PE 17.01.2025 Kalajoki 500 historia Taistelu työväentalosta

 

Puuseppä Leo Takalo on tehnyt pienoismallin Kalajoen Työväentalosta, mikä sijaitsi nykyisen Kippolan sähköliikkeen paikalla ja josta myöhemmin tuli Kalajoen mieskotiteollisuuskoulu.

Kalajoen työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen mukaisesti.

Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.
Kun Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin ennenkin”.

Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen, jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.
19.11.1905 pidetyssä kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa jälkeen.

Työväenyhdistys SDP:n osastoksi

Kalajoen työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21. päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10 tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen, jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.

Raittiusliike oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana. Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen jäsenyydestä.
Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.

Ensimmäinen työtaistelu

Kalajoen työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten lyömiseen.

Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa, työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906 tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M. Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut, vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.
Pitkä ja vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.

Oma toimitalo ja eduskuntavaalit

Oman toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä. Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist, veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina auttajina.
Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä ammattiosasto.
Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %

Toinen venäläinen sortokausi käynnistyi 1908 ja tähtäsi maamme autonomian tuhoamiseen. Suomen kansavaltainen yksikamarinen eduskunta hajotettiin toistuvasti ja muun muassa yhdistymisvapautta rajoitettiin tuntuvasti. Syyskesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota keskeytti pahimmat sortotoimet, mutta toisaalta maassamme olleita venäläisiä sotavoimia lisättiin niin, että vuoteen 1917 mennessä niitä oli jo 100 000 miestä. Myös Kalajoella oli venäläistä sotaväkeä. Eräänä majoituspaikkana käytettiin Kalajoen työväenyhdistyksen taloa.

Tsaarin kukistuttua maaliskuun vallankumouksessa 1917 Venäjän levottomuudet levisivät kevään ja kesän kuluessa myös Suomeen. Sekä Kalajoella että Rautiossa ryhdyttiin toimiin järjestysvallan turvaamiseksi. Heinäkuussa 1917 muodostettiin Kalajoen puolustuskaarti. Se toimi VPK:n suojissa ja käytti aluksi nimeä ”palokunta”. Rautiossa suojelukunta muodostettiin parisen viikkoa myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama kiristynyt elintarviketilanne ja rahan arvon nopea huononeminen synnyttivät työläisissä entistä suuremman toiminnan tarpeen. Voi, maito, juusto, sokeri, liha jne joutuivat ensimmäisenä säännöstelyn kohteeksi.

Kalajoen yhteiskunnalliset olot vuosisadan vaihteessa

Kalajoella maanviljelyn osuus elinkeinoista oli 75,6 % ja Rautiossa 82,1 %. Teollisuuden osuus oli Kalajoella 6,4 % ja Rautiossa 5,2 %. Maanviljelys ja karjanhoito muodostivat pääelinkeinon. Itsenäisten maanviljelijöiden ohella oli epäitsenäisiä maanvuokraajia ja muuta maatalousväestöä. Ruokakunnista 46,4 % Rautiossa ja 41 % Kalajoella oli maataomistavia ruokakuntia. Kalajoella oli 339 itsenäistä maanviljelytilaa ja 43 torppaa vuonna 1895. Vuonna 1910 itsenäisiä tiloja oli 387 ja vuokraviljelmiä 93. Rautiossa oli 122 itsenäistä tilaa ja 21 vuokraviljelmää.

Kalajoella oli vuonna 1882 neljä sahaa ja Rautiossa yksi. A. Santaholma Oy:n Jokisuun sahalla työ oli lähes ympärivuotista keskeytyen yleensä vain kesän ajaksi. Santaholman työvoima asui pääasiassa Plassilla. Osa työväestöstä asui omissa asunnoissaan.
Alb. Wulff rakennutti Kalajoelle Holman höyrysahan aivan 1800-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteessa saha siirtyi F. A. Juseliuksen omistukseen.
Messinkiteollisuuden maineikas kehittäjä Kalajoella oli Helanderien suku. Sen työtä jatkoi vuonna 1885 paikkakunnalle perutettu ”Veljekset Friis”. Friisien pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttiläjalkoja, lukkoja, kahvoja, tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä.

Raution tehdaslaitokset olivat 1900-luvun alussa Peurakosken mylly, Perttulan mylly ja Niskakankaan mylly.
Kalajoen sataman toiminta siirtyi Rahjan Ryöppään lastauspaikan kehittämiseen. Ryöppäästä lastattiin Santaholman puutavaraa.

Kalajokisia sotatapahtumissa

Talven ja kevään 1918 kuluessa muutamat kalajokiset taistelivat Etelä-Suomen punaisilla rintamilla. Heistä Artturi Nieminen kaatui Karjalan Kannaksella Muolaalla 3.4.1918. Teodor Suonperä haavoittui Porin rintamalla ja kuoli sairaalassa. Iisak Levula tuotiin Kokkolan vankileirille, missä kuoli ”ajetukseen” – käytännössä ravinnon puutteeseen 31.5.1918. Heikki Fors julistettiin kuolleeksi 2.2.1923, jolloin kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.1922. Forss teloitettiin vankileirillä.

Kalajoen suojeluskunnan esikunta lähetti yleensä kolmimiehisiä partioita vangitsemaan kutsunnoista kieltäytyneitä ja Kannuksen veturitallille lähetettäviä ”kapinallisia”. Yksi partioista komennettiin Holmanperälle. Partionjohtajana oli Jaakko Hukka apunaan maanviljelijä Juho Poukkula ja Hannes Karjaluoto. Partio löysi kutsuntaikäisen Onni Orasmaan Luoto-Friaan tuvalta. Käydyn keskustelun aikana Orasmaa, jolla oli paras pukunsa päällään, ilmoitti lähtevänsä kunhan polttaa tupakkansa loppuun ja käy vaihtamassa vaatteet kotonaan. Hukka ilmoitti tällöin, että ellei Orasmaa lähde välittömästi, hänet ammutaan. Jonkin ajan kuluttua Karjaluoto kysyi ”joko minä ammun” johon Hukka vastasi, että ”ammu”, mahdollisesti Orasmaan luullen tästä pelästyvän ja lähtevän heti partion mukaan. Hannes Karjaluoto, joka V. H. Kiviojan mukaan ”lie ollut vähän kouho ja hätäinen”, veti kuitenkin välittömästi liipaisemisesta ja Orasmaa kaatui kuolleena lattialle.

Yhteensä 12 kutsunnoista kieltäytynyttä lähetettiin Kannuksen vankileirille. He olivat Nestor Hakkarainen, Jaakko Seikkula, Niku Salmu, Frans Alfred Ventelä, Edvard Untinen, Heikki Luoto, Leonard Salo, Viktor Saarikko, Johan Viktor Saarikko, Oskar Gylden, Kalle Aronen ja Efraim Manninen.

Eemil Haanpää, Frans Haanpää ja Hugo Anttila piiloutuivat metsään Tohko-ojan seudulle ja he asuivat siellä maakuopassa siihen saakka kun tilanne rauhoittui.

Piiskausta ja epäluottamusta

Kansalaissota-ajan kuvaan Kalajoella kuuluivat yhden suojelukuntalaisen tekemän murhan ja useiden pidätysten ohella muutamat alaikäisten piiskaustapaukset. Venäläisten tulkkina toiminut 17-vuotias Hannes Östman piiskattiin ”veljeilystä ryssien kanssa”. Sulo Orasmaa koki saman kohtalon. Kolmas piiskattu oli Hannes Niskanen, mutta syytä piiskaamiselle ei ole löytynyt. Vuoden 1918 aikana vangituista mainittakoon Matti Väänänen ja Maija Järvin, jotka palasivat vankileiriltä ”laihoina kuin luuranko”. Oskari Jutila surmattiin raa´alla tavalla Raahessa. Väänänen lienee ollut kotoisin Helsingistä ja Jutila taas oli kirjoilla Merijärvellä. Frans Heininen taisteli punakaartien riveissä Nakkilassa, joutuen vangiksi Karkussa. Hän oli viisi kuukautta vankina Hämeenlinnassa.

Yhteenveto Kalajoen tilanteesta

Kalajoella kansalaissodan aika oli huomattavasti rauhallisempaa kuin keskimäärin muualla Suomessa. Luonnollisesti ylilyöntejä tapahtui kuten esim. Onni Orasmaan ampuminen. Kalajoella paikalliset asukkaat ovat aina olleet rauhallisia, oikeudenmukaisia, auttavaisia ja järkeviä toimissaan. Sekaan on kuitenkin mahtunut joitakin ”kouhoja” ja muualta tulleita virkaintoisia virkaelättejä. Näiden aikaansaannoksia myöhemmin ovat esimerkiksi Kalajoen kapina ja muut virkaintoisten poliisiviranomaisten aiheuttamat hankaluudet. Aina on ollut henkilöitä, joiden kohdalla virkamerkki tai –asema on korvannut ammattitaidon.

Joni Järvin

Lapualla syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä teollisuusjohtajiakin.

Lapuan liikkeen saavutukset huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930, jolloin eduskuntaan saatiin hajottamisen jälkeen pidetyissä vaaleissa kahden kolmasosan porvarillinen enemmistö. Sen turvin säädettiin ns. kommunistilait, joilla sosialistit pystyttiin eliminoimaan julkisesta elämästä. Lapuan liike nosti ”Lapuan lain” Suomen lain yläpuolelle, ja tästä seurasi muilutusten nimellä tunnettuja, lähinnä kommunisteihin kohdistuneita kyydityksiä ja muutamia poliittisia murhakin. Samaan aikaan työväentaloja suljettiin ja työväen järjestöjen omaisuutta anastettiin tai tuhottiin.

Presidentin kyyditys

Presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa 1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta, palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä. Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset olivat.

Joni Järvinin hautajaiset

Vuoden 1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella. Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930 kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja oikeaksi.

Seuraavina vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin hautajaisiin liittyviä tapahtumia jopa raskauttavana perusteena Kalajoen työväentalon riistämiselle pois työväenyhdistykseltä ja muilta työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan Kalajoen piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä 1929 antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen päätökseen.

Tasan vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies Gråsten sulki Kalajoen Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä sijaitsevan Kalajoen Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen Työväenyhdistyksen toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja Urheiluseura Riennon ja Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta estettiin. Kalajoen Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon sulkemisen aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin, joka tosin oli osoittanut tarpeettomaksi.

Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä 1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia oteta käsiteltäväksi.

Työväenyhdistys lakkautetaan

Sisäministeriölle osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli. Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1. lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.

Työväentalo huutokaupataan

Sisäministeriö antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932. Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto. Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä, ”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin, asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934. Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi muuttamiseen.

Salaperäinen huutokauppa

Lapuan liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan, että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.

Lähdeaineisto:

Lauri Järvinen Kalajoen työväenliikkeen historia ISBN 951-99799-7-2

Veli-Pekka Lehtola Presidentin kyyditys ISBN 978-951-1-24711-1

Johan (Jukka) Aleksandr Lankila – kansanedustaja

Luennoitsija, toimittaja, kansanedustaja Johan Lankila on syntynyt Raahessa huhtikuun 5. päivänä 1881 ja hän kuollut Helsingissä 15. päivänä huhtikuuta 1919. Johan Lankila on esittänyt merkittävää osaa Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriassa. Lankila asui suurimman osan elämästään kotiseudullaan. Tulevan kansanedustajan lapsuus ei ollut helppo; isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta lienee antanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kuntalaiset pelastivat lapsen huutolaiseksi, kun tämä oli kuusi vuotias. Kahdeksan vuotta myöhemmin poika karkasi merille, mistä palautettiin ”peräänkuulutettuna karkulaisena” parin vuoden päästä takaisin Kalajoelle. Vuosisadan vaihteen tiennoilla J.A. Lankila pääsi maalarin oppiin ja kehittyi ammatissaan sangen taitavaksi. Hänet apulaisineen tilattiin maalaamaan huomattavia rakennuksia muun muassa Ouluun ja Kokkolaan. Eräs suurimmista töistä oli Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus.

Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella vuoden 1905 suurlakon jälkeen J.A.Lankila oli alusta lähtien aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan Tahto-lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910 alusta. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen käsitellen niissä myös Suomen valtiollisa asemaa venäläisen sortokauden myrskyissä. J.A.Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka muuttaen sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli Vapaus-lehden toimittajana.

Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn 1917 vaaleissa. ”En luullut joutuvani kaikkeen siihen, mikä sittemmin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten tappioon J.A.Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattien kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle. Melkein kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattiset kansanedustajat pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja ”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J.A. Lankila sai kuolemantuomion 12.10.1918 annetulla valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt Lankila kuoli 15.4.1919. Hänen sellitoverinsa, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu Salin oli menehtynyt yhdeksän päivää aikaisemmin. J.A. Lankila ei ollut naimisissa.

Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keski-Pohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8