Keskipohjalaisten
ja rautiolaisten matka jatkosotaan: Perustamisesta Petroskoin
valtaukseen
1.
Liikekannallepano ja joukkojen muodostaminen (18.6.–23.6.1941)
Joukko-osastojen
jako
Kesäkuussa
1941 Jatkosodan [1] kynnyksellä Keski-Pohjanmaan [1] miehet
kutsuttiin palvelukseen. Raution miehet jaettiin iän ja
palveluskokemuksen mukaan kolmeen eri rykmenttiin:
Reserviläiset
(kokeneemmat miehet):
Sijoitettiin Jalkaväkirykmentti
29:ään (JR 29)
[1], jota komensi talvisodassa mainetta saavuttanut
everstiluutnantti Paavo
Susitaival.
Asevelvollisuuttaan
suorittavat (nuoremmat ikäluokat):
Kuuluivat everstiluutnantti Ahon
komentamaan JR
50:een.
Nuoret
asevelvolliset:
Sijoitettiin myös eversti Einar
Autin
komentamaan JR
8:aan,
joka tuli myöhemmin tunnetuksi Väinö Linnan teoksen myötä
"Tuntemattoman sotilaan rykmenttinä".
Nämä
kolme rykmenttiä muodostivat 11.
divisioonan,
jota komensi eversti (myöhempi jalkaväenkenraali) Kaarlo
Aleksanteri Heiskanen.
Tiukasta ja periksiantamattomasta johtamistyylistään tunnettu
Heiskanen sai miehiltään kunnioittavan lempinimen "Kylmä-Kalle".
┌─────────────────────────────────────┐
│ 11. DIVISIOONA │
│ Komentaja: Eversti K.A. Heiskanen │
└──────────────────┬──────────────────┘
│
┌─────────────────────────┼─────────────────────────┐
▼ ▼ ▼
┌───────────┐ ┌───────────┐ ┌───────────┐
│ JR 29 │ │ JR 50 │ │ JR 8 │
│Reservil. │ │Varusmiehet│ │Varusmiehet│
└─────┬─────┘ └───────────┘ └───────────┘
│
▼
┌───────────────┐
│III Pataljoona │ (Muodostettiin Sievissä)
└───────┬───────┘
│
▼
┌───────────────┐
│ 7. Komppania │ (Rautiolaiset)
└───────────────┘
Kokoontuminen
ja matkaanlähtö
Keskipohjalaisrykmentti
määrättiin liikekannallepanomääräyksen mukaan perustettavaksi
18.6.1941. Tällöin lämpimänä kesäpäivänä jaettiin Raution
reserviläisille palvelukseenastumismääräys. Reserviläiset
kokoontuivat Pöllän koululle, josta alkoi marssi kohti Sievin [1]
asemaa. Sievissä, Ylitalojen pihoilla, muodostettiin virallisesti JR
29:n III pataljoona.
Kun
sotilaspuvut ja varustukset aseineen oli saatu jaettua, marssi se
komppanioittain Sievin aseman KPO-kaupan vieressä olevalle kentälle.
Rykmentikomentaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti
voimakashenkisen puheen pataljoonalle.
20.6.1941
kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä
komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin
sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska–Iisalmi–Pieksämäki
kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille
23.6.1941. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja
varsinainen sotilaselämä alkoi.
2.
Ilomäen taistelu: 7. komppanian tulikaste (6.–7.7.1941)
Karjalan
Armeija [1] valmistautui suureen yleishyökkäykseen, mutta ennen
sitä 11. divisioonan oli raivattava tieltään rajan pinnassa olevat
vihollisen vahvat etuvartiot. Kolmas pataljoona sai määräyksen
6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta
Ilomäki. Se kuului Värtsilän [1] pitäjään.
Ensimmäinen
rynnäkkö ja omien tulenjohtovirhe
Illalla
kello 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen.
Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8. komppania (Kalajoki).
Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh
(kranaatinheitin) tulittaessaan Ilomäkeä ampui vahingossa liian
lyhyitä laukauksia.
Osa
kranaateista putosi suoraan etenevään komppaniaan ("friendly
fire").
Eteneminen
pysähtyi välittömästi.
Kaatuneita
ja haavoittuneita tuli.
Tämän
johdosta 8. komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7. komppanian
vuoro.
7.
komppania määrätään kärkeen
Rintamavastuu
siirrettiin rautiolaisille. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta
sivustalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion.
Tässä kohtaamisessa rautiolaiset kohtasivat ensimmäistä kertaa
puna-armeijan käyttämät uudet kiväärikranaatit:
Ne
ammuttiin tavallisella kiväärillä (kuten neuvostoliittolainen
Djakonov-järjestelmä) ja ne olivat käsikranaatin kokoisia.
Ammukset
räjähtivät ilmassa ja kylvivät sirpaleita laajalle alueelle.
Näistä
kranaateista Jaakko
Yliverronen
haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki
Eero
polveen.
Ilomäen
varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja
apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun
muassa Kaarlo
Korhonen
Rautiosta.
Ratkaisu
seuraavana aamuna
Seuraavana
aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen, ja nyt Ilomäki
vallattiin suuremmitta tappioitta. Tie kohti Värtsilän kirkonkylää
ja suurempia taisteluita oli auki.
3.
Koirivaaran tuliylläkkö (12.7.1941)
Ilomäen
valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR
50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa
Koirivaaran maastossa, jossa kohdattiin sitkeästi puolustautuva
vihollinen.
[ Koirivaaran kukkula (Vihollisen asemat) ]
▲ ▲
│ (Tuhoisa tulitus)│
│ │
┌───────┴──────────────────┴───────┐
│ 7. komppanian ryhmitys: KOLMIO │
│ │
│ [I jnk] [II jnk] [IV jnk]│ <── Eturivi
│ │
│ [III jnk] │ <── Reservi (50m takana)
└──────────────────────────────────┘
Taktinen
ryhmitys ja eteneminen
Kun
lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita
kohti, oli 7. komppanian ryhmitys kantakolmio:
Eturivissä
etenivät I,
II ja IV joukkue.
III
joukkue,
joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen
reservinä ja eteni noin 50 metriä takana.
Petollinen
vastaukseen huuto rinteessä
Noin
kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan
rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin
liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihollinen oli ja missä
oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko
siellä suomalaisia?"
Sieltä
vastattiin suomeksi: "On
suomalaisia."
Se oli kuitenkin vihollisen sotajuoni.
Tuliylläkkö
niskaan
Kun
rautiolaiset lähestyivät mäen ylärinnettä, alkoivat konekiväärit
laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti.
Komppania sai rajun tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit
lentelivät, ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi
vihollisen tykistö yhtyivät leikkiin.
Rautiolaisista
Vilho
Hihnala
haavoittui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle
(JSP) kannettaessa hän menehtyi. Aukusti
Pahkamaa
haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Koirivaaran valtauksen jälkeen
seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometrin
päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.
4.
Läpimurto ja vanhan rajan ylitys (18.7.–24.7.1941)
Soanlahden
ohitus
Seuraavien
päivien aikana rintama alkoi liikkua nopeasti etelään ja itään
Laatokan Karjalassa [1]. Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti
Soanlahden maantietä etelään. Jääkärikomppania oli lähetetty
pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn
siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan
Lemetin mottialueen läpi.
Siirtyminen
Itä-Karjalan puolelle
Uomaalta
jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella
käynyt kestämättömäksi, ja siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta
jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin
ylitettiin vanha
valtakunnan raja
vuodelta 1939. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä
jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen
rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.
5.
Hyrsylän ja Ignoilan raskaat taistelut (24.7.–20.8.1941)
Kolmas
pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta
marssittuaan kuuluisan Hyrsylän mutkan [1] alueelle Hyrsylän kylän
lähistölle. Marssien aikana viholliseen oli pitänyt yhteyttä
kevytosasto Riitesuo, jelta kolmas pataljoona otti etulinjan
valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin
menevän vähäisen tien molemmin puolin.
Hyrsylän
kylän valtaus
Kolmas
pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä.
Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli
aikaisemmin partionut.
Asemasota
Ignoilassa ja raskaat tappiot
Kylän
valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen
rannalla Ignoilan kylän (ja sen tärkeän vesivoimalaitoksen)
luokse. Ignoilan asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin
kaatuivat rautiolaiset:
Heikki
Perttula
Veikko
Kola
Erkki
Toivanen
Haavoittuneina
rivistä poistuivat: Heino
Hillukkala,
Onni
Olkkonen,
Vilho
Murtoniemi,
Jaakko
Tokola,
Eino
Mustasaari,
Osmo
Tokola
ja E.
Pirttilahti.
Taistelujen aikajana (Kesä-elokuu 1941):
18.6. Liikekannallepano ──> 6.7. Ilomäki (Tulikaste) ──> 12.7. Koirivaara ──> 24.7. Hyrsylä ──> 12.8. Yläjoki
Siirto
Yläjoelle ja panssarijunan tuhoaminen
JR
50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi
kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa
kesti nelisen tuntia.
Komppania
majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Strategisesti
tärkeä Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli
räjäytetty suomalaisten toimesta ainakin kahdeksasta kohti. Tämän
seurauksena neuvostoliittolainen panssarijuna jäi mottiin raiteille.
Saksalaiset pommikoneet (Ju 87 Stukat) saivat lopulta tuhottua
panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja
viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.
6.
Somban kylän motitus ja yöllinen yllätys
Somban
motti
JR
29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata
tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs
komppania sai käskyn saartaa kylä idästä. Viholliseen saatiin
heti kosketus ikävällä tavalla, kun yksi Raution mies surmattiin
lähitaistelussa pistimellä. Siinä syntyneessä kahakassa Otto
Saaronmaa
sai kuitenkin rohkealla toiminnallaan tuhottua vihollisporukan.
Seuraava
päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistui täydellisesti
ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui taistelussa kaikkiaan
53 sotilasta.
Yllätys
lepohetkellä
Somban
jälkeen kauniin syyskesän päivänä siirryttiin muutamia
kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan
luvan pystyttää teltat. Oli hartaasti odotetun lepohetken vuoro.
Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät
levolle.
Kolmannessa
joukkueessa vartioon jäi aluksi Olavi
Blomqvist.
Eipä kestänyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja
laukaus. Sombasta pakoon päässeitä, metsässä harhailevia
vihollisia oli pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti
pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen
kohdalle osuman:
Olavi,
joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä,
sai kuitenkin viime hetkellä survaistua pistimen sivuun.
Pistin
nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon, mutta ei lävistänyt
sydäntä.
Olavin
oma konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren
miehenkoljatin siihen paikkaan.
Olavi
vietiin nopeasti hoidettavaksi joukkosidontapaikalle (JSP).
7.
Eteneminen Prääsään (Syyskuu 1941)
Tykistötulta
maantiellä
Somban
valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven–Petroskoin
leveän maantien tuntumassa Prääsän [1] suuntaan. Kintaan kylä
vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi
eteenpäin.
Tällöin
kohdattiin kovaa vihollisen tykistötulta. Tässä tykistötulessa
Jaakko
Yliverronen,
joka oli juuri palannut ensimmäiseltä, Ilomäessä saamaansa
haavoittumista seuranneelta toipumuslomaltaan, haavoittui heti
uudestaan ja joutui takaisin sairaalaan.
Prääsän
(Terun) verinen valtaus (7.9.1941)
Niiniselän
kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä
[1] oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa
Aunuksesta (etelästä) tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi
suota ja vaikeakulkuista rämettä, ja matkaan meni koko yö.
Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla
raskaiden kantamustensa kanssa.
[ Prääsän kauppala / Tienristeys ]
▲
│ (Vihollisen hyökkäysvaunut)
[ Perunapellon puolustus ]
▲
[ Ruispelto ja kuhilaat ]
▲
┌─────────────────┴─────────────────┐
│ III Pataljoonan etenemisreitti │
│ (Yöllinen marssi suon halki) │
└───────────────────────────────────┘
Kukkulalla
oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian
alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto
muuttui perunapelloksi, jossa naapuri oli tiukasti vastassa. Kylässä
oli useita neuvostoliittolaisia hyökkäysvaunuja (panssarivaunuja),
jotka ryhtyivät suorasuuntauksella ampumaan kukkulalle.
Tässä
7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä rautiolaisten
tappiot olivat synkät. Kaatuivat:
Niilo
Saaronmaa
Matti
Kivisaari
Lauri
Huuha
Arvi
Hietamäki
Haavoittuneina
poistuivat rivistä: Lauri
Haveri,
Jaakko
Tokola,
Väinö
Haapakoski
ja Janne
Haapasaari.
Prääsän
valtauksen aikana haavoittuneiden saaminen JSP:ltä eteenpäin oli
erittäin vaikeaa; maasto oli vaikeaa ja matkat pitkiä. Monet
haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu ja
jatkokuljetus eteenpäin olisi ollut nopeampaa. III pataljoona
hivuuttautui vähän kerrallaan Prääsän kauppalaan, jossa
rykmentti II ja pataljoona III vihdoin yhtyivät. Samaan aikaan
naapurirykmentti JR 8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjärven
asutuskeskuksessa. Täällä rautiolainen Armas
Vuorio
haavoittui vaikeasti.
8.
Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan
Prääsän
jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli
vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia
katkeria tappioita rautiolaisille:
Aale
Petäjistö
haavoittui vaikeasti vihollisen tulessa.
Hänen
veljensä Veikko
Petäjistö
syöksyi rohkeasti auttamaan veljeään, mutta kaatui sankarina
samalle paikalle.
Aale
saatiin kannettua pois tulesta, mutta hän menehtyi saamiinsa
vammoihin joukkosidontapaikalla.
Tässä
samassa vaiheessa Valo
Niska
ja Kaarlo
Verronen
haavoittuivat. Pataljoona eteni tästä huolimatta aina Matroosan
kylän laidalle saakka. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni
vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään.
Polovinan
jälkeen oli vuorossa Vilgan kylän valtaus, joka oli viimeinen suuri
este ennen Äänisen rantaa ja Petroskoin kaupunkia. Raju vihollisen
tykistökeskitys osui suoraan 7. komppanian alueelle tässä
vaiheessa, aiheuttaen jälleen vaikeita hetkiä suojattomassa
maastossa.
9.
Vilgan verinen loppunäytös ja pataljoonan komentajan kaatuminen
(26.–30.9.1941)
Vilgan
ja Uuden Vilgan kolhoosikylän alueesta muodostui puna-armeijan
viimeinen ja erittäin ankarasti varustettu puolustuslinja ennen
Petroskoita [2]. Alueella oli syviä juoksuhautoja, purolinjoja ja
vahvoja konetuliasepesäkkeitä.
Uuden
Vilgan taistelu
syyskuuta
1941 alkaen JR 29 ja naapurirykmentit (JR 50 ja JR 8) lähtivät
murtamaan Vilgan puolustusta jatkuvassa vesisateessa. Eteneminen
tällä "kuolemantieksi" kutsutulla reitillä oli hidasta,
ja vihollisen raskaat tykistökeskitykset osuivat toistuvasti
suoraan suomalaisten niskaan.
Ratsumestari
Eerolan kaatuminen
Aamulla
30. syyskuuta 1941 kello 09.30 JR 29:n III pataljoona (johon
rautiolaisten 7. komppania kuului) sai käskyn jatkaa edellisenä
iltana pysähtynyttä hyökkäystä Uuden Vilgan kolhoosikylää
vastaan [2]. Tykistövalmistelun jälkeen pataljoona ryntäsi
eteenpäin, mutta juuttui kiivaseen taisteluun kylän itäpuolella
olevalla purolinjalla, jossa neuvostoliittolaiset puolustautuivat
sitkeästi.
Tässä
taistelussa III pataljoona koki kovan henkisen iskun: pataljoonan
suosittu ja rohkea komentaja, ratsumestari
Niilo Eerola,
kaatui kello 10.50 purolinjalla suoraan vihollisen kiväärin luodin
osumasta [2]. Menetyksestä huolimatta rautiolaiset ja muut
keskipohjalaiset jatkoivat rynnäkköä ja mursivat vihollisen
asemat. Iltapäivään mennessä Uusi Vilga oli lopullisesti
suomalaisten hallussa ja puolustuslinja murtunut [2].
10.
Petroskoin (Äänislinnan) valtaus (1.10.1941)
Kun
Vilgan linja oli saatu murrettua, tie kohti Petroskoita [2] oli
vihdoin auki. Ennen kaupunkiin menoa suomalaisten oli kuitenkin
otettava haltuun kaupungin laidalla sijaitseva korkea Suolusmäki,
jossa vihollinen vielä suoritti vetäytymistä suojaavia
taisteluita.
[ PETROSKOI / ÄÄNISLINNA ] (Valtaus 1.10.1941)
▲
│
[ Suolusmäki ] (Viimeinen viivytys)
▲
│
[ Uusi Vilga / Purolinja ] (Komentaja Eerola kaatuu 30.9.)
▲
│
[ Vilgan tykistökeskitys ] (Ankara keskitys komppaniaan)
Kaupunki
liekeissä
Yöllä
syyskuun 30. päivän ja lokakuun 1. päivän välisenä aikana
suomalaiset sotilaat näkivät kaupungin suunnalta nousevat valtavat
savupilvet ja tulimeren. Puna-armeija poltti ja räjäytti
vetäytyessään kaupungin infrastruktuuria, rautatiekalustoa,
teollisuuslaitoksia ja suuria viljavarastoja. Vihollisjoukot
evakuoitiin Äänisen ylitse laivoilla ja maitse pohjoiseen
Kontupohjan suuntaan.
Historiallinen
hetki
Keskiviikkona
1.
lokakuuta 1941
suomalaiset joukot (1., 4. ja 11. divisioona) marssivat sisään
tyhjentyneeseen ja savuavaan Petroskoihin. Ylipäällikkö Mannerheim
nimesi kaupungin virallisesti Äänislinnaksi.
Pitkän, raskaat tappiot vaatinee ja satoja kilometrejä pitkän
hyökkäysmarssin jälkeen rautiolaiset olivat saavuttaneet
tavoitteensa ja rintama pysähtyi hetkeksi Äänisen rantaan.
11.
Voitonparaati ja siirtyminen reserviin (Lokakuu 1941)
Koko
JR 29 siirtyi vallatun kaupungin Luoteiskasarmien alueelle kaivattuun
majoitukseen. Miehet saivat vihdoin pestäydyttä, levätä kunnolla,
paikata vaatteitaan ja huoltaa aseitaan viikkoja kestäneiden
jatkuvien taistelujen jäljiltä.
Valtausparaati:
Sunnuntaina 12. lokakuuta 1941 Petroskoissa järjestettiin suuri
virallinen valtausparaati. JR 29 osallistui tähän juhlalliseen
tilaisuuteen noin komppanian suuruisella osastolla, joka oli koottu
rykmentin eri yksiköistä, myös rautiolaisista.
Komentajien
ylennykset:
Onnistuneen hyökkäysvaiheen jälkeen 11. divisioonan ("Iskevä
Kiila") komentaja, eversti Kaarlo Heiskanen ("Kylmä-Kalle"),
nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi [3] (ritari nro
18).
12.
Sodan jatkuminen asemasotana
Petroskoin
valtauksen jälkeen rautiolaisten ja JR 29:n sota muutti muotoaan.
Lokakuun lepovaiheen jälkeen rykmentti siirrettiin etelämmäksi
Syväri-joen
varrelle linnoitustöihin ja rintamavastuuseen, jossa alkoi pitkä ja
kuluttava asemasotavaihe (1941–1944). Myöhemmin vuonna 1942
vanhimpia reserviläisikäluokkia alettiin kotiuttaa takaisin
siviiliammatteihin kotiseudulle Keski-Pohjanmaalle [1], ja
rintamavastuuta siirrettiin nuoremmille ikäluokille.
Suomen
virallisten sotasurma-arkistojen, Sotapolku.fi-sivuston ja Sotasammon
kautta tekstissäsi mainituista rautiolaisista ja keskipohjalaisista
löytyy tarkkoja, koskettavia virallisia tietoja. [1,
2,
3]
Sotapäiväkirjojen
merkinnät vahvistavat tekstisi tapahtumat lähes minuutilleen ja
tuovat esiin miesten ammatit ja perhesuhteet. [1,
2,
3]
1.
Koirivaaran taistelussa menehtyneet (12.7.1941)
2.
Ignoilan asemasotavaiheessa kaatuneet (31.7.1941)
Tekstissäsi
mainitut Heikki Perttulan ja Veikko Kolan kaatumiset tapahtuivat
virallisten arkistojen mukaan täsmälleen samana päivänä, kun
vihollisen tykistö ja partiot piinasivat Ignoilaa. [1,
2]
Veikko
Heikki Kola
(s. 5.12.1917 Sievi, kirjoilla Rautio)
Sotilasarvo:
Sotamies (Talvisodassa palvellut ratsuväessä KKK/URR).
Siviiliammatti:
Maanviljelijä, naimaton.
Menehtymistiedot:
Kaatui suoraan taistelussa Ignoilassa 31.7.1941.
Hautaus:
Haudattu Raution sankarihautausmaalle (Hautapaikka 18).
Heikki
Nikolai Perttula
(s. 29.01.1898, kirjoilla Rautio)
Sotilasarvo:
Sotamies, rykmentin vanhempia reserviläisiä (43-vuotias).
Siviiliammatti:
Työmies.
Menehtymistiedot:
Kaatui Kola Heikin tavoin Ignoilassa samana päivänä 31.7.1941.
Hautaus:
Haudattu Raution sankarihautausmaalle (Hautapaikka 16).
[1,
2]
3.
Prääsän (Terun) verisessä hyökkäyksessä kaatuneet
(7.–8.9.1941)
Prääsän
valtauksen alkaessa syyskuun alussa rykmentti kärsi tekstissäsi
kuvailemasi perunapellon ja panssarivaunujen tulituksessa raskaat
tappiot. [1,
2]
Matti
Jaakko Kivisaari
(s. 16.5.1911 Rautio)
Sotilasarvo:
Sotamies.
Siviiliammatti:
Maanviljelijä, naimisissa, 3 lapsen isä.
Menehtymistiedot:
Haavoittui tekstissä mainitsemassasi panssarivaunujen ja tykistön
tulituksessa 7.9.1941. Menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana
päivänä 8.9.1941
22. Kenttäsairaalassa (22.KS).
Hautaus:
Haudattu kotikyläänsä Raution sankarihautausmaalle (Hautapaikka
3).
Niilo
Jeremias Saaronmaa
(s. 13.11.1915 Rautio)
Sotilasarvo:
Alikersantti.
Menehtymistiedot:
Kaatui taistelussa Prääsässä 8.9.1941
(Samaan aikaan kun hänen sukulaisensa/veljensä Otto Saaronmaa
teki urheita tekoja Somban motissa).
Hautaus:
Haudattu Raution sankarihautausmaalle.
Lauri
Iisakki Huuha
(s. 27.12.1914 Sievi, taisteli 7./JR 29:ssä)
Sotilasarvo:
Sotamies.
Menehtymistiedot:
Kaatui Prääsän
hyökkäyksessä
syyskuun 1941 alussa muiden rautiolaisten rinnalla.
[1,
2,
3,
4]
Merkillepantavaa
arkistolähteissä:
Tekstisi
maininta siitä, että "haavoittuneiden
saaminen JSP:ltä eteenpäin oli vaikeaa ja monet olisivat selvinneet
jos apu olisi ollut nopeampaa",
näkyy suoraan Matti Kivisaaren ja Vilho Hihnalan virallisissa
tiedoissa: molemmat on merkitty luokkaan "kuoli
haavoittuneena kenttäsairaalassa",
eli heidät saatiin elossa pois linjasta, mutta matka ja vammat
koituivat kohtaloksi korven keskellä. [1,
2]
Jatkosodan
asemasotavaiheessa
(1941–1944)
rykmentit JR
29
ja JR
50
toimivat pääosin Itä-Karjalassa Syvärin
rintamalla,
jossa ne kuuluivat alun perin samaan 11.
divisioonaan.
Molemmat joukoista kokivat rintamalinjojen vakiinnuttua merkittäviä
organisaatiomuutoksia, kuten vanhempien ikäluokkien kotiuttamisen ja
joukkojen nuorentamisen. [1,
2,
3]
Alta
näet tiivistetyn katsauksen molempien rykmenttien asemasotavaiheen
kulusta ja erityispiirteistä.
Jalkaväkirykmentti
50 (JR 50)
Rintamalohko:
Rykmentti siirtyi alkuvuodesta 1942 Ala-Syvärille
(mm. Kuuttilahden lohkolle).
Alistukset:
Helmikuussa 1942 rykmentti irrotettiin omasta divisioonastaan ja
alistettiin saksalaiselle 163.
divisioonalle.
Miehistömuutokset:
Tammikuussa 1942 rykmentistä kotiutettiin kaikki yli 30-vuotiaat
miehet. Tilalle saatiin lähes 3 000 nuorta täydennysmiestä
pääosin Keski-Pohjanmaalta, jolloin rykmentistä tuli
keskisuomalais-keskipohjalainen.
Toiminta:
Asemasota Ala-Syvärillä oli pääosin rauhallista. Aika kului
linnoitustöissä, vartiopalveluksessa ja partioinnissa. Suomalaiset
sotilaat opettivat rintamalohkolla saksalaisille aseveljilleen muun
muassa talvihiihtoa.
[1,
2,
3,
4,
5]
Jalkaväkirykmentti
29 (JR 29)
Rintamalohko:
Keskipohjalaisrykmentti JR
29
asettui hyökkäysvaiheen jälkeen puolustusasemiin Syvärin
eteläpuolelle.
Rykmentti taisteli muun muassa Homorovitsan ja Tokarin alueilla,
joissa se oli yhtäjaksoisesti asemissa noin yhdeksän kuukautta.
Organisaatiomuutokset:
Rykmentin pataljoonia siirrettiin ja alistettiin muille yksiköille
tarpeen mukaan. Esimerkiksi rykmentin ensimmäinen pataljoona (I/JR
29)
siirrettiin heinäkuussa 1943 osaksi 15.
prikaatia.
Toiminta:
Asemasota koostui linjojen vahvistamisesta, juoksuhautojen
kaivamisesta sekä jatkuvasta valveillaolosta vihollisen
vanginsieppaus- ja partiointiyritysten varalta. Vapaa-ajalla miehet
tekivät puhdetöitä
ja harrastivat urheilua.
[1,
2, 3,
4,
5,
6, 7]
Molemmat
rykmentit pysyivät näissä asemasotavaiheen puolustustehtävissä
aina kesäkuuhun
1944
saakka, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaisjoukot
aloittamaan vetäytymistaistelut. [1,
2,
3]
Kalajokiset
ja rautiolaiset JR 29:ssä (Reserviläiset) [1]
Keskipohjalaisrykmentti
JR 29
oli alueen vanhempien reserviläisten pääasiallinen joukko-osasto.
Rykmentti koottiin Kalajokilaakson ja lähialueiden miehistä. [1,
2,
3]
I
Pataljoona (I/JR 29):
Perustettiin Kokkolassa, ja sen miehistö koottiin muun muassa
Kalajoen,
Kaustisen, Perhon ja Ullavan reserviläisistä.
III
Pataljoona (III/JR 29):
Perustettiin Sievissä 18. kesäkuuta 1941. Raution
reserviläiset
marssivat Sievin asemalle rykmentin perustamispaikalta Raution
Pöllän koululta. Pataljoonan miehet olivat pääosin kotoisin
Rautiosta,
Kalajoelta ja Sievistä.
[, 2]
Siirto
JR 50:een asemasotavaiheessa (Asevelvolliset ja täydennysmiehet) [1]
Alun
perin JR
50
perustettiin Sisä-Suomessa keskisuomalaisista reserviläisistä.
Raution ja Kalajoen nuoremmat miehet – eli ne, jotka suorittivat
vakinaista asevelvollisuuttaan
sodan alkaessa – määrättiin kuitenkin suoraan JR 50:een (sekä
osittain JR 8:aan). [1,
2,
3]
Suuri
muutos tapahtui alkuvuodesta
1942,
kun rintama vakiintui asemasodaksi Syvärillä: [1,
2]
Ikääntyneiden
kotiuttaminen: JR 29:stä ja JR 50:stä kotiutettiin kaikki yli
30-vuotiaat miehet
kotirintaman työvoimaksi.
Joukkojen
nuorentaminen: JR 50 sai tilalle lähes 3 000 nuorta täydennysmiestä
Keski-Pohjanmaalta. Tässä organisaatiouudistuksessa lähes
100 kalajokista ja rautiolaista
nuorta miestä siirrettiin JR 50:n riveihin, erityisesti rykmentin I
ja II pataljoonaan
(I/50 ja II/50).
[1]
Paikallisesta
näkökulmasta JR 29 on jäänyt vahvasti alueen
historiankirjoitukseen. Esimerkiksi Kalajoella ja Rautiossa
järjestettiin sotavuosien jälkeen pitkään rykmentin omia
veteraanitapaamisia ja vuosijuhlia. [1,
2]
Siirto
JR 50:een asemasotavaiheessa (Asevelvolliset ja täydennysmiehet) [1]
Alun
perin JR
50
perustettiin Sisä-Suomessa keskisuomalaisista reserviläisistä.
Raution ja Kalajoen nuoremmat miehet – eli ne, jotka suorittivat
vakinaista asevelvollisuuttaan
sodan alkaessa – määrättiin kuitenkin suoraan JR 50:een (sekä
osittain JR 8:aan). [1,
2,
3]
Suuri
muutos tapahtui alkuvuodesta
1942,
kun rintama vakiintui asemasodaksi Syvärillä: [1,
2]
Ikääntyneiden
kotiuttaminen: JR 29:stä ja JR 50:stä kotiutettiin kaikki yli
30-vuotiaat miehet
kotirintaman työvoimaksi.
Joukkojen
nuorentaminen: JR 50 sai tilalle lähes 3 000 nuorta täydennysmiestä
Keski-Pohjanmaalta. Tässä organisaatiouudistuksessa lähes
100 kalajokista ja rautiolaista
nuorta miestä siirrettiin JR 50:n riveihin, erityisesti rykmentin I
ja II pataljoonaan
(I/50 ja II/50).
[1]
Paikallisesta
näkökulmasta JR 29 on jäänyt vahvasti alueen
historiankirjoitukseen. Esimerkiksi Kalajoella ja Rautiossa
järjestettiin sotavuosien jälkeen pitkään rykmentin omia
veteraanitapaamisia ja vuosijuhlia. [1,
2]
JR29
historia asemasotavaiheen jälkeen aina rauhansopimuksen solmimiseen
asti. Sotatapahtumat eli taistelut tältä ajalta.
Jalkaväkirykmentti
29 (JR 29),
eli tunnettu keskipohjalainen ”Kiila”-rykmentti,
koki jatkosodan dramaattisimmat ja verisimmät vaiheet heti
asemasotavaiheen päätyttyä kesällä 1944. Rykmentti siirrettiin
Syvärin vakinaisista asemista suoraan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen
polttopisteeseen, jossa se kävi repiviä viivytys- ja
torjuntataisteluja aina syyskuun 1944 aselepoon ja rauhansopimukseen
saakka. [1, 2,
3,
4,
5]
Rykmentin
historia ja sotatapahtumat asemasodan päättymisestä rauhan tuluun
jakautuvat seuraaviin päävaiheisiin:
1.
Vetäytyminen Syväriltä ja viivytysvaihe (kesäkuu 1944)
Asemasotavaiheen
päättyessä rykmentti oli sijoitettuna Syvärille osana eversti
Kaarlo Heiskasen komentamaa 11. divisioonaa. Puna-armeijan aloitettua
suurhyökkäyksensä Syvärillä 21. kesäkuuta 1944, JR 29 aloitti
käskynmukaisen, mutta raskaassa paineessa tapahtuneen vetäytymisen.
[1,
2,
3,
4]
Sotatapahtumat:
Rykmentti suojasi muiden 11. divisioonan joukkojen vetäytymistä ja
taisteli ankarissa viivytysasemissa perääntyessään Aunuksen
Karjalan läpi kohti luodetta.
Olosuhteet:
Vihollisen materiaaliylivoima, jatkuvat ilmapommitukset ja
tykistötuli tekivät vetäytymisestä henkisesti ja fyysisesti
äärimmäisen kuluttavaa. Silti rykmentti onnistui säilyttämään
taistelukykynsä ja esti neuvostojoukkoja katkaisemasta suomalaisten
perääntymisteitä. [1,
2, 3,
4]
2.
Pääpuolustusasema: Taistelut U-asemassa (heinäkuu 1944)
Vetäytymisen
jälkeen suomalaisjoukot ryhmittyivät Laatokan Karjalassa niin
sanottuun U-asemaan
(Pitkäranta–Loimola-linja), jossa vihollisen eteneminen oli
pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Heinäkuun puolivälissä
rykmentti saavutti tämän pääpuolustuslinjan. [1,
2,
3,
4]
Nietjärven
taistelu (11.–17. heinäkuuta 1944):
Tämä oli JR 29:n historian merkittävin ja verisin taistelu
asemasodan jälkeen. Vaikka Nietjärven lohkon päävastuussa oli
alun perin JR 44, JR 29:n pataljoonat ja erillisyksiköt (kuten I
pataljoona ja rykmentin tykistö) heitettiin mukaan
ratkaisutaisteluun.
Taistelun
kulku:
Puna-armeija onnistui murtamaan suomalaisten etulinjan ja kiilautui
syvälle puolustukseen Nietjärven kylässä. JR 29 osallistui
raivokkaisiin, jopa lähitaisteluiksi ja käsikähmiksi yltyneisiin
vastahyökkäyksiin, joilla vihollisen sisäänmurto lopulta
pussitettiin ja tuhottiin suomalaisen tykistön massiivisen tulituen
avulla.
Tulos:
Nietjärven taistelu päättyi Suomen historian kenties
täydellisimpään torjuntavoittoon Laatokan pohjoispuolella.
Puna-armeijan hyökkäys pysähtyi tällä suunnalla lopullisesti.
[1,
2,
3,
4,
5,
6]
3.
Asemasota U-asemassa ja rykmentin hajoaminen (elokuu – syyskuu
1944)
Nietjärven
suurvoiton jälkeen rintama vakiantui uudelleen lyhyeksi
asemasotavaiheeksi U-asemaan. Elokuu 1944 oli rykmentille kuluttavaa
asemasotaa, jota leimasivat jatkuva vihollisen häirintätuli,
partiointi ja asemien linnoittaminen. [1,
2,
3]
Alistukset
ja muutokset:
Rykmentin eri pataljoonia siirrettiin loppukesästä ristiin muiden
yksiköiden alaisuuteen. Esimerkiksi JR 29:n III pataljoona oli jo
aiemmin siirretty osaksi 15. prikaatia (nimellä IV/15.Pr), ja se
taisteli erillään kantarykmentistään muun muassa Tuuloksen ja
Kuuttilahden suunnilla.
Aselepo:
Aselepo astui voimaan 4.
syyskuuta 1944
kello 07.00. JR 29 piti asemansa U-linjalla loppuun asti ja laski
aseensa käskyn mukaan. [1,
2,
4, 5]
4.
Rauhansopimus ja vetäytyminen uuden rajan taakse
Moskovan
välirauhasopimus
allekirjoitettiin 19.
syyskuuta 1944.
Sopimuksen ehtojen mukaisesti suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä
vuoden 1940 valtakunnanrajan (Moskovan rauhan rajan) taakse. [1]
JR
29 irtautui järjestyksessä U-asemista ja marssi raskaissa
tunnelmissa uuden rajan taakse Suomen puolelle.
Tämän
jälkeen rykmentti siirrettiin perustamisalueelleen
Keski-Pohjanmaalle, missä miehet kotiutettiin loppusyksyn 1944
aikana. [1]
Huomautus
rykmentin historiasta:
JR 29:n komentajana jatkosodan hyökkäysvaiheessa toimi tunnettu ja
kiistelty everstiluutnantti Paavo Susitaival. Hänen
oikeistoradikaali poliittinen taustansa vaikutti siihen, että
rykmentin saavutuksia ja raskaissa torjuntataisteluissa koettuja
uhreja käsiteltiin virallisessa historiankirjoituksessa sodan
jälkeen hyvin säästeliäästi. Tästä syystä JR 29 on saanut
myöhemmin nimen ”Vaiettu
rykmentti”,
josta on tehty myös dokumenttielokuva. [1,
2, 3,
4]
Jos
haluat tarkastella jotain vaihetta tarkemmin, voimme syventyä
esimerkiksi Nietjärven
sisäänmurron torjuntaan
tai katsoa, miten rykmentin eri
pataljoonien (I, II ja III) sotatiet
erosivat toisistaan kesällä 1944. [1,
2]
Kesän
1944 ratkaisutaisteluissa Jalkaväkirykmentti
29 (JR 29)
koki kovia organisaatiomuutoksia, ja sen eri pataljoonat (I, II ja
III) päätyivät osittain erilleen toisistaan. Erityisesti rykmentin
I pataljoona (I/JR 29)
ja III pataljoona
näyttelivät keskeistä roolia Suomen sotahistorian kenties
täydellisimmässä torjuntavoitossa: Nietjärven
taistelussa.
[1,
2,
3]
Seuraavassa
on tarkempi katsaus rykmentin pataljoonien sotatiehen ja Nietjärven
kriittisiin päiviin.
Pataljoonien
eriytyneet sotatiet kesällä 1944 [1]
Asemasodan
päättyessä Syvärillä rykmentin yhtenäisyys rakoili, kun ylempi
johto siirsi pataljoonia sinne, missä reikiä oli kiireellisimmin
paikattava. [1]
I
Pataljoona (I/JR 29):
Pataljoona irrotettiin Syväriltä ja alistettiin kesän aikana muun
muassa 15. prikaatille. Se vetäytyi Aunuksen läpi taistellen ja
päätyi suoraan Nietjärven lohkon polttopisteeseen heinäkuun
puolivälissä.
II
Pataljoona (II/JR 29):
Seurasi pääosin rykmentin ja 11. divisioonan virallista
vetäytymisreittiä. Se taisteli ankarissa viivytysasemissa ja
miehitti osia U-asemasta kantaen vastuuta puolustuslinjan
pitävyydestä rykmentin omalla lohkolla.
III
Pataljoona (III/JR 29 / IV/15.Pr):
Pataljoonan kohtalo oli poikkeuksellinen. Se muutettiin
organisaatiouudistuksissa virallisesti 15.
prikaatin IV pataljoonaksi (IV/15.Pr).
Tämän uuden nimen alla keskipohjalaiset taistelivat kesäkuun
lopussa Tuuloksen ja Kuuttilahden suunnilla, kunnes heidätkin
hälytettiin heinäkuussa Nietjärvelle.
[1,
2,
3]
Nietjärven
taistelu (11.–17. heinäkuuta 1944)
Nietjärven
luoteispuolisella suolla ja kukkuloilla käytiin Laatokan
pohjoispuolen ratkaisutaistelu. Puna-armeijan tavoitteena oli murtaa
uusi U-puolustuslinja, kiertää Laatokka ja päästä suomalaisten
selustaan. [1,
2]
Vaikka
rintamavastuu oli 5. divisioonalla ja JR 44:llä, JR 29:n miehet
heitettiin pelastamaan tilanne, kun vihollinen sai vaarallisen
sisäänmurron. [1,
2,
3]
1.
Sisäänmurto ja kriisi (11.–14. heinäkuuta)
Puna-armeija
keskitti alueelle valtavan tykistötulen ja panssarivoimat.
Vihollinen onnistui pureutumaan suomalaisten asemiin Nietjärven
kylän ja luoteisrannan maastossa. Suomalaisten etulinja murtui, ja
venäläiset linnoittautuivat vallattuihin juoksuhautoihin ja
bunkkereihin. Tilanne uhkasi romahtaa. [1,
2]
2.
Keskipohjalaisten vastaisku (15. heinäkuuta)
JR
29:n I pataljoona sekä rykmentin entinen III pataljoona (nyt
IV/15.Pr) saivat käskyn puhdistaa murtokohta. Tehtävä oli
painajaismainen: venäläiset olivat kaivautuneet suomalaisten omiin
entisiin asemiin, ja heillä oli tukenaan suora-ammuntatykkejä ja
panssarivaunuja. [1]
Keskipohjalaiset
lähtivät vastahyökkäykseen vaikeassa, suoisessa maastossa.
Taistelu
muuttui nopeasti veriseksi pesäke-pesäkkeeltä tapahtuvaksi
lähitaisteluksi, jossa käytettiin konepistooleita, käsikranaatteja
ja liekinheittimiä.
[1,
2]
3.
Ratkaisu ja vyörytys (16.–17. heinäkuuta)
Ratkaiseva
isku tehtiin sunnuntai-iltana 16. heinäkuuta. Suomalainen tykistö
loi Nietjärven ylle historian kenties tiheimmän tulimuurin:
muutaman neliökilometrin alueelle ammuttiin tuhansia kranaatteja,
mikä esti vihollista tuomasta lisäjoukkoja murtokohtaan. [1,
2]
Kahdesta
suunnasta:
IV/15.Pr (entinen III/JR 29) hyökkäsi koillisesta ja muut yksiköt
lounaasta. Vihollisen kiila otettiin pihtipihtiin.
Juoksuhautasota:
Miehet etenivät juoksuhautoja pitkin vyöryttämällä. Koska
mutkittelevissa haudoissa ei voinut tähdätä, kulman taakse
heitettiin ensin käsikranaatti tai iskettiin konepistoolisarja,
minkä jälkeen edettiin muutama metri.
Lopputulos:
Maanantaiaamuun 17. heinäkuuta mennessä venäläisten sisäänmurto
oli täysin tuhottu. Juoksuhaudat olivat täynnä kaatuneita, ja
puna-armeijan hyökkäysinto tällä suunnalla oli lopullisesti
murtunut.
[1,
2]
Taistelun
hinta ja perintö
Nietjärven
voitto pelasti Etelä-Suomen selustan, mutta JR 29 maksoi siitä
kovan hinnan. Rykmentti menetti merkittävän osan miehistöstään
kaatuneina ja haavoittuneina vain muutamassa vuorokaudessa.
Sodan
jälkeen rykmentin sotilaat kokivat joutuneensa unohdetuiksi. Koska
heidän pitkäaikainen rykmentinkomentajansa everstiluutnantti
Paavo Susitaival
oli tunnettu äärioikeistolainen poliitikko (IKL:n entinen
kansanedustaja), rykmentin uroteoista vaiettiin poliittisista syistä
tarkoituksella suomettumisen aikana. Tästä syntyi termi ”Vaiettu
rykmentti”.
[1]
alkaväkirykmentti
29 (JR 29)
kotiutettiin vaiheittain loka–marraskuussa 1944 pääosin
Kokkolassa,
joka oli toiminut rykmentin perustamisalueena jatkosodan alussa
kesäkuussa 1941. Kotiuttaminen oli raskaiden sotavuosien jälkeen
helpotus, mutta sitä varjostivat tiukat poliittiset ehdot, Lapin
sodan syttyminen ja rykmentin sisäiset jännitteet. [1,
2]
Kotiuttamisprosessi
tapahtui seuraavien vaiheiden kautta: [1]
1.
Vetäytyminen U-asemasta ja junakuljetukset Pohjanmaalle
Moskovan
välirauhansopimuksen tultua voimaan syyskuussa 1944 suomalaisten
joukkojen oli vetäydyttävä uuden valtakunnanrajan taakse. JR 29
marssi pois Nietjärven ja U-aseman puolustuslinjoilta ja ryhmittyi
odottamaan kuljetuksia. [1]
Lokakuun
aikana rykmentin yksiköt lastattiin juniin ja kuljetettiin
Karjalasta takaisin kotiseudulleen Keski-Pohjanmaalle.
2.
Valvontakomission paine ja Lapin sodan varjo
Kotiuttamista
kiirehti Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio,
joka vaati Suomen armeijan saattamista rauhanaikaiseen vahvuuteen
(noin 37 000 mieheen) 5. joulukuuta 1944 mennessä. [1]
Nuorimmat
ikäluokat jäivät palvelukseen:
Kaikkia JR 29:n miehiä ei voitu laskea heti siviiliin. Vuosina 1924
ja 1925 syntyneet nuoret miehet siirrettiin muihin joukko-osastoihin
(kuten linjayksiköihin), ja monet heistä joutuivat jatkamaan
sotataivaltaan pohjoiseen saksalaisia vastaan syttyneeseen Lapin
sotaan.
Vanhemmat
ikäluokat kotiutettiin:
Pääosa rykmentin reserviläisistä – perheellisistä miehistä,
jotka olivat taistelleet mukana vuodesta 1941 – kuului
kotiutettavien piiriin.
[1, 2,
3]
3.
Käytännön järjestelyt Kokkolassa
Kotiuttaminen
oli byrokraattinen ja tarkka prosessi, joka hoidettiin Kokkolan
suojeluskuntapiirin ja sotilaspiirin esikunnan johdolla. [1,
2]
Varusteiden
palautus:
Miehet luovuttivat valtion omaisuuden, kuten aseet, patruunat,
teltat ja ylimääräiset varusteet, Kokkolan varastoihin. Monet
saivat pitää sarkapukunsa ja saappaansa, sillä siviilivaatteista
oli maassa huutava pula.
Tilirahat
ja paperityöt:
Sotilaille maksettiin heidän rintamalta kertyneet päivärahansa ja
heille kirjoitettiin kotiuttamiskortit sekä
lääkärintarkastuspaperit.
Hajauttaminen
kotikuntiin:
Kun muodollisuudet Kokkolassa oli hoidettu, miehet lähetettiin
junilla ja linja-autoilla eteenpäin kotikuntiinsa Perhonjokilaakson
ja muun Keski-Pohjanmaan kyliin.
[1,
2,
3]
4.
Hiljainen paluu ja ”vaiettu” vastaanotto
Kotiuttaminen
syksyllä 1944 ei ollut juhlallinen voitonparaati. Tunnelma
Kokkolassa ja sen ympäristössä oli painostava ja väsynyt. [1]
Maa
oli hävinnyt sodan aluemenetyksin, tulevaisuus oli epävarma ja
ilmassa oli pelkoa Neuvostoliiton mahdollisesta miehityksestä.
Koska
rykmentin komentajan Paavo
Susitaipaleen
välit ylempään johtoon (kuten 11. divisioonan komentajaan Kaarlo
Heiskaseen) olivat erittäin riitaisat ja poliittisesti tulenarat,
rykmentin paluusta ei pidetty suurta melua.
Miehet
palasivat koteihinsa vähin äänin jatkamaan töitään maatalouden
ja teollisuuden parissa, kantaen mukanaan Nietjärven raskaat
muistot ja sodan ylisukupolvisen traumaperinnön.
[1,
2, 3]
.jpg)
