Unto Väinö Jutila syntyi Kalajoella 5.12.1944. Hänen vanhempansa olivat sahanasettaja Väinö Jutila ( 1901-65) ja hänen vaimonsa Anni Esteri ( 1910-80), Kustaa ja Fiina Tiinasen tytär Ämmän tienhaarasta. Heidät vihittiin 1931. Vanhempiensa 5 lapsesta Unto oli 4. Molemmat vanhemmat olivat Untolle tärkeitä, mitä osoittaa mm. se, että hän sävelsi surutyönään kummankin kuoltua urkukappaleen ( Virsi op. 2 1965 ja Viimeinen matka 1980).
Unton vanhempi veli Matti korostaa, että Santaholma antoi Jutilan perheelle työtä monessa polvessa. Isoisä Viljam Jutila ( 1870-1947) tuli Alavieskasta ensin työhän kivihiomoon ja sen lakattua 1. maailmansodan jälkeen sahalle, toimipa vielä vanhana sahavahtina niin kuin myöhemmin Plassin poikain laulujen Afletti-Matti. Isä-Väinä kävi Viipurissa alan kurssin ja oli sahan toiminnan kannalta tärkeä metallimies, terottaja ja seppä. Äiti-Armi työskenteli nuorena hinaajassa kokkina. Oli Untokin nuorena miehenä parina vuonna höylääjä vastaanottajana, mutta hän koki, ettei se ollut hänen paikkansa. Sen sijaan veljet Matti ja Eino viihtyivät sahan töissä.
Matti ajattelee, että musikaalista perintöä heillä on molemmilta puolilta. Esim. isän sukulainen Teuvo Kääntä ja äidin veli Vihtori ovat soittaneet haitaria. Vanhemmat eivät itse olleet aktiivisia musiikinharrastajia, mutta yleensä kulttuurille myönteisiä, Järvinen esittelee isä-Veikon urheilumiehenä: voimisteluryhmän jäsenenä ja nyrkkeilijänä. Äidillä oli hyvä lauluääni ja käsiala. Hän esitti lausuntaa nuorena, oli Aaro Hellaakoskelle sukuakin.
Unton lapsuus oli onnellinen. Perheellä oli oma koti metsässä Äijähaantiellä. Vanhemmat olivat rauhallisia eivätkä riidelleet. Pari vuotta vanhempi Liisa-sisko oli Unton leikkitoveri. Äiti ei ollut ansiotyössä. Liisa-sisko muistaa, että jo ennen kouluikää Unto sävelsi laulun ”Kylälle, kylälle, kyllään”, jonka mukaan kierrettiin rinkiä. Eli ei ”Ilonen meripoika” olekaan Unton varhaisin sävellys!
Hiihto oli Untolle lapsena mieluisa harrastus. Matti muistaa Unton tehneen kodin lähelle metsään ladun. Liisa muistelee, että Unto katseli hiihtäessään usein taaksepäin. Oli tärkeää, että latu oli suora ja hyvä, Hyvä Unton tekemä latu oi myöhemminkin!
Unto aloitti kansakoulun syksyllä 1951. Koulumatkaa oli 2,5 kilometriä, Jutilat muuttivat tammikuussa 1952 keskelle kylää ”Taalin paikalle”. Isän työmatka ja lasten koulumatka lyhenivät selvästi. ”Jokisuun yliopistossa” Unton alakoulunopettaja oli hyvin musikaalinen Anni Puurunen ( 1912- ). Hän oli kanttorin tytär, laulatti paljon oppilaitaan ja esitti itse usein juhlissa yksinlaulua. Unto lauloi hyvin. Anni Puurunen kiittelee kaikkia Jutilan lapsia musikaalisiksi. Hän pahoittelee, että musiikkia oli Unton kouluaikana vain 0,5 tuntia viikossa. Hän tuumailee nyt, että jos hän olisi aavistanut Unton mahdollisuudet, hän olisi antanut tälle yksityisopetusta. Matti muistaa hänen käyneen Jutilalla kotonakin ja toimineen Unton arvostelijana henkisissä kilpailuissa. Antti Puurusen mieleen Unto on jäänyt hillittynä, totisena, itseensä sulkeutuneena oppilaana. ”Ehkä hänen sielussaan soivat aina sävelet. Tiedän kylä millaista se on. Ei sitä paljon ulkomaailmasta välitä.”
Keskiluokan opettajana oli Anna Halme ( s.1905), yläluokilla Pohjankylän koululla Uolevi Saari ( s.1929). Myöhemmin Unto harmitteli, ettei tullut käyneeksi enemmän koulua. Liisa-siskokin meni keskikouluun.
Matti muistelee, että Oskari Kilpinen tapasi käydä heillä ”Taalin paikalla” noin kerran kuukaudessa ja puhui usein haitarinsoitosta. Matti korostaa Oskarin osuutta Unton ja hänen soittoharrastuksen syntymiseen.
Unto soitti ensi kerran Ämmän kalajuhlilla kesällä 1954. Matti kertoo, että isä oli ostanut teroitushommista ylitöinä ansaitsemillaan rahoilla Kilpisen kautta 17 000 mk maksavan Miranda-pianohaitarin. Liisa kertoo pyytäneensä pianoa, mutta isä oli päätynyt pianoharmonikkaan. Liisa ei innostunut sen soittamiseen, mutta varsinkin 8-vuotias Unton veli sitäkin enemmän. Tämän ensiesiintyminen oli Teatteritalolla pikkujoulussa 1953. Matti korostaa Oskari Kilpisen osuutta myös soittamisen alkamisessa. Oskari opetti veljeksille soiton ensi aakkosia, tilasi nuotteja, kannusti. Unto ei muuten saanut aluksi soittaa ilman isän läsnäoloa, ettei kallis peli vain putoaisi pikku pojalta. Liisa muistaa Unton kyllä soittaneen varkainkin.
Hanuri-lehden ( 3/1985) haastattelussa Unto korostaa Paul Kilpiön (s.1920) osuutta alkuun pääsemisessä. Tämä oli Teatteritalon vahtimestarina ja tanssien soittajana 1952-54, myöhemmin kanttorina Itä-Suomessa, Kilpiö antoi Jutilan pojille pätevää opetusta kerran viikossa, Unto mainitsee Kilpiön jo kirjoittaneen sormituksen nykyaikaisesti. Ja pojat harjoittelivat. Liisa muistelee, että kotona kuului aina jostakin päin haitarinsoittoa. Eino-veli sanoo, että hän ei siksi alkanut soittaa, kun toiset jo soittivat niin paljon.
Kilpiön muutettua paikkakunnalta Unto pääsi tarkan ja vaativan Leander Norrbackin oppilaaksi, Eino muistaa, kuinka isä lähti kesälomallaan Unton kanssa linja-autolla Norrbackn luo Myrkkyyn lähelle Vaasaa. Unto on kertonut Norrbackin opista: ”Muistan eräänkin kerran, kun olin huolellisesti harjoitellut kappaleen, joka mielestäni meni varsin hyvin. Kuitenkin siinä oli ainakin puolet vielä tekemistä – se ei ollut lähellekään valmista! Iltaisin sain kirjoitella hänen antamiaan tehtäviä.” Koti-ikävä vaivasi 10-vuotiasta.
Samassa Hanurin haastattelussa Unto antaa tunnustusta Eino Ventelälle (1911-87), joka soitti hanurilla paljon tansseja ja oli torvisoittokunnan jäseniä. Tämän naapurissa sukulaisella Ernsti Hämeenkorvella kylässä käytäessä käytiin samalla kuuntelemassa ”Eppun” soittoa. Työnjohtaja Arvi Koivu (s.1919-88) oli vanha torvisoittokunnan jäsen. Hänkin kävi Jutilalla ja neuvoi. Jo mainittu valokuvaaja ja vanha hanuristi Erkki Mäkelä (1903-90) korjasi taitavasti soittimeen tulleita vikoja, Ennen pitkää Untolle läheisiksi tulivat myös kalajokiset hanuristi Pauli Juola ( s.1933-2011), Pauli Laurila (1930-99) ja Unto Kärkinen ( s. 1936-87).
Unton ensimmäiset keikat olivat tanssien taukosoittoja varsinaisten soittajien levähtäessä. Matti muistaa Aale Mantilan usein pyytäneen Untoa soittamaan tansseja nuorisoseuralle ja Elisa Ojalan pyytäneen säestämään kansantanhuja. Rahjan ja Käännänkylän nuorisoseuralla Unto kävi yksin soittamassa tanssit. 13-vuotiaana hänellä oli jo oma ”Jutilan yhtye” (Unton lisäksi Esko Ventelä, Markku Penttilä ja Heikki Oikarinen). Joskus oli häätanssejankin.
Kilpailut olivat olennainen osa Unton kasvamisessa tähdeksi. Jo 9-vuotiaana hän uskalsi lähteä Ouluun harmonikkakilpailuun ja voitti sarjansa. Seuraavina vuosinakin tuli voittoja, 1957 hän tuli Helsingissä valtakunnallisissa harmonikkakilpailuissa 12-15-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi.
Untoa voidaan sanoa aikansa tenavatähdeksi. Jo rippikouluikäisenä hänellä oli takanaan melkoinen kokemus, maakunnallinen menestys ja oma yhtye. Yleensä lahjakkaaseen iloiseen hanuristipoikaan suhtauduttiin myönteisesti. Jokisuun koulun opettaja Unto Lahti muistelee kaimansa istuneen Plassin venerannassa ja soittaneen iso lauma tyttöjä ympärillään.
Unto Jutila 18.4.1966
1990
Hääkuvia
Unto
Jutila, sekä hanurinsoiton maailmanmestari ? ja Paul Norrback
Kallassa
Harmonikkataiteilija Unto
Jutila syntyi
joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja nuoruutensa
Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen harmonikan ja
jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen teatteritalossa ja
Ämmän lavalla tanssien taukosoittajana. Unton isä oli pojalla
tukena ja turvana.
Alpo
Ylitalo muistelee
Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto
oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin
12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat
kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat.
Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.
Unto
Jutilan elämäntyöhän
harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia
jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien
taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija. Soittajana
Unto
Jutilaa voidaan
pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän sai
Pauli
Kilpiöltä.
Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback.
Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko
Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi
1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri
Suomea.
Tanssimuusikkona
Unto
Jutilan orkesterin
ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin
kalajokinen Esko
Ventelä,
jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958.
Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto siirtyi
Alpo
Ylitalon yhtyeen
hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja
ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut
iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien
esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä
etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul
Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan
Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi
kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille.
Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti
Viljanen ja
hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja
harjoitusohjelmaan.
Unto oli erityisen kiinnostunut
konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui
kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala
kuului tuohon aikaan myös Veikko
Ahvenaisen harjoitusohjelmaan.
Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.
Alpo
Ylitalon yhtye
aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin
sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin
laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria
miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako
tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta
jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä
kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.
Tanssikeikoilta
palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo
Ylitalon luona.
Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli innokas
konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja
suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat”
selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin
innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat
kuuroille korville.
Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo
Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke
Neunstedt. Heti
alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä
ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi
tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei
ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä olet
helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto saattoi
vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain osaisi. Unto ei
jäänyt huulenheitossa toiseksi.
Folke oli päivätöissä
Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja kuljetti
kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä ja
vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven auki
ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin lempinimen
”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen ohjelmistoon tuli yhä
enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa kappaleesta
”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei jättänyt
kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä saakka
Laila
Kinnunen oli
erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija
Merilä,
Paula
Koivuniemi ja
Jukka
Kuoppamäki.
Alpo
Ylitalo muistelee
Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi.
Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi
Virta esiintymässä.
Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye. Virta
oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä ja
hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle
säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja
Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko
Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli
kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo
Ylitalo lupasi
orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit Unton
eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen. Unto
rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”. Virta
aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla oikein
painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois kyydistä”.
Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa normaalisti ja
kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin kappaleisiin ei otettu
nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin ”vanhasta muistista”.
Virta ei kommentoinut mitenkään orkesterin onnistumista, vaan
jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua Virta meni näyttämöverhojen
taakse yksin istumaan eikä kommentoinut mitään. Toisen ”hukin”
bändi aloitti Virran suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi
oikein vauhtiin ja Unto soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki
saattoivat huomata, että Virta piti ”meiningistä”.
Vuosina
1965-69 Unton muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan.
Alpo
Ylitalon yhtyessä
soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik
Hongell elektronihanuria
ja Holger
Moisio tenorisaksofonia.
Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja Mikko
Haavisto venttiilipasuunaa.
Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus
seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui
musiikilta, sanoo Alpo
Ylitalo.
Monet
vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät
tuolloisesta Alpo
Ylitalon yhtyeestä
tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli
monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja säveltäjä.
Kalajokisen
laulajan Pekka
Himangan kanssa
yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama
Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto
muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977
fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.
Taiteilijana
ja opettajana
Sävellys-
ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan
kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959
nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990 Hyväntuulen
jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200 erityyppistä
teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto
F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja. Viihdemusiikin puolella Unskin
pidetyin sävellys lienee Kalajoki-valssi, joka levytettiin
ensimmäisen kerran vuonna 1969. Harmonikanopettajan työkausi
ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto
1978-87. Lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.
Unto
Jutila osallistui
esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään
harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon
harmonikkaviikoilla. Unto
Jutila toimi
Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85 ja
Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.
Unto
Jutilan kansainväliset
kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset
yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin
harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä
taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian
maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenetin kanssa
toi musette-musiikin ohjelmistoon.
Unto
Jutila levytti
kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen
visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto
Jutila oli
hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin
suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita
suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren
ehdottomuudesta.
Jälkeenpäin
tarkasteltuna voidaan todeta taitelijan loistava muuntautumiskyky eri
harmonikkamusiikin aloilla. Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen
jälkeen perinteinen harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen
harmonikkamusiikkiin tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli
musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli
ollut kaiken aikaa taustalla.
Unto
Jutilan elämän
loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti
huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä
eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla 5.3.1992
aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä näyttely
omistettuna Unto Jutilalle.
Taustaa
Unto Jutila syntyi Kalajoella, sahanasettaja Väinö Jutilan ja Anni o.s. Tiinasen perheeseen. Lapsuusaika kului Kalajoen Plassilla. Vaikka suvussa ei aiemmin ollut muusikoita, Väinö-isä oli kulttuurin ja musiikin ystävä, joka hankki pojalleen harmonikan. Jo 11-vuotiaana poika pääsi soittamaan Kalajoen teatteritalon tansseissa taukoja.
Avioiduttuaan 2. heinäkuuta 1977 filosofian kandidaatti Sinikka o.s. Alasen (s. 1946 Karkku) kanssa, Jutilat muuttivat Toholammille.
Vaikka Jutila oli soittajana pääosin itseoppinut, hän opiskeli musiikin teoriaa Pauli Kilpiön johdolla, sekä harmonikansoittoa ja esiintymistaitoa Leander Norrbackin ja Veikko Ahvenaisen johdolla.
Muusikko, säveltäjä, pedagogi, vaikuttaja Jutila toimi noin 10 vuoden ajan tanssimuusikkona 1960-luvulla, kiertäen maata oman yhtyeensä kanssa.
Ensimmäinen sävellys, "Iloinen meripoika", syntyi 1959, jonka jälkeen hän sävelsi noin 200 teosta, kattaen erilaisia tyylilajeja viihdemusiikkia ja taidemusiikkia. Sävellyksistä tunnetuimpia ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille -sarja. Hänen viimeiseksi sävellyksekseen jäi Hyväntuulen jenkka,1990.Hänen sävellyksiään ovat levyttäneet muun muassa Pekka Himanka (esimerkiksi Kalajoki-valssi) ja useat harmonikansoittajat, kuten Matti Rantanen (Kuvia lapsille -sarja).
Jutila toimi harmonikansoiton opettajana Raahen musiikkikoulussa 1975–1980 ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopistossa 1978–1987, minkä lisäksi hänellä oli lukuisia yksityisoppilaita.
Hän osallistui erilaisiin harmonikkamusiikin tapahtumiin esiintyvänä taiteilijana ja opettajana, sekä toimi Kalajoen "Särkät soi" (1974–1985) ja Toholammin harmonikkaviikot (1986–1992) -tapahtumien taiteellisena johtajana. Ulkomailla Jutila konsertoi Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltianmaissa sekä Italiassa. Hän oli muuntautumiskykyinen taiteilija, joka esitti niin klassista harmonikkamusiikkia, tanssimusiikkia, ranskalaista musette-musiikkia kuin jazziakin.
Jutilan kansainväliset kontaktit alalla olivat laajat, ja muun muassa ranskalainen musette-harmonikan taitaja Maurice Vittenet oli hänen hyvä ystävänsä.Elämän loppuvuosia varjosti vaikea sairaus, joka ei kuitenkaan estänyt sävellystyötä eikä esiintymisiä. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna1987.
Unto Jutila levytti kuusi omaa pitkäsoittoa sekä esiintyi kokoomalevyillä. Jutilan levytyksiä ovat muun muassa:
Hilpeä hanuri, 1977 (Blue master)
Hanuri ja hattu, 1979 (Anuco)
Ranskalainen visiitti, 1983 (Vip)
Kuutamoserenadi, 1988 (omakust.)
Unto Jutila - Hymni rakkaudelle (Hymne á l’amour)
https://www.youtube.com/watch?v=dsgd9-6eK2U
Ilta Marseilessa
https://www.youtube.com/watch?v=EgfqYlOtF5w
Pelimannin jäähyväiset
https://www.youtube.com/watch?v=gcA99oGZsBE
Hilpeä hanuri
https://www.youtube.com/watch?v=36nhVM9fwpY
Leikitellen
https://www.youtube.com/watch?v=QHzOpKIn0D4
Kaks'rivisen riihipolkka
https://www.youtube.com/watch?v=HgSYeBLFbKA
Muistojen polku
https://www.youtube.com/watch?v=gzd7HoliExw
Ilomielin
https://www.youtube.com/watch?v=F2idKxweKzc
Keskiyön jenkka
https://www.youtube.com/watch?v=50s5wYvW0GI
Lumous
https://www.youtube.com/watch?v=JOiiiIk3Tb0
Unto Jutila - Ranskalainen visiitti (Une visit francaise)
https://www.youtube.com/watch?v=R21xubXzdtk
Unto Jutila - Rakastan Pariisia (I Love Paris)
https://www.youtube.com/watch?v=dGdb5WXyBb8
Kalajoki-valssi
https://www.youtube.com/watch?v=oMOzIvAb_os&list=RDoMOzIvAb_os&start_radio=1
Pekka Himanka & Unto Jutilan Yhtye - Se päivä tulee kerran
https://www.youtube.com/watch?v=cBED_lUi0U0
Pekka
Himanka & Unto Jutilan Yhtye - Salainen rakkaus
https://www.youtube.com/watch?v=PA9PshCuslU
Kalajoen Plassi – miljöö ja ”musiikkikultturi!
Kalajokisuulla on pidetty ainakin 1600-luvun alkupuolelta asti markkinoita. Ajan mittaan sinne syntyi Plassi eli kymmenien markkinatupien ja tervapuotien taajama. Syntyi pysyvämpääkkin asutusta tupiin ja ympäristöön. 1860-luvulla Plassi jopa yritettiin saada kaupungiksi.
Musiikki on kuulunut Plassin elämään. Häissä ja markkinoiden aikaan pidettiin tansseja. Kalajoen alajuoksulta on tallennettu mm. vanhoja polskasävelmiä, jotka valssit ja polkat syrjäyttivä 1880-luvulta alkaen. Kalajokisesta vanhasta häämusiikista on kirjoittanut Vilho Ritakari artikkelissaan ”Kalajoen vanhoista naimatavoista” (Pohjois-Pohjanmaan Maakuntaliiton vuosikirja 1937). Sen pohjana on ylioppilaitten 1934 kotiseuturetkellä tekemät haastattelut. Mm. maankuulut kalajokiset viulupelimannit Erkki (1854-1936) ja Kalle Sorvari (1870-1937) elivät vielä silloin Mehtäkylässä.
Plassin musikkikulttuuriin kuuluvat vanhastaan myös merimieslaulut. Yksi näkökulma niihin: Runoileva vanha merimies Juho Heikki Järvin (1846-1903) lähti Ketolan faarin kanssa Ouluun kaloja myymään. He sopivat, että kumpikin aloittaisi vuorollaan laulun ja ettei samaa laulua laulettaisi kahteen kertaan. Koko matkaksi riitti laulettavaa, varmaan nimenomaan merimieslauluja (Kalajoki-lehti 26.8.1993), mutta Efraim Kilpinen kirjoitti 1930-luvulla Plassilta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, että vain hän osasi enää vanhoja merimieslauluja (Kalajoki 15.4.1999)
Sanotaan ilkeästi, ettei Plassilla kukaan ole pappia tarvinnut, mutta se ei ole koko totuus tästä aihepiiristä. Ainakin tervahovinhoitaja Daniel Roosilla pidettiin markkinaseuroja, joissa puhhui aikanaan mm. Paavo Ruotsalainen. Kalajoelta on kirjoitettu muistiin Siionin Virsien sävelmiä. (Kalajoki 30.11.1995.) Paitsi körttiläiset myös lestadiolaiset lauloivat mainittua kirjaa.
A. Santaholma aloitti 1902 höyrysahan ja kivihiomon rakentamisen Kalajokisuulle. Miltei koko 1900-luvun Santaholma työllisti kymmeniä plassilaisia kerrallaan. Sahalaiset ovat kunnostaneet taajaman vanhoja rakennuksia ja rakentaneet uusia taloja lähitienoolle. Plassilla oli kauppoja vielä 1950-luvulla 5-6 samanaikaisesti. Tiellä ja kujilla oli liikettä, samoin joella. Sahalta haettiin hevosella rimoja polttopuiksi. Monella oli lehmä, pari. Sahan hiipumisen myötä myös Plassin elämä on hiljentynyt. Taajaväkinen yhdyskunta lakkautettiin 1955. Silloin Plassilla asui 180 henkeä. Kauppoja ei ole Plassilla enää, mutta markkinoilla on kyllä enemmän tungosta kuin ennen vanhaan. Plassi voidaan mieltään suppeammin tai laajemmin. Siihen kuuluu ainakin Takatien ja jokirannan välinen alue. Raahentien, Mehtäperän ja Ämmän pojat eivät kuuluneet Plassin poikain sakkiin 1950-luvulla. Lepistötien varressa raja oli epämääräinen.
Kalajoella on ollut varsin paljon ja monenlaista työväenkultturia, myös musiikkia. 1920-luvulla oli työväenkuoro. Työäväen johtomiehet J.A.Lankila ja Juho Koski olivat hyvä musiikkimiehiä. Oli aikoinaan Plassin pelimannit: Erfaim Kilpinen kantele, Nikolai Taali harmonikka ja neljä viulua. Erkki Mäkelä soitti haitarilla tansseja. Näytelmissä oli musiikkia. Lauri Järvinen on kirjoittanut jonkin verran kulttuuristakin ”Kalajoen työväenliikkeen historiassa” (1986).Sotien jälkeen Kalajoen työväenkulttuurin keskuksena on ollut Teatteritalo.
Plassin maine on punainen. Punaisuus näkyi nimenomaan myönteisesti työväestön solidaarisuutena, me-henkenä Plassila. Räikeitä poliittisia ilmiöitä oli vähän, ehkä joitakin vapputekstejä ja Teatteritalon pitkänperjantaintanssit. Suuri osa SKP:n jäsenistä kuului kirkkoon. Pari kilometriä ylempänä jokivarressa oli sen kilpailija , Nuorisoseura, sekin lajissaan parhaasta päästä. Kanttori Oskari Metsola (1874-1951) oli merkittävä monipuolinen musiikkimies. Torvisoittokunta eli vielä vähän aikaa sotien jälkeen, mutta sitten soittoharrastus yksipuolistui Kalajoella, se jäi lähinnä haitarin varaan, mutta hanuristeja olikin monta.
Plassin musiikkikulttuurin kannalta on tärkeä mainita erityisesti kantelemestari Efraim Kilpinen ( 1862-1951) ja hänen poikansa Oskari Kilpinen ( 1895-1980) He osasivaat ja siirsivät vanhaa perinnettä. He rakensivat yli 4000 kannelta ja välittivät niitä Musiikki Fazerin kautta.
1970-luvulla Mikko Himanka, Unto Jutila ja Pasi Eskola tekivät ”Plassin poikain lauluja” Siinä on sävelmältään mainio ”Laulu Plassin musiikkikulttuurista, joka ei ollu hääviä”. Plassin poikain laulut herätti niin paljon pahennusta, että kasetit poltettiin Lohtajan pappilan uunissa.
Plassin poikain laulut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti