KE 15.01.2025 Kalajoki 2025 historia – Pähkinäsaaren rauha 1323

Sulevi Juhola:

Näissä teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat, Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli, joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016 mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.

Pähkinäsaaren rauha 1323

Tilanne Pohjolassa oli 1300-luvun vaihteessa melko levoton. Ruotsin ja Novgorodin suhteet olivat hyvin jännittyneet ja valtataistelu varsinkin puolustuskeskuksista oli jatkuvaa. Vuonna 1322 Ruotsi ja Venäjä yrittivät saada toistensa linnoituksia hallintaansa onnistumatta siinä. Kauppamerenkulussa oli suuria vaikeuksia. Ne vaikeuttivat erityisesti Suomenlahden – Nevajoen – Laatokan reitillä, jossa tapahtuvaa liikennettä kukaan ei pystynyt turvaamaan. Edellä mainittujen jännitteiden lisäksi tuli esille laajojen maa-alueiden käyttö- ja verotusoikeuksien ratkaiseminen. Tällaisia alueita olivat mm. Karjalan alue ja venäjänkarjalaisten asuttama ”Pohjanranta”.

Ennen 1300-lukua venäläiset olivat hallinneet laajaa osaa nykyisestä Suomen alueesta. Melkoinen osa tuosta alueesta oli edellä mainittujen ristiretkien myötä siirtynyt Ruotsin hallintaan. Noista alueista ei ollut kuitenkaan tuohon mennessä tehty mitään kirjallista ns. traktaattisopimusta. Edellä kuvatun tilanteen valossa molemmat osapuolet olivat kypsiä sovintoon, mikä johtikin vuonna 1323 Pähkinäsaaressa solmittuun rauhansopimukseen.

Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Valtiollisilta tavoitteiltaan Pähkinäsaaren rauhansopimus vastannee lähinnä venäläisten ja Novgorodin tavoitteita. Rauhansopimus vakaannutti valtiollista tilaa Pohjolassa ja rauhoitti kauppamerenkulkua edellä mainitulla reitillä. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet.

Rauhanteko oli merkittäviltä osin kauppapoliittinen. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio.

Laatokan ja Karjalan alue oli Novgorodin hallinnassa. Ruotsi hallitsi erilaisten sopimusten perusteella aluetta, jota hämäläiset asuttivat Suomenlahden rannikolla lännestä Kymijoen seutuville. Pohjanrannalla asui salaperäinen ”kainuulaisten” heimo, joka tunnetaan jo 800-luvulta lähtien. Siitä johtuen tuota aluetta kutsuttiin Kainuun maaksi (Caiania).Myöhempi Caiania on merkitty Oulujärven taakse.Rauhansopimuksessa Novgorod ”lahjoitti” Ruotsille Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Alue oli jo tuolloin pääosin Ruotsin hallinnassa, joten Juri teki ”lahjoituksen” ”kasvojaan menettämättä”.

Venäläisten liikenne Laatokalta ja Vienanmereltä heidän asuttamalleen Pohjanrannalle oli paljolti veneliikenteen varassa. Noiden kohteiden välinen jokireittiliikenne oli heille välttämätöntä. Edellä mainittuja jokireittejä Kyösti Julku on selostanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjassaan ”Suomen itärajan synty”. Karjalaisten eteläisin venereitti kulki hänen mukaansa Pihlajaveden, Haukiveden, Siiteenselän, Sorsakosken, Suonenjoen, Nilakan ja Pielaveden kautta Maanselän ylityksen jälkeen Pyhäjoen vesistöön. Sitäkin eteläisempi vesireitti järvialueelta oli Keiteleeltä Koliman, Alvajärven, Muurasjärven ja muinaisen ”Hinkuanvirran” kautta Kalajoen vesistöön . Tuo yhteys on ollut vielä 1700-luvulla käyttökelpoinen, kuten ilmaistaan Hämeen läänin kartoitustoimituksen pöytäkirjassa. Siitä ilmenee, että ”Viitasaaren Muurijärveltä pääsee — veneellä Päijänteelle asti — veneellä voi myös päästä jokea pitkin mainitulle suolle — ja sitä pitkin edelleen Kalajoelle”

Pähkinäsaaren rauhan rajalinja ei tarkoita rajalinjaa sellaisena kuin me sen käsitämme. Rajaa ei linjattu maastoon, vaan se oli tehty sopimus alueen hallinnoimisesta. Siinä määriteltiin tuon alueen rajat mainitsemalla rajakohteita. Novgorod ei pystynyt koskaan valvomaan rajaa siten kuin me käsitämme rajavalvonnan. Pähkinäsaaren rauhan raja lienee Suomen historian kiistellyimpiä ongelmia. Rajan eteläisillä osilla, Siestarjoelta Pihlajaveden Särkilahteen, raja on suhteellisen hyvin selvitetty, vain ns. ”Riitamaan” kohdalla mielipiteet jakautuvat. Eteläisellä osalla alue oli jo tuolloin asutettua, mutta Keski-Suomen järvialue oli eräaluetta, jossa ei ollut kiinteää asutusta. Eteläosalla rajakohteiden väli oli lyhyempi kuin pohjoisosalla, mikä edesauttoi rajakohdetiedon häviämistä. Särkilahdesta pohjoiseen oleva raja-alueen osuus on ollut salaperäisyyden verhoama. Suurimpana syynä siihen on se, että ruotsalaiset hävittivät tahallisesti venäläisten tekemiä merkintöjä. Rajaa koskevat asiakirjat ovat tuhoutuneet tai ne on tahallisesti hävitetty.

S. Juhola: Särkilahti (Savonlinna), Kesamonsaari (Savonlinna), (Ala-/Ylä-) Siili (Pieksänmaa), Karenkoski, nyk. Karinkoski (Konnevesi), Jääjoen kolu (-koski), (Pihtipudas/Reisjärvi), Petäjäoja eli Petäisenoja, ruotsalainen luettelo (Sievi), Pahkalanjoki eli Himanganjoki, latinalainen luettelo (Kalajoki), Perämeri.

Juhola on etsinyt rajaa Vilkunan ja Julkun periaatteen mukaisesti, suhteessa karjalaisten eteläisimpään venereittiin siten, että rajakohteiden täytyy sijaita tuon tien lounais- ja länsipuolella. Juholan tutkimuksen mukainen raja erkanee jo Pihlajavedeltä alkaen tuosta venereitistä. Se ei johdu yksinomaan tuosta Vilkunan ja Julkun periaatteesta, vaan siltä alueelta on löytynyt runsaasti vihjeitä rajan sijainnista nimistön ja pohjoisosilla myös vanhojen rajakivien osalta, ja lisäksi voidaan mainita kiistanalaiset rajajoet. Rajakivet eivät ole vuodelta 1323, vaan todennäköisesti vuosilta (1?)336, (1?)359, 1383 ja vuosilta 1551 ja 1577.

Juholan tutkimuksen mukaan Samosalon jälkeinen kohde on edellä mainittujen Ala- ja Ylä-Siilin muodostama rajakohde Siili, sillä todennäköisesti nuo järvet on tunnettu pelkästään sillä nimellä. Tuolla rajaluettelon sanalla on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys kyseiseen rajakohteen nimeen. Siilinjärvien lähettyvillä olevan Vangasjärven rannalla on erikoinen vanha merkitty kivi, jonka Pekka Tarkiainen on erään omakotirakentajan avustuksella paikallistanut. Kivessä esiintyy tulkittavissa olevat kirjaimet T ja M, jotka ovat hyvin kookkaat, ehkä noin metrin korkuiset. Kirjaimiin on tehty ”koristeväkäsiä”, jotka haittaavat tulkintaa. Ne on tehty ehkä harmittomasti tai sitten vahingoittamis- ja eksyttämistarkoituksessa. Merkinnät T ja M voivat edustaa Maunu Tavastia, sillä hän liittyy alueen historiaan voimakkaasti. Hän oli vuonna 1415 Häme – Savo heimorajankäynnin toimitsija ja alueen roomalaiskatolilaisuuden käännytysmies. On mahdollista, että Maunu Tavast tiesi vuoden 1323 rajan sijainnin ja teki sen ja Häme – Savo heimorajan risteyskohtaan (kuva 8) nuo merkinnät. Heimoraja on nimittäin saattanut kyseisessä kohdassa kaartaa hieman itäsuuntaan, johtuen vedenjakaja-alueesta, jolloin risteyskohta osuisi kiveen. Tätä käsitystä tukee se seikka, että Surnuijoen ja Surnuijärvien eestiläiset nimet tarkoittavat kuolemaa. Historia kertoo, että tuolla alueella on vuoden 1415 heimorajan vuoksi käyty ehkä Suomen verisimmät heimotaistelut. Mielenkiintoa kyseistä asiaa kohtaan lisäävät Pekka Tarkiaisen teoksessaam esittelemät alueelta löydetyt vanhaat keihäänkärjet.

Paljon käytetyn ”Sithin”-kohdenimen (Juholan Siili-kohde) jälkeen rajakohdeluettelossa oli Karjalankoski. Rajaa kuvaava nimistövyöhyke jatkuu Ala-Siilistä luoteeseen hyvin selkeänä ja ympäristöstään erottuvana. Tuo alue kulkee Konneveden länsipuolitse. Karenkosken molemmin puolin tuolla nimistövyöhykkeellä on hyvin monia erilaisia Pyhä-nimen muotoja sekä runsaasti muuta rajaa kuvaavaa nimistöä. Ennen näitä Siilinjärviä kyseiseltä ”rajanimistövyöhykkeeltä” löytyy Pyhä-nimistöä, joka jatkuu edelleen Karenkoskelle (nykyinen Karinkoski). Karenkosken nimellä on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys Karjalankosken nimeen, joten tuo koski on todennäköinen rajaluettelon Karjalankoski. Ennen Karenkoskea esiintyy mm. Pyhäjärvi, Pyhäselkä, Pyhitty, Pyhitynsuo, Pyhäjärvi ja Pyhitty. Karenkoskelta eteenpäin luoteeseen tulee Pyhä-nimistö yhä runsaammaksi (kuva 9). Siinä esiintyy mm. Pyhäkangas, Pyhämäki, Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäniemi, Pyhälahti, Pyhävuori, Pyhänen, Pyhäsenniitty ja Pyhänsalo.

Suomen kartalla esiintyy Pyhä-nimeä melko paljon ja eivätkä ne kaikki voi aina kuvata jotain huomattavaa rajaa, mutta edellä kuvatulla alueella niiden esiintyminen on merkillepantavaa. Samalla osuudella on runsaasti venäläis- ja karjalaisnimistöä, joka osoittaa, että alueella on liikkunut ja asunut karjalaisväestöä Mielenkiintoinen Raja-nimien pakkautuma, ennen seuraavaa rajakohdetta, on Keiteleen Pyhänsalon ja Alvajärven välillä oleva esiintymä. Sillä välillä, tuolla vyöhykkeellä, on peräti 35 Raja-alkuista nimeä. Vastaavaa löytyy tuskin mistään muualta Suomesta. Noita nimiä on hyvin vaikea selittää millään muulla tavalla kuin sillä, että alueen on halkaissut huomattava raja.

Karjalankoskea seuraa rajaluettelossa ”Kolomakuski”; nimen kirjoitusmuoto hieman vaihtelee eri luetteloissa. Nimi kuvaa ”kolumaata” eli hyvin kivikkoista aluetta. Kyseiseksi rajakohteeksi, Kolimajärven laskujoen ylimpään koskeen, ovat paikallistaneet Kyösti Julku ja jo ennen häntä 1850-luvulla A. Rothman ja E. Rudbeck. Rajatoimitusasiakirjoista on löytynyt nimi ”Kolimakoskenniska”, jolla on selvä etymologinen yhteys rajaluettelon mukaiseen nimeen, mutta koski sijaitsee karjalaisten eteläisimmällä venereitillä, tuota nimeä ei ole käytetty muualla. Kohteen sijoittaminen venereitille herättää vakavaa pohdiskelua. Kyse ei ole enää turvavyöhykkeen kapeudesta, sillä sitä ei täten olisi ollenkaan, koska kohde on venereitillä.

Todennäköisempänä rajakohteena, sijainnin ja erikoisuuden vuoksi, voidaan pitää Maanselällä Jääjoenkolussa olevaa Nuorasen laskukoskea. Se on todellinen ”kolumaankoski”, sillä se järvestä lähdettyään kulkee syvällä louhikon sisällä, jossa vettä ei näy, mutta veden solina kuuluu. Koski kulkee 300 metrin matkan tuossa louhikossa. Siihen liittyy aivan sen alapuolella oleva koski jonka vieressä on rajapyykki ”359”. Tämä koski on myös valtavassa louheikossa. Koskiyhdistelmä kulkee Maanselällä ja sillä on rajakohdetta etsittäessä suuri merkitys, samoin sen erikoisuudella.

”Kolomakuskia” seurasi latinalaisessa ja latinalais-ruotsalaisessa luettelossa Pathajoki. Ruotsalaisessa luettelossa vastaava kohde mainitaan ”Petäjokena”. Edellä kerrotulla tavalla Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) nimensä ja sijaintinsa puolesta erinomainen vastine ruotsalaisessa luettelossa mainitulle Petäjoelle. Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi. Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä. Ruotsalaiset kirjurit eivät liene ymmärtäneet nimiyhteyttä mäntypuuhun eli petäjään ja lyhensivät nimen ”Petä”-muotoon (”Pätä-muoto” on toisella kartalla ”Petä-muodossa”).

Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena, mikä on hyvin luonnollista, ottaen huomioon vanha rajajoen sijainti. Tästä ilmenee, että nimet säilyvät usein pitkään. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi

Kukkarokiven lähellä virtaa Hanhipuro, joka mainitaan vuoden 1549 rajaluettelossa (Kalajoki – Kokkola) jo vanhana ”emäpitäjien” rajakohteena (Salo erotettiin Pietarsaaresta todennäköisesti vuonna 1249). Hanhipuro on todennäköisesti vaikuttanut siten, että verotusrajan merkkikiven nimeksi on otettu Hanhikivi. Pathajoen ilmeinen vastine on Pahkalanjoki eli nykykartoilla Himanganjoki Pahkalanjoki sijaitsee erinomaisesti Petäjäojan jatkeella mereen laskevana jokena, kuten joissakin vanhoissa asiakirjoissa mainitaan ”Pathajoesta”. Joen nimellä on etymologisesti tulkittava yhteys rajakohteen nimeen. Pahkalanjoen suunta osoittaa mereltä päin katsottuna suoraan Kukkarokivelle .

Vuonna 1323 ei käyty maastossa merkitsemässä rajakohteita, joten Petäjäojalle ja Pahkalanjoelle ei tuolloin ole tehty rajamerkintöjä. Pahkalanjoen varressa, jossa joen suunta taittuu, on kuitenkin vanha pyykkikivi. Kivi sijaitsee noiden suuntien leikkauspisteessä. Sen sijainti on erikoinen, sillä se ei ole noin 150 metrin etäisyydellä olevalla hiekkaharjulla, mitä jotkut ovat ihmetelleet, vaan entisellä suoalueella. Kivi on suolla, joka on ulottunut Pahkalan kylältä Pahkalammin kautta Pahkalanjoen varteen, jossa kivi on.

Kiven eteläsivulla on Ruotsin kruunu ja ”väkä”, joka on hyvin vanha rajan merkitsemismuoto. Väkä osoittaa vasemmalle eli Pahkalanjoelle. Lisäksi samalla sivulla on numero 4. Merkinnät on tehty osaksi entisten merkintöjen päälle, joita on hiottu osittain pois. Numero 4 on todennäköisesti uusin merkintä kivessä ja liittyy siihen numerosarjaan, joka edustaa vuonna 1775 tehtyä rajaa, jolla Pohjanmaa jaettiin Oulun ja Vaasan lääneiksi. Rajakivistä numero 1 on meren rannassa on löytynyt läheltä Maanselkää.

Kiven pohjoissivulla on erittäin mielenkiintoisia merkintöjä, joista ilmenee, että venäläiset ja ruotsalaiset ovat aivan ilmeisesti olleet yhtäaikaisesti merkitsemässä niitä. Kiven yläosassa on ortodoksiristi ja sen rinnalla Pyhän Andreaan risti lipun muodossa, jota Venäjällä on käytetty vuosisatoja. Melkein edellisten tasalla oikealla on kaksi vanhan mallista Ruotsin kruunua. Hieman näiden alapuolella on yhdistelmämerkki, jossa Ruotsin kruunun alapuolella on Venäjän risti. Ne ovat yhteisellä alustalla. Tässä kivessä on siten neljä Ruotsin kruunua ja kolme Venäjän ristiä, kuva 4. Edellä kuvatut merkinnät on tehty todennäköisesti vuonna 1383(?), jolloin on sovittu ns. A-rajasta, sillä päätekohtana oli ”Patha”-suo Pohjanmaalla. Edellä kuvatusta ilmenee, miten voimakkaasti tuo nimi liittyy Kruununkiveen ja suohon missä se sijaitsee.

Pähkinäsaaren rauhan rajan päätejoesta on kiistelty vuosisatoja. Kiistaa on ollut siitä kumpi joki ”Petäjoki” vai ”Pathajoki” on oikea rajakohde. Nyt, kun noiden jokien vastineet ovat löytyneet samalta rajalinjalta, ei enää tarvitse kiistellä siitä kumpi joki on oikea rajajoki, sillä ne ovat, erittäin suurella todennäköisyydellä, molemmat oikeita rajajokia.

Tulkintaa vanhan rajan sijainnista tukevat vielä monet kivilöydökset, joita on raja-alueen loppuosuudella näiden edellä mainittujen jokien välillä. Sievin Kukonkylän ja Eskolan väliltä Hautakankaasta on löytynyt rajakivi, jossa on vuosiluku 1577. Pohjanmaalla on ollut kalastusta koskevia kiistoja, jotka ovat ulottuneet Tornionjoelta Petäjoelle saakka. Vuonna 1577 on Pohjois-Suomen laamanni Henrik Klaunpoika Hornin puolesta lainlukija Kröpp suorittanut toimituksen, josta kerrotaan vasta vuoden 1596 toimituksen yhteydessä tehdyssä pöytäkirjassa. Tuolloin toimitusta johti Kaarle herttuan määräyksestä Mauri Yrjänänpoika. Kyseinen toimitus on aivan ilmeisesti koskenut Petäjäojaa ja sen alapuolella osaa Vääräjoesta Kukkarokivelle saakka. Tällä toimenpiteellä siltä osuudelta on Vääräjoki siirretty ”Pohjanrantaan” kuuluvaksi. Asian voi havaita kartalta, ja se ilmenee vielä nykyisestä lääninrajasta Siitä näkyy miten Maanselältä ja Pahkalanjoelta, osoittavat linjasuunnat osoittavat Kukkarokiven ja pyykin 1551 suuntaan. Tuolta Vääräjoen väistölinjalta on löytynyt rajapyykki 1577.

Rautiosta löytynyt rajakivi ”1551”liittyy mahdollisesti tapahtumiin, joihin viitataan Savonlinnan tilikirjassa vuodelta 1551 ja Partalan tilikirjassa vuodelta 1559. On mainittu, että 1550-luvun tapahtumat koskivat ”Vatjan viidenneksen” alueen tapahtumia ja niiden vaikutus on ulottunut Savoon ja Pohjanmaalle saakka. Julku on lainannut lähdettä, jossa mainitaan ”Raswando träsk liggiandes 30 mil iffrå gården vdj Österbotnn rydze grentzenn brukas med ceen noth om hösten”. Kustaa Vaasa toteutti myös vuonna 1559 laajoja mittaustoimia Suomessa, ja kohde voi liittyä tähänkin.

Rajakiven ”1551” löytökohta soveltuu erittäin hyvin kohteeksi, joka Pohjanmaalta mainitaan. Matka kiveltä Rasvangin järvelle Tervoon on edellä mainittu 30 mil, joka vastaa 180 kilometriä. Itärajan alueella sijaitsevasta rajakiven ”1551” löytökohdasta eteenpäin tuo itäraja kulki Maanselälle saakka sillä linjalla, joka suuntautuu mainitulta rajakiveltä Rasvangin järvelle. Rasvangissa oli kuninkaan kalastamo, joten se on tunnettu kohde joka mainitaan.

Rajakiven löytökohdan läheltä, siitä noin 1-2 km pohjoiseen, mainitaan vuoden 1547 veroluettelossa kolme taloa. Kiven löytökohdassa on ollut hyvin vanhaa asutusta, mutta siitä ei ole mainintaa tuossa veroluettelossa, sillä paikalla todennäköisesti ollut kruunun (kuninkaan) tila oli verovapaa. Paikalla on asunut Vähä-Raution suvun esi-isä, joka oli kuninkaan kengitysseppä. Tämä liittynee 1500-luvun asutukseen ja viittaa mahdolliseen rajatiehen. Tämä edellä mainitussa asiakirjassa oleva kruunun tila on voinut siten olla tuossa löytökohdassa tai siitä muutama kilometri rajan suunnassa kaakkoon, jossa tiedetään olleen kruununtorppa. Kyseisen kruununtorpan varhaisvaiheet saattavat liittyä vuosien 1323 ja 1400-luvun rajoihin. Torpan luota alkaa suoalueelle siirtyvä ”Tervatienä” tunnettu hyvin vanha kulkuyhteys. Se saattaa olla tuohon rajatiehen liittyvä tie. Siinä on Kortenevan ylittävä ”silta”, joka on säilynyt suossa hyvin.

Maanselällä on vanha Jääkolun pyykki, jossa on numerot 359 ja kiven kärjessä kirjaimet A ja D, kuva 3. Pyykki on vanhalla Hämeen rajalla. Vuonna 1359 Dimitri alkoi hallita Novgorodissa ja kuningas Albrekt oli Ruotsin kuninkaana. Juholan tutkimuksen mukaan pyykki on vuosien 1323 ja 1383 rajalla. Luku 359 liittyy mahdollisesti Dimitrin valtaannousuun Novgorodissa. Tuolloin ei aina merkitty vuosilukuihin tuhatvuosilukua tarkoittavaa ykköstä.

Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen on melko pian sovittu ”Pohjanrannalla” yhteiseksi verotusrajan merkkikiveksi Hanhikivi. Muutamat tutkijat ovat pitäneet Pyhäjoen Hanhikiveä tuona merkkikivenä. Tuota tulkintaa vastaan voidaan kuitenkin esittää monia huomautuksia, joista on luettelo myöhemmin. Edellä mainitun Raution Ylipäässä, parhaalla harjutiellä sisämaahan, sijaitsee suuri (n.10 m korkea. Kukkarokivi, joka erittäin suurella todennäköisyydellä on paljon etsitty verotusrajan Hanhikivi. Se on aivan lähellä Hanhipuroa. Kivestä on hävitetty pintaa ihmisen toimesta, kuten ovat todenneet useat alan ammattilaiset. Kivi sijaitsee Pyhäjokeen ja Rovaniemeltä ilmoitettuun etäisyyteen (300 km) ”oikealla” paikalla.

Seuraavat seikat osoittavat suurella todennäköisyydellä, että Pyhäjoki tai Petäjäsoja eivät voine olla Pähkinäsaaren rauhan rajakohteita:

1. Rajaniemen alueen Raja-nimistö ei tue Vilkunan ja Julkun rajateoriaa, sillä ko. nimistö on 1500-luvun Suur-Kalajoen ja Salon pitäjien raja-alueella ja melko kaukana Petäjäsojan suulta ja Pyhäjoesta.

2. Oulaisten Kalliokankaan pyykit ovat osoittautuneet isojaon pyykeiksi.

3. Petäjäsojan geologiasta puuttuvat sellaiset jäljet, jotka osoittaisivat sen olleen joskus Pyhäjoen laskujoki (Julkun oletus).

4. Petäjäsoja ja Pyhäjoki ovat verraten keskeisellä alueella keskiaikaisessa Salon pitäjässä. Salo kuului Novgorodille (Saloa ei ollut jaettu). Ruotsin laki ei ulottunut Salon ja Kemin pitäjiin, ”. . . koska ette voi mitenkään rakentaa sellaisia pappiloita kuin Ruotsin lakimme vaatii. . .”.

5. Verotusrajan merkkikiven (”Hanakivi”) piti sijaita Pyhäjoen ulkopuolella (eteläpuolella) Iistä, Limingasta ja Kemistä katsottuna (Pyhäjoen hanhikivi on Pyhäjoen pohjoispuolella).

6. Verotusrajan merkkikiven, Hanakiven, piti olla Rovaniemeltä 50 peninkulmaa (300 km).Pyhäjoen Hanhikivelle on n. 40 peninkulmaa eli n. 240 km (maamatka). Raution Kukkarokivelle on Rovaniemeltä300 km, joka täyttää sen matkan, jonka etäisyydellä verotusrajakiven tuli olla Rovaniemeltä.

7. Pyhäjoen Hanhikivestä puuttuvat Venäjän symbolit eli ristit, sillä Venäjä ei ollut osapuolena Pyhäjoen ja Siikajoen rajankäynnissä vuonna 1758. Se oli Pyhäjoen ensimmäinen rajankäynti ja päättyi Hanhikiveen N 14. Silloin on merkitty kiveen myös kruunu, joka on hyvin myöhäsyntyistä tyyppiä, jota ei käytetty 1400- ja 1500-luvulla. Kivessä näkyy heikosti vuosiluku 1770 (?), se liittynee em. toimitukseen.

8. Pyhäjoen Hanhikiven ylitse löi vielä aallokko vuoden 1323 rauhanteon aikaan. Julku on Vilkunan tutkimuksesta todennut, että ”. . . Hanhikiven on täytynyt nousta merestä 1300-luvun ensimmäisen neljänneksen lopulla.”. Pyhäjoen Hanhikiven maantieteellinen sijainti ei ollut merkittävä.

9. Pyhäjokialueelta ei ole esitetty yhtään merkittävää arkeologista raja-asiaan liittyvää löydöstä, eikä ennen Täyssinän rauhaa olevia rajakiviä.

10. Raja-aluetta kuvaava nimistö on Pyhäjoen varressa lähes olematon.

11. Pyhä-nimi esiintyy Pyhäjokialueella vähän yli 10 kertaa, vastaavasti Juholan esittämän rajalinjan alueella Pyhä-nimiä esiintyy lähes 20 kappaletta.

12. Mereen laskevan rajajoen (vuonna 1323) nimi on yleensä tulkittu Pa-alkuiseksi.

13. Petäjäsoja on valtakunnan rajaksi niin vaatimaton oja, että se ei ollut laajalti tunnettu, kuten valtakunnan rajan ”maamerkin” tuli olla.

14. Pyhäjoki ei ollut eteläisin venereitti järvialueelta Perämerelle. Sitä eteläisempi oli reitti Keiteleeltä Muurasjärven ja ”Hinkuanvirran” kautta Kalajoen vesistöön, kuten J. Swikar on toimitusasiakirjassaan vuonna 1738 todennut. Siinä mainittiin kulkuyhteys, joka ulottui merestä mereen.

15. Pyhäjoen varrella olevat Käräjä-alkuiset nimet ovat peräisin isojaon aikaisista kokoontumisista kuten perimätieto kertoo.

16. Julkun rajateorian viimeinen etappi, Muurasjärvestä Petäjäsojaan, ”katkaisee” Kalajoen keskeltä. Tällainen ”katkaisu” ei ollut tuolloin mahdollista sillä suuret joet olivat silloin valtaväyliä kuljetuksille.

17. Murhianvirta eli Murhiankoski ei ollut Pyhäjoessa vaan Vääräjoessa Sievin Vanhallakirkolla. K. Vilkuna kirjoittaa asiasta ja siitä löydöstä, jonka Yrjö Koskinen on tehnyt vuonna 1875. Se koski asiakirjaa vuodelta 1595, jossa mainitaan: ”Vastaus alamaisten kirjoitukseen Petäijoen pitäjässä (uthi Petäioki Socken) Pohjanmaalla. Gripsholmasta kesäk. 22.p1595”.Koskinen osoittaa, että kyse ei ollut Pyhäjoesta, vaan joesta, jossa oli Murhavirta, ja joki sijaitsi ”Petäijoen” pitäjässä. Koskisen kirjeen valossa ymmärtää hyvin 1800-luvulla syntyneen lääninrovasti-kansanedustaja Vilho Kiviojan toteamuksen, että Pyhäjoen ja Petäjäjoen (Kalajoen) saarnahuonekunnat (neljänneskunta) muodostivat yhdessä Salon pitäjän eteläisimmän saarnahuonekunnan. ”Murhavirta” oli 1500-luvulla Suur-Kalajoen aluetta. Sen aikaisempi nimi ”Pyhekaszfors” ilmaisee, että tässä joessa on todennäköisesti suoritettu kastetoimituksia.

Rajaväärennökset

Melko pian vuoden 1323 rauhanteon jälkeen alkoivat ruotsalaiset (ja suomalaiset) laatia uusia väärennettyjä rajoja. Huomattavin luettelo tällaisista rajoja koskevista luetteloista on Tukholmasta, Muscovitica-arkistosta löytynyt rajaluettelo. Näitä väärennöksiä he perustelivat alkuperäiseltä (vuoden 1323) rajalta väärennösrajoille siirretyillä nimillä. Niistä mainittakoon useat ”Petäjoet”, joita siirrettiin aina seuraavalle väärennösrajalinjalle. Näin syntyi Sievin Petäjäojalle ensimmäinen väärennös Pielaveden Säviälle, jossa Petäjälahteen laskee Petäjäjärvestä Petäjäjoki (kuva 13). Joki sijaitsi Juholan tutkimuksen mukaan vuoden 1383 (?) ns. A-rajalla.

Ns. A-rajan ( Muscovitica-arkisto) rajakohteet nykyisen Suomen alueella: 1. Torsajärvi (Thorsinerue, Rautjärvi), 2. Valkiajärvi (Valkierue, Punkaharju), 3. Juurikkasuo (Jurekesw, Saari), 4. Purujärvi Puraierue, Kesälahti), 5. Putkilahti (Putkelax, Kesälahti ja Punkaharju), 6. Raikuuntaipale (Raukotoy, Kerimäki), 7. Säimenniemi (Semene nemi, Savonranta), 8. Somertaipale (Somertaypalen, Liperi, Savonranta ja Outokumpu), 9, Ohtaansalmi (Ochtansalmj, Outokumpu ja Tuusniemi), 10. Vehkalampi (Wek katepelin, Kuopio), 11. Valkeinen (Vodierue, Maaninka), 12. Säviä/Saarinen (?), (Sivereierue, Pielavesi), 14. Saanijoen suu (So nsan sw, Pihtipudas), 13. Lestinpuro-Lestijoen niska (Lastaioki, Reisjärvi ja Lestijärvi), 15. ”Pahkalansuo” (”Pachta so oc swa j Norrabutnin”, suoaluePahkala – Pahkalampi – Kruununkivi/Pahkalanjoen mutka, Pohjanmaa/Kalajoki).

Kohteet 10 – 15 ovat Juholan tutkimuksen mukaisia rajakohteita. Useat tutkijat ovat päätyneet Ohtaansalmen jälkeen Syvärin suunnalle, johon kulkivat Muscovitica-arkistosta löytyneiden toisten luetteloiden eli C-, E- ja F-luetteloiden mukaiset rajat. He väittivät rajaluettelon kohteiden järjestystä virheelliseksi. A-luettelon viimeisen kohdan vaatimus oli kuitenkin se, että rajan tuli päättyä Pohjanmaalle.

”Petäjoki” eli Petäjäjoki (kuva 1) esiintyy toisen kerran Pohjois-Savon maanselällä, jossa Petäjäjärvestä laskee Petäjäjoki Rotimoon. Tätä kautta on suurella todennäköisyydellä kulkenut A-rajan jälkeinen seuraava itäraja noin vuonna 1400. Se ei kulkenut enää Ohtaansalmelta länteen, vaan jatkui Laskukosken kautta, kuten vuoden 1415 Häme – Savo -heimorajan päätepiste osoittaa. Rajoja on käyty tätä aluetta myöten vuosina 1468, 1473, 1482 ja 1487, kuten esimerkiksi Kyösti Julkun teoksesta ilmenee. Rajat ovat alkaneet Siestarjoelta ja päättyneet Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle. Noille linjoille löytyy useita historiallisia yhtymäkohtia. Häme – Savo -heimoraja vuodelta 1415 päättyy tuolla linjalla Lastukoskelle (kuva 1). Vuoden 1446 Häme – Savo -heimoraja päättyy Pohjois-Savossa Kalliomäelle (”Kalliowore”). Kyseinen kohde on myös edellä mainittujen rajankäyntien raja-alueella. Samoin vuoden 1452 rajan päätekohta sijoittuu Maanselälle eli Suomenselälle Rillankiven tienoille, jota myöten itäraja kulki.

”Pääraja” on sivunnut myös erästä eräpalstaa Koivujärven alueella. Vanajan Harvialan kartanon rouvalle siirtyi perintönä eräpalsta, josta mainitaan: ”först hofdraan Korkiakoski vt mäder aan jntill Sae – til Lehtovuori, thädan om kringh Havkasari jn jmwsan.” Julku on tulkinnut kyseisen alueen sijaitsevan Koivujärven ja Vuonamonlahden välisellä alueella. Julkun käsitys asiasta on se, että ”päärajalla” tarkoitettiin venäläisrajaa, eli kyseinen eräpalsta vastasi Maanselkää kulkevaan itärajaan.

Hyvin merkittävä viite itärajan sijoittumisesta Pohjois-Savon maanselälle on Rydbergin maininta, jossa todetaan, että lukuisissa 1500-luvun itärajaa koskevissa asiakirjoissa on mainittu Petäjoen sijaitsevan maanselällä ja laskevan Savoon. Tämä Petäjäjoki laskee Petäjäjärvestä Rotimoon vielä nykyäänkin Rydbergin mainitsemalla tavalla. Kirkinen kirjoittaa myös, että Ruotsin ja Venäjän raja kulki maanselkää, joka erottaa Hämeen ja Pohjanmaan. Näin myös nämä historialliset tiedot tukevat esitettyä Juholan teorian mukaista rajaa, mutta kysymyksessä ei ollut vuoden 1323, vaan 1400-luvun raja.

Mielenkiintoinen rajaväärennöstä tukeva nimenmuutos oli Kaijnomeren (Perämeri) nimen antaminen Oulunjärvelle. Se ilmenee Muscovitica-arkiston rajaluettelosta E, jossa Oulujärven kohdalla on ”Kaijnomeri”. Kyseinen raja oli ns. riitaraja eli ”trätorår” niin kuin luettelossa mainitaan. E-raja ei ollut varsinainen valtakunnanraja, vaan kuten luettelosta ilmenee, se oli Venäjän ja (Suomen) Karjalan sekä Savolahden raja. 1400-luvun rajat kulkivat sopimusten valossa Pohjois-Savon ja Suomenselän sekä Petäjäojan kautta Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle, mutta käytännössä Ruotsi hallitsi Pohjanlahden rannikkoaluetta.

Tiukan paikan tullen ruotsalaiset joutuivat hyväksymään sopimuksen, jossa viitattiin vanhaan, venäläisten vaatimaan rajaan. Näin tapahtui vielä niin myöhään kuin vuonna 1561, jolloin Ruotsi joutui tekemään sopimuksen aikaisemmilla ehdoilla. Silloin sopimuksessa sovittiin, että raja käytäisiin ”Jurin ja Maunun” ehdoilla.Tästä Siestarjoelta Perämerelle (Kaijnomeri) suoritetusta rajatoimituksesta mainitaan ”. . . Sisterbek vp de bestempdeteken bet ahn Kaynus mehre”. Edellä olevan esityksen mukaan 1400-luvun rajat synkronoituivat historiallisella, maantieteellisellä ja kronologisella asteikolla sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, 1300- ja 1500-luvuilta olevien rajaluetteloiden kanssa. Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja tulos. Muscovitica-arkiston rajaluettelon rajat C, E ja F ovat A-rajaa myöhempiä ja ne kulkivat jo kaikki Oulujärven alueelle. E-luettelosta on kommentti Lindin teoriaa käsiteltäessä.

Loppupäätelmät

Pähkinäsaaren rauhan rajasta on Siestarjoen ja Särkilahden välillä hyvin pitkälle yksimielinen käsitys. Torsajärven ja Särkilahden rajakohteet on hyväksytty täysin kiistattomasti. Särkilahdesta (Pihlajavesi) alkaen koko Sisä-Suomen alue on ollut rauhanteon aikaan lähes asumatonta aluetta. Siltä osuudelta ei ole löytynyt yhtään kiistatonta rajakohdetta. Juholan tutkimuksessa esitetty Karenkoski (Karinkoski) on etymologisin perustein ja sen kautta kulkevan rajaa kuvaavien nimien tihentymävyöhykkeen johdosta todennäköinen, rajaluettelossa mainittu, Karjalankosken rajakohde. Tätä päätelmää tukee usean aikaisemman tutkijan käsitys siitä, että rajakohteiden tuli sijaita karjalaisten käyttämän eteläisimmän venereitin lounaispuolella.

Rajan pohjoisimmalla osuudella, Suomenselän ja Perämeren välillä, on etsitty Petäjokea ja Pathajokea. Näiden kesken on ollut kiistaa siitä, kumpi kohde on ennen merta oleva, oikea vuoden 1323 rajakohde. Juholan tutkimus osoittaa, että molemmat edellä mainitut kohteet ovat erittäin suurella todennäköisyydellä paikannettavissa. ”Petäjoen” (Pätäjoen) rajakohteeksi osoittautuu Sievin Petäjäoja ja ”Pathajoen” rajakohteeksi osoittautuu Siiponjoen eteläpuolella oleva Pahkalanjoki (Himanganjoki). Nämä joet ovat samalla rajalinjalla joten ei voi olla kiistaa niiden kesken rajakohteen oikeellisuudesta. Rajan sijoittumiseen näiden jokien linjalle on vaikuttanut se, että siinä sijaitsi todennäköinen uskonnollinen intressiraja. T. Stenbäckin mukaan Salo oli erotettu Pietarsaaresta ennen rauhantekoa ilmeisesti tästä syystä.

Edellä olevaa päätelmää tukevat samalta linjalta löytyneet rajakivilöydökset. Ne perustuvat Pähkinäsaaren rauhan ja Täyssinän rauhan välillä tehtyihin rajankäynteihin niistä löytyvien vuosilukujen ja historiallisissa kirjoituksissa mainittujen tapahtumien perusteella. Merkittävin niistä on Pahkalanjoen varresta löytynyt Kruununkivi, jossa on kolme venäläisten käyttämää rajamerkintäsymbolia eli ristiä. Kruununkivi on tiettävästi läntisen Suomen ainoa kivi, josta on löytynyt tällaiset merkinnät

Pahkalanjoen suun kohdalta merestä, 7 kilometrin etäisyydeltä joen suusta, Hevoskarista on löytynyt valtava kivimonumentti joka on erittäin suurella todennäköisyydellä kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vuonna 1365 karjalaisille antaman purjehduskiellon merellinen merkki. Kivimonumentin pohjoispuolella noin 200 m etäisyydellä on vartiointi-/puolustuslinnakkeelta vaikuttava rakennelma. Pahkalanjoen suulla ne kuvaavat, samoin kuin tuo joki, karjalaisten asuttaman Pohjanrannan etelärajaa. Näin tämä ulkosaaressa oleva monumentti tukee merkittävällä tavalla Juholan tutkimuksessa esitettyä rajaa vuoden 1323 Ruotsin ja Novgorodin väliseksi rajaksi. Edellä kerrotusta ja asiakohdasta ilmenevän aineiston perusteella voidaan sanoa erittäin suurella todennäköisyydellä, että vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan rajalinja, eli raja-alue, on pohjoisosalla kulkenut edellä kerrotun mukaisesti.

Pähkinäsaaren rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471

Historioitsija: Pähkinäsaaressa ei vedetty Suomen itärajaa – silti 700-vuotias rauhan raja jakaa Suomen geneettisesti kahtia

https://yle.fi/a/74-20013073

Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Yksimielisyys on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välinen raja?

Mitään tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.

Valtioon kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella. Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin liittää itselle sopivaa sisältöä. Korpelan mukaan rajaan liittyviä dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat kokeneet huijaavansa, Korpela sanoi esitelmässään.

Professori Jukka Korpelan mukaan Pähkinäsaaren rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen asukkaille.

Rauhaa ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. Pähkinäsaaren raja jakaa Suomen kahteen kansaan.