Venäjän vallan loppuaika ja sisällisodan aika Rautiossa ja Kalajoella

 

Aleksanteri I vieraili Kalajoella

Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.

Aleksanteri I.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I

Aleksanteri I (1777–1825) oli Venäjän keisari ja Suomen ensimmäinen suuriruhtinas, joka hallitsi vuosina 1801–1825. Hänet tunnetaan erityisesti Suomen autonomisen aseman vakiinnuttajana ja Napoleonin vastustajana.

Keskeiset vaikutukset Suomessa

Porvoon valtiopäivät 1809: Aleksanteri I antoi hallitsijanvakuutuksen, jossa hän lupasi säilyttää Suomen vanhat lait, uskonnon ja säätyjen erioikeudet.

• Autonomia: Suomea ei liitetty suoraan Venäjään, vaan siitä muodostettiin autonominen suuriruhtinaskunta, jonka hallitsijana keisari toimi.

  Helsinki pääkaupungiksi: Hän korotti Helsingin Suomen pääkaupungiksi vuonna 1812 ja määräsi sen jälleenrakentamisesta empiretyyliseksi.

Suomen-matka 1819: Keisari teki laajan tarkastusmatkan Suomeen, vieraillen muun muassa Kajaanissa, Oulussa ja Torniossa.

Kansainvälinen merkitys

Napoleonin sodat: Aleksanteri I oli Napoleonin tärkeimpiä vastustajia Euroopassa. Vuonna 1807 solmitun Tilsitin sopimuksen myötä hän suostui painostamaan Ruotsia Napoleonin mannerblokadiin, mikä johti Suomen sotaan.

Pyhä allianssi: Napoleonin kukistumisen jälkeen hän oli keskeinen hahmo Wienin kongressissa ja perusti Euroopan hallitsijoiden välisen Pyhän allianssin.

Suomen sisällissodassa 27.01.1918 – 15.05.1918 Venäjä tuki punaisia.

Sisällissota

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota

Kalajokisia sisällissodassa

Toinen venäläinen sortokausi käynnistyi 1908 ja tähtäsi maamme autonomian tuhoamiseen. Suomen kansavaltainen yksikamarinen eduskunta hajotettiin toistuvasti ja muun muassa yhdistymisvapautta rajoitettiin tuntuvasti. Syyskesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota keskeytti pahimmat sortotoimet, mutta toisaalta maassamme olleita venäläisiä sotavoimia lisättiin niin, että vuoteen 1917 mennessä niitä oli jo 100 000 miestä. Myös Kalajoella oli venäläistä sotaväkeä. Eräänä majoituspaikkana käytettiin Kalajoen työväenyhdistyksen taloa.

Tsaarin kukistuttua maaliskuun vallankumouksessa 1917 Venäjän levottomuudet levisivät kevään ja kesän kuluessa myös Suomeen. Sekä Kalajoella että Rautiossa ryhdyttiin toimiin järjestysvallan turvaamiseksi. Heinäkuussa 1917 muodostettiin Kalajoen puolustuskaarti. Se toimi VPK:n suojissa ja käytti aluksi nimeä ”palokunta”. Rautiossa suojelukunta muodostettiin parisen viikkoa myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama kiristynyt elintarviketilanne ja rahan arvon nopea huononeminen synnyttivät työläisissä entistä suuremman toiminnan tarpeen. Voi, maito, juusto, sokeri, liha jne joutuivat ensimmäisenä säännöstelyn kohteeksi.

Kalajoen yhteiskunnalliset olot vuosisadan vaihteessa

Kalajoella maanviljelyn osuus elinkeinoista oli 75,6 % ja Rautiossa 82,1 %. Teollisuuden osuus oli Kalajoella 6,4 % ja Rautiossa 5,2 %. Maanviljelys ja karjanhoito muodostivat pääelinkeinon. Itsenäisten maanviljelijöiden ohella oli epäitsenäisiä maanvuokraajia ja muuta maatalousväestöä. Ruokakunnista 46,4 % Rautiossa ja 41 % Kalajoella oli maataomistavia ruokakuntia. Kalajoella oli 339 itsenäistä maanviljelytilaa ja 43 torppaa vuonna 1895. Vuonna 1910 itsenäisiä tiloja oli 387 ja vuokraviljelmiä 93. Rautiossa oli 122 itsenäistä tilaa ja 21 vuokraviljelmää.

Kalajoella oli vuonna 1882 neljä sahaa ja Rautiossa yksi. A. Santaholma Oy:n Jokisuun sahalla työ oli lähes ympärivuotista keskeytyen yleensä vain kesän ajaksi. Santaholman työvoima asui pääasiassa Plassilla. Osa työväestöstä asui omissa asunnoissaan.
Alb. Wulff rakennutti Kalajoelle Holman höyrysahan aivan 1800-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteessa saha siirtyi F. A. Juseliuksen omistukseen.
Messinkiteollisuuden maineikas kehittäjä Kalajoella oli Helanderien suku. Sen työtä jatkoi vuonna 1885 paikkakunnalle perutettu ”Veljekset Friis”. Friisien pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttiläjalkoja, lukkoja, kahvoja, tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä.

Raution tehdaslaitokset olivat 1900-luvun alussa Peurakosken mylly, Perttulan mylly ja Niskakankaan mylly.
Kalajoen sataman toiminta siirtyi Rahjan Ryöppään lastauspaikan kehittämiseen. Ryöppäästä lastattiin Santaholman puutavaraa.

Kalajokisia sotatapahtumissa

Talven ja kevään 1918 kuluessa muutamat kalajokiset taistelivat Etelä-Suomen punaisilla rintamilla. Heistä Artturi Nieminen kaatui Karjalan Kannaksella Muolaalla 3.4.1918. Teodor Suonperä haavoittui Porin rintamalla ja kuoli sairaalassa.Iisak Levula tuotiin Kokkolan vankileirille, missä kuoli ”ajetukseen” – käytännössä ravinnon puutteeseen 31.5.1918. Heikki Fors julistettiin kuolleeksi 2.2.1923, jolloin kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.1922. Forss teloitettiin vankileirillä.

Kalajoen suojeluskunnan esikunta lähetti yleensä kolmimiehisiä partioita vangitsemaan kutsunnoista kieltäytyneitä ja Kannuksen veturitallille lähetettäviä ”kapinallisia”. Yksi partioista komennettiin Holmanperälle. Partionjohtajana oli Jaakko Hukka apunaan maanviljelijä Juho Poukkula ja Hannes Karjaluoto. Partio löysi kutsuntaikäisen Onni Orasmaan Luoto-Friaan tuvalta. Käydyn keskustelun aikana Orasmaa, jolla oli paras pukunsa päällään, ilmoitti lähtevänsä kunhan polttaa tupakkansa loppuun ja käy vaihtamassa vaatteet kotonaan. Hukka ilmoitti tällöin, että ellei Orasmaa lähde välittömästi, hänet ammutaan. Jonkin ajan kuluttua Karjaluoto kysyi ”joko minä ammun” johon Hukka vastasi, että ”ammu”, mahdollisesti Orasmaan luullen tästä pelästyvän ja lähtevän heti partion mukaan. Hannes Karjaluoto, joka V. H. Kiviojan mukaan ”lie ollut vähän kouho ja hätäinen”, veti kuitenkin välittömästi liipaisemisesta ja Orasmaa kaatui kuolleena lattialle.

Yhteensä 12 kutsunnoista kieltäytynyttä lähetettiin Kannuksen vankileirille. He olivat Nestor Hakkarainen, Jaakko Seikkula, Niku Salmu, Frans Alfred Ventelä, Edvard Untinen, Heikki Luoto, Leonard Salo, Viktor Saarikko, Johan Viktor Saarikko, Oskar Gylden, Kalle Aronen ja Efraim Manninen.

Eemil Haanpää Frans Haanpää ja Hugo Anttila piiloutuivat metsään Tohko-ojan seudulle ja he asuivat siellä maakuopassa siihen saakka kun tilanne rauhoittui.

Piiskausta ja epäluottamusta

Kansalaissota-ajan kuvaan Kalajoella kuuluivat yhden suojelukuntalaisen tekemän murhan ja useiden pidätysten ohella muutamat alaikäisten piiskaustapaukset. Venäläisten tulkkina toiminut 17-vuotias Hannes Östman piiskattiin ”veljeilystä ryssien kanssa”. Sulo Orasmaa koki saman kohtalon. Kolmas piiskattu oli Hannes Niskanen, mutta syytä piiskaamiselle ei ole löytynyt. Vuoden 1918 aikana vangituista mainittakoon Matti Väänänen ja Maija Järvin, jotka palasivat vankileiriltä ”laihoina kuin luuranko”. Oskari Jutila surmattiin raa´alla tavalla Raahessa. Väänänen lienee ollut kotoisin Helsingistä ja Jutila taas oli kirjoilla Merijärvellä. Frans Heininen taisteli punakaartien riveissä Nakkilassa, joutuen vangiksi Karkussa. Hän oli viisi kuukautta vankina Hämeenlinnassa.

Yhteenveto Kalajoen tilanteesta

Kalajoella kansalaissodan aika oli huomattavasti rauhallisempaa kuin keskimäärin muualla Suomessa. Luonnollisesti ylilyöntejä tapahtui kuten esim. Onni Orasmaan ampuminen. Kalajoella paikalliset asukkaat ovat aina olleet rauhallisia, oikeudenmukaisia, auttavaisia ja järkeviä toimissaan. Sekaan on kuitenkin mahtunut joitakin ”kouhoja” ja muualta tulleita virkaintoisia virkaelättejä. Näiden aikaansaannoksia myöhemmin ovat esimerkiksi Kalajoen kapina ja muut virkaintoisten poliisiviranomaisten aiheuttamat hankaluudet. Aina on ollut henkilöitä, joiden kohdalla virkamerkki tai –asema on korvannut ammattitaidon.

Leninin henkivartijan Eino Rahjan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola.

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Jussilan talon, joss venäläiset joukot asuivat Kalajoella.

Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensa Aapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.

Aapo Mikonpoika Rahja avioitui Fanny Katarina Matintytär Sjöbergin (s. 23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan lasta:

Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia 20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885 Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia 9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa

Kahden ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi 1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.

Rahjan veljesten kototalo Tyngällä

Fanny ja Aapo Rahjan kaikki neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen haararadalla.

Kirvesmiehenä työskennellyt Aapo Rahja loukkaantui vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla 1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu leikkaus ei auttanut. Aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja 14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois vanhempien luota.

Eino ja Jukka Rahja liittyivät Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905 kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.

Eino Rahja toimi 1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha Krupskajan apuna levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän välisellä rautatiellä Eino Rahja toimi usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena puoluetyöntekijänä. Eino Rahjalla oli ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917 levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin poliittiset kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.
Eino ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.

Heinäkuun epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6. edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.

Lenin asui Jalkalassa Eino Rahjan appivanhempien talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja ja hänen puolisonsa Lyydia (os. Parviainen) oleskelivat tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle kirjeitä mm. hänen puolisoltaan Nadesha Krupskajalta. Jalkalasta Lenin jatkoi Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä toimineen Kustaa Rovion asuntoon.

Lenin odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin. Sieltä Eino Rahja saapui noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja muitakin naamioimistarpeita. Lenin sai suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi Eino Rahjan oli määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka ”Juu”.

Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla Lenin ja Rahja siirtyivät ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin ja Rahja poistuivat junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41. Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita Fofanova, joka työskenteli Lenin vaimon kanssa.

Tästä ovesta lähdettiin johtamaan vallankumousta.

Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.

Salaisessa asunnossaan – Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä Lenin sai lokakuun 24. päivänä tietää Eino Rahjalta, että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan kapinan.
Eino Rahja yritti vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia Lenin ei kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muuttiEino Rahjan neuvosta mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin, sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla Lenin ja Rahja poistuivat salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää hänet.

Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä – Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä kiistelyä hyväksikäyttäen Lenin ja Rahja pääsivät vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle, joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati kulkulupia.

Eino Rahja kumartui Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja itse jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan Komendantinvirastoon. Rahja kyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa. Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen. Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja suoristi jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.

Loppumatka Smolnaan sujui vaikeuksitta. Rahjalla oli hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla Eino Rahja tehtävä Leninin henkivartijan ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää järisyttivät maailmaa.

Rahjan veljekset ja vallankumous

Venäjän vallankumouksen 1917 ja Suomen sisällissodan 1918 aikana huomattavissa vallankumoustehtävissä olleet Rahjan veljekset Eino, Jukka ja Jaakko Rahja ovat kalajokista sukua ja Jaakko on syntynytkin Kalajoella. Rahjat asuivat Kalajoen Tyngällä ja olivat pari sukupolvea aikaisemmin ottaneet sukunimensä asuintalon mukaan.

Rahjan perhe on yksi esimerkki niistä tuhansista perheistä, jotka lähtivät 1800-luvun lopulla töihin Pietarin suurkaupunkiin. Pietarin metalliverstaalla töissä olleet veljekset liittyivät jo alle 20-vuotiaina Venäjän bolsevikkipuolueeseen heti sen perustamisen 1903 jälkeen. Seuraavan 14 vuoden aikana Rahjat olivat aktiivisesti mukana Vladimir Iljitsch Leninin johtamassa maanalaisessa puoluetyössä ja saavuttivat tulevan vallankumousjohtajan täyden luottamuksen.

Eino Rahja

Eino Rahja ( 1885-1936)(kuva) toimi Leninin tärkeimpänä turvamiehenä tämän ollessa etsintäkuulutettuna Pietarissa syksyllä 1917 kansalaissodassa. Rahja henkilökohtaisesti saattoi Leniniä pitkin Pietarin tarkasti vartioituja katuja ja siltoja aloittamaan vallankumouksen bolsevikkien päämajassa Smolnassa.
Kenelläkään muulla kalajokisella ei ole ollut yhtä suurta vaikutusta maailman historiaan kulkuun, sillä Lenin matkan turvaamisen epäonnistuminen olisi todennäköisesti merkinnyt myös vallankumouksen epäonnistumista. Eino Rahja oli lentäjä ja myöhemmin Tampereella punaisten puolustuspäällikkö.

Jukka Rahja

Jo marraskuussa 1917 Pietarin bolsevikki Juhana (Jukka) Rahja oli ollut Suomen vallankumouksen kannalla. Joulukuun loppupuolella hän vaihtoi jo Suomenniemen hevosia aseisiin Pietarissa. Sodan alettua Jukka toimi aluksi asejunan päällikkönä. Saattaessaan suurta asekuljetusta 27. tammikuuta hän haavoittui vaikeasti molempiin jalkoihin valkoisten väijytyksessä. Veljensä Jukan haavoituttua asejunan päälliköksi astui Eino Rahja.
Eino ja Jukka Rahjalla oli merkittävä osuutensa myös Suomen sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen siirtymisessä yhä avoimemmin aseellisen vallankumouksen linjalle syksyllä 1917. Leninin ja bolsevikkien kaapattua Venäjällä vallan itselleen lokakuussa 1917 Jukka Rahja nimitettiin Suomen apulaiskuvernööriksi. Nimitys ei kuitenkaan käytännössä toteutunut, sillä Suomi teki jo eroa Venäjästä.

Sisällissota

Pari kuukautta myöhemmin alkaneen Suomen sisällissodan aikana Eino Rahja oli yksi kapinallisten johtoryhmän jäsenistä ja hänen avullaan punaiset saivat Venäjältä runsaasti aseita ja ampumatarvikkeita. Tammikuun lopussa Helsinkiin saapui Leninin lupaama asejuna, joka toi 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä eli "kuularuiskua", 10 kenttätykkiä ja suuret määrät ammuksia. Kuljetusta johtivat Jukka ja Eino Rahja
Jukka Rahja haavoittui heti sodan alussa lähellä Viipuria ja joutui seuraamaan sodan kulkua sivusta. Maaliskuussa Eino Rahja oli jo punaisen armeijan ylipäällikkö yhdessä Adolf Taimen ja Evert Elorannan kanssa. Sodan aikana hän ei ylipäällikön tehtäviään juuri ehtinyt hoitaa, vaan oli mukana taisteluissa Lempäälän rintamalla ja neuvotteli venäjän kielentaitoisena venäläisten kanssa lisäavusta. Lentotiedustelua Eino suoritti Lylyn taisteluiden aikaan maaliskuussa. Korkeakosken taistelussa 19. maaliskuuta Eino Rahja johti puolustusta ja myöhemmin turvasi perääntymistä komentamallaan panssarijunalla.

Valkoisten onnistuessa katkaisemaan ratayhteyden Helsingin ja Tampereen välillä Eino Rahja yritti panssarijunan komentajana läpimurtoa Helsingistä Tampereelle. Taisteluiden välillä Eino Rahja kävi pyytämässä apua Pietarista. Tilanteen käytyä toivottomaksi Rahjat pakenivat muiden punaisten johtajien tavoin Pietariin.

SKP:n perustajia

Punaisten tappion jälkeen Eino ja Jukka Rahja olivat perustamassa Moskovassa syyskesällä 1918 Suomen Kommunistista Puoluetta ja he kuuluivat sen ensimmäiseen keskuskomiteaan. Eino ja Jukka Rahja suunnittelivat vielä 1920-luvun taitteessa aktiivisesti uuden aseellisen vallankumouksen käynnistämistä Suomessa. Kumpikin oli kouluttamassa punaupseereita Pietarin lähellä. Eino Rahjalla oli myös suunnitelma kenraali Mannerheimin murhaamiseksi, mutta se ei koskaan toteutunut.
Suomalaisten kommunistien keskinäisessä välienselvittelyssä Pietarin Kuusisen klubilla vuonna 1920 surmansa sai mm. Jukka Rahja ja Jaakko Rahja haavoittui vaikeasti. Eino Rahja yleni puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja palkittiin kahdesti Punaisen lipun kunniamerkillä. Hän kuoli 1936 ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin luostariin.
Nuorimpia veljiään vähemmän politiikkaan os alkanut Jaakko Rahja kuoli syöpään 1926 ja hänet on haudattu Petroskoihin. Eino ja Jukka on haudattu Pietariin.

Raution suojeluskunnan historia

Raution kuntakokous harkitsi turvallisuus-suojeluskunnan perustamista v. 1906, mutta katsoi kuitenkin olot niin rauhallisiksi ettei sitä tarvittu. Seuraavan kerran asia tuli vakavammin esille v. 1917, ja Raution suojeluskunta perustettiin 16.11.1917. Hankkeen varsinaisena puuhamiehenä toimi Alfred Niemelä ( myöhemmin sukunimi Tokola) ja poliisikonstaapeli Efraim Haapakoski, joka oli sotilasarvoltaan vääpeli ja hän oli aikaisemmin palvellut Venäjän armeijassa vääpelin vakanssilla. Suojeluskuntaan liittyi heti perustamisen jälkeen 30 jäsentä.

Suojeluskunnan toiminta alkoi vuoden 1918 alkupuolella. 30.1.1918 Raution suojeluskunta komennettiin Ouluun. Tähän komennuskuntaan osallistui 20 miestä. Kempeeleen suunnasta kalajokiset ja rautiolaiset hyökkäsivät kaupunkiin, joka 3.2.1918 vastaisena yönä vapautui.

Raution suojeluskuntalaisia osallistui taisteluihin, mm. Orivedellä, Tampereella, Hauholla aina Vipuriin asti, eikä tappioiltakaan säästytty. Yrjö Jokelin kaatui Orivedellä ja Frans Anttila Hauholla. Taisteluissa haavoittuivat ainakin Efraim Haapakoski, Richard Lyly, Augusti Suomala ja Aarne Yliverronen. Rautiolaisia suojeluskuntalaisia osallistui vartiointitehtäviin mm. Kokkolassa ja Seinäjoella.

Ensimmäinen rautiolainen, joka antoi henkensä isänmaan vapauttamisen puolesta oli Orivedellä 18.3.1918 kaatunut Yrjö Jokelin.

Vapaussodassa kaatui kaksi rautiolaista Yrjö Jokelin ja Frans Anttila

Vapaussodan uhrien muistoksi perustetun sankaripatsaan

paljastustilaisuus pidettiin 4.6.1922.

Kotirintamalla suoritettiin rahankeräys, joka tuotti 600 markkaa ja Säästöpankki lahjoitti keräykseen 5000 markkaa. Näillä varoilla ostettiin vaatteita ja vaatteet lähetettiin rintamalla oleville suojeluskuntalaisille. Huhtikuun 15 päivänä pidetty Raution kuntakokous päätti kunnallistaa suojeluskunnan. Kokous päätti, että kaikki miehet 17-60 ikävuoteen on kirjoitettava suojeluskuntaan, jolle valittiin viisimiehinen esikunta. Siihen tulivat Alfred Niemelä, August Verronen, Jani Parantala, Jaakko Pyörret, Antti Kangas, sekä rahastonhoitajaksi J.J. Niemelä. Suojeluskunnan varoja päätettiin maksaa myös palkkaa suojeluskunnan päällikölle, joka silloin oli Alfred Niemelä. Punaisten puolella taisteluihin tiettävästi ei osallistunut yhtään rautiolaista.

Vapaussodan veteraaneja vasemmalla edessä Joel Räihä, Aarne Yliverronen, Jaakko Takkunen, Heikki Pahkamaa. Vasemmalla seisomassa Alfred Tokola, Richard Lyly, Väinö Suomala, Juho Ylitalo ja Armas Härö.

Setäni Antti Aho osallistui vapaussotaan.

Suomen senaatti vahvisti asetuksen suojeluskunnista, jolloin niistä tuli vapaaehtoisia maanpuolustusjärjestöjä. Maa jaettiin suojeluskuntapiireihin ja piirit alueisiin. Raution suojeluskunta kuului Keskipohjanmaan SK piiriin ja IV alueeseen, jonka päällikkönä oli jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Hän kaatui jatkosodassa, Raution suojeluskunnassa oli enimmillään 80 jäsentä. Paikallispäälliköt vaihtuivat usein, koska toiminta oli vilkasta ja vakanssi oli aika suuritöinen.

Taipaleen piharakennuksen seinustalla v. 1928 istumassa vasemmalla August Taipale, Lempi Raasakka, Impi Peltonen, Tyyne Taipale, Rauha Taipale, Johanna Taipale, poika joka on osittain näkyvissä on Martti Taipale. Keskirivissä vasemmalla aluepäällikkö Leskinen, Viljo Parantala, Eino Alaverronen, Armas Niska, Otto Petäjistö, Tauno Alaverronen ja Väinö Typpö. Ylärivissä Martti Yliverronen, Martti Aho, Heino Verronen, Jaakko Pyörret, tunnistamaton ja Kaarlo Verronen. Kuvassa olevat naiset huolehtivat porukan ruokailusta.

Ensimmäiseksi paikallispäälliköksi valittiin Alfred Niemelä, joka oli SK vääpeli ja hänen jälkeensä oli päällikkönä toinen vääpeli eli Efraim Haapakoski muutaman vuoden. Sen jälkeen tuli päälliköksi Jalmari Niemonen, joka kuoli tapaturmaisesti. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Jalmarin veli Sulo Niemonen. Seuraava päällikkö oli Veikko Penttilä ja hänen jälkeensä Mikko Haapakangas, joka kaatui talvisodassa. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Niilo Saaronmaa, joka kaatui jatkosodassa. Jatkosodan aikana tehtävää hoitivat August Verronen ja Kalevi Vihma, vähän aikaa kumpikin.

Toiminta oli varsin monimuotoista. Järjestettiin erilaisia maastoharjoituksia ja ammuntaa. Ammuntaharrastus oli aivan kilpailutoimintaankin. Ensimmäinen ampumarata oli Kytölän rata, nykyisen Aimo Koiviston talon takana. Vuonna 1920 rata siirrettiin vanhan pappilan taakse metsään. Urheilutoiminta kuului kiinteästi suojeluskunnan toimintaan. Talvella järjestettiin hiihtokilpailuja ja kesällä yleisurheilukilpailuja. Myös erilaisia kursseja, juhlia ja valistustilaisuuksia järjestettiin lottien kanssa yhteistoiminnassa. Lotat hoitivat muonitukset ja muut järjestelyt.

Suojeluskuntatalo

Vapaussodan aikaisia tapahtumia Rautiossa ja rautiolaisten osallistuminen Vapaussotaan

Vuonna 1917 kesällä ja varsinkin syyskesällä pidettiin Raution Työväentalolla, joka oli Alapäässä nykyisen Aimo Räihän talon läheisyydessä, monenlaisia punaisten kokouksia niin kuin niitä täällä nimitettiin. Rautiolaiset työväenyhdistyksen jäsenet eivät itse niinkään olleet innokkaita, mutta varsinaiset akitaattorit ja kokoonkutsujat tulivat lähes aina muualta.

Yleistä levottomuutta lietsottiin jopa valtakunnan ylimpien miesten taholta. Tästä isä ja äiti kertoivat seuraavaa: Koko Vapaussota on Oskari Tokoin syytä. Tokoi oli senaattorina ja valtion rahavarojen hoitajana. Kun hän oli kunnianhimoinen mies ja erinomainen puhuja, niin hän puheissaan yllytti työväestöä levottomuuksiin, jopa aivan aseellisen kapinan tielle. Ehkä oli niin, että Tokoikaan ei itse halunnut sotaa, mutta hän meni tässä yllytyksessään niin pitkälle, että ei enää hallinnut tilannetta. Vapaussodan aikana Tokoi pakeni Venäjälle vieden mukanaan valtion kassan noin seitsemän miljoonaa Suomen markkaa. (Tokoin vaiheet Venäjällä ja sen jälkeen on kirjoissa esitetty, mutta tämä toiminta, jonka tässä kerron, on jäänyt kertomatta. Tämän isän ja äidin kertomuksen todisti yhtäpitäväksi myös Rautiossa elänyt ja Vapaussotaan osallistunut maanviljelijä Matti Sorvari, jonka kanssa Vapaussodan aikaisista tapahtumista paljon puhelimme. Matti Sorvari oli suomalaisen talonpojan ihannekuva.)

Punaisten kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin. Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.

Kun etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö, Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti. Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia. Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.

Sinä iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka taloon.

Niemelässä toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen. Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta. Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.

Huhuttiin, että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin. Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella 1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.

Niinpä Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.

Tulkoon tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla. Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää. Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin. Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.

Tapaus Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä oli kehoittanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan. Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun, mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan, ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen peloittamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen oman tarinansa Niko Hihnalalle.

Juna jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui tarkka-ampuja.

Tulkoon vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet, että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut: ”Minä takaan nämä miehet.”

Tällöin junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset nimet pois.

Tässä mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.

Vuonna 1931 perustettiin urheiluseura Raution Kisailijat, mikä otti urheilutoiminnan hoidettavakseen, mutta ampumakilpailujen järjestäminen jäi edelleen suojeluskunnalle. Aluepäällikkö Leskinen oli hyvin usein mukana suojeluskunnan järjestämissä tapahtumissa, Suojeluskunnalla oli myös poikaosasto, johon kuului useita kymmeniä kansakouluikäisiä poikia, joille järjestettiin harjoituksia, kilpailuja ja ammuntaa pienoiskiväärillä. Poikaosaston kouluttajana toimi August Taipale. Kolmenkymmentäluvun puolivälissä suojeluskunta osoiti Raution alapäässä meijerin vieressä sijaitsevan Lehtola nimisen kiinteistön, jossa oli aikaisemmin ollut yksityiskauppa, se oli ollut useammankin yrittäjän hallussa. Juuri talvisodan edellä rakennusta laajennettiin. Siihen tehtiin juhlasali ja vintille asunto paikallispäällikölle. Laajennuksen rakennusaineet kerättiin metsänomistajilta. Talkootyötä tehtiin paljon. Rakennusaikainen suojeluskunnan päällikkö Mikko Haapakangas ei ehtinyt paljon suojeluskunnan omasta talosta nauttia, kun talvisota alkoi, jossa Mikko Haapakangas kaatui. Jatkosodan aikana talo oli monenlaisessa käytössä. Siinä toimi muun muassa kulkutautisairaala.

Sodan jälkeen suojeluskunta määrättiin lakkautettavaksi. Raution suojeluskunta ehti ennen lakkauttamistaan lahjoittaa talon Mannerheimin Lastensuojeluliitolle toivomuksella, että talo kunnostetaan terveystaloksi. Kunta kuitenkin hankki talon omistukseensa ja rakensi terveystalon toiseen paikkaan Yliverroselta ostetulle tontille. Entisessä suojeluskuntatalossa oli kunnantoimisto noin kymmenen vuoden ajan ja kunnan vuokralaisena sinä toimi Raution Säästöpankki. Kunnantoimiston muutettua kirkolle, talo myytiin Uuno Alaverroselle.

Kalajoen työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen mukaisesti.

Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.

Kun Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin ennenkin”.

Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen, jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.

19.11.1905 pidetyssä kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa jälkeen.

Työväenyhdistys SDP:n osastoksi

Kalajoen työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21. päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10 tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen, jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.

Raittiusliike oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana. Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen jäsenyydestä.

Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.

Ensimmäinen työtaistelu

Kalajoen työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen mainitun työnjohtajan erottamiseksi.

Sahan isännistö ei vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten lyömiseen.

Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa, työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906 tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M. Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut, vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.

Pitkä ja vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.

Oma toimitalo ja eduskuntavaalit

Oman toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä. Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist, veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina auttajina.

Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä ammattiosasto.

Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %

Johan Aleksandr Lankila – kansanedustaja

Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen. Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi 14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.

J. A. Lankila valittiin Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden 1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.

J. A. Lankilan suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra A. W. Rae y.m.”

Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.

Venäläiset sotilaat Kalajoella

Ensimmäisen maailmansodan aikana Kalajoella majailleet venäläiset sotilaat käyttäytyivät yleensä hyvin. Inhimilliset sekä sodasta johtuneet seikat kärjistivät joskus välejä. Muuan upseeri rakastui kalajokiseen naiseen ja olisi halunnut viedä tämän mukanaan Venäjälle, mutta kun nainen kieltäytyi lähtemästä, upseeri ampui itsensä.

Venäjän käydessä sotaa joutuivat suomalaiset joskus epäilyksen kohteeksi, että olisivat muka salakuljettamassa aseita, ja tämän vuoksi meikäläiset joutuivat tarkastuksiin: matkalaisten rahtikuormat revittiin auki, jauhosäkkejä puhkottiin pistimillä ja merellä kulkevilta vaadittiin passintarkastus. Erityisesti pyöräilijöitä valvottiin. Polkupyöräilijän piti aina vaadittaessa esittää pyöräpassinsa. Tällaisten nopeiden kulkijain epäiltiin vievän sanaa ja olevan kulkuvälineensä vuoksi käytettävissä, kun salajuonia punottiin.

LAITALA ELI JUSSILA – rakennushistoriaa

Valtatielle hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku Juhonpojan mukaan.

Talon varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöitä harjoittaneita isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti kokkolalaine  Pietari Karling, joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho Yrjönpoika. Myöhemmin Juho Juhonpoika jatkoi isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakennettiin tilat salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi lohkomaalla.

Vuonna 1871 talon osti Jaakko Friis. Jussilan naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan Friis joka poikineen jatkoi Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis. Jaakko Friis harjoitti Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas, pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko Friis järjesti Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna 1880.

Eräs lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko Friisin sinne tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat punamullatut hirsiseinät.

Todennäköisesti 1800-luvun lopulla, ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on rakennus varustettu kahdella kuistilla ja laudoitettu.

Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla työskennellyt Jaakko Laitala osti Jussilan Jaakko Friisin leskeltä vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko Laitalan aikana.

Jaakko Laitala on rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.

Rakennuksessa on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla. Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon käytössä.

1900-luvun alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate 1900-luvun alussa.

Sisällä olleet tulisijat (mm. keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista talossa on vain juokseva kylmä vesi.

Laitalan suku omistaa talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä. Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto. Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.

Pohjankylä jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli. Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on myös suojeltu kaavamerkinnällä.

Kalajoen suojeluskuntatalo – Suoja

Leo Takalo on tehnyt pienoismallin Kalajoen suojeluskuntatalosta – Suojasta.

Kalajoen suojeluskuntatalon Suojan portailla kesällä 1933 vasemmalla edessä rovasti Arvi Metsovaara ja Vihtori Kosola.

Arkkitehtuuriltaan selkein identiteetti muotui suojeluskuntataloille. Niitä rakennettiin 1920-luvulta lähtien ympäri Suomea, ja suunnitelijoiden joukossa oli nimekkäitä suomalaisarkkitehtejä, kuten Alvar Aalto.

Kalajoella on säilynyt alueen ainoa suojeluskuntataloksi pystytetty rakennus. Rakennuksen lahjoitti Santaholma Oy, ja sen runko tuotiin Kalajoelle Merijärven Männistöstä, jossa se oli ollut Santaholman metsänhoitajan asuinrakennuksena. Talosta tehtin ajan ihanteiden mukaisesti 1920-luvun klassismin mukainen rakennus, johon tehtiin päätykolmiolla varustettu avokuisti ja alkuperäisiin ikkunoihin korkeuttaan leveämpi ruutujaottelu. Talo valmistui vuonna 1932 ja sai voimaa ja puolustahtoa korostavan nimen Suoja. Suojeluskunnalla oli Kalajoella vahva kannatus, jo sen toimintaa on luonnehdittu innokkaaksi. Urheilu ja varsinkin ammunta nousi Kalajoella suureen suosiin. Harjoituspaikka oli nykyinen hiihtomajan maasta Keihäsojalla. Ampujina kunnostautuivat mm. Kaarran veljekset. Talosta tehtiin sotien jälkeen terveystalo ja nykysin se palvelee nuorisotalona.

Kalajoen Suojeluskunta ja Lotta-Svärd

Suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestö tekivät runsaan neljännesvuosisadan kestäneen olemassaolonsa aikana erittäin mittavan työn suomalaisen nuorisokasvatuksen hyväksi. Jatkosodan jälkeen 19.9.1944 syntyneen välirauhansopimuksen mukaan nämä järjestöt oli voittajan saneluna lakkautettava ja samalla merkittävä osa maamme historiaa tuli unohduttaa. Itse asiassa vaadittiin unohtamista, mutta todellisuudessa kyseessä oli unohduttaminen. Suojeluskunta ja Lotta Svärd-toiminta eivät koskaan ole unohtuneet siinä mukana olleilta. 1990-luvulla on vihdoin käynyt mahdolliseksi antaa näille järjestöille se arvo, joka niille kiistattomasti kuuluu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kalajoki oli suojeluskunta- ja lottatoiminnassa yksi Keski-Pohjanmaan ja koko Pohjois-Suomenkin aktiivisimpia. Kalajoen suojeluskunnan ja lottaosaston liikuntakasvatus ja siihen olennaisesti liittyvä kilpaurheilu olivat järjestöjen eniten julkisuutta ja menestystä saanut toiminnan osa maailmansotien välisenä aikana. Kalajoen suojeluskunnan piiristä nousi ensimmäinen keskipohjalainen maailmanmestari, sotilaskivääriampuja Lauri Kaarta, joka saavutti kaksi MM-kultaa kesällä 1937. Hänen veljensä, 1990-luvulla edelleen kilpaillut Martti Kaarta otti samoissa kisoissa MM-pronssia.

Suojeluskunta oli myös Jussi Kurikkalalle keskeinen väylä nousussa kohti neljää maailmanmestaruutta ja muita suuria arvokisamenestyksiä. Lottien puolella olivat kansallisella huipulla hiihtäjä Saima Kärje ja pikajuoksija Lilja Erkkilä.

Itsenäisyystahto loi suojeluskunnat

Suomen suojeluskuntien virallista syntymäpäivää ei ole mahdollista osoittaa, mutta vuosi on joka tapauksessa 1917, jonka syksyllä myös Kalajoki sai oman suojeluskuntansa. Suojeluskunnista käytettiin alkuvaiheessa usein nimeä palokunta ja sellaisia perustettiin ainakin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle jo toukokuussa 1917.

Keväällä 1917 aloitti Helsingissä toimintansa salaperäisenä pidetty Uusi Metsätoimisto, jonka piiriin kuului myös sotilaskomitea. Aktiiviselle taistelujärjestöliikehdinnälle on tuloksetta etsitty syntysanojen lausujaa; aate kehittyi vähitellen eri puolilla Suomea. Voimaliiton, vuoden 1906 aikaisen suurlakon itsenäisyysjärjestön ja syksyllä 1914 alkunsa saaneen jääkäriliikkeen voidaan kuitenkin katsoa tarjonneen sekä esikuvan että lähtökohdan vuonna 1917 syntyneille suojeluskunnille. Mainitun vuoden lopulla suojeluskuntia, palokuntia tai urheiluseuroja oli maassamme sadoittain. Paloaatteet olivat käytännössä johtaneet siihen, että harjoitukset muodostuivat yhä sotilaallisemmiksi ja aseiden hankkinen vastaisen varalta tuli yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä. Suojeluskunnilla oli olennainen merkityksensä myös Suomen itsenäisyysajatuksen levittäjänä. Vuoden 1917 ensimmäisten suojelukuntien miehet muodostivat seuraavana vuonna kansalaissodan valkoisen armeijan rungon; he olivat kansan nostajia ja mielialan rohkaisijoita.

Suomen hallitus sai 12.1.1918 eduskunnalta valtuudet luoda järjestys maahan. Eri puolille Suomea syntyneet suojeluskunnat alistettiin pian tämän jälkeen hallituksen määräysvaltaan. Venäjältä Suomeen palannut kenraali C.G.E. Mannerheimin johdolla valkoisen hallituksen joukot aloittivat tammikuun 28. päivän vastaisena yönä venäläisen sotaväen riisumisen aseista. Runsaan viikon kuluessa koko Pohjois-Suomi oli valkoisten hallussa.

Kesällä 1918 suojeluskuntiin kuului noin 25 000 jäsentä, syyskuun lopulla 40 000 ja seuraavana kesänä jo yli 100 000.

Suojeluskunnan perustaminen Kalajoelle

Heinäkuussa 1917 sai Alfred Kärje kirjeen tohtori E.E. Kailalta ja maisteri Otto Penttilältä saapua heti Helsinkiin neuvottelemaan kyseellisten palokuntien perustamisesta Kalajoelle sekä lähipitäjiin ja samalla saamaan ohjeita tätä tarkoitusta varten. Kärje kävi hakemassa ohjeet Yrjönkatu 25:ssä Helsingissä sijaitsevasta Metsätoimistosta ja sai harjoituskirjallisuutta sotilasharjoituksia ja aseitten käyttöä varten.

Tuohon aikaan ryssät valvoivat Kalajokea. Kalajoella yritettiin välttää kaikki selkkaukset ryssien kanssa. Ryssät kuitenkin häiritsivät iltamista palaavaa nuorisoa ammuskellen ja pelotellen. Tämä tietysti herätti paikkakuntalaisissa katkeraa vihaa heitä kohtaan. Samaan aikaan, kun punaiset ja ryssät pitivät kokouksiaan työväentalolla, kerääntyi Säästöpankin talolle kymmenhenkinen seurue päättämään kunnallisen suojeluskunnan perustamisesta Kalajoelle. Rauhallisesti kokous ei kuitenkaan saanut jatkua, sillä punaiset ilmoittivat ryssille, että porvarit ovat suunnittelemassa kapinaa heitä vastaan. Ryssät syöksyivät kiväärein ja pistimiin varustettuina pankin saliin ja vaativat aseiden luovuttamista heille sekä järjestivät salista eteiseen johtavalle ovelle henkilökohtaisen tarkastuksen. Ryssät vaativat myös pankin kassaholvia avattavaksi, koska heille oli ilmoitettu siellä säilytettävän aseita. Kun holvia ei avattu. ryssät määräsivät jokaisen yksitellen poistumaan salista eteiseen ja kaksi sotilasta ovella suoritti taskujen tarkastuksen. Alfred Kärje sai piilotettua oman aseensa neiti Pernun avulla. Muiltakaan ei aseita löydetty. Ryssät lähtivät tyhjin toimin takaisin.

Nämä tapahtumat rohkaisivat kalajokisia perustamaan oman suojeluskuntansa. Seuraavaksi päiväksi kutsuttuun kansalaiskokoukseen saapui miehiä pitäjän kaikilta kulmilta niin paljon, että pankkitalon avarat suojat olivat ääriään myöten täynnä ja vielä pihallakin useita satoja miehiä, arviolta kaikkiaan 800 miestä. Kokouksessa selostettiin tilannetta ja päätettiin yksimielisesti perustaa Suojeluskunta, jolla tulisi olemaan paikalliset osantonsa kaikissa kylissä. Kun kunnanvaltuustokin teki myöhemmin vastaavan päätöksen, voitiin suojeluskunnan säännöille anoa vahvistusta.

Ennen kansalaiskokouksen hajaantumista marssittiin koko kahdeksansadan miehen joukolla Työväentalon ohi, missä ryssät ja punaiset pitivät kokouksiaan. Kun joukko pääsi työväentalon kohdalle, oli joku kuljettanut sanan porvareiden tulosta, hyökkäsi sieltä sotilaita juoksujalkaa ulos maantielle. Nähtyään niin suuren joukon miehiä, he eivät uskaltaneetkaan muuta kuin asettua tienviereen kunniantekoon ja vastaamaan tervehdykseen. Punaiset, joiden johtajana ja venäläistulkkina toimi kommunisti Hannes Östman niminen nuorukainen, olivat koettaneet kiihottaa sotilaita avaamaan tulen joukkoa vastaan. Nämä kuitenkin huomaisivat sen mahdottomaksi, eivätkä ryhtyneet minkäänlaiseen toimintaan. Marssia jatkettiin Kalajoen markkinapaikalle, missä käännyttiin takaisin isänmaallisia lauluja laulaen. Takaisin pankin talolle saavuttua hajaantui väkijoukko rauhallisena koteihinsa. Näin kirjoitti Alfred Kärje.

Lähdeaineisto
Lauri Järvinen: Kalajoen suojeluskunta ja Lotta-Svärd

Suojeluskunnilla suuri rooli sotien välisessä urheilussa

Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirn hiihtoparhaimmistoa 1930-luvun puolivälissä. Vas. Heimo Pulkkinen, Jussi Kurikkala, Valde Åaivu, A. Oravala ja M. Karkulahti.

Valtakunnallinen suojeluskuntajärjestö nousi kanslaissodan 1918 jälkeen merkittäään asemaan suomalaisen urheilutoiminnan kehittämisessä. Käytännössä SVUL ja suojelluskunnat toimivat yleensä hyvässä yhteisymmärryksessä. Jokaisesssa suojelukuntapiirissä oli päätominen urheiluohjaaja. Tehokkaimmat heistä olivat usein avainasemassa maaseudun muuten vähäisen urhelutoiminnan virittämisessä ja suurten massakilpailujen toteuttamisessa. SVUL puolestaan keskitti voimavaransa enemmänkin kilpaurheilun tukemiseen, kun järjestöllä ei ollut varaa päätoimisten sihteerien palkkaamiseen.

Suojeluskuntien järjestämät urheilukilpailut kokosivat 1920-luvulla yli 700 000 osanottajaa. Urheilutoiminnan luonteen ”sotilaallistumisesta” huolimatta suojeluskunnat säilyttivät myös 1930-luvulla merkittävän roolinsa suomalaisessa urheiluelämässä. Voimistelun ja urheilun mahdollisuudet huomattiin.

Yleisurheilu ei yltnyt Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirissä 1920-luvulla sen enempää harrastajamäärien kuin tulostenkaan valossa samalle viivalle hiihdon kanssa. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin kulta-aikaa olivat 1930-luvun alkuvuodet. Korkeimmat tunnusluvut kirjattiin 1932, jolloin 178 kilpailua koko 200 joukkuetta ja 3956 osanottajaa, Talvella toteutettiin 56 hiihtokilpailua, 36 ampumahiihtokilpailua sekä kolme muuta kilpailutapahtumaa. Kesän vastaavat luvut olivat yleisurheilun osaslt 27, pesäpallon 19, maastojuoksun 16 ja muiden kilpailujen 21. Lukumäärät olivat kelvollisia, mutta tulokset eivät.

Suojeluskuntapiirien huomattavaan laajuuteen nähden järjestöllä oli liian vähän urheiluneuvojia, Tavoitteena olikin keskittää voimat muutamaan lajiin, ensisijaisesti ammuntaan, hiihtoon, murtomaajuoksuun, pesäpalloon ja voimisteluun.

Keski-Pohjanmaan urheilupiirin toiminnan on arvioitu jääneen 1920-luvun alussa vähäiseksi suojeluskuntien keskeisen roolin takia. Pienillä paikkakunnilla suojeluskuntien vaikutus voitiin kokea jopa liian vahvaksi. Jollakin tahoilla pelättiin suojeluskuntien ottavan vallan koko urheiluelämässä. Muutamilla paikkakunnilla suojeluskunnat huolehtivat yksinään urheilutoiminnasta. Alujejärjestelmään siirtyminen 1935 heikensi suojeluskuntien otetta urheiluelämästä järjstön keskittyessä sotilaallista taitoa vaatineisiin lajeihin.

Järjestöjen yhteistyö sujui mallikkaasti kaikesta huolimatta. SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin käynnistyminen vuoden 1918 katkoksen jälkeen kytkeytyi suojeluskuntapiirin toimintaan. Urheilupiri järjesti yleisurheilun ja pyöräilyn mestaruuskilpailut Kokkolan suojeluskuntajuhlien yhteydessä syyskuussa 1919. Keski-Pohjanmaan urheilu- ja suojeluskuntapiirien käytännön yhteistyöhön liittyivät 1920- ja 1930-luvuilla yhteiset piirinmestaruuskilpailut. Suojeluskuntapiri näyttää olleen tässä yhteistyössä määrävämi osapuoli.

SVUL:n liittojohtokunta esitti vuonna 1931, että keskusjärjestön piirijako muutettaisiin yhteneväiseksi suojeluskuntajärjstön vastaavan jaon kanssa. Hnake ei koskaan toteutunut.

Hiihdon osalta päästiin valtakunnallisella tasolla 1930-luvun alussa sopimukseen siitä, että suojeluskunnat keskittyvät massatoiminnan järjestämiseen ja Hiihtoliitto klpailutoimintaan. Suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset talvimestaruuskilpailut tosin kokosivat laduilleen suurin piirtein kaikki maan parhaat hiihtäjät ja menestyminen niissä oli usein vaikeampaa kuin lajin SM-kisoissa. Maakunnan suurhiihtäjä Jussi Kurikkalakaan ei yltänyt talven 1934 kahdeksatta sijaa parempaan menestykseen. Järejstön valtakunnalliset mestaruudet ratkaistiin 1938 Kannuksessa, jolloin Vaasan suojeluskuntapiiriä edustanut kruunpyyläinen Per Strandvalla – Mona-Lisa Strandvallin isä – lykki yllättäen 20 kilometrin kolmanneksi ja uusi sijoituksensa kolme vuotta myöhemmin suojeluskuntajärjestön viimeiseksi jääneissä talvimestaruuskilpailuissa Viipurissa.

Valtakunnallisessa vertailussa ammunta oli Kesk-Pohjanmaan suojelukuntapiirin ylivoimaisesti vahvin urheilumuoto. Sen kautta nousivat 1930-luvula suurin kansainvälisiin menestyksiin Toholammilta kotosin olleet kvääriampujat Kullervo ja Viljo Leskinen sekä kalajokiset Lauri ja Martti Kaarta. Leskiset tosin edustivat tuolloin jo Lapuan suojeluskuntaa, jonka tunnuksin Kaarratkin kilpailivat sotavuosien edellä.

Lähdeaineisto Lauri Järvinen Sata tarinaa urheilusta ISBN 978-952-93-2182-7

Martti Kaarta on kilpaillut yhdeksällä vuosikymmenellä

Martti Kaarta on kokenut läheltä itsenäisen Suomen taisteluvaiheet, sillä hänen veljensä kaksinkertainen maailmanmestari Lauri Kaarta kaatui Viipurissa talvisodan viimeisenä päivänä.

Martti Kaarta ampui MM-pronssia sotilaskiväärin polviasennosta 1937 Helsingin Malmilla, missä Lauri Kaarta ylti kahteen saman aseen joukkuemaailmanmestaruuteen. Lauri ampui MM-hopeaa vielä 1937 Luzernissa ja hänen MM-mitaliensa yhteismäärä on seitsemän.

Martti Kaarran aktiivinen kilpa-ammunta alkoi 1920-luvulla ja ura on ulottonut ainutlaatuisesti yhdeksännelle vuosikymmenelle, aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Palkintokokoelmassa on muistona arvokkaita suojeluskuntamitaleja aivan järjestön alkuvuosilta.

• Isälläni oli metsästysaseitaja perhepiirissä ampuminen alkoi jo nuorena, kun myös veljeni Lauri ja Eino olivat innokkaita. Suojeluskuntien valtakunnallisissa mestaruuskilpailuissa koko kolmikkomme oli ainakin kerran yhtäaikaisesti 10 parhaan joukossa kouluammunnassa.

Martin ykköslaji oli aluksi kuitenkin hiihto, aina siihen saakka, kun hän revähdytti tukinnostossa niin pahasti kylkensä, ettei hiihtäminen jatkossa sujunut ilman pistosta. Kalajoen suojeluskunnassa oli kymmeniä kilpa-ampujia, mutta vain muutamat kilpailivat piirinsä ulkopuolella. Suojeluskuntakisoissa Kaarta menestyi kaikilla kivääriaseille sekä lisäksi sotilaspistoolilla. Pohjanmaan aluemestaruuskilpailut olivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla mittavia huipputapahtumia, sillä Kaarran veljesten ohella radalla nähtiin Lapuan suojeluskunnan Kullervo Leskinen, joka uransa aikana voitti yhdeksän maailmanmestaruutta ja Kauhavan suojeluskunnan Viktor Miinalainen, vapaakiväärin kolminkertainen maailmanmestari. Myös Kullervo Leskisen veli Viljo kuului maailman parhaimmistoon.

Martti Kaarran MM-mitali 1937 tuli yllätyksenä asiantuntijoillekin, sillä hän ei kuulunut Suomen sotilaskiväärijoukkueeseen. Silloiset säännöt sallivat kuitenkin muidenkin osallistua henkilökohtaisiin lajeihin ja Martin tavoin edustusryhmien ulkopuolelta tullut Olavi Elo voitti jopa kolmiasenkilpailun uudella maailmanennätyksellä.

• Saavuttaessani MM-pronssia olin polviasennon puolivälissä selvästi yli maailmanennätysvauhdin, mitä tosin en itse tiennyt. Kun päivä oli lämmin, lähdin kävelemään ja se osoittautui virheeksi. Korkea-arvoinen upseeri näet tuli luokseni ja kehotti jatkamaan rauhallisesti todeten, että on syntymässä uusi maailmanennätys. Sen jälkeen tuli paineita ja toinen puolisko sujui huonommin, mutta kolmen parhaan joukkossa kuitenkin säilyin ja pidin hetken maailmanennätystä.

Ampuminen on äärimmäisen herkkä laji, missä parhaidenkin tulostaso vaihtelee melkoisesti. - En ole milloinkaan onnistunut ampumaan polvi- tai makuuasennoista 20 peräkkäistä kymppiä, vaikka joskus on ollut hyvin lähellä. Harjoituksissa pienoiskiväärin polviasennon kymmenen peräkkäistä laukausta 50 metriltä meivät kotipihan radalla kerran kymppiin samasta reiästä, vaikka kävin viiden laukauksen jälkeen katsomassa tulosta. Yleensä huippurytmiä ei heti tavoita uudelleen, mutta sillä kertaa kävi toisin.

Pienoiskivääriin siirtyminen tapahtui viime sotien jälkeen, joskin tämäkin ase oli tullut kilpailumielessäkin tutuksi jo aikaisemmin, vaikka veljesten kaikki MM-mitalit kirjattiin sotilaskivärillä.

Syksyn 1944 rauhansopimuksen jälkeen kilpa-ammunta joutui kaikialla Suomessa vaikeuksiin, kun sen tärkeä perusjärjestä suojeluskunta piti lakkauttaa. Kalajoen ampumaratakin tuhottiin. Se sijaitsi silloinkin nykyisen Särkkäinportin alueella, mutta lähempänä valtatietä.

• 1950-luvulla taas jatkettiin, mutta patruunapula haittasi pitkään, eivätkä rahatkaan tahtoneet riittää tähän harrastukseen. Sekin on sanottava, etten osannut parhaassa iässäni harjoitella niinkuin pitäisi. Vasta yli 70-vuotiaana kokelinn tiiviimpää harjoittelua ja 5000 laukauksen jälkeen kymppien rivit olivat kyllä säännöllisempiä kuin ennen.

Martti Kaarta on saavuttanut veteraanikilpailussa 27 Suomen mestaruutta ja parikymmentä muuta SM-mitalia, viimeiset niistä vuonna 1989, jolloin hän kilpaili lähes 85-vuotiaana 70-vuotiaiden sarjassa.

Ruumiillinen työ on jatkunut senkin jälkeen, kun 90 vuoden ikäraja tuli ohitetuksi. 90-vuotis merkkipäivänä Martti ilmoitti menevänsä metsätöihin.

Lauri Kaarta – seitsemän MM-mitalia sotilaskiväärillä

http://urheilunhistoria.blogspot.fi/2008/12/lauri-kaarta-seitsemn-mm-mitalia.html

Lauri Kaarta seitsemän MM-mitalia sotilaskiväärillä

Kalajoen urheiluhistorian ensimmäinen maailmanmestari on Lauri Kaarta, Käännänkylästä kotoisin ollut ampuja ja suojeluskuntaurheilija. Tammikuun 23. päivänä 1907 maanviljelijäperheeseen syntynyt Kaarta saavutti parhaat tuloksensa sotilaskiväärillä voittaen 1937 Helsingin maailmanmestaruuskilpailuissa kaksi joukkuekultaa. Urallaan seitsemän MM-mitalia tähdännyt Lauri Kaarta ylti henkilökohtaisissa lajeissa maailmanmestaruuskilpailujen hopealle ja pronssille.

Ammunnan valitseminen päälajiksi oli Lauri Kaarralle selvää jo nuorena. Hänen isänsä Heikki Kaarta sekä vanhemmat veljensä Martti ja Eino harrastivat lajia aktiivisesti ja rakensivat maailmansotien välisenä aikana tilalleen oman ampumaradankin. Kaarrat nousivat ensin suojeluskuntapiirinsä huipulle, sitten valtakunnalliseen parhaimmistoon, ja lopulta sekä Laurista että Martista tuli MM-mitalisteja.

Helsingin Malmilla 1937 järjestetyt MM-kilpailut olivat ammunnan ensimmäinen huomattava kansainvälinen tapahtuma Suomessa. Isäntämaan edustajat olivat edellisvuosien menestykseksensä ja tulostensa ansiosta jo ennakolta suosikkeja monissa lajeissa. Karsintojen perusteella Lauri ja Martti Kaarta valittiin Suomen kisajoukkueeseen. Martti kilpaili vain henkilökohtaisissa sotilaskiväärilajeissa, mutta Lauri Kaarta kuului myös siihen viiden miehen huippuryhmään, joka edusti maatamme tämän aseen joukkuekilpailuissa.

Sotilaskiväärin kolmiasentokilpailussa Lauri Kaarran tulos 526 sivusi syntyhetkellään maailmanennätystä, mutta kilpailun vanhetessa sen ylitti kaksi ampujaa ja lopullinen sijoitus oli kolmas. Kolmiasennon joukkuekilpailussa Suomen sotilaskivääriampujat yltivät hopealle vain kolmen pisteen päässä mestaruuden voittaneesta Sveitsistä.

Mainittujen pääkilpailujen ohella kaikissa kiväärilajeissa ratkaistiin 1937 MM-mitalit myös kolmessa asentokilpailussa, samoin niiden joukkuekilpailuissa. Suomen viisikko voitti makuu- ja pystyasentojen maailmanmestaruudet ja pronssia polvelta. Henkilökohtaisesti Lauri Kaarta tähtäsi polvelta neljänneksi, pystystä viidenneksi ja makuulta kymmenenneksi.

Malmilta palasi Käännänkylään kaksi MM-kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia saavuttanut ampuja. Lauri Kaarran viiden mitalin suurmenestys ei kuitenkaan nostattanut isoja otsikkoja edes Keski-Pohjanmaalla. Itse asiassa hänen maailmanmestaruuksiaan ei mainittu yhdessäkään Keski-Pohjanmaalla tai Pohjois-Suomessa 1937 ilmestyneessä lehdessä. MM-kisojen asentokilpailujen runsaslukuisuuden ja niiden saaman vähäisen tai kokonaan olemattoman huomion ja palstatilan takia Lauri Kaarran maailmanmestaruudetkin jäivät 1990-luvulle saakka melkein poikkeuksetta huomioimatta tilastoissa, julkaisuissa ja urheilukirjallisuudessa. Kaikki huomio keskittyi vain kolmiasentokilpailuihin.

Lauri Kaarran arvokkaat, hänen sukunsa hallussa säilyneet vuoden 1937 MM-kultamitalit ovat joka tapauksessa Keski-Pohjanmaan urheiluhistorian ensimmäiset maailmanmestaruudet.
Lauri Kaarran veli Martti palasi hänkin samoista MM-kilpailuista mitalistina. Hän ei kuulunut sotilaskiväärissä Suomen viralliseen edustusviisikkoon, mutta henkilökohtaisissa lajeissa huomioitiin myös muut mukana olleet ampujat. Martti Kaarta tähtäsi sotilaskiväärin polviasentokilpailussa maailmanennätyksen 182 pistettä, jonka kaksi sveitsiläistä myöhemmin ylitti. Kaikki muut pysyivät takana, ja Kaarran perheen MM-mitalikokoelma täydentyi Martin yllätyspronssilla. Hänen tuloksensa kilpailun puolivälissä oli peräti 96 pistettä, mutta toinen jakso jäi 86:een.

Lauri Kaarta nähtiin puolustamassa MM-mitalejaan Sveitsin Luzernin MM-ammunnoissa 1939. Kokonaismenestys ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Malmilla, mutta kahdella mitalilla Kaarran arvokisojen mitalikokoelma silläkin kertaa kasvoi. Maailmanmestaruus oli äärimmäisen lähellä sotilaskiväärin henkilökohtaisessa pytyasentokilpailussa, jossa Kaarran 333 pistettä nousi taulujen ensimmäisessä tarkastelussa kärkeen yhdessä häntä ennen ampuneen saksalaisen Brodin kanssa. Tulos oli samalla uusi maailmanennätys. Tarkistuslaskennassa saksalaisen kertymä kuitenkin parani pisteellä, ja suomalainen joutui tyytymään hopeaan. Mitaliväri oli sama myös sotilaskiväärin kolmiasennon joukkuekilpailussa, jossa Kaarta jälleen kuului Suomen edustusviisikkoon. Henkilökohtaisessa kolmiasentokilpailussa Kaarta sijoittui 12:nneksi.

Loistavasta MM-menestyksestään huolimatta Kaarta ei voittanut kertaakaan Suomen mestaruutta. Kotimainen kilpailu kiväärilajeissa oli 1930-luvulla erittäin kovaa ja tasaista. Maailmanmestaruuskilpailuissa Kaarta kuitenkin oli Suomen selvästi paras ja varmin sotilaskivääriampuja vuosina 1937–1939.

Koska sotilaskivääri ei ollut olympialaji, Lauri Kaarta olisi 1940-luvulla todennäköisesti keskittynyt aikaisempaa enemmän pienoiskivääriin. Runsaat kolme kuukautta MM-Luzernin jälkeen puhjennut talvisota katkaisi kuitenkin elämän kulun.
Lauri Kaarta kaatui talvisodan rauhantekoa edeltäneenä päivänä 11.3.1940 Viipurin Tervaniemellä sijainneen koulun kellarikerroksessa rakennuksen saatua kranaatin osuman. Kaarta taisteli tuolloin aivan puolustuksen etulinjassa vihollisen edettyä vähän aikaisemmin Viipurin itäisiin kaupunginosiin, joihin Tervaniemikin kuului.

Kaarran ampujaperheestä on julkaistu laaja katsaus teoksessa ”Kalajoen Suojeluskunta ja Lotta Svärd” (Lauri Järvinen, 1995)

Lotta Svärd-järjestön toiminta Kalajoella

Lottakuoro: edessä vas. johtaja op. Aino Isotalo, Inkeri Metsola, Lempi Ojala, Raakel Rajala, Hanna Granlund, Elli Naatus, Anni ja Sanni Heusala, Kirsti Isotalo, Esteri Rahko,Takana vas. Helmi Ojala, Lempi Koskiranta, Sofia Erkkilä, Nanni Tuura, Maija Keskinen, Tuovi Isotalo, Martta Poukkkula, Helli Mäkelä, Anne Mäkelä.

Piirin lääkintäkurssi Suojalla 1935

Valan tehneitä lottia Suojan portailla

Joulupakettejasotilaille

Lotta Svärd-asian johdosta kokoonnuttiin Kalajoella ensimmäisen kerran 22.4.1920. Kokoontuminen tapahtui neiti Elsa Naatuksen toimesta. Kalajoen paikallisosaston puheenjohtajaksi valittiin neiti Elsa Naatus, myöhemmin Pelkosenniemen Saunavaaran opettaja uudelta sukunimeltään Perttunen. Seuraava puheenjohtaja oli Laine Fabritius os. Colliander, Savonlinnan piispan tytär. Hänellä oli vankka musikkikoulutus. Hänen kuolemansa jälkeen 1926 ovat puheenjohtijina toimineet: Siiri Santaholma, Hanna Granlund, Anna Saari, Eeva-Liisa Karvonen ja Ellen Sahlberg. Sihteerinä toimivat pitkään proviisori Julia Murtola ja lopuksi koko sota-ajan opettaja Helli Mäkelä. Alkupvuosikymmenet, rauhan aika olivat vilkasta toiminnan aikaa. 1926 Kalajoki sai I palkinnon, Mannerehimin kuvan, Joululotan tilauskilpailussa. 1927 hankittiin juhlilla ja arpajaisilla varoja Vartiolinnan rakennusrahastoon. Vuosina 1928 ja 1929 suoritetaan Kalajoella kävelymerkkijä, 5 kpl kumpanakin vuonna. Merkkivaatimus oli useita 10 km:n lenkkejä reppuselässä. Ompeluseuroja pidettiin Säästöpankilla ja Nuorisoseuralla sekä kodeissa. Ensimmäisen 10-vuotiskauden jäsenmäärät vaihtelivat 32:sta – 43:een. Suojeluskunnan 10-vuotisjuhla lotat lahjoittivat lipun. Pitkin aikaa tehtiin suojeluskunnalle muonitustöitä. Niitä tarvittiin ampumaleireillä, kursseilla sekä piirin 10- ja 15-vuotisjuhlilla. Suojan vihkiäisjuhlat 1932 sekä monien arvokkaiden juhlien järjestelyt olivat lottien huolena. Lotta Svärd paikallisosaston jäsenissä oli silloin monta varsin taitavaa esiintyjää. Lane Fabritius soitti pianoa ja viulua Kaija Poukkula ja Toini Metsola lauloivat, Anna Söyring, myöhemmin Saari, kirjoitti ja lausui kulloisenkin tilanteeseen sopivan runon. Sen lisäksi hän ohjasi näytelmiä, joissa hän myös itse näytteli. Ansiotarkoituksessa oli juhannuksena tarjoilua Hiekkasärkillä. Virvokkeita ja ruokaa myytiin ”kopperosta”, eräänlainen kioskin edelläkävijä, ikkunaton mökki, jonka etuseinä laksetiin alas ja toimi myyntitiskinä. Vappuna 1939 avattiin Suojassa 77 m2 suuruinen kahvila. Sinne hankittiin silloin vielä harvinainen automaattinen levysoitin, eli niinkuin puheenjohtaja Hanna Granlund sitä puhutteli ”se kaappi”. Rouva Granlundin äidinkieli oli ruotsi, suomea hän oli oppinut korvakuulolta. Levysoittimen aiheuttama velka oli hänelle suuri huoli. 1930-luvulla perustettiin opettaja Aino Isotalon johdolla Lotta-kuoro, joka esiintyi ahkerasti eri tilaisuuksissa. Lotat Anna Saari ja Irma Kanninen ohjasivat lottien voimisteluryhmää. Perustettiin myös Pikkulotat. Heitä ohjasivat eri pituisina aikoina Eliina Väätäinen, Alli Sundvall, Tellervo Nuorala, Hellin Östman, Senja Kemppainen, Iida Isokääntä ja Maria Keskinen.

Sodan alettua alettiin valmistaa sukkia ja kypäränsuojuksia joulupaketteihin pantavaksi. Kerättiin kyliltä turkkeja, sarkatakkeja ja sarkahousuja, joita talkoilla Suojassa paikattiin ja kunnostettiin rintamalle lähetettäväksi, Vaatetta oli Suojan yläsalin lattiallla ainakin traktorikuorma. Suuri työ oli edessä. Ompelukoneita poljettiin joulunpyhinä lähes joka talossa ja tapani-iltana niitä vietiin Suojaan eli piirilääkäri Valter Fabritiuksen määräys, että ne pitää kaikki silittiää ennen pakkaamista tulikuumalla raudalla. Syy: oli puhjennut tulirokkoepidemiä, eikä vielä teidetty kuinka laajalle se oli levinnyt.

Jäsenmäärä sodan alkaessa oli kasvanut ja lottia oli 1940 kaikkiaan 342, joista lääkintalottia 38, muonituslottia 154, varustelottia 85 kanslia- ja keräysjasotossa 53 lottaa. Huhtikuussa 1940 lotat organisoivat lehti-ilmoituksin kultasormusten keräyksen hävittäjien hankkimiseksi armeijalle. Sormuksia kerättiin pankeissa, kylien kouluilla ja Lotta kansliassa Suojassa.

Suoritettiin kirjakeräys Syvärille perustettavaa kirjastoa varten, Kirjat toimitettiin Suojaan joulupäivinä 1942. Jouluksi 1943 lähetettiin 100 tuntemattoman sotilaan joulupakettia. Saapuneiden inkerilaisten sijoituksesta huolehtiminen annettin lotta Sofia Erkkilän vastuulle.

Lottia toimia Tyngällä, Vasankarissa ja Rahjassa. Kussakin lukumäärä vaihteli 10-20 välillä.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki Leena Kiviojan kirjoitus

Kalajoen Pikkulotat

Pikkulotat, johtajana rva Elina Väätäinen

Pikkulotat leirillä 1935

Lotat ja pikkulotat Suojan portaailla

Kalajoen Pikkulotat on perustettu v. 1932. Perustaja Hanna Granlund. Toiminta on loppunut v. 1944. Tänä aikana ovat johtajina olleet Hellin Mäkelä, Anni Helanen, Katri Naatus, Elinä Vääätinen, Alli Nousiainen, Alli Sundvall, Senja Kemppainen, Iida Isokääntä ja Maija Keskinen sekä Anna-Liisa Kärjä, joka ohjasi toimintaa kaikista pitimpään aina siihena asti, kun se lopetettiin. Voimistelua ovat ohjanneet Saima Siipola, Suoma Mäkelä, Tellervo Huuskonen ja Aino Kalajo.

Toiminta oli laajaa ja innostusta riitti. Oli laulu-, lausunta- ja näytelmä karkelot, Pakkasimme leipiä ja olimme työvuorosssa Suojassa isojen lottien apuna, Tapulintornissa olimme ilmavartiossa, Tähystimme vihollisen lentokoneita vuorollamme, niin että välillä emm olleet pystyssä pysyä. Näin me kasvoimme ja meitä kasvatettiin isoiksi lotiksi ja näin saimme monipuolisia ja tarpeellisia valmiuksia elämäämme varten. Olimme myös kunniavartiossa sankarihaudalla ja joskus kirkossa. Patikkaretkellä ampumaradalle tutustuimme kotiseutuun.

Lukuisissa erilaisissa tilaisuuksissa esiinnyimme monella eri tavalla. Sadat olivat nenäliinat, joita valmistimme sotasairaaloihin. Toiminnassa oli iloja ja suruja. Järkyttävin tapaus oli pikkulotta sisarmme Maija Pahikkalan hukkuminen Kalajokeen. Hänet kunniakujaa pitkin hautaan. Urheilimme ja kävimme jopa naapurikunnissa kilpailemassa. Meitä opetettiin ja neuvottiin joka alalla. Pääsipä Tiiton Raili kerran jopa valtakunnallisille Lottatyttö-kurssillekin. Se tapahtui v. 1940. Kurssit olivat Jämsässä. Rahaa keräsimme arpajaisilla yms. juhlilla niin paljon, että hankimme Suojaan v. 1943 harmoonin. Sankarihautojen kunnostus alkoi v. 1942 Irja Siipolan johdolla, mukana oli kymmenen pikkulottaa.

Myöhemmin pikkulotta toiminta laajeni myös sivukylille. Tyngällä toimintaa johti opettaja Koskiranta, jäseniä oli 17. Vasankarissa opettja Virpiranta, siellä jäseniä 12. Samaanaikaan kirkonkylällä oli jäseniä 131, eli jäseni yhteensä 160. Kaikki toiminta oli lopetettava v. 1944, koska rauhansopimus niin vaati.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki ISBN952-90-4325