Erkki Ahon blogi

sunnuntai 30. elokuuta 2026

Raution tohtorit -kokoelma laajenee: Ensi kesän taidenäyttelyssä loistavat rautiolainen yrittäjyys ja huima siirtolaishistoria

Raution tohtorit -kokoelma laajenee: Ensi kesän taidenäyttelyssä loistavat rautiolainen yrittäjyys ja huima siirtolaishistoria

KALAJOKI / RAUTIO

Rautio tunnetaan poikkeuksellisen suuresta tohtorimäärästään suhteessa asukaslukuun. Tämä paikallinen ylpeys sai konkreettisen muodon, kun taiteilija Tanja Luukkosen piirtämät Raution tohtoreiden muotokuvat asetettiin näytteille Erkki Ahon kokoelmanäyttelyssä. Tällä hetkellä virallinen aakkosellinen luettelo kattaa jo 28 tohtoria. Ensi kesän Rautio-viikolla Raution Raatihuoneella nähtävä taidenäyttely laajenee kuitenkin merkittävästi, kun sivistyshistorian rinnalle nousevat kaksi muuta rautiolaisen mielenlaadun kulmakiveä: periksiantamaton yrittäjyys ja kansainvälinen siirtolaisuus.

– Rautiolaisuus on mielenlaatu, jossa yhdistyvät sitkeys, tiedon jano sekä rohkeus astua suoraan maailmannäyttämölle. Tohtoreiden lisäksi kylän maaperä on kasvattanut poikkeuksellisia visionäärejä teollisuuden ja talouden aloille. He ansaitsevat paikkansa näyttelyssä, taidenäyttelyn kokoonpanija Erkki Aho taustoittaa.

Teollisuusneuvos ja Guinnessin ennätysmies mukaan kokoelmaan

Uusina muotokuvina näyttelyssä tullaan näkemään kaksi suomalaista ja kansainvälistä teollisuushistoriaa muovannutta miestä, joiden juuret juontavat syvälle Raution multaan.

Ensimmäinen heistä on teollisuusneuvos Antti Eemeli Niska (1912–1985). Niska oli Vieska Maansiirron ja Vieskan Konepajan perustaja, joiden fuusiosta syntyi 1970-luvulla satoja ihmisiä työllistänyt suuryhtiö Vieskama Oy. Hänen rohkeat investointinsa ja Hituran kaivoksen historiallinen jättiurakka loivat pohjan koko seutukunnan nykyiselle metalli- ja teollisuusosaamiselle.

Toinen uusi kasvo on amerikansuomalainen rakennusinsinööri Alpo J. Tokola (1926–2013), jonka johtama Fremont-sillan vallankumouksellinen jättinosto Portlandissa vuonna 1973 kirjattiin suoraan Guinnessin ennätyskirjaan. Tokola teki mittavan kansainvälisen uran pilvenpiirtäjien, siltojen ja öljynporaustasanteiden parissa, ja hänestä tuli julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuushankkeiden uranuurtaja Yhdysvalloissa.

Molemmat miehet sitovat näyttelyn uudet teemat yhteen: Niska edustaa kotimaista raskasta yrittäjyyttä ja Tokola puolestaan maailmalle suuntautunutta siirtolaisuutta ja sieltä käsin saavutettua globaalia menestystä. Rautiolainen yrittäjähenki kytkeytyy näyttelyssä myös pääministeri Juha Sipilän tunnettuun elämäntyöhön ja it-uraan.

Suomen intensiivisintä siirtolaishistoriaa

Yrittäjyyden lisäksi ensi kesän näyttely pureutuu syvällisesti Raution poikkeukselliseen siirtolaishistoriaan, joka edustaa suhteellisesti mitattuna Suomen kaikkein vilkkainta kärkeä. Vuodesta 1866 alkaneen muuttoliikkeen aikana Rautiosta lähti maailmalle – Venäjälle, Pohjois-Amerikkaan, Australiaan, Ruotsiin ja Kanadaan – yhteensä huimat 889 siirtolaista.

Kun tätä lukua peilataan vuoden 1900 asukaslukuun, joka oli vain hieman yli 1 300 henkeä, vastaa lähtijöiden määrä peräti 60–65 prosenttia kunnan yhden aikakauden väkiluvusta. Siinä missä Itä- ja Etelä-Suomesta muutettiin kotimaan tehdaskaupunkeihin tai Pietariin, Raution ja muun suomenkielisen Pohjanmaan rannikkoseudun nuoret suuntasivat sankoin joukoin valtameren taakse.

Näyttelyssä kunnioitetaan näitä rohkeita lähtijöitä ja palautetaan mieliin se osaaminen ja ne ”Amerikan dollarit”, jotka paluumuuttajien mukana palasivat kehittämään kotiseutua.

Edesmenneen Helena Petäistön perintö vahvasti läsnä

Ensi kesän näyttelyssä ja Rautio-viikolla tulee olemaan vahva painotus myös heinäkuussa 2026 menehtyneen legendaarisen toimittajan ja tietokirjailijan Helena Petäistön muiston kunnioittamisessa. Raution oman suurlähettilään muotokuva, jonka on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva, tulee olemaan näyttelyssä kunniapaikalla.

Petäistö eli ja hengitti kotiseutuaan loppuun saakka, ja piti vielä viimeisellä viikollaan Rautio-viikolla täydelle salille koskettavan esitelmän rautiolaisen talonpoikaiskartanon tarinoista. Näyttelyn yhteydessä herätetään keskustelua myös Petäistön sydämenasiasta: Kalajoen vanhan apteekintalon hirsien pystyttämisestä ja pelastusprojektista takaisin heräävään elämään Rautiossa.

Sydän Rautiossa, teot maailmalla: Klaus Korhosen elämäntyössä näkyy aito rautiolaisuus

Teologian maisteri Klaus Korhosen muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Sydän Rautiossa, teot maailmalla: Klaus Korhosen elämäntyössä näkyy aito rautiolaisuus

Kun puhutaan teologian maisteri ja pastori Klaus Korhosesta (s. 1947), puhutaan miehestä, jonka juuret ovat syvällä Pohjanmaan mullassa. Hän on rautiolainen, jonka arvomaailma ja elämänasenne on opittu kotoa: hänen vanhempansa ovat Kaarlo ja Hilja Korhonen. Vaikka elämäntie vei nuoren miehen aikoinaan pois kotikylästä, rautiolaiset sukujuuret ovat aina kulkeneet matkassa mukana.

Mitä aito rautiolaisuus sitten on? Se on elämänasennetta, jossa otetaan toiset ihmiset huomioon ja autetaan aina, kun se on mahdollista. Juuri tätä pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta Korhonen on toteuttanut läpi vuosikymmeniä kestäneen elämäntyönsä.

Kansainvälisiltä kentiltä Suomen helluntailiikkeen keulakuvaksi

Klaus Korhosen kutsumus auttaa ja rakentaa yhteisöjä on aina ollut rajaton. Jo nuoruudessaan hän siirtyi perheineen – johon kuuluu Satu-vaimo ja neljä lasta – ulkomaille ja teki kymmenen vuoden ajan pioneerityötä Itävallassa seurakuntien perustamisen parissa.

Suomeen palattuaan Korhosesta tuli yksi maamme merkittävimmistä hengellisistä vaikuttajista. Hän toimi Suomen suurimman helluntaiseurakunnan, Helsingin Saalem-seurakunnan, pitkäaikaisena johtajana (1998–2012) sekä koko Suomen Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtajana.

Suurista johtotehtävistä ja laajasta vastuusta huolimatta Korhonen ei koskaan kadottanut rautiolaista konstailemattomuuttaan tai ruohonjuuritason kosketusta ihmisiin.

Kutsumus, joka ei eläköidy – Apua Karpaattien unohdetuille

Kun Klaus Korhonen jäi Saalemin johtajan tehtävästä eläkkeelle, moni odotti hänen asettavan vauhtia hitaammalle. Rautiolainen auttamisen halu ja toimeliaisuus eivät kuitenkaan tunne eläkeikärajoja. Viimeisen vuosikymmenen aikana Korhosesta ja hänen vaimostaan on tullut elintärkeä toivon tuoja Itä-Euroopan köyhimmille. [

Erityisesti Romanian ja Karpaattien alueen vuoristokylien romaniyhteisöt ovat muodostuneet Korhoselle sydämenasiaksi. Alueilla, joissa maalattiat, puutteellinen vesihuolto ja syrjintä ovat arkipäivää, Korhonen on käärinyt hihat viedäkseen perille konkreettista humanitaarista apua ja toivoa.

"Romanityö Romaniassa on opettanut kiitollisuutta pienistä asioista."
– Klaus Korhonen

Karpaattien timantit – Teot ja tarinat kirjaksi

Klaus Korhosen pitkäaikainen työ huipentui vuonna 2024 julkaistuun teokseen Karpaattien timantit (Aikamedia). Kirja on koskettava tietokirja ja tarinakokoelma, joka antaa äänen niille, joita yhteiskunta ei kuule: Karpaattien alueen romaniväestölle ja erityisesti vaikeissa oloissa kasvaville lapsille.

Kirjan ydinviesti kumpuaa suoraan siitä kasvatuksesta, jota Korhonen sai Kaarlo ja Hilja Korhosen perinnössä: jokainen ihminen on arvokas – timantti, joka ansaitsee tulla nähdyksi ja autetuksi.

Korhosen rautiolainen sydän näkyy myös siinä, että teoksen myyntitulot ohjataan Fidan ja Elämä ja Valo -järjestön yhteiseen Toivon kipinä -kampanjaan, jolla tuetaan avustustyötä 13 Itä-Euroopan maassa.

Mitä aito rautiolaisuus opettaa meille?

Klaus Korhosen elämäntarina osoittaa, mitä teologia, usko ja ihmisyys ovat käytännössä. Ne eivät ole vain hienoja puheita, vaan ne ovat astumista lähimmäisen rinnalle silloin, kun hätä on suurin. Se on aitoa rautiolaisuutta parhaimmillaan – tekoja, joissa kukaan ei ole liian kaukana tai liian merkityksetön tulemaan autetuksi.

Ranskalaiset korot ja rautainen ammattitaito – Helena Petäistön korvaamaton perintö

Helena Petäistön muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Ranskalaiset korot ja rautainen ammattitaito – Helena Petäistön korvaamaton perintö

Kun MTV:n pitkäaikainen ja legendaarinen Ranskan-kirjeenvaihtaja Helena Petäistö menehtyi heinäkuussa 2026, suomalainen journalismi menetti valovoimaisen ikoninsa – ja Kalajoen Raution kylä kenties kaikkien aikojen suurimman suurlähettiläänsä. Vaikka koko Suomi tunsi Petäistön Pariisin bulevardien tyylikkäänä uutisankkurina, hänen tarinansa ja luonteensa perusta muurattiin kaukana Ranskan loistosta.

Helena Petäistö oli syvästi pohjalainen ja kotoisin Kalajoen Rautiosta. Hänen vahvat sukujuurensä määrittivät sitä itsevarmuutta ja peräänantamatonta aitoutta, jolla hän myöhemmin kohtasi maailman mahtavimmat valtiojohtajat. Helenan isä oli paikkakunnalla tunnettu kelloseppä Paavo Petäistö, jonka kautta juuret johtivat suoraan Raution historian merkittävälle Petäistön suurtilalle. Äiti, Hellin Aliina (o.s. Iso-oja), oli puolestaan kotoisin Raution Kärkiskylästä.

Kylän ääni ja väsymätön puolustaja

Petäistölle Rautio ei ollut vain synnyinpaikka, vaan elämänmittainen ankkuri ja turvasatama, jonne hän palasi aina uudelleen – pakeni uutiskiireitä ja jopa Pariisin koronasulkuja. Hänellä oli valtava merkitys Raution yhteisölle. Hän käytti julkista ääntään väsymättömästi pienten suomalaisten kylien, maaseudun elinvoimaisuuden ja paikallisen yrittäjyyden puolesta.

Kun Rautio valittiin Suomen Vuoden kyläksi vuonna 2020, Petäistö iloitsi ja rummutti ”Raution mallia” ylpeänä koko maalle. Hän oli vakiovieras ja kantava voima kylän omassa arjessa: hän kirjoitti ylistäviä kolumneja paikallisen kyläkaupan uudistuksesta ja toi omalla esimerkillään näkyvyyttä, jollaista mikään tavallinen maaseutukylä ei muutoin saisi.

Vielä aivan viimeisinä päivinään, heinäkuun alussa 2026, hän oli mukana suunnittelemassa kotikylänsä tulevaisuutta ja piti Rautio-viikolla täydelle salille koskettavan esitelmän "Rautiolaisen talonpoikaiskartanon tarinoita". Petäistö eli ja hengitti kotiseutuaan loppuun asti, ja hänen toiveidensa mukaisesti hänet myös saateltiin haudan lepoon Raution hautausmaan sukuhautaan.

Juuri tästä rautiolaisesta maaperästä – kellosepän tarkkuudesta, suurtilan perinnöstä ja pohjalaisesta sisusta – kasvoi se peloton, sivistynyt nainen, joka valloitti Euroopan uutishuoneet, mutta pysyi sydämestään aina uskollisena kotikylälleen.

Kalajoelta Pariisin bulevardeille

Koulutukseltaan Petäistö oli ekonomi, mikä antoi hänelle vahvan pohjan ymmärtää ja analysoida Euroopan monimutkaista talouspolitiikkaa. Hän löysi Ranskasta toisen henkisen kotinsa ja vietti maassa lähes puolet elämästään. Hän toimi MTV:n kirjeenvaihtajana Ranskassa ja Brysselissä aikana, jolloin Eurooppa muuttui pysyvästi – aina Berliinin muurin murtumisesta EU-integraation syvenemiseen saakka.

"Without favour, without fear" – Haastattelijana maailman huipulla

Petäistön työtä ohjasi periaate "Ilman suosiota, ilman pelkoa". Hänellä oli poikkeuksellinen kyky päästä suljettujen ovien taakse, luoda luottamuksellisia suhteita ja verkostoitua Euroopan korkeimman johdon kanssa.

Uransa aikana hän haastatteli legendaarisia valtiojohtajia, kuten Neuvostoliiton Mihail Gorbatšovia, Saksan Helmut Kohlia sekä useita Ranskan presidenttejä. Hän kysyi suoraan sen, mitä muut uutistoimittajat vasta miettivät, mutta teki sen aina ranskalaisella eleganssilla ja tilannetajulla.

Tietokirjailija ja kulttuurin tulkki

Toimittajantyönsä ohella Petäistö oli ahkera ja rakastettu tietokirjailija, joka teki ranskalaista elämäntapaa tutuksi suomalaisille.

Hänen teoksensa, kuten palkittu Ranskalaiset korot sekä kiehtovat matka- ja kulttuurikirjat (kuten Tee teematka), avasivat lukijoille Euroopan kahvilat, teesalongit, kulttuurihistorian ja poliittiset käytävät. Hän opetti suomalaiset ymmärtämään ranskalaista sielunmaisemaa.

Tunnustukset ja elämäntyö

Petäistön ainutlaatuinen ja uraauurtava työ huomioitiin useilla merkittävillä palkinnoilla. Hän sai muun muassa Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon (2010), Oulun yliopiston kunniatohtoruuden (2020) sekä ansaitun Kultaisen Venlan elämäntyöpalkinnon (2023).

Entiset kollegat muistelevat häntä rautaisena ammattilaisena, joka laajasta maailmansivistyksestään ja huippukontakteistaan huolimatta pysyi aina aitona, lämpimänä ja helposti lähestyttävänä "Kalajoen Helenana".

Lopetus: Sivistynyt ääni jää elämään

Helena Petäistö jätti suomalaiseen uutisjournalismiin ja kulttuurielämään jäljen, jota on mahdotonta korvata. Hän osoitti, että maailmalla voi menestyä säilyttäen samalla omat juurensä. Hän oli yhtä kotonaan Pariisin Elysée-palatsissa kuin Raution kyläkaupalla.

Merci, Helena – reportaasisi, sivistynyt äänesi ja suuri sydämesi kotiseudulle jäävät elämään suomalaisten sydämiin.

Juha Sipilä – Rautiosta it-miljonääriksi ja valtion taseiden herraksi

Juha Sipilän muotokuvan ja Juhan mummolan Rautiossa on maalannut taiteilija Markku Hakola

Juha Sipilä – Rautiosta it-miljonääriksi ja valtion taseiden herraksi

Juha Sipilä muistetaan Suomen poliittisessa historiassa miehenä, joka lupasi tuoda yritysmaailman tehokkaat johtamisopit ja tulosvastuun politiikkaan. Vuosien 2015–2019 pääministerikaudellaan hän herätti kiivasta keskustelua halullaan johtaa valtiota kuin pörssiyhtiötä ja panna ”valtion taseet töihin”. Kun tarkastellaan Sipilän koko elämänkaarta, paljastuu mielenkiintoinen ketju, joka ulottuu pohjalaisista sukujuurista it-buumin kautta politiikan huipulle.

Sukujuuret Kalajoen Rautiossa

Vaikka Juha Sipilä syntyi Vetelissä ja vietti nuoruutensa pääosin Puolangalla, hänen juurensa ovat vahvasti Pohjois-Pohjanmaalla, Kalajoen Raution kylässä. Suku on asuttanut Raution seutua vuosisatojen ajan. Sipilän arvomaailman ja taustan ymmärtämisessä perheellä on suuri merkitys. Hänen isänsä Pentti Sipilä työskenteli kansakoulunopettajana, ja Pentti oli puolestaan rautiolaisten Hanna ja Niilo Sipilän poika.

Sipilä on myöhemmin julkisuudessa muistellut erityisesti isoisänsä Niilo Sipilän merkitystä. Isoisän kokemukset sota-aikana ja heidän yhteinen matkansa Karjalaan vuonna 1996 vaikuttivat syvästi nuoren it-miljonäärin näkemyksiin isänmaan rakentamisesta ja vastuunkannosta.

Solitra ja ensimmäiset miljoonat valtion tuella

Oulun yliopistosta valmistunut sähkötekniikan diplomi-insinööri aloitti uransa Kempeleessä Lauri Kuokkanen Oy:ssä ja nousi myöhemmin radiotaajuuskomponentteja valmistavan Solitra Oy:n toimitusjohtajaksi. Sipilän varsinainen rikastuminen tapahtui vuonna 1996, ja Seura-lehden selvityksen mukaan se sai merkittävää vauhtia valtiolta.

Valtionyhtiö Rautaruukki nimittäin myi enemmistöomistuksensa Solitrasta Sipilän holdingyhtiölle – ja lainasi itse Sipilälle kauppaan tarvittavat miljoonat markat. Vain runsas vuosi myöhemmin Sipilä myi yhtiön eteenpäin amerikkalaiselle ADC Telecommunicationsille nelinkertaisella hinnalla. Kaupan ansiosta Sipilästä tuli yksi Oulun ensimmäisistä IT-miljonääreistä ja Suomen eniten ansainnut henkilö vuonna 1996.

Verkostot ja ”Kiekkoliigan” kaverikaupat

Solitran jälkeen Sipilä siirtyi pääomasijoittajaksi Fortel Invest Oy:n kautta. Tässä roolissa hänen ympärilleen rakentui oululaisten liikemiesten tiivis verkosto, johon kuuluivat muun muassa Veikko Lesonen ja Jorma Terentjeff. Verkoston jäsenet istuivat ristiin rastiin sekä julkisilla varoilla toimivien sijoitusrahastojen (kuten Teknoventure) hallinnossa että niiden rahoittamissa yrityksissä.

Yksi erikoisimmista järjestelyistä nähtiin Ultraprint Oy:n ja JMC Toolsin kohdalla. Kun tappiollinen JMC Tools yhdistettiin valtion rahoitusyhtiö Finnveran omistamaan pörssiyhtiö Incapiin, tehtiin se veronmaksajien kannalta hämmentävillä ehdoilla. Paljon pienemmän JMC Toolsin omistajat – mukaan lukien Sipilä – saivat fuusiossa 70 % uudesta jättiyhtiöstä, kun valtion omistaman Incapin osaksi jäi vain 30 %. Neuvotteluja vauhditti yhteinen tausta Oulun Kärppien hallinnossa, ja järjestelyn myötä Sipilä onnistui vaihtamaan pienen riskisijoituksensa pörssiyhtiön suuromistukseen.

Biotalous ja Chempolis-vyyhti

Sipilän intohimoksi muodostui biotalous ja uusiutuvat energiamuodot, mikä näkyi muun muassa hänen Kempeleen ekokortteliprojektissaan ja kuuluisassa ”El Kamina” -puukaasuautossaan. Bisnespuolella keskiöön nousi Chempolis Oy, josta tuli Sipilälle pitkäaikainen sijoituskohde.

Chempolis oli julkisilla tuilla (kuten Tekes-rahoituksella) vuosia pystyssä pidetty bioalan start-up, joka kärsi jatkuvista miljoonatappioista. Sipilä osti yhtiön osakkeita ystävältään Juha Hulkolta vuonna 2003. Kun Sipilä myöhemmin pääministerinä johti maata, valtionyhtiö Fortum teki yli 6 miljoonan euron sijoituksen tähän umpivelkaiseen Chempolisiin, mikä pelasti yhtiön konkurssilta ja suojasi samalla Sipilän lasten sijoitusyhtiön saatavat. Sipilä vakuutti oikeuskanslerille, ettei ollut vaikuttanut asiaan, mutta tapaus jätti ilmaan kysymysmerkkejä.

Nousu politiikan huipulle ja ”Koulutuslupaus”

Sipilä nousi eduskuntaan ensikertalaisena vuonna 2011 Oulun vaalipiiristä. Vain vuotta myöhemmin hänet valittiin Suomen Keskustan puheenjohtajaksi puolueen kärsittyä suuren vaalitappion. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa hän oli jo koko maan ääniharava yli 30 000 äänellään, ja tie pääministeriksi oli auki.

Vaalikampanjassaan vuonna 2015 Sipilä esiintyi näyttävästi opiskelijajärjestöjen kanssa pidellen ”Koulutuslupaus”-kylttiä. Hän lupasi, ettei opintotuesta tai koulutuksesta leikata. Hallituksessa linja kuitenkin muuttui nopeasti: talouden sopeuttamisen nimissä Sipilän hallitus kohdisti suuret leikkaukset juuri korkeakouluihin, tutkimukseen ja opintotukeen.

Tämä herätti närkästystä akateemisissa piireissä, ja tilannetta kärjisti entisestään Sipilän tv-haastattelussa antama lausunto, jossa hän puuskahti maassa olevan ”kaiken maailman dosentteja”, jotka kertovat vain sen, mitä ei saa tehdä.

Kilpailukykysopimus (kiky) ja talouspolitiikka

Sipilän hallitusohjelman ydintavoite oli saada Suomen talous nousuun korjaamalla maan kustannuskilpailukykyä. Sipilä ajoi läpi laajan ja poikkeuksellisen kilpailukykysopimuksen (kiky) vuonna 2016.

Sopimuksella pidennettiin työaikaa ilman lisäpalkkaa ja siirrettiin sosiaalivakuutusmaksuja työnantajilta työntekijöiden maksettavaksi. Vaikka sopimus herätti ammattiyhdistysliikkeessä rajua vastustusta, taloustutkijat antoivat sille myöhemmin tunnustusta: kiky-sopimus ja hallituksen työllisyystoimet selittivät asiantuntijoiden mukaan noin puolet siitä työpaikkojen lisäyksestä, jolla hallitus saavutti tavoittelemansa 72 prosentin työllisyysasteen.

Moraaliset eleet ja mediajupakat

Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana Sipilä nousi julkisuuteen ilmoittamalla luovuttavansa Kempeleen-kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Ele sai aluksi laajaa kiitosta, mutta myöhemmin Sipilä myönsi sen olleen virhe: uutinen levisi laajalle maailmalla ja loi Suomesta kenties virheellisen käsityksen houkuttelevana kohdemaana ihmisille, joilla ei ollut edellytyksiä saada turvapaikkaa.

Sipilän suhde mediaan ajautui kriisiin loppuvuodesta 2016 niin sanotun Yle-kohun myötä. Julkisuuteen nousi tieto, että Yleisradion johto olisi suitsinut uutisointia pääministerin jääviysepäilyistä Sipilän otettua heihin kiivaasti yhteyttä, mikä herätti kysymyksiä poliittisesta painostuksesta.

Hallituskriisi, sote-romahdus ja politiikan jättäminen

Vuonna 2017 Sipilän hallitus oli kaatua, kun Jussi Halla-aho valittiin Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Sipilä linjasi, ettei puolueen uuden suunnan kanssa voida jatkaa, mutta hallitus pelastui Perussuomalaisten hajoamisen ja Sininen tulevaisuus -ryhmän myötä.

Lopullinen niitti hallitukselle oli kuitenkin sosiaali- ja terveysuudistus (sote). Kun maaliskuussa 2019 kävi selväksi, ettei uudistuksella ole edellytyksiä edetä, Sipilä jätti hallituksensa eronpyynnön vain kuukausi ennen eduskuntavaaleja.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleista tuli Keskustalle historiallinen vaalitappio puolueen kannatuksen valuessa 13,8 prosenttiin. Sipilä jätti puolueen puheenjohtajuuden syksyllä 2019 ja vetäytyi politiikasta kokonaan vuonna 2023 palaten takaisin yrittäjäksi Kempeleeseen.

Pääministerinä Sipilä herätti kohua myös omaisuutensa suojaamisella kapitalisaatiosopimuksen eli vakuutuskuoren avulla, mikä jätti ministerin sidonnaisilmoituksen poikkeuksellisen salaperäiseksi. Tutkivat journalistit ovat arvioineet tämän piilotetun omaisuuden suuruudeksi noin 15 miljoonaa euroa.

Juha Sipilän tarina pohjalaisista sukujuurista valtionhallinnon huipulle on oppikirjaesimerkki aikansa suomalaisesta politiikasta. Se osoittaa, kuinka rajanveto yksityisen yrittäjyyden, julkisen rahoituksen ja tuloshakuisen valtionjohtamisen välillä voi toisinaan olla erittäin veteen piirretty viiva.

lauantai 29. elokuuta 2026

Insinööri Alpo J. Tokola – Rautiosta maailmanluokan sillanrakentajaksi ja kaupunkien uudistajaksi

Insinööri Alpo J. Tokola – Rautiosta maailmanluokan sillanrakentajaksi ja kaupunkien uudistajaksi

Amerikansuomalainen rakennusinsinööri Alpo John Tokola (1926–2013) teki poikkeuksellisen menestyksekkään uran vaativien suurrakenteiden ja kaupunkisuunnittelun parissa. Vaikka hänen nimensä ei ole kaikille suomalaisille tuttu, hänen kädenjälkensä näkyy useissa maailmankuuluissa maamerkeissä. Tokolan uran tunnetuin huipentuma oli Portlandin ikonisen Fremont-sillan vallankumouksellinen rakennusurakka 1970-luvun alussa. Myöhemmin hänestä tuli urbaanin asuntorakentamisen ja julkisen sekä yksityisen sektorin kumppanuushankkeiden uranuurtaja Yhdysvaltain luoteisosissa.

Nuoruus, perhe ja opiskeluvuodet

Alpo John Tokola syntyi 28. helmikuuta 1926 Kalajoella John Wäinö ja Hulda Maria Tokolan (o.s. Niemelä) perheeseen. Perheeseen kuului Alpon lisäksi viisi muuta sisarusta: Väinö Valtteri, Arthur Kalervo, Armas Sulo, Ellen Marie ja Liisa. Vuonna 1937 perhe jätti Suomen ja muutti Yhdysvaltoihin. He asettuivat aluksi Vancouveriin, Washingtonin osavaltioon, ja vuoden 1940 väestönlaskennassa perhe asui Clarkin piirikunnassa Burnt Bridge Creekin alueella.

Vuonna 1945 Alpo avioitui Bobbie Ketolan kanssa, ja heille syntyi yksi lapsi. Ennen insinööriuraansa Tokola palveli Yhdysvaltain laivastossa (US Navy) toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen hän valmistui rakennusinsinööriksi Washingtonin yliopistosta, ja vuoteen 1950 mennessä nuori perhe oli asettunut Seattleen.

Kansainvälinen ura ja suuryhtiöiden luottomies

Ennen siirtymistään itsenäiseksi yrittäjäksi Tokola kerrytti vankkaa ammattitaitoa Kaliforniassa työskennellen suunnittelijana ja projektipäällikkönä alan johtavissa suuryrityksissä, kuten Earl and Wrightilla, Yuba Erectorsilla ja Kaiser Steelillä.

Tokolan uran painopiste oli teräsrakenne- ja insinöörisuunnittelussa sekä erityisen vaativissa asennusmenetelmissä. Hänen johtamansa tiimit ja yritykset olivat vuosien varrella mukana toteuttamassa massiivisia infrastruktuurihankkeita:

19 suurta siltaa: Mukaan lukien Interstate-sillat sekä Kalifornian ja Arizonan suuret moottoritie- ja siltaprojektit, kuten Benicia-Martinez, San Pedro-Terminal Island ja Glen Canyon -silta. Coloradojoen ylittävä teräksinen Glen Canyon -kaarisilta rakennettiin 1950-luvun lopulla syvän kanjonin ylle aivan padon viereen, mikä vaati monimutkaisten kaapeliratojen ja asennusmenetelmien suunnittelua.
10 pilvenpiirtäjää ja suuren luokan rakennusta: Tunnetuimpina San Franciscon ikonisen, 48-kerroksisen Transamerica Pyramid -pilvenpiirtäjän sekä Bank of American pääkonttorin teräsrungot sekä Seattlen kongressicheskus.
17 merenalaista öljynporaustasannetta: Tokola oli mukana suunnittelemassa ja patentoimassa menetelmiä offshore-rakenteiden pystyttämiseen. Hänen yrityksensä asensi tasanteita poikkeuksellisen vaativiin olosuhteisiin Alaskan rannikolle ja Pohjanmerelle.

Fremont-sillan historiallinen rakennusurakka

Vuonna 1972 Alpo Tokola muutti perheineen Oregonin Lake Oswegoon ottaakseen vastaan uransa merkittävämmän haasteen: Portlandissa sijaitsevan Fremont-sillan (Fremont Bridge) rakennusprojektin johtajuuden (project manager).

Sillan suunnittelussa oli hyödynnetty aikansa huipputeknologista tietokoneavusteista suunnittelua. Prosessiin oli otettu mukaan Portlandin taidekomissio, jotta sillasta tulisi esteettisesti kaunis vastaisku aiemmalle, kolkolle Marquam-sillalle. Tokolan astuessa johtoon vuonna 1972 todellinen pähkinä oli kuitenkin vasta purtavana: miten sillan massiivinen keskikaari saataisiin asennettua paikoilleen?

Ennätysmäinen erikoisnosto vaihe vaiheelta

Perinteinen tapa rakentaa silta pala palalta joen päälle pystytettyjen väliaikaisten tukitelineiden varaan oli mahdotonta. Willamette-joki oli vilkas ja taloudellisesti kriittinen laivaväylä, jota suuret rahtilaivat käyttivät matkallaan Portlandin satamiin – joen sulkeminen kuukausiksi olisi lamauttanut alueen talouden. Lisäksi korkealla joen yläpuorella työskentely oli suuri turvallisuusriski.

Tokola insinööritiimeineen päätyi vallankumoukselliseen ratkaisuun:

Esikokoaminen maalla: Sillan massiivinen, 6 000 tonnia painava ja noin 275 metriä (902 jalkaa) pitkä teräksinen keskikaari koottiin kokonaan valmiiksi Swan Islandin teollisuusalueella, noin kolmen kilometrin päässä sillalta.
Kuljetus proomuilla: Valmis jättimäinen teräsrakenne siirrettiin kahden suuren proomun päälle, uitettiin joen yli ja ankkuroitiin tarkasti puuttuvan siltaosan alle.
Nosto hydraulisilla "Strand Jack" -nostureilla: Sillan valmiisiin reunaosiin asennettiin yhteensä 32 hydraulista erikoisnosturia (kahdeksan jokaiseen kulmaan). Nostureista pudotettiin alas paksut teräsvaijerit, jotka kiinnitettiin uivaan keskikaareen.
50 tunnin urakka: Nosturit vetivät jättimäistä teräsrakennetta ylös hitaasti ja tasaisesti. Keskikaari nousi noin 52 metrin (170–175 jalkaa) korkeuteen. Historiallinen operaatio saatiin päätökseen 16. maaliskuuta 1973, jolloin hitsaajat ja niittaajat kiinnittivät kaaren pysyvästi paikoilleen.

Insinöörejä saapui ympäri maailmaa seuraamaan tätä ainutlaatuista urakkaa. Temppu kirjattiin suoraan Guinnessin ennätyskirjaan historian painoindeksiltään suurimpana siltanostona. Marraskuussa 1973 avattu Fremont Bridge on edelleen Oregonin pisin silta ja maailman toiseksi pisin teräksinen, sidottu kaarisilta.

Tokola Corporation – urbaanien keskustojen ja PPP-mallin uudistaja

Vuonna 1971 perustettu Tokola Corporation (nykyisin tunnettu nimellä Tokola Properties) aloitti insinööri- ja sillanrakennusfirmana, mutta laajensi 1970-luvun lopulla toimintaansa kiinteistökehitykseen ja asuntotuotantoon. Yhtiö on rakentanut tähän mennessä yli 2 000 asuinhuoneistoa sekä useita hotelleja ja liiketiloja Oregonin ja Washingtonin alueelle.

Yhtiö nousi Yhdysvaltain luoteisosissa (Pacific Northwest) tunnetuksi alueelliseksi johtajaksi nimenomaan julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuushankkeissa (Public-Private Partnerships, PPP). Pelkkien markkinaehtoisten tonttiostojen sijaan yhtiö kehitti toimintamallin, jossa vastuut ja resurssit jaettiin kaupunkien kanssa vanhojen kaupunkikeskustojen elvyttämiseksi:

Julkinen sektori (Kaupunki tai Urban Renewal Agency): Luovutti omistamansa tyhjän tai huonokuntoisen tontin (kuten entisen teollisuus- tai pankkitontin eli ns. brownfield-alueen) projektia varten. Julkinen puoli tuki hanketta taloudellisesti, paransi infrastruktuuria tai rakensi ympärille julkisia toreja ja puistoja.
Yksityinen sektori (Tokola Properties): Vastaa hankkeen kokonaissuunnittelusta, rahoituksen loppuosasta, varsinaisesta rakentamisesta sekä valmiin kiinteistön pitkäaikaisesta ylläpidosta, isännöinnistä ja vuokrauksesta.

Innovatiivinen rahoitus ja monitoiminnallinen "Mixed-Use"-rakentaminen

Yritys toi esikaupunkeihin uudenlaista kaupunkisuunnittelua, jossa yhdistyivät asunnot, katutason liiketilat sekä hyvät joukkoliikenneyhteydet (Transit-Oriented Development) pikaraitiotielinjojen (MAX Light Rail) läheisyydessä.

Näiden vaativien ja kalliiden hankkeiden rahoituksessa hyödynnettiin Tax Increment Financing (TIF) -mekanismia (Oregonissa usein synonyymi käsitteelle Urban Renewal). Se on rahoitusmalli, joka ei nosta asukkaiden veroja, vaan perustuu neljään vaiheeseen:

Veropohjan jäädyttäminen (Frozen Base): Alueen senhetkinen kiinteistöjen verotusarvo lukitaan perustasoksi, joka ohjautuu normaalisti julkisille tahoille.
Arvon nousu eli kasvumuutos (The Increment): Kun Tokola rakentaa tontille modernin asuinkorttelin, kiinteistöjen arvo nousee rajusti. Perustason ylittävä uusi verotulo (kasvumuutos) ohjataan erilliseen TIF-rahastoon.
Rahoituksen ohjaaminen hankkeelle: Julkinen puoli käyttää TIF-rahaston varoja madaltaakseen rakentajan riskiä antamalla suoraa rahallista tukea, edullisia rakennusaikaisia lainoja tai rakentamalla ympärille julkisia kävelykatuja ja aukioita.
Alueen vapautuminen: Noin 20–25 vuoden määräajan päätyttyä alueen uudet, moninkertaiset kiinteistöverotulot alkavat virrata täysimääräisesti kaupungin ja palveluiden yleiseen käyttöön.

Portlandin alueella TIF-malliin liittyy myös tiukka lakisääteinen TIF Set-Aside -kiintiö, joka velvoittaa kaupungin ohjaamaan vähintään 45 % kaikista TIF-verotuloista Portland Housing Bureaun (PHB) kautta kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon. Tämä rahoitus sitoo rakennuttajat asettamaan tuetut asunnot edullisiksi erittäin pitkäksi aikaa – monissa kohteissa kohtuuhintaisuuden velvoiteaika on määritelty jopa 99 vuodeksi. Varot on aina käytettävä pysyviin fyysisiin investointeihin, ei juokseviin kuluihin.

Palkitut esimerkkihankkeet Portlandin seudulla

Tokola Corporation profiloitui nimenomaan rapistuvien kohteiden muuttajana eloisiksi keskuksiksi, mistä se on voittanut useita paikallisia kaupunkisuunnittelupalkintoja:

4th Main (Hillsboro): Tämä ikoninen hanke muutti Hillsboron historiallisen keskustan ilmeen täysin. Kaupungin omistamalle noin yhden hehtaarin tontille rakennettu kohde vaati vanhan Wells Fargon pankkirakennuksen betonirakenteiden erittäin vaativat seismiset maanjäristysvahvistukset. Sen päälle ja ympärille pystytettiin moderni puu- ja teräsrunkoinen kortteli, jossa on liiketiloja ja 71 asuntoa aivan pikaraitiotieaseman vieressä.
Jesse Quinn (Forest Grove): Toteutettiin yhteistyössä Forest Grove Urban Renewal Agencyn (URA), Metron ja Oregonin osavaltion kanssa. Entisen News-Times-sanomalehden painotalon ja varaston huonokuntoiset rakennukset purettiin ja maaperä puhdistettiin. Kaupungin urbaani virasto tuki hanketta noin 1,5 miljoonalla dollarilla, ja vastineeksi Tokola rakensi noin 100 asunnon tyylikkään kokonaisuuden, johon sisältyi kaupunkilaisille avoin julkinen aukio (public plaza), yhteisöpuutarha ja liiketiloja osana kaupungin perinteistä pääkatua.
The Independence -hotelli (Independence, Oregon): Laajentaessaan toimintaansa hotellialalle Tokola toteutti julkisen kumppanuushankkeen Independencen kaupungin kanssa rakentamalla tyylikkään boutique-hotellin aivan Willamette-joen rantaan, mikä on toiminut alueen matkailun ja talouden veturina.

Yhteiskunnallinen perintö ja tunnustukset

Alpo Tokola säilytti tiiviit suhteet synnyinmaahansa Suomeen läpi elämänsä. Hän toimi muun muassa Michiganissa sijaitsevan, amerikansuomalaisten perustaman Finlandia Universityn johtokunnan kunniajäsenenä (Board of Director Emeritus).

Vuonna 1981 Nordic Northwest -järjestö nimesi Tokolan Oregonissa vuoden skandinaaviksi (Scandinavian of the Year) tunnustuksena hänen poikkeuksellisista ammatillisista ansioistaan ja työstään yhteisön hyväksi.

Alpo J. Tokola nukkui rauhallisesti pois perheensä ympäröimänä 87-vuotiaana 15. maaliskuuta 2013 Mary's Woodsissa, Lake Oswegossa. Hänet haudattiin Portlandiin – kaupunkiin, jonka siluettiin ja historiaan kalajokislähtöinen insinööri jätti ikuisen ja lähtemättömän jälkensä. Hänen luomansa pohja elää yhä vahvana Oregonissa, ja hänen nimeään kantava yhtiö jatkaa edelleen uusien asuinalueiden kehittämistä ja kaupunkikeskustojen elävöittämistä.

Rautiosta kotoisin – Teollisen murroksen ja osaamisen alkulähde

Teollisuusneuvos Antti Niska

Suuren teollisen menestystarinan tai syvän yhteiskunnallisen murroksen taustalta paljastuu usein yllättävä alkupiste. Se on pieni maantieteellinen solmukohta, jonka maaperä on jostain syystä kasvattanut poikkeuksellisen visionäärisiä ja peräänantamattomia tekijöitä. Kalajokilaakson ja laajemmin koko Pohjois-Suomen teollisessa ja koulutuksellisessa historiassa tämä alkulähde on Kalajoen Rautio.

Rautio ei ole historiankirjoissa vain perinteinen pohjalainen maaseutukylä, vaan se on toiminut synnytysosastona ja henkisenä kotina miehille, joiden kädenjälki muutti alueen elinkeinorakennetta pysyvästi 1900-luvun jälkipuoliskolla. Rautiolaisuus ei ollut vain syntymäpaikka; se oli mentaliteetti, jossa yhdistyivät työtä pelkäämätön käytännön asenne, rohkeus ottaa valtavia riskejä ja kyky katsoa pitkälle tulevaisuuteen.

Tämän rautiolaisen sitkeyden ja yrittäjyyden perinnön ruumiillistumia olivat maansiirron pioneerit Antti Niska ja hänen poikansa Pekka Niska. Heidän Rautiosta alkanut matkansa kulki Hituran jättimäisten kaivosurakoiden ja Ylivieskan teollisuusmahdollisuuksien kautta, huipentuen lopulta valtakunnalliseksi ja kansainväliseksi nosturi-imperiumiksi. Samasta rautiolaisesta puun ja sahan tuoksusta kasvoi myös Ensio Torvi, joka loi perustan Ylivieskan puunjalostuksen kukoistukselle ja maamme suurimmalle listateollisuudelle. Eikä tämä rautiolainen voimannäyttö rajoittunut vain koneisiin ja puutavaraan – kylän kasvatti, tekniikan tohtori Keijo Nivala, toi saman visionäärisen energian koulutusmaailmaan ja nosti alueen tekniikan opetuksen aina korkeakoulutasolle saakka.

Kun tarkastelemme Vieskama Oy:n nousua, sen dramaattista konkurssia ja niistä versoineita uusia menestystarinoita, emme katso vain Ylivieskan tai Oulaisten teollisuushistoriaa. Katsomme tarinaa, jonka juuret ovat syvällä Raution mullassa. Se on kertomus siitä, miten yhden kylän miehet ottivat riskin, rakensivat infrastruktuurin, kouluttivat tekijät ja jättivät perinnön, joka kantaa vielä uusia sukupolvia.

Teollisuusneuvos Antti Eemeli Niska

Antti Eemeli Niska (5. marraskuuta 1912 Kalajoki – 23. marraskuuta 1985 Ylivieska) oli suomalainen yrittäjä ja yritysjohtaja, joka sai pitkän uransa tunnustuksena teollisuusneuvoksen arvonimen.

Niskan isä oli maanviljelijä ja autoilija Antti Niska, ja puolisoksi vakiintui vuodesta 1937 Anna Amanda Karjalainen. Niska kävi neljä vuotta kansakoulua ja työskenteli aluksi maanviljelijänä. Jatkosotaan osallistuttuaan hän ryhtyi maatilan pidon ohella ajamaan taksia ja hankki kuorma-autoja maidon meijeriin kuljetusta varten.

Vuonna 1965 Niska perusti Vieskan Maansiirto -yhtiön ja vuonna 1968 Vieskan Konepaja -yhtiön. Nämä kaksi yritystä fuusioitiin vuonna 1970 suuryhtiöksi nimeltä Vieskama Oy. Monialaiseen konserniin liitettiin myöhemmin myös oma betoniasema sekä saha ja höyläämö. Yhtiössä työskenteli 1970-luvun alkuvuosina peräti 300 henkilöä, ja se laajensi toimintaansa voimakkaasti Ylivieskasta myös Oulaisiin. Niska sai ansioistaan teollisuusneuvoksen arvonimen vuonna 1974. Odotukset menestyksestä katkaisi kuitenkin suhdanteiden heikentymisen myötä tullut konkurssi alkuvuonna 1977.

Jussi Malkamäen rooli ja Hituran kaivosurakka

Antti Eemeli Niskan ja ylivieskalaisen Jussi Malkamäen kumppanuus oli tyypillinen esimerkki aikansa pohjalaisesta yrittäjyydestä, jossa kaksi vahvaa ja työtä pelkäämätöntä miestä yhdisti voimansa viedäkseen alueen teollisuutta ja maansiirtoa eteenpäin suuren luokan hankkeisiin. Malkamäki oli avainhenkilö ja yhtiömies, kun Vieskan Maansiirto otti vastaan suuria alueellisia infrahankkeita.

Tämä kumppanuus teki Hituran nikkelikaivoksella Nivalassa yhden aikakautensa suurimmista ja puhutuimmista maarakennusurakoista Suomessa. Urakka oli keskeinen tekijä yhtiön nousussa valtakunnalliseen tietoisuuteen, ja se osoitti johdon kyvyn ottaa vastaan massiivisia teollisia haasteita.

1. Historiallinen kaivosurakka (1969)

Valtava maamassa: Outokumpu Oy:n avaaman Hituran kaivoksen maanpoistourakka vuonna 1969 oli historiallisen suuri. Jussi Malkamäki johti tulevan avolouhosalueen maanpoistotyötä, jossa siirrettiin peräti 770 000–800 000 kiintokuutiometriä maamassoja, jotta malmi saataisiin alta esiin. Tämä vaati poikkeuksellisen laajaa ja raskasta konekantaa.
Urakan haastavuus: Maaperä oli vaativaa ja hankalasti käsiteltävää niin sanottua "pikileerisavea". Vieskama vastasi muun muassa kaivoksen reunaluiskien tekemisestä erittäin jyrkkään kaltevuuteen, mikä oli märässä savessa teknisesti äärimmäisen vaikeaa.
Konekanta ja logistiikka: Työmaalla oli parhaimmillaan käytössä jopa 120 maansiirtoautoa ja yli 20 raskasta maansiirtokonetta. Koska urakalla oli alituinen kiire, yrityksen johto – Antti Niska ja hänen Pekka-poikansa – lensi toisinaan jopa omalla lentokoneellaan tarkastamaan savotan etenemistä.

2. Aluetaloudellinen merkitys

Vieskan Maansiirto oli urakan alkaessa vielä verrattain nuori yrittäjä näin suuressa mittakaavassa, joten sopimuksen saaminen valtionyhtiö Outokummun kanssa oli valtava luottamuksenosoitus.

Maansiirtopuolen operatiivisena johtajana ja urakan vetäjänä toiminut Jussi Malkamäki korosti vahvasti alueellista vastuuta. Hän teki tietoisen ratkaisun työllistää paikallista työvoimaa sekä Nivalan KTK:n (Kuljetuskeskuksen) vapaana olevaa autokalustoa aliurakoitsijoina. Tällä pyrittiin varmistamaan se, että "urakasta saatu raha pyörii vähän kauemmin tässä omassa maakunnassa". Työmaalla työskenteli suoraan noin 80 miestä ja kymmeniä aliurakoitsijoita.

3. Vaikutus Vieskama Oy:n tulevaisuuteen

Hituran onnistunut suururakka loi taloudellisen ja maineellisen pohjan sille, että Antti Niska pystyi vuonna 1970 yhdistämään maansiirron ja konepajan suuryhtiö Vieskama Oy:ksi. Malkamäen johtama maansiirtopuoli muodosti tässä uudessa jättiyhtiössä toisen vahvan tukijalan konepajatoiminnan ohella.

Kaivosmaailmassa saavutettu maine auttoi yritystä laajentamaan toimintaansa muihinkin suuriin maa- ja vesirakennuskohteisiin nostaen Vieskaman 1970-luvun alussa maan johtavien maarakentajien joukkoon. Toisaalta Hituran kaltaiset jättimäiset hankkeet vaativat jatkuvasti valtavaa kaluston uusimista ja sitoivat paljon pääomaa. Tämä osaltaan ajoi yhtiön myöhemmin liian aggressiiviseen kasvuun ja investointeihin, mitkä johtivat vuoden 1977 konkurssiin yleisen taloustaantuman iskiessä.

Vieskama Oy:n suuri konkurssi alkuvuodesta 1977 oli Ylivieskan kaupungille valtava haaste, mutta se johti samalla yhteen kaupungin historian merkittävimmistä ja onnistuneimmista teollisista pelastusoperaatioista. Kun 300 henkeä työllistänyt yhtiö kaatui, modernit teollisuustilat ja laitteet uhkasivat jäädä tyhjilleen, mikä olisi ollut Ylivieskan taloudelle katastrofi. Kaupunki kuitenkin puuttui tilanteeseen aktiivisesti.

Konkurssin jälkeiset suuret järjestelyt ja uudet teolliset menestystarinat

1. Konepajan pelastus ja Wärtsilän aika

Kaupungin rooli kiinteistöjen haltuunotossa: Ylivieskan kaupunki osti konkurssipesältä Vieskaman modernit teollisuusrakennukset – erityisesti konepajakiinteistön – suojellakseen alueen työllisyyttä. Tavoitteena ei ollut jättää tiloja kaupungin omaksi varastoksi, vaan etsiä niille välittömästi uusi, vakavarainen teollinen toimija. Koska teollisuusneuvos Antti Eemeli Niska oli investoinut raskaasti moderneihin konepajatiloihin ja laitteisiin, tilat tarjosivat valmiin ja houkuttelevan pohjan suuren mittakaavan metalliteollisuudelle.
Tehtaiden siirtyminen Wärtsilälle (1978): Kaupungin omistusvaihe jäi lyhyeksi, sillä jo vuonna 1978 tehtiin käänteentekevä yrityskauppa. Suomalainen teollisuusjätti Wärtsilä-konserni osti Vieskama Oy:n entiset konepajatilat kaupungilta ja perusti niihin Wärtsilän Ylivieskan tehtaan. Aluksi tehdas valmisti pääasiassa lohkoja ja putkistoja Wärtsilän omille laivoille ja telakoille. Suuri osa Vieskaman entisistä työntekijöistä sai työtä Wärtsilältä, mikä vakautti Ylivieskan taloudellisen tilanteen konkurssishokin jälkeen.
Historiallinen investointi – Neuvostoliiton "Hirviö" (1979): Wärtsilän omistuksessa entisissä Vieskaman tiloissa tehtiin pian pohjoismaisen teollisuuden historiaa. Koska telakkatilausten määrä heilahteli, tehdas päätti laajentaa energia- ja voimalaitosteollisuuden putkistoihin. Vuonna 1979 tehtaalle hankittiin Neuvostoliitosta idänkaupan kautta massiivinen UZTM-500-induktiotaivutuskone. Laite asennettiin teollisuushallin lattian alle kolme metriä syvään kellariin. Kone oli Pohjois-Euroopan ensimmäinen laatuaan, ja se kykeni taivuttamaan poikkeuksellisen paksuja voimalaitosputkia.
Perintö nykypäivänä (Recion Oy): Antti Niskan ja Vieskaman alun perin rakentamat teollisuustilat ovat olleet Ylivieskan teollisen selkärangan ydin yli 50 vuoden ajan. Wärtsilän jälkeen tehdas siirtyi myöhemmin Cormetallin, Jyrki Oy:n, Hollmingin ja lopulta kansainvälisen ViaCononin (myöhemmin Recion Oy) omistukseen. Nykyäänkin tuossa samassa tehtaassa valmistetaan vaativia korkeapaineputkistoja kansainväliselle energiateollisuudelle. Alkuperäinen, vuonna 1979 asennettu Neuvostoliiton aikainen induktiokone ("The beast in the basement") on edelleen päivittäisessä tuotantokäytössä ja toimii tehtaan tärkeänä kilpailuetuna.

Ylivieskan kaupungin rohkea päätös ottaa Vieskama Oy:n rakennukset hallintaansa vuonna 1977 siis esti alueen teollisuuden alasajon ja loi pohjan vuosikymmeniä kestäneelle, kansainvälisesti menestyneelle putkiesivalmistusteollisuudelle.

2. Pekka Niska ja nosturi-imperiumin synty

Pekka Niska imi oppinsa yrittäjyyteen ja raskaaseen kalustoon isänsä maansiirtourakoiden kautta Ylivieskassa ja Nivalan Hiturassa. Hän oli aloittanut oman itsenäisen yritystoimintansa yksityisyrittäjänä jo 1950-luvun lopulla, toimien aluksi koneurakoinnin ja maansiirron parissa. Nosturitoimintaan ja niiden vuokraukseen hän siirtyi virallisesti vuonna 1972 ostamalla ensimmäisen Coles-merkkisen ajoneuvonosturinsa.

Kun perheen Vieskama Oy kaatui vuonna 1977, Pekka jatkoi määrätietoisesti itsenäistä polkuaan ja mullisti lopulta koko Suomen nosto- ja vuokrausalan. Toiminnan laajentuessa valtakunnalliseksi yritys muutettiin loppuvuodesta 1988 osakeyhtiöksi, ja se merkittiin virallisesti kaupparekisteriin 30. tammikuuta 1989 nimellä Pekkaniska Group Oy (nykyisin Pekkaniska Oy). Pekka Niska ehti siis toimia yrittäjänä noin 30 vuotta ennen nykyisin tunnetun osakeyhtiömuotoisen konsernin virallista syntyä.

Nosturijätin kasvu ja kansainvälistyminen: Varsinaisen Pekkaniska Oy:n tarina vakiintui valtakunnalliseksi nosturien, trukkien ja henkilönostimien vuokrausjätiksi. Yrityksen kelta-siniset nostolaitteet tulivat tutuiksi lähes jokaisella Suomen suurella rakennustyömaalla. Pekka laajensi yrityksen toimintaa rohkeasti myös ulkomaille, ensin silloiseen Neuvostoliittoon vuonna 1983 ja myöhemmin Venäjälle, Ukrainaan sekä Baltian maihin.
Lama ja selviytyminen: Aivan kuten isänsä Antti aikoinaan, myös Pekka kohtasi vakavia taloudellisia vaikeuksia, kun 1990-luvun alun suuri lama iski Suomeen. Yritys ajautui valuuttavelkojen vuoksi velkasaneeraukseen. Toisin kuin Vieskama, Pekkaniska onnistui kuitenkin selviytymään. Pekka Niska maksoi kaikki velkansa takaisin viimeistä penniä myöten laajentamalla toimintaansa voimakkaasti Venäjän nouseville markkinoille.
Poikkeuksellinen yrityskulttuuri: Pekka Niska tuli valtakunnallisesti tunnetuksi intohimoisena kuntoilijana ja erikoisesta, mutta tehokkaasta tavastaan johtaa yritystään. Hän maksoi työntekijöilleen kuntobonuksia esimerkiksi tupakanpolton lopettamisesta, alkoholittomuudesta, leuanvedosta ja siitä, ettei ollut päivääkään poissa töistä. Samaa tinkimätöntä urheiluhenkeä jatkoi hänen poikansa Janne Niska (1975–2014), joka perusti myöhemmin korkealle kurottaviin autoalustaisiin nostolaitteisiin erikoistuneen Janneniska Oy:n.

Niskojen perheen yrittäjyys kantaa siis suoraan Kalajokilaakson maansiirtomullista aina Suomen ja Pohjoismaiden tunnetuimmaksi nosturalan imperiumiksi saakka.

3. Ensio Torvi ja puunjalostuksen uusi aikakausi

Samaan aikaan kun teollisuusneuvos Antti Eemeli Niska laajensi voimakkaasti monialaista Vieskama Oyä ja liitti siihen uuden sahan sekä höyläämön, Kalajoen Rautiosta (Peurakosken Saha ja Mylly -yrityksestä) kotoisin oleva Ensio Torvi päätti myös laajentaa toimintaansa Ylivieskaan. Torvi perusti vuonna 1972 yrityksen nimeltä Ylivieskan Saha ja Höyläämö. Paikkakunnalla toimi siis 1970-luvun puolivälissä kaksi merkittävää saha- ja höyläämöalan yksikköä: Vieskama Oy:n oma suuri sahapuoli sekä Ensio Torven nouseva yritys.

Vieskaman konkurssi (1977) ja markkinatilanne: Kun Vieskama Oy ajautui vuoden 1977 alussa konkurssiin, sen raskaasti investoitu saha- ja höyläämökoneisto sekä työntekijät jäivät vaille emoyhtiötä. Tämä alueellisen suuryhtiön kaatuminen ja sen jälkeiset järjestelyt vapauttivat seudulla paljon osaavaa puualan työvoimaa, raaka-ainemarkkinoita sekä tilauskantaa muille toimijoille. Ensio Torven yritys pystyi vakiinnuttamaan ja kasvattamaan asemaansa Ylivieskan keskeisenä höylätyn puutavaran valmistajana, kun Vieskama Oy poistui kilpailusta.
Perintö nykypäivänä (E.T. Listat Oy): Ensio Torven tuolloin perustamasta sahasta ja höyläämöstä kehittyi vuosikymmenten pitkäjänteisen työn tuloksena nykyinen E.T. Listat Oy (ja sen tytäryhtiö E.T. Maalaus Oy). Se toimii edelleen Ylivieskan Vähäkankaantiellä ja on kasvanut Suomen suurimmaksi rakennuslistojen ja sisustuspaneelien valmistajaksi. Ensio Torven elämäntyö kytkeytyy tiiviisti siihen samaan 1970-luvun Ylivieskan puunjalostuksen kultakauteen ja rakennemuutokseen.

4. Betker Oy – Betoniaseman uusi elämä

Aivan kuten listateollisuus, myös ylivieskalaisen Betker Oy:n (historiallisesti Bet-Ker Oy) koko syntyhistoria juontaa juuri Vieskama Oy:n betoniaseman kohtaloon ja vuoden 1977 konkurssijärjestelyihin.

Betoniaseman osto (1977): Kun Vieskama Oy kaatui, kaksi ylivieskalaista yrittäjää päätti ostaa yhtiön konkurssipesältä sen tyhjäksi jääneen betoniaseman. Tämän ostetun infrastruktuurin pohjalta perustettiin vuonna 1977 uusi yritys, joka sai nimekseen Bet-Ker Oy. Nimi viittasi suoraan betoniin ja suunniteltuihin keraamisiin tuotteisiin.
Toiminnan painopisteen muutos: Aluksi yritys jatkoi perinteistä valmisbetonin tuotantoa, mutta sen ohessa ryhdyttiin määrätietoisesti kehittämään ja valmistamaan tulenkestäviä materiaaleja tiilitehtaiden tarpeisiin. Perustajat huomasivat tässä erikoistumisessa valtavan markkinaraon, ja tavallinen betonitoiminta jäi nopeasti taka-alalle.
Menestystarina nykypäivänä: Vieskama Oy:n vanhasta betoniasemasta alkunsa saanut Betker Oy on kasvanut vuosikymmenten aikana kansainväliseksi, miljoonaluokan liikevaihtoa tekeväksi pohjoismaiseksi huippuosaajaksi. Se valmistaa edelleen Ylivieskassa tulenkestäviä massoja ja rakenneosia vaativiin korkealämpötilaprosesseihin, kuten SSAB Raahen terästehtaan kaltaisille suuryhtiöille. Se on jälleen yksi osoitus siitä, miten Niskan rakentaman kokonaisuuden palasista versoi uutta ja kestävää teollisuutta alueelle.

Hallintokeskuksesta osaamisen ytimeen – Pääkonttorin uusi elämä ja Keijo Nivalan perintö

Vieskama Oy:n upouudella pääkonttorilla oli erittäin merkittävä ja yllättävä rooli Ylivieskan kaupungin kehityksessä konkurssin jälkeen. Kun suuryhtiö kaatui alkuvuodesta 1977, teollisuusneuvos Antti Eemeli Niskan rakennuttama moderni pääkonttorikiinteistö siirtyi Ylivieskan kaupungin omistukseen kaupungin aiempien takausten ja velka-asioiden vuoksi. Kaupunki ei kuitenkaan jättänyt loistavaa virastotaloa tyhjilleen, vaan käynnisti historiallisen koulutuspoliittisen operaation.

1. Pääkonttorin muodonmuutos oppilaitokseksi

Myynti valtiolle oppilaitostiloiksi: Ylivieskan kaupunki myi tyhjäksi jääneen pääkonttorirakennuksen Suomen valtiolle.
Ylivieskan ammatillisen oppilaitoksen synty: Tilat osoitettiin välittömästi uuden, alueellisesti äärimmäisen tärkeän ammatillisen oppilaitoksen käyttöön. Vieskaman valmis ja moderni pääkonttori mahdollisti sen, että koulun toiminta pystyttiin käynnistämään paikkakunnalla poikkeuksellisen nopealla aikataululla ilman vuosikausien rakennusprojekteja.
Koulutuksen selkäranka: Tästä entisestä pääkonttorista alkanut ammatillinen oppilaitos (nykyisin osa Koulutuskeskus JEDUa) kasvoi ja kehittyi alueen koulutuksen selkärangaksi. Vieskama Oy:n pääkonttori koki upean muodonmuutoksen: konkurssiin menneen jättiyhtiön hallintokeskuksesta tuli tuhansien alueen nuorten teollisuus-, metalli- ja ammattiosaajien opinahjo.

2. Tohtori Keijo Nivala ja Ylivieskan Tekun kehittäminen

Vaikuka Vieskama Oy:n entisessä pääkonttorissa käynnistettiin 1970-luvun lopussa ensin ammatillinen peruskoulutus, uusi sivu alueen koulutushistoriassa käännettiin, kun tekniikan tohtori Keijo Nivala astui oppilaitoksen johtoon ja rehtoriksi. Raution kasvatti toi mukanaan dynaamisen energian, joka vei alueen teknisen koulutustason täysin uudelle tasolle – aina korkeakoulutukseen saakka. Nivalan rooli Ylivieskan teknillisen oppilaitoksen (alueella tunnettu nimellä "Ylivieskan Teku") kehittämisessä muodostui käänteentekeväksi.

Insinöörikoulutuksen saavuttaminen (1989)

Suurin ja historiallisin merkkipaalu saavutettiin lokakuussa 1989, kun Suomen valtioneuvosto myönsi Ylivieskan tekniselle oppilaitokselle luvan aloittaa korkeakoulutasoinen insinöörikoulutus. Tämä päätös oli poikkeuksellinen saavutus Kalajokilaakson kokoiselle seutukunnalle, ja Nivala oli tämän pitkän sekä sitkeän lobbaus- ja kehitystyön pääarkkitehti. Statusmuutoksen myötä oppilaitoksen virallinen nimi muutettiin vuonna 1990 Ylivieskan teknilliseksi oppilaitokseksi.

Yritysyhteistyön ja TKI-toiminnan uranuurtaja

Nivala ymmärsi varhaisessa vaiheessa, että oppilaitos ei voinut toimia irrallaan alueen teollisuudesta. Hänen johdollaan Ylivieskan Teku käynnisti 1980-luvulla Suomen ensimmäisiin kuuluvia TEKES-rahoitteisia (Teknologian kehittämiskeskus) projekteja. Tämä loi pohjan poikkeuksellisen vahvalle, yrityslähtöiselle tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnalle (TKI), josta Ylivieska tuli tunnetuksi valtakunnallisesti ja joka synnytti kymmeniä julkaisuja ja raportteja 1990-luvulla.

Kansainvälistymisen avaaminen Saksan-yhteistyöllä (1991)

Nivala avasi Ylivieskan Tekulle ovet kansainvälisille areenoille. Vuonna 1991 hän solmi henkilökohtaiset suhteet saksalaisen Aachenin ammattikorkeakoulun johtoon. Tästä alkoi laaja, vuosikymmeniä kestänyt suomalais-saksalainen koulutusyhteistyö. Se mahdollisti ylivieskalaisille opiskelijoille opiskelijavaihdot ja kansainvälisen tason osaamisen imemisen suoraan Saksan teollisuuden ytimestä. Nivala on myöhemmin kirjoittanut tästä uraauurtavasta työstä myös kirjan.

Yhteishengen ja kulttuurin vaalija

Nivalan aikana Tekusta muodostui tiivis yhteisö, jossa opiskelun ohella vaalittiin vahvasti yhteisöllisyyttä ja kulttuuria. Erityisesti musiikilla ja Tekun omalla viihdeorkesterilla oli valtava rooli oppilaitoksen identiteetissä ja Ylivieskan kulttuurielämässä. Nivala itse intohimoisena musiikkimiehenä ja säveltäjänä juurrutti nämä perinteet osaksi Tekun historiaa, ja ne elävät edelleen muun muassa "Teku tää on elämää" -konserttien muodossa.

3. Uran jatko ja perintö

Keijo Nivalan näytöt Ylivieskan Tekun dynaamisesta kehittämisestä huomattiin laajasti Suomessa. Hänet kutsuttiin myöhemmin Lahden ammattikorkeakoulun johtavaksi rehtoriksi, ja sieltä vuonna 1996 edelleen Tampereen ammattikorkeakoulun (TAMK) rehtoriksi.

Hänen Ylivieskaan valamansa pohja – korkeatasoinen insinöörikoulutus, TKI-toiminta ja tiivis yritysyhteistyö – kantoi hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Tämä perintö muodosti vahvan selkärangan myös silloin, kun Ylivieskan tekniikan koulutus myöhemmin integroitiin osaksi laajempaa Centria-ammattikorkeakoulua.