Kekkonen
ja Kosygin Kalajoella 16.06.1966
Taiteilija
Tanja Luukkosen maalaus Erkki Ahon taidenäytteelyssä Kalajoella.
Suomen
tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton pääministeri
Aleksei Kosygin vierailivat Kalajoella 16.06.1966. Neuvottelujen
ilmapiiri Kalajoella oli rento. Yhteistyö oli hyvää. Tästä voisi
Suomen nykyinen poliittinen johto ottaa esimerkkiä ja ryhtyä
neuvottelemaan maiden välisten suhteiden normalisoimisesta. Suomen tasavallan
presidentti Alexander Stubb ja Venäjän presidentti Vladimir Putin
voisivat tulla Kalajoelle neuvottelemaan ja saunomaan Kekkosen ja
Kosygin esimerkin mukaisesti. Maiden väliset suhteet olisi
normalisoitava ja aloitettatava neuvottelut vuoden 1939 rajojen
palauttamisesta.
Matkailuhotelli
Matkailuhotelli
Kalajoki
sai modernin, ympärivuotisen majoitusliikkeen vuonna 1964, kun
Suomen Matkailijayhdistys ja valtio rakennuttivat Tuomipakkain mäelle
hotellitasoisen matkailumajan. Hotellin saaminen kohotti alueen
matkailullista tasoa ja mahdollisti ympärivuotisen majoittumisen.
Ajanmukainen hotelli tarjosi myös tasokkaat puitteet kokouksille ja
juhlille. Hotellia laajennettiin jo vuosikymmenen lopulla. Kaikki
eivät varauksetta hyväksyneet A1 –anniskeluoikeuksin varustettua
hotellia. Maalaisliiton paikallinen naisjaosto toimitti valtuustolle
1026 kuntalaisen allekirjoittaman vetoomuksen hanketta vastaan.
Valtuusto äänesti anniskeluoikeuksien puolesta 16-3.
Matkailuhotelli
sai korkeatasoisia vieraita 16.6.1966, kun Suomen tasavallan
presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton pääministeri Aleksei
Kosygin seurueineen vierailivat Kalajoella Pohjois-Suomen kierroksen
päätteeksi. Kekkoselle Kalajoki oli tuttu jo aiemmilta matkoilta.
Erään tiedon mukaan hän olisi vieraillut paikkakunnalla jo
1930-luvun lopulla sisäministerinä tutustumassa Rahjan sataman
kehittämiseen. Seuraava vierailu tapahtui pääministeriaikana
1950-luvulla, jolloin Kekkonen tutustui Rahjan saaristoon ja
Kallankareihin. Vuonna 1962 presidentti Kekkonen kävi Kalajoella
kalastus- ja virkistysmatkalla, jolloin hänelle järjestettiin
päivällinen kansanopistolla.
Kekkonen
ja Kosygin aloitti vierailunsa Oulusta 16.6.1966
Oulusta
jatkettiin matkaan Raaheen
Rautaruukilla
laajennustyönmaan vihkiäisissä
Kekkosen
ja Kosyginin Pohjois-Suomen vierailu 16.6.1966 oli alkanut aamulla
Oulusta, puolilta päivin siirryttiin Raaheen ja noin kello 16
saavuttiin Kalajoelle. Rouvat saapuivat ensimmäisinä. Vieraita
vastaanottamassa olivat valtuuston pj. Uuno Rahko ja
kunnanhallituksen pj. Uuno Välimaa. Keski-Pohjanmaa –lehti kertoo,
että alueella liikuskeli valkolakkisia poliiseja, ulkoministeriön
virkamiehiä ja paljon myös paikallisia, jotka olivat tulleet
autoilla paikalle katsomaan arvovieraita. Kansainvälisiä
lehtimiehiä oli tullut paikalle kolme linja-autollista.
Virvokejuomapöytiä aseteltiin sinne tänne. Päävieraat saapuivat
vähän myöhemmin, he istuivat kuumissa autoissa
paitahihasillaan.
Lehdessä kuvattiin pääministeri Kosyginia
vaatimattomaksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka tervehti heitä
venäjäksi ja vetäytyi pian sisätiloihin. Presidentti Kekkonen
tuli sen sijaan ulos juttelemaan. Uuno Rahkolta hän tiedusteli,
vieläkö Rahjankylän Laurinkarin vesillä liikkuu yhtä paljon ja
yhtä suuria haukia kuin ne kymmenkunta, jotka hän syksyllä –62
veteli virvelillä.
Seurueen
naiset saapumassa Kalajoen matkailuhotellille. Anita Hallamaa presidentti Kekkosen seuralaisena.
Kekkonen
ja Kosygin saapuvat Kalajoelle
Uuno
Rahko ja Urho Kekkonen juttelevat Matkailuhotellin luona
Seurue
siirtyi matkailuhotellilta Hiekkasärkkien rantasaunaan saunomaan ja
uimaan. Suurlähettiläs Kovalevin mainitaan harjoitelleen
uintiliikkeitä jo etukäteen. Seurueen käyttämät saunavihdat
roikkuivat pitkään saunan eteisessä muistuttamassa arvovieraista.
Illallinen syötiin hotellissa, isäntänä toimi Rautaruukki Oy:n
hallintoneuvoston pj. Ahti Karjalainen, joka kohotti maljan Suomen ja
Neuvostoliiton väliselle yhteistyölle. Rahko ja Välimaa ojensivat
Kosyginille Kalajoen kunnan viirin. Ylivieskasta kello 22.30 lähtenyt
juna kuljetti vieraat takaisin pääkaupunkiin.
Tasavallan
presidentti Urho Kekonen, Rautaruukin pääjohtajaa Helge Haavisto ja
ulkoministeri Ahti Karjalainen
Kuvassa
Rautaruukin toimitusjohtaja Helge Haavisto, Kalajoen kunnanvaltuuston
puheenjohtaja Uuno Rahko, ulkoministeri Ahti Karjalainen, tasavallan
presidentti Urho Kekkonea Neuvostoliiton tuleva pääministeri
Aleksei Kosygin on vastassa uimasta tulijoita ja on jo ehtinyt
pukeutua. Alkoholin vieminen saunaan oli kiellettyä, muttta sen verran määräyksiä rikottiin, että saunaan oli viety 4 olutta, Rautaruukin johtaja ei uskaltanut ottaa yhtään olutta, koska luuli, että Kekkoselle ja Kosyginille oli varattu 2 olutta kummallekin.
Urho
Kekkonen saunoi Kalajoella 1960-luvun puolivälissä tapahtuneen
Raahen Rautaruukin matkansa yhteydessä, jolloin mukana oli myös
Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin sekä ulkoministeri
Ahti Karjalainen. Kalajoen Hiekkasärkillä saunomisesta on säilynyt
maino valokuvakin,missä korkeat kylpijät ovat palaamassa
presidentti Kekkosen johdolla aatamin puvussa saunaan käytyään
välillä meressä uimassa. Kosygin oli siinä vaiheessa jo
pukeutunut ja kumartaa saunan kuistilla ensimmäisenä tulevalle
Kekkoselle.
Hiekkasärkkien
saunomiseen liittyvän tarinan mukaan saunakaljaa oli varattu liian
vähän – vain pullo mieheen-, eikä kukaan uskaltanut koskea
juomiin, jotta presidentille jäisi enemmän.
Rautaruukin
pääjohtaja Helge Haavisto
Diplomi-insinööri Helge
Haavisto (2.8.1920
– 2005) oli peräti neljännesvuosisadan ajan (1960–1985) rauta-
ja terästeollisuutta sekä kaivostoimintaa harjoittavan, myös
Pohjoismaiden suurimmaksi teräksen tuottajaksi laajentuneen
Rautaruukki Oy:n toimitusjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja. Myös
monissa muissa metalliteollisuuden yrityksissä ja järjestötehtävissä
vaikuttanut Haavisto tunnettiin
maan johtavana "teräsmiehenä".
Keväällä
1943 Helge
Haavisto komennettiin
Niinisaloon reserviupseerikouluun. Hän läpäisi kurssin niin hyvin
arvosanoin, että hänet määrättiin seuraavalle kurssille
kouluttajaksi. Samaan kouluttajaryhmään osui tuleva
teatterijohtaja Jack
Vitikka,
tuleva teollisuusjohtaja ja ministeri Olavi
J. Mattila,
tulevat kenraalit Magnus
Haaksalo ja Urpo Levo.
Kurssin
oppilaana oli monien muitten mukana hiljainen nuorimies Ahti
Karjalainen, johon
santsari Helge
Haavisto ”tutustui”
kurinpidon merkeissä. Karjalainen oli
lauantaina ollut iltalomalla. Sunnuntaiaamuna uni maistui niin, että
oppilas ei herännyt Haaviston käytävältä huutamaan komppanian
herätykseen. Oppilas Karjalainen havahtui
yläpetiltään vasta kun kokelas Haavisto huusi
sängyn vieressä miestä jalkeille.
”Pienemmistäkin
syistä miehiä on tuomittu ammuttavaksi”, ilmoitti kokelas, mutta
armahti tällä kertaa ja määräsi Karjalaiselle vain
kyykkyhyppelyä käytävällä. Oppilas yritti selitellä
nukkumistaan, mutta tuloksetta. Runsaat neljäkymmentä vuotta
myöhemmin Karjalainen muisti
tämä herätyksen vielä vallan hyvin: ”Haavisto oli
nuori, innokas santsari, ei hän minun selityksiäni kuunnellut. Enpä
tiedä, onko hän selityksiä pahasti kuunnellut myöhemminkään!”
Urho
Kekkonen muuraamassa Rautaruukin tehtaan peruskiveä
24.8.1962
Teknillisestä
korkeakoulusta diplomi-insinööriksi 1949 valmistunut Helge
Haavisto toimi
aluksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampella)
suunnittelijana ja siirtyi 1951 Wärtsilä-Yhtymä Oy:n Kone ja
Sillan piirustuskonttorin päälliköksi; hän kohosi varsin nuorena
tekniseksi johtajaksi 1954 ja toimitusjohtajaksi 1959. Lisäksi hän
toimi Teknillisen korkeakoulun höyrytekniikan vt. professorina ja
vesiturbiinien erikoisopettajana.
Kun Suomeen ryhdyttiin
suunnittelemaan valtioenemmistöistä terästehdasta, kauppa- ja
teollisuusministeri Ahti
Karjalainen etsi
sen johtoon pätevää toimitusjohtajaa ja päätyi Helge
Haavistoon.Vaikka
hanke oli alun alkaen huimapäinen yritys, Haavisto otti
haasteen vastaan, ja hänet nimitettiin 39-vuotiaana Rautaruukki Oy:n
ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Valtion suuryritys saikin hänestä
tarmokkaan ja kyvykkään mutta samalla kansanomaisen
toimitusjohtajan, kuten Rautaruukin menestystarina todistaa.
Kevään
korvalla Koneen ja Sillan teknillinen johtaja Helge
Haavisto tutustui
maisteri Ahti
Karjalaiseen, joka
toimi Suomen Pankin tutkimuslaitoksen ylimääräisenä tutkijana.
Hän oli myös pääministeri Kekkosen monivuotinen
sihteeri. Sekä Karjalaisen että Haaviston ura
oli ripeässä nousussa. Karjalainen oli päässyt politiikan makuun
toimiessaan pääministeri Urho
Kekkosen sihteerinä,
ja vuonna 1957 hänestä tuli
33-vuotiaana V.J.Sukselaisen hallituksen
valtionvarainministeri. Haavisto taas
nimitettiin pari vuotta myöhemmin 38-vuotiaana Kone ja Sillan
toimitusjohtajaksi. Niinä vuosina Suomi valmistautui mittavaan
teolliseen aluevaltaukseen. Otanmäki Oy suunnitteli 1950-luvun
loppuvuosina terästehtaan perustamista.
Kun Ahti
Karjalainen etsi
perusteilla olevalle Rautaruukille toimitusjohtajaa, Haavisto suostui
tehtävään vasta tehtyään selväksi, että toimitusjohtaja olisi
vastuussa yhtiön teknillisestä ja taloudellisesta johtamisesta,
eivät poliitikot. Rautaruukin johtokunnan ja hallintoneuvoston
pöytäkirjoista, joiden kopioita on mm. Ahti
Karjalaisen kokoelmassa
Kansallisarkistossa, selviää, että käytännössä päätöksiä
teki toimeenpaneva johto hallintoneuvoston toimiessa lähinnä
kumileimasimena.
Puhuttaessa Rautaruukin juurista
suomalaisessa historiankirjoituksessa viitataan usein Staliniin,
joka suositteli suomalaisille oman terästeollisuuden rakentamista.
Generalissimus ei kuitenkaan sanonut Rautaruukin syntysanoja, kuten
on joskus väitetty. Suunnitelmat terästehtaan rakentamisesta
kytkeytyvät enemmän sodanjälkeiseen pulaan teräksestä ja
pyrkimykseen luoda työpaikkoja kuin neuvostojohtajan kommentteihin.
Valtion terästehtaan rakentamisen voimakkaimpia kannattajia olivat
alun perin Väinö
Leskinen ja
muut sosialidemokraatit, jotka eivät vielä tuolloin kuunnelleet
yhtä herkällä korvalla neuvostojohdon mielipiteitä kuin
myöhemmin. Tuleva Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti
Karjalainen ja
muut maalaisliittolaiset nappasivat johdon asiassa käsiinsä vasta
viime metreillä perustamalla kokonaan uuden yhtiön, Rautaruukin.
Hanketta pitkään valmistellut Otanmäki Oy, jossa
sosialidemokraateilla oli vahva asema, sysättiin
syrjään.Kekkonen kierteli
tammikuun lopulla 1960 maata erikoisjunallaan, joukko korkeita
virkamiehiä mukanaan. Presidentti tuli Raaheen ja sanoi, että hän
ei ota kantaa paikkariidassa, kannanottajia oli muutenkin jo
kylliksi. Mutta hän suostui hiihtämään Raahen ja Saloisten
maastossa eikä mennyt Kokkolaan, niin raahelaiset ymmärsivät
presidentin olevan Raahen puolella. Kuluttava paikkariita päättyi
vasta 22. marraskuuta 1960, jolloin eduskunta äänestyksen jälkeen
myönsi 500 miljoonaa markkaa Raahen laivaväylän ruoppaamiseen ja
850 miljoonaa markkaa Rautaruukin osakepääoman korottamiseen.
Uutiset kertoivat, että tämän jälkeen asia oli selvä:
valtiojohtoinen terästehdas Rautarukki Oy sijoitetaan Saloisten
kuntaan Rojuniemeen, 6-7 kilometrin päähän Raahen kaupunkiin.
Raahen puolesta annettiin 132 ääntä, vastaan 43 ääntä.
Vastustajien äänet tulivat lähinnä kokoomuksen ja ruotsalaisen
kansanpuolueen ryhmistä.
Rautaruukin perustaminen tiesi maan
teollisuushistoriassa uutta, kirjoittamatonta lukua: kaikki oli
aloitettava kutakuinkin alusta.Haavisto perehtyi
ensin Ruotsin terästeollisuuteen ja tutustui sitten Neuvostoliiton
vastaaviin suuriin hankkeisiin Moskovassa. Hän ei tehnyt
Neuvostoliittoon vain opintomatkaa vaan tilasi sieltä saman tien
monista varoituksista huolimatta Rautaruukin ensimmäisen
masuunin.
Kun uuden yhtiön vihkiäiset olivat tulossa,
hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti
Karjalainen alkoi
epäillä, ettei Neuvostoliitosta tilattua ensimmäistä masuunia
ehdittäisi saada ajoissa paikalleen. Hän löi asiasta jopa
konjakkipullon vetoa Neuvostoliiton suurlähettilään A.
V. Zaharovin kanssa.
Onneksi lähettiläs voitti vedon, ja sen kunniaksi Haavisto hankki
Ranskasta saakka viiden litran jättiläispullon erityisen hyvää
konjakkia. Zaharov lupasi
säästää pullon muistona Suomen ja Neuvostoliiton välisestä
tuotannollisesta yhteistyöstä.
Rautaruukki oivalsi alusta
alkaen asemansa ja mahdollisuutensa Neuvostoliiton kanssa käytävässä
kaupassa. Vaikka yrityksen idänkauppa koki aika ajoin suuriakin
vastoinkäymisiä, pääosaltaan kokemukset olivat myönteisiä.
Toimitusjohtaja Haavisto ja
yhtiön hallintoneuvosto kehittivätkin jatkuvasti Suomen ja
Neuvostoliiton taloussuhteita. Hankalina aikoina auttoivat hyvät
henkilösuhteet. Toteuttaessaan suunnitelmiaan Haavisto ei
epäillytkään hyödyntää yhtä lailla äärivasemmistoon kuin
Suomessa toimineisiin neuvostodiplomaatteihin vuosien varrella
solmimiaan suhteita.
Monet Rautaruukin historian keskeisistä
piirteistä, mm. toimivan johdon vahva asema suhteessa omistajan eli
valtion edustajiin, kamppailu valtion teollistamisprojekteja
kannattaneiden ja niitä vastustaneiden kesken sekä idänkaupan
vahva rooli olivat tyypillisiä monille muillekin valtionyhtiöille.
Se, että Rautaruukin johto saattoi tehdä päätöksiä niinkin
itsenäisesti ilman valtiovallan edustajien jatkuvaa puuttumista
toimintaan, ei heijastellut vain Helge
Haaviston vahvaa
luonnetta. Valtionyritysten olemassaolosta ja hallintotavasta oli
käyty voimakasta poliittista taistelua maailmansotien välillä, ja
tämän taistelun perusteella oli muodostunut käytännössä
sellainen yhtiömalli, johon kuului toimivan johdon itsenäinen asema
ja pyrkimys liiketaloudelliseen
kannattavuuteen.Haaviston kauppamiehen
taidoista ja hyvistä suhteista Neuvostoliittoon kielii sekin, että
hän sai myytyä Rautaruukin kolmen ensimmäisen vuoden
harkkorautatuotannon itänaapuriin, vaikka sikäläiset terässulatot
veivät samaan aikaan samaa tuotetta ulkomaille. Myöhemmin Haaviston
asiantuntemusta tarvittiin monissa kotimaisissa metalliteollisuuden
yrityksissä, ja tukeutuipa Ruotsin valtion omistama kaivosyritys
Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolagkin (LKAB) Haaviston osaamiseen ja
kutsui hänet hallitukseensa. Pohjois-Suomen
työllisyydelle Haaviston vuodet
Rautaruukin johdossa olivat erityisen suotuisat.
Rautaruukin
”tekijämiehelle” ja yrityksen muulle johdolle kuuluu suurelta
osin kunnia siitä, että Rautaruukista kehittyi kansainvälinen
suuryritys. Kun pitkään suunnitteilla ollut valtion rauta- ja
teräsyhtiön perustaminen viimein toteutui vuonna 1960,
maailmanmarkkinoilla vallinnut pula teräksestä oli jo päättynyt,
ja yhtiön perustamissuunnitelmia vastaan voitiin esittää vankkoja
taloudellisia perusteluita. Eräistä muista valtion
teollistamissuunnitelmista poiketen Rautaruukkia ei kuitenkaan
tarvinnut pelastaa valtion toistuvalla taloudellisella tuella tai
fuusioimalla se johonkin toiseen yritykseen. Suomen valtiolle
Rautaruukki on ollut tuottava sijoitus.Haavistosta kehittyi
vuosien kuluessa Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteiden luottomies.
Hän oli 1970-luvun alkupuolelta Suomalais-neuvostoliittolaisen
kauppakamarin puhemiehistön jäsen ja 1980–1986 sen puheenjohtaja.
Toisaalta hän oli mukana myös presidentti Urho
Kekkosen länteen
tekemillä valtiovierailuilla. Hän rohkeni tilata esimerkiksi
valssilaitoksen Englannista silloin, kun se oli Rautaruukin kannalta
taloudellista. Kekkonen arvosti Haavistossa juuri
räväkkyyttä, käytännöllisyyttä ja kenties yksinvaltaisuuteen
taipuvaista johtajuuttakin – luonteenpiirteitä, jotka olivat perin
tyypillisiä myös hänelle itselleen. Presidentti
myönsi Haavistolle 1970
vuorineuvoksen arvonimen.Helge
Haavisto joutui
1980-luvun jälkipuolella näkemään Neuvostoliiton romahduksen,
jonka myötä luhistui myös kauan kukoistaneen idänkaupan pohja.
Tosin hän oli luopunut toimitusjohtajan tehtävästä jo 1982, mutta
jatkoi vielä yhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuoteen 1985.
Rautaruukki ei ollut laskenut kaikkea idänkaupan varaan, joten se
selvisi romahduksesta. Vielä ennen luopumistaan johtokunnan
puheenjohtajuudesta Haavisto, turvatakseen yhtiön menestyksen
kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, aloitti Raahen
terästehtaan tekniset uudistukset. Tehdas olikin tuolloin yksi
maailman nykyaikaisimmista
