Laestadius, Lars Levi (1800 – 1861) herätysliikkeen perustaja, Pajalan kirkkoherra, Kaaresuvannon kirkkoherra. Ruotsin Lapissa pappina vaikuttanut Lars Levi Laestadius tunnetaan laajan ja elinvoimaisen herätysliikkeen perustajana, arktisen kasvitieteen perinpohjaisena tutkijana, pohjoiskalotin kansa- ja uskontotieteen tuntijana sekä omaperäisenä teologina ja uskonnonfilosofina. Monipuolisesti lahjakas julistaja, tutkija ja ajattelija on jatkuvasti herättänyt keskustelua. Laestadiuksen merkitystä kuvaa myös se, että hänen saarnojaan on ilmestynyt suomen, saamen ja ruotsin lisäksi lukuisilla muilla kielillä.
Lars Levi Laestadius syntyi Ruotsin Lapissa, Arjeplogin Jäkkvikin kylässä. Hänen isänsä Carl Laestadius kuului tunnettuun pappissukuun, joka oli saanut nimensä Keski-Ruotsissa Ytterlännäsin pitäjässä olevasta Lästadin kylästä. Isä oli toiminut Nasafjällin vuorikaivoksen palveluksessa. Myöhemmin hän elätti perhettään uudisasukkaana Arjeplogissa. Lars Levi Laestadiuksen äiti Anna Magdalena Johanintytär oli köyhän uudisasukkaan tytär, joka oli aviomiehensä sukulainen.
Laestadius on kuvannut synnyinseutuaan täysin autioksi maaksi, jossa vain "hukat, ahmat, jänikset ja kiirunat pitivät asuntoa". Vaikka perhe muuttikin 1802 lähemmäksi Arjeplogin kirkonkylää, Lars Levi ja 1802 syntynyt Petrus-veli viettivät lapsuutensa Ruotsin Lapin erämaassa. Kodin köyhyys, isän taipumus juoppouteen ja äidin pietistinen hurskausihanne jättivät häneen jälkensä varhaislapsuuden vuosina. Kvikkjokin komministeri Carl Erik Laestadius otti 1808 pienemmät veljensä hoitoonsa. Sikäläisessä kauniissa tunturimaisemassa heräsi Lars Levin rakkaus luontoon ja kasvien tutkimiseen. Velipuoli Carl Erik oli kiinnostunut metsästyksestä ja kasveista. Hän teki myös meteorologisia havaintoja.
Carl Erik Laestadiuksen tuki mahdollisti Lars Levin ja Petruksen koulunkäynnin. Veljekset siirtyivät 1816 Härnösandin lukioon. Valmistuttuaan ylioppilaaksi Lars Levi Laestadius aloitti teologian opinnot Uppsalan yliopistossa. Hän oli aluksi erityisen kiinnostunut kasvitieteestä ja kuuntelikin jonkin verran professori Göran Wahlenbergin (1780 - 1851) luentoja. Saarnataitoa opetti Samuel Ödman, jonka teologiseen seminaariin Laestadius kirjoittautui 1821. Jo tässä vaiheessa kypsä ja älyllisesti vireä ylioppilas osallistui kasveja tutkiviin retkikuntiin sekä kirjoitti ensimmäisen julkaisunsa Luulajan Lapista 1821 tekemiensä havaintojen perusteella. Esikoisteos Om möjligheten och fördelen af allmänna uppodlingar i Lappmarken (Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja niiden eduista) ilmestyi 1824. Teoksen näköispainos ilmestyi 1981 Tornedalica-sarjassa Norrbottenin maaherran Ragnar Lassinantin saatesanoin. Suomeksi se ilmestyi 1999.
Monipuolisesta lahjakkuudestaan ja laaja-alaisesta kiinnostuksestaan huolimatta Laestadius valitsi papin uran. Härnösandissa 1825 tapahtuneen pappisvihkimyksen jälkeen hän hoiti aluksi kotiseurakuntansa Arjeplogin kirkkoherran viransijaisuutta ja toimi sen jälkeen Piitimen Lapin, Arjeplogin ja Arvidsjaurin missionäärin tehtävissä sijoituspaikkanaan Arjeplog. Missionääri oli eräänlainen paimentolaissaarnaaja, joka kiersi saamelaisten luona ja toimi samalla Lapin kiertävien alkeisopettajien, katekeettojen, työn tarkastajana. Keväällä 1826 Laestadius siirtyi Ruotsin pohjoisimman seurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherraksi.
Syrjäisen maailmankolkan kirkkoherraa sanottiin Ruotsin "ylimmäiseksi papiksi". Myöhempi herätysromantiikan ja Lapin nostalgian sävyttämä herätysliiketraditio on haudannut helposti alleen ne taloudellis-sosiaaliset realiteetit, joiden keskellä nuori sielunpaimen hoiti ahkerasti ja tunnollisesti virkaansa. Kaaresuvannon seurakunnassa oli parisataa suomalaista ja 600 saamelaista, jotka olivat osan vuotta poroineen Norjan tuntureilla. Etäisyydet seurakunnassa olivat pitkät. Nuori tiedemiespappi eli melko eristäytyneenä suurista keskuksista. Lähin postiasema oli Haaparannassa. Ruotsalainen pappi, joka hallitsi saamen kielen, opiskeli Kaaresuvannon-aikanaan myös suomen kielen, joka oli seurakuntatyössä välttämätön. Kaaresuvannossa Lars Levi Laestadius meni naimisiin Brita Cajsa Alstadiuksen kanssa. Perheeseen syntyi 15 lasta, joista yksi syntyi kuolleena ja kolme kuoli alle kolmivuotiaana. Suurperheen hoito vaati suunnattomia ponnistuksia ja kekseliäisyyttä vaatimattomassa pappilassa.
Laestadius siirtyi 1849 Pajalan kirkkoherraksi. Hän kuoli 21.2.1861 - kuten kerrotaan - karhuntaljalla maaten, "maailman" halveksimana, mutta syntyneen herätysliikkeen kannattajien suuresti rakastamana.
Pappi ja herätyssaarnaaja
Lars Levi Laestadius suhtautui papin työhönsä alusta alkaen varsin vakavasti. Hän hoiti Kaaresuvannon kirkkoherran velvollisuudet huolellisesti, ja seurakunta pääsi lukutaidossa ja kristinopin tiedossa Ruotsin ensimmäisten seurakuntien joukkoon. Samalla hän puuttui saarnoissaan Lapin väestön helmasynteihin, tolkuttomaan väkijuomien käyttöön, viinan salakuljetukseen ja porovarkauksiin. Väestön elämäntyyli ja juopottelu, jota porosaamelaisten liikkuvuus ja markkina-aikojen kaupankäyntitavat vielä vauhdittivat, toi suunnatonta henkistä ja sosiaalista kärsimystä perheisiin ja koko saamelaisyhteisöön. Kaiken tämän keskellä tiedemiespappi joutui myös uskonnolliseen kriisiin ja syviin teologis-uskonnonfilosofisiin pohdintoihin.
Myöhempi tutkimus on nähnyt Laestadiuksen uskonnollisessa kehityksessä useita eri kehitysvaiheita. Äidin lukijain herätysliikkeestä periytynyt pietistinen ja herrnhutilaissävytteinen hurskauselämä oli epäilemättä Laestadiuksen uskonnollisena pohjavireenä. Henkilökohtaisella tasolla nuori pappi oli kuitenkin irtautunut herätyskristillisyydestä. Vakava sairaus 1832 ja erityisen rakkaan Levi-pojan kuolema 1839 johtivat uskonnollisen elämän syventymiseen, ja uusi sairastuminen 1842 johti syvään uskonnolliseen kriisiin. Lestadiolaisperinne on tallettanut juuri tältä ajalta muistikuvan keski-ikään tulleesta kirkkoherrasta, joka syviin mietteisiin vaipuneena kulki usein erään mäen ympäri - niin, että hänen askelensa jättivät siihen jäljet. Yksinkertainen saamelaiskansa teki kirkkoherran terveyskävelyistä johtopäätöksensä: "Hän etsii tietä taivaaseen." "Kulkija-Lassi" suoritti vuoden 1843 lopussa Härnösandissa pastoraalitutkinnon. Laestadiuksen pastoraaliteeseissä näkyi hänen pietistinen uskonnollisuutensa. Sydän oli uskon subjekti. Aikuisen ihmisen kääntymys ei voinut tapahtua tämän tietämättä. Kääntymyksen kokenut henkilö muisti myös tämän kokemuksensa hetken.
Pastoraaliteeseihin liittyi johdantopuhe, joka ilmestyi latinankielisenä 1843 (suomennettuna 1965). Tämä Crapula Mundi (Maailman kohmelo) sisälsi purevan ja suorasukaisen arvion oman aikansa kirkollisesta ja valtiollisesta ilmapiiristä. Raaistuneet tavat, uskonnon hylkääminen ja rikollisuus levisivät kaupungeista, paheiden pesistä, maaseudulle, ylhäisestä, hienostelevasta väestönosasta alhaisimpiin yhteiskuntaluokkiin. Kansat kapinoivat. "Kadonnut on hyve, kadonnut on entinen usko, hävinnyt on hurskaus, kadonnut tapojen yksinkertaisuus." Pastoraalitutkinnon teesit ja johdantopuhe osoittavat selvästi Laestadiuksen pietistisen hurskausihanteen, jonka tärkeänä elementtinä oli erottautuminen "maailmasta". Toisaalta pohjoiskalotin alueella tuntui erilaisten pietistis-herrnhutilaissävytteisten herätysliikkeiden vaikutus ja jälki: lukijaliikkeen osaryhmät, (Nils Wiklund) viklundilainen pietismi ja sen saamelainen muunnelma "huutajat", chuorvut-liike.
Lestadiolaisperinne ja huomattava osa luotettavasta Laestadius-tutkimuksesta on sijoittanut Kaaresuvannon kirkkoherran merkittävimmän uskonnollisen kokemuksen, kääntymyksen, vuoden 1844 alkuun. Laestadius tapasi tarkastusmatkallaan Åselessa 1. - 2.1.1844 (Milla Clemensintytär) Maria-nimisen saamelaistytön. Kaaresuvannon kirkkoherra muisteli myöhemmin kokeneensa näissä keskusteluissa "Lapin Marian" kanssa taivaallisen ilon esimakua. "Minullekin valkeus koitti." Marian lukijaisuuden ja pastori Pehr Brandellin vaikutteiden sävyttämä uskonnollinen maailma ja "armonjärjestyksen" kokemukset tekivät uskonnollista kriisivaihetta elävään pappiin syvän vaikutuksen. Åselen kokemuksen sisin olemus on kuitenkin jäänyt salatuksi. Se oli epäilemättä merkittävä vaihe Laestadiuksen uskonnollisessa kehityksessä, sillä nyt hän eli todeksi pietistisen teologiansa. Monet kysymykset, jotka liittyvät Åselen kokemukseen, jäävät kuitenkin kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa avoimiksi. Sen sijaan on suhtauduttava suurin varauksin niihin myöhemmän lestadiolaisperinteen ilmauksiin, joiden mukaan tämä "Lapin Maria" olisi saarnannut Kaaresuvannon "epäuskoiselle" papille synnit anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Laestadius ei tästä nimenomaisesti kerro, mutta jo Juhani Raattamaa esittää Laestadiuksen elämää kuvatessaan tämäntyyppisiä näkemyksiä. Myöhempi lestadiolaisperinne on aivan erityisesti tässä kysymyksessä pyrkinyt kirkkohistoriallisen todellisuuden harmonisointiin.
Åselen kokemus vaikutti joka tapauksessa merkittävästi Laestadiuksen julistuksen sisältöön. Hän jatkoi ihailemansa Johannes Kastajan tavoin lain saarnaamista, yleensä varsin ankarin sanakääntein. Suorasukainen kielenkäyttö johti siihen, että "pirttipuheet" ja "perätuvan salaisuudetkin" tuotiin saarnastuoliin. "Rehelliset varkaat", "raittiit juomarit" ja "pirunpaskaa" välittävät kapakoitsijat saivat kuulla totuuden itsestään. Syntien paljastamiseen tähtäävän julistuksen ohella Laestadiuksen saarnoissa oli nyt enemmän Kristuksen kärsimysmuodon kuvailua. Hän maalasi kuulijoidensa eteen "orjantappuroilla kruunatun Siionin kuninkaan" kärsimystien Getsemanesta Golgatalle. Täten kärsimysmystiikka painoi leimansa Laestadiuksen julistukseen. Kirkosta kirkkoherran saarnojen pelästyttämänä aluksi kaikonnut kansa alkoi palata sinne takaisin.
Kaaresuvannon herätyksen ensimmäisiä merkkejä näkyi jo loppuvuodesta 1845. Kevättalvella 1846 alkoi varsinainen kansanherätys, johon liittyi myös ekstaattisia piirteitä. Herätys tulvahti nopeasti koko seurakunnan alueelle. Sitä säestivät "armonmurroksen" kokeneiden uskovien äänekkäät liikutukset, puoliekstaattiset ilmiöt, jotka antoivat ulkopuolisille aiheen kutsua herätykseen liittyneitä "hihhuleiksi". Herätykseen tulleet tunnustivat syntejään myös julkisesti ja hyvittivät aikaisempia rikkeitään. Kolmas herätykseen alusta saakka kuulunut piirre oli ehdottoman raittiuden vaatimus, josta tuli alkaneen herätysliikkeen pysyvä tunnusmerkki. Herätystä seurasi pysyvä elämäntapojen muutos sekä Lapin väestön uusi henkinen ja moraalis-eettinen ryhdistäytyminen.
Lestadiolainen alkuheräys levisi varsin nopeasti koko pohjoiskalottialueelle. Herätys levisi uskovien "puhuttelun" ja muun sukulais- ja lähikosketuksen kautta. Uskovien maallikkojen hengellinen pappeus, johon liittyi jo muutaman vuoden kuluttua herätyksen alkamisesta maallikkojen harjoittama päästöavaimen käyttö, innoitti herätykseen tulleita "tunnustamaan uskonsa" maailman edessä. Vaeltavien saamelaisten mukana herätys kulki eteenpäin. Leviämistä edisti kuitenkin ennen kaikkea kaksi tärkeää tekijää: Lapin lähetyskoulut ja Kaaresuvannon raittiusseuran asiamiehet. Koska vielä tuolloin voimassa ollut konventikkeliplakaatti rajoitti maallikkojen saarnatoimintaa, Laestadius lähetti uskovia maallikkoja perustamansa raittiusseuran nimissä "saarnaamaan raittiutta". Lähetyskoulujen palveluksessa olleet katekeetat, joista tunnetuin oli Juhani Raattamaa, lukivat rovastin saarnoja ja puhuivat itsekin koulujen palveluksessa liikkuessaan. Myös pohjoiskalotin pyhärukousperinne edisti herätyksen leviämistä.
Vuoteen 1855 mennessä alkuheräys oli levinnyt alueelle, joka käsitti Ruotsin Lapin pohjoiset seurakunnat Kaaresuvannon, Jukkasjärven ja Jällivaaran sekä Ruotsin Ylitornion ja Pajalan. Suomen puolella hengellistä liikehdintää esiintyi Enontekiöllä, Muoniossa, Kittilässä, Tornionjokilaaksossa, Kemissä ja Rovaniemellä. Vuodesta 1848 lähtien herätysliike levisi myös Pohjois-Norjaan. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä sillä oli useita kannatuspesäkkeitä Vesisaaren ja Ibestadin välisellä alueella.
Ulkoisesta herätyksen voittokulusta huolimatta Laestadiuksen viimeinen vuosikymmen ja toiminta Pajalan ensimmäisenä kirkkoherrana oli vaikeaa aikaa. Herätyksen kokema vastustus ja heränneiden toiminnasta tuomiokapitulille tehdyt kantelut heijastelivat suuria jännitteitä. Laestadiuksen tuomiokapitulilta 1851 saama varoitus oli myös ajan merkki.
Vakavaksi esteeksi herätyksen voittokululle - ainakin tilapäisesti - nimenomaan Norjassa muodostui kohu, joka nousi Koutokeinon hurmosliikkeestä 1852. Koutokeinon saamelaisten pariin levinnyt herätys sai äkkijyrkän hurmoksellisen muodon ja johti veritekoihin. Monet vastustajat syyttivät Laestadiusta Koutokeinon tapahtumista, joita tämä ei kuitenkaan ottanut vastuulleen. Hän viittasi siihen, ettei Lutheriakaan voitu syyttää Saksan talonpoikien kapinoinnista.
Härnösandin piispa Israel Bergman toimitti heinäkuun alussa 1853 piispantarkastuksen Pajalassa. Tarkastuksessa pyrittiin löytämään ratkaisuja niihin valituksiin, joita Laestadiuksen vastustajat olivat esittäneet. Laajalti huomiota herättäneitä liikutuksia koskevan ongelman piispa puolitti. Seurakunnassa oli pidettävä kaksi jumalanpalvelusta: ensin niille, jotka eivät hyväksyneet liikutuksia, ja sen jälkeen muille. Suntio sai tehtäväkseen poistaa ensimmäisestä jumalanpalveluksesta ne, jotka sen aikana tulivat liikutuksiin. Tämä kirkkoherran viranhoidon kannalta raskas käytäntö jatkui vuoteen 1860. Piispa Bergman myönsi liikutusten olleen hengellisiä ilmiöitä, joita ei voitu väkisin estää.
Kaikkien muutosten keskellä Laestadius oli kuolemaansa saakka kuohuvan herätyksen itseoikeutettu organisatorinen ja hengellinen johtaja, jonka sanoma välittyi laajoille alueille myös käsinkirjoitettujen saarnojen ja saarnakokoelmien ansiosta. Hän joutui samalla herätyksen apologeetiksi. Laestadius selvitteli 1852 - 1854 julkaisemassaan ruotsinkielisessä lehdessä Ens ropandes röst i öcknen (Huutavan ääni erämaassa) herätyksen syntyä ja sen hengellistä oikeutusta. Hän ei tietoisesti pyrkinyt oman uskonnollisen yhteisön luomiseen. Herätys rakentui pitkälti vanhan hartauskirjallisuuden ja aiemman kirkollisen opetustyön muodostamalle pohjalle. Laestadiusta edeltäneiden tai samanaikaisten herätysliikkeiden merkitystä ei voida myöskään kiistää. Pohjois-Norjan 1850-luvun herätyksissä ei voi aina välttämättä edes tehdä selvää rajaa haugelaisperinteen ja uuden lestadiolaisherätyksen välillä.
Alkuvaiheen herätyksessä saamelaisten osuus oli merkittävä, mutta pian herätys muotoutui erityisesti suomea puhuvan väestön liikkeeksi. Koko Tornionjokilaakso oli käytännössä suomenkielistä aluetta, vaikka se olikin vanhastaan kuulunut Härnösandin hiippakuntaan. Haminan rauhan raja (1809) ei paljon häirinnyt väestön jokapäiväistä elämää. Ruotsalainen Laestadius, joka opetteli suomen kielen Kaaresuvannon-vuosinaan, nousi siten myös Suomen kirkkohistorian kannalta merkittäväksi herätysjohtajaksi.
Teologi ja uskonnonfilosofi
Lars Levi Laestadiuksen omaperäinen teologia ja uskonnonfilosofinen ajattelu tulivat näkyviin hänen saarnoissaan, vaikka ne olivatkin toisaalta hyvin konkreettisia ja kansanläheisiä. Edellä mainitussa lehdessään Ens ropandes röst i öcknen hän esitti näkemystensä perusteluja. Avain Laestadiuksen teologisen ajattelun ja uskonnonfilosofian ymmärtämiseen on kuitenkin postuumina ilmestynyt laaja teos Dårhushjonet (Hulluinhuonelainen), jota hän kirjoitti elämänsä viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Teos oli osittain alkaneen herätyksen teologista puolustuspuhetta. Laestadius pyrki osoittamaan, että hänen toimintansa ja julistuksensa taustalla oli selkeä systeemi.
Laestadius oli selvästi pietistinen teologi. Lukijaliikkeen kansanhurskaus ja oma kokemuspiiri antoivat tietyn esiymmärryksen hänen teologialleen. Toisaalta hänen ajattelussaan näkyivät jossain määrin myös ne luterilaisen puhdasoppisuuden vaikutteet, joita hän oli saanut Uppsalassa opiskellessaan. Hän halusi tietoisesti tukeutua Lutheriin, mutta suureksi arvostuksen kohteeksi nousi myös Philipp Jakob Spener, pietismin perustaja. Teologia oli Laestadiukselle theologia regenitorum, uudestisyntyneiden teologiaa. Laestadius suuntasi kritiikkinsä erityisesti rationalismiin ja muodollista kristillisyyttä edustaneeseen Ruotsin valtiokirkkoon. Hän arvosti monessa suhteessa luterilaista puhdasoppisuutta. Spenerin tavoin hän kuitenkin edusti käsitystä, jonka mukaan "puhtaan opin" tuli laskeutua "päästä sydämeen", toisin sanoen realisoitua kirkollisessa todellisuudessa subjektiivisessa, "elävässä" uskossa.
Laestadius viittaa Hulluinhuonelaisessa ja Ens ropandes röst i öcknen -lehdessä kymmenen kertaa Speneriin. Sen sijaan hän ei tukeudu teologisina auktoriteetteina A. H. Franckeen eikä N. L. von Zinzendorfiin. Laestadius oli speneriläinen pietisti, joka haki teologialleen tukea Lutherilta. Hänen uskonnollisessa maailmassaan tuntui myös herrnhutilainen viritys. Hänen sukulaisillaan oli ollut yhteyksiä Piitimen herrnhutilaisiin. Herrnhutilaistaustainen laulukirja Siionin Virret (Sions Sånger) oli hänelle rakas. Herrnhutilaisperäistä teologiaa kuvastaa Laestadiuksenkin käyttämä termi "kivisydän", joka kuvaa "suruttoman" ihmisen sieluntilaa.
Laestadiuksen mukaan luonnollista ihmistä hallitsivat passiot (intohimot), kuten itsekkyys, kunnianhimo, ahneus, viha, kateus, huoruuden perkele ja valheen henki. Passiot vaikuttivat ihmiseen myös fyysisesti; niiden vaikutus tuntui omassatunnossa ja tahdossa. Laestadius torjui voimakkaasti valistuksesta periytyneen luottamuksen hyveeseen. Se oli pelkkää omaa vanhurskautta.
Luonnollisella ihmisellä ei ollut edellytyksiä ymmärtää hengellisiä asioita. Vasta kääntymyksessä koettu uudestisyntyminen teki tämän mahdolliseksi. Laestadius painotti voimakkaasti "elävän" ja "kuolleen" uskon eroa. "Kuollut" usko nojautui vain objektiivisiin ja ulkokohtaisiin tekijöihin (Jumalan Sana, armonvälineet) ja oli siksi pelkkää sokeaa auktoriteettiuskoa; "elävään" uskoon kuului tunnettava kääntymisen kokemus ja erottautuminen "maailmasta", herätys, parannus ja kokemus armon saamisesta. Lain saarnan aiheuttama omantunnon hätä ja peljästyminen oli edellytys "elävälle" uskolle. "Kuollut" ja "elävä" usko tunnettiin hedelmistään.
Laestadiuksen sakramenttikäsitys liittyi "elävän" ja "kuolleen" uskon dialektiikkaan. Siksi objektiivista armoa ilmentävät armonvälineet eivät korostuneet hänen teologiassaan. Laestadiuksen kastekäsityksessä näkyi selvä kaksijakoisuus. Hulluinhuonelaisessa hän arvioi "taivaanvaltakunnan kuuluvan lapselle jo ennen kastetta"; eräissä saarnoissaan hän taas puhui kasteesta hyvinkin klassisin luterilaisin äänenpainoin korostaen sen luonnetta armonvälineenä, joskin vahvasti herätysteologisesti painotettuna. Laestadiuksen saarnoissa alkoi 1850-luvun puolivälistä alkaen nousta esille herätysliikkeen perinteeseen sittemmin vakiintunut "päästöavaimen" käyttö (avainten valta).
"Elävän" ja "kuolleen" uskon ero merkitsi myös sekä soteriologista (pelastusopillista) että sosiologista erottelua herätyksen kokeneiden uskovien ryhmän ja vain kastettujen paikallisen luterilaisen seurakunnan jäsenten kesken. Laestadiuksen ecclesiola in ecclesia -ajattelu (pienoisseurakunta seurakunnassa) ei kuitenkaan sisältänyt sitä eksklusivismia, jota alkoi esiintyä myöhemmän lestadiolaisuuden eräissä osaryhmissä suuren hajaannuksen jälkeen 1900-luvulla. Laestadiukselle ratkaiseva kriteeri oli juuri uskon kokemus.
Laestadius saattoi katsoa, että baptistien keskuudessa oli enemmän "eläviä" kristittyjä kuin Ruotsin luterilaisessa valtiokirkossa. Tammikuun lopussa 1844 Sorselessa pitämässään tarkastussaarnassa hän ruoti voimakkain sanakääntein lukijaliikkeen eri ryhmien keskinäistä kiistelyä ja torjui voimakkaasti hengellisestä puoluemielestä nousseen karsinoinnin. Laestadius arvosti metodistipastori George Scottin toimintaa Ruotsissa. Hän piti Evankelisen allianssin työtä positiivisena ja suhtautui ylipäänsä myötämielisesti anglosaksiseen herätyskristillisyyteen. Laestadiuksen kirjeenvaihto Göteborgin tuomiorovastin ja raittiustaistelijan Peter Wieselgrenin kanssa heijastelee varsin veljellistä yhteyttä.
Näistä teologisista lähtökohdista käsin oli ymmärrettävää se voimakas Ruotsin valtiokirkkoon kohdistunut kritiikki, joka tuli jatkuvasti esille Laestadiuksen puheissa ja kirjoituksissa. Kirkko ei ymmärtänyt pietismiä ja lukijaliikettä. "Elävän kristillisyyden" vaino koitui lopulta kirkon omaksi tappioksi. Suhteessaan yhteiskuntaan ja politiikkaan Laestadius oli terävä tarkkailija. Hän ei hyväksynyt sen kummemmin demokratiaa kuin tasavaltaakaan. Hän puhui kunnioittavasti kuninkaasta mutta vaati samalla uskonnonvapautta ja papiston valtiopäiväedustuksen lakkauttamista.
Laestadius oli oman aikansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa lähinnä konservatiivi, tosin joiltakin osin myös liberaali. Politiikka ei ollut hänelle tärkeä asia. Siksi hän saattoi suhtautua varsin lakonisesti maailmanmenoon: kristitylle oli lopulta yhdentekevää, oliko hallitsijana Nero vai Robespierre, maksoiko hän veroja Amerikan presidentille vai Turkin sulttaanille. Kristityn tuli elää lainkuuliaista elämää ja huolehtia ennen kaikkea sielunsa pelastuksesta. Politiikka ei auttanut ihmisten ja yhteiskunnan muuttamisessa. Siihen pystyi vain hengellinen herätys.
Monipuolinen tiedemies
Lars Levi Laestadiuksen mielenkiinto kasvitieteeseen heräsi Kvikkjokin tuntureilla. Lukioaikana syventynyt kiinnostus johti hänet useille tutkimusmatkoille arktisen kasviston pariin. Jo 1819 hän teki laajan matkan Jämtlandiin ja Norjan Tromssaan saakka. Matkat jatkuivat 1820 - 1822 ja 1824. Varsin merkittävä oli Uppsalan kasvitieteen professorin Gösta Wahlenbergin kanssa tehty matka Skåneen, Smålandiin ja Öölannin saarelle 1822. Vaikka toiminta Kaaresuvannon kirkkoherrana ja Lapin lähetyskoulujen tarkastajana vei myöhemmin yhä enemmän Laestadiuksen aikaa ja voimia, hän ei suinkaan unohtanut nuoruutensa suurta intohimoa. Laestadius piti jatkuvasti yhteyksiä tunnettuihin kasvitieteilijöihin - Wahlenbergin lisäksi myös professori Elias Friesiin ja N. J. Anderssoniin - ja teki uusia löytöjä. Kaiken kaikkiaan hänen keräämiään kasveja oli 6 700. Tunnetussa, 1802 aloitetussa Svensk Botanik -julkaisussa on lukuisia Laestadiuksen vuodesta 1826 lähtien piirtämiä kasveja.
Laestadius kohosi merkittäväksi pohjoisten alueiden kasviston, erityisesti tunturikasvien tuntijaksi. Eräitä kasveja on jopa nimetty hänen mukaansa, kuten Carex Laestadiana ja Papaver Laestadianum. Myös pajujen tutkijana Laestadius oli Euroopan ensimmäisiä. Tunnettu saksalainen kasvitieteilijä Fr. Wimmer arvioi teoksessaan Salices Europae (1866) Laestadiuksen asiantuntemuksen pajujen tuntijana varsin korkealle. Laestadiuksen merkittävin tutkimus kasvitieteen alalla oli 1839 ilmestynyt latinankielinen julkaisu Loca parallela plantarum (Kasvien rinnakkaiset kasvupaikat), joka julkaistiin Uppsalan tiedeakatemian sarjassa. Kasvitieteilijänä Laestadius oli ennen kaikkea ekologi, systemaatikko ja keräilijä. Runsaalla kolmellakymmenellä kasvilla on Laestadiuksen antama nimi.
Laestadius oli 1838 ranskalaisen tieteellisen retkikunnan oppaana pohjoiskalottialueella. Ranskan valtio kustansi 1835 - 1840 suuren tieteellisen retkikunnan arktisten alueiden tutkimustyöhön. Retkikuntaa johti laivaston lääkäri Joseph Paul Gaimard, ja mukana oli myös tunnettu tutkija ja kirjailija Xavier Marmier. Matkat tehtiin La Recherche -nimisellä korvetilla. Vuosien 1838 - 1840 tutkimuskohteisiin kuuluivat muun muassa Lappi, Huippuvuoret ja Färsaaret. Laestadius kuului retkikunnan ulkomaisiin jäseniin mutta oli vain osan aikaa retkikunnan mukana. Hän opasti kyseistä retkikuntaa Norjan Alattiosta Koutokeinon kautta Ruotsiin. Vaikka hänen lappalaisten mytologiaa koskeva tutkimuksensa ei lopulta ennakkosuunnitelmista poiketen päässytkään retkikunnan tutkimustulosten sarjaan, hänelle avautuivat yhteydet myös Ranskan tieteellisiin piireihin. Kaaresuvannon kirkkoherra esimerkiksi toimitti laajan kokoelman kasveja Gaimardille.
Ansioistaan La Recherche -retkikunnan hyväksi Laestadius nimitettiin 1841 Ranskan Kunnialegioonan ritariksi. Jo 1836 hänet oli kutsuttu Edinburghin kasvitieteellisen seuran jäseneksi; olihan hän avustanut myös englantilaisia tutkijoita.
Laestadiuksen monipuolista kiinnostusta luontoon ja luonnontieteisiin osoittivat myös hänen metsästysharrastuksensa sekä yhteys Ruotsin metsästäjäliittoon. Kiinnostus eläintieteeseen tuotti tutkielmia mainitun yhdistyksen julkaisuihin. Esimerkiksi 1832 hän kirjoitti siihen asti tarkimman selvityksen Lapin kaloista. Sen lisäksi Laestadius lähetti liitolle eläinnäytteitä ja selvityksiä muun muassa pohjoisen linnuista, oravista, ketuista, sopulien vaelluksista ja villiporosta. Eläintieteestä kiinnostunut kirkkoherra oli kirjeyhteydessä professori Sven Nilssonin (1787 - 1883) kanssa. Hän oli mukana myös "haudanryöstöissä". Haudoista kaivettuja saamelaisten pääkalloja ja luita käytettiin tutkimusmateriaalina. Mainittu ranskalainen retkikuntakin kaivoi 1838 pari säkillistä tällaista aineistoa.
Laestadius teki myös ahkerasti geologisia havaintoja sekä tutki sään vaihtelua Kaaresuvannossa. Hän laati 2 922 vuorokauden havainnot Kaaresuvannon maksimi- ja minimilämpötiloista. La Recherche -retkikunnan julkaisusarjaan pääsikin Laestadiuksen meteorologinen pienoistutkielma Observations météorologiques a Karesuando.
Laestadiuksen panostus empiirisiin luonnontieteisiin johtui paitsi nuoruuden elämyksistä myös siitä, ettei hän erityisesti arvostanut filosofiaa. Hän tunsi toki aikansa filosofiset virtaukset ja varsin pitkälle myös psykologian suuntauksia, mutta "puolisivistyneille" filosofeille hän ei antanut kovin suurta arvoa. Tähän vaikutti tietysti myös hänen vastenmielisyytensä teologista rationalismia kohtaan. Laestadius suuntasi älyllisen energiansa ja tieteellisen toimintatarmonsa tieteisiin, jotka perustuivat konkreettisiin, havaittaviin suureisiin.
Laestadius oli äitinsä puolelta saamelaista sukua. Hän oppi lapsuudessaan luulajansaamen eikä pohjoisempi murre, tunturisaamekaan ollut hänelle vieras. Hän loi saamenkielisillä kirjoituksillaan kotalapiksi kutsutun saamen kirjakielen. Lappologina Laestadius oli saamelaisen väestön elinolojen, kulttuurin, uskomusten ja uskonnon asiantuntijana aikansa eturivissä. Tässä suhteessa Laestadiusta voidaan pitää myös uskontotieteilijänä ja etnografina. Hänen tämän alueen merkittävin tutkimuksensa Fragmenter i Lappska Mythologien jäi unohduksiin yli sadaksi vuodeksi. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Ruotsissa 1959 (Suomessa 1997 ja 2000). Laestadius osasi taitavasti käyttää saamelaista uskomusperinnettä saarnoissaan.
Vaikka Lars Levi Laestadius hallitsi arktiset uskomukset ja alueen kulttuurin, hän oli kuitenkin ensi sijassa suomen kielen hallitseva ruotsalainen pappi, teologi ja herätyssaarnaaja. Laestadiuksen myöhempi uskonnollinen vaikutus on tuntunut ensi sijassa Suomessa ja ylipäänsä siellä, missä puhutaan suomen kieltä.
Lars Levi Laestadiuksen syntymän 200-vuotismuistovuosi 2000 nosti hänen merkityksensä uudella tavalla esille. Juhlavuonna Norjassa ilmestyi Laestadius-aiheinen postimerkki, ja Pajalan kunnan Laestadius-museo on järjestänyt vuodesta 2001 alkaen vuosittain johonkin erityisteemaan keskittyvän Laestadius-viikon. Laestadius sai huomiota myös 2011, jolloin hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi 150 vuotta. Laestadiuksen tutkijanroolista kertova dokumentti Arktiset tulet sai Suomen-ensiesityksensä alkuvuodesta 2012. Myös Laestadiuksen tuotantoa on julkaistu jatkuvasti 2000-luvulla. Esikoislestadiolaiset ovat julkaisseet julistustyötään varten Laestadiuksen saarnoista venäjänkielisen postillalaitoksen 2010 sekä vastaavan latviankielisen saarnakokoelman 2011.
Lars Levi Laestadius S 10.1.1800 Arjeplog, Ruotsi, K 21.2.1861 Pajala, Ruotsi. V vuorivouti, uudistilallinen Carl Laestadius ja Anna Magdalena Johanintytär. P 1827 - Brita Cajsa Alstadius S 1805, K 1888, PV uudistilallinen Olof Erinpoika Alstadius ja Catharina Govenius. Lapset: Eleonora S 1827, K 1874; Emma Maria S, K 1828; Carl Johan S 1829, K 1890; Sophia Wilhelmina S 1831, K 1898; Emma Christina S 1833, K 1882; Levi S 1836, K 1839 (kaksonen); Elisabeth S 1836, K 1897 (kaksonen); Lorens Wilhelm S 1839, K 1866; Fredrica Johanna (Jeana) S 1840, K 1902; Hädda Charlotta (Lotta) S 1842, K 1900; Lea Selma S 1844, K 1872; Gustaf Leonard S 1847, K 1904; Levi S 1849, K 1850; Daniel S 1851, K 1861.
URA. Härnösandin lukiossa 1816 - 1819; ylioppilas Uppsalan yliopistossa 1820; pappisvihkimys 1825; pastoraalitutkinto 1843.
Arjeplogin vt. kirkkoherra, Ruotsin Lapin missionääri 1825 - 1826; Kaaresuvannon kirkkoherra 1826 - 1849; Pajalan kirkkoherra 1849 - .
Ens ropandes röst i öcknen -lehden toimittaja 1852 - 1854.
Kunnianosoitukset: Ranskan Kunnialegioonan R 1841. Edinburghin kasvitieteellisen seuran jäsen 1836; Uppsalan tiedeseuran jäsen 1839.
TUOTANTO. Om möjligheten och fördelen af allmänna uppodlingar i Lappmarken. Stockholm 1824 (näköispainos 1981; suomeksi 1999); Loca parallela plantarum. Upsaliae 1839 (ruotsiksi Luleå 1993; suomeksi 2001); Voyages de la Commission scientifique du Nord en Scandinavie, en Laponie, au Spitzberg et aux Féröe pendant les années 1838, 1839 et 1840 sur la corvette la Recherche : météorologie II. Paris 1842 - 1855: Observations météorologiques a Karesuando : résumé des observations météorologiques de Karesuando; Crapula Mundi. Härnösand 1843; Tidskriften Ens ropandes röst i öcknen. Piteå 1852 - 1853 (suomeksi 1898); Kirkko-Postilla. Luulaja 1876; Neljä rukouspäivä-saarnaa. 1882; Rippisaarnoja. 1897; Uusi Postilla. 1897 (useita painoksia); Huone-postilla. 1900; Crapula mundi se on Maailman kohmelo eli Tarttuvainen sielun tauti. 1905 (uusi painos 1906, 1965, 1971); Kolmas postilla. 1924; Lars Levi Laestadius' brev till Peter Wieselgren // Kyrkohistorisk årsskrift 1946. 1947; Dårhushjonet 1 - 3. 1949 - 1964 (suomeksi 1968); Katso, Jumalan karitsa. 1953 (uusi painos 1978, 1987; ruotsiksi 2001); Vanhimman ääni. 1953; Fragmenter i Lappska Mythologien. Stockholm 1959 (suomeksi 1994); Postilla I - II. 1964; Saarnoja. 1966 (ruotsiksi Göteborg 1967); Saarnat I - III. 1996 - 2000.
Saarnakokoelmien käännöksiä: Kyrko-postilla. 1897 - 1900 (uusi painos 1963); Lappimaalt prausti Lars Leewi Laestadius'e jutlused. Narowa-Jõesuus 1912 - 1913; Kirkepostille. Narvik 1933; House postilla. USA 1939; Tredie postille. Narvik 1953; Evangeliepostilla. Stockholm 1957; The new postilla. Hancock 1960; The third postilla. Hancock 1967; Saamenkieliset saarnat ja kirjoitukset. 1978; Prekensamling I - III. Narvik 1984 - 1993; The Fourth Postilla. Hancock 1985; Postilla. Stockholm 1985; Leastadiusa poasttal. Fanasgiettis 1988; Predigten. 1995 (2. painos 1999); Soranije Propovedjei. 1997 (2. painos 1999); Nya evangeliepostillan. Haparanda 1999.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Arpa lankesi ihanasta maasta : piispa Olavi Rimpiläisen juhlakirja. 2000: J. Talonen, Lars Levi Laestadius yhteiskuntapoliittisena ajattelijana; K. Castrén, Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius. 1932; G. Dahlbäck, Lars Levi Laestadius och rationalismen // Teologinen aikakauskirja 1949; Ecclesia reformanda : professori Lennart Pinomaan juhlakirja. 1971: P. Raittila, Ensimmäisen lestadiolaispolven suhde Lutheriin ja kirkon tunnustukseen; O. Franzén, Naturalhistorikern Lars Levi Laestadius. Luleå 1973; Fredrik Gabriel Hedberg 1811–2011. Juhlakirja. 2011: J. Talonen, Hedberg ja Laestadius – luterilaisen ortodoksian ja pietismin leikkauspisteessä; H. Juntunen, Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. 1982; Kautokeino 1852 : några tidsdokument. Luleå 1990; L. Kujanpää, Kristillinen saarna : Lars Leevi Laestadiuksen saarnojen funktionaalis-historiallinen analyysi. 1997; L. L. Laestadius, Fragmenter i Lappska Mythologien. 1997: J. Pentikäinen, Lars Levi Laestadius som samisk mytolog och mytograf; L. L. Laestadius, Lappalaisten mytologian katkelmia. 2000: J. Pentikäinen, Laestadiuksen mytologia – avain saamelaisten sisäiseen maailmaan; Lars Levi Laestadius och hans gärning. Stockholm 1965; B. Larsson, Lars Levi Laestadius : hans liv och verksamhet och den Laestadianska väckelsen. Skellefteå 1999; S. Lohi, Sydämen kristillisyys. 1989; S. Lohi, Pohjolan kristillisyys : lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. 1997; S. Lohi, Lars Levi Laestadiuksen toinen minä // Duodecim 23/1999; S. Lohi, Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007; X. Marmier, Pohjoinen maa. 1999; M. E. Miettinen, Lestadiolainen heräysliike I. 1942; M. E. Miettinen, Pohjoisen Tornionlaakson oloista lestadiolaisen heräysliikkeen syntyaikoina. 1943; K. Nilsson, Den himmelska Föräldern. Uppsala 1988; J. Ojala, Lars Levi Laestadius. Tiedemies ja pappi. 2007; N. Outakoski, Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva verrattuna Kaaresuvannon nomadien maahiskäsityksiin. 1991; J. Pentikäinen, R. Pulkkinen, Lars Levi Laestadius – yksi mies, seitsemän elämää. 2011; I. Plume, Sauceja balss. Riga 1995; P. Raittila, Lestadiolaisuus 1860-luvulla. 1976; A. Saarisalo, Laestadius – Pohjolan pasuuna. 1970; A. O. Schwede, Lars Levi Laestadius der Lappenprophet. Berlin 1954; J. Talonen, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905–1929. 1988; J. Talonen, Uskoiko Laestadius maahisiin? // Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 1992–1993. 1994; J. Talonen, Lars Levi Laestadiuksen juhlavuosi 2000 // Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 1999–2001. 2002; Tornionlaakson vuosikirja 2000; G. Wikmark, Lars Levi Laestadius' väg till nya födelsen. Lund 1980; A. Zidbäck, Lars Levi Laestadiuksen kristillisyyden-näkemys : erityisesti silmälläpitäen Kristuksen seuraamisen ihannetta. 1937; N. J. M. Zorgdrager, De strijd der rechtvaardigen Kautokeino 1852. Utrecht 1989; L- A. Østtveit Elgvin, Lars Levi Læstadius´ spiritualitet. 2010.
JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Mitalit: H. Kiiver. 1930.
Lestadiolaisuus tuli Kalajoelle
Kalajoelle lestadiolaisuus tuli 1860-luvun loppupuolella ja sai siellä kannatusta herännäisyyden taantuman ja osittain jakaantumisen vuoksi. Herätysliike tuli Kalajoelle Oulussa käyneiden markkkinamiesten ja kalastuksesta palanneiden työmiesten mukana. Ensimmäisenä lestadiolaisena muistitieto mainitsee Juho Mustosen, joka oli liittynyt liikkeeseen työmatkoillaan pohjoisessa ja Kemistä palattuaan tuonut uuden uskon Kalajoelle. Mustonen ei ollut saarnaaja, mutta hänen vaikutuksestaan #kristillisyys” sai jalansijaa Vetoniemellä. Liikkeen alkumenestys Kalajoella oli hyvä, ja sen eteneminen jatkui 1870-luvulla, jolloin se levisi lähes joka kylään. Tiheimmät lestadiolaisuuden ryhmittymät syntyivät Etelän-, Pohjan- ja Pitkäsen kylään. Liikkeen etenemiseen vaikutti erityisesti saarnaaja Niilo Rapp, joka vuosina 1876-85 ja 1887-93 asui Etelänkylässä ja Pitkäsenkylässä. Liikkeen voimaa osoitti se, että 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Kalajoella asui yksitoista saarnaajaa. Pohjolan kristillisyys kohtasi myös Raution kappelissa vankan herännäisseurakunnan. Pitäjässä oli 1870-luvulle tultaessa vain muutamia lestadiolaisia. Muutos tapahtui kun Raution vt. kappalaiseksi saapui vuonna 1880 lahjakas lestadiolaispappi Viktor Alfred Wirkkula. Hänet oli karkotettu Haukiputaalta nimenomaan uskonvakaumuksensa vuoksi. Wirkkulan aikana alkoivat lestadiolaisherätykset, joiden ansiosta liike levisi jokaiseen kylään. Pappilasta tulilestadiolaisuuden keskuspaikka, jossa pidettyihin seuroihin osallistui myäs ulkoseurakuntalaisia.
Maallikkosaarnaaja Juho Pyörret ( 1853-1918)
Juho Pyörret eli Sammalmaa oli aikanaan herätysliikkeen uudemman suunnan väkevimpiä sanan julistajia. Hänen maallikkosaarnaajan kautensa alkoi 1880-luvun alusta ja kesti kuolemaansa saakka. Monet aikalaiset muistivat Juho Pyörteen voimallisena saarnaajana Alavieskassa ja erityisesti Someronkylällä sekä naapurikunnissa, mutta hänen kohdallaan tulee erityiseti huomata monet matkat joita hän teki. Samalla tulee muistaa, että siihen aikaan ei ollut autoja eikä lentokoneita, vaan matkat tehtiin pääasiassa hevoskyydillä. Lukuisista saarnamatkoista löytyy paljon tietoja herätysliikkeen historiasta. Kotimaassa hän vaikutti Siionin Sanomissa olevien merkintöjen mukaan Pohjanmaalla, Kittilässä, Kainuussa ja Etelä-Suomessa. Pyhäjoen kirkkoneuvosto asetti Juho Pyörteen saarnakieltoon päätöksellään 23.2.1896. Juho Pyörret muutti perheineen Tyngältä Alavieskan Someronkylän Sammalmaahan 1886.
Lähteet Kansallisbiografia ja Pyörteenn suku-kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti