PE 17.05.2024 Raution, Kalajoen ja Suomen historiaa

 Tänään esittelen rautiolaisen kummajaisen nimeltään Seppä-Tomme sekä kalajokisen kummajaisen nimeltään Piekkon-Aukko. Kalajokisesta historiasta tuon esille Neuvostoliiton pääministeri Kosyginin vieraili Kalajoelle 16.6.1966. Raution historiasta Raution Säästöpankin historian. Suomen historiasta aihe mitä Suomessa ajateltiin ydinaseista vuosisadan vaihteessa.

Seppä-Tomme

Seppä-Tomme eli Tuomas Rönn

Seppä-Tommen kärryt

Seppä-Tommena vuosikymmenien ajan tunnettu mies oli oikealta nimeltään Tuomas Rönn, joka oli syntynyt Raution Kärkiskylässä 24.8.1850. Seppä-Tommella ei ollut mitään vakinaista olinpaikkaa, vaan mies kierteli paikasta toiseen monien Kala- ja Lestijokivarren pitäjien alueella. Hän saattoi matkoillaan pistäytyä talossa kuin talossa, mutta joka kylässä hänellä olli omat mielipaikkansa, joissa hän viipyi muutamia vuorokausia, joskus pitempäänkin.

Seppä-Tomme oli aina pukeutunut yhtä tukevasti olipa sitten kesä tai talvi. Takkeja hänellä oli yllään vähintäänkin kolme, mutta joskus niitä saattoi olla neljä tai viisikin. Takkien taskut oli ahdettu täyteen kaikenlaista pientä kapistusta. Taskuissa oli tulusrautoja, piitä ja taulaa, tupakkakukkaroja, puukonteriä, keritsimiä, kovasimia, viiloja, kairoja, puolivalmiita rautateoksia ja erikokoisia luunkappaleita piipunvarsia ja partaveitsen päitä varten. Taskuissa oli niin paljon tavaraa, että kädet olivat hyvin etäällä ruumiista. Päällimmäisen takin taskusita törrötti puoimetrinen piipunvarsi ellei se sattunut roikkumaan miehen hampaissa.

Talvisin Seppä-Tomme veti perässään suurta kelkkaa ja kesäisin nelipyöräisiää jyhkeitä vankkureita, johin hänen koko maallinen omaisuutensa oli aina lastattuna. Painoa kelkkaan tai vankkureihin kertyi moukareista, alasimista, vasaroista, pihdeistä, veivitahkosta ja muista sepän töissä tarvittavia välineitä paljon, todennäköisesti jopa sadan kilon verran. Vahva pestiköysi kävi kelkan keulasta sepän olkapäille ja runsaanlaisessa etunojassa hän junnasi tavaralasteineen hitaasti eteenpäin. Vankkureitaan Seppä-Tomme veti toistametrisistä asioista.

Luonteeltaan ja tavoiltaan Seppä-Tomme erosi huomattavasti tavallisista kansalaisista. Koskaan hän ei nauranut ja katsanto oli haukkamaisen pistävä ja pahansävyinen. Suuttuessaan Tomme muljautti silmiään ja otti ilmeillään luonnon pois mieheltä kuin mieheltä. Sepän puheessa oli venyvä, naukuva nuotti ja ääni oli mariseva ja kimeänkärttyinen. Puheessaan hän käytti paljon voimasanoja ja sukupuolielinten nimiä. Monet Seppä-Tommen sanomat ja tokaisut ovat jääneet elämään kansan keskuuteen vuosikymmeniksi jälkeenpäinkin.

Seppä-Tomme oli kuuluista myös kansanparantajana, jolta ihmiset pyysivät apua hyvinkin monenlaisiin vaivoihinsa. Kun Tomme valmisti voiteet erilaisiin ihottumiin ja tulehduksiin ja märkiviin haavoihin, niin jo pian tapahtui paraneminen. Tommen voiteiden koostumusta ei kukaan tiennyt ja salaisiksi ne jäivätkin ikuisiksi ajoiksi, sillä kenellekään hän ei paljastanut rohtojensa voima-aineita.

Töissään ja toimissaan Seppä-Tomme oli omintakeinen ja suurpiirteinen. Ammatissaan hän piti itseään aivan voittamattomana ja suorastaan halveksi muita sepän töitä harjoittavia miehiä. Suurten rautojen kimpussa Tomme oli elementissään. Silloin hänellä piti olla apumies, päällelyöjä, jollaiseksi ei kelvannutkaan aivan kuka tahansa. Päällelyöjän täytyi olla raavas mies, joka jaksoi heiluttaa isoa moukaria sepän määräysten mukaan ja tahdon mukaisesti. Päällelyöjää Seppä-Tomme piti alituisen pelon vallassa ja uhkaili tätä uhkailemasta päästyäänkin, ellei moukari osunut juuri siihen kohtaan, mitä seppä oli tarkoittanut.

Tommen tekemien sepäntöiden määrä oli suuri ja laaja-alainen. Olipa työn tilaajan tarve alaisin, kirves, puukko tai vaikka partaveitsi, niin kaikki valmistuivat Tommen käsistä. Puukot esimerkiksi jäivät kyllä takomisen jäljiltä karkeahkoiksi ja ne piti vielä veivitahkolla viimeistellä. Ja se olikin kova homma niille, jotka joutuivat sepälle tahkoa pyörittämään.

Kerran Tomme oli ollut matkalla kelkkoineen Eskolasta Sieviin. Eskolan asemalle oli juuri pysähtynyt juna, ja Tomme oli ajatellut hieman jouduttaa matkaansa. Hän sitoi kelkan pestinarun junan viimeisen vaunun perään kiinni ja istui itse kelkkaan odottamaan junan liikkeellelähtöä. Kun junan vauhti alkoi kiihtyåä, niin kelkasta putoilivat sepän pajatyökalut radale ja Tommelle tuli hätä. Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ”Älä aja Saatana”. Mutta eihän ääni tietystikään veturiin saakka kuulunut. Tomme sieppasi puukon, jolla katkaisi pestinarun ja kelkka pysähtyi radalle. Kokoiltuaan pudonneet esineet takaisin kelkkaansa Tomme siirtyi taasen maantielle ja jatkoi matkaansa omaan malliinsa.

Vanhuus tuli aikanaan Tommellekin, eikä hän jaksanut enää vetää kelkkaa ja vankkureita. Viimeiset elinpäivänsä Tomme vietti Huhtakyläntien laidassa sijaitsevassa Onnelan mökissä Raution kunnan palkkaaman Kreeta Mäkitalon hovissa. Erikoislaatuisen kulkijan maallinen vaellus päättyi liki kahdeksankymmenen vuoden iässä 20.5.1930. Seppä-Tomme on haudattu Raution kirkkomaahan seurakuntakodin puoleiselle laidalle. Haudalla on opettaja Osmo Tokola suunnittelema ja valmistama muistoristi. Hautaristissä on hitsaamalla kirjoitettu sanat SEPPÄ-TOMME.

Piekkon Aukko – merkillinen erakko

Aukusti Isokääntä oli maanviljelijä Antti Isokäännän,  Ahon vaarin poika Käännänkylästä.

Aukkon isä oli syvästi uskonnollinen, eikä hän pitänyt poikansa kujeilevasta oleilusta toisten nuorten keskuudessa. Aukko oli ollut hyvin vilkas, ”villi” nuoruudessaan ja hänellä oli ollut ongelmia mukautua isänsä vaatimaan säntilliseen elämäntapaan. Rippikoulussakin tuli papin kanssa erimielisyyttä kortinpeluusta.

Aukustin kaksi veljeä Antti ja Mikko, muuttivat Alavieskaan. Kolmannesta pojasta, Aukusti Isokäännästä tuli suorastaan maankuulu Piekkon Aukko, s. 6.1.1846 - k. 5.11.1928. Aukko oli viettänyt Piekkossa noin 15 kesää ja lopulta hän muutti sinne kokonaan asumaan. Hän siirtyi vapaaseen ja luonnonläheiseen elämäntapaansa. Hän oli merkillinen erakko, joka hankki elantonsa metsästämällä ja kalastamalla. Kotoperintönä Aukko sai niin sanotun ”vihreän peukalon”. Antti-isä oli erinomainen puutarhuri. Raahen kaupungin puistokin on hänen istuttamansa.

Innokas metsämies

Aukusti metsästeli lähiympäristön metsissä varsinkin Kauvasten tienoilla. Hän samoili myös pitkiä aikoja Torniojokivarressa, Lapin suurissa metsissä. Aukko saalisti satoja kettuja, myös kymmeniä hirviä ja laskemattoman määrän metsälintuja.
Aukko oli mies, joka luonnonlapsena tunsi luonnonsalaisuudet. Hän luki luonnonmerkkejä kuin avointa kirjaa sekä maalla että merellä. Maakuntaa kiertää vieläkin juttuja hänen pyyntitavoistaan ja ampumatarkkuudestaan. Kun Aukolta oli kysytty haulikon tarkkuutta niin tämä oli vastannut:
- Tahtoo mennä teeri vielä kahdeksankymmenen askeleen päästä liikaa pehemiäksi.
Kerran hän oli ampunut etelään matkaavaa hanhiparvea. Kun tiedusteltiin osumia, hän vastasi:
- Neljätoista tuli heti jalkamiehiksi.

Metsästyksessä Aukko käytti aseiden lisäksi ansoja ja myrkkyjä. Syksyisillä metsästysmatkoillaan Aukko kävi Käännänpuhdossa. Useimmiten hän yöpyi Isokäännässä, jossa hänen tätinsä Johanna oli emäntänä. Kovalla laverilla nukkumaan tottunut Aukko ei suostunut menemään sänkyyn vaan nukkui tuvan laverilla.

Erikoiset jutut

Aukkon elämäntapa ja tarinat kiinnostavat ihmisiä ja Piekkossa kävikin runsaasti vieraita. Aukko otti vieraat vastaan, mutta ei sallinut heidän puuttuvan omiin tottumuksiinsa. Joku oli kerran tiskannut Aukkon ruokailuvälineet, mutta hän ei kiitellyt sellaisesta avusta vaan oli valitellut, että kahvikin oli sen jälkeen maistunut viikon posliinilta. Muuan vieras oli huomannut Aukkon valmistavan ruokaa lihasta, joka oli ollut epäilyttävän näköistä, olipa siinä matojakin vilahdellut. Aukko ei ollut huolestunut toisen varoituksista, vaan oli tokaissut: ”Mikä lihasta tullut on, se lihaa on”.

Piekkon Aukko oli viimeinen luontaistaloutta elänyt kalajokinen.

Aukkon maine metsämiehenä ei tehnyt häntä kuuluisaksi. Hän oli poikkeuksellinen persoona. Hän oli älykäs ja hänellä oli leikilliset puheet. Monille esineille, asioille ja metsäneläville hän antoi omat sattuvat nimityksensä. Metsoa hän nimitti kangaskukoksi ja teertä nuinupanuksi jne. Aukkolla oli aina koira kaverinaan. Koiran nimi oli Nätti. Kun Nätti kuoli niin toinen Nätti tuli tilalle. Aukkolla oli kesät talvet päällä sarkatakki.

Aukkon välityksellä maakunta sai edelleen tänä päivänäkin viljelyksessä olevan perunanlajikkeen Piekkon muikun.
Muikulaperunan Aukko oli saanut erään version mukaan saksalaisesta laivasta ja hän viljeli sitä omilla lannoitustavoillaan mökkinsä nurkalla, josta peruna sitten levisi ympäristökyliin. Juurikasvit, kaalet ja jopa tomaatit kasvoivat Aukkon kivikkoisissa pelloissa. Napesastioiden sisältö antoi kasvulle vauhtia. Napes oli eteisessä ollut astia johon myös vieraat kusivat ja tällä napeksen sisällöllä lannoitettiin Aukkon kasvi- ja perunamaat

Koko elämänsä ajan Aukkolla oli erinomainen terveys. Hän tarvitsi lääkäriä ja sairaalaa vasta kuolintautiin. Sairaalassa tahdottiin ajaa hänen pitkä ja takkuinen partansa. Aukko torjui jyrkästi sellaiset esitykset virkkaamalla:
- Ei! En minä mene terävällä veihtellä Jumalan käsialoja pilaamaan.

Kotiseutupäivän aihe

Piekkon Aukkon muistoa säilytetään ja vaalitaan. Siitä on osoituksena Kalajoen metsämiesten yhteisvoimin hankkima patsas, mikä paljastettiin kotiseutupäivän yhteydessä vuonna 1978 jolloin Piekkon Aukko oli Kalajoen kotiseutupäivien aihe. Tuolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta Aukkon kuolemasta.

Pääministeri Kosyginin vierailu Kalajoella 16.6.1966

Kuvassa Kalajoen matkailuhotellilla 16.6.1966 edessä lähetystösihteeri Gogol, Kalajoen kunnavaltuuston puheenjohtaja Uuno Rahko, lähetystösihteeri Krasavin, yli-insinööri Härkönen, osastopäällikkö Zamjatin, rouva Hallama, toimitusjohtaja Haavisto, rouva Kovaleva, ulkoministeri Karjalainen, konsuli Loikkanen, rouva Kosygina, presidentti Urho Kekkonen, pääministeri Kosygin, rouva Karjalainen, Selin rouva Vahros-Peltamo, protokollapäällikkö Molotshkov, eversti Levo.

Kalajoen tukikohtana oli Matkailuhotelli, jonne vieraat asettuivat lepäilemään kello 19.30 alkavaan päivälliseen saakka. Päävieraille oli järjestetty mahdollisuus saunomiseen meren hietikkoisella rannalla olevassa pienessä saunassa.

Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Aleksey Kosygin päättivätkin lähteä saunaan ja Rautaruukin puolesta menivät isänniksi ulkoministeri Ahti Karjalainen ja toimitusjohtaja Helge Haavisto. Saunareissussa oli pieni vaikeuksia ja sattuipa pieniä kommelluksiakin. Kun saunalle piti lähteä, tuli presidentti Kekkonen Matkailuhotellin ovesta ulos ja kysyi: ”Missä pääministeri Kosygin on?” ”Ei häntä näy, liekö mennyt jo” sanoi joku. ”No mennään sitten,” sanoi siihen presidentti. Saman tien he lähtivät autoilla leirintäalueen takana sijaitsevalle saunalle päin. Vähän ajan päästä tuli Matkailuhotellin ovesta pääministeri Kosygin haikailleen, missä presidentti Kekkonen oli. Kun kukaan ei näyttänyt sitä tietävän, yli-insinööri Härkönen meni sanomaan heille, että presidentti meni jo ja että Härkönen voi opastaa heidät saunalle. Ajettiin autolla leirintäalueelle, mistä vieraat kävelivät saunalle.

Saunaan oli etukäteen tilattu juomaksi olutta. Oluen tarjoiluun matkailuhotellin ulkopuolelle tarvittiin nimismiehen lupa, jonka käsittely meni aina Kalajoen valtuustoon saaka luultavasti sen vuoksi, että Kalajoen kunta omisti saunan. Kunnanvaltuustossa myönnettiin yhden äänen enemmistöllä lupa viedä saunalle yksi pullo henkilöä kohti eli kuudelle saunojalle yhteensä kuusi pulloa olutta. Kun oli vielä kuuma ilma ja miehet janoisia, olutta alkoi kulua ennen kuin oli menty löylyynkään ja sen loppuminen alkoi häämöttää. Ravintolaan lähetettiin pyyntö toimittaa kiireesti lisää olutta, mutta kuinkas kävikään. Ravintolasta tuli ilmoitus, että lisää ei voida lähettää, koska suuremmalle määrälle ei ollut nimismiehen lupaa. Niin sai osa saunamiehistä olla kuivin suin.

Presidentti Kekkonen kävi uimassa. Pääministeri Kosygin aikoi mennä, mutta kääntyikin takaisin. Haavisto huomasi, että vaikka vartioidun saunan lähellä ei ollutkaan valokuvaajia, niitä oli pitkäputkisine kameroineen kauempana. ”Parasta on olla uimatta. Muuten on maailman lehdissä pian kuva vähävaatteisesta Kosyginista”, kerrotaan Kosyginin sanoneen.

Päivällistilaisuus oli Matkailuhotellin ravintolassa. Pöydät oli ravintolasalissa asetettu siten, että pääpöytä oli seinän puolella ja vieraat istuivat selkä seinään päin, jota kultasi horisonttiin laskevan auringon hohde. Muut pöydät olivat sakaroina pääpöydästä merenpuoleiseen seinään päin. Joukko oli hyvän tuulista ja puheliasta. Presidentti Kekkonen ja pääministeri Kosygin keskustelivat vilkkaasti ja aina välillä Kekkonen kyseli Karjalaiselta tai Haavistolta, että ”miten se ja se asia taas olikaan” jatkaen sen jälkeen keskustelua Kosyginin kanssa. Myös rouva Kosygina oli levättyään päivällisellä mukana. Jokaisen kohdalla pöydällä oli kalajokisen keramiikkataitelija Aune Kiviojan työ, savesta poltettu pieni ”Kalamummo”, joka annettiin muistolahjaksi tästä tilaisuudesta. Päivällisen alkuruokana oli ”Siika raahelaiseen tapaan”, ”Sik pa Raheskin”, mitä nimeä käytettiin tällöin ensimmäisen kerran Raahen Kauppaklubin valmistustavan mukaan pariloidusta siiasta. Toisena ruokalajina oli ”Marinoitu häränfilee kesäsalaatin kera”, jälkiruokana ”Lakkoja kermavaahdon kera” ja lopuksi kahvia, Juomina oli suomalainen vodka, valkoviini Huesgen`s Piesporter Gold, punaviini Chateau Kirwan 1961, Saint Martin Madeira ja likööri. Päivällisellä puhuivat Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen ja pääministeri Aleksei Kosygin. Raahen kaupungin sekä Saloisten ja Kalajoen kuntien edustajat käyttivät lyhyet puheenvuorot ja antoivat pääministeri Kosyginille muistolahjat: Raahe ja Kalajoki kuntien viirit, Saloinen Martti Levonin kirjoittaman kirjan ”Merenkävijöitä ja kauppaporvareita”. Rautaruukki antoi vieraille lahjoina muistoksi käynnistä Raahen rautatehtaalla heitto-ongen keloineen pääministeri Kosyginille ja Marjatta Metsovaaran suunnitteleman matkahuovan rouva Kosyginalle.

Rouva Kosyginan suomalaisena seuralaisena oli rouva Anita Hallamaa – rouva Sylvi Kekkonen ei ollut matkalla mukana.

Päivällisen päätyttyä vieraat kuljetettiin autokaravaanina halki pelto- ja latoaukeiden Ylivieskan asemalle, mistä juna lähti Helsinkiin kello 22. Valoisana Pohjolan keskikesän iltana asemalle oli kokoontunut runsaasti saattoväkeä ja lapsia pienoislippuineen.

RAUTION SÄÄSTÖPANKKI 1905-1965

Raution kunnan vaakuna

Raution Säästöpankin perustamista suunniteltiin kuntakokousten yhteydessä, ja ensimmäinen virallinen päätös pankista tehtiin pappilassa 20. päivänä marraskuuta 1905 pidetyssä kuntakokouksessa. Päätöksen mukaan ehdotettiin, että lainajyvästöstä myydään noin 300 hehtoa ruista. Saadut rahat päätettiin jakaa kahteen yhtä suureen osaan, josta toisella perustetaan Siemenvilja Rahasto ja toinen puoli käytetään kuntaan perustettavan pankin pohjarahastona. Sekä Siemenvilja Rahastolle että pankille valittiin kummallekin toimikunta, joka laatii hyväksyttävät ohjesäännöt ja hakee niille vahvistuksen. Toimikuntaan valittiin talokkaat Otto Petäistö, Matti Werronen ja Jaako Asu.

Toimikunnan laatima ohjesääntö hyväksyttiin kuntakokouksessa 30.12.1905, ja kuvernööri vahvisti ne 8.2.1906. Tämän jälkeen ensimmäiseen isännistöön valittiin talolliset Otto Petäistö, Antti Korva, Antti Sipilä, Alfred Niemelä, Kalle Alatyppö, Juho Nivala, Matti Werronen, Juho Rautakoski, Jaako Niemelä, Jaako Nikula, Matti Rahko, Heikki Mäkelä. Isäntien puheenjohtajaksi valittiin Matti Werronen. Isännistö kokoontui ensimmäisen kerran Pappilassa 17.4.1906. Seuraavaksi isännistö valitsi ensimmäisen hallituksen, johon tulivat seuraavat henkilöt: pastori J. Kajanen; talokkaat Alfred Niemelä, J. J. Niemelä ja Erkki Mustasaari. Puheenjohtajaksi valittiin talokas Alfred Niemelä. Pankin ensimmäisenä kirjurina aloitti maanviljelijä Otto Petäistö. Pankki pidettiin aluksi auki kuukauden 1. ja 3. lauantaina kello 4-6 jälkeen puolenpäivän.

Pankkitoiminta aloitettiin varsinaisesti 2.6.1906 Petäistössä kirjurin talossa. Pankin alkupääomaksi tuli siemenviljarahastosta saatu 2439,23 markkaa. Pankkitoiminnan vilkastuessa lisättiin aukioloaikoja siten, että v. 1911 pankki pidettiin auki kello 2-6 iltapäivällä ja v. 1912 joka lauantai kello 3-6 iltapäivällä.

Seuraavaksi pankki siirtyi Niemelään v. 1913, koska pankin kirjuriksi valittiin talokas Alfred Niemelä. Täällä toimittiin vuoteen 1919. Pankin toiminnan jatkuvasti lisääntyessä päätettiin isännistön kokouksessa 15.11.1957 ostaa pankille oma toimitalo Kalle Sipilältä kirkon läheisyydestä. Tätä ennen pankki toimi kunnan antamissa tiloissa vuokralla. Tähän omaan toimitaloon tehtiin lisätilojen tarpeen vuoksi laajennus, joka valmistui vuonna 1965.

Vuonna 1965 elokuun 11. päivänä isännistö hyväksyi suunnitelman, jossa Raution Säästöpankki yhdistyy Keskipohjan Säästöpankkiin. Vuoden 1966 alusta alkoi Keskipohjan Säästöpankin toiminta.

ISÄNNISTÖN PUHEENJOHTAJAT:

Matti Werronen 1906-1914, Heikki Mäkelä 1914-1919, Eemil Räihä 1945-1954, Johan Rautakoski (nuorempi) 1955-1965, Matti Peltonen 1965-

HALLITUKSEN PUHEENJOHTAJAT:

Alfred Niemelä 1906-1912, August Suomala 1913-1925, Joona Niemelä 1925-1944, Yrjö Ainali 1944-1959, Jaakko Yliverronen 1960-1965

KAMREERIT JA TOIMITUSJOHTAJAT:

Talollinen Otto Petäistö 1906-1912, talollinen Alfred Niemelä 1913-1919, talollinen Mikko Typpö 1920-1950, kanttori Jussi Kujanpää 1950-1959, kunnansihteeri Yrjö Ainali 1959-1962, rouva Saara Pärkkä 1962-

LÄHTEET:

ELKA, Raution Säästöpankin 60-vuotishistoriikki.

Katsaus arkistoainekseen

SSP Oy siirsi Raution Säästöpankin arkiston ELKAan Suomen Säästöpankki - SSP Oy, Keskipohjan Säästöpankkialueen arkistojen luovutuksen yhteydessä 13.12. 1994 ja 23.1.1995. Asiakirjoja on vuosilta 1897-1991 yhteensä 1,00 hyllymetriä.

Ydinohjuksia Kouvolaan

Neulankin olisi kuullut putoavan Kruunuhaan Maneesilla 2. joulukuuta 2000. Puolustusvoimien komentaja, kenraali Gustav Hägglund oli juuri vastannut 153. Maanpuolustuskurssin päättäjäiskeskustelussa kysymykseen, toisiko Nato-jäsenyys Suomeen myös ydinaseita. ”Sellaisella optiolla ei voi tulla Naton jäseneksi, että sulkisi ydinasett pois”, Hägglund vastasi. Saman asian Hägglund oli tuonut julki jo toukokuussa 1996 antaessaan haastattelun Turun ruotsinkielisen korkeakoulun, Åbo Akademin, lehteen: Naton jäsenenä esimerkiksi Suomi voisi päätä ottamaan ydinaseita alueelleen myös rauhan aikana. Sellainen maa, joka asettaa Norjan ja Tanskan kaltaisia rajoituksia, ei Hägglundin arvion mukaan voi koskaan päästä Naton jäseneksi. ”Ydinaseoptio on Suomen kannalta Nato-jäsenyydessä ehdottomasti vaikein kysymys ”, Hägglund lisää. Hägglund pitää selvänä, ett' ydinaseiden sijoitus koettaisiin Venäjällä provokaationa. ”0n paljon provosoivampaa avata mahdollisuus ydinaseiden tuonnille Kouvolaan kuin Wieniin.”

Hägglundin arvio asiaa kokeneen ja kansainvälisen uran tehneen ammattisotilaan asiantuntemuksella. Samanlaiseen tulokseen on tullut myös nyt jo eläkkeellä olevan korkean tason ulkopoliittinen päättäjä. Hän pohtii asiaa myös poliittisen kokemuksen perusteella. Kysymykseen tulisivatko ydinaseet Suomeen Nato-jäsenyyden myötä, hän vastaa pienen miettimistuokion jälkeen: ”Ehkä käytännössä niin kävisi”.

Ydinasett ovat niin dramaattinen ja tulenarka osa Suomen Nato-jäsenyyttä, että kun Hägglund nosti ne kansallisen keskustelun asialistalle, ministeri Max Jakobson ryhtyi niitä miltei välittömästi purkamaan. Kun Helsingin Sanomat oli uutisoinut Hägglundin haastattelun 25. toukokuutta 1996, Jakobsson kiisti puolustusvoimien komentajan näkemyksen kolme päivää myöhemmin samassa lehdessä. Hänen mielestään läntinen puolustusliitto ei edellytä uusilta jäseniltään ydinaseiden tai vieraiden joukkojen sijoittamista maaperälleen.

Jakobson perusteli näkemystään Naton omalla ilmoituksella. Sotilasliiton laajenemisraportissa nimittäin hänen mukaansa todetaan että ei ole mitään tarvetta ennalta sijoittaa ydinasiet uusien jäsenvaltioiden alueelle. Siinä todetaan myös, että nykyisten ydinaseiden sijoitus tulee tyydyttämään myös laajentuneen liittouman tarpeet. ”Ei ole tarvetta liittolaisten joukkojen sijoittamiseen uusien jäsenmaiden alueelle”, Jakobsson selosti edelleen Naton kantaa.

Jakobson referoi Naton kantaa kuitenkin suurpiirteisesti. Kirjassa The world in Conflict brittiläinen turvallisuus- ja sotilaspolitiikan asiantuntija John Laffin siteeraa Naton asiakirjaa sanatarkasti. ”Meillä ei ole aikomusta tuoda ydinaseita tai olennaisia/merkittäviä uusia joukkoja uusien jäsenmaiden alueelle”.

Kokeena Nato-tutkijana Laffin haluaa tehdä tarkentavan huomautuksen: ”Täytyy kuitenkin huoata, että (sanat) ”ei aikomusta” ja ”olennaisia/merkittäviä” voivat tarkoittaa ihan mitä tahansa. Laffin viittaa turvallisuuspoliittisessa kielenkäytössä turvalliseen sanakikkailuun. Suomessa yksi sen kukkasissta on ulkopoliittisen johdon hokema, että meillä ei ”näköpiisissä olevassa tulevaisuudessa” tai ”vallitsevissa oloissa” ole tarvetta liittyä Natoon. Takaportti osataan jättää auki niin Suomessa kuin Natossakin.

Myös Ruotsissa tulkinta Naton ydinaseista on toinen kuin ministeri Jakobsonilla. ”Olisi kummallista, jos Ruotsi, joka selvisi hyvin ilman Naton kylmän sodan jälkikaudella, tarvitsisi nyt suojasään aikana turvaa sotilasliitosta, jossa ydinaseet ovat keskeinen oppi”, on Ruotsin entinen apulaisulkoministeri, nykyinen demarien europarlamentaarikko Pierre Schori todennut.

Vaikka Nato on ilmoittanut, ettei sillä ole aikomustakaan tuoda ydinaseita uusiin jäsenmaihin, se ei kuitenkaan ole kieltänyt varautumasta sellaiseen. Ydinaseiden sijoitus johonkin maahan ei luonnollisestikaan voi tapahtua ilman ennakkovalmisteluja. Kun valmistelut on tehty, aseiden siirto uusiin asemapaikkoihin on verraten nopea operaatio. Venäläiset sotilasasiantuntijat ovat sitä mieltä, että Nato on jo alkanut pohjustaa ydinaseiden sijoitusta Puolaan. Venäjän asevoimien ulkoministeri, kenraalieversti Leonid G. Ivashov kertoi asiasta kesäkuussa 2000 Moskovassa.

Lähdeaineisto Pekka Ervasti Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9