteen sopivan puheen ja sitten illalla meidät lastattiin härkävaunuihin, määräasema oli silloin vielä tuntematon. Tulemme pysähtymättä vihdoin Karjalan kannakselle, Sairaalan asemalle. Sieltä marssimme täysissä varusteissa 35 km matkan Räisälään, josta jatkoimme Tiurilaan, missä olimme kolme viikkoa. Asuimme hyvänhajuisessa, mustuneessa riiheessä, jossa kiuas lämmitti mukavasti ja jossa kietimme myös kahvimme. Lattialla oli olka kuten ennen vanhaan jouluna. Miehet olivat eninosa pintapuolisen remuavia ja iloisia, mutta oli myös vakvoituneita. Monia askarruttu, tuleeko sota vai eikö. Itse en uskonut näin vakavaa tulevan, sillä ajattelin nykyaikaisia sivistystasoa niin korkeaksi, etteihän nyt sentään ihmiset niin barbaarisia ja tyhiä ole, että rupeasivat tapattamaan viattomia ihmisiä. Mahdtotonta, ajattelin. Kuitenkin alitajunnassa väkistenkin liikkui ajatukset saman ympyrän sisällä, sota. Hävitettäisiinkö kaikki se hyvä mitä ihmiset ovat rakentaneet. Onnellinen rauha. Kuinka kauniilta se nyt kuullostakaan.

Talvisodassa kaatuneet rautiolaiset

Talvisodassa kaatuneet kalajokiset

Talvisodassa kaatuneet himankalaiset

Mustosen autokorjaamo

Mustosen autokorjaamon taistelu päättyi suomalaisten voittoon

Mustosen autokorjaamon kellarissa piileskeli melkein joukkueellinen puna-armeijalaisia, joista 13.12. 1939 antautui 28 huonossa kunnossa ollutta miestä.

Joulukuun 9. päivän aamuna oli jo talven tuntua. Ilma oli pilvinen ja pakkasta 11 astetta. Yöllä kello 3:n maissa joku häytti tykistän tulenjohtajat ja ilmoitti, että vihollinen yrittää Suvannon ja Röykynniemen kohdalta. Hälytys osoittautui aiheettomaksi. Kello 8.05 vihollisen tykistö suoritti aamuherätyksen.

Joulukuun 10. päivänä III Pataljoonan komppanioiden päälliköt tutustuivat tukikohtiin Suvannon länsirannasta länteen Kottilaan saakka. Pataljoona saapui luutnantti Pernun johdolla Tikansaaren kylän kautta aloittaen vaihdon kello 22. Se oli valmis seuraavana yönä kello 3. Perintönä I Pataljoona jätti eteläpohjalaisten selvitettväksi Mustosen autokorjaamossa ja OTK:n talon kellarissa piileskelevät puna-armeijalaiset. Viimeksi mainitussa paikassa olleet keksittiin vasta myöhemmin.

Kapteeni Lampinen antoi luutnantti Kannaksen 7. Komppanian tehtäväksi tuhota Mustosen autokorjaamossa olevat viholliset, Sotatyö piti saada valmiiksi joulukuun 10. päivän aikana. Komppania yritti päästä rakennukseen useitakin kertoja, mutta joka kerta autokorjaamosta saatiin vastaan niin kova tuli, että oli vetäydyttävä. Lähimmillään päästiin 50 metrin päähän tavoitteesta.

Joulukuun 11. päivänä päätettiin käyttää järeämpää kalustoa. Aamuhämärässä ajettiin kapteeni Mauno Metslan 1. Erillisen Patterin kaksi 76 millin 02-tykkiä aemaan tehtävänään ampua Mustosen autokorjaamo punasotureineen maan tasalle. Metsolan patteri alistettiin suoraan everstiluutnantti Merikalliolle, ota ratkaisua Metsola protestoi kiivaasti. Ei auttanut, ja Merikallio jopa määräsi tulittavan jaokseen ampumispaikan, joka oli vain 100 metrin päässä autokorjaamosta.

”Maalinan suoraan edessä oleva Mustosen autokorjaamo, koko jaoso kranaatteja jäykkinä, ampukaa!” Pyykän ääni köski. Jaosjohtajan lopetettua ensimmäsien kranaatit lähtivät ja osuivat heti autokorjaamon seinään tehden siihen suuret aukot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt, oli tosin vielä pimeää, ja ammuntaa aioittiin jatkaa. Samalla hetkellä korjaamon suunnasta alkoi tulla valojuovapatruunoita ryöppyämällä. Tykkiasema muuttui vaaralliseksi paikaksi. Nelotykin suuntaaja, sakkolainen korpraali Aleksanteri Kiiski kaatui istuimelleen ja useita tykkimiehiä haavoittui. Viholline käytti myös panssariluoteja, jotka vaurioittivat tykkejä.

Tykit oli vedettävä asemasta, jonka jälkeen kapteeni Lampinen käski 7. Komppanian aloittiaa uuden hyökkäyksen. Noin kello 9 aamulla paikalle saapui 8. Divisioonan esikuntapäällikkä majuri Niila Sahlgren ja kapteeni Pitkänen. He ja kapteeni Lampinen sekä luutnantti Kangas lähtivät autokorjaamoa kohti tarkastaakseen onko siellä enää ketään elossa. Samaana ikaan vihollistykistä alkoi tulittaa aluetta, jolloin nelän upseerin ryhmän jatkoi matkaansa kyyristyneenä, mutta edelleen korjaamoa päin. Kapteeni Lampinen totesi kohta, että ei jatkettaisi pitemmälle ennen kuin partio olisi tarkistanut kohteen. Luutnantti Kangas olikin hetkeä aikaisemmin kääntynt takaisin järejstämään tiedustelupartiota omasta 7. Kompaniastaan.

Majuri Sahlgren ei kuitenkaan malttanut odottaa lisävoimi, vaan hyppäsi manatien vastakkaiselle puolelle päästäkseen hyvään tähystysasemaan. Samalla hetkellä, noin kello 10, majuri haavoittui, kuului: ”Nyt minuun sattui”. Luoti oli osunut lonkkaan, eikä Sahlgren kyennyt liikkumaan. Kapteeni Lampisen käsityksen mukaan esikuntapäällikköön osunut luoti amuttiin ”keltaisesta talosta metsän reunasta” eikä autokorjaamosta. Pian laukaustenvaihto kiihtyi, ja Lampinen käski neljää miestä hakemaaan majurin pois. Hän oli heti Sahlgrenin haavottumisen jälkeen ehdottanut ”Hamme Teidät Pitkäsen kanssa pois”, mutta juuri sillä hetkellä tielle meno oli liian vaarallista. Vielä ei tiedettu, mutta Sahlgrenin oli pian osunut toinen, kuolettava luoti.

Koko 7. Komppania hälytettiin ja järjestettiin vartio alueen ympärille, ja kaikki lähistöllä olleet puutalot sytettiin tuleen. Everstiluutnantti Merikallio käksi Lampista tuhota vielä saman päivän aikana autokorjaamo vihollisineen kakkineen. Komentaja lupasi lisävoimia eli 6. Rajakomppanian sekä joukkueen 9. Komppaniasta, jotka olisivat paikalla noin kell 18.

Kapteeni Lampinen suunnitteli lisävoimin tehtävän hyökkäyksen: yhden 6. Rajakomppanian joukkueen oli hyökättävä maantien suunnassa sen ja ranna välisellä kaistalla. Toisen joukkueen oli iskettävä pohjoisesta OTK:n kellariin pesiytyneet viholliset. Tosin heidän olemassaolonsa oli vielä oletus, mutta osoittautui todeksi, kun kello 15 joukkue 7. Komppaniasta tuhosi OTK:n talon vaiheilla 13 punasotilasta ja ottaessa yhden vangin.

Yhden joukkueen tehtävänä oli hyökätä tien yli autokorjaamon ja OTK:n rakennuksen väliin ja tuhota mahdollisesti pakenevat vihollissotilaat. Koko alueen ympärillä oli III Pataljoonan miehistä muodostettu rengas, jottei yksikään vastustaja pääse pakoon. Korjaamon kimppuun käynyt joukkue ei päässyt 30 metriä lähemmäksi. Joukkue heitteli käsikranaatteja ja polttopulloja, mutta koka ajan kohteesta ammuttiin kiivaasti. Lopulta joukkueenjohtajan oli ilmoitettava, että viholliset olivat sijoittuneet rakennuskeen siten, ettei heitä voitu tehokkaasti tulittaa.

Tämän jälkeen autokorjaamoon yritettiin päästä OTK:n rakennuksen kautta, mutta jälleen vedettiin vesiperä vastustajien tulitettua sitäkin suuntaa. Syntyi pattitilanne, sillä komentajien arvion mukaan uudet hyökkäykset hyvin linnoittautunuttta vihollisjoukkoa vastaan vaatisivat suuret tappiot. Vastustaja näytti tulittavan aivan maanrajasta ollen näin itse erittäin vaikea maali. Tilanne jäi yöksi ennalleen.

Tiistaina joulukuun 12. päivän aamuna Mustosen korjaamoa ryhtyi tulittamaan varta vasten paikalle tuotu panssaritorjuntatykki, mutta pian huomattiin, etti peinehköillä kraanateilla ollut sanottavaa vaikutusta rakennuksen tiiliseiniin. Tilanne korjaamon maastossa jatkui ennallaan.

Kello 12.30 III Pataljoona komentaja kapteeni Lampinen käski 7.Komppanin päällikköä luutantti Kannasta ja vänrikki Lähdettä joukkueineen tarkstamman kosken rantamaastoa, sillä hetkeä aikaisemmin oli nähty 14 punasotilaan kävelevän pohjoisrannalla. Vänrikki Lähde pinkaisi miehineen heti liikkeelle tarkoituksenaan tuhota vihollisjoukko, joka oli mahdollisesti Mustosen korjaamon uumenissa olleita ja pakomatkalle lähteneitä miehiä. Voidakseen paremmin johtaa hyppäsi Lähde rannan tuntumassa olleen korsun katolle. Hän ehti ampuakin kahdesti, kun vihollisen ampuma pikakiivärisuihku osui suoraan takaraivoon. Vanrikki Lähteen kaatumiskellonajaksi katsotiin 13. Hän putosi katolta maahan.

Samaan aikaan vänrikki Väistön joukkue ja alikersantti Pitkärannan vahvennettu ryhmä saartoi vihollisjoukon vastan rannan piikkilankaestettä. Yritys onnistuikin, ja heti kaksi vastustajaa kaatui lankaesteelle, todennäköisesti astuivat miinaan, ja sen jälkeen alikersantti Pitkäranta miehineen rohkeasti kävi loppujoukkoa päin tuhoten sen käsikranaatein. Yksi mies saatiin vangiksi.

Taistelu jatkui noin kello 16. Kapteeni Lampinen määräsi muodostettatavaksi komppanian vahvuisen osaston, joka koostui 7. Komppania kahdesta joukkueeest, 8. ja 9. Komppania yhdestä joukkueesta sekä konekiväärijoukkueesta. Osasto sai tuekseen kaksi panssarintorjuntatykkiä. Kohde oli vanha tuttu Mustosen autokorjaamo.

Iskuryhmän mukana oli ainakin kaksi tykistön miestä, 4. Patterin päällikkö reservikapteeni Ilmari Talvitie sekä hänen tulenjohtajansa vänrikki Aarne Saunamäki. He ryntäsivät yhdessä jalkaväkimiesten kanssa rakennuksen sisätiloihin. Rakennuksen pihalla makasi seitsemän aikaisemmin kaatunutta suomalaissotilasta, viisi jälkäväen miestä ja kaksi tykistöstä, Huhta ja Leppälä. Korjaamon lattialta läydettiin kolme kaatunutta vihollista.

Korjaamo oli vaurioutunut tulessa melko pahoin. Valtausporukka oletti tilanteen olevan sillä selvän, mutta korjaamon kellarissa lymysi vielä lähes 30 vihollissotilasta. Sitä ei tiedetty eikä kellarin ovea löydetty – sitä ei osattu etsiäkään, ja niin lähdettiin pois paitsi yksi 9. Komppanian joukkue jätettiin kaiken varalta vartioon. Eikä turhaan jätettykään, sillä yön hiljaisuudessa korjaamon sisällä kylmää paossa olleet kuulivat lattian alta vaimeaa puhetta, ja kun eräästä pienestä raosta alkoin nousta sauva, keksittiin loput ”kellarisyssistä”.

Joulukuun 13. päivän aamuna viikon jatkunut Mustosen autokorjaamo-episodi päättyi. Kun kellariin tai sille johtaneille portaille heitettiin yksi käsikranaatti, kuului alhaalta selkeällä suomen kielellä: ”Antaudumme”. Pian aukosta kömpi päivänvaloon 28 varsin heikossa ja likaisessa kunnossa ollutta puna-armeijalaista, joista yksi oli haavoittunut vasempaan jalkaan. Talvitie rauhoitteli neuvostovankeja ja sanoi: ”Ei ammuta, tyrmään vievät.” Tämä tieto riemastutti vankijoukon, joka kiltisti lähti paikalta saattoryhmä kera.

Patruunatehdas käynnissä ympäri vuorokauden

Kuvassa vasemalla mestariampuja Martti Kaarta, maailmanmestari Jussi Kurikkala ja mestariampuja Lauri Kaarta.

Olin töissä Lapuan patruunatehtaalla useita vuosia mm. sodan aikana. Tehtaassa työskenneltiin pitkiä päiviä, jopa kahdentoista tunnin rupeamia. Naiset olivat sotatarvkkeita tehtäessä, samoin pienaseita, syöttäjinä, miehet tankkasivat. Kontrollit olivat kovat. Aseista piti tulla hyviä. Kilpailutarkoituksiin ei patruunoita ehditty tehdä, niitä valmistettiin vain sotatarvikkeiksi. Työntekijöistä oli kova puute, se lisäsi työpainetta, Kymmenet koneet olivat käynnissä, Hylsytkin valmistettiin Lapualla, Prässäsy pelti tuotin valmiina. Kona painoi vaippaimet. Menin patruunatehtaaseen vuonna 1938 ja 1945 tuli pois.

Muistan veljeni maailmanmestariampuja Laur Kaarran yhden kilpailun. Se oli ennen sotia, vuonna 1937. Radioselostaja tuli Kullervo Leskinen ja veljeni Laurin seläntaa selostamaan niin äänekkäästi, että se häiritsti ammuntaa. Kullervo Leskinen kimpaantui kovin ja ajoi selostajan tiehensä, minkä jälkeen kilpailuammuntaa voitiin jatkaa.

Sveitsissä vuonna 1939 pidetyisssä maailmanmestaruuskilpailussa ammuttiin sveitsiläisellä sotilaskiväärillä. Lauri tuli toiseksi saksalaisen kanssa samalla pistemäärällä.

Ensossa olimme Laurin kanssa Suomen mestaruuskilpailuissa molemmat ampumassa, sieltä muistan erikoisen tapauksen. Laueille lupasi jyväskyläläinen kivääritehdas vapaakiväärin palkinnoski, mutta sitä ei koskaan tullut. Sako lahjoitti arsenaali-pienoiskiväärin, joka olisi myös saattanut jäädä saamatta. Piiripäällikkö Merikallio kävi itse hakemassa kiväärin Sakolta. Hän sanoi: ”Kerran on luvattu, on pyssy annettava”. Olen itse saavuttanut useita Suomen mestaruuksi ikämiessarjataa. Veljeni Lauri saavutti joukkueammunnassa maailmanmestaruuden. Lauri kaatui 11.3.1940 Viipurissa.

Opettaja Olavi Eilon haastattelu, kertojana Martti Kaarta.

Kottilassa

Heikki R. Luokkala kertoo:

Tulimme muutama päivä sitten Vuoksen rannalle Kottilaan. Oli 04.11.1939. Asuimme täälläkin riihessä. Meitä oli 19 miestä erilaisista ammateista, Oli maanviljelijöitä, leipuria, opettajia, liikemiehiä, kalastajia, hylkeenpyytäjiä, sekatyömiehiä ja muilta eri aloilta. Yhteinen henki oli kaikilla sama, kun vaan ei tulisi sotaa. Entisenä jätkänä piti kiroilla, muutten erottui sakista ja sitä ei hyväksytty. Vuolas Vuoksi virtasi edessäme voimakkaana.

Linnoitimme maastoa kaatamalla puita ja kaivamalla juoksuhautoja, Kaikki tuntui meistä turhalta, joten olimme laiskoja, söimme puolukoita tai istuimme. Teimmehän me sentään vähän töitäkin. Muistan muutamia riihikavereita, jotka oliva jääneet mieleeni. He olivat veilä silloin täyttä elinvoimaa uhkuvia miehiä. Järnström, 190 senttinen romuluinen mies, jolla ei kasvanut kuin yksi haiven sileissä kasvoissa. Hän kertoi jännittäviä seikkailuja hylkeenpyyntireissuilta. Oli opettaja, V. joka oli muissa maailmoissa. Hän saattoi istua riu ´ulla pitkän aikaa unohtaen, minkä takia hän siinä istuu, Olavi anoi sanonttavansa lyhyesti ja nasevasti, Topi oli suuri kerskailija, muuten se oli kevyttä ja ymmärtävää. Toinen Topi oli puhelias, kasvot kaiken aikaa elehtien. Yrjö hiljainen ja kaikkeen mukautuva.

Kahvin keitimme aina kun olii mistä keittää. Saimme kotoa paketteja, joiden sisältä tavallisesti jaettiin kaikille. Luonnollinen tapa oli, että kun minulla esimerkiksi ili kahveja, silloin keitti sen joku toinen ja tarjosi ja palveli kuin parastakin herra, Vastaavasti olin yhtä auli palvelemaan, kun minulla ei ollut kahveja. Tavallisesti istuimme pitkin sienänviertä, toiset makoilivat. Joku soitti tuomallaan mandoliinilla ja haikea laulu viritti riihen orsia. Miesten ilmeet olivat 4.11.1939 vakavia, aivankuin he olisivat jo aavistaneet mitä tuleman pitää. Ajattelivat kai entistä siviilielämää. Niin tein minäkin. Voi että elämä tuntui raskaalta, ihan kuin mestauslavalle vietäisiin. Sodan uhka on päämme päällä. Suuri kurjuus, voi näitä aikoja. Koko elämä tuntuu luhistuvan yheen sanaan: sota. Unelmaksi jää, kaukaiseksi uneksi eletty onnellinen elämä. Sinne jäi rakkaimmat. No, ei sentään vielä toivotonta, yritin lohduttaa itseäni. Vielä ei ole sodanjulistusta kuulunut

Kotiin lomalle

Vuoksi lipuu lähellä telttojame 7.11.1939. Toissa yönä kello 10 lähdimme marssimaan Tiurilan kylästä 28 km:n matkan ja kello 05.15 olimme täällä Kottilassa, Jalat olivat jokaisella arkana, minulle eniten, koska oli liian vähän lenkkeillyt siviilissä.

Eilen meillä oli pientä kinaa siitä, että minä pinnaan töistäni. Mutta asia on niin, etten ole sotilas vapaasta tahdostani, Minä en voi olla innostunut näihin tehtäviin silla lailla kuin työskennellessä kotona ja siviilissä. Sanoin alikersantille etten pidä siitä, että huomatetaan töistäni. Asiasta ei puhutt sen enempää. Saunasimme läheiden talon saunassa, pesin alusvaatteeni, muutamia nenäliinoja ja pyyheliinan.

Sain eilen illalla paketin kotoa ja pienen kirjeen, jossa ei oikeastaan ollut mitään valaisevaa, Olin pettynyt. Kuukauden aikana olen saanut ainoastaan 4 pakettia ja kirjeissä ei ole ollut halaistua sanaa liike- ja raha-asioista, vaikka olen kirjeissä pyytänyt tarkkoja tietoja kaikesta mitä kotona tapahtuu. Olen aivan kuin pussissa ilman minkäänlaisia tietoja. Kaikesta päättäen he eivät ole saaneet kirjeitäni. Oli miten oli, ajattelin, loukkaantuneena, en kirjoita ennenkuin ääni muuttuu.

Tämä päivä on kulunut aivat kuin edellisetkin, syöty, nukuttu, tehty linnoitustöitä ja yritetty tehdä olomme niin mukavaksi kuin olosuhteet ovat sallineet. Ikävä vain kalvaa sisintäni haikeana ja voimakkaan, On henkistä kidutusta olla erossa perheestään, varsinkin omasta vaimosta. Ajattelin vielä katkerana niitä kauppiaita, jotka saivat jäädä kotiin runnaamaan täysin palkein,

Anoin 23.11.1939 loma vaimoni kirjeen johdosta. Kirjoitin elämäni kauneimman, nöyrimmän ja hartaimman loma-anomuksen, Sisällytin siihen kaikkea sitä mitä suinkin ihminen voi, päästäkseen lomalle. Sotilaskunniaa, valvollisuutta, liikeasioiden tärkeää hoitamista, isänmaallisuutta ja tietenkin tyytyväisen sotilaan taistelutahtoa tarvittaessa, Niin rykmentinjohtajan sydän heltyi ja sain kymmenen vuorokauden loman.

Nyt olen menossa junassa. Olen sivuuttanut Savonlinnan ja Kuopion ja kohta olen lähellä Iisalmea, Tapasin junassa suuriihtäjä Jussi Kurikkalan. Hän kertoi paljon elämästään minulle,. Vielä on jännitettävää, pääsenkö linja-autolla Ylivieskan asemalta vain joutuuko odottelemaan.

Linja-autolla pääsin kotiovelle, 29.11.1939 olen ollut kotona kolme päivä, Onnellisesti kotona, Loma on kohta lopussa, Olen täällö tehnyt kauppoja ja hoitanut raha-asioita. On ollut ihana viikko. Markku poikana makailee ja jokeltelee lattialla, Tytöt, Leila ja Terttu, menivät juuri leikkimään naapuriin, Vaimoni meni juuri huuhtelemaan pesemäänsä pyykkiä,. Kaikki olisi ollut hyvin, ellei taustalla olisi ollut lähtö mielessä painamassa. Matka, jonka päätepiste on tuntematon. Eilen puolenpäivän aikaan sain tiedon lomani peruutuksesta, Lähdin 3.n linja-autolla ja nyt olen menossa Haapamäen-Jyväskylän rasalla kohti Kannasta ja Kottilaa.

Sota syttyi

Sota on syttynyt, sanottiin uutisissa. Lähtöni oli niin surullinen ja haikea. Vaimoni itki sydäntä särkevästi. Vaikeata oli erota. Yritin lohduttaa häntä, mutta sanat jäivät kurkkuun. Millä lohduttaa kylmää edessä olevaa totuutta. Ainoastaan: kyllä minä palaan kultaseni, varmasti palaan. Mutta varmuutta ei äänessä ollut siteeksikään. Kyllä ihmistä pitää sisäisesti kiusata luihin ja ytimiin asti. Olin lyöty pohjaan asti. Kauppakin oli rempallaan, sekin vielä lisäksi. Äärimmäistä rohkeutta nyt vaadittaisiin naisilta ja miehiltä.

Helsingistä tuli paljon äitejä lapsineen Haapamäelle. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka tyynenä he hoitelivat lapsiaan. Ensimmäinen sodan tuntuma saatiin, kun jouduimme ilmasuojaan maastoon jollain aseman lähettyvillä. Sotarintama lähenee 2.12.1939. Meinaa viedä kasvot vakaviksi. Tämä päivä tulee olemaan vaiherikas, Olosuhteita joita ei vielä tunne. Monet ajatukset valtaavat ja vaeltavat mielessäni. Jännitys kasvaa yhä. Olemme pian ”naapurin” tulilinjalla, Nyt olemme jo seutuvilla, missä pommi voi iskeä millä hetkellä hyvänsä liikkuvaan junaamme. Lähenemme Sakkolan asemaa ja jatkamme Kivinimen asemalle. Saavuttuamme Kiviniemen asemalle kuului jo kova tykkien jyske. Sota oli todella alkanut.

Sunnuntai 3.12.1939 oli ensimmäinen adventti, Olen ollut toistaa päivää rintamalla, mutta ei varsinaista kosketusta ole ollut, mitä nyt yksittäisiä kranaatteja silloin tällöin. Olihan Vuoksi välissä. Olin ollut aikoinani Viipurissa suorittamassa asevelvollisuuttani Karjalan kaartissa konekväärikomppaniassa, Etevänä, ehkä komppanian parhaana pinnarina päädyin lopulta hevosmieheksi. Olin silloin tyytyväinen ja nautein erikoisesti marssin aikana, kun istuin ja haukottelin, kun pojat marssivat täyspakkaus selässä. Ajattelin silloin, että jos sota tulee on helpompi olla hevosmiehenä.

Nyt olin kiväärimies. Olemme puskeneet töitä tekemällä tankkiesteitä, juoksuhautoja ja tiemme pomminkestävän korsun, jossa tuoreista tukeista salvetut seinät sisältä ja samoista aineista makuulaverit. Korsumme oli niin kostea, että vaatteet kastuivat miesten hengityksestä ja tuoreista hirsistä seiniltä.

Olin yöllä 4.12.1939 vartiossa. Itäinen taivas oli suorastaan tulimerenä, jokainen laukaus minkä vihollinen ampui valaisi salamana taivaan. Tällä hetkellä ja koko aamupäivän oli kiivas tykistötuli, jota säesti muut tuliaseet. Meidän lohko oli vielä ainkakin toistaiseksi hiljainen, paitsi että silloin tällöin tuli kranaatteja ja piti lyödä henkensä kaupalla maihin. Olimme melko totuttumattomia sotilaita. Aina kun kranaatti viheltäen tuli löimme maihin lähimmän puun juureen, luulimme sen suojavan, joka oli paljon vaarallisempi, kuten myöhemmin opimme huomaamaan. Puuhun osunut kranaatti oli pahin sirpaleiden levittäjä. Emme osanneet myöskään arvioida kranaattien tuloäänestä, milloin se tulee lähelle tai menee pitkälle.

Heräsimme 05.12.1939 kovaan pommitukseen. Kranaatit räiskähtelivät ympärillämme. Kun vähän vaimeni, menimme taas töihin. Parantelimme korsuamme, vahvistimme kattoapaksulla maakerroksella, teimme tukkiesteitä ja ampuma-alaa harvensimme, jotta olisi hyvä näköala mahdollisen hyökkäyksen aikana. Vihollinen oli Vuoksen vastapäisellä rannalla kiväärin kantamattomissa. Tiedustelut käytiin vasemmalla ja oikealla puolella. Odotimme hyökkäystä, sillä oliha vihollisella veneitä ja muuta kalustoa pyrkiäkseen Vuoksen yli. Sen takia olimme jatkuvasti valppaana. Joka hetki partioimme lohkomme ja pidimme silmällä edessä olevaa Vuoksen virtaa ja sen rantoja.

Pommitukset alkoivat

En ole nukkunut kahteen vuorokauteen. Taisteluja ei ole ollut, mutta valppaana olemme olleet. Joukkueemme johtaja on meitä pitänyt kokemattomuuttaan kaikkia asemissa, vaikka puolet olisi riittänyt. Vihdoin pääsimme nukkumaan, mutta oli niin kylmä, että tuntui kuin olisi sydänkin jäätynyt. Nukuin kuitenkin tunnin verran ja sitten olin taas partiossa. Hermostomme olivat kireällä ja niin oli vartiomiehilläkin. Kun tulin partiosta, hän ampui minua, vaikka huusin tunnussanan. Hän ampui pimeässä onneksi ohi. Samalla hän huomasi erehdyksensä. Kova tulitaistelu jatkui linjoilla, Emme vielä tiedä, milloin on meidän vuoromme. En lakkaa ihmettelemästä vieläkään, miksi ihmiset ovat niin raakoja, että rupeavat toisiaan teurastamaan.

Menimme 7.12.1939 töihin ja asemiin, mutta satoi niin paljon kranaatteja, että joukkuen johtaja määräsi meistä osan korsuun suojaan. Kylän väki oli kiireesti evakuoitu pois ja oli pitänyt heittää kaikki omaisuus sellaisenaan kuin se oli lähtöhetkellä. Tiesimme tämän ja me päätimme uhmata kranaatteja mennäksemme kylään, joka olikin aivan lähellä, Salmu, Stolp ja minä menimme erääseen navettaan, josta kuului nälkäisten eläinten ammuntaa ja inumisia. Oli surkeaa nähdä niiden kituvan nälkäisenä. Miedän oli pakko lopettaa niiden kärsimykset. Otimme porsaan itsekukin selkäämme ja silloin tällöin ammusten viheltäessä räjähtäen maastoon, löimme maihin ja pääsimme onnellisesti korsuun. Olime saaneet sinne kaminan, joten juhlimme herkullisella porsaankäristyksellä aina kun siihen oli tilaisuutta, Täältä muuten hyvi kuulee,milloin ampuu omat miehet ja milloin vihollisen. Kello 6 on Salmulla ja minulla partiovuoro. Partiomme parettain.

Olemme 8.12.1939 parasta aikaa neljä miehen ryhmäasemissa. Olen väliaikaisesti ryhmän johtaja. Olimme saaneet häthätää kaivettua asemat, kun hirvittävä tykktuli kohdistui tälle alueelle. Ammuksia räjähteli kymmeniä yhtä aikaa. Odotimme sen enteilevän hyökkäystä. Yöllä taas olimme partiossa. Tähän asti olemme vielä hengissä. Hyvä Jumala, lopeta sota, rukoilin. Ala anna noin suurta rikosta tapahtua. Sinuun luotan, sinä jos hyväksi näet niin kuolen, enkä von kohtaloani välttää. Suojele perhettäni minun jälkeeni. Jos niin on, että elän tämän kauheden läpi, on se sinun jalomielisyttesi ansiota syntistä ihmistä kohtaan. Amen.

Vaimolleni olen lähettänyt kolme kirjettä. Vielä eivät ole venäläiset hyökänneet asemiamme vastaan. On iltapäivä. Tänään on ollut rauhallista. Meille annettiin määräys pakata reppumme lähtövalmiiksi.

Olemme muuttaneet pois vähäksi aikaa asemistamme. Tänne kuuluu kylläkin sodan melske. Toissa yönä olimme niin väsyneitä, että osa pojista nukkui montun pohjalle, vaikka oli kova pakkanen. Sievin poikain teltassa kävimme hetken tapaamassa tuttuja. Siellä lauloi kaksi poikaa vavavina virsiä. Oli liikuttava kuunnella, kuinka hartaana ja antaumuksella he lauloivat.

Olimme vielä 11.12.1939 Palmusaaressa. Levähdämme, sömme, juomme ja nukumme. Väliaikoina pojat evakoivat, sillä onhan lähitalot täynnä ruokatroeita ja muuta. Kaikkia hakuja ja tuonteja he sanovat evakoimiseksi. Hupanen tapaus sattui hyökkäysvaunuesteen teossa. Olimme jo siirtynet tällaiseen tehtävään, oli väsyttävä yö. Meitä oli ankarasti kiellety polttamasta tupakkaa, koska se olisi pimeäll näkynyt ryssän puolelle. Mieliteko yhä kasvoi tuntien mukana. Pojat keksivät kaivaa kuopan esteen laitaan, johon mahtui kolme miestä kerrallaan hartioita myöten piiloon, polttaen siteen siellä kolossa. Joukkueenjohtajta huomasi poikain jalat kuopasta. Hän luuli poikain olevan niin uupuneita ja sen takia hän rupesi esitelmöimään, kuinka vaarallista on nukkua kovalla pakkasella ja lopuksi hän komensi vetämään pojat jaloista pois kuopasta, Pojat nousivat, nauroivat äänekkäästi ja katsoivat toisiaan mikäli pimeässä näki.

Nukuimme viime yönä kaksitoista tuntia. Olemme levänneitä. Pojat kertoivat kokemuksiaan. Joku toteaa että on suotta opettaa sotilasta lyömään maihin, sillä jokainen ilman muuta, vaistomaisesti lyö itsensä maahan kranaattien räjähdellessä. Voltteri kertoi olevansa niin väsynyt, ettei muista enää kamppeitaan ja olevansa puoli sokea ja hermostunut. Eräs mies tuli lievasti hermosairaaksi ja hänet siirrettin keittiömieheksi.

Pojilla on tällähetkellä ruokaa yllinkyllin ja tupakkaa toistakymmentä laatikkoa mieheen. Pojat ovat nyt reiluja. He ottavat yliannoksia ruokaa, paiskaavat loput metsään ja tupakkaa he tarjoavat jatkuvasti kohteliaasti toisilleen. Heittelevät pitkiä natsoja, Evakoinnin ansiosta oli myös makeisia yllin kyllin monta päivää, olihan niitä kauppojen varastoissa. Tulihan syötyä, sodan jalkoihin ne kuitenkn olisi jäänyt.

Talot kuin nukkekoteja

12.12.1939 taas komennus. Pakkaukset valmiiksi. Saavuimme eilen Tikansaareen illalla. Olin ensin vartiossa ja sitten kello neljän aseminen parannusta. Meitä oli kolmenkymmenenmiehen partio vihollisen puolella, kun tuli tieto, että ryssä oli jostainsyystä perääntynyt. Itse en ollut mukana. He tapasivat vain muutamia ryhmiä ja taistelujakin oli ollut. Lasse sanoi ampuneensa kolme. Kohtalokas vahinko sattui myös partion kesken. Osa partiosta oli jäänyt varmistukseen ja kun ryhmä palasi tekemältään retkeltä ampuivat varmistuksessa olevat miehte omia miehiä, luulen pimeässä vihollisiksi, seurauksella, joka vaati yhden miehen hengen ja neljä haavoittunutta.

Muutimme taas, nyt kylän lähelle, metsäiseen laaksoon, jossa pystytimme teltat. Kylässä oli taloja kuin nukkekoteja ja kaikki autiona. Kiusaus oli suuri ja pojat tutkivat ja penkoivat niiden sisustaa. Kello kaksitoista lähdimme viiden kilometrin reissulle tankkiesteiden tekoon. Matka sujuii miellyttävästi suksilla. Emme ruvenneet kuitenkaan töihin, odotimme erästä luutnanttia. Heppelimme lämpimiksemme. Jostain syystä unohdimme missä olimme, Rupattelimme ja laskimme leikkiä. Yhtäkkiä meihin kodisti kova kranaattituli, mutta selvisimme hengissä.

Kirjoitin viidennen kirjeen vaimolleni 14.12.1939. En ole saanut vastausta. Olen niin ikävissäni, että tekisi mieli itkeä. Ikävä kotia ja lapsia. Ikävä rauhallista kotielämää ja työtäni, joka keskeytyi niin hyvällä alulla kuin se oli. Ikävä naapureita ja koko kotikylää ihmisineen, niin hunoine kuin hyvine puolineen.

Sain äsken 15.12.1939 kirjeen vaimoltani. Voi kuinka iloinen olin. Tuntuu niin rakkaallta ja ihmeelliseltä kaikki mikä tulee kotoa. On menossa jo kolmas yö esteiden teossa. Olen erittäin hyvässä kunnossa. Tunnen olevani voimakas ja kestävä. On jatkuva viidenkilometrin hiihto esteille ja sama takaisin, Sitten vielä evakuitu hyvä ruoka ja olemme syöneet paljon marjoja, joita on ollut jokaisen talon kellareissa. Toisinaan meitä on häiritty kranaateilla, joita tulee toiselta puolen. Tähän mennessä ne eivät ole tuottaneet vahinkoa, vaikka niitä on tullut toisinaan paljonkin. Tällä paikalla on Vuoksi vahvassa jäässä ja esteitä teemme pimeässä ja hiljaa ettemme herättäisi huomiota, Astelemme ja kaivamme hiljaa kuin haamut ja haamuilta me näytämmekin lumipuvuissa.

Janoon bensiiniä

Tänään sattui jotakin. Tuli hälyytys. Äkkiä valmiiksi ja marssikuntoon. Kiviniemen nokalla oli läpimurto ja tarvittiin kiireesti apuväkeä. Marssimme pikavauhtia lumisella tiellä useita kilometrejä. Meillä oli pieni hengähdystauko ja minä huomasin tien vieressä limukkakoreja, täynnä erivärisiä juomia, Janotti pakahtuakseen ja minä ryntäsin kiireesti laatikoille, saadakseni pullon ennen kuin muut ehtivät ja etten jäisi ilman. Avasin korkin ja join monta kulausta ennekin totesin sen olevan bensiiniä, jota käytettiin tankin torjunnassa. Voi sitä polttoa, joka raastoi vatsaani. Monta päivää sen jälkeen tuli bensaröyhtäyksiä. Ennen kuin tauko loppui saimme tiedon, että tilanne on selvitetty. Palasimme takaisin. Siellä kaatui muun muassa minun kansakoulukaverini, Kalle Yliuntinen.

Sotamies Kakko ja minä kävimme 16.12.1939 Tikansaaren kylässä katselemassa taloja. Kiersimme useissa hylätyissä kodeissa. Voi sitä surkeutta, mikä oli nähtävänä. Missä oli kana ainoana olijana, missä yksinäinen kissa naukui orpouttaan. Ruokatavarat oli koluttu putipuhtaiksi. Kaikki laatikot oli sikinsokin lattialla, sisälmykset samoin papereineen ja tietysti ovet olivat auki. Kaikki oli kuin huutokaupan jäljiltä. Sota tekee miehistäkin tunnottomia, vaikka parempi kai se oli, etta ruuatkin tuli syötyä, kuin että ne olisivat jääneet epämääräiseen tulevaisuuteen. Olen Salmun kanssa vartiossa. Vuoro on kaksi tuntia joka neljännen tunnin kuluttua, Yö kello 02.30. On hiljaista, joskus yksinäinen tykin ammus rikkoo hiljaisuuden. Nyt on joka yö meidän miehiä kulkenut partiossa vihollisen puolella. Usein ovat saaneet hyödyllisiä tietoja tai tehneet vahinkoa viholliselle. Partiot ovat vapaaehtoisista koottu. En ole mennyt mukaan, olen ajatellut tehdä sen, mikä on pakosta tehtävä tai mikä tilanne vastaan tulee. Viime yönä olivat hiipineet ja särkeneet tykeistä lukot.

Pelättyä vihollista päin

Lähetin 18.12.1939 200 markkaa kotiin. Kolme viholliskonetta lenteli yllämme. Hetki sitten tuli tieto, että kaksi oli ammuttu alas. Omat tykit ovat pitäneet harvaa tulta yllä. Viimeöinen partio käveli omaan miinaan ja kaksipoikaamme haavoittui lievästi. Taas hetki sitten pärräsi viholliskone päällämme. Olimme niskat kyyryssä teltassa. Kuului oma ilmatorjunta ääni ja samalla surina lakkasi. Kolmas kone tuli alas Tikansaaren seutuville. Pojat kävivät katsomassa viimeksi pudonnutta. Yksi mies oli ollut koneet pää mäsänä hartioita myöten. Ikävä näky. Tänään näyttää olevan oikein lentopäivä. Yhtenään viholliskoneita, pommikoneita raskaassa lastissa ja hävittäjiä saattueina. Meillä oli jokaisella oma kuoppansa, johon juoksimme hälyytyksen sattuessa. Sieltä seuraamme tapahtumia.

Olimme taas viime yönä 20.12.1939 puolutustöissä. Lähdimme kello 16 hiihtämään kahden joukkueen vahvuisena jonona.Kuljimem vaihtelevaa maastoa. Ensin talvista maantietä, sitten polkua, joka kíemurteli laaksoja, jäätyneitä puron uomia, vuorten rinteitä ja niiden huippuja, Tietenkin näkösuojassa vastapuolen katseilta. Myöhemmin tuli mitä ihanin kuutao valaisten suuremmoisia karjalaiste, kumpuilevia maastoja, Tällä kertaa saimma rauhassa työskenellä. Vakoilijoita on kuulemma karjalaisissa paljon. Ovat pidättäneet useita talonpoikia tässä lähellä. Myöskin on tavattu näillä seuduilla vakoilijoita kauppiaista ja jopa suojeluskuntapäälliköistä. Samoin naisia pukeutuneena lotiksi, lääkäreitä ja nimismiehiä. En tiedä, uskomattomalta se tuntuu. Ei millään uskoisi, että omassa väessä sellaisia löytyisi.

21.12.1939 oli samaa kuin eilen, ja sama reitti. Pakkasta arviolta 24 astetta. Oli niin kylmä, että piti olla jatkuvasti liikkeellä, jotta pysyisi lämpimänä, Menomatkalla, vuorten rinteitä hihdellessä, tuli voimakkaasti mieleen tunnelta, aivan kuin olisi eletty jotain vuotta 1750 aikaa ja ltaisi sotapolulla vihollisalueella, keihäiden tilalla oli vain tuliaseet. Vainolainen oli nytkin hyökäänyt polttamaan ja hävittämään. Menossa idän vihollista vastaan. Jonossa hiivimme jäätyneillä puron uomilla, varovasti kiipesimme vuorten rinteitä. Kalpea kuu valaisee, tehden meistä epämääräisiä varjoja. Miesten rinnasta huokuu huure. On kiire. Taisteluhalu palaa miesten mielissä. Pian kohtaamme vihatun heimon, idä pelätyn vihollisen!

Joulunviettoa rintamalla

Vankeja

On jouluaatto 24.12.1939. Olen odottanut pakettia kotoa, saa nähdä tänään. Olen ollut muutaman päivän sairas. Kävin lääkärin vastaanotolla ja sain pillereitä, Lämmitän Salmun kanssa saunaa läheisessä kylässä. Jostain kuuluu taistelun melskettä. Jouluaaton kunniaksi on laulettu virsiä, joutu kahvia mahamäärin. Erään toverimme muistoksi vietimme hiljaisen hetken ja lauloimme virren.

Tuli taas niin ikävä rakkaita siellä kotona, muistellessa entisiä jouluja. Voi Sylvi kuin olet kaukana, ei tiedä milloin tapaan sinut rakkahin. Voi mennä kauankin. Hyvä Jumala lopeta sota. Tee ihmiset niin hyviksi, että he tuntevat lähimmäisen rakkauden. Anna ihmisille hyvä tahto, onhan joulukin. Tee ihmisistä hyviä lapsia, jotka ovat sinullekin mieluisia. Älä anna virrata viattomien veren. Syyttömiähän ovat vastapuolen miehetkin tähän kurjuuteen. Ei varmaan hekään haluaisi ampua meitä, Älä anna enää enemäpää tuhoa tulla Suomeen. Toivon, että tulisi pian rauha. Toivon ettei minun tarvitse laukaustakaan ampua ja uskon, ettei vastapuolen mies tekisi sitä myöskään. Mutta massan virta vie mennessään. Näin rukoilin sydämessäni.

26.12.1939 on tapaninpäivä. Puolenpäivän maissa tuli lähtö uuteen paikkaan. Olemme majoittuneet Kiviniemen sairalaalarakennukseen. Jouluiltana sain vaimoltani paketin ja kaksi kirjettä. Joulu tuli vasa illalla. Olin niin tyytyväinen kuin olla voi. Voi kun minä pidän vaimostaani, niin paljon etten voi sanoin kertoa. On kaipuuta kerrakseen, olla erossa hyvästä vaimosta, elämän toverista. Tunnen puhdasta, sydämen syvyydestä lähtevää kiintymystä. Hän on oikea ystävä, joka on minunkin orovon sydäemen sulattanut. Olen joskus ollut hänelle tylykin, sydämestäni pahoittelen sitä. Kun tulen kotiin ei hänen tarvitse koskaan minun takiani mieltään pahoittaa. Ja ne lapset, kuinka ylpeilen heistä nyt jo pienenä. Tunnen suurta rakkautta heitä kohtaan. Pienet kultaset. Heistä varmaan kasvaa hyviä neitoja ja Markku, näen hänet silmissäni reippaana nuorukaisena rinnallani. Rehellinen kunnon mies hänestä tulee.

Olemme saaneet paketeita miltein joka mies kotoa. Jokainen tarjoaa toisilleen jotakin. Ystävällistä toverihenkeä. Olimme taas viime yönä menoss klo 16-3. Matkaa 10 km. Kun palasimme, oli vaatteet märkänä asetakkia myöten. Huone johon tulimme, oli kylmä kuin jääkellari. Mitään kuumaa emme saaneet suuhumme. Aamulla heräsimme kylmästä kangistuneina vaatteet yhä märkinä.

Olimme liikkuvassa parivartiossa aikamme. Kasarmialueella on myös yksityisasuntoja. Erään talon pihalla oli lumilinna muistuttamassa lapsista, joskus rakennettu ja pakkasen säilyttämä. Tietysti talo oli autio niinkuin muutkin, kissan jäljet johtivat johonkin. Lasten leikkipaikka oli jäänyt ja toi mieleen kaihoisia ajatuksia. Siella kaukana leikkii omatkin lapset tehden lumilinnoja ja lumiukkoja. Surullista ajateltavaa, kyyneleet silmissä suoritin vartiotehtäväni loppuun. Uuteen on neljä tuntia aikaa. Istun kasarmin keittiössä. Pojat ovat evaloinet jostain radion. Kuunneltiin kaikessa rauhassa uutiset. Soittoakin kuuntelin pitkästä aikaa mieli virkistyen pikkuhiljaa.

28.12.1939 samaa touhua kuin aikaisemmin. Kahvia emme voi keittää, mutta kun sairaalassa on keskuslämmitys, laskemme kuumaa vettä raanasta ja kahvia sekaan, tullee siitäkin juomisen arvoista. Kuivailen 29.12.1939 vaatteita pannuhuoneessa. Porukassamme on mies, joka osaa hoitaa lämpökattilaan. Kuljemme joka yö esteiden teossa, hiihtäessä kastuu vaatteet, joten ei entiset keskiä kuivata, kun taas on lähdettävä. Miltei vuorokaudet läpeensä on paita märkänä. 30.12.1939 parsin risaiset sukkani. Meillä on tähän mennessä ollut asemasotaa. Partiointia ja vartiointi sekä tietysti asemien ja tankkiesteiden tekoa. Ainoat kiusame on ollut kranaatit. Vasemmalla puolella Sakkolassa ja Taipaleen taisteluista saamme tietoja. Ryssiä on kaatunut 700 ja vangittu 50. On myös sotasaalista, Meiltä on kaatunut 20 ja haavoittunut 75 miestä. Omasta komppaniastamme on kaatunut 5 ja haavoittunut 14 miestä, myöskin komppaniamme päällikkö Möttö, joka on vielä sairaalassa. Sakkolan ja Suvannon taistelussa oli syynä kaatuneisiin kova pakkanen, joka jäädytti konekiväärit epäkuntoon, joten en eivät toimineet tarpeeksi ajoissa, Tämähän on puolustustaistelua. Meilläkin on etumme, Kottilan lohkolta eivät ole yrittäneet, koska Vuoksi on tältä kohtaa erittäin leveä. Se on ollut ehkä meidän onnemme.

Mietteitä sairaalan pukuhuoneessa

01.01.1940 on uudenvuoden päivä. Istun Kiviniemen sairaalan pannuhuoneessa. Radio soi, juomme kahvia voileipien kanssa. Nukuin viime yön pitkästä aikaa hyvin. Sodan melskeestä ei tiedä tällä kertaa mitään. Toivon hartaasti, että lähiaikoina tai viimeistään keväällä tulisi rauha. Tulisi viimeinkin ratkaisu, joka takaisi meille pitkän, vapaan rauhan meille kaikille ja Suomen kansalaisille. Me sotilaat emme mielellämme olisi täällä. Meidän ihanteemme on rauha, meidän halumme olisi olla kotona, vaalia perhettämme ja niiden hyvinvointia. Säilyttää kodin onni. Säästää isät ja äidit, uhrautuvat aviovaimot, siksot ja veljet, turvattomat lapset niiltä suurilta kärsimyksiltä ja kurjuuksilta, joita sota tuo tullessaan. Mutta meidän taytyy vain olla täällä jokaisen paikallaan. Puolueista riipumatta jokainen on mukana, ei soraääniä ole kuulunut keltään. Jokainen tuntee, että on kysymys oikeudesta omistaa vapaa isänmaa, suuri yhteinen perhe. Pitäisi saada pitää se maa, jonka jo esi-isämme ovat meille rakentaneet. Olisi suurinta häpeää ellei kunnioitettaisi heidän työtään. Heidän muistonsa, taistelunsa, uhrautumisensa meidän, joka edustamme nykyistä sukupolvea, hyväksi. Kaikki tämä velvoittaa meitä pyhästi ja kunniakkaasti puolustamaan maatamme kotien puolesta. Tämän vuoksi, hyvät toverit mukautuaksemme eis-isäimme tapaan, kärsimään hiljaisuudessa niistä puutteista mitä täällä on. Olkaamme nurisematta vaikeinakin hetkinä. Ajatelkaamme esi-isiämme, he ovat kärsineet vielä enempi kuin me ja ovat voittaneet. Tehkäämme pyhä lupaus alkavana uutenavuotena pysyäksemme itsekukin kohdaltamme rehellisenä suomalaisena, pysyäksemme suorana ja rohkeana vihollisen edessä. Säilyttäkäämme kylmä harkinta silloinkin, kun se näyttää toivottomalta. Tuokoon alkava uusivuosi meille onnea taisteluissamme, rauhan. Kasvakoon Suomi sen jälkeen entistäkin vauraammaksi. Eläkäämme rohkeina, eläköön Suomi. Tämän sisältöisen puheen ajoin pitää, mutta pitämättä se jäi.

Meidän tovereistamme on Kärkinen kaatunut, Toimistossa on hänelle kortti, jossa hänen siskonsa kyselee, ”mikset sinä veljeni kirjoita enää”. 02.01.1940 tunnen itseni toisinaan niin kuumeiseksi ja rauhattomaksi. Henkinen paine rasittaa, vaikkei meillä ole varsinaista yhteenottoa ollut, vain kranaatit. Mutta kotoiset asia, liikkeeni on vailla isäntää, koti isää. Rempallaan on varmaan liikehommat, ajalla, jolloin tarvittaisiin taitavaa johtoa.

Viiksanlahden teltassa

03.01.1940 olin Viiksanlahdessa kenttävartiossa. Muutami tykin ammuksia lähettyville, Kivinimen suunnalta kuuluu kone- ja pikäkiväärin papatusta sekä yksittäisiä kiväärin laukauksia. 05.1.1940 ei mitään erikoista, Tykit jylisee vähän joka puolella ja silloin tällöin halkoo ilmaa konekiväärisarjoja. Olemme edelleen majoittuneena sairaalaan. Kellarikerroksessa on paljon huoneita, joissa kaikissa sotilaita. Tällä hetkellä olen isonlaisessa huonessa. Tähän on majoitettu hevosmiehet ja yksi joukkue. On toisinaan ilonkin hetkiä. Pojat ovat evakoineet gramofooin ja satoja levyjä. Soitto raikuu railakkaasti, hivelle kauniisti sodassa vakavoituneita mieliä. Kuulostaa toisaan vallan ihmeelliseltä pitkästä aikaa. Monet ajatukset, muistot ja tunteet tuo soitto miesten sydämiin.

Huone on ajan leimaa antava. Aseita ja varusteita pitkin sieniä, makuulavereita pitkin seinän vieriä. Keskilattialla on pöytä täynnä kaikenlaista törkyä ruuantähteistä mukeihin ja kenttäpakkeihin. Kuukari, alkeellinen keitin on lattilalla j aina joku keittämässä siinä kahvia. Sitä on riittänytkin vielä toistaiseksi. On saatu kotoa ja kauppojen varastoista. Miehiä istuskelee peteillä. Osa heistä kirjoittelee kirjeitä, joku vaimolleen, toinen morsiammelleen. Osa pojista kuuntelee soittoa tupakki suusa, osa juttelee. Sukan parsina on myöskin käynnissä ja syönti kuuluu asiaan. Kivääreitä puhdistaa joku. Sairaitakin on, he makaavat kuumeisina peteillä. Suurin osa miehistä kuitenkin on uupuneita päivän rasituksista, Voi kun olisi kotona ja katson ympärilleni, näen että jokaisella on sama ajatus. Kuinkas muuten. Soitto vaikuttaa herkkiin mieliin huumaavasti, se tuo ennen tuntemattomia ailahduksia, kaipausta ja syvää ikävöintiä.

Parin kilometrin päässä rintamalla makaa kohtalontoverit poteroissaan, asemissa vuorollaan, tähystämässä, yrittääkö vihollinen rintamamme läpi. He vartioivat valppaasti. Jokaisella heillä on arvokas tehtävä ja he tuntevat sen sisimmässään. Hiipuvästä pelosta ei pääse kukaan, seuraavassa hetkessä jo voi olla koitos elämästä ja kuolemasta. Kuitenkin salainen toivo sisimmässä antaa henkistä voimaa.

07.01.1940 olemme kenttävartiossa Viiksenlahdessa vain pimeänä aikana. Liikuva partio ja minulla asmavartiovuoro. Seisomme, kuunelemme ja yritämme pimeyden läpi tähystää vastarannalle, missä vihollinen piileksii, Tämä on kylmää tehtävää kovalla talvipakkasella. Vaatteet eivät paljon lämmitä, kun vielä käy kova tuuli eikä pienet pensaat estä sitä. Ruumiinliikuntaa yritämme paikallamme, muuta melua herättämättä. Naapuri ei saa aavistaa oloamme,

09.01.1940 olemme edelleen Viiksenlahdessa. Samat tehtävä paitsi että olemme nyt teltoissa, Vartiota on kyllä pidettävä tässäkin. Telttamme on sijoitettu pieneen laaksoon, jonka pohjalla virtaa jäätymätön puro, ja jonka kummallakin puolella varjostaa korkea äyräs sekä sakea luminen metsä. Leirialueemme on hyvin kaunis ja tulee ajatelleeksi historiaa, jolloin esi-isämme varmaan hakivat tällaisen suojaavan leiripaikan

Teltassamme on melkein koko joukkue, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Permanto, onpeitetty. Lumen päälle on pantu havupuun oksia. Teltta on täynnä nukkuvia miehiä vieri vieressä niin ahtaalla, että kun panee maate, täytyy kylmverisesti laskeutua kahden miehen päälle, jolloin nukkuvat unissaan liikkuvat sen verran, että hiljaa valuu heidän väliinsä. Jokainen on kuitenkin tyytyväinen, sillä väsynys antaa unta ja suvaitsevuutta. Näissä oloissa ei voikaan parempaa kaivata. On sentään joskus pientä kinaakin, joka ei loukkaa ketään. On meidän seassa aivan vauhkoontuneitakn, naurettavan arkoja miehiä. He ovat niitä, jotka olivat ennen sodan julistusta suuriäänisiä ja kerskailevia, suuri teoissa ja puheissa, ovat nyt aivan mitättömiä, eikä heihin voi luottaa. Nekin, jotka olivat rauhan aikana tapelleet ja keskuneet niistä, olivat nyt pelokkaan hiljaisia.

Suru ja ikävä ahdistaa

11.01.1040 olemme taas Kiviniemen sairaalarakennuksessa Lojun oikeassa sängyssä ja levähtelen. Vakkuri on kahvikeittopuuhissa ja Sipola lupasi kahvileipä, hän oli vasta saanut paketin. 17.01.1940. Ei mitään erikoista moneen päivään. Eilen oli kylmää -32 C. Ilmavartiota on ollut. Yksi pommi putosi 200 metrin päähän. Ilmanpaine oli kova. Pommin aiheuttaman kuoppa oli 15 ja syvyys arviolta 7-8 metriä.

Nyt on pakkasta – 41,5 C. Muutamia harvoja kranaatteja tulee, umpimähkään ammuttuja ja omat kokeilevat konekiväreitä näin pakkasella, jotta ne olisivat kunnossa ratkaisevalla hetkellä.

20.01.1940 Ei mitään erikoista, paitsi töissä käyntiä. 21.01.1940 Vihollinen apui muutamia taloja tuleen ja olemme olleet pelastustöissä, mutta mitä me voimme, tuli teki tehtävänsä.

22.01.1940 Tänään olin vähällä päästä hengestäni. Ollessai ilmavartiossa neljäkerrokseisn kivitalon katolla, pommilaivue jyrisi yllämme pudottamatta pommeja, mutta hävittäjät lensi matalalla ja tulittivat konekiväärisuihkuilla.

23.01.1940 Voi, Sylvi ja te lapset kotona. Kuinka ikävä onkaan teitä. Sydäemin kärsii suurta tuskaa, sieluani raastaa sammumaton kaipuu.

27.01.1940 Voi saakelin piru. Olen pelannut korttia ja hävinnyt ne vähät rahat, jotka aioin lähettää vaimolleni. Täällä olen yksinäisenä ja hyljättynä.

30.01.1940 Ei mitään erikoista ole ollut. Maastoharjoituksia.

31.01.1940 Tänään on hiihtoa, Sain vaimoltani kirjeen jossa oli todistus lomaa varten.

01.02.1940 Hiihtämällä työpaikalle. Pommikoneet häiritsivät yhtenään. 03.02.1940 Tänään tunnussana ”Suomi suuri !” 04.02.1940 olin juuri äsken vartiossa. Kranaatteja satoi muutaman metrin päähän. 05.02.1940. Lomasta ei puhuta vieläkään mitään.06.02.1940 Lomasta ei kuulu vieläkään mitään. Voi hyvä Jumala kun pääsisin lomalle. 09.02.1940 Ei vieläkään lomaa. Kärsivälisyys tahtoo loppua. 10.02.1940 Ei lomasta kuulu vieläkään mitään.

11.02.1940 olimme Sipolan kanssa vuorollamme kaksi tuntia vartiossa. Hirvittävä tykki ja krh tuli koko ajan. Puhelinlangat ovat poikki. Emme saa tietoja eikä yhteyttä mihinkään. 12.02.1940 hyökkäystä ei tullut. Eilen kaatui komppaniastamme kolme miestä kranaatinsirpaleihin. Haapakangas, Erkkilä ja Alatyppö. Viimeksi mainitut olivat lääkintämiehiä. He yrittivät hakea Haapakangasta poi, mutta kranaatti kohtasi heidätkin.

Pommitus keskeytti lomamatkan

19.02.1940 sain kuin sainkin viimein anomani loman. Alkutaival oli hankala. Ensinnäkin ryömin henkeni kaupalla korsusta läheiseen kulään, josta alki tie Sairalan asemalle. Kranaatteja tuli tiheään. Mitä pitemäälle pääsin sitä turvallisemmaksi kävi tieni. Pettymy oli kuitenkin suuri. Asemalla ei ollut junaa, Menin odotushuoneeseen, jossa oli paljon muitakin lomalle menijöitä. Lottia, upseereita ja miehistöä. Huone oli täynnä tupakansavua ja hienhajua. Kokonainen vuorokausi meni junaa odottaessa. Junassa oli kaksi pientä vaunua. Jokainen ryntäsi kilpaa vaunuihin, jotka pian täyttyivät kuin silakat tynnyriin.

Jollain asemalla, jonka nimeä en muista, liitettiin mukaan 2 vaunua, joissa oli siviilejä, vanhuksia ja lapsia. Saavuttuamme Hiitolan asemalle, soi ilmahälytyssireenit ulvoen ja valittaens.Kaikki junassa olijat, jotka pääsivät, juokivat kohti jonkin matkan päässä olevaa pommisuojaa, Toiset taluttivat vanhuksia, toiset lapsi käsivarrellaan juoksivaat.

Pommit jysähtelivät asema alueelle aaltona. Niin meni laivue ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Täydellinen hiljaisuus vallitsi hetken, Ihmiset palasivat hiljalleen pommisuojasta, Vain kolme oli haavoittunut sirpaleista, Onneksi juna säilyi ehjänä. Matkamme jatkuessa oli usein ilmahälytys, silloin juoksimme läheiseen metsään. 20.02.1940 kolmas vuorokausi lomasta oli menossa ja yhä ollaa matkalla. 21.02.1940 olemme sivuuttaneet vaaravyöhykkeen. Lähenemme pikkuhiljaa Ylivieskan asemaa. Ylivieskasta ei ollut linja-autoa. Rupesin kyselemään taloista hevoskyytiä. Matkaa oli reilut 40 kilometriä. Viimein löytyi mies joka lupasi viedä Alavieskaan asti. Niin sitten isäntä vastahakoisesti valjasti hevosen ja pääsimme jatkaamaan matkaa. Kello kymmenen seuraavana päivänä olimme perillä ja kotona. Lomasta oli kulunut jo neljä päivää.

Kolme vuorokautta samassa paikassa, samassa melskeessä

23.-24.2.1940 hoidin vähän liikeasioitakin, vaikka heikosti. Ei voinut niihin syventyä kunnolla, aikaa oli vähän. Onnellinen lyhyt loma. 26.2.1040 linja-autola matka Jyväskylään, 27.2.1940 lähdin Pieksämäeltä kohti Savonlinnaan. Lankilan kanssa olimme hyvänlaisesti kännissä. Eräs sotakaveri tarjosi hyväntahtoiseti repustaan, tottakai me otimme tarjouksen mielihyvin vastaan. 29.2.1940 olin taas perilä korsussamme. Kortin peluuta kaikki väliajat, vaikka lupasin vaimolleni, etten enää pelaa.

01.03.1940 päivät ja yöt menevät normaalioloissa, vartiointia, kortinpeluuta, Voitin äsken 1700:-. Tunsin olevani äveriäs. 05.02.1040 muutimme välillä Pyrstö-nimiseen korsuun. Maailma tuntu synkältä. 07.03.1940 muutimme Pyrsöstä Rautakasemattiin ihan kosken rannalle, 11.03.1040 meille tuli taas muutto. Olemme rykmentin reserviä. Meistä koottiin yksi joukue jokaisesta komppaniasta. Meille sanottiin, että menemme Pölläkkälään, mutta tehtvästä ei sanottu mitään.Tulimme 11.3.1940 Vuosalmme eikä Pölläkkälään.Palelimme kuorma-auton lavalla kun tulimme määränpäähän. Täydensimme ammusvarastoamme. Vastaamme tuli kaksi hevosta kuormineen. Reet oli täynnä meikäläisiä ruumiita ladottuna pitknpäin kuin tukkikuorma.

Kolme vuorokautta odotimme samassa paikassa. Menin erään kaverin kassa ison kiven taakse suojaan, Sieltä katselimme tilannetta, Mies harjanteen rinteellä veti itseään kyynärvasin alaspäin huutaen sydäntä särkevällä äänellä. Hyvät rakkaat veljet tulkaa auttamaan, Mieheltä sirpale oli vienyt molemmat jalat. Hän ei varmaan selvinnyt. Myös joukkueenjohtajamme haavoittui. Sama tuoksina sitten jatkui. Saimme määräyksen ryömiä asemiimme. Varajohtaja, vääpeli Feija oli nyt joukkueen johtaja.

Oli tapahtunut niin paljon pienessä ajassa, ettei ollut aikaa ajatella. Illan kuluessa tuli kova pakkanen, joka kiihtyi yötä myöten kovaksi. Märät vaatteemme jäätyivät kovaksi kuin pelti. Vuorottelimme tähystystää puolentunnin välein. Silloin kun toinen nojasi selkäänsä kiven kylkeen toinen piti silmällä maastoa. Sitten tönäisy kylkeen ja herätys. Ruokaa emme saaneet eiä mitään juomaa. Oli leivä kannikka repussa,jota jyrsimme. Kolme vuorokautta olimme samassa paikassa ja koko ajan sama melske. Olimme jo siinä pisteessä nälissämme ja kolmevuorokautta valvoneena, että tuntui jo samantekevältä miten tässä käy.

36 km marssi suksilla

Äkkiä koko maailmaa jäytävä jytinä, räjähtely ja pauke loppui kuin veitsellä leikaten. Ihmettelimme, olimme ihmeissämme. Mitä oli tapahtunut? Sitten kuulimme puheen sorinaa vihollisen puolelta. Näimme sitten ylösnouseva piippalakkisia vihollissotureita, jotka eivät ampuneet. No emme mekään. Nousimme myöskin seisomaan, Ei ammuta meitä. Emme vieläkään käsittäneet miksi. Siten tuli tieto, että on tullut rauha.

Ah sitä tunnetta ja helpotusta. Tuntui aivan uskomattomalta. Jumalalle kiitos, että olet vaaroissa varjellut ja olet rukoukseni kuullut, Tämä tli vilpittömästi sydämen syvyydestä.

Sota pn nyt takanapäin. Se oli kaameaa näin jälkeenpäin ajatellen, olimme jollakin tavalla turtuneita, Haavoittuneita, kraantin silpomia ja kuolleita. Moni äiti odottaa poikaansa, moni vaimo lapsineen. Surevia leskiä ja orpoja lapsia. Viholinen näytti jäävän paikoilleen meidän perääntyessä taakse. Kokoonnuimme sidontapaikan telttaan, joka oli tilapäinen kaivetun, suojaavan montun laidalla. Pitkästä aikaa oli minulle korviepakki kiehumassa kaminassa ja lipoin kieltäni hyvän olon tunteesta. Meitä marssi pienen pienoinen jono Vuoksen poikki. Vasemmalla, Vuoksen rannalla oli vihollisjoukkoja suuret määrät katsomassa miedän pienoista kulkuetta, joka vihdoin saavutti vastarannan ja siellä olevan kylän.

Luulen vihollisen ihmettelevän joukkojemme pienuutta, heidä olsiva murskanneet meidät vähin äänin, jos olisivat tienneet ja hyökänneet. Mutta kova meteli puoleltamme antoi kuvan siita, että meitäkin oli paljon.

Saavuimme Inkilään ja joukkueemme rippeet majoitettiin erääseen kauppaan, jonka asukkaat oli jo evakuoitu pois, Jokainen meidä oli keveillä mielellä, nauroi, hyräili ja oli raisun iloinen. Marjoja ja säilykkeitä löytyi kellarista, Korvikepakit porisivat ja löysimme vintilta 50 litran kotiviinipullon, jossa oli vielä jonkiverran viiniä. Joimme sen makeisiin suihimme. Vintiltä löytyi vanha viulu, joku sitä kituutteli. Kaupan myymälässä oli vielä tavaraa, muun muassa seinä täynnä lasipurkkeja.

Inkilän asemalla oli kova häärinä käynnissä. Pakolaisia virtaa joukkoina jatkuvasti. Tavaraa on kaikki paikat täynnä odottamassa lastausta juniin. On armeijan ja pakolaisten tavararöykkiöitä.

16.3.1940 pakolaisia on vaeltanut katkeamattoman jonona edelleen koko päivän. Samoin armeijan joukkoja, Murheellista katseltavaa. Synkkinä, vakavina ja alistuneina, jalkaisin ja hevosilla istuen kuormain pääll. Karjaa myös. Eräs isätnä pyysi tapaamaan sairaan lehmän. Ammuin sen taskuaseellani.

17.3.1940 eräs mies ampui itsensä. Syytä emme tietäneet.

18.31940 jatkoimme matkaa Kirvuun jossa yövyimme. Sitten marssimme Rautjärvelle. Olimme majoittuneena nuorisoseuran talolle. 25.3. muutimme kauemmas rajasta. Asuimme teltoissa.

1.4.1940 muutettiin sijaintia Rautjärven asemalta Ruokolahden pitäjän Erijärvelle, Rykmenttimme marssi täyspakkaukset selässä 36 km.

Sydäntä pakahduttava kotiinpaluu

06.04.1940 meillä on ollut kaiken kukkuraksi suljettua harjoitusta jäällä sukset jalassa aivan kuin ennen sotapalveluksessa. Voi taivas kuinka vastenmielistä vanhana sotia kokeneena vielä turhanpäiväistä harjoittelua. 10.04.1940 taas muodollista harjoittelua. Sitten raivattiin ampuma-alaa puolustuksemme eteen. Voi että tämä on henkistä kidutusta. 15.04.1940 jäin pois töistä. Istuin saunassa mietteissäni. Sydämeni on raskas ja henkeni masennuksessa. 16.04.1940 istun nuotion äärellä. Välillä kohennamme puita nuotiossa ja makoilemme. 19.04.1940 olemme pelanneet korttia koko viime yön. Sökön tilalla vaihteeksi venttiä.

Sitten tapahtui ihme. Olen jännityksestä halkeamaisillani, Meistä valittiin seitsemäntoista miestä siviliin ja minä olen yksi heistä, lähtöpäivästä ei vielä ole tietoa. On niin suuri kaipuu kotiin, että tahtoo sydän pakahtua. Olemme majoitettu korkealle kukkulalle telttoihin. Keväinen luonto on aurinkoinen ja kaunis. Tulevaisuus näyttää lupaavalta.

20.04.1940 jännitys on huipussaan. On niin onnellisesti käynyt, että ne seitsemäntoista miestä, joihin minäkin kuulun, lähtee huomenna komppaniasta klo 3.00. 22.04.1940 matkalla siviliin sain päähänpiston pistäytyä tapaamassa Helsingissä tapaamassa liiketuttavia. 24.04.1940 olen kotona ja istun kirjoituspöydän ääressä ja sulattelen menneitä. Nyt on rauha, ei ikään enää sotaa. Yritän myös sopetua taas siviilielämään ja korjata poissaoloaikana tulleita tappioita ja alkaa uudestaan normaali elämänmeno.

Kesä 1941

Osmo Tokola kertoo, että olin tullut Kajaanista 10-päivä. Kotona oli kylvötyöt tehty, ja Jaskan kanssa rakensimme saunarakennusta. Se alkoi olla vesikattovaiheessa. Maailmantilanne tuntui kärjistyvän. Saksa otti haltuunsa ensin Itävallan ja pian niin sanotun Sudeettialueen Tsekkoslovakiassa ja alkoi uhata Puolaakin. Kaikessa elämänmenossa näkyi asevarustelu ja valmistautuminen suureen koitokseen.

Me täällä syvien rivien joukossa vain aavistelimme tulevasta. Emme tienneet ns. Ribbentropp-sopimuksesta emmekä muustakaan, mitä suurvallat neuvottelivat. Hyvin konkreettisen kuvan saimme kuitenkin siitä, että myös Suomi joutuu uudelleen maailmansodan selkkauksiin. Sievin aseman sivuutti tämän tästä junia täynnä saksalaisia sotilaita. Kävimme niitä katsomassa ja saimme muutaman sana puhuakin sotilaiden kanssa., jotka jaloittelivat asemalaiturilla. Heidän suunnitelmansa oli: Kolme viikkoa ja Venäjä on vallattu. Sitten kotiin.

Saksan maine sotilasvaltiona oli mahtava. Junat olivat täynnä uusia aseita ja tarmokkaannäköisiä sotilaita. Junien menoa varmisti ilmatorjuntatykkien piiput, jota sojottivat taivaalle. Siitä millaisia sopimuksia Suomi oli tehnyt Saksan kanssa ei juurikaan tiedetty. Mutta sitten rävähti. 18.keäkuuta olimme Jaskan kanssa saunarakennuksella. Sauna taisi olla kattoa vailla. Pihalle ajaa pyörällä joku hujoppi ja pistää Jaskan käteen liikekannallepanomääräyksen. Lähtee eteenpäin. Luimme sen yhdessä, Minulle ei tällaista määräystä tullut. Enhän ollut suorittanut asepalvelusta sotaväessä, vaikkakin olin ollut jo talvisodassa.

”Lähden hakemaan tupakkalaatikon kaupasta”, Jaska sanoi. Hän oli juuri aloittanut tupakkalakon ja nyt katsoi, että lakon voi vaikka lopettaa. No, parempienkin asioiden takia on tupakkalakkojalopetettu kun sotaan lähdön tähden. Valmistauduimme lähtöön Pöllän koululle. Sinne näkyikin miesten virta menevän. Menin minäkin mukaan, vaikka en saanut määräystä. Pöllän koululle marssittiin Sievin asemalle. Siellä Ylitalon piha-alueella olivat Sievin miehet. Pukuaja jaettiin, varustuksia jaettiin ja valmistauduttiin kiireellä matkaan. Mihin, sitä emme tienneet. Raution miehistä muodostettiin oma komppania. Minä en kelvannut siihen, kun en ollut reserviläinen. Siinä seuraavan yön aikana järjestettiin komppania nii, että minä tullin kolmannen komppanian alikersantiksi, koska olin talvisodassa saanut siihen koulutuksen.

Päivällä joukko kerääntyi KPO:n viereen niitylle, jossa rykmentinkomentaja Paavo Susitaival otti tämän kolmannen pataljoonan vastaan. Paljon emme olleet selvillä joukkueesta, komppanianpäälliköistä, ei töpinästä eikä organisaatiosta. Sieviläinen Eugen Ranta tuli komppanian vääpeliksi. Rykmentin komentaja puhuu. Hän muistutti vanhasta vihollisesta, muistutti talvisodan menetyksistä ja varovasti vihjaisi siihen, että nyt ne ehkä saataisiin takaisin. En muista milloin tulimme tietämään, että se oli JR 29 ja me rautiolaiset, aluksi komensi kapteeni Leskinen Kalajoelta. Pian pataljoona lastattiin härkävaunuihin Sievin asemalla ja juna lähti. Karjalaan, Karjalaan mentiin. Liperin kunnan alueella meidän pataljoona purettiin junasta ja sitten alkoi keskitysmarssi.

Sankarina kaatunut

Ahti Leskinen

Jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskinen kaatunut. Jälleen on suuri menetys kohdannut maakuntaamme ja ennenkaikkea Kalajoen ja Raution maanpuolutusväkeä. Suruviesti tiesi kertoa, että aluepäällikkö jääkärikapteeni Ahti Leskinen on saanut sankarikuoleman, kuollen haavoihinsa sotasairaalassa 6.10.1941. Aunuksen Karjalassa, heimomme laulumailla ja neljännellä sotaretkellään hän antoi kalleimpansa isänmaan ja niiden vakaumusten puolesta, joille hän oli elämänsä voimanvuodet uhrannut.

Jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskinen oli syntynyt Soinissa 17.2.1900. Nuorena 16-vuotiaana hän meni Saksaan ottaen osaa taisteluihin maalmansodassa, Nuorimpana jääkärinä hän osallistui synnyinmaansa vapaustaisteluun, ottaen osaa mm. Tampereen, Lempäälän ym. valtauksiin. Vapaussodan jälkeen v:na 1920 hänestä tuli Kalajoen paikallispäällikkö jja v:na 1927 hänet nimitettiin Kalajoen ja Raution aluepäälliköksi. Sk.upseerin arvon hän sai 12.5.1924. Hänet ylennettiin luutnantiksi 13.5.1932 ja kapteeniksi 1940 viimeisen 1939-1040 käydyn sodan jälkeen, johon hän osallistui kk.kompanian päällikönä. Taitavasti poikiansa johtaen ja ankaria taisteluja käyden joukot lähestyivät tavoitetta. Kohtalo oli kuitenkin toisin määrännyt. Kapteeni Leskinen ei sinne päässyt, syyskuun 20. päivänä hän haavoittui eräässä kylätaistelussa ja kuoli haavoihinsa sotasairaalassa. Niin päättyi urhoollisen ja uskollisen sotilaan ja taitavan upseerin tie ainiaaksi.

Sotilaat, jotka hänen kanssaan rinta rinnan olivat taistelleet, surut ja ilot sekä puutteet jakaneet, tunsivat nyt jääneensä orvoiksi. He kaipasivat syvästi ”isäänsä”, jota nimitystä he mielessään käyttivät johtajastaaan. Kotirintamalla suru oli syvä, sillä kahdenkymmenen vuoden työ, kun se oli määrätietoisesti ja innolla suoritettu, on ollut suuriarvoinen. Siitä lähtien kun suojeluskuntajärjestö maassamme aloitti toimintansa on kapteeni Leskinen ollut sen johdossa Kalajoella. Hänen poismenonsa tuntui suojeluskuntajärjestölle erittäin raskaalta ja ennenaikaiselta juuri nyt, kun ovat täyttymässä vuosikymmenien Suur-Suomi-haaveet ja kaikki se, mikä on pohjana ja päämääränä ollut hänen suorittamassaan elämäntyössä. Suuriarvoinen on myös kapteeni Leskinen työ lottain keskuudessa. Kuinka usen lotat kiiruhtivat hänen luokseen neuvoja saamaan ja aina hän oli valmis niita antamaan vaatimattomalla ja mielyttävällä tavallaan.

Tosrstaina lokakuun 23. päivänä jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskisen suoritettiin Kalajoella. Kello 12 kokoontui sukulaisia, ystäviä ja kutsuvierait vainajan kotiin. Kello 13.30 alkoi marssi suojeluskuntain ja rintamamiesten lippuvartioit, aseveljiä sekä lottakuoro surutaloon. Kotipihalla, kuusimajassa oli sankarivainaja valkeassa arkussaan. Kun arkku nostettiin ruumisvaunuihin kirkkoon vietäväksi, viritti lottakuoro lähtövirren ”Oi, Herra, jos mä matkamies maan”. Sinne surusaatto lähti kunniakujaa pitkin. Liput vartioineeen kulkivat saattueen edellä, samoinkuin kaksi aseveljeä, jotka kantoivat vainajan kunniamerkkejä.

Hautausmaan portilta kannettiin vainaja kirkkoon, jossa lottien muodostamaa kunniakujaa myöten Shopin surumarssin soidessa se asetettiin kuoriin sk:n ja rintamamiesten lippujen asettuessa kunniavartioon. Kalajoen seurakunnan kanttorin Oskari Metsolan johdolla laulooi ”Käyn aina kohti kuolemaa”. Veisattiin virsi 589. Sen jälkeen saarnasi Kalajoen kirkkoherra V.H. Kivioja omistaen sanansa vainajan muistolle. Sekakuoro viritti laulun ”Jerusalem”. Ruumiinsiunauksen ja puheen piti kenttäpappi, kirkkoherra V.A. Näyhä. Sitten veisattiin virrestä 459, 2 ja 3 säkeistö.

Kun omaiset olivat laskeneet seppeleensä, toivat seppeeln vainajan nykyiset aseveljet ja joukko-osast, Kokkolan Spk, Kokkolan L-S.-piiritoimikunta, Kalajoen seurakunta, Kalajoen Lotat, Jääkräriliitto, Jääkäriliiton Kokkolan alaosasto, Kalajoen Rintamamiehet, Kalajoen aseveljet, Raution seurakunta ja lotat, Himangan seurakuna, työtoverit, Kalajoen pikkulotat sekä lukuisa joukko vainajan ystäviä ja tuttavia, joista hyvin monet kunnioittivat sankarivainajan muistoa eri kukkaisrahastojen välityksellä.

Tämän jälkeen kannettiin arkku suruhymnin soidessa kirkosta sankarihautaan, jolloin liput tekivät kunniaa ja ammuttiin kunnianlaukaukset. Hautaa umpeen luotaessa lauloi sekakuoro ”Vaipuos helmaan synnyinmaasi armaan” sekä ”Oi, Herra luoksein jää”. Surujuhla haudalla päättyi virteen ”Jumala ompi linnamme”.

Haudalta siirryttiin Suojaan viettämään vainajan muistoa. Siellä veisattiin useita virsia. Kirkkoherra V.H. Kivioja puhui. Pastori S. Repola puhui. Kenttäpappi V.A. Näyhä puhui. Lottakuoro lauloi opettajansa Aino Isotalon johdolla kolme laulua. Lopuksi puhui Lottapiirin puheenjohtaja Hanna Lehtinen omistaen sanansa vainajan puolisolle ja tyttärelle.

Rautiolaiset jatkosodassa

Martti Ahon muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Opettaja Osmo Tokolan muotokuva maalannut taitelija Markku Hakola

Jatkosodan aikana Raution miehet osallistuivat sotaan siten, että reserviläiset kuuluivat JR/29:ään, jonka komentajana oli evl. Paavo Susitaival. Ne miehet, jotka sodan kestäessä suorittivat asevelvollisuuttaan kuuluivat JR/50:een, jonka komentajana oli evl. Aho. Asevelvollisia oli myös JR/8:ssa, jonka komentaja oli ev. Autti. Tämä rykmentti on "tuntemattoman sotilaan rykmentti".
Keskipohjalaisrykmentti määrättiin liikekannallepanomääryksen mukaan perustettavaksi 18.6.1941. Tällöin lämpinä kesäpäivänä jaettiin Raution reserviläisille palvelukseenastumismääräys. JR/29:n III-pataljoona muodostettiin Sievin asemalla. Sinne rautiolaiset marssivat 18.6.1941 Pöllän koululta.

Nämä kolme rykmenttiä JR29, JR50 ja JR8 muodostivat tulevissa sotatoimissa 11 divisioonan, jonka komentajan oli jalkaväenkenraaliksi myöhemmin noussut K.A.Heiskainen, joka sai lempinimen "Kylmä Kalle".

Kun III pataljoona oli Sievissä Ylitalojen pihoilla saatu koottua, sotilaspuvut ja varustukset aseineen jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentikomenttaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.

20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska-Iisalmi-Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen stialselämä alkoi.

Seitsemännen komppanian ensimmäinen taistelu

Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän pitäjään. Illalla 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8 komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh tulittaessa Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia. Näistä osa putosi etenevään komppaniaan. Eteneminen pysähtyi. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Tämän johdosta 8 komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7 komppanian vuoro. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivutalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion. Tämä käytti ensi kerran ns. kiväärikranaatteja, jotka ammutaan tavallisella kiväärillä ja ovat käsikranaatin kokoisia. Ne räjähtävät ilmassa. Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen. Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassa Kaarlo Korhonen Rautiosta.Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta.

Seitsemännen komppanian toinen taistelu

Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa. Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7 komppanian ryhmitys kantakolmio. Se tarkoitti sitä, että eturivissä etenivät I, II ja IV joukkueet, III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana. Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihoillinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?". Sieltä vastattiin "On suomalaisia". Mutta lähestyttäessä mäen ylärinnettä alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi tyksitä yhtyi leikkiin. Rautiolaisista Vilho Hihnala haavottui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Kirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometsin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.

Seitsemäs komppania ohittaa Soanlahden

Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään, Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.

Vanhan rajan ylitys

Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi. Siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanhan valtakunnan raja. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.

Hyrsylän taistelut

Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen yhteyttä oli pitänyt kevytosasto Riitesuo, jolta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.

Rautiolaisten kolmas taistelu

Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut. Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän luokse. Igonoila asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat Heikki Perttula, Veikko Kola ja Erkki Toivanen. Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti haavoittuivat.

JR 50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa kesti nelisen tuntia.

Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli räjäytetty ainakin kahdeksasta kohti. Panssarijuna jäi mottiin.Saksalaiset pommikoneet saivat lopulta tuhottu panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.

Somban kylän valtaus

JR29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppnai sai käskyn saartaa kyl idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, Yksi Raution mies surmattiin pistimellä. Siinä syntyneessa kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin tuhottua vihollisporukan. Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistus ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui 53.

Ikävä yllätys

Somban jälkeen kauniin syyskesän päivän siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli lepohetken vuoroo. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle,. Kolmannessa joukkueessa jäi vartioon aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kesätnyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta harhailevia vihollisia oli metsässä pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman, mutta Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai survaistua pistimen sivuun. Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon. Olavin konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin. Olavi vietiin nopeasti JSP:lle.

Sombasta Pääsään

Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven-Petrsokoin leveän maantien tuntumassa. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin. Saatiin kovaa tykistötulta vastaan. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä toipumuslomaltaan, haavoittui heti uudestaan.

Teru eli Prääsä

Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä. Matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla kantamuksineen. Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi. Siellä oli naapuri vastassa. Kylässä oli useita hyökkäysvaunuja, jotka ryhtyivät ampumaan kukkulalle. Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä kaatuivat Niilo Saaronmaa, Matti Kivisaari, Lauri Huuha ja Arvi Hietamäki. Haavoittuneina poistuivat rivistä Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.

Prääsän valtauksen aikana haavottuneiden saaminen jsp:ltä eteenpäin oli vaikeaa. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu olisi ollut nopeampaa.

III pataljoona hivuuttautui vähän kerralaan Prääsän kauppalaan. Prääsässä yhtyivät rykmentti II ja pataljoona III. JR8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjären asutuskeskuksessa. Täällä Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.

Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan

Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia tappioita Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti. Hänen veljensä Veikko syöksyi auttamaan veljeään, mutta hän kaatui samalle paikalle. Aale saatiin kannettua pois, mutta hän menehtyi joukkosidontapaikalle. Valo Niska ja Kaarlo Verronen haavoittuivat. Pataljoona eteni aina Matroosan kylän laidalle. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään. Polivinan jälkeen oli vuorossa Vilgan valtaus. Raju tykistökeskitys osui 7 komppanian alueelle täsmällisesti. Kranaatti osui nuotioon ja Eino Kärkinen huusi apua. Eino menehtyi nopeasti ja Augusti Niiranen oli kaatunut. Keskitys pani komppania sekaisin. Hevosia kuoli ja kalustoa menetettiin. Erkki Kuoppala ja Yrjö Hakkarainen haavoittuivat. Pataljoonan komentaja ratsumestari Eerola kaatui tarkka-ampujan luodista. Taistelussa kaatuivat Eero Yliverronen ja Väinö Hollanti.Saatiin uustista kuulla, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan kaupungin.

Äänislinna

Äänislinnassa oleville sotilaskasarmeille siirtyi myös III pataljoona. Pataljoona oli niin loppuunkulunut, että sille annettiin kolmen viikon toipumisaika. Raution kirkkoherra Kalevi Vihma kävi komppaniaa tervehtimässä.

Syvärille

Lepokauden jälkeen pataljoona ja myöehmmin koko rykmentti siirrettiin junakuljetuksessa Petroskoissa Syvärin asemalle. Syvärin asemalta marssittiin 30-40 km pohjoispuolen heikkoa tietä Äänisjärvelle päin Homorovitsankullän. Täällä otettiin etulinjan vastuu. Homorovitsan rintamilla II ja III pataljoona miehittivät Kimjärven maason. Talvi painoi päälle. Marras-joulukuun vaihteessa alettiin korsujen teko. Maaliskuun 10 päivänä rykmentin purkamiskäsky määräsi, että 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirretään I pataljoonan alaisiksi ja osa Kevyt Osasto 10:een. Vuonna 1911 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviliin. Tähän päättyi rykmentti JR 29 vaiheet yhtenäisenä sotilasyksikkönä. Raution komppaniasta suurin osa siirtyi I pataljoonan yhteyteen.

Suomalainen partio kävi 21.7.1942 Kiipuron takan. Partiossa oli 14 miestä. Paluumatkalla linjojen ylitys epäonnistui. Olavi Pokela kaatui ja yhdeksän haavoittui. Vain neljä säilyi terveenä. Omat joukot tulivat apuun.

Lähdeaineisto: Raution Sotaveteraanit: Vapauden puolesta Osmo Tokolan kirjoitus

Osmo Tokolan sotaa kuvaavat maalaukset taidenäyttelyssäni

Aarne Saaren teloitus

Aarne Saaren muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva

Erkki Saaren muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva

Erkki Saari toinen vasemmalta, Jalo Nivala ja isäni Martti Aho

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistie ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääsi pois edestä.

Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran.

Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.

Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.

Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.

Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen

3.8.1944
Rakkaat vanhemmat

Lähetän teille viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani sain kuolemanrangaistuksen.

Olin tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo 21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa, että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.

Olen syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä, vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme mukaan. Hän on meidän tuomarimme.

Kuolen suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen nimeensä.

Jospa voisitte antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme silloin keväällä oli viimeiset.

Tiedän, että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi. Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä, että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.

En jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä, sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen poikanne Aarne.

Jeesus on meidän turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken ajallaan.
Ja hänen helmaansa on meidän hyvä nukahtaa.
Hän puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.

Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.

Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki isoisäni Eino Perttula toisen miehen kanssa.

Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.

Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.

Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Serkkuni sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.

Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä Erkki Saaren kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944.

Raution ja Kalajoen sotahistoriaa Erkki Ahon taidenäyttelyssä

Eino Takkusen muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva

Tänään sain vastaanottaa kaksi tilaamaani sotaa käsittelevää maalausta. Posti toi bulgarialaisen taitelijan maalamat maalaukset Eino Takkusesta sekä Kalajoen pommituksista. Näin korona-aikana postin kulku on vähän hitaampaa ja postilähetys viipyi matkalla kolme viikkoa. Tässä maalauksista kuvat sekä selostukset niiden aiheista.

Eino Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa tämä lahjakasta ja valtameren takanakin kunnostautunutta sukua ollut poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun muassa Vilppulan taisteluissa.

Eino oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita. Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin, enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen. Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle, oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin, syrjäisenä.

Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi lukea sisältä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettänyt säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.

Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätykistörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin.

Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.

Ajatus sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän koskaan harjoitellut kilpailuja varten.

Kaksinkymmenvuotiaana hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen, jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä, ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa. Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940 reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.

Talvisodan syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja ylennys kapteeniksi.

Kapteeni Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.

Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.

Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohoutumisvaarassa ollutta ryhmää taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.

Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla  sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita.”kertoi Eino.

Eino Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.

Pahasti haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27 palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten huomattiin että hän onkin hengissä.

Myöhemmin saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen 1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon karanteenikeskuksessa.

Sotavankeudesta kotimaahan päästyään mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään takoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukin.

Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jänyt sinne asumaan.

Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”

Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.

1960-luvulla Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä, mikä suuresti ilahdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen rauhan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes 90-vuotiaana.

Lähdeaineisto The Spirit of Kalajoki Lauri Järvisen kirjoitus, Ville Muilu Syrjäinen ISBN-8013-24-3

Kalajoen pommitukset

Opettaja Vieno Lahdenperä kuoli pommituksissa. Maalauksessa talo, mikä vaurioitui pommituksessa.

Laskiaispäivä 22.2.1944 oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Edellisenä päivänä oli pommitettua Oulua. Tieto siitä oli tullut myös Kalajoelle. Petroskoin Radion Tiltu oli ilmoittanut, että Kalajoelle pudotetaan laskiaispullia.Pakkasta oli muutama aste ja lunta oli aika vähän. Kouluissa oli vapaapäivä laskiaisen johdosta. Sota-ajan askareet tehtiin pääasiassa naisvoimin. Joitakin vanhimpien ikäluokkien miehiä oli kotiutettu toistaiseksi.Laskiaistiistai kääntyi iltaan.

Ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.

Kello 19.20-19.25 alkoi kuulua lentokoneen ääniä pohjoiselta taivaalta. Lentokoneiden suunta oli etelään päin.Koneet lähestyivät Kalajokea mereltä päin jokiuomaa pitkin.
Koko kirkonkylä oli pimentämättä. Ikkunoista loistivat valot. Sadat kalajokiset olivat ulkona. He olivat tulleet kuuntelemaan ja katsomaan näkyisikö mitään.

Pommien pudottaminen

Koneen ollessa kirkonkylän keskustan yläpuolella oli hetken kuulunut pommien pudottamisesta johtuvaa ujellusta ja sitten valtava pommien räjähdyssarja ja ilmanpaineaalto. Valot sammuivat kaikkialta. Pommien pudottamisen tarkka ajankohta lienee ollut 19.35. Niihin lukemiin oli heiluriseinäkello pysähtynyt Honkelassa.

Lentokoneiden arvioitu lentokorkeus oli 1-2 kilometriä. Kone kaarsi etelään ja hetkisen kuluttua ilmeisesti samaan laivueeseen kuulunut kone pudotti laskuvarjopommin ja heti perään sarjan pommeja Kuivatjärven alueelle Hiekkasärkkien läheisyyteen. Samat koneet lienevät pudottaneet pommeja Kälviän Peitsoon etelään lentäessään. On todennäköistä, että sama laivue pudotti pommeja myös Merikarvialle. Venäläisten lennot olivat todennäköisesti suoritettu Virosta käsin.

Vieno Lahdenperä kuoli pommituksessa

Yksi pommi osui nykyiselle Pommitielle ja katkaisi suurjännitelinjan. Siksi valot sammuivat. Pommit putosivat suurjännitelinjan päälle ja katkoivat linjoja niin ne aiheuttivat myös näyttävän valoilmiön. Toinen pommi osui Lahdenperän talon merenpuoleiseen päätyyn noin 2-3 metriä seinästä. Talon toinen pää sortui kokonaan ja opettaja Vieno Lahdenperä os. Hongell sai surmansa silmänräpäyksessä. Kolmas pommi osui suurjännitelinjan jalkapylvään viereen. Neljäs pommi jäi suutariksi erään ladon viereen. Viides pommi osui meijerin merenpuoleisen päädyn lähelle repien suuret alat rappausta ja rikkoen ikkunat. Kuudes pommi osui meijerin Pitkäsenkylän puoleisen päädyn lähelle ojaan. Pommi vaurioitti meijerin lastauslaituria. Sama pommi rikkoi Aino ja Oskari Kähtävän talon ikkunat ja aiheutti talolle sirpalevahinkoja. On todennäköistä, että tästä pommista Aarne Kähtävä sai sirun kainaloonsa. Seuraavat kolme pommia osuivat Kärjenkoskeen ja repivät vain jäähän reikiä. Pommien paineaalto rikkoi ikkunoita n. kilometrin säteellä. Kalajoen sairaalassa tohtori Untamo Sorasto hoiti Aarne Himangan. Muita henkilöitä ei vastaanotolla käynytkään.

Näin kertovat pommitukset kokeneet

Inna Lahdenperä oli tuohon aikaan 9-vuotias tyttö.
Hän kertoo, että isämme Vilho Lahdenperä oli kaatunut 27.7.1941.
- Asuimme veljeni ja äitini kanssa 1939 valmistuneessa talossa. Laskiaispäivänä kävimme mummoa katsomassa Tyngällä ja palasimme kotiin n. klo 18 aikoihin. Äiti oli laittanut ruuan poikkeuksellisesti makuukamarin pienelle pöydälle. Syödessämme kuulimme lentokoneen ääniä.
Äiti sanoi: ”Käväisenpä katsomassa näkyykö mitään”. Muutaman sekunnin kuluttua pommit putosivat ja kaikki muuttui yhdellä rysäyksellä kaaokseksi. Melun ja rätinän vaiettu huusimme äitiämme. Mitään ei kuulunut. Arvasimme hänen jääneen raunioihin. Pyrimme talosta ulos.
Mitä olisi tapahtunut jos ruoka olisi katettu keittiöön eikä makuukamarin pienelle pöydälle? Pommi olisi silloin voinut surmata myös lapset.

Aino Kähtävä kertoo olleensa puuliiterissä tyttärensä kanssa hakkaamassa puita.
- Kuultuamme lentokoneiden voimakkaan surinan menimme pihalle. Tytär ilmeisesti ymmärsi pommeja pudotettavan ja käski mennä maahan pitkälleen. Samassa oli kuin ukkosen jylinä. Sika oli säikähtänyt pommitusta ja juoksi ympäri karsinaa. Lentokoneitten poistuttua menimme asuinhuoneisiin. Kaikki oli mullin mallin. Pommi oli pudonnut 15 metrin päähän talosta ojaan.
Ehkä pommin osuminen ojaan pelasti talon täydellisestä tuhoutumiselta.

Eino Laurila kertoo olleensa laskiaispäivän iltana kotona. Pitkään jatkuneiden lentokoneiden äänten takia hän oli uteliaisuudesta mennyt ulos. Samalla kuului pommien räjähdykset ja hän heittäytyi maahan pitkälleen. Paineaalto tuntui selvästi.
Laurilassa oli menty nukkumaan pommien ja koneiden äänten loputtua. Naapurin isäntä, Tuuran Niku, oli tullut herättämään n. kolmen aikaan yöllä ja kysymään, että voiko Eino viedä Lahdenperän ja Honkelan väkeä Tyngälle. Eino Laurila oli valjastanut hevosen ja lähtenyt viemään Inna ja Lassi Lahdenperää sekä Tilda Honkelaa ja tämän lapsia Auli ja Jorma Honkelaa Tyngän Honkelaan.

Aarne Himanka oli ollut pyöräilemässä ja päästyään Kalajoen Osuusmeijerin kohdalle hän oli kuullut pommien ujelluksen ja heittäytynyt ojaan makuulle. Lumisessa ojassa hän oli ollut sen verran huonosti suojassa, että hän sai pommista pienen sirpaleen kainaloonsa. Aarne kertoo, että valtaosa kylästä oli pimentämättä. Pommituksista hänellä oli kokemuksia niin talvi- kuin jatkosodastakin, mutta tuntui kummalliselta joutua pommituksen kohteeksi täällä, missä sitä kaikkein vähiten oli odottanut.

Häät sota-aikana

Elettiin vuotta 1940. Talvisota oli juuri loppunut. Olimme kihlautuneet juuri sodan aattona vuonna 1939. Suunnittelimme häitä – sota-ajan häitä. Miten järjestää häät, kun kaikesta tavarasta oli puute? Ei ollut ruokaa sen kummemmin kuin vaatettakaan. Ensiksi olisi tarvittu vihkipuku. Kauppojen hyllyt olivat kuitenkin tyhjät. Kalajoella oli Simin Vaatetusliike, josta vaatepisteillä sai ostaa kangasta sillä ehdolla, ett teetti siellä puvun. Ajoin polkupyörällä tuon matkan edestakaisin kolme kertaa. Matkaa kertyi kaikkiaan yli 150 km, sen aikaista hiekkatietä. Miesten vaatteita olisi paremminkin ollut saatavissa. Ne olivat säästyneet, kun miehet olivat sotatoimissa ja armeijan harmaissa.

Lotta Svärd-yhdistyksellä oli kruunu, jota sain lainata. Kruunun oli lahjoittanut suomalaissyntyinen varakonsuli Jakob Hodgren, käytettäväksi järjestön jäsenten vihkiäisissä. Ehtona oli se, että sulhanen oli maanpuolustaja ja morsian oli ollut järjestän jäsenenä viisi vuotta. Lottakruunu oli kaunis. Se oli hopeaa ja sen sakaroihin oli upotettu yhdeksän erilaista jalokiveä. Sakarat päättyivät heraldisiinruusuihin ja siihen upotetut jalokivet muistuttivat Suomen yhdeksästä maakunnasta.

Keskusjohtokunnan päätöksellä sain kantaa lottakruunua. Tarjoilu häissä ei ollut monipuolinen, mutta olimmehan tottuneet puutteeseen. Kotini oli maalaistalo joten aina oli jotakin omasta takaa. Ruokana oli perunoita ja punaista heraa, jota täällä Keski-Pohjanmaalla oli tapana keittää juhannuksena, Sitä sanottiin myös juhannusjuustoksi. Pullapuoli oli oman maan tuotteita, siis omista vehnäjauhoista. Pikkuleivät tehtiin ruis- ja ohrajauhoista. Mutta olipa häiss KAHVIA! Äitini oli ennen säännöstelyä varannut kauppiaalta oikeasta kahvia – olivathan häät tiedossa. Kahvinjuonti häissä sai kielenkannat laulamaan. Juomisesta tiedettiin jo huomenissa Kärkisessä. Maanantaiaamun tuli kotiini nimittäin mies, talon isäntä Kärkisestä. Hän tiukkasi tuikeaan sävyyn vanhemmiltani, mistä kahvia oli saatu. Keskustelu päättyi riitaan. Isäni vastasi rauhalliseen sävyyn, että ei ollut tilivelvollinen tekemisistään kyseiselle isännälle. Tapaus kertoo puutteesta, jossa elettiin ja joka aiheutti riitaa nykyisesti ajatelleen mitättömästä asiasta, Tieto juodusta kahvista levisi kuitenkin toisellekin kylälle. Niin merkittävää se oli.

Varsinainen vihkitoimitus suoritettiin kotini pihalla pihapihlajien alla silmikkoraanun päällä. Silloinen Raution kirkkoherra Kalevi Vihma meidät vihki. Suuri joukko ystäviä ja sukulaisia oli kokoontunut kesäiseen pihlajakirkkoon. Siellä me saimme toisemme. Valokuvassa käynti tapahtui seuraavana päivänä. Hyppäsimme pyörien selkään, juhlavaatteet kapsaksissä, samoin vihkiasut ja suuntana jälleen Kalajoki. Valokuvaaja Erkki Mäkelä sattui olemaan kaupunkimatkalla, joten tuore aviopari odotteli Kalajoella päivän. Ehdimme käydä pyöräretkellä Hiekkasärkillä valokuvaajaa odotellessa. Lopulta hän tuli. Puimme vihkivaatteet päällemme ja valmistauduimme kuvaan. Ruusuista, joita alun perin oli kolme, ei ollut mitään jäljellä. Sitten vain kotiin Rautioon ja aloittamaan yhteistä elämää.

Kaikesta puutteesta huolimatta olimme onnellisia, kun sota oli ohi. Tulevasta sodasta ei osattu aavistaa. Se tuli kuitenkin uudestaan. Meidän elämässämme se kesti vuodesta 1939 marraskuun 1944. Niskan Vesa juoksi marraskuussa 1944 äitinsä luo navettaan ja selitti: ”Sinne tupaan tuli yks`mies ja mummu sano, että se on mun isä”. Valo Niska oli palannut sodasta, mutta oma poika ei tuntenut häntä. Olemme onnellisia siit, että olemme saaneet elää vapaassa Suomessa – ei puutteessa vaan hyvinvoinnissa.

Sota-ajan muistoja

Mieheni Martti Yliverronen oli nostomiehiä, kun sota alkoi. Hän joutui sotapalvelukseen 22.4.1940. Meillä oli karjatila, viisi lehmää, hevonen ym. karjaa. Lapsia oli neljä, syntyneet 1932, 1934, 1936 ja 1938. Minä, hänen vaimonsa jäin asumaan taloa pienten lasten kanssa. Olin tottunut kovaan työhän. Lpaset, jotka olisivat kaivanneet hoitoa, jäivät aina viimeiseksi. Ei silloin ollut traktoreita, hevosella tehtiin kaikk maatyöt. Oli minulla aina joskus päivämieskin sellaisessa työssä, josta en yksin selvinnyt. Ei ollut kotirintamakaan niin ehjä kuin olisi pitänyt olla. Menin pyytämän naapurin isäntäää nostamaan puimakonetta kärryille, meillä kun oli yhteinen puimakone. Isäntä lähti nauraen, hän oli aina hyväntahtoinen mies, mutta emäntä tuli perään sanoen: ”Ei meidän miehet jouda siellä olla.” Tuli niin ikävä olo, että itkin. Kiire oli, piti saada jyvät aittaan, ei joutanut yhtä asiaa kauan surra. Tuli sitten sekin päivä, että Martti pääsi kotiin 9.2.1941. Ajattelin, että oli kaikki vaikeudet selän takana, kun saamme taas tehdä yhdessä töitä kodin ja lasten eteen. Mutta ei sitä kauan kestänyt, kun isänmaa kutsui aseisiin.

Viides lapsemme syntyi 12.6.1941. Martti oli suojeluskunnan ampumaharjoituksissa Kalajoella ja sieltä tultuaan kertoi, että Kalajoella oli paljon saksalaisia. Yksi niiden autoista suistui sillan päästä jokeen. Toiset kantoivat ajajan autonromusta pois ja itkivät, koska hän oli kuollut. Martti arveli sodan pian alkavan, kun saksalaisia sotilaita oli liikkeellä. Martti oli saanut ammunnasta palkinnoksi lusikan. Nakkasi sen lapsen peitteen päälle ja sano: ”Siinä on tytölle lusikka”. Martti oli heinäseipäitä tekemässä, kun Verrosen Aukusti toi lapun, tuli lähtö sotaan.

Nuorin lapsi jäi neljän päivän ikäiseksi, kun isä lähti sinne jonnekin. Lähtiessään hän vielä sanoi: ”Älä anna tytölle heti nimeä, jos saan loaa, tulen ristiäisiin.” Sanoin Martille, että me kyllä selviämme näistä töistä, kun hän vain palaa sieltä. Sain serkkutytön avukseni, hän oli tottunut tekemään kaikenlaista työtä. Oli pivämiehiäkin heinä- ja elonkorjuun aikana. Meni viikkoja ja kuukausia. Martti kirjoitti usein ja oli aina loman toiveissa. Elokuussa tuli kirje: ”Anna tytölle nimi, ei´täältä pääse lomalle.” Laitoin kastetilaisuuden kotiin. Oli haikea mieli, kun isä ei päässyt tähn tärkeään perhejuhlaan. Sitten Martti haavoittui Vilgassa 29.9.1941 ja hänen veljens Eero kaatui saman vuorokauden aikana. Sinä yönä näin unen. Olin käymässä Martin lapsuuskodissa. Katsoin riiheen, sinne oli tehty pieni talo uusista laudoista. Aamulla tuli naapuri kertomaan, että on tullut tietoja lomalaisten mukana. Yksi Yliverrosen veljeksistä on kaatunut, heitä on sodassa neljä. Sanoin lapsille ettei se ole teidän isänne. Uskoin vahvasti uneeni. Kohta isätä tuli kolme kirjettä yhtäaikaa. Hän oli Tampereen sairaalassa, kranaatinsirpale oli halkaissut lonkan. Kolmen viikon kuluttua hän pääsi kotiin lomalle. Taas saatiin olla yhdessä koko perhe.

Talvi tuli ja Martti lähti sotahommiin, ei kuitenkaan rintamalle, vaan kouluttajaksi, koska hän oli haavoittunut ja veli kaatunut. Kaksi vanhinta last oli koulussa. Oli vaikeuksia, ei tahtonut olla lämpimiä vaatteita eikä kenkiä. Eläimet piti luovuttaa nahkoineen, ei ollut mistä olisi teettänyt kenkiä. Ompelin yöllä lapsille vanhoista vaatteista uusia, ei ollut mistä olisi teettnyt kenkiä. En tuntenut väsymystä, vaikka sain pilkkoa puitakin aina, kun muilta töiltä ehti.

Oli kylmä talvi, meiltä loppui vesikin kaivosta. Ajoin kahdeksanvuotiaan poikani kanssa vettä hevosella. Hän oli taitava hevosmies, kävi myllyssäkin jauhattamassa jyvät jauhoiksi. Tyngän myllyyn oli matkaa yhteen suuntaan 17 kilometriä. Hän joutui joskus yöpymäänkin myllytuvassa. Hänestä oli suuri apu monissa muissakin töissä. Myös vanhin tyttäremme osallistui moniin töihin. Yksi tyttäristämme alkoi sairastella seitsemänvuotiaania. Ei ollut autoja, käytin häntä hevosella Kalajoella lääkärissä, matkaa sinne oli 24 kilometriä. Hän ei parantunut. Tein uuden matkan tällä kertaa Ylivieskaan. Kirsti saatiin Oulaskankaan sairaalaan. Häntä oli vaikea jättää sinne, mutta pakko oli, kotona hän ei olisi parantunut. Kävellessäni pois käytävää kuulin koko matkan Kirstin äänen: ”Äiti, älä jätä minua tänne.” Hän pääsi sairaalasta kahden kuukauden kuluttua terveenä.

Martti sai maaatalouslomaa kolme viikkos syystöiden aikana. Käytiin minulle tarjoamassa työhön sotavankejanki, joita oli monessa talossa. En uskaltanut ottaa kotini vieraanmaan miehiä. Tuli vuosi 1943, meille syntyi kuudes lapsi. Valmistin huolella tätä synnytysaika niinkuin ennen, pesin ja siivosin, saisin vähän levätä, olin väsynyt. Ajattelin, että minun täytyy kestää, sitten kaikki korvaantuu, kun Martti tulee kotiin, vaikka minkälaisena kunhan lapset saavat isänsä pitä. Aina oli pelko, että Martti viedään rintamalle.

Martti sai loman kastetilaisuuteen, jonka minä huolella valmistin, olihan se suuri juhla. Poika sai nimen Seppo. Neljä nuorinta lastamme kastoi kirkkoherra Kalevi Vihma. Nuorimman pojan ristiäisissä oli mukana hänen vaimonsa Rauha. Hän toi vauvalle Punaisen Ristin paketin, se tuli tosi tarpeeseen. Martti lähti taas koulutuskeskukseen Kymiin. Joillekin perheille lahjoitettiin vaatteita ja kenkiä, meidän perheemme ei siihen joukkoon kuulunut, En kyllä pyytänytkään, omilla piti pärjätä.

Martin kotona oli kaksi sotavankia töissä. Sanna-mummu kävi niiden kanssa meilläkin perunannostossa. Mummulta kaatui kaksi poikaa, samoin äidin äidiltäni. Voi näiden äitien surua ja tuskaa, he joutuivat antamaan suuren uhrin vapaan isänmaan hyväksi. Toivoisin maaliman ikuisen rauhan.

Martti oli sotaretkellään 4 vuotta 19 päivää. Tiesin päivän hänen tulostaan. Sanoin lapsille:”Kun isä tulee, toivottakaa hänet tervetulleeksi.” Nuorin poikani Seppo istui sylissäni, kun isä aukaisi oven ja astui sisään. ”Ryssä tuli”, sanoi Seppo. Martti palasi sodasta ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä. Hänen oli vaikea aloittaa elämä näitten koroa poissaoltujen vuosien jälkeen. Vei vuosia ennenkuin hän oli entisellään. Nyt hän nukkuu rakastamanssa isänmaan povessa. Hän on saanut ikuisen rauhan. Sinne eivät maailman myrskyt yllä.

Minulla on kuusi lasta, 12 lastenlasta ja 15 lastenlastenlasta. Olen kiitollinen Jumalallen eletyistä vuosista ja kohtalaisesta terveydestäni. Kaiken kokemani jälkeen elin rikasta, tyäntäyteistä elämää. Mutta miestäni en koskaan saanut nähdä harmaapäisenä. Olikohan sodalla osuutensa asiassa?

Hilja Yliverronen

Rautio

Muistoja Uhtualta v. 1943

Olin silloin 19 vuotias. Keväällä 1943 perustimme telttakanttiinin Helvi Järvensivun kanssa. Kanttiinin nimi oli ”Allikko”. Se toimi vain kolme kuukautta. Miehet olivat levossa vuorotellen täällä Mustajärvellä. Kuva on meidän keittiöstä, kaikki tehtiin ulkona, keitettiin, paistettiin, tiskattiin ja pestiin pyykit. Uhtualla oli valoisaa aikaa koko yö. Vaikka olisimme olleet yöllä pyykillä, oi yleisöä aina paikalla, niin tarkkaan lottia vartioitiin. Pistäppäs siinä bikinit, liivit sun muut kuivumaan, aina oli kuvaajia paikalla. Lautalla käytiin kauempana järvellä huuhtomassa, keittiöpoika oli mukana henkivartijana. Pyykki kuivattiin teltan katossa. Kaikkein värikkäintä tahrapyykkiä emme voineet pestä ollenkaan, se kulki paketeissa lomalaisten mukana kotiin pestäväksi. Silloin ei ollut terveyssiteitä, eikä niitä mainostettu kuten nyt. Ikävästä tuli täitä päähän, kun ei ollut saunaa. Uimassa kyllä kävimme ja sitä seurasivat sadat silmät rannalta, Siinä ulkokeittiön tiskipöydällä silitime vaatteet. Silitysrauta oli luotirauta. Sen luoti pantiin korvikkeen keittoajaksi piisiin ja sen kuumennettua pudotettiin raudan sisään. Sileää tuli. Kesä meni nopeasti täitä, märäräisiä ja sääskiä tappaessa.

Tuli elokuu ja Helmi pääsi koulun pitoon. Allikon kanttiin lopetettiin ja minä sain siirron Puumalankankaalle Valkeajärven rannalle muonittamaan ja lomittamaan. Olin monissa eri tehtävissä, aina missä tarvittiin. Kun olin nuorin, en uskaltanu sanoa vastaan.Suurimman osan ajasta olin Puumalan keskuskanttiinissa töissä. Sain ensimmäisen loman lokakuussa ja pääsin hakemaan talvivarusteita. Olin matkalla kotiin, kun Juntusrannassa oli pakollinen matkatavaroiden tarkastus ja täisauna. Olin aivan pakahtua häpeästä, kun nuoret sotapoliisit tarkastivat kaikki keräämäni sotkupyykit. Siihen aikaan luonnollinenkin oli niin salattua.

Lomalta palattuani sain vakituisen kanttityön. Asuin tässä kämpässä Elsa Lamme ja Bertta Maunun kanssa. Minun tehtäväni oli aina keittää aamupuuri ja syömään tulivat lisäksi yhdyslotta Ragni Tenberg, Jenny Kylli, Anni Paukkari, Astrid Alitalo ja Meri Meriläinen, siis kaikki Puumalankankaan lotat.

Talvi meni työn merkeissä, enkä tarkaan muista oliko helmi- vai maaliskuu kun järkytyin syvästi. Avasin aamulla kanttiinin ja sakemannit täyttivät sen. Yöllä oli tapahtunut vaihto, suomalaiset olivat salassa hiihtäen lähteneet ja saksalaiset olivat ottaneet linjat vastaan. Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että kanttiini lopetetaan, kaikki pakataan ja matka alkaa kohti tuntematon tulevaisuutta.

Uhtualta Juntusrantaan matkasimme kuorma-auton lavalla palellen kovasti. Juntusrannassa saimme lämmintä juotavaa ja jotain syötävääkin. Matka jatkui Kotntiolahteen ja siitä muutamia päiviä junalla edelleen. Ei tiedetty minne mennään, eväänä oli kuivaa vanikkaa ja työmääräys taskussa. Ilmoittautua piti Marjatta Kahiluodolle, osoitteena vain kenttäpostinumero. Junasta jäätiin Viipuriin nälkäisinä, väsyneinä ja likaisina, Matkalla oli ilmahälyytyksiä ja pommituksia ja paljon porukkaa menossa Kannakselle, ei tahtounut sopia reppunsa kanssa sisälle. Löytihän sieltä Marjatta Kahiluoto, joka otti minut lämpimästi vastaan. Sain peseytytä, syödä ja levätä. Sain määräyksen Kannakselle Pastojärven rannalle korsukanttinin tuuraamaan lottarouva Kukkosta, joka lähti äitiyslomalle. Sotilaat kävivät linjasta kanttiinissa. Kanttiini oli entinen komentajan paikka, jota ei voinut lämmittää joka tuulella koska savu näkyi naapurin puolelle. Savun näkyminen tiesi tykistökeskitystä. Siihen järveen upposi paljon rautaa. Kanttiinista oli korsukäytävä järvelle josta haettiin vesi, Jos lotta erehtyi menemään veden hakuun valkoinen esiliina ja päähine yllään, niin pian alkoi kranaattisade. Teuvan Tiltu puhui meille selvällä suomen kielellä kauheita uhkauksia: ”Lähtekää lotat pois, tai teidät otetaan vangeiksi, kidutetaan ja keitetään saippuaksi.” Ilma oli kaunis ja luonto täynnä kukkia, yöt hämärän pimeitä.

Kesäkuun 9. päivänä meille tuli lähtö. Samoin sotilaille. Linjat murtuivat ja omat ja vieraat olivat sekaisin. Yöpuvussa mantteli päällä lähdimme lottasisko Sylvia Koposen kanssa harhailemaan metsään. Suojelusenkeli johdatti meidät omien puolelle. Sinne jäi iäksi Pastojärven rantamajan kanttiini. Sain lahjaksi vaatteita, että saatoin matkustaa Kokkolan sotilaspiiristä hakemaan varusteet ja sain samalla käydä kotona. Pian sain takaisin kutsun Marjatta Kahiluodon määräämiin töihin. Perääntymisvaihe oli menossa, pois Valkeasaaresta. Kiinteää kanttinia ei enää pidetty, kanttiniauto kävi palvelemassa sotilaita niin lähellä kuin vain sai luvan. Autoa ajoi Paavo Korhonen. Perääntyminen vain jatkui suuren ylivoiman edessä. Olimme Antreassa eräässä huvilassa. Sairaalan asemalla tapahtui kauheaa, lotta kuoli ja Paavo loukkaantui pahoin. Hän oli sairaalassa vielä rauhan tulon jälkeenkn. Korvike ja mehu keitettiin maitopänikkään valmiiksi maastoon vietäväksi. Ruoka keitettiin kenttäkeittimissä silloin kui sai viholliselta rauhan. Viimeinen kanttiinimme oli Simpeleen nuorisoseuran talolla. Simpeleen asemalla lastatttiin hevoset ja vanhemman ikäpolven miehet kotiutettavaksi. Nuoremmat joutuivat Lapin sotaan. Sota-aika oli raskasta, täytyi vain luottaa Jumalaan ja suomalaiseen sotilaaseen.

Alli Rahja (Ylitorvi)

Ystävien avun turvin selvittiin

Tässä olen Siltasaaressa Lottakahvilan portailla. Se oli kuin lomaa kun aina vuorollaan sai olla siellä töissä. Kuvassa vasemmalla Lempi Heikkinen, Maija Granlund ja Laina Heusala.

Talvisotaan meiltä lähti kolme veljeäni. Jatkosodassa oli mukana jo kaikki kuusi. Vanhin veljistäni kaatui, toiset säilyivät hengissä vaikka kaikki olivat rintamatehtävissä. Äitini kanssa jouduimme tekemään kaikk maalaistalon työt. Kesäaikana saimme naistyövoimaa avuksi. Neljänä kesänä oli opettaja Kerttu Lesknen ja myös hänen äitinsä meillä töissä. He tiesivät miten meillä apua tarvittiin!. Olihan naisia vielä useita, Ei voinut vieraita miehiä pitää töissä taloudellisista syistäkään. Kaikki veljeni olivat poikamiehiä, ei tullut heistä penninkään korvausta. Naiset olivat ruokapalkalla. Talkoohenki ja ystävien apu oli silloin niin suurenmoista.

Kotonani oli siirtolaisia koko sota-ajat. Heti talvisodan alettua tuli viipurilaisia rautatieläisten perheitä. Heitä oli yhdeksän henkeä. Heidän kotinsa oli pommitettu, junassa olivat Ylivieskan asemalle tulleet. Yksi rouva oli muistanut, että hän oli Helsingissä sukulaisiltaan kuullut äitini nimen. Soitti meille, että heitä on sellainen porukka jos saavat tulla meille, äitini tietysti lupasi. Koko talvisodan ajan he olivat. Äitini kanssa keitimme ruuat, yhteistä ruokaa syötiin ja ruokaa riitti! Olivat ihania ihmisiä! Kun viipurilaiset lähtivät, tuli sortavalaisia perhe. Sitten oli vielä loppusodan aikan savukoskisia ja petsamolaisia.

Laina Ilkko e. Heusala

Irronnut leuka kalisi kuin hylkeen pää keitettäessä

Aate Juola

Oli elokuun 25.päivä 1941. Lähdimme Silanderin Matin ja Tavastin Antin kanssa saunaan, keitimme perunat ja menimme kolme miehen kuoppaan. Kuulimme, että joukkueen johtaja käskettiin pataljoonan puhuhutteluun. Arvasimme, että lähtö tuli. Mannisen Ilmari sanoi: ”Tämä on huono reissu”. Minäkin varasin reppuun kaikkai tavarani, pakin päällimmäiseksi. Palasin vielä takaisin ja poltin kirjeet takataskustani. Meidät oli alistettu sieviläisen kompanian joukkoon. Menimme Lamminselässä joen yli. Sieviläiset menivät hurratten poltetun sillan yli, missä vielä palkit olivat paikallaan.

Menimme Männistön Sulon kanssa Pst-kivääri mukana. Vastaamme tli konekivääritulta niin, että hiekka meni silmiin. Ratsumestari Eerola, pataljooan komentaja, kehotti siirtämään kiväärin niin, että tankki näkyi. Mannisen Ilmari piti perästä ja minä piipusta ja olimme tankkiin selin. Se alkoi ampu minkä kerkes, Minulle tuli osumia kasvoihin.

Ilmari meni tajuttomaksi. En tajunnut tapahtumia. Tuntui, kuin alkaisin vajota maan elle. Männistön Sulo tuli ja sanoi: ”Nyt Aate meni”. Hyppäsin pystyyn ja otin kiinni leuastani. Mielessä välähti, että sehän kalisee kuin hylkeen pää keitettäessä. En hoksannut katsoa peilistä, joka oli rintataskussa, Lähdin kävelemään. Silanderin Matille toiset huusivat, että ota Aate kiinni. Olin menossa tiellepäin. Annoin Matille ensiapusiteenn rintataskusta, Matin sitominen ei tahtonut onnistua, oli niin hermostunut, Hän toi minut JSP:lle. Hän haki teltasta reppuni. Yksi haavoittunut oli tuotu ennen mina. Kaikkiaan haavoittui 23 miestä, minä ainoa kalajokinen. JSP:llä tohtori Kiiskinen sitoi ja antoi morfiinipistokset. Illan pimennyttyä linja-auto tuli hakemaan haavoittuneita. Velimies kantoi minua paareilla. Nielin verta. Tietä valaistiin vain taskulampuilla, ei uskaltanut valoilla ajaa. Kenttäsairaalassa jouduin leikkauspöydälle. Hollanin Toivo sanoi nimeni. Rinnassa oleva tuntolevy oli sotkeutunut vereen. Leikkaussalissa avattiin sidetä. Mitään ei voitu tehdä. Kuuluivat puhuvan, että Untamo Sorasto on siellä lääkärinä. Hän oli käynyt minua katsomassa ja sanonut Juolan Kallelle, että Juolan Aate vietiin Pärksaadeen, mutta hän ei Pärksaarta nää. Minua lähdettiin kuljettamaan henkilöautolla, matkaa 260 km. Morfiinipistokset pitivät kun humalassa, oksensin hyytynyttä verta. Suistamossa minut vaihdettiin pakettiautoon. Kuusikymmentä kilometriä huonoa, täryyttävää kyytiä. Iltapuolella saavuimme Pärksaareen. Seuraavana päivänä ompelivat posket. Paikka oli entinen mielisairaala.

Heräsin talosteluun kysnieni kanssa, Sanontaan tietävän kuolemaa. Kaksi kuukautta oli Pärksaaresa, sitten sain siirron Helsinkiin. Helsingissä meni vuoteen 1945. Olin siellä vielä vuosina 1946 ja 1947, ennekuin hoito saatiin päätökseen ja minut lopullisesti kotiutettiin.

Aate Juolan haastattelu, tallentanut Olavi Eilo

Kotirintaman naiset eivät istuneet kädet helmassa

Lehtisen Pakarisa talvisodan aikana. Vas. Martta Helanen, Aili Laine, Salme Laitala ja Aino Vuotila.

Leipien pakkausta. Vas. Inkeri Ahola, Siiri Kantonen, Laina Ylikangas ja Helmi Tuura.

Orellin leipomossa: vas, Bertta Tolonen, Anja Tolonen ja Mirja Kanonen.

Olin sota-aikana leipomista valvomassa. Kalajoella leivottiin neljässä paikassa: Orellilla, Lehtisellä, Nuorisoseuralla ja Osuuskaupalla. Leipominen rintamalle aloitettiin varsinaisen toiminnan päätyttyä. Siis iltapäivisin ja jatkettiin tarpeen mukaan yömyöhään. Leipojat oli jaettu ryhmiin. Kaikkiaan toistasataa leipojaa oli mukana. Toimin kertävänä tarkastajana. Joka päivä kiersin kaikki neljä leipomoa. ”Fuskaajiakin” löytyi. Mutta tuloni aiheutti sen, että kaikki olivat paikan päällä työssä.

Hauskaakin osattiin pitää. Muistan yhdenkin, Annanpäivän. Leipomovuoro oli Käännänkylän tytöillä. Heitä oli neljä Annaa. Tytöt olivatt taikoneet jostakin vehnäjauhoja. Mennessäni oli kekkerit pytyssä nisuineen ja korvikkeineen. Leivistä leivottiin ohuita, neliskanttisia ja valmistettuihin laatikoihin sopivia. Aamulla ne kuljetettiin Östmannin isoon tupaan kuivuaan. Suuressa uunissa poltettiin metrisiä koivuhalkoja, jotta tupa saatiin kuumaksi. Leivät ripustettiin vartaalle ja annettiin olla siellä niin kauan, että ne olivat varmasti kuivia. Sitten ne pakattiin laatikoihin, laatikot liimattin kiinni ja auto kävi ne hakemassa.

Leipien tuli olla läpi asti kuivia. Muuten ne homehtuivat. Nin oli aluksi käynyt ja siitä johtuen jouduinkin tarkastuskierrostani tekemään. Pakkauspäivät olivat rankkoja. Olin niin väsynyt kotiin tullessa, että oikeain horjuin. Syönnin jälkeen oli lähdettävä taas kierrokselle leipomoihin. Tätä jatkui yhdeksän kuukautta. Palkka oli muistaakseni 30 mk/kk. Palkan edestä näitä tehtäviä ei suoritettu, vaan kaikki tehtiin yhteisen, suuren asian hyväksi.

Kylä oli jaettu piireihin. Minun piirini ulottui Ventelän tanhuasta meijerin taka Lankilan taloon asti. Toimitettiin monelaisia keräyksiä, esim. lumppukeräys. Kerätyt kankaat, lumput, lähetettiin tehtaaseen sotilaiden pukukankaita varten. Suojassa kudottin sukkia ja lapasia. Niitä lähetettiin valtaisat määrät tutuille ja tuntemattomille, Sotaan lähteville jaettiin Suojan varastosta, mitä kukin kipeimmin tarvitsi.

Nuorisoseuralla ja Suojassa, samoin pitkin pitäjää taloissa pidettin kökkä. Naiset tulivat karttojensa ja rukkiensa kanssa ja työt sujuivat porukassa rpeästi. Sitä innostusta ja ajankäyttöä pohtiessä ihmettelee,mistä voimat kaikkeen riittivät.

Evakot nostivat Kalajoen väkimäärän 14 000

Lankisten perheet Hietalan pappilassa 1940. Perhe tuli Sortavalan maalaiskunnasta. Mukana myös vävyjen ja miniöiden perheet.

Evakkoja vastaanottamassa Teatteritalon portailla pääsiäisenpyhinä 1940

Miinasen ja Suojasen inkeriläisperheet asuivat pappilan tuvassa. Kuvassa takana SPR:n edustaja Oulusta, Alice Kivioja ja Siiri Santaholma

Sortavalan naiskotiteollisuuskoulu toimi Säästöpankn tiloissa v. 1941-1942.

Sodan aikana Kalajoen väkiluku oli korkeimmillaan. Varsinaisia peruskalajokisia oli noin 7000. Talvisodan syttyessä raja-alueen väkeä sijoitettiin turvaan. Heitä haettin Kalajoelle Ylivieskan rautatieasemalta hevoskyydillä muun muassa Nurmeksen Porokylän vki. He olivat ehtineet paeta vielä kotiseudulleen, kun maaliskuussa 1940 Moskovan rauhan jälkeen Karjala tyhjennettiin.

Sievin asemalle tulvi siirtolaisia junalasteittain. Evakot tulivat Sortavalasta. Suomen Punaisen Ristin välityksellä saatiin Tukholmaan kolme kaupunkibussia siirtämään väkeä asemalta Kalajoelle. Sodan jatkuessa Karjala vallattiin takaisin ja monet evakot lähtivät kotikonnuilleen, mutta lyhyeksi aikaa vain. Lumivaarasta siirtyi evakoita Kalajoelle jatkosodan aikaan kesällä 1944. Lapin sodan syttyminen tiesi Kalajoellekin lisää evakkoväkeä. Kalajoelle evakoituvat Utsjoen, Petsamon ja Savukosken pakoon lähteneet evakot. Väkiluku nousi yli 14 000. Osuuskaupan kuorma-auto oli aluksi ainoa kyyditysväline, jolla sairaalan kuusiaidan viereen majoittuneita utsjokisia vietiin Alavieskaan. Vasankariin asetuneet koltat herättivät kylänväen keskuudessa ihmetystä omalaatuisine tapoineen. Kylään tultuaan he sytyttivät koulun pihalle nuotion. Koulu ei asuntona viehättänyt, mutta Nuorisoseuran talo kelpasi. Koltat keräsivät porontossuihinsa ohutta kenkäheinää, jota hakkasivat pihamaalla pehmoiseksi. Hirsikarille koltat rakensivat ulkosalle uunin, jossa leipoivat leipänsä. Kolttia asui kalajokisten kalakämpissä pitkin rantaa. Osa Kalajoelle tulleista siirettin Alavieskaan, Ylivieskaan ja Nivalaan.

Evakoita vastaanotettiin kouluille, nuorisoseuroille, työväentaloille jne. Taloihin heitä sijoitettiin mahdolisuuksien mukaan. Helppoa ei ollut, puuttelliset ajat koettelivat niin isäntäväkeä kuin vieraitakin. Vesijohtoja ei ollut, jokivettä käytettäessä lavantautiepidemia oli jatkuvaa. Tulirokko – ja kurkkumätäepidemia raivosi, hinkuyskä valvotti raisttuneita perheenäitejä. Korttiannokset olivat pieniä, polttopuutkin oli säännöstelty, puhdistusaineet esim. saippua oli käytössä vain oman keitoksen onnistuessa. Kotirintamäväen sitkeydelllä selvittiin. Kalajokisista ja evakoista tuli ystäviä ja useiden avoiliittojen kautta sukulaisia. Suomi selvisi pakolaisongelmastaan kotikonstein.

Lähdeaineisto Aila Siirilän kirjoitus Sotavuodet Kalajoki

Vaipuneet taistelijat

Syksy oli maassa. Sato oli korjattu Kalajoen laajoilta viljavilta aukeilta. Kalajoen miesten jatkuva hellittämätön määrätietoinen työ oli tuottanut vainiot vuosi vuodelta laajemmiksi, Lisääntynyt tieto ja ammattisivistys olivat myöskin vaikuttaneet sen, että maa oli tuottanut vuodesta vuoteen yhä enemmän ja useammanlaatuisia hyödykkeitä.

Rauhan työssä olivat Kalajoen miehet nostaneet pitäjänsä Pohjanmaan ensimmäisten rinnalle. Tämä ei ollut tapahtunut yksinomaan maanviljelyksen alalla, vaan jokisuulla jyskivät tehtaat, Pohjanlahden lakkapäälaineilla kiisivät kalastajien venheet ja keväisillä ahtojäillä hiipivät valkopukuiset, ahavointuneeet tarkkasilmäiset hylkeenpyytäjät kohti maaliaan.

Mutta nyt oli syksy. Syksy luonnossa, syksy kansamme elämässä, syksy koko Eurooan elämän yllä. Taas nousi eteen vanha uhka, Täälläkään pohjoisen napapiirien äärellä ei meille suotu rauhaa. Valtanaapuri katsoi tarvitsevansa rajattomien alueidensa lisäkis vielä hieman naapurinsa aluettakin. Isänmaata uhkasi syksy. Suomea uhkasi kuoleman vaara. Valtio kutsui miehet rajalle ja miehet lähtivät, lähtivät rinnan maamiehet, merenviljelijät ja miehet koneiden äärestä. Viimeiset hyvästit omaisille ja ystäville, viimeinen katse kotilakeudn ja tuttujen talojen puoleen ja sitten kohti rajaa.

Kannas, Suomussalmi, Raate, Pitkäranta ym. taistelutantereet näkivät Kalajoen miesten iskut. Vakava oli talonpojan käsi, terävä merten aavoihin tottuneen kalastajien silmä ja varman kuolemanlaulun yökkääjälle lauloi työmiehen luien käsien pitelemä konekivääri. Rauhan miehet kylvivät kuolemaa, mutta outo vieras ei ollut omallakaan puolella. Valtava teräsmyrsky lakaisi yötä päivää ja monen kalajokisen taistelija tie päättyi Kainuun ja Raja-Karjalan erämaihin tai Kannaksen linjoille.

Arno Anthoni piileskeli Raution pappilassa

Raution pappila

Kolme päivää aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Antoni pakenee ilman maastapoistumislupaa Ruotsiin. Hän esiintyy siellä väärällä nimellä. Hän palaa 21 päivänä lokakuuta Helsinkiin, mutta marraskuun alkupäivinä 1944 Arno Anthoni matkustaa Raution pappilaan ja piileskelee Raution pappilassa kirkkoherra Vihman huostassa. Anthoni kävi ostamassa maitoa ja voita kotitilaltani Aholta, mikä oli Raution pappilan lähinaapuri. Tuolloin ihmisillä ei ollut tarkkaa tietoa kuka tämä henkilö oli. Anthoni esiintyi väärällä nimellä. Anthoni piileskeli Raution pappilan vinttikamarissa. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1945.

Kuka oli Arno Anthoni?

Arno Kalervo Anthoni (11. elokuuta 1900 Karjalohja - 9. elokuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä jatkosodan aikana.
Anthoni tuli ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928-1933. Nimismiehen toimensa ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni toimi Uudenmaan läänin poliisitarkastajana.

Anthoni nimitettiin Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Hänen toimestaan Valpo asettui läheiseen yhteistyöhön Saksan salaisen poliisin Gestapon kanssa. Sisäministeri Toivo Horellin kanssa Anthoni, joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja henkilöitä, joiden joukossa oli useita juutalaisia. Kun Horelli toi Anthonin kannattaman esityksensä valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942, hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.-A. Fagerholm suuttuivat ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli puolestaan uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin. Presidentti Risto Ryti, joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan erikseen lepyttelemään Tanneria ja Fagerholmia ja vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä karkotettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin ja Horellin karkotettavaksi määräämät henkilöt sittenkin luovutettiin Saksaan.

Anthoni syrjäytettiin Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni siirtyi virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin.

Anthoni pidätettiin Suomen kommunistisen puolueen ja Valvontakomission vaatimuksesta 23. huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Hänet tuomittiin vankeuteen sotarikoksista syytettynä 24. tammikuuta 1946 Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö Leinon jouduttua eroamaan hallituksesta Anthoni vapautettiin toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst von Born oli tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan hallitukselle.
Vuodesta 1949 Anthoni toimi Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä.

Juutalaiset puolustivat isänmaatamme

Talvi- ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä naista. Hitler myönsi kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.

6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Syyt kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon päällikkö Arno Anthonin mukaan kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.

Syyllisyytemme on suurempi kuin annettu ymmärtää

Valitettavasti syyllisyytemme on suurempi kuin olemme uskoneet. Suomi luovutti natsi-Saksaan huomattavasti useampia kuin ne kahdeksan pakolaista, joista tähän asti on puhuttu. Tiedon on tuonut päivänvaloon kaksi kirjaa, toimittaja Rony Smolarin ja tutkija Elina Sanan teokset. Vasta 60 vuotta tapahtumien jälkeen paljastuvat sotahistoriamme synkimmät luvut.
On kyse sekä pakolaisten että venäläisten sotavankien karkotuksesta Suomesta Hitlerin Saksaan, yhteensä 3000:sta henkilöstä. Kumpikin kirjoittaja on päätynyt samaan lukumäärään. Vähintään muutama sata luovutetuista oli syntyperältään juutalaisia. Arkaluonteinen kysymys on se, valittiinko heidät siksi, että he olivat juutalaisia. Suurin osa kaikista luovutuksista tapahtui Suomen ja Saksan "vankeinvaihdon" puitteissa. Me saimme vastaanottaa inkeriläistä ja muuta suomalais-ugrilaista väestöä, jotka olivat joutuneet vangiksi saksalaisen armeijan edetessä itään. Ne viranomaisemme, jotka osallistuivat tähän valonarkaan toimintaan, tiesivät varmasti, että luovutukset natsi-Saksaan merkitsivät useimmissa tapauksissa kuolemantuomiota.

Kun Heinrich Himmler, joka oli Hitlerin lähimpiä miehiä, vieraili Suomessa kesällä 1942, hänellä oli hallussaan lista osoitteineen käytännöllisesti katsoen kaikista juutalaissyntyisistä Suomen kansalaisista. Sen oli hänelle toimittanut sisäministeriö, siis viimekädessä Horelli ja Anthoni. Levitettiin myös huhua, että juutalaiset sotilaat kotiutettaisiin rintamalta aikaisemmin kuin muut. Se herätti levottomuutta, koska sitä pidettiin merkkinä edessä olevista suomenjuutalaisten maastakarkotuksista. Stiller tiedusteli asiaa suoraan Mannerheimin adjutantilta, kenraali Kekonilta. Lopulta viranomaiset kielsivät tietävänsä mitään koko asiasta.
Luetteloa voi jatkaa. Vieraillessaan miehitetyssä Norjassa Adolf Eichman ehdotti, että suunniteltaisiin jenkinmuotoista sabotaasia Suomeen ja syytettäisiin siitä sitten juutalaisia. Ryti-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen kesäkuussa 1944 äärikansallinen kotimainen lehdistö sai vielä yhden aiheen lisätä juutalaiseen väestöön kohdistunutta painostusta.

Maan korkein poliisiviranomainen Arno Anthoni oli täysin saksalaisten natsien palkkalistoilla. Hän vieraili Berliinissä keväällä 1942 Reinhard Heydrichin -jota myöhemmin nimitettiin Tsekkoslovakian pyöveliksi -ja Gestapon päällikön Heinrich Millerin kutsumana ja sai tietää Saksan uudesta juutalaispolitiikasta, joka johtaisi juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun". On selvitetty, että Anthonilla oli mukanaan lista Suomen juutalaisista. Hänen matkaraportistaan ilmenee hänen sopineen Gestapon kanssa, että saksalainen osapuoli ottaa vastaan "kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi poliittisesti epäilyttävinä tai muissa suhteissa epäluotettavina tai rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa valtakunnasta". Aivan kuten Tanner totesi, valtionpoliisille oli miten helppoa tahansa leimata kenet tahansa.

Anthoni joutui syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran puheenjohtaja. Horellia vastaan ei koskaan edes nostettu syytettä, sen sijaan hänet valittiin eduskunnan varapuhemieheksi hallituksen vaihdoksen jälkeen. Arvostelukykyinen kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen katsoi Helsingin Sanomissa (HS 20.9.2003), että oikeudenkäynti Anthonia vastaan sisälsi niin monta farssinomaista piirrettä, että olisi aihetta ottaa tapaus uudelleen esille. Sekä Anthoni että Horelli ovat kuolleet, mutta heidän syyllisyytensä sotarikoksiin olisi siten mahdollista todentaa.

Historiantutkija Elina Sana on tehnyt uuden uraauurtavan työn, tällä kertaa kaikista sotavangeista, jotka luovutettiin Saksalle sodan aikana. Kirjan nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (WSOY, 2003). Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun hän julkaisi ensimmäisen suuren selvityksen kahdeksan juutalaisen pakolaisen kohtalosta kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn - otsikko viittaa kuolemanlaivaan, joka vei heidät ulos maasta matkalle kohti Auschwitzia. Vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä keskitysleiriltä.

Elina Sana on tehnyt täysipainoisen työn, joka sisältää sekä kattavan yleiskatsauksen että aineiston, jonka yksityiskohtien runsaus on toisinaan kerrassaan yllättävä. Hetkittäin lukeminen on tuskallista. Sana tekee selväksi, että karkotuksia tehtiin kahta väylää pitkin, joista toisesta vastasi sotilasjohtomme, toisesta valtionpoliisi. Hän on löytänyt asiakirjoja, jotka osoittavat viranomaistemme sekaantuneen valonarkaan toimintaan, joka ei ole oikeusvaltion arvolle sopivaa. Vaikka armeijan ja valtionpoliisin piirissä yritettiin tuhota virallisia papereita kun maa alkoi polttaa, jäljelle jäi silti asiakirjoja, jotka ovat kyllin raskauttavia.

Keskeinen salaiseksi leimattu asiakirja vankienvaihdosta on päivätty 21.11.1941 allekirjoittajana Mannerheim (nimi kirjoitettu koneella); sama menettelytapa esikuntapäällikön, kenraaliluutnantti E. Hanellin nimen kohdalla, pelkkä konekirjoite. Dokumentin on lopulta allekirjoituksellaan vahvistanut muuan eversti S. Isakson.

Asiakirjasta käy ilmi, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat koonneet ensimmäisen, 2062 suomalaista tai suomensukuista vankia käsittävän erän Tallinnaan, jossa se odotti sopimuksen mukaista laivakuljetusta Suomeen. Saksalaiset olivat omasta puolestaan valmiita ottamaan vastaan saksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia, liettualaisia, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä vankeja. "Juutalainen" ilmestyy ensimmäisen kerran esiin kansallisuuden tunnusmerkkinä suomalaisessa asiakirjassa. Ilmi ei käy kuka sopimuksen oli laatinut ja missä muodossa.

Jossain määrin Sana kiertää kysymyksen siitä, mikä oli Mannerheimin vastuu vankienvaihdosta. Tämä ei voinut olla tietämätön asiasta, mutta "hänellä oli sota johdettavanaan ja hänen tehtävänsä oli jakaa käskyjä".

Mielenkiintoinen on Sanan kysymys, joka koskee sitä, olisiko Eljas Erkko voinut pysäyttää vankeinvaihdon. Hän oli aiemmin kansanedustaja, toimi ulkoministerinä ennen talvisodan puhkeamista ja omisti suuren lehden, Helsingin Sanomat. Sana muistuttaa myös, ehkä epähienosti, että Erkko itse asiassa johti suurta osaa vankileireistä vilkkaimman vankeinvaihdon ajanjaksona syksystä 1941 kesäkuuhun 1942. Sodan jälkeen Erkkoa vastaan nostettiin syyte virkavirheestä ensin sotaoikeudessa, sitten sotaylioikeudessa ja lopulta Korkeimmassa oikeudessa, sen johdosta että hän oli antanut vankileirien vartiointia koskevia määräyksiä, jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten ja sotalaitoksen rikoslain kanssa. Erkko vapautettiin syytteistä.

Elina Sanan kirja havahdutti jopa BBC:n tekemään sen aihetta jokseenkin seikkaperäisesti käsittelevän reportaasin marraskuun lopulla. BBC:n toimesta on maailma nyt saanut tietää, että Suomi luovutti noin 3000 sotavankia natsi-Saksaan. Sana tähdensi BBC:lle, että hänen ilmoittamansa määrä - 2829 luovutettua - on minimi. Hän kertoi tietävänsä useita muita tapauksia, joiden asiakirjat olivat kadonneet. Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, haluan myös korostaa, että ehkä ansioitunein sotahistorioitsijamme Ohto Manninen arvioi BBC:lle Sanan tutkimustulokset sensaatiomaisiksi, sanan parhaassa merkityksessä.

Mikko Torvinen ja Kalajoen kristillisen kansanopiston historiaa

Mikko Torvisen muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.

Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen rakennus (Aurasen tilanpäärakennus), jossa oli ruokasali ja rehtorin asunto, opiston alkaessa 20.2.1942. Rakennus purettiin v. 1974. Nykyisin paikalla on v. 2013 valmistunut asuntolarakennus. Samalla paikalla sijaitsi Anttilan kestikievari, jossa pidettiin Kalajoen käräjien 5 viimeistä istuntoa v.1837-38.

Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen luokka- ja asuntolarakennus, mikä rakennettiin v.1939-40 presidentti Kyösti Kallion lapsuuskodin tallin hirsistä. Nurmeksen ja Sortavalan siirtoväki oli rakentamassa rakennuksen loppuvaiheita ja asui väliaikaisesti vuoden ajan. 20.1.1942 alkaen rakennuksessa majoittuivat opiston oppilaat. Vuosina 1944-45 rakennus toimi sotasairaalana ja petsamolaisten majoitustilana.

Mikko Torvinen – Kalajoen kristillisen kansanopiston rehtori

Mikko Torvinen

Mikko Torvinen tuli ylioppilaakso Kemin yhteiskoulusta 1930, minkä jälkeen hän suoritti varusmiespalveluksen ja reserviupseerikoulun. Hänet vihittiin papiksi 1935. Sen jälkeen hän toimi vt. kirkkoherrana Paavolassa 1935–37 ja Leppävirran kirkkoherran apulaisena 1937–38. Lestadiolaisen uusherätyksen piirissä jo kauan vireillä ollut ajatus herätysliikkeen hengessä toimivasta kansanopistosta oli alkuvuonna 1938 edennyt kannatusyhdistyksen muodostamiseen ja sen päätökseen perustaa kristillinen kansanopisto Kalajoelle. Saman vuoden syksyllä Mikko Torvinen lupautui perustettavan opiston johtajaksi, ja samalla hän lupasi hankkia muodollisen pätevyyden kansanopistotyöhön. Hän pätevöityi yhdessä puolisonsa kanssa Sörnäisten kristillisessä kansanopistossa Helsingissä 1940–41. Talvisota ja jatkosodan syttyminen viivästyttivät kansanopiston aloittamista, mutta alkuvuodesta 1941 Mikko Torvinen valittiin muodollisesti pätevänä tehtäväänsä ja kansanopisto aloitti opetustyön 20.1.1942.

Työstä Kalajoen kristillisen kansanopiston johtajana ja opettajana (nimike muuttui myöhemmin rehtoriksi) tuli Mikko Torvisen elämäntyö. Kansanopisto aloitti toimintansa hyvin vaikeissa oloissa. Sodan vuoksi oli puute kaikista käytännön tarpeista, ja opiston taustayhteisön voimavarat olivat vähäiset. Opiston ensimmäisinä toimitiloina olivat opiston sijoituspaikaksi eri vaihtoehtojen pohtimisen jälkeen hankitun Aurasen tilan Kalajoen kauniilla jokitörmällä sijainnut päärakennus (purettu 1974) sekä Ylivieskasta hankittu ja uudelleen rakennettu entinen tallirakennus (purettu 1965). Tilojen kohentamiseen ja uudisrakentamiseen päästiin käsiksi vasta sodan jälkeen vuosikymmenen lopulla. Opiston aloittamiselle välttämättömänä edellytyksenä oli uusheräyksen ystäväpiirin tuki eri puolilta maata keräysvaroina ja merkittävinä lahjoituksina, paikkakunnan opiston ystävien tuki sekä eräiden liikelaitosten, kunnan ja seurakunnan avustukset. Olennaisen osan Mikko Torvisen työstä kansanopiston johtajana muodostikin jatkuva aktiivinen yhteydenpito sekä opiston hengelliseen taustayhteisöön että paikkakunnan elämään. Uusheräyksen tukijoukko asui hajallaan eri puolilla maata, joten kalenterin viikonloput täyttyivät matkoista seura- ja muihin tilaisuuksiin eri paikkakunnille.

Mikko Torvisen opetusaineita olivat elämänkatsomukselliset aineet: uskonto, historia ja yhteiskuntaoppi. Hänen opetustyölleen oli luonteenomaista aiheen luennontapainen, johdonmukainen käsittely ja suurten kehityslinjojen havainnollistaminen. Yksityiskohtia ja anekdootteja viljeltiin kevennykseksi ja merkittävien asioiden mieleenpainumisen tueksi. Sama suurpiirteinen asenne oli hänelle leimallista sisäoppilaitoksen arkielämän johtamisessa. Hänen kuuluviinsa kantautuneet tai suorastaan kannellut pienet rikkeet nuorten ihmisten yhteisössä eivät ansainneet johtajan huomiota; sen sijaan opiston henkeen sopimattomat pahat loukkaukset saivat jyrkän tuomion. Mikko Torvinen oli keskeisesti vaikuttamassa Kalajoen yhteiskoulun perustamiseen ja toimi oman toimensa ohella siellä useita vuosia uskonnon ja kirkkohistorian opettajana.

Kansanopisto toimi välittömässä vuorovaikutuksessa Kalajoen seurakunnan kanssa. Mikko Torvisen työ Kalajoella ja Kalajoen seurakunnan pitkäaikaisen papin lääninrovasti Vilho. H. Kiviojan työ kirkkoherrana osuivat samaan aikaan, ja heidän kesken vallitsi suuri alttius palvella toinen toistaan. Paitsi pappina Mikko Torvinen toimi seurakunnassa kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsenenä. Kunnanvaltuuston jäsen hän oli 1948–71. Muita kunnallisia luottamustehtäviä olivat jäsenyydet ammattioppilautakunnassa, Kalajoen sairaalan liittovaltuustossa, kansalaiskoulun johtokunnassa ja vaalilautakunnassa. Hänen puoluekantansa oli kokoomus, mutta opettajan ja papin työn luonteen vuoksi hän ei kuitenkaan katsonut voivansa leimautua varsinaisesti poliittisen yhteisön edustajaksi eikä esimerkiksi asettua kansanedustajaehdokkaaksi.

Mikko Torvinen osallistui sekä talvi- että jatkosotaan sotilaspappina rintamajoukoissa: talvisotaan Suomussalmella ja Kuhmossa (2T-DE ja JR 65) ja jatkosotaan Itä-Karjalassa (RsPsto 30). Sotien jälkeen hän osallistui aktiivisesti vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön reserviupseerien ja sotaveteraanien toiminnassa. Mikko Torvinen oli sotilasarvoltaan kapteeni. Hänelle myönnettiin sotilasansioista Vapaudenristi 4 ja Vapaudenristi tammenlehvän kera, sekä yhteiskunnallisista ansioista J. SVR., Keski-Pohjanmaan reserviupseeripiirin maanpuolustusmitali ja Puolustusvoimain hopeinen ansiomitali.

Vanhemmat

kirkkoherra Matti Vilhelm Torvinen ja Helly Maria Pyykkö

Puoliso

Kemissä 10.7.1938 kansanopiston apulaisrehtori Ida Aino Kyllikki Liakka, syntynyt 8.9.1911 Alatornio, kuollut 11.8.1983 Espoo, vanhemmat kansakoulunopettaja August Vilhelm Liakka ja Ida Niva

Kalajoen kristillisen opiston alkutaipaleelta

Vanha talli uutena opistorakennuksena

Entinen Aurasen tilan päärakennus, jonka paikalla aikaisemmin sijainneessa talossa on julistettu syyskuussa 1839 ns. Kalajoen herännäiskäräjien päätös.

Uudisrakennus valmistumassa

Maaliskuun 3. päivänä 1941 johtokunta valitsi opiston johtajaksi viran ainoan hakijan pastori Mikko Torvisen. Veistonopettaja Artturi Junttila päätettiin kutsua toukokuun 15. p:sta 1941 opiston palvelukseen. Toukokuun 22. päivänä 1941 oli julistettu haettavaksi humanististen aineiden, talousopettajan sekä tyttöjen ja poikien käsityönopettajan virat ja heinäkuun 27 pnä johtokunta valitsi humanististen aineiden opettajaksi viran ainoan hakijan kansanopistonopettajan Aino Torvisen, talousopettajaksi viran ainoan hakijan talousopettaja Mirja Veijolan, poikien käsityön opettajaksi 6:sta hakijasta veistonopettaja Artturi Junttilan ja tyttöjen käsityönopettajaksi 7:stä hakijasta kansakoulunopettaja Fanni Junttilan.

Vuoden 1941 vuosikertomuksessa on luettavissa: Uusi ulkohuonerakennus oli pakko tehdä opiston alkamista silmälläpitäen. Vanha navetta on myyty, mutta ostaja ei ole voinut siirtää sitä pois.” Päärakennuksen käyttämättä olleesta yläkerran huoneesta sisustettiin opiston käyttäen ruokasali, jonne hissillä nostettiin ruoka alhaalla olevasta keittiöstä.

Kouluhallituksen suostumuksella, jonka tri Martti E.Miettinen oli saanut, päätti johtokunta 19.1.1942 pitämässään kokouksessa aloittaa opistotyön 20.1.1942. Asia oli nyt siis ilmeisesti kypsä toteutuakseen, vaikka ulkoiset olosuhteet näyttivät mitä ankeimmilta. Olihan kesäkuussa syttynyt ns. jatkosota. Johtajan virkaan valittu sot. Pastori Mikko Torvinen oli saanut rintamalta lomaa opistotyön aloittamista varten. Hänen viransijaisekseen valittiin pastori Oiva Virkkala 25.2.1942 lähtien. Inhimillisin mitoin ajatellen näytti kun ei tällä 3:nnellakaan aikeella olisi ollut mitään toteutumisen mahdollisuuksia. Useiden sotavuosien jälkeen oli tarvittava keittiökalusto vaikeasti hankittavissa. Ruokasalin karkeatekoiset pitkät pöydät ja penkit, joita kalajokiset puusepät Antti Mäkelä ja Joh. Österbacka rakentelivat, olivat alkutekijöissään. Ei ollut liinavaatteita, ei ollut verhoja, ei liinoja. Jostain saatiin säkkikangasta toistakymmentä metriä, joka halkaistiin pirtinpöytien ja ikkunoidenkin ensimmäiseksi verhoksi. Mutta kumma kyllä toivorikkaina kahlattiin höylälastujen keskellä ja odotettiin varmaan ihmettä.

Mikko Torvinen

Opiston kanssa oli vuoden 1942 alussa lähes tyhjä, ja velkojen määrä nousi 288.767 markkaan. Juhannuskesällä 1942 pidettiin kansanopistolla Lestadiolaisen lähetysyhdistyksen vuosikokousseurat. Erikoista oli sekin, että seurojen ajaksi pääasiassa Vasankarin muutamat isäntämiehet rakensivat Santaholmalta lahjaksi saaduista proomun lankkuista Kalajoen yli sillan. Tosin sen uittomiehet parin päivän päästä purkivat jättäen lankut virran vietäviksi.

Toinen vuosikurssi oli jo edellistä suurempi. Kutsuttiin 44 tyttöä, koska katsottiin, ettei opiston tilat enempää salli. Vaikeuksia oli nytkin voitettavaksi. Puita ei ollut saatu kotiin varastoon ja työn alettua marraskuulla oli oppilaiden opettajineen jo 3. työpäivänä lähdettävä rämpimään muutaman kilometrin takaiselle rämeelle kiskomaan rankoja kankaalle, josta hevonen ne voisi vetää kotiin, Vaikeuksia vastaan käytiin tarmokkaasti. Olihan koko maassa huutava sekä polttoaine- että työvoimapula. Saman talven ohjelmaan kuului myös halkomottien teko. Kalajoen 22 isäntää ajoivat kelin jo uhatessa loppua maaliskuun 20. pnä 1942 hevoskuormittain puuta. Oppilaita on ollut pyrkimässä entistä enemmän. Tälle kurssille oli antanut erikoista väriä kahden itäkarjalaisen oppilaan mukana olo. Marras-joulukuun vaihteessa, siis jo 3. kurssin aikana suoritti kouluneuvos Yrjö Länsiluoto opiston täydellisen tarkastuksen. Opiston tulevaisuus näytti kaikin puolin valoisalta. Oppilaita oli paljon, 51. Pahimmat taloudelliset vaikeudet olivat takana. Valtionapu oli 60 %. Vuosikokouksessa 29.1.1944 päätettiin perustaa rakennusrahasto rauhan palattua aloitettavaa rakentamista varten.

Syksyllä 1944 oppilaitos varattiin odottamatta Petsamon aluesairaalan käyttöön. Asuntolasta tuli lastensairaala, päärakennuksen alakertaan tuli Kalajoen sairaalan synnytystilat. Petsamon aluelääkärin pikku perheen kanssa jaettiin yläkerta Opistotyö ei toiveista huolimatta päässyt alkamaan. 64 oppilasta, joista 28 siirtolaista joutui muuttamaan suunnitelmiaan.

Kun rauha saatiin maahan, oli ryhdyttävä täydellä teholla rakennustyöhön. Syksyllä 1946 valittiin opistolle varsinainen maatalousopettaja, Viran ensimmäinen haltija oli agr, Anna Nikula.

Tammikuussa 1948 ilmestyi uusi vaihe opiston historiaan. Seppä Josef Kuusiko Parkanosta tarjosi Parkanon suurehkoa rukoushuonetta tontteineen opistolla lahjaksi, jos opisto muuttaa sinne. 19. pnä kesäkuuta 1948 tehtiin kielteinen päätös asiassa. Asiaa käsiteltiin useassa johtokunnan kokouksessa.

Kalajoen kristillisen opiston syntyvaiheet

Kalajoen kristillisen kansanopiston syntysanat lausuttiin toimitusjohtaja Felix Kontion kodissa 3.12.1937 kokouksessa, johon hänen kutsuaan noudattaen oli saapunut 10 osanottajaa. Heistä viisi, Kontion lisäksi kirkkoherra Einari Peura, maanviljelijät Oskari Junttila ja Jeeli Eskola sekä opettaja Armo Vaismaa valittiin laatimaan sääntöehdotus ja kutsumaan koolle kansanopiston perustava kokous.

Tämä kokous pidettiin 28.2.1938 Ylivieskan rukoushuoneessa, johon oli kokoontunut n. 40 ystäväpiirin jäsentä. Yksimielisesti perustettiin ”Keski-Pohjanmaan kristillisen kansanopiston kannatusyhdistys”. Opiston kotipaikaksi hyväksyttiin Kalajoki. Kahdeksanjäsenisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Kontio ja sihteeriksi Vaismaa. Johtokunta kokoontui ahkerasti valmistavien toimenpiteiden hoitamiseksi.

Päätettiin 15.10.1938 tiedustella neljältä henkilöltä, niiden joukossa pastori Mikko Torviselta, olisivatko he halukkaita ryhtymään opiston johtajan tehtävään ja saadakseen siihen mahdollisen pätevyyden menemään johonkin kansanopistoon suorittamaan käytännöllisen harjoittelun. Puheenjohtaja ilmoitti 28.12.1938 johtokunnan kokouksessa, että Torvinen oli lupautunut harjoittelemaan Sörnäisten kristillisessä kansaopistossa Helsingissä. Johtokunta hyväksyi sen ja päätti Torviselle harjoitteluajalta maksettavan palkkion määrän. Kolme päivää ennen talvisodan syttymistä 27.11.1939 kannatusyhdistyksen kokouksessa Kalajoen opistorakennuksessa hyväksyttiin näin kuuluva pykälä: ”Nykyisin vallitsevan vaikean ja Venäjän taholta uhanalaisen tilanteen johdosta kokous tuli siihen tulokseen, että kansanopiston alkaminen on siirrettävä syksyyn 1940.”

Johtokunnan seuraava kokous voitiin pitää vasta 23.6.1940. Johtokunnan kokouksessa 14.9.1940 puheenjohtajaksi valittiin Martti E. Miettinen. Samassa kokouksessa opiston opettajapaikat pantiin haettavaksi 12.10.1940 mennessä väliaikaista täyttämistä varten lukuvuodeksi 1940-41. Oppilaaksi ilmoittautumiselle pantiin sama määräaika. Hakuajan päätyttyä johtokunnan kokoontuessa 12.-13.1940 tilanne muodostui varsin vaikeaksi. Oppilaita oli ilmoittautunut 33. Opiston väliaikaisen johtajan tointa ei ollut hakenut kukaan pätevä henkilö. Pöytäkirjan mukaan ”opettajissa ei ollut ketään uskovaista tai edes tunnettua hakijaa”. Ainoastaan tyttöjen käsitöiden opettajaksi oli hakenut muodollisesti pätevä henkilö.

”Kun sopivaa johtajaa ei ollut ilmaantunut ja tarjolla olevin voimin ei uskallettu työtä aloittaa, niin opettaja Vaismaa tarjoutui mahdollisesti ottamaan toimen vastaan, jos siten päästäisiin asiassa eteenpäin.” Kokouksessa ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, kun toiset olivat sitä mieltä, että voitaisiin aloittaa uskottomillakin opettajilla, kunhan väliaikainen johtaja olisi uskovainen. Toiset pitivät taasen tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että kaikkien opettajien, vaia väliaikaistenkin, tulisi olla uskovaisia ja kristillisyyden piirissä tunnettuja henkilöitä.

Kokous keskeytettiin kello 23.30 ja sitä päätettiin jatkaa seuraavana aamuna klo 8. Silloin Vaismaa sanoi asiaa harkittuaan kieltäytyvänsä johtajan toimesta. Soitettiin opettaja Aaro Eskolalle ja pyydettiin häntä, koska hän aikaisemmin oli ollut suostuvainen. Mutta hänkään ei uskaltanut ryhtyä tehtävän hoitamiseen.

Puheenjohtaja luki kokouksessa 7.10.1940 päivätyn Mikko Torvisen kirjeen, joka oli vastauksena hänen tiedusteluunsa. Suorittaessaan opetusharjoitteluaan Sörnäisten kristillisessä kansanopistossa Helsingissä Torvinen oli käynyt kouluhallituksessa tiedustelemaan opiston toiminaan aloittamista lokakuussa 1940. Tiedustelun tulos oli ollut kielteinen, Ei ollut riittäviä, välttämättömiä perusteita aloittamiseen jo samana syksynä. Niinpä esim. väliaikaistenkin ja epäpätevien opettajien valitsemiseen oli saatava kouluhallituksen hyväksyminen ennen toiminnan aloittamista ja valtionapua ei voisi saada enää syyslukukaudeksi. Tästä huolimatta Kontio kannattajineen halusi opiston toiminnan aloitettavaksi heti.

Kun asiasta ei millään päästy yksimielisyyteen, varapuheenjohtaja Kontio esitti äänestyksen toimittamista, Kunkin mieltä kysyttäessä puheenjohtajan lisäksi viisi muuta läsnäolevaa kannatti opiston toiminnan siirtämistä seuraavaan syksyyn. Sen sijaan varapuheenjohtaja ja viisi muuta jäsentä ehdottivat edelleen, että aloitettaisiin heti käytettävissä olevin opettajavoimin, joita ei tunnettu, ja jotka eivät kuuluneet uudenherätyksen ystäväpiiriin. Äänien mennessä tasan puheenjohtajan ääni ratkaisi, niin etä päätöksesi tulli toiminnan aloittaminen vasta syksyllä 1941. Ylivieskassa 3.3.1941 pidetyssä kokouksessa opiston vakinaiseksi johtajaksi valittiin ainoa hakija Mikko Torinen, joka oli saavuttanut muodollisen pätevyyden. Käsityönopettaja Artturi Junttila valittiin opiston palveluksen 15.5.1941. Pian sitten alkoi jatkosota, joka keskeytti johtokunnan toiminnan pitkäksi ajaksi. Johtokunnan kokouksessa 19.1.1942 opiston apulaisjohtajaksi valittiin humanististen aineiden opettaja Aino Torvinen.

Välähdyksiä seurakunnasta, joka sai opiston

Kalajoen uskonnollinen maine on ollut aina ehkä hiukan erikoinen. Ensimmäisen kerraan Kalajoen nimi mainitaan vuonna 1536, jolloin se pyrki Saloisista irti, itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi. Luultavasti se oli sitä ennen ollut jonkin kappelina. Erikoista heti alussa on se, että kalajokiset v. 1555 tappoivat kirkkoherransa, järjestyksessä kolmannen, kovakouraisten hyljekymmenysten vaatimisen takia.

Myöhäisempi herännäisyys levisi Kalajoella 1820- ja 1830-luvuilla apulaispappien vaikutuksesta. Alinomaisen seurojenpidon syyttäjäviranomaiset katsoivat vievän paikkakunnan köyhyyteen. Siksi koetettiin 1838-39 Kalajoen käräjillä, joiden 3 viimeistä kertaa istuttiin nykyisen kansanopiston paikalla 1914 tulipalossa tuhoutuneessa Anttilan vanhassa kievaritalossa, tukahduttaa koko liike, mikä aie ei ollenkaan toteutunut, vaikka sakot olivat raskaat.

Ensimmäinen tieto lestadiolaisuudesta on vuodelta 1866, jolloin Säksmanin Pekan ( 1860-1943) kertoman mukaan Norjan mereltä täällä pistäytymässä ollut kalastaja Juuso Emanuelinpoika Juola (s.1836, hävinnyt Amerikkaan) oli kertonut siellä olevan sellaisen kristillisyyden, että ”te kaikki menette siihen, kunhan se tänne ehtii”. Pian sen jälkeen työansioilta Kemistä ain palasi kirvesmies Juho Mustonen (s.1838, k.1897) erään toverinsa kanssa rakentamaan taloa Vetoniemelle. He olivat pohjassa päin tulleet uskoon ja puhuivat asiasta ympäristössään, vaikka eivät olleet saarnamiehiä. Näin tulivat uskoon ensimmäiset ”kristityt” Kalajoella, Vetoniemellä. Pian sen jälkeen saatiin Nivalasta saarnamies Eeli Juola, joka sittemmin siirtyi Amerikkaan. Hän piti seuroja Salmulla ja muuallakin Etelänkylän ylipäässä. Tätä suuntaa, josta käytettiin nimeä ”kristityt” todettiin olevan aika lailla piispantarkastuksen aikana 1870, jolloin piispa, Kalajoen entisen rovastin poika Robert Valetin Frosterus, koetti tasoitella vastakohtia. Kirkossa näet oli piispalle tehty räikeitä syytöksiä mainituista saarnamiehistä ja ”kristityistä”, joiden edustajina Kaarle Silandet, Heikki Laurila, Erkki Puskala, Juho Kivioja ja Tuomas Poukkula seuraavana päivänä pappilassa torjuivat syytökset ja ilmiannot, joiden mukaan heidän joukkonsa olivat ”yksinkertaisia laiskoja ja kirjaluvussa aivan taitamattomia, joilla ei ensinkään ole ymmärrystä autuuden opissa” ja että saarnamiehet olisivat olleet siveellisesti ala-arvoisia.

Monet ”körttisiin” liittyneet tulivat mukaan tähän uuteen liikkeeseen, johon liittyi myös himankalaisen Spaakin Liisan samoihin aikoihin Etelän ylipäässä aikaansaama herätys. Vuonna 1874 muutti Etelänkylään Räihälään Oulusta saarnamies Niilo Rapp, joka myöhemmin Pitkäsenkylän Alanauhalla ja pari vuosikymmentä myöhemmin siirtyi Himangalle. Tämänkin erittäin lahjakkaan ja liiaksi korotetun saarna miehen vaelluksessa oli monen mielestä vikaa, jonka vuoksi jonka vuoksi marraskuussa 1892 kävi paikkakunnalla Enontekiöltä pastori Aatu Laitinen, asuen Rapin naapurissa Juho Kiviojan vävyn Antti Nauhan luona, jonka vaellus oli puhdas. Käsityksensä Rapista ”jota pitäisi toistaiseksi karttaa”, julkaisi Laitinen Kristillisessä Kuukausilehdessään seuraavassa maaliskuussa. Siitä lähtien oli Rapilla laajasti jyrkkä vastarinta, joka vuosisadanvaihteessa puhkesi uudeksiherätykseksi. Kalajoella sitä kantaa olivat edustaneet jo kauna esim. kunnankirjuri ja valtiopäivämies Kalle Myllylä (1844 -1923), joka nuoruudessaan oli ennen lestadiolaisuuden tuloa ehtinyt liittyä ”körttisiin”. Hänen ympärillään oli hänen nuorempi veljensä yhtiökaupanhoitaja Matti Myllylä, Kaarlo Silander, Tuomas Poukkula, Antti Nauha ja monet muut, kun taas keskimmäinen veljeksistä kiertokoulunopettaja Antti Myllylä oli innokas Rapin puolustaja, joka onnistui osoittamaan monen syytökset valheiksi. Uuden herätyksen puolelle liittyneistä mainittakoon suutari Antti Kustaa Lindeman, savenvalaja Johan Vilhelm Palm sekä ennen kaikkea nahkuri Matti Lehtisen palavahenkinen emäntä Eeva Maria (k.1915) joka ahkerasti puhui uskon asiasta herrasväellekin ja jota monet vastapuolellakin pitivät ”kristittiynä”. Edelleen mainittakoon kirjurin tytär, Rapin miniä Maria ( s. 1870 ja k. 1954) Jaakko Poukkula, Juha Myllylä, Vihtori Tapio, Matti Laitala, Tuomas Prittinen, Niku Himanka Juolan Peltolassa ja Antti Himanka ja Aukusti Niemelä Vasankarin Yrjöllä sekä vasankarilainen ahkera keskustelutoveri ”Säksän Heikki” ( k.1936). Seurakunnan kappalainen, Ruusa Siipolan (k.19319 naapuri Aale Sariola aikanaan antoi huomattavasti tukeaan edellemainituille. Hänen lisäkseen olivat pääpuuhaajina 1912 Rukoushuonetta rakennettaessa 1906 perustetulle Nuorten Kristilliselle Yhdistykselle edellä mainittu Maria Rapp ja liikeapulainen Aina Pahikainen. Pitkäsenkylän Poukkulasta 1880 ostettu seuratupa oli jatkuvasti yhteinen ja sielläkin pidettiin seuroja, kuten Siipolassa ja värjäri Forsbergin paikalla ennen sen nuorisoseuralle joutumista. Itsenäisyytemme henkilöistä mainittakoon Akseli Vuotila, Feeliks Kontio, Vesteri Vasankari ja Maria Korhonen. Viime sotien edellä näiden ja Aukusti Torven ym. toimesta saatiin päätetyksi uudenherätyksen kansaopiston paikaksi monen muun suunnitelman jäädessä syrjään Kalajoki, jossa Kontio ja Vuotila olivat ostaneet tontin, tosin omiin nimiinsä. Lopulta päätettiin, että Opisto asettui sille paikalle, missä Kalajoen herännäiskäräjät pääasiallisesti pidettiin.

Kansanopisto sai jo alkuvaiheissaan yleiseen kannatuksen ja myötätunnon paikkakunnalla niidenkin taholta, jotka eivät kuuluneet samaan suuntaan. Yhteistyö seurakunnan kanssa on ollut hyvä.

Rukoushuoneen pienoismalli

Rukoushuoneen pienoismalli, jonka on tehnyt Leo Takalo

Koulurakennukset:Koulu aloitti toimintansa rukoushuoneella ja Jokisuun kansakoulun tiloissa. Oma koulutalo valmistui 1951, lisärakennukset 1958, 1964 ja 1970.

Koulun rehtorit:1943-1944 Pentti Oura, 1945-1945 Ida Hannula, 1945-1946 Arvo Ojala, 1946-1948 Pentti Oura, 1948-1953 Vilho Kivioja, 1953-1955 Rauha Hannula, 1955-1960 Kyösti Anias, 1960-1963 Eero Vehmas, 1963-1974 Martti Isokoski.

Sodan aikana rukoushuone oli Lapin evakoiden käytössä.

Kalajoen yhteiskoulu 1943-1974

Valokuva: Kalajoen yhteiskoulun vuosikertomus 1968-1969.
Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat.


Perustamislupa: 23.09.1943 / Kalajoen yhteiskoulun kannatusyhdistys.

Omistajat: 1943-1972 Kalajoen yhteiskoulun kannatusyhdistys, 1972-1974 Kalajoen kunta.

Oikeus antaa keskikoulutodistuksia: 14.11.1946

Ylioppilastutkinto-oikeus: 04.05.1960

Tilastoja:

lukuvuosi	opettajat	oppilaat	ylioppilaat
1943/44	7	108	-
1950/51	9	151	-
1960/61	18	425	16
1970/71	32	637	41

Erityispiirteitä: Koulu toimi aluksi viisiluokkaisena. Sai laajentumisluvan 8-luokkaiseksi 16.5.1957.

Toiminnan päättyminen yksityisenä kouluna: KUN 31.07.1974

Koulun rehtorit: 1943-1944 Pentti Oura, 1945-1945 Ida Hannula, 1945-1946 Arvo Ojala, 1946-1948 Pentti Oura, 1948-1953 Vilho Kivioja, 1953-1955 Rauha Hannula, 1955-1960 Kyösti Anias, 1960-1963 Eero Vehmas, 1963-1974 Martti Isokoski.

Koulurakennukset: Koulu aloitti toimintansa rukoushuoneella ja Jokisuun kansakoulun tiloissa. Oma koulutalo valmistui 1951, lisärakennukset 1958, 1964 ja 1970.

John Raymond Ylitalo - suurlähettiläs

John Raymond Ylitalon muotokuvan ja Mäkitalon talon Raution Kärkisessä on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.

John Raymond Ylitalon isä syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin äiti on Anna Liisa Antintyär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät muuttaessaan nimeä Mäkitalo.

Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.

Juho Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin, muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John Raymond Ylitalo syntyi dYhysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli kyläläisten hyvin tuntema kätilö.

Tuolloin kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi siinää osassa Amerikkaa, joka eniten muisutti suomalaista metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria soittelemaan.
John Raymond Ylitalon äiti Saima Maria Swen syntyi 1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi setsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.

Yllätysnimitys Suomeen

John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.

Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu John Raymond Ylitalontutkittavaksi.

John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö"Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.

Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.

Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäyyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääminiseri Pekkalaa kieltäytymään siitä.

Fagerholmin sosiaalidemokraatinen vähemistöhallitus tarjois ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä halitus kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidenti valitsjiamiesvaalehin saakka oli odotamaton saavutus. Leinon rakentaman kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava saavutus.

Kekkosen keskustavähemmistöhallitus teki Suomelle paljon helpommaksi puolutustaa suvereenisuuttaan jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin salkkuja.

Käynnisti Naton synnyn

Yhdysvaltain Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond Ylitalon puhelin soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik Bromania. Tämän kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen, arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan, Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.

Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut poliitikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.

Aamupäivällä 4.3. Bromania oli käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman

ja lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Vakoojat, myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan suurlähettiläs Matthewsin kanssa korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi Pakenham totesi puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen kuolonsuudelman.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppiasBro manin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Lähdeaineisto J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3