PE 24.05.2024 Kirjailija Pentti Haanpään sukujuuret ovat Kalajoella

Kirjailija Pentti Haanpään isoisä on Kalajoella syntynyt valtiopäivämies Juho Haanpää.

Kalajoella on Haanpään sukua, joista Eemil ja Frans Haanpää kieltäytyivät osallistumasta talvisotaan. He tekivät maakuopan pappilan metsään ja piilottelivat siellä etsijöitään kuukausia. Piilopaikka oli Kalajoen kirkonkylän ja Vasankarin välillä. Joskus etsijät kävelivät maakuopan katon yli. Jäljet näkyivät lumessa. Kuoppa oli entinen ketunluola. Miehet päättivät, että koska kettu on siinä elänyt, niin tulevat hekin siinä toimeen. He salvosivat kämpän ja peittivät sen havuilla ja marjanoksilla. Luukku ja sammalmätäs päälle. Kotiväki piti heihin yhteyttä. Useimmiten isä oli se, joka toi heille ruokaa. Sovituille paikoille hän tuomisensa jätti ja pojat kävivät noutamassa. Fransin suojeluskuntalaiset olivat nähneet, mutta etsivät heitä liian kaukaa. Frans lähti piilopaikasta aiemmin, mutta Eemil oli siellä juhannukseen saakka. Sitten hänkin pakeni Pulkkilaan ja Paavolaan.

Tässä digi-kirjaston esitys kirjailija Pentti Haanpäästä.

Pentti Haanpään elämä ja tuotanto

Pentti Haanpää Oulun Asemakadulla 25.10.1940.

Pentti Haanpään vanhemmat olivat maanviljelijä Mikko Haanpää ja Maria Susanna (Sanna) Keckman. Hän oli kotitalonsa vanhin poika. Mikko Haanpää oli kirjoittanut kirjoja, samoin setä, ja isoisä Juho Haanpää oli valtiopäiväedustaja ja Suomen kirjailijaliiton perustajia. Suku oli yhteiskunnallisesti toimeliasta.

Pentti Haanpää asui koko ikänsä Piippolassa Pohjois-Pohjanmaalla. Hän jätti kansakoulun kahdesti kesken mutta oli myös sen paras oppilas. Haanpää luki ja opiskeli itsekseen englantia, estetiikkaa ja filosofiaa. Kun Haanpää lähti sotaväkeen 1925, hän harkitsi sotilasuraa, mutta asepalvelus oli vastenmielistä ja hän palasi kirjailijaksi. ”Kynähommien” vaihtoehtona oli lähtö Kanadaan. Haanpää avioitui vuonna 1940 osuuskassanhoitaja Aili Karjalaisen (1912-1970) kanssa. Heille syntyi yksi lapsi, tytär Elsa (1945-1989).

Haanpää luki alkukielellä englanninkielistä kaunokirjallisuutta ja seurasi myös The Observer -lehteä. Piippolan Leskelässä elämään kuului paitsi sivullisuus myös osanotto urheiluun, korttipeleihin ja ajoittaiseen juopotteluun. Jalan, polkupyörällä ja linja-autolla Haanpää teki retkiä Itä- ja Pohjois-Suomeen, kesällä 1930 Lapin tuntureille ja Petsamoon. Helsingin-matkoillaan hän piti yhteyttä liberaaleihin ja vasemmistolaisiin kirjallisiin piireihin esim. kirjailijaryhmä Kiilaan, jonka jäsen hän oli. Kotikylässään ja matkoilla kuulemiaan ja näkemiään Haanpää työsti novelleihinsa. Ulkomaille hän matkusti kerran, vuonna 1953 Kiinaan, josta syntyi matkakirja Kiinalaiset jutut (1954).

Pentti Haanpää Korpelaisessa Lamujärvellä vuonna 1951.

Ylistetystä esikoiskirjailijasta kustannusboikottiin

Pentti Haanpää voitti Nuoren Voiman liiton ja Panu-lehden kirjoituskilpailut jo ennen kuin esikoisnovellien kokoelma Maantietä pitkin ilmestyi 1925. Kaksi vuotta sen jälkeen ilmestyivät teokset Kolmen Töräpään tarina ja Tuuli käy heidän ylitseen. Haanpään ensimmäiset teokset saivat maan kulttuuripiireiltä ja kriitikoilta erittäin hyvän vastaanoton. Tulenkantajien kirjallinen piiri kutsui hänet Helsinkiin, ja tällä matkalla luotiin myytti kirjoitustaitoisesta tukkijätkästä, joka antoi uskoa suomalaisen kirjallisuuden ”suureen nousukauteen”. Helsingissä häntä pidettiin metsäläisenä, kotiseudulla outona joutomiehenä.

Haanpään teoksissa koulu on ensimmäinen niistä yhteiskunnan laitoksista, jotka pakottavat yksilön alistumaan yhteiskunnan muottiin. Muita ovat armeija, kirkko, oikeuslaitos ja koko valtio sekä talousjärjestelmä. Myös luonto painaa ihmistä, mutta metsät ja vedet tarjoavat myös pakotien yhteiskunnan koneistosta.

Vuonna 1928 ilmestynyt novellikokoelma Kenttä ja kasarmi sisälsi Haanpään sanoin ”naturalistisen tarkkoja, mieleen iskeytyneitä kuvauksia kasarmielämästä”. Paljastavista kuvauksista syttyi kirjasota, jossa Haanpää leimattiin armeijan häpäisijäksi ja kommunistiksi, vaikka novellit eivät ainakaan liioitelleet sotaväen olojen kehnoutta. Edes kirjailijaa aiemmin juhlineet Tulenkantajat eivät tukeneet häntä julkisuudessa. Novellikokoelmassa suomalaiseen kirjallisuuteen astuu ensi kertaa herrojen touhua kiroileva purnari, jota kuvatessaan Haanpää oli liian omapäinen ja yhteiskuntakriittinen. Hänestä ei tullutkaan kansalliskirjailijaa vaan 1930-luvun kirjallisuuden toisinajattelija, joka ei saanut vuoden 1930 jälkeen teoksiaan julkaistuksi, kunnes romaani Isännät ja isäntien varjot ilmestyi vuonna 1935.

Romaanissa Noitaympyrä individualistinen metsätyömiespäähenkilö arvostelee puutavarayhtiöitä ja kapitalismia yhä terävämmin ja lähtee lamakauden Suomesta Neuvostoliittoon. Sotalaitoksen vallankäyttö on kohteena romaanissa Vääpeli Sadon tapaus. Lamakautta ja lapuanliikkeen toimia satiirisesti käsittelevä novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla ei myöskään päässyt julkisuuteen. Nämä teokset julkaistiin vasta Haanpään kuoleman jälkeen. Haanpään kohdalla ei ollut kysymys vain kirjojen torjumisesta vaan kirjailijan vaientamisesta, sillä myöskään Haanpään urheiluaiheisia novelleja ei vuosikausiin kustannettu.

Haanpää piti köyhän ihmisen puolta ja eritteli valtarakenteita. Hänen teostensa päähenkilöt ovat kansanomaisia intellektuelleja, jotka epäilevät kaikkien ”aatteitten, pyrkimysten ja vouhasteluitten” mahtia. Haanpään novellit ja romaanit näyttävät elämästä yhä uusia yllättäviä puolia, joissa kohtalokkuus ja huumori vaihtelevat. Haanpään tuotantoon kuuluu satoja novelleja, joissa yksittäisistä tapauksista syntyy monipohjainen, erikoislaatuinen tarina.

Uhmaavien yhteiskuntakriitikoiden rinnalla Haanpään teoksissa vilisee monenlaisia muitakin henkilöitä, joutilaita filosofisia tarkkailijoita ja keplottelevia veijareita. Romaani Taivalvaaran näyttelijä (1938) tekee epäilyttäviksi ihmisen roolit ja identiteetin, sillä ihmisessä on aina ”tehtyä ja tekeytynyttä”.

Pentti Haanpää ja Ilkka Tabell vuonna 1953.

Pentti, Oskari ja Mikko Haanpää vuonna 1953 Nivalan talossa.

Koko kansan Haanpää

Talvisodassa Haanpää taisteli Jalkaväkirykmentti 40:n rivimiehenä Kemijärvellä ja Sallassa sekä Viipurinlahdella. Romaani Korpisotaa (1940) merkitsi Haanpään kirjailijanuran uutta käännekohtaa. Hänet hyväksyttiin jälleen huomattavien kirjailijoiden joukkoon. Romaani tuo suomalaiseen sotakirjallisuuteen realistisen rivimiehen näkökulman. Jatkosodassa Haanpää palveli huoltojoukoissa. Hänen novelleissaan ja suuren menestyksen saaneessa romaanissa Yhdeksän miehen saappaat (1945) sota on paha murrosaika, mutta sen keskellä seikkailevat myös humoristiset veijarit ja sielukkaat työmiehet.

Haanpään arvostus kirjailijana vahvistui edelleen sotien jälkeen, vaikka toisaalta Haanpää ei vieläkään saanut nurjimpia sodanvastaisia novellejaan julkisuuteen kirjoissaan. Jutut (1946) ja muut novellit sekä romaani Jauhot (1949) saivat kiittävän vastaanoton. Humoristin, metsien kuvaajan ja ironisen novellinrakentajan taidot tunnustettiin.

Sodan jälkeen Haanpää vaimoineen muutti Leskelästä Piippolan kirkolle, missä vaimo hoiti osuuskassaa. 1940-luvun lopussa Haanpää hankki Korpelaisen mökin Iso Lamujärven rannalta Pyhännästä. Se mahdollisti kalastamisen, kirjoittamisen ja Haanpäälle luonteenomaisen yksinolon jopa viikoiksi. Korpelaisen lähivesillä Pentti Haanpää hukkui syysmyrskyssä 30. syyskuuta 1955, kaksi viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä.

Haanpään kustantamatta jääneet teokset otettiin mukaan hänen kuolemansa jälkeen julkaistuihin Koottuihin teoksiin, joista on tullut jo kahdesti uudet laitokset. Haanpää on edelleen ajankohtainen, mitä kuvastaa se, että hänestä on 2010-luvulla tehty uusi elämänkerta ja hänen aiemmin julkaisemattomia kirjoituksiaan on ilmestynyt useissa kokoelmissa. Haanpään elämän mainio dokumentti ovat hänen muistivihkonsa, joihin hän kirjoitti sekä teoksensa että muistiinpanoja elämästään. Osa niistä on julkaistu nimellä Muistiinmerkintöjä 1925–1939. Nyt Digi.kirjastot.fi-sivustolla on luettavissa lisää Haanpään muistivihkoja ja käsikirjoituksia 1920-luvulta aina hänen kuolemaansa syyskuuhun 1955 asti.

Ihailtu ja vihattu Pentti Haanpää

KIRJAILIJA PENTTI HAANPÄÄ NOSTATTI YHÄ TUNTEITA yli neljäkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, etenkin Pohjois-Pohjanmaan vanhoillisissa piireissä.

Haanpään viinan käytöstä ei saanut keskustella, kirjailijan muistoa häpäistiin jumalanpalveluksella, häntä syytettiin marksilaiseksi.

Siitä huolimatta kansa luki Haanpäätä ”hartaammin kuin ketään muuta”.

TOIMITTAJA HANNU TAANILA SYYTTI Aleksis Kiven päivänä perjantaina 10. lokakuuta vuonna 1997 Oulussa Haanpää-juhlien järjestäjiä rienauksesta ja jumalanpilkasta, koska kirjailijan muistoksi aiottiin pitää jumalanpalvelus.

Haanpään häpäisemistä oli Taanilan mukaan myös se, että Haanpää-seura kutsui juhlapuhujaksi Piippolaan maalaisliittolaisen kulttuurin ylipapittaren Tytti Isohookana-Asunmaan.

”Mutta marksilaista Haanpäästä ei saa kirveelläkään”, Taanila sanoi. ”Hän oli taiteilija, ei poliitikko.

Kaikesta huolimatta: ”Ketään kansa ei hartaammin ole lukenut kuin Piippolan poikaa”, kirjallisuustutkija, tohtori Kari Sallamaa arvioi. ”Tämä todistaa hyvää Suomen kansan henkisistä kyvyistä.”

NAISESTA OLI VAIN MURETTA

VUODEN 1939 TAMMIKUUN 15. PÄIVÄ on sunnuntai. Aamulla, joka tarkoittaa puoltapäivää, 33-vuotias kirjailija Pentti Haanpää herää helsinkiläisessä parivuoteessa neiti Toini Aaltosen ja elokuvamies Nyrki Tapiovaaran välissä, alastomana.

”Tästä naisesta ei ollut meille mitään iloa”, Tapiovaara sanoo.

”Ei, murhetta vain”, kohmeloinen Haanpää vastaa.

Tarina on se tavallinen, tällä kertaa Helsingin älymystöpiireistä. Haanpään silloinen kustantaja Gummerus oli järjestänyt iltatilaisuuden Catania-nimisessä paikassa, jonne Haanpää ei kuitenkaan ”löytänyt”. Haanpää tiesi kuitenkin paikan varsin hyvin. Catania sijaitsi keskellä Helsinkiä, Pohjois-Esplanadilla Svenska Teaternia vastapäätä.

Haanpää viettää muutaman päivän omissa oloissaan. Korpikirjailijan mielestä Helsinki on paljon parempi paikka yksinoloon kuin maaseutu. Tulee lauantai-ilta. Puhelinsoitto havahduttaa kirjailijan matkustajakodin sängystä.

KONJAKKIA JA JUOPUNEIDEN PUHEITA

PUHELIMESTA KUULUVAT Nyrki Tapiovaaran ja kirjailija Olavi Paavolaisen juopuneet äänet. Herrat kehottavat Haanpäätä tulemaan Hotelli Helsinkiin.

”Hieno paikka”, Haanpää kirjoitti. ”Heillä oli mukanansa naisensa, Helvi Hämäläinen ja Toini Aaltonen, kahvia, konjakkia ja juopuneitten puheita.”

Porukka hommaa viinaa, viskiä Paavolaiselle ja konjakkia Haanpäälle. Seurue lähtee autolla Paavolaisen ja Hämäläisen yhteiseen asuntoon, joka sijaitsee Museokadun ja Runeberginkadun kulmassa. Oikeastaan Museokatu 40:n b-rapun asunto on Paavolaisen Lauri-veljen. Samassa talossa on Tulenkantajien lehden toimitus.

”Paavolainen oli aivan päissään, lankeili ja oli kadottanut viskipullonsa.” Haanpää näkee myös Paavolaisen suutelevan neiti Aaltosta.

He juovat Haanpään konjakin loppuun. Paavolainen nukahtaa ja jäljelle jäänyt troikka lähtee Tapiovaaran luo jatkoille. Ryypiskelyä jatketaan aamuun asti. Puolelta päivin Haanpää herää Tapiovaaran ja neiti Aaltosen vierestä. Lähdetään jälleen Alkoon, syödään ja juodaan votkaa.

”Sitten erottiin, ja sen perästä olen parannellut kohmeloani lopun päivää ja yötä”, Haanpää kirjoitti.

KAIKKIEN SILMÄT VARTIOITSEVAT

HAANPÄÄ ARVOSTI KAUPUNGIN SUOMAA YKSINÄISYYTTÄ, jota Pohjois-Pohjanmaan Piippola ei kirjailijalle tarjonnut. ”Maaseudun yksinäisyys on taru”, Haanpää sanoi. ”Siellähän kaikkien silmät vartioitsevat naapuria. Mutta Helsingissä ei ole pakko tuntea ketään. Ruokalassakin tulee mainiosti toimeen ojentuvalla etusormella.”

Gummerus ehdotti Haanpäälle pitkäaikaista oleskelua pääkaupungissa ja romaanin kirjoittamista. Ennakkoakin luvattiin maksaa. Mutta Haanpää pelkäsi velanottoa ja kirjoittamisen velvoitetta.

”Urakka on urakka”, Haanpää sanoi. ”Kun sen otat, niin siitä et pääse muuta kuin tekemällä. Ja tekeminen on hirveätä.”

Helsingin reissun aikana runoilija Viljo Kajava vei Haapään ylioppilastalolle katsomaan Kerjäläisoopperaa. Siinä oli Haanpään mukaan ”paljon viisasta ja rohkeaa”.

”Mutta koska se nyt kuitenkin oli ooppera, niin tuli mieleen jätkäfraasi Jumala on rääkyville vihanen”.

SALAMYHKÄINEN OUTO LINTU, KIRJAILIJA

PENTTI HAANPÄÄ SYNTYI LAUANTAINA lokakuun 14. päivänä vuonna 1905 Pulkkilan Leskelän kylässä, Suomen keskipisteessä. Haanpään suku oli yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti toimelias. Isoisä Juho Haanpää oli valtiopäivämies, joka kirjoitteli opettavaisia kertomuksia. Hän oli perustamassa kirjailijaliittoa vuonna 1897. Isä oli kirjailija Mikko Haanpää ja äiti Maria Susanna o.s. Keckman.

Mutta maaseudulla kirjoittaminen ei ollut helppoa, päinvastoin. Pentti Haanpää salasi kirjoittamistaan ensi yrityksistään alkaen. Kuusitoistavuotiaana hän kirjoitti lastenlehti Pääskyseen. Hän julkaisi salanimellä tarinoita useissa suosituissa viihdelukemistoissa.

”Kotonaan ja kotiseudullaan hän oli salamyhkäinen outo lintu, kirjailija”, tutkija Vesa Karonen kirjoittaa Haanpään elämä -teoksessaan.

Piippolan Leskelän kylässä Haanpää oli joutomies, joka ei osannut veistää edes kunnollista kirvesvartta. Heinätöiden aikaan Pentti makasi tallin ylisillä. Äiti tuli käskemään heinätöihin. Pentti ojensi luukusta äidilleen kirjoituspalkkioista jäänyttä rahaa. ”Palkatkaa tuolla väkeä.”

Mutta ”syrjäisessä” Helsingissä Haanpää oli kuuluisuus jo 1920-luvun puolivälissä. Hän oli voittanut Nuoren Voiman liiton ja Panu-lehden kirjoituskilpailut. WSOY:n Panu-lehden toimittajien Martti Haavion ja Frans Emil Sillanpään mukaan Haanpään novelleissa oli ”synkkää, alkuvoimaista korpea. ” He löysivät teksteistä kuitenkin myös ”kultivoituneita” ja ”kehittyneitä” piirteitä.

Haanpään esikoisteos, novellikokoelma Maantietä pitkin sai loistavan vastaanoton vuonna 1925. Pari vuotta myöhemmin novellikokoelma Tuuli käy heidän ylitseen ja romaani Kolmen Töräpään tarina jatkoivat arvostelumenestystä.

ARMEIJA OLI KIDUTUSKAMMIO

ARMEIJAN PENTTI HAANPÄÄ KÄVI Karjalankannaksella vuosina 1925−1926. Mikään mallisotilas hän ei ollut, vaikka olikin suunnitellut itselleen armeijauraa. Viiden vuorokauden arestirangaistus tuli siitä, että hän nukkui suullaan juopuneena ammusvaraston vartiopaikalla. Aliupseerikurssista hän kieltäytyi.

Haanpää koki armeijan vankilana, jopa kidutuskammiona, mutta oli siellä hauskojakin puolia. Haanpää kävi omavaltaisesti iltalomilla, piti sylissään typyköitä, ja ryyppäsi pirtua.

Armeijalla oli Haanpäälle kohtalokkaat seuraukset. Kokemuksista syntyi novellikokoelma, jota silloinen kustantaja WSOY ei suostunut julkaisemaan ilman poistoja. Erkki Valan mielestä teos vahingoittaisi Haanpään kirjailijamainetta.

Piippolassa Haanpää eli erakkoelämää. Hän ei välittänyt kulttuurieliitin kosiskeluista, vaan matkusteli mieluummin maakunnissa. Haanpään aiheita olivat sekä talolliset että tukkijätkät ja muut pieneläjät. Vuoden 1927 keväällä hän teki kuukauden mittaisen patikkamatkan Ouluun ja ja Kajaaniin. Kesällä hänet nähtiin Raahessa ja Kokkolassa.

Tuona vuonna Haanpää oli jo legenda. Joulukuussa Helsingissä alkoi liikkua huhu: Haanpää on Helsingissä, ensimmäistä kertaa.

Helsinkiläinen älymystö törmäsi itsenäisyyspäivän aattona aika erikoiseen kirjailijaan, kookkaaseen mustatukkaiseen ja kierosilmäiseen mieheen. Haanpää oli tukkijätkän asuussa. Jalassa oli pieksut, päällä villapusero. Karua komeutta täydensi kirkkaan punertava pohjalainen kaulahuivi. Damaskeihin pukeutuneet herrasnuoret olivat ihmeissään, Olavi Paavolainen jopa raivostui juovuspäissään Haanpäälle. ”Hyvä mies, tuo on erikoisuuden tavoittelua.”

ÄLYLLINEN ITSEMURHA

HAANPÄÄLLÄ EI OLLUT KUSTANNUSSOPIMUSTA. Vuoden 1928 kesällä hän edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena lähti kiertämään Suomea polkupyörällä. Hän polki pyörällään Joensuussa ja Savonlinnassa asti. Matkoillaan hän teki uitto- ja ratatöitä.

Kustannussopimus syntyi Kustannus Oy Kansanvallan kanssa saman vuoden syksyllä. Kenttä ja kasarmi -teoksen arvostelu oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tyrmäävä. Armeijaa oli häpäisty. Jopa Paavolainen närkästyi. ”Kenttä ja kasarmi on älyllinen itsemurha.”

Kansanvalta julkaisi vielä Haanpäältä romaanin Hota-Leenan poika ja novellikokoelman Karavaani. Jälkimmäistä Haanpää oli tarjonnut myös WSOY:lle ja Otavalle, mutta se torjuttiin.

Seuraavan romaanin Noitaympyrän Haanpää sai valmiiksi vuoden 1931 kesäkuussa, mutta sille löytyi julkaisija vasta Haanpään kuoleman jälkeen 1950-luvulla. Ilmiselvänä syynä oli, että päähenkilö Pate Teikka kirjan lopussa turhautuneena loikkaa Neuvostoliittoon. Pentti Haanpää oli boikotissa.

Vuonan 1931 alkanut prosessi, joka synnytti lopulta pula-ajan romaanin Isännät ja isäntien varjot oli pitkä ja synkkä. Teos julkaistiin vuonna 1935.

IKUINEN EPÄILIJÄ

”PENTTI HAANPÄÄLLE TUOTANNOSSA keskeistä on jatkuva epäily”, Vesa Karonen sanoo

Kenttä ja kasarmi -kokoelmassa armeijan mielettömyys ja simputus saivat sellaista kyytiä, että heikompia hirvitti. 1930-luvun pula-aika pakkohuutokauppoineen oli esillä hänen tuotannossaan, kuten myös lapualaisliike.

Haanpään tuotannossa seksuaalisuus on voimakkaasti esillä, vaikka sitä heti ei välttämättä huomaa. Romaanissa Vääpeli Sadon tapaus koston välineenä toimii sadistisen vääpelin vaimo, joka vietellään.

Keppi on usein toistuva symboli Haanpään tuotannossa, oli se sitten heinäseiväs tai keppi, jolla lemmiskelijöille annetaan kyytiä. Nainen on Haanpään kielenkäytössä tammukka.

Haanpää kirjoitti eroottisia novelleja parhaaseen Boccacio-tyyliin. Novellissa Silkkijakku viisitoistavuotias poika joutuu opettajattarensa viettelemäksi joen rannalla. Opettaja Lyyli Kaisla hyväilee pojan alastonta ja ruskettunutta ylävartaloa, kutsuu ihoa samettijakuksi.

”Samettijakku”, kuiskasi nainen yhä uudestaan. Hänen hyväilevä kätensä liukui yhä alemmaksi ja livahti housuja kannattavan vyön alle. Poika värähteli. Mitä tämä opettaja nyt? Missä on sievä, hurskas saarnanpätkä?

YHDEKSÄN MIEHEN SAAPPAAT

TALVISODASSA PENTTI HAANPÄÄ TAISTELI jääkärimajuri Armas Perksalon jalkaväkirykmentti 40:ssä Kemijärvellä ja Sallassa sekä myöhemmin Viipurinlahdella. Talvisodan kokemusten perusteella syntyi romaani Korpisotaa vuonna 1940. Sotaa oli kuvattu rivimiehen näkökulmasta. Haanpää oli jälleen kirjailija.

Pentti Haanpää meni vuonna 1940 naimisiin osuuskassanhoitaja Alli Karjalaisen kanssa. Pariskunnalle syntyi tytär Elsa.

Jatkosodassa Haanpää palveli kenttähevossairaalassa eversti Uno Fagernäsin ja myöhemmin kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioonassa Uhtualla ja Karjalankannaksella.

”Mieluummin haluan lähteä tästä maailmasta hukkumalla suomalaisen erämaajärven kirkkaaseen veteen”, Haanpää sanoi esimiehelleen, everstiluutnantti Wolf H. Halstille jatkosodan aikana Uhtualla vuonna 1943.

Jatkosodan jälkeen syntyi suuren menestyksen saavuttanut veijariromaani Yhdeksän miehen saappaat. Nyt moitteita tuli vasemmiston piiristä. Pentti Haanpää palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948.

Parhaiten Pentti Haanpää viihtyi tutussa jätkäporukassa korttia pelaten ja viinaa juoden. Jopa niin hyvin, että asia oli mielessä vuoden 1953 vappuna Haanpään ainoan ulkomaanmatkan aikana Pekingissä Taivaallisen rauhan aukiolla. Mahtavat paraatit ja kaikkialta maailmasta tulleet kutsuvieraat olivat menneet.

”Vain yhdessä asiassa näki jotain muuta”, Haanpää kirjoitti. ”Pieni ryhmä pelasi korttia. Oli kotoista nähdä, että kortit olivat samanlaiset kuin kaukana lännelläkin. Tuntui hyvältä, että osasi lukea samaa paperia kuin Kiinan yhteinen kansakin: kuningas, kuningatar, sotamies, maita ja silmiä.”

50-VUOTISPÄIVÄ, JOTA EI TULLUT

HAANPÄÄLLE KÄVI, kuten oli eversti Halstille sanonut toivovansa. Kirjailija hukkui myrskyisällä kalastusmatkalla Iso-Lamujärveen perjantaina syyskuun 30. päivänä vuonna 1955, pari viikkoa ennen viisikymmentävuotispäiväänsä. Itsemurha vai onnettomuus? Tästäkin keskustellaan yhä. Selvää kuitenkin on, että Haanpää oli hukkuessaan reippaasti päissään, Koskenkorvaa ja Jaloviinaa oli nautittu.

”En usko, että Haanpään kuolema oli itsemurha, vaikka hautakivi olikin valmiiksi katsottuna”, Vesa Karonen sanoo.

”50-vuotispäivien tullessa haluan lähteä pois”, Pentti oli sanonut vaimolleen Alli Haanpäälle. ”Niin kauaksi, ettei kukaan tiedä missä olen.”

Pentti Haanpää ehti kirjoittaa ylikolmesataa novellia ja kymmenen romaania. Kustantamatta jääneet teokset julkaistiin Haanpään kuoleman jälkeen kootuissa teksteissä.

Vuonna 1996 Piippolan Leskelän kylässä paljastettiin Tapio Junnon veistämä Pentti Haanpään pronssinen muistomerkki Isännät ja isäntien varjot.

Lähteitä

Kootut teokset 1-8, Otava 1989

Kirjeitä kahdesta sodasta, Otava 1977

Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925−1939, Otava 1989

Vesa Karonen: Haanpään elämä, SKS 1985

Vesa Karonen (toim.): Vanha voiman mies, Otava 1995.

Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009

Kirjailija Pentti Haanpää

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Haanp%C3%A4%C3%A4

Mestarinovellisti Pentti Haanpää

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/02/26/mestarinovellisti-pentti-haanpaa