Hilma Pahikkalan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola
Hilman hotellin pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo
Kuva Hilman hotellista
Hilma
Sofia Pahikkala (s. Rahja) s.
2.12.1891 – k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen
Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931. Kansakoulusta päästyään
Hilman suurin haave oli päästä vielä opiskelemaan. Hän pääsi
Kuortaneelle kesällä 1911 kuuden viikon kursseille, jossa
koulutettiin kiertokoulunopettajia. Hilma toimi kiertävänä
kansakoulunopettajana Kolarissa, Kemissa ja Rahjan koululla
Kalajoella. Myöhemmin hänellä oli Kalajoen Tyngänkylässä
kyläkauppa, jossa hän hoiti myös puhelinkeskusta.
Kauppiaana
ollessaan Hilma oli kihloissa kalajokisen miehen kanssa, mutta
kihlaus purkautui sulhasen epäröintiin. Myöhemmin Hilma tapasi
Jalmari
Pahikkalan ja
avioitui hänen kanssaan. Jalmari oli leski ja hänellä oli
Paavo-niminen poika.
Hilma
osti rahjankyläläisen Jaakko
Jyringin kanssa
Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin Kalajoen
Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja matkustajakoti Hilman
hotelli vuonna 1931. Jyringin luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi
yritystoimintaa yli 30 vuotta.
Täysihoitolassa
vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan, kirjallisuuden ja
monen muun alan edustajia. Kirjailija Ilmari
Kianto vieraili
Hilma
Pahikkalan täysihoitolassa
1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu
suomenruotsalainen kirjailija Tito
Colliander.
Tito asui vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa
sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä.
Saapumisestaan
Kalajoelle Ilmari
Kianto kertoo:
”Meidät
pujotettiin autosta hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei
näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini
kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä
ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun
tulostamme. Nyt lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan
pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päässä
mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan
Täysihoitola.” Sillä
kertaa kirjailija ja hänen sihteerinsä olivat Täysihoitolan
ensimmäiset kesävieraat. He viipyivät Kalajoella kolmisen viikkoa
ja viihtyivät hyvin.
”Emäntä
Hilma oli vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan
erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa,
sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen
jääkäri ja rakennusmestari, joka nyt kohtelee täällä paikkoja
ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii.”
Kävijöitä
tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola koettiin kotoisena ja
kiireettömänä paikkana, pöydän antimet maukkaina ja
monipuolisina. Hilman-hotellissa oli alakerrassa ravintola ja
yläkerrassa seitsemän huonetta. Hilma-emäntä oli erinomainen
keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien
ihmisten kanssa. Tarvittaessa hän soitti taitavasti harmonia ja
joskus muitakin soittimia. Itse hän sepitti toisinaan laulujakin
esittäen niitä harmonin, sitran tai kitaran säestyksellä.
Jos
räyhääjiä ilmaantui, ponteva emäntä sieppasi heidät
kainaloonsa ja tömäytti hietikolle, niin että pölypilvi vähäksi
aikaa peitti tuomien kiehtovan väriloiston ja Pahikkalan lehmät
Rusko ja Krynsylä säntäsivät kauhuissaan karkuun.
Useimmiten
emännän rutistelu oli ystävällistä. Kun laulajakuuluisuus Anna
Mutanen saapui
yllättäen vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi
sikseen ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka
arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan.
Hilman
sisko Hanna ja sisarusten lapsia oli usein kesäapulaisena Hiliman
hotellissa. Työtä riitti keittiötöissä ja eläinten hoidossa.
Hotelli oli muun ohella kuuluisa tuoreista munkeistaan.
Hotelli
hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35
"Iki-Kianto"
tuli 96 vuotisen elämänsä aikana koko Suomen kansan tuntemaksi
etenkin kahden kirjansa ansiosta: Punainen viiva ja Ryysyrannan
Jooseppi. Kirjailija Ilmari
Kianto (1874-1970)
kuvaili köyhän pohjoisen maanviljelijämiehen taistelua byrokratian
nousevaa valtaa vastaan. Hän paljastaa suomalaisen korpikansan
pohjimmaisen olemuksen, mikä on kohtalon lailla sitoutunut
alkuperäiseen koskemattomaan luontoon.
Ilmari
Kianto kävi
koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta
v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi
ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä
tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä
harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi. Hän julkaisi 22-vuotiaana
esikoiskirjansa Väärällä uralla em.. armeija-kokemuksistaan.
Kianto tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan
lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja
runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino
Leino auttoi
häntä runojen valikoimisessa. Ilmari
Kianto opiskeli
Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan
venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea
teologiaa.
Myöhemmin
Kianto toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa
1904-06.
Hän
otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905. Kianto oli
Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin
johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että
ihailijoita. Kianto toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa
ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi v.1906.
Ilmari
Kianto kirjoitti
huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin
vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman
Isänmaallisia runoelmia. Hän ei alistunut yhteiskunnan yleisiin
kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja
epäaitoutta vastaan, vaan jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi
32-vuotiaana. Hän teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan
teoksessaan Pyhä viha v.1908. Kianto kertoi liikuttavasti
kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus
1910. Ilmari Kianto saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan
Punainen viiva v.1909. Hänet haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen
1909 teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi,
tuomio oli kuitenkin vapauttava.
Kianto
kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan
laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja
maakuntalaulujamme . Ilmari Kianto asettui kasvavan perheensä kanssa
asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa
Turjanlinnaan v.1912.
Kianto
otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja
toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana. Kianto kannatti
jääkäriliikettä. Hän tarjosi saarensa majoja jääkärien
salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin
valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja
nälkää“)
Kianto
oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan
Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä
patikoiden tai porolla ajaen Kianto kirjoitti Vienan kansasta ja sen
oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia -
toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan
virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan
kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.
Ilmari
Kianto halveksi
kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja
maalaiselämää. Hän julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen
kansankuvauksensa, RyysyrannanJoosepin, jonka esikuva oli vähällä
nostaa asiasta syytteen. Kianto kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja
Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924. Kianto julkaisi
pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja,
matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia
kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta
käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista
teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan
tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri
Ilmari
Kianto menetti
rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen
polttivat
Kianto
jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle
sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi
vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen
sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren
kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet
tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti
Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina"
useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin
julkisesti hänelle tapahtunut vääryys
Ilmari
Kianto julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan
Omat koirat purivat (1948)
Ilmari
Kianto vieraili Hilman hotellissa
Hilma
ja
Jalmari
Pahikkala pitivät
ravintolaa ja matkustajakotia Kalajoen Hiekkasärkillä yli 30
vuotta. Tästä 1931 alkaneesta täysihoitolatoiminnasta ovat
kertomassa vieraskirjat. Erityisen värikäs on Ilmari
Kiannon osuus.
Kianto löysi Kalajoen 1940-luvun lopulla ja vieraili tuolloin Hilma
ja
Jalmari
Pahikkalan Täysihoitolassa,
Hilman hotellissa ja osoitti kirjallisen kykynsä myös vieraskirjan
sivuja täyttäessään. Kianto etsi Kalajoelta samalla juuriaan ja
tästäkin aiheesta hän sai – rovasti Kiviojan
suosiollisella
avustuksella – paljon irti.
Matka
Kalajoelle
Linja-automatkastaan
kirjailija on merkinnyt muistiin yhtä ja toista:
”Niinpä
siis eräänä toukokuun päivänä saavuin sihteerini kanssa
Kokkolaan ja nousimme ahtaaseen linja-autoon, joka noin kolmessa
tunnissa ajaa tämän välin. Sitten meidät pudotettiin hyvin kuivan
näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt
istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja
ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen,
joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Niin lähdimme kimpsuinemme
ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien
satojen metrien päästä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva
Hilma
Pahikkalan Täysihoitola.”
Kianto
viipyi sihteerinsä kanssa Kalajoella kolmisen viikkoa ja he
viihtyivät hyvin.
Hilma
ja Jalmari
Kianto
kirjoitti: ”Emäntä Hilma on vilkas ja ystävällinen sielu,
rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä,
hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on
entinen jääkäri, ja rakennusmestari, joka nyt kohentelee täällä
paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii, kirjoitti
Ilmari
Kianto.
Täysihoitolan päiväkirjasta löytyvät toukokuulta 1947 Kiannon
kirjoittamat runot Hilma Pahikkalalle:
Olkoon
kaunis tai ruma ilma.
Hilpeä aina on Hiekkarannan
Hilma.
Laulellen, veisaten ruuat hän laittaa,
ja täällä jos
missään, ruoka maittaa.
Ja sitten on Emännän sisko se
Hanna,
jota ei jalat oikein päällänsä kanna!
Ja sitten on
Paavo ja Isäntä vääpelijääkäri,
joka naisille pistää
kääreen kuin lääkäri!”
Sukujuuret
Ilmari
Kianto oli
kiinnostunut esi-isistään, eikä peitellyt tyytyväisyyttään
saatuaan tietoja rovasti V.
H. Kiviojalta:
”Postitoimistossa kohtasin seurakunnan sielunpaimenen. Rovasti
Vilho Kivioja on aivan erikoinen pappismies, jota voisi nimittää
vaikkapa eläväksi Tietosanakirjaksi... niin paljon se miekkonen
tietää seurakuntansa muinaishistoriasta, hänen päänsä on
tupaten täynnä nimiä ja vuosilukuja.”
”Tunsin
sanoin selittämätöntä juhlamieltä astellessani siinä
ikivanhojen ”kumpujen yön” ritareidenluiden päällä. Tässä
hautausmaassa lepäsivät Petrus
Micjaelis Arctophilacius,
Calajocius,
korkonimeltä Terva-Pieti, ja hänen pojanpoikansa Per Calamnius,
sekä Josef Gabrielin poika Calamnius ynnä Kaarle Kalling. Toiset
Calamniukset, jos kohta Kalajoella toimineet, olivat kuolleet mikä
Kemin, mikä Iin, mikä Pudasjärven sielunpaimenina. Tämä Kalajoki
on kaikkien alkukehto. Täällä on suvun juuret”,
Ilmari Kianto kirjoitti.
Sihteeriasia
Suurimmat
murheet Iki-Kiannolle aiheutti Kalajoella hänen sihteerinsä.
Iki-Kianto ei aina voinut nauttia sihteerinsä läsnäolosta koko
aikaa, sillä näillä oli taipumus lähteä omille teilleen. Kianto
kirjoitti päiväkirjassaan näin:
”Voi
sitä heilaa, joka herransa jättää.
Voi sitä naista joka
miehensä pettää!
Kenenkä nyt pöksyjen ompelet nappia?
Kenenkä
nyt housujen hoitelet tappia?
Kenenkä nyt selkää saunassa
hankaat?
Kenelle silität paidat ja kankaat?
Kenelle ruuat ja
vuoteet laitat?
Kenelle ruusut ja unikukat taitat?
Keneltä
parran ajelet parka?
Kenen kynsissä itkenet arka?
Mikä nyt
suurimman onnen särki?
Voi hyvä Isä, missä on järki?
Aavistan
varmaan, haamun sait harmaan,
aamun saat kokea, katkeran
karmaan.
Joka myi ruumiinsa ruumenista,
Jumala kurittaa
uumenista.
Ei sitä korvaa kalleinkaan turkki,
ei saa lohdusta
rikkainkaan lurkki
Sellainen petturi rauhaa ei saa.
Elävältä
hänet nielköhön maa!”
Ilmari
Kiannon naiset
Kiannon
naissuhteet ovat kiinnostaneet suurta yleisöä usein enemmän kuin
kirjalliset ansiot. Aikanaan Kianto toki herätti suurta hämmennystä
solmimalla Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton ja jättämällä -
Tolstoin hengessä - lapsensa kastamatta, puolustamalla avoimesti
miehen polygamiaa, julistamalla maailmalle uudet naissuhteensa, joita
kolmen avioliiton aikana oli "siinä sivussa". Kianto
kirjoittaa teoksessaan Avioliitto: "Rakkautta, naisen hellivää
rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän -
siksi on minulle näin käynyt!"
Kianto
solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja
jäi kahdesti leskeksi
Vuonna
1904, 30-vuotiaana kirjailija avioitui Hildur Molnbergin kanssa ja
sai kahdeksan lasta. Liitto päättyi avioeroon 1932.
Vuonna
1916 alkoi avosuhde Siviä Karpin kanssa, joka synnytti kolme
lasta.
Pitkäaikainen
avoliitto Sigrid Engströmin kanssa 1920-luvulla oli lapseton.
Vuonna
1933 Kianto solmi toisen virallisen avioliiton Elsa Maria Karppisen,
(o.s. Kokko) kanssa.
Avoliitto
Rakel Nymannin kanssa kukoisti siinä sivussa kolme vuotta, muistoksi
jäi 60-vuotiaalle isälle yksi lapsi.
Käsikirjoituksia
naputteli 1940-luvun puolivälissä Inkeri Jokinen, "Mustaksi
rouvaksi" mainittu.
1948
alkoi kiihkeä avoliitto sihteeriksi palkatun nuoren Anja Halosen
kanssa, joka kuitenkin lopulta hylkäsi iäkkään
ihailijansa.
Kiannon
tekstejä
Mikä
ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin
pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi
peittää sen alastoman värisevän ruumiin lumen pehmoisiin
untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon
rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt
sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet.
Ei
ketään ole ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin
käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita
kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat
laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä
pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.
”Köyhäin
verot poistetaan. Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet,
tyhjäntoimittajat, vähennetään!” Köyhien salolaisten sisäisiä
kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on
olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä
ei kenellekään ilmoita. Mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa
kuten orava tai jänis metsässä.
Vanhan
maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden
anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja
kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää ruokaa, juomaa,
vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua
itsekkyydestään ja vääristä perustuslaeista – ja kaikki tämä
meille annetaan.
Akkuna
jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti. Onko kukaan
ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä
ruudullaan, joista yhdestä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity
päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta
neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi?
”Kaikki
valta kansalle”, puhalsi tuo tuomion pasuuna. ”Lait on tehty
kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä
rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai
eikö tämä ole totta?”
”Suomella
on Port Arthurinsa, Arabiansa ja Egyptin korpensa, mutta myös oma
Saharansa, vaikka tätä viimemainittua ei taideta vielä tuntea
kuuluisan kaimansa nimellä. Kuitenkin jokainen keski-pohjalainen
tietää sen paikan, hyvin lukuisat ovat tehneet pyhiinvaellusmatkoja
sinne, ja moni sydänyön aurinkoa tavoittamaan matkaava automies on
poikennut Suomen Saharan hietikoita ihmettelemään. Kalajoen
hietikot ”tuomipakat”, lienevätkö nämä nimitykset
tutumpia?” Suomen
Saharaa esittelevä teksti on Kansan Kuvalehdestä kesältä
1931.
”Kaunista
hiekkaa, ihanaa ruokaa”
”Noin
8 kilometriä Kalajoen kirkolta etelään poikkeaa valtamaantieltä
tienviitan osoittama autokelpoinen polku merenrantamännikköön.
Tulipa matkamies etelästä tai pohjoisesta, kilometreittäin on
hänen tiensä jo kulkenut metsittyneitä lentohietikoita pitkin.
Mahtavia hiekka-aaltoja, joiden vaelluksen kasvipeite on muutamia
tuhansia vuosia sitten pysäyttänyt. Maantieltä käsin ei saattaisi
aavistaa, että hiekka vielä nytkin tuossa vajaan puolen kilometrin
päässä on elossa, tuulen uurtamina kinoksina. Vain silmänräpäys
tien sivuun autolla ja muutamia kymmeniä askelia kävellen, niin
ovat ensimmäiset vaaleanruskeat hiekkavallit. Hän näkee, että ne
ovat elossa. Ei vain jäkälikkö ja varvukko, vaan itse
mäntymetsäkin on hautaantumassa hiekka-aaltoihin. Aaltojen laita on
paikoin niin jyrkkä, että vaivoin pääset ylös niiden harjalle.
Äkkiä metsästä tulleena ei olla hämmästelemättä maiseman
muutosta: edessä lännessä aava, saareton meri ja ympärilläsi
suunnattomasti hiekkaa. Niin hienoa, tasarakeista hiekkaa! Ainakin
Suomi-Filmin tarkoituksiin pitäisi tämän riittää, vaikka
olisikin kysymyksessä Sahara-filmin aikaansaaminen. Lähemmäs
peninkulma pituutta, kilometri leveyttä ja varmaan 10-20 metriä
paksuutta monin paikoin.”
Kylpijöitä
ja katselijoita alkoi Kuvalehden kirjoituksen – kesä 1931 –
jälkeen kokoontua kosolti vaikka Sahara-filmiä ei tehty, mutta
Suomi-Filmin näyttelijöitä rannalle nähtiin usein.
Pahikkaloiden
täysihoitola oli kauan merkittävin palvelupiste Hiekkasärkillä.
Aivan ensimmäinen sellainen se ei kuitenkaan ollut, sillä jo
1920-luvulla alueella oli Oskari
Kärjän perikunnan
omistama myyntikioski. Tämä perikunta omisti aikanaan valtaosan
Tuomipakoista. Vastaavanlaista kioskia piti hieman myöhemmin emäntä
Maria
Saari ja
myöhemmin lähellä rantaa toimi suurempikin
lottakioski.
Alkuvuosinaan
kioskit myivät pääasiassa virvoitusjuomia: Maria
Rappin runsashappoinen
ja sokeriin tehty limonadi – valkoinen, keltainen tai punainen –
oli monien mielestä maailman parasta. Makuelämystä täydensi
leipuriliike K.
Wilhelm Orellin nisu.
Hilma
Pahikkala oli varsin puuhakas nainen. Hän saattoi sananmukaisesti
nukkuakin istuallaan. Seurusteluun oltiin aina valmiita,
kaikenikäiset viihtyivät. Hilima oli todella Pohjolan ponteva
Nainen. Jos räyhääjä ilmaantui, emäntä sieppasi heidät
korkeimman omakätisesti kainaloonsa ja tömäytti hietikoille, niin
että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomipuiden kiehtovan
väriloiston ja lumoavan näkymän Lemmenlaaksoon.
Nykyaikainen
massaturismi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla kunnan aktivoituessa
Hiekkasärkkien kehittämiseen. Hilman hotelli oli tuolloin toiminut
jo kolmisenkymmentä vuotta ja sen viehättävyys tunnettiin laajalti
maakunnan ja läänin rajojen ulkopuolellakin. Kävijöitä tuli
läheltä ja kaukaa. Täysihoitola tunnettiin kotoisana ja
kiireettömänä, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina.
Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti
seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänet tunnettiin
supliikista – kuten mm. Kianto
totesi
– ja elämänmyönteisyydestä. Tarvittaessa emäntä soitti
taitavasti harmonia, joskus muitakin soittimia. Hän teki itse
laulujakin, toisinaan vieraat saivat kuulla niitä harmonin tai
kitaran säestyksellä.
Tulijoiden
vastaanotto oli toisinaan niin lämmin, että sellaiseen on
tavallisesti totuttu vain eteläisemmissä maissa. Kun
laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui vieraaksi, emäntä oli
parhaillaan leipomassa – Hilman hotelli oli pitkälle omavarainen
ja omatoiminen – mutta vieraan havaittuaan ponnahti välittömästi
kaulaan ja molemminpuolinen rutistelu kesti kauan, vaikka arvon
naiset eivät entuudestaan olleet tuttuja. Myöhemmin Anna
Mutanen lauloi
parvekkeelta Emännälle, tilaisuus on jäänyt unohtumattomana
kaikkien läsnäolijoiden mieliin.
Hilma
Pahikkala lauloi
itsekin, sävelsi ja sanoitti. Kerran hän esitti omaa tuotantoaan
Marjatta
ja Martti Pokelalle ja
pyysi näitä sitten esittämään omia laulujaan. Nämä erehtyivät
valitsemaan kappaleekseen jonkin kupparilaulun. Tämä oli paha
arviointivirhe ja temperamenttinen Emäntä ei säästellyt sanojaan
tuodessaan ilmi miten sopimatonta oli esittää jotain kupparilaulua
hänen arvokkaan tuotantonsa jälkeen.
Juhannuksen
aikaan Tuomipakkojen seudulle saapui väkeä kautta maakunnan.
Linja-autoja oli aluksi vähän, tultiin kuorma-autoilla.
Lemmenlaaksossa kävivät, useimmat taittoivat oksan tai pari
muistoksi, olipa kokonaisia kuorma-auton lavoja peitetty kukkivilla
tuomenoksilla. Tuomille ja lemmenlaaksolle tämä kävi ajan oloon
kohtalokkaaksi. Tuo ainutlaatuinen laakso menetti vähitellen
romantiikan sävyttämän hohtonsa.
Suomenruotsalainen
kirjailija Tito
Colliander,
kosmopoliitti, humanisti ja kristitty on spontaanisti toteuttanut
kirjailijaviettinsä toteutusta. Sattuvin luonnehdinnoin hän saa
elämään erilaiset ihmiset ja miljööt: lapsuutensa huvilat Oulun
kylässä, vallattoman Viipurin, Terijoen kansainvälisen
huvilayhdyskunnan, sotavuosien ja vallankumouksen Pietarin, ikuisen
Rooman, valloittavan Pariisin… On sanottu, että Collianderin kotia
ovat maailman kaikki kaupungit.
Vuoden
ajan Colliander perheineen on asunut Kalajoellakin, Hilmanhotelissa.
Collianderit saapuivat keväällä 1944 – sodan vielä jatkuessa –
ja lähtivät maaliskuun lopulla 1945. Myöhemminkin he ovat
muistaneet kalajokisia tuttaviaan käynneillään. Asettuessaan
asumaan Hilmanhotelliin Tito
Colliander oli
jo varsin tunnettu kirjailija. ”Ristisaatto” oli Collianderin
1930-luvun läpimurtoteos, se nosti hänet suomenruotsalaisten
prosaistien kärkijoukkoon. Se oli ensimmäinen romaani, jossa
Collianderin
kristillinen
vakaumus tuli selkeästi esille.
Kalajoellakin
Colliander
keskittyi
kirjalliseen työhönsä. Vähää aikaisemmin oli valmistunut
elämäkerta Ilja
Repinistä,
venäläisestä taitelijasta, johon hän oli tutustunut Terijoella.
Kirjailijan puoliso Ina
Colliander oli
taitava taidemaalari ja ikuisti mm. kaikki Leander
Rahjan lapset.
Perheen tytär Maria kävi Rahjassa kansakoulua.
Tito
Collianderin kaunokirjallisiin
teoksiin ovat hyvin voimakkaasti vaikuttaneet ahdistavat ja
väkivaltaisuuksiin huipentuvat kokemukset 1917-1918 Pietarissa ja
Oranienbaumissa. Nuoren Titon isä oli Venäjän keisarillisen
armeijan upseerina Pietarissa. Seikkailuna alkanut vallankumous
muuttui pian painajaiseksi. Muistelmateoksessaan ”Aarnikotka”
Tito
Colliander kuvaa
omia ja perheensä vaiheita vuodesta 1913 Lokakuun vallankumouksen
jälkeiseen kesään.
