perjantai 18. joulukuuta 2020

LA 19.12.2020 Kalajoen kirkkojen ja Kalajoen historiaa

 

Kalajoen kirkko taitelija Olga Markova-Orellin maalaus

Kalajoen kirkon suurremontti valmistuu jouluksi

https://yle.fi/uutiset/3-11693900


Kauneimmat joululaulut Kalajoen seurakunnassa 2020

https://www.youtube.com/watch?v=03h8IgGk4Y4&feature=youtu.be


Kalajoen kirkko ja entisten kirkkojen muistomerkit

https://www.facebook.com/kalajokiseutu.lehti/videos/1838885719456595




Kalajoki perustettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi 1540. Sitä ennen oli jo kappelikirkko Tyngällä. Kolmannen kirkkoherran tappoivat hylkeenpyytäjät 1555, kun tämä tuli vaatimaan heiltä kymmenyksiä, vaikka ne oli jo maksettu kuninkaan määräyksestä valtiolle. Sitten kirkko oli Luutaojan lähellä, ja jo vuodesta 159 nykyisen sairaalan ahteella, jossa se rupesi kallistumaan jokeen päin, mistä syystä se 1636 siirrettiin nykyiselle tontilleen Junnikkalanmäelle. Ahde oli jatkuvasti lohkeillut jokeen, joten tuon Kalajoen kolmannen kirkon paikkaa ei enää ole. Se kirkko ei kuitenkaan luisunut jokeen, kuten eräät oppineetkin ovat väärin lukeneet muistomerkin tekstin, joka puhuu vain, että sen kirkon paikka on jokeen vyörynyt. Neljällä ensimmäisellä kirkolla on muistomerkkinsä paljastetut vv. 1950-61. Kahden ensimmäisen kirkon paikkoja ei aivan täsmälleen tiedestä, mutta muistomerkit ovat varmasti melko lähellä oikeaa paikkaa. Sota 1808, salama 1869 poltti kirkon.


1942 kerättiin saatavissa olevat valokuvat vakinaisista papeista. 1840 Ranskassa keksitty valokuvaustaito levisi Suomeen parissa vuosikymmenessä. Jo 1860-luvulla kuolleista on valokuvat. 1600-1700-luvuilla oli tapana maalata pappien kuvia sakastien seinälle riippumaan, Jos sellaisia on Kalajoella ollut, ne ovat tuhoutuneet kirkon tulipaloissa, joita on sattunut 1808, 1869 ja 1930. Kirkkoherran pappila paloi 1797 tai 1798, jolloin tuhoutuivat vanhimmat kirkonkirjat. Tallessa ovat historiankirjat vasta pikkuvihasta alkaen, rippikirjat vuodesta 1782, vaikka ne olivat olemassa jo 1600-luvun lopulla, ennen isoavihaa. Eräistä vanhoista papeista saatiin omakätisten nimikirjoitusten näytteitä vanhoista tilikirjoista, joita on tallessa vuodesta 1688. Vakinaisten pappien nimet piirsi sakastissa säilyvään tauluun v. 1942 taiteilija Hilkka Santaholma. Vakinaisia kirkkoherroja on 28 tähän asti joten keskimääräinen virka-aika heillä on ollut 15 vuotta. Ennatys on 1684 kuolleella Joosef Mathesiuksella, joka palveli tätä seurakuntaa kaikkiaan 54 vuotta, niistä 36 viimeistä vuottansa kirkkoherrana. Hän oli myös valtiopäivillä, kuten myös hänen appensa Pietari Arctophilacius,, ”Tervapieti”, ja tämän edeltäjä Ljungo Tuomaanpooika sekä myöhemmin Erik Falander ja Johannes Salmenius vanhempi sekä eräät muut. Ljungo Tuomaanpoika oli myös Uppsalan kirkolliskokouksessa 1593, jossa Lutherin oppi otettiin valtion uskonnoksi. Mutta hän allekirjoitti sen kokouksen päätöksen vasta Turkuun palattuaan, kun huomasi että muutkin Suomen papit sen allekirjoittivat. Sen allekirjoitti myös silloin Kalajoen kappalainen Eerik Frosterus, jonka nimeä ei enää näy tuon kokouksen Suomenliitteessä paperin reunan murtumisen vuoksi.




Kirkkoherran pappila Jokela on vielä samalla paikalla, jonka Ljungo sille 1597 valitsi. Kappalaisen pappila oli ennen monissa paikoissa. Vuonna 1826 siirtyivät kappalaiset Ellilästä nykyiselle paikalleen Hietalaan. Siinä asuneista on kuulusin sukututkimusalan merkkimies Elias Robert Alcenius. Vuonna 1964 remontissa siihen taloon tuli myös nuorisotyötiloja nuorisopastorin asunnun lisäksi. Vanhat kanttorit asuivat omissa taloissaan, heti isovihan jälkeen neljä Ahlbergejä Apulissa. Heidän seuraaajansa Antti Salmeniuksen aikana seurakunta osti 1834 Anttilan kanttorin virkataloksi, joka uudessa rakennuskaavoituksessa ei enää säily asuntotonttina.


Kuuluisat käräjät heränneitä vastaan pidettiin 1838 – 1839. Niiden alkamispaikalla nykysien virastotalon paikalla ja lopettamispaikalla Kansanopiston pihalla on muistolaatat. Kalajoen ja Nivalan nimismiehet olivat isällisyydessään pelänneet rahvaan köyhtyvän, kun kuljettiin pitkillä seuramatkilla toisten syötettävinä ja työpäiviä meni hukkaan. Syytetyt käräjissä terävästi huomattivat, että vielä enemmän meni hukkaan työpäiviä käräjillä, kun oli enenmän kuin 60 syytettyä ja 144 todistajaa. Sakot olivat raskaat, mutta hovioikeus alensi niitä. Senaatti hylksi valituksen muotovirheen takia. Perimätieto kertoo, että sakot perittiin, mutta pian sakkorahat tuotiin takaisin. On luuloja, että keisasti Nikolai I maksoi ne omista käsirahoistaan, mitä ei ole tutkittu keirsan ministerivaltiosihteerin arkistoista. Käräjien alkamistalo on nyt Siltasaaressa museona, jonka vihmistilaisuus oli heinäkuun 31 päivänä 1966 sateessa. Tontti on ahdas ja talo pieni. Museoesineitä siellä on jonkin verran.

Kalajoki ei milloinkaan ole voinut tarjota kovin leveää leipää asukkailleen. Maanviljelys on ollut pääelinkeino. Kalastuksesta on ollut etenkin vanhoina aikoina suuri apu ruoan suhteen. Heti Venäjään liittämisen jälkeen meni siirtolaisiksi ja työansioille väkeä täältäkin Venäjälle kuuluneeseen Viipurin lääniin, Pietariin ja Kronstaditiin, mikä jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen aikana oli monille työansiota halonhakkuusta Pietarin ympäristössä, kun tuon suuren kaupungin lämmistys tapahtui vain haloilla. Vielä 1930-luvun alussa meni joitakin Neuvostoliittoon. 1800-luvun puolivälissä menivät monet kalastmaan Norjan mesta, Sieltä tulivat Kalajoelle ensimmäiset vaikkutteet lestadiolaisesta herätyksestä. Sieltä monet kalastajat siirtyivät Amerikkaan, johon ruvettiin suoraan Kalajoeltakin menemään 1870-luvun lopulta alkaen ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen on paljon ihmisiä mennyt Canadaan ja Australiaan, viime sodan jälkeen myös Ruotsiin. Poissaolevaa väestöä on Kalajoen kirjoissa nykyään (1967) 850 henkeä. Koko kunnanväkiluku 1967 henkikirjojen mukaan oli 7246 henkeä, läsnäolevia, Enempää ei ole ollut milloinkaan.


Kansan luonne on hiukan omahyväistä ja mahtavaa: luullaan kaiken olevan omassa pitäjässä parempaa kuin muualla. Ennen Oulun rataa kulku suuri liikenne – kuten nyt auroaikakautenakin – merenrantatietä ja hollikyytiä piti olla ajamassa koko pitäjän miesten ja hevosten vuorollaan. Vanha hollimies kertoi lapsuudessani, että suuret sotaherrat huusivat perältä: ”Lyö selkään ja anna hypätä, mulla älä aja rooppiin”. Roukalan 16 km:n matkan tultuaan olivat molemmat vaunujen eteen valjastetut hevoset yhtä valkeassa vaahdossa, ei erottanut kumpi oli musta ja kumpi hiirakko. Kysyin: ”Miten ne jaksoivat?”. ”Oman kylän hevosia, kyllä ne jaksoivat”.


Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.

Kalajoen toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty muistomerkki 11.9.1961.

Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli hautausmaa ja joka alinomaa vyöryi veteen. Kolmas kirkko lienee rakennettu Ljungo Tuomaanpojan aikana. Ei auttanut muu kuin siirtää kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo.

Neljäs kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua häpeämässä.


Outoja hautaustapoja


Varakkaita talollisia ja heidän emäntiään haudattiin joinakin vuosina useita Kalajoen kirkon alle. Köyhemmät saivat haudata omaisensa maksutta kirkkotarhaan. Hautoja ei kaivettu kunnolla maahan, vaan ruumiit asetettiin puusta ja kivestä tehtyihin kammioihin, jotka olivat puolittain maan päällä. Kun tällainen kammio tuli täyteen, sieltä otettiin vanhimmat ja maatuneimmat ruumiit pois ja heitettiin kirkkotarhassa olevaan suurempaan kuoppaan toisten vainajien luiden joukkoon. Kuopan päälle oli rakennettu pienehkö huone, jota sanottiin luukarsinaksi. Tuon ajan hautaustavat tuntuvat nykypäivän ihmisestä sekä epäterveellisiltä että kammottavilta. Kalajoen kirkon luona oli pitkämatkalaisten seurakuntalaisten kirkkotalleja, joihin hevoset pantiin siksi aikaa kun viivyttiin kirkossa.

Viides kirkko


Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Kirkon seinät olivat pahin vahingoittuneet ja pienet eteisen itäisin pilari ja sakastin pilari olivat pahoin vahingoittuneet ja moneen kertaa paikatut. Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut keskeltä alas. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vuonna 1781. Se oli ristin muotoinen.

Suomen sodan aikana kirkko sytytettiin tahallaan tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoelle tulleiden joukkojen päällikön eversti Olof v. Schwerinin käskystä. Kirkko paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui kellotapuli kelloineen. Rauhan tultua jumalanpalveluksia pidettiin pappilan vintillä.

Kuudes kirkko


Kuudes kirkko valmistui vuonna 1815 ja se vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Sisustukseltaan kirkko oli melko vaatimaton. Anton von Arppen suunnittelemaan kirkkoon ja tapuliin tehtiin vuonna 1858 muutoksia. Kuudes kirkko paloi 26.7.1869 raivonneen ukonilman aikana perustuksiaan myöten. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta. Väliaikainen kirkko tehtiin laudoista. Varat saatiin talokas Juho Pahikkalalta. Uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870.

Kalajoen kirkko ennen paloa

Seitsemäs kirkko


Tämän palon jälkeen kalajokiset päättivät rakentaa kirkkonsa tiilestä. Kirkon suunnitteli arkkitehti F. W: Luhow. Kirkon rakentamisessa oli lukuisia kiistoja mitä erilaisimmista asioista. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus.









Kirkon rakentajia


Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.

Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.

Onnettomuus kirkon rakentamisessa


Kirkkoa rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla. Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin, joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi korvauksia vaille.

Kirkon muita tiloja


Muita toimitiloja seurakunnalla on seurakuntakoti (1970), Vuorenkallion kappeli (1982), Kivirannan leirikeskus (1985) sekä historialliset Jokelan (1802) ja Hietalan (1826) pappilat. Viime vuosikymmenen entisöintien ja korjausten ansiosta ulkonaiset puitteet monipuoliselle seurakunnalliselle toiminnalle ovat hyvät.


Kalajoen kirkkoherroista


Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjiltä, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää. Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.


Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.


Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa.


On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.


Koira-Kreuksista kirkkoherra


Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan "Koira-Kreukseksi". Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille.


Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.


Ljungo Tuomaanpoika



Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.


Hyvin monet tietävät nuijasodan, mutta hyvin harvat tuntevat sen. Nuijasota on yksi suomalaisuuden symboleista. Sitä pidetään suomalaisten nousuna vierasta sortajaa edesauttanutta aatelia vastaan. Nuijasotaa edelsi Ruotsin ja Venäjän välillä käyty 25-vuotinen sota (1570-1595) sekä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan kamppailu Ruotsin kuninkuudesta.


Tärkein sodan seurauksista, jonka on katsottu vaikuttaneen nuijasodan syttymiseen on linnaleiri, jolla tarkoitettiin alkuaan sotaväen ylläpitoon käytettyä veroa. Kun sanottiin, että sotilaat asetettiin linnaleiriin, merkitsi se, että heidät majoitettiin maaseudun kyliin ja että heidän huoltoaan varten kerättiin talonpojilta luontaistuotteita – lähinnä ruokatavaroita, viljaa ja heinää. Vuodesta 1574 lähtien sotilaat saivat oikeuden periä itse saatavansa talonpojilta. Sotilaat kuitenkin harjoittivat linnaleiriä kerätessään törkeää mielivaltaa. Talonpojat valittivat vääryyksistä kuninkaalle ja nousivat vastustamaan kylissä ja taloissa mellastaneita sotilaita.


Nuijasodan tausta


Juhana III:n kuoltua 1592 Ruotsin kruunun peri hänen poikansa Sigismund, joka oli vuonna 1587 kruunattu Puolan kuninkaaksi. Sigismundin setä, Södermanlannin herttua Kaarle, Kustaa Vaasan nuorin poika, alkoi tavoitella Ruotsin kruunua. Sigismund piti hoviaan Puolassa. Kaarle-herttualla oli vahva asema Ruotsissa. Sigismundin vahvin tuki Ruotsin valtakunnassa oli Suomen ja Viron käskynhaltijalla ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylipäällikkö marski Klaus Flemingillä. Kun sota Venäjää vastaan päättyi vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, ei Fleming Kaarle-herttuan hyökkäyksen pelossa kotiuttanut sotajoukkoja, vaan ne asetettiin linnaleiriin ympäri maata. Talonpoikien protestit seurasivat välittömästi. Fleming ei taipunut, sotilaat jäivät kyliin. Suomen talonpojat kokivat Flemingin päävastustajakseen.


Nuijasota


Marraskuun 25. päivänä eli Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1596 käynnistyi tapahtumasarja, josta kehittyi maamme suurin ja samalla Pohjoismaiden viimeinen merkittävä talonpoikaiskapina, nuijasota. Katariinan päivää Isonkyrön kirkolle viettämään kokoontuneet talonpojat päättivät silloin edusmiestensä palattua kotiin Ruotsista kieltäytyä linnaleiristä eli sotaväen muonituksesta ja majoituksesta ja olivat myös valmiit ase kädessä puolustamaan tätä ratkaisuaan. Samana päivänä sattunut selkkaus talonpoikien ja sotaväen välillä sytytti kolme kuukautta kestäneen kansannousun.


Pohjalaisten kapinaliike levisi yli koko suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan ja eräisiin Keski-Pohjanmaan pitäjiin. Se tempasi mukaansa lähes koko Savon ja ulottui Ylä-Satakunnan ja Hämeen pohjoisosiin. Johtajanaan ilmajokelainen suurtalonpoika ja maakauppias Jaakko Ilkka, jolla entisenä ratsumiehenä oli sotakokemusta, pohjalaiset etenivät Ylä-Satakuntaan, nykyiselle Pirkanmaalle. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 Nokialla käytiin talonpoikien ja marski Klaus Flemingin joukkojen välillä ratkaiseva taistelu, jossa talonpojat lyötiin hajalle. Tämän jälkeen tuli Hämeen ja Savon talonpoikaisjoukkojen vuoro. Ne tuhottiin Nyystölässä Padasjoella 14.1.1597 sekä Mikkelin kirkolla 23.1.1597 käydyissä taisteluissa ja seuranneissa verilöylyissä.


Tappioiden jälkeen kansannousuun liittyneet alueet joutuivat yleisen eurooppalaisen käytännön mukaisesti voittajien säälimättömän ryöstelyn kohteeksi. Samaan aikaan kun talonpoikien kukistaminen oli vielä käynnissä Savossa, nousivat kuitenkin Pohjois-Pohjanmaan talonpojat Klaus Flemingin hallintoa vastaan. Tämä pohjalaisten toinen kapinaliike ulottui pohjoisessa aina Kemin pitäjään asti ja siihen liittyi myös suurin osa Etelä-Pohjanmaata. Ilmajoella, Santavuoren luona helmikuun 24. päivänä 1597 käydyssä ratkaisevassa taistelussa Klaus Flemingin joukot löivät talonpojat hajalle, minkä jälkeen Pohjanmaan etelä- ja keskiosat joutuivat sotajoukkojen hävityksen kohteeksi. Kolme kuukautta kestäneen kansannousun aikana nousivat miestappiot lähes 3 000:een, mikä vastasi noin puoltatoista prosenttia nykyisen Suomen senaikaisesta väestöstä. Sama suhteellinen osuus tämän päivän Suomen asukasmäärästä tekisi 75 000 ihmistä.


Laiton linnanleiri


Nuijasota saattoi nousta Pohjanmaalta siksi, että Pohjanmaa oli syrjässä valtakeskuksista ja lisäksi Pohjanmaalta oli Ruotsiin paremmat yhteydet kuin muualta maasta. Flemingin kielsi kuoleman uhalla valittamasta asioista Ruotsin herttualle. Kuitenkin 39 talonpojan seitsemästä kihlakunnasta onnistui välttää Flemingin vartijat, ylittää Ahvenanmeri ja jättää valitus herttualle. Siinä he asettuivat avoimesti kannattamaan Kaarlea ja ilmoittivat olevansa tälle uskollisia " niin kauan kuin veri on lämmintä sydämissämme". Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.


Verot olivat keskiaikaisen ajattelutavan mukaan talonpoikien korvaus kuninkaalle ja kruunulle siitä, että nämä huolehtivat velvollisuuksistaan alamaisiaan kohtaan. Verojen kerääminen siis edellytti vastavuoroisia palveluja alamaisiaan kohtaan. Tärkein palvelu oli turvallisuus. Veroja maksettiin, jotta kuningas saattoi ylläpitää sotavoimia puolustaakseen alamaisia hyökkääjää vastaan. Söderköpingin valtiopäivillä 1595 suoritettu "lobbaus" linnaleiriä vastaan oli ainutlaatuinen ilmiö Suomen alueen talonpoikaislevottomuuksien yhteydessä.


Kuninkaat vierailivat Kalajoella


Ljungo Tuomaanpoika tuli Kalajoen kirkkoherraksi vuonna 1592. Myöhemmin hän oli myöskin Pohjois-Pohjanmaan rovasti. Hän asettui useimpien Pohjanmaan pappien tapaan kannattamaan Kaarle-herttuaa. Ljungo oli Arbogan valtiopäivillä 1597 pappissäädyn edustajana. Siellä hän mm. teki selkoa nuijasodasta syyttäen Klaus Flemingiä mielivallasta. Kun Sigismundin sotapäällikkö Akseli Kurki tuli 1599 Pohjanmaalle, Ljungo Tuomaanpoika pakeni Ruotsiin. Linköpingin valtiopäivillä 1600 Ljungo selosti Pohjanmaan miesten sopimusta niin ansiokkaasti, että hän pääsi Kaarle-herttuan suosioon ja sai tehtäväkseen uudistaa Ruotsin maanlain suomennoksen. Vuonna 1600 lopetettiin linnaleirijärjestelmä. Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunataan Ruotsin kuninkaaksi. Vuonna 1602 helmikuussa Kaarle-herttua vieraili Kalajoella mukanaan mm. 6-vuotias kruununprinssi Kustaa Aadolf. Kun Kustaa II Aadolf sitten 1614 kuninkaana vieraili Kalajoella, hän yöpyi Ljungon lesken luona Pitkäsenkylän Mantilassa.



Kustaa II Aadolf

Ljungo käytti maanlain suomennoksessaan Turun ja Pohjanmaan alueen murretta. Hän luovutti v. 1602 suomennoksen käsikirjoituksen Kaarle-herttualle tämän yöpyessä Kalajoen pappilassa. Ljungo suomensi myös kaupunkilain ja sai sen valmiiksi v. 1609. Lakeja alettiin latoa painokuntoon seuraavana vuonna, mutta ilmeisesti sekä tekijän että kuninkaan kuoleman vuoksi suomennokset jäivätkin painamatta. Ne julkaistiin vasta v. 1852.


Kalajoen kolmas kirkko


Kirkko rakennettiin Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kirkon paikka osoittautui kuitenkin kelvottomaksi. Savinen rantatörmä aiheutti kirkon kallistumisen ja vaarana oli, että kirkko vyöryisi Kalajokeen. Kirkko purettiin ja neljäs kirkko rakennettiin Etelänkylälle v. 1636. Kirkon muistomerkki sijaitsee Plassintien varressa Kalajoen sairaalaa vastapäätä. Nykyinen puistoalue on entistä hautausmaata.


Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta Dionysius Henrikinpoika Tavastiuksesta ja Sigfried Balkista on vähän tietoja.


Ljungo Tuomaanpoika toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1592-1610. Hän oli arvovaltainen, tunnettu mies sekä Pohjanmaan papiston että talonpoikien keskuudessa. Vuonna 1597 hän oli Pohjanmaan papiston edustajana Arbogan valtiopäivillä Ruotsissa. Ljungo Tuomaanpoika käänsi suomenkielelle Ruotsin maalain ja kaupunkilain.


Seuraava kirkkoherra oli Pietari Mikonpoika Arctophilacius 1610-47. Hän oli syntyisin Kalajoen naapuripitäjästä Lohtajalta. Hänen puolisonsa oli Magdaleena Östenintytär Sursill, jota kautta hän oli monen pohjalaisen papin sukulainen, koska useita Sursillin tyttäriä oli naitu Pohjanmaan pappiloihin. Papin tehtävien ohella hän hoiti laajaa ja menestyksellistä liiketoimintaa; osti ja myi sen ajan tavan mukaan ja sai tuosta liikanimen Terva-Pieti. Pietari Mikonpoika kuoli kesällä 1647 ja hänet haudattiin Kalajoen kirkon lattian alle. Hänestä polveutuvat tunnetut Calamnius ja Kalling-suvut.


Seuraava kirkkoherra oli Martti Mikonpoika Peitzius, mutta Turun tuomiokapituli muisti Peitziuksen vanhan rikkomuksen ja virkanimitys kumottiin. Peitzius oli maannut ennen sotaan lähtöään erän tytön ja saanut siitä sakon. Niinpä vuonna 1648 Kalajoen kirkkoherraksi nimitettiin Joosef Martinpoika Mathesius (1648-84). Hän oli lahjakas ja oppinut mies. Hänet valittiin vuonna 1655 valtiopäivämieheksi ja vuonna 1657 Torniossa pidetyillä maakuntapäivillä puhemieheksi.


Hänen poikansa Joosef Joosefinpoika Mathesius oli seuraava Kalajoen pappi, mutta hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua.

Kaarle Kaarlenpoika Kalling oli Kalajoen kirkkoherrana 1689-97. Hänellä ei ollut sellaista arvovaltaa kuin monilla hänen edeltäjillään ja maaherra Grass moittikin Kallingia laiskuudesta ja seurakunnan valvonnan laiminlyönnistä. Kalling kuoli vuonna 1697 johonkin kerjäläisen levittämään kulkutautiin.


Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräistren sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto.
Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.


Raakaa väkeä


Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakat kuin kasakoidenkin.


Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän
Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.


Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli
Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.


Alavieskan Marketan kauhea kohtalo


Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.


Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies
Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.


Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivaät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän
Mikko Mikonpoika Marttilalle.


90 prosenttia taloista autiona


Vuonna 1719 telänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.


Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun


Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melekin kaiken menettänyt
Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.


Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali
Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottova: noin 2300 sotialsta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistakin pahoin paleltuneina.


Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen
Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin
Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.


Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.


Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.

Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin "koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös". Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.Minun oma sukuni on isänpuolelta juuri tuota Sursillin sukua.


Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin ”koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös”. Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin 168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.

Isonvihan aikana venäläiset veivät mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta. Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721
Petrus Calamnius). Pohjanmaan maaherra Reinhold Wilhelm von Essen lähetti 24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik I:lle.

Runoilevat Calamniukset

Suomenkielellä ei ollut vielä 1700-luvulla virallista asemaa, sillä ruotsi oli saanut kouluissakin jalansijan latinan rinnalla. Neljä Calamniusta kirjoitti kuitenkin runoja suomeksi jo 1700-luvulla.

Josef Gabrielinpoika Calamnius, kappalainen ja runoilija, syntynyt 1665 ja kuollut 1716 Haapajärvellä. Hän opiskeli Turussa ja määrättiin 1692 Kalajoen pitäjänapulaiseksi. Hänen nimimerkillä I.H.G.S vuonna 1700 kirjoittama ja kansanrunon mittaan sepitetty Ilo Laulu Ruotsin (ja Suomen) voitosta 21-vuotiaan kuninkaan Kaarle XII:n johdolla Narvan taistelussa 20.11.1700 kuuluu edelleen maamme parhaimpiin historiallisiin runoihin. Sen pituus on runsaat kolme kirjan sivua. Runon alku etenee seuraavasti:

Kijwast kiitetty Jumala
Cunnioitettu cuulu JEsus,
Pyhitetty Pyhä Hengi
Ole coco Colminaisuus,
joca CARLEN kaunistelit
woiton canssa woimallisen,
Siunasit sota Asehet,
Kircastit coreat Kilvet,
Herätit häreät Mielet,
Ilahutit Itkewäiset
Ylös autit ahdistetut
Wainollisen waiwan alta

Narvan menestyksestä riemuittiin heti Suuren Pohjan sodan (1700-1721) alussa. Jatkossa ilonaiheet olivat vähissä, sillä 1710-luvulla Venäjä miehitti koko Suomen ja elettiin Ison Vihan aikaa.

Josef Calamniuksen pojasta Gabrielista (1695-1754) on säilynyt yksityiskohtaisempaa tietoa kuin suvun muista 1700-luvun jäsenistä. Hän lienee asunut Kalajoen kirkolla vuoden 1710 paikkeilla mennen sitten 1712 vasta 16-vuotiaana kalajokelaisen serkkunsa Gabriel Pietarinpojan kanssa "studentixi" Turun Yliopistoon jase Pohjalaiseen osakuntaan. Venäläiset miehittivät syksyllä 1714 Kalajoen pitäjän ja aloittivat verisen terrorin Josef Calamnius ja poikansa Gabriel sekä vävynsä Johannes Enqvist joutuivat piileskelemään metsissä. Heti pahimman terrorin loputtua ennen pääsiäistä 1715 Haapajärven kappalainen Josef Calamnius palasi pappilaansa.

Gabriel Josefinpoika Calamnius oli syntynyt Haapajärvellä syyskuun 20. päivänä 1695 ja kuollut Vaasassa toukokuun 25. päivänä 1754. Hän aloitti opintonsa Turun akatemiassa 1712, mutta joutui keskeyttämään ne elokuussa 1713 venäläisten miehittäessä Turun. Vuonna 1715 venäläinen kenraali määräsi Gabriel Calamniuksen siirtymään Ylivieskaan ilmeisesti pitäjänkirjuri Henrik Simeliuksen sairauden takia. Simeliuksen kuolutua Gabriel Calamniuksesta tuli ylivieskalaisten saarnaaja ja sielunhoitaja. Gabriel Calamnius otti äitinsä ja sisarensa luokseen Ylivieskaan ja piti huolta heistäkin.

Vuonna 1718
Gabriel Calamnius kuitenkin joutui ilman omaa syytään suuriin vaikeuksiin, kun Ylivieskan kappeliin oli piiloutunut venäläiset suututtanut Isonkyrön kappalainen Andreas Affren, jonka Ruotsiin tarkoitettu kirje oli joutunut miehittäjien käsiin.
Calamnius ja kolme muuta henkilöä sidottiin ja kuljetettiin Vaasaan, raaka pahoinpitely jatkui, samoin myöhemmin Turussa. Oltuaan siellä 13 viikkoa tyrmässä Calamnius sai palata Ylivieskaan ja jatkaa työtään. Affren lienee hirtetty Kalajoen edustan saarella, jota myöhemmin on kutsuttu Papinsaareksi.

Vuonna 1720 hän kirjoitti runoteoksen Suru=Runot Suomalaiset, joka painettiin 1734. Hän kuvaa Isovihan aikaa eloisasti ja havainnollisesti, syvästi eläytyneenä pohjalaisten koviin kohtaloihin. Runoja on yksitoista. Varsinkin ensimmäinen runo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kuva on synkkä, mutta asiakirjat tukevat sitä vahvasti. Hän on kirjoittanut myös runoteoksen Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Runokokoelma julkaistiin 1755. Runokokoelma sisältää kaksitoista runoa. Onnentoivotusrunot ja tunnetun häruno Kevät keickuin tulepi..

Rauhan tultua
Calamnius matkusti syksyllä 1721 Tukholmaan, missä sinne paenneet Turun akatemian professorit totesivat hänen teologiset tietonsa riittäviksi. Hänet vihittiin papiksi Strängnäsissä, koska Turun piispa oli kuollut. Vihkimisen yhteydessä Gabriel Calamnius lienee määrätty Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1724 Calamnius nimitettiin Kalajoen pitäjäapulaiseksi ja 1726 saman pitäjän kappalaiseksi. Tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka.

Runoilijapapin myöhempi sukulainen
Ilmari Kianto (alk. Calamnius) ylisti Suru=Runoja seuraavasti:
"se on niin paksua historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea tunteettomana lukea. Runojen kalevalainen poljento on erinomainen ja kertomuksen koko juoksu sangen joustava. Huomaa selvästi, että kalajokelainen pappismies on mainoisti osannut kansankieltä - tuohon aikaan jolloin latina ja ruotsi vilisi jokaisessa sivistyneessä kodissa Suomessa. Jos muutamme oikeinkirjoituksen nykyaikaiseksi, emme voi muuta kuin ihailla runoilijan selväpiirteisyyttä."

Muucalainen muulda maalda
Wenäjältä wierahalda,
Tuimuudella tulduansa,
Söi siät sikiöinensä,
Caritsat Capainensa,
Canat caicki caristeli,
cucon pojat curisteli,
Löysi lehmät, löysi leiwät
Häwitteli Härkä laumat,
Weipä hevoset heincoista,
warsoinensa wainioista,
Pani cicki cartanoisa,
peri puulle puhtahalle,
Lapsi parat lattialda,
Imewäiset istualda,
Pojat äitin polven pääldä,
Pijät pienet tuolda tääldä,
Otti oi! oi! orjixensa,
Ainoisixi aljoixensa,
Waimot wallitzi wäkisin,
Cauneimmat caikiteckin,
Sydämellä surkialla
Miesten mielellä pahalla,
Wanhimmaiset walkiahan,
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kijndiästi,
Capaloitzi calwoisista,
Rakens`raadon riippumahan,
Heikon Hengen heilumahan,
Pääldä waattehet waristi,
Aiwan alcoisen alasti,
Seliän päälle singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi Cusa cuckarosi,
Hohtawaiset hopeasi,
Cusa cullat kirckzahimmat,
Cusa calut callihimmat,
Cusa caicki cattilasi,
Cusa Tiskisi tinaiset
Cusa punainen pucusi,
Warsin Juhla waattehesi!
Weden keitti kiehuwaxi
Cuumana curkuhun caasi,
Silmät puhcoi Puucollansa,
Taicka sotki Sormen canssa.
Poltti raudalla racoille,
Weitzellänsä wijleskeli,
Selkänahan seitzemäldä.
Syyttömäldä syndiseldä,
Monta wirutti wilusa
Awoimesa ahwennosa
Talwisen taiwahan alla.
Pacaisesa parutteli.
Monda uunissa urosta
Paisti nijnkuin Paisticasta,
Että lohkesi luiden pääldä,
Liha, liuaksi peräti,
Suonet caicki catkeilit,
Custa cieulla cowalla,
Calicalla coiwuisella
Wäänsi woipa wäkewästi
Ildakaudet ilkiästi,
Wäänsi callon callellensa,
Sillä, silmät sijrollensa,
Oho suurta surkeutta!
Oho waiwa waikiata!
Weden wäändäpi werisen
Selkiöstän silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
poskipäistä pusertapi,
Muistuisa mieleheni
Wihollinen Wenäläinen
Cuinga muodolta monella
Waati aina waiwaisilda
Tawarada taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Auta ainoa Jumala
Päästä päiwistä pahoista!

Muista runoilevista
Calamniuksista voidaan mainita Gabriel Pietarinpoika Calamnius s.1694 Kalajoella, varalääninviskaali, pitäjäkirjuri, maanviljelijä, runoilija. Kuoli Kalajoella 1767. Hän oli Pietari Mikonpoika Arctophilaciuksen poika.

Petter Joosefinpoika Calamnius, syntyi 23.1.1713 Haapajärvellä. Iin kappalainen 140, runoilija. Häntä pidetään kaikkien nykyään elävien Calamniusten esi-isänä, kuoli Iissä 1770. Petter oli Gabriel Josfinpojan nuorempi veli. Isänsä kuoltua 1716 Petter joutui äitinsä ja muun perheen mukana elämään nuoren isoveljen Gabriel Josefinpojan suojissa Ylivieskassa. Petter aloitti koulunkäyntinsä Vaasassa 14-vuotiaana. Turun Yliopistoon ja sen Pahjalaiseen Osakuntaan hänet kirjoitettiin 1732 ja papiksi hänet vihittiin 1739. Petter suoritti elämäntyönsä Iissä, jonka kappalaiseksi hänet nimitettiin 1740. Iin kappalasen virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka 11.2.1770.

Petter Calamnius vihittiin 1743 Oulun pappilassa avioliittoon Paltamon kappalaisen Johan Cajanuksen lesken Christina Lithovikuksen kanssa. Christinan isä oli runoilijankin tunnettu Oulun kirkkoherra Zacharias Lithovius. Morsian oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Petter Calamniukselle ja Christina Lithoviukselle syntyi viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista vanhempi nimeltään Peter muutti kauppiaaksi Ruotsin Lindköpingiin ja nuorempi nimeltään Gabriel palveli ensin apulaisena isänsä seurakunnassa ja päätyi Pudasjärven kappalaiseksi. Tämä Gabriel on kaikkien nykyisten Calamniusten esi-isä. Gabriel Petterinpoika syntyi 27. elokuuta 1745.


Juhana Frosterus Pietarin jälkeen Kalajoen kirkkoherraksi tuli Olavi Birgerinpoika Cygnell 1722-1730. Cygnell ei ollut erityisen hyvissä väleissä seurakuntalaisten kanssa. Erik Falander toimi seuraavana kirkkoherrana vuosina 1731-1739. Falander toimi uutterasti etenkin kansan lukutaidon kehittämiseksi.


Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.


Johannes Salmenius nuorempi toimi Kalajoen kirkkoherrana 1780-1795.


Häntä seurasi Jaakko Simelius 1798-1806. Simeliuksen puoliso oli rovasti Jaakko Chydeniuksen tytär Helena Chydenius.


Helmikuun 1. päivänä 1808 sai Oulun läänin maaherra Jakob David Lange kenraali Klerckeriltä tiedonannon, jossa sanottiin Venäjän valmistelevan hyökkäystä Suomen alueelle ja määrättiin rykmentit kiireellisesti rajalle. Sotatoimet alkoivat helmikuun lopulla. Vasta maaliskuun 1. päivänä aloittivat Kalajoen ruotusotamiehet marssinsa kohti Hämeenlinnaa. Matkaevääksi antoi kukin ruotu miehellensä 3 leiviskää kuivaa leipää, 1,5 leiviskää särvinainetta kuten lihaa, läskiä tai silakoita. Ankarien pakkasten takia oli miehille annettu myös turkit ja sarkaviitat.

Suomen armeijan ylipäällikön kenraali
Klingsporin käskystä perääntyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot nopeasti pohjoista kohti. Maaliskuun 18 päivänä tiedotti maaherra Salon kihlakunnan asukkaille, että vihollinen lähestyi jo läänin rajoja. Kansan olisi parasta vaihtaa omaisuutensa rahansa, että se olisi turvassa viholliselta. Edelleen maaherra kehotti asukkaita teurastamaan osan karjastaan ja tuomaan lihat suolattuna Raahen kenttämakasiiniin käteistä maksua vastaan. Seuraavana päivänä kehotettiin kansaa kuitenkin säästämään elukoitaan, ettei se joutuisi pulaan vihollisvallan aikana. Pelättyä hyökkäystä Savosta käsin ei tullut.

Rantatietä pitkin perääntyivät ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osastot Kalajoelle huhtikuun 4. päivänä. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13. päivänä. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venäläiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18. päivänä ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi nyt Kalajoelle 30.4 sekä edelleen Kokkolaan. Toukokuun 5 päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle jo saman päivän iltana. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista. Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.


Kesän ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita, joiden tuloksena Suomen armeijan oli jälleenperäännyttävä. Oravaisten verisessä taistelussa haavoittui kuolettavasti mm.
Runebergin sankarien joukkoon kuuluvat nuori ruotsalainen tykistöupseeri kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella syyskuun 27. päivänä klo 12 päivällä ja haudattiin Kalajoen hautausmaahan.

Syyskuun 29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klingsporsuostui lähes venäläisten saneluratkaisuun. Sopimukseen kuitenkin pakotti armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut punatauti- ja lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle.
Klingpor jätti lokakuun 5. päivänä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettiin Pulkkilaan ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista Kalajoelle.

”Täällä elämä oli ihanaa! Sitä täydensi vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen molemmin puolin, joen, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti valmistautuminen edessä olevaan taisteluun.” Näin kirjoitti 18-vuotias vänrikki
Carl Johan Ljunggren muistelmissaan tilannetta Kalajoella ennen taistelujen alkua.

Kalajoella ollut
Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4 500 palveluskelpoista miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä 3-naulaista tykkiä. Toinen ruotsalainen prikaati, johon Ljunggrenkin kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati. Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä ja yksi pataljoona Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä 12 kanuunaa. Etujoukko oli Siipojoella. Sen muodosti kaksi pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaa ¾ peninkulman alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvioi Kalajolle ryhmittyneiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä lukuun ottamatta 5 800 mieheksi.

Samaan aikaan lähti
Kamenski Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa Lohtajaa kohti. Ihmeekseen huomasivat venäläiset Himangan lujat varustukset tyhjiksi. Huolimatta tuhoituista silloista ja kuraisista teistä oli Kulnev ja marraskuun 5. päivän iltana Siipojoella. Seuraavan päivänä hän meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen yli pakotettuaan suomalaiset perääntymään. Pian joutuivat ruotsalaiset laukaustenvaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui vangiksi.

Kalajoki oli joutunut toisen kerran sodan jalkoihin. Sunnuntaina 6.11. kuului melkein yhtämittaisessa taistelujen tuoksinassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen. Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoona kiiruhtivat hälytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikkö kreivi
Olof von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä. Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin. Ihmisparkojen nähtiin hoipertelevan metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut hetkeksikään, eikä kiväärin rätinä lakannut kaikumasta ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.

Seuraavana päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajoelle. Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illalla työnsi kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria: toisen eräälle kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle ruotsalaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle vasenta siipeä vasten.

Marraskuun 8. päivänä lähti
Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Deminov jäivät Etelänkylään. Kenraali Erikson kulki edellä. Suomen armeijan tulitusta peläten hän ei uskaltanut kulkea joenrantaa, vaan hänen osantonsa rämpi vyötäisiään myöten vedessä soita pitkin Tyngälle. Siellä jotkut miehistä kahlasivat joen yli ja ajoivat suomalaiset etuvartiot tiehensä. Joenhaarojen yhtymäkohdalle ryhdyttiin rakentamaan lauttasiltaa. Sillä välin saapui Kamenski kovan marssin jälkeen vastapäätä pohjoispuolella sijaitsevaan Pitkäsenkylään jääden erään pukkisillan luo odottamaan Eriksonin tuloa.

Seuraavana päivän käytiin viimeiset taistelut Kalajoella. Kun viholliset olivat ylempänä suurin joukoin ylittäneet joen, vahvisti Schwerin vasenta siipeä. Sen lähistöllä oli puolen peninkulman mittainen suo. Ensimmäinen ruotsalainen ja toinen suomalainen prikaati asettuivat joen ja mainitun suon väliin. Toinen ruotslainen prikaati oli äärimmäisenä oikealla pappilan luona. Yksi pataljoona lähetettiin Metsäkylään. Kello 12
Kamenski aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan vasenta siipeä vasten noin ¼ peninkulmaa sillan yläpuolella. Joukot ryntäsivät Myllylän talon luona metsästä kohti jokea. Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset vähitellen tulivat joen yli. Pian saatiin tieto, että Erikssonin kolonna oli edennyt jo Metsäkylään ja Yppäriin. Tämä ratkaisi asian. Suomen armeija aloitti perääntymisen: ensin keskusta ja tykistö, sitten vasen siipi sekä lopuksi toinen ruotsalainen prikaati oikealta. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä ankarana pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta. Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui vaikeasti ja kaksi lievästi.

Schwerinin polttamiskäskyssä ei ollut mitään järkeä. Kirkko, silta ja kahdeksan taloa rakennuksineen oli poltettu. Marraskuun 19 päivänä tehtiin Olkijoen sopimus. Suomen armeija vetäytyi Kemijoen taakse.


Wihelm von Schwerin kuoli Kalajoella


Wilhelm von Schwerin hauta Kalajoella


Albert Edelfeltin maalaus Wilhewlmn von Schwerin kuolemasta


Oli vuosi 1808. Ruotsi-Suomen armeija perääntyi pohjoista kohden ylivoimaisen vihollisen ahdistamana. Heiltä ei kuitenkaan puuttunut urhoollisuutta ja taistelumieltä. Pelastuakseen perääntymisen häpeältä armeija usein ryhtyi taisteluihin, joissa voitot ja tappiot vaihtelivat.

Suomen joukkoihin oli liittynyt 15-vuotias ruotsalaisen Salan kirkkoherran, valtiopäivämies
Fredrik von Schwerinin poika, kreivi Wilhelm von Schwerin. Isänmaan rakkaus käski häntä keskeyttämään opintonsa ja matkustamaan Suomeen. Hän keskeytti opintonsa Kalbergin sota-akatemiassa ja tuli kesäkuussa 1808 kenraali von Vegensackin maihinnousujoukkojen mukana Suomeen. Turun kaakkoispuolella olevalle Lemun niemelle nousi maihin kenraalimajuri von Vegesackin komennossa ollut Ahvenanmaalta lähtenyt ruotsalaisjoukko johon kuului 2600 miestä. Maihinnousu tapahtui helposti, mutta venäläisten Turussa oleva kenraali Buxhoevden kokosi pian ylivoimaisen joukon jonka edestä von Vegesack 20.6. joutui palaamaan joukkoineen laivoihin, menetettyään kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina 216 miestä, venäläisten tappiot olivat 291 miestä.

Sotahistoria mainitsee, että Uuteenkaarlepyyhyn tuli heinäkuun aikana yhtä mittaa laivoja Ruotsista, pääasiassa tuotiin kai kuitenkin tarvikkeita. Joka tapauksessa Wilhelm von Schwerin oli mukana siinä, von Vegesackin joukossa, joka elokuun lopussa nousi maihin Kristiinan kaupungissa, yhtyen suomalaisiin ja saavutti aluksi menestystä Nummijärvellä ja Lapväärtissä, jossa
everstiluutnantti Drufva piti puoliaan vahvempaa venäläisosastoa vastaan, Schwerin osoitti suurta urhollisuutta.

Wilhelm itse kertoo kirjeissään näistä ajoista näin:


"Päämajassa Kruunupyyssä syyskuun 17 päivänä 1808.


Rakkaat vanhempani.
Aina siitä asti kun lähdin Grisslehamnista ei minulla ole ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa aina päämajaa ja päämaja on kaukana armeijasta. Elokuun lopulla pääsimme vihdoin meritse Kristiinankaupunkiin. Maihinnousun suoritimme päivässä ja sen jälkeen marssimme yöllä peninkulman matkan Lapväärttiin. Me olimme juuri nukkumassa, kun saimme hälytyksen ja minun täytyi kiireesti nousta lämpimästä vuoteestani. Taistelu kesti viisi tai kuusi tuntia, mutta siellä ei tykistö päässyt mukaan. Me voitimme venäläiset ja ajoimme heitä takaa Ömossaan (Niinisalo), joka on kahden peninkulman päässä Lapväärtistä. Täällä me pysähdyimme, sotajoukko marssi takaisin kaksi peninkulmaa ja everstiluutnantti Drufva jäi Ömossaan joukoissaan 500 miestä ja kaksi tykkiä, jotka olivat minun komennossani. Everstiluutnantti Drufva oli saanut käskyn pitää puoliaan viimeiseen mieheen.
Nyt meidän tilamme muuttui kurjaksi. Miehet näkivät olevansa kahden peninkulman päässä armeijasta ja huomasivat, että heidät oli sijoitettu venäläisten päävoimaa vastaan. Minun miesteni kärsivällisyys loppui, he huomasivat kuinka upplantilaisia vaihdettiin joka ilta, mutta heidän itsensä täytyi seistä kenttävahdissa yhdeksän vuorokautta taukoamatta ja monta kertaa he, niin kuin minäkin kastuivat, yöllä ja päivällä rankkasateessa läpimäriksi. Vain minun hellä hoitoni esti heitä valittamasta. Minä koetan aina käyttää ruokarahoista liikeneviä varojani heidän hyväksensä.

"Elon, kuoleman arpaa ankaraa koh’ isketään"

Aamulla yhdeksäntenä vuorokautena kävi vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Minun tehtäväni oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia haupitseja ja tykkejä vastaan. Kuinka vaikea meidän tilanteemme olikaan! Ensimmäinen tehtävä oli helppo. Päätin heti alusta alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat, minne luodit lensivät, ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat he suojien taakse. Minulla ei ollut mahdollisuutta juosta heidän jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui, menin, vaikka melkein tainnoksissa väsymyksestä heidän jälkeensä ja moitin heitä heidän pelkuruudestaan. Silloin kaikki niin kuin sytytetyt kynttilät riensivät takaisin paikalleen.

Tässä taistelussa kaatui väkeä niin kuin heinää. Otti kovalle ja meidän oli peräydyttävä. Kasakat ryntäsivät kolme kertaa minun suojattomia tykkejäni vastaan ja heittivät piikkejään, mutta minä tervehdin heitä raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja kiitti minua selittäen että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi ja toivotti minulle ainaista menestystä.

"Oravaisten päivän kuin onneton"

Pian sen jälkeen jouduimme pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti kello kuudesta aamulla kello yhteentoista illalla. Minä jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli saarrettu. Kokosin kaikki voimani, astuin tykkihevosen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin ensimmäiseksi, huusin "Toverit, seuratkaa minua", komensin "Mars, mars" ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon, joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin.

Aamulla kun minun oli mentävä ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin luoti minun lakkini läpi niin että minä kaaduin selälleni. Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamiehenä kiväärin ja ammuin vihollisen. Illalla hämärässä sain uuden haavan ja minut kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen luodit tulivat sisään ikkunasta. Minun olisi täytynyt jäädä sinne, ellei muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut tietää, olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut minun kanssani. Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30-40 upseeria. Kenraali Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan jotenkin hyvin. Jääkää hyvästi rakkaat. Jumaloidut vanhemmat ja sisarukset!

Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati rakastava poika, veli ja ystävä Wilhelm".


Yö Kaarlelassa

Kuten kirjeestä voi päätellä,
Wilhelm von Schwerin oli tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä kohtalaisen hyvissä voimissa haavoittumisestaan huolimatta, muuten hän tuskin olisi jaksanut kertoa tapauksista noin yksityiskohtaisesti. Sitä todistaa myös kenraali Aminoffin samana päivänä kirjoittama kirje, jonka hän on osoittanut hyvältä ystävälleen, Wilhelmin isälle ja jossa hän mainitsee että Wilhelm on nyt, vaarat kestettyään, Jumalankiitos, verraten hyvässä kunnossa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset hän olisi saattanut toipua.

Mutta onneton sotaretki jatkui,
Adlercreuz aloitti peräytymisen joka osaksi tapahtui epäjärjestyksessä. Syyskuun säät saattavat Suomessa olla jo purevan kylmät, ei ole vaikea kuvitella niitä kulkuneuvoja, joissa haavottuneita - Wilhelmiä muiden mukana - jouduttiin kuljettamaan: mitäpä muita ne olisivat olleet kuin kuormaston kolukärryjä, eivätkä maantietkään tainneet juuri nykyisiä vastata. Oravaisista Kruunupyyhyn, jossa näyttää jonkin aikaa pysähdytyn, sitten Kokkolan seudulle, jossa Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön yli Kaarlelan pappilan vieressä olevassa pienessä punaisessa rakennuksessa, jossa siihen aikaan sijaitsi seurakunnan apulaispapin asunto. Siinä pienessä huoneessa häntä hoidettiin. Tuohon aikaan pappilat toimivat kaikkialla maaseudulla ikäänkuin kestikievareina, joihin arvokkaammat kulkijat sijoittuivat. Se, että kysymys oli nimenomaan arvohenkilöstä, hienosta vieraasta, siitähän kertoo jo everstiluutnantti Drufvan suuhun sijoitetut sanat:


"Ja jos tuoll’ edes ääressä tykkien,
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen
johon luottaa vois,
mutt’ ei, viistoistias poika nyt siin
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista, -
mitä lapsista sellaisiin!"


Kahdeksan päivää Kalajoen pappilassa

Kuten runo ja hänen oma kirjeensä todistavat, hänessä kuitenkin oli miehen vastus. Sen sijaan haavoittumisen jälkeisiä vaikeita vaiheita, siirtymistä paikasta toiseen ei nuori ruumis voinut kestää, Wilhelm sai haavakuumeen ja kuoli Kalajoella Matturaisen talossa pari viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Oravaisten taistelu tapahtui 14. syyskuuta, kirjeen hän kirjoitti 17. syyskuuta ja kuolema tuli 27. syyskuuta. Hänen sairasvuoteensa ääressä oli loppuun saakka
kenraali Aminoffin adjutantti, luutnantti von Kothen. Hänenkin kirjeensä Wilhelm von Schwerinin isälle Ruotsiin on säilynyt ja siinä von Kothen kertoo näin:
"Wilhelmin viimeiset sanat olivat: Sano terveisiä isälle ja äidille. Kiitä heitä kaikesta hyvästä ja kiitä myöskin kenraali Aminoffia hänen hyväntahtoisuudestaan. Minä olen pahoillani että Wilhelm ei näissä olosuhteissa voinut saada hautajaisissaan sotilaallista kunnioitusta, vaan minä yksin saatoin hänet hänen leposijaansa Kalajoen kirkkoon hautaan, ihmisen viimeiseen turvapaikkaan.

Viimeiset kahdeksan elinpäiväänsä Wilhelm makasi minun huoneessani kovassa kuumeessa ja houri lakkaamatta, vaikka hänellä oli selviäkin hetkiä. Silloin hän tavallisesti puhui äidistään ja toivoi olevansa kotona kunnes kova verensyöksy, jota kesti illalla kello kahdeksasta seuraavaan päivään kello 12, teki lopun hänen nuoresta elämästään. Samalla saanen ilmoittaa, että vainajan tahtoa noudattaen olen antanut pienen hopeisen taskukellon sairaan hoitajalle, joka hoiti minun kanssani Wilhelmiä. Itse käärin Wilhelmin hautavaatteisiin, sillä en sallinut kenenkään muun tehdä sitä, ja kun muistan, että Wilhelmillä on sisaruksia, jotka tahtovat saada häneltä jonkun muiston, lähetän kirjeessä kutrin hänen hiuksiaan."

Kuningasperheen ystäviä

Von Schwerinien suku Ruotsissa jatkui Wilhelmin veljen Filipin kautta. Schwerinien kodissa, jossa kreivitär Elisabeth von Schwerin tällä hetkellä on valtijattarena, on kirjaston seinällä suuri maalaus, joka esittää Wilhelmiä jättämässä jäähyväisiä veljelleen Filipille sotaan lähtiessään. Tietenkin kodissa on myös paljon muuta perheestä kertovaa aineistoa, kirjallisuutta ja muotokuvia. Mainittakoon että mm. ruotsinmaalainen kirjailija
Erik Gustaf Geijer on kirjoittanut runon nuoren urhon kunniaksi, sitä ei kuitenkaan ole suomennettu.

Von Schwerinien perheellä on aina ollut läheiset suhteet Ruotsin kuningashuoneeseen, niinpä, huoneiden seinillä nähdään kuninkaallisten henkilöiden muotokuvia sekä omistuksella varustettuja valokuvia. Kreivitär Elisabeth von Schwerinin tytär Marianna kuuluu Ruotsin nuoren kuninkaan sekä prinsessa Christinan lähimpään ystäväpiiriin ja niin kuningas kuin prinsessakin vierailevat usein Schwerinien kauniissa kodissa.

Haudattu Kalajoelle

Kalajoen hautausmaalla kirkon vieressä tuuheiden koivujen varjossa on vaatimaton hautakumpu. Muistokiveen, mikä on valmistunut 1903, on koruttomasti kaiverrettu teksti: Kreivi Wilhelm von Schwerin, syntyi 1792, kuoli 1808. Schwerinin hauta on jäänyt vanhan kirkon palamisen jälkeen rakennetun uuden kirkon alle.

Helen Schjerbeck ja Albert Edelfelt ovat ikuistaneet
Wilhelm von Schwerinin viimeiset hetket vaikuttavin maalauksin, joista edellisen maalaus löytyy Turun Taidemuseosta ja jälkimmäisen maalaus Ateneumin kokoelmista.


Juhana Frosterus toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1809-1838. Frosterus oli oikea vanhanajan kirkkoruhtinas, joka halusi alistaa kaikki muut valtansa alle. Frosterus suhtautui vihamielisesti herätysliikkeisiin, jotka pyrkivät kaventamaan hänen valtaansa. Frosterus julkaisi runsaasti omaa kirjallisuutta. Lukuisten ansioittensa jälkeen hän sai rovastin arvon vuonna 1805. Juhana Fosterus oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta oli yhdeksän lasta ja toisesta kuusi.


Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta ei ole paljon tietoja, Aabraham Mikaelinpoika Montin 1839-1861 ja Herman Magnus Ingberg 1863-66.


Nälkävuosien aikaan seurakunta joutui olemaan monta vuotta ilman kirkkoherraa. Berndt Enoch Ingman toimi kirkkoherrana 1869-1879. Häntä seurasi Kaarlo Adam Ottelin vuoteen 1899 saakka. Tuohon aikaan juoppoutta ja siveellisyyttä tarkkailtiin tehokkaasti. Piispantarkastuksessa vuonna 1890 saatiin hyvillä mielin todeta kehityksen kulkeneen parempaan suuntaan. Vuoden 1895 piispantarkastuksessa piispa Johansson kiitteli seurakuntaa, kun se sakon uhalla oli kieltänyt yöjuoksun. Kalajoen kappalaisena toimi Jaakko Hemming vuodesta 1866 vuoteen 1896 saakka. Hemming oli herännäisyyden johtavia miehiä Kalajoella ja vastusti jyrkästi lestadiolaisuutta. Hänellä lienee ollut osuutensa kirjan "Hihhulilaisuus oikeassa karvassa" syntyyn.


Jaakko Pohjonen toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1901-1919. Kalajoelta hän siirtyi Laihialle, jossa hän kuoli vuonna 1922. Oskari Torvela toimi kirkkoherrana vuosina 1919-1920. Sen jälkeen virkaan astui Juho Anton Heilala, joka toimi Kalajoen kirkkoherrana vuoteen 1927 saakka jolloin hän kuoli. Vuonna 1929 kirkkoherran virkaan tuli Juho Arvi Metsovaara. Hänen kautensa jatkui vuoteen 1940. Kansanedustajanakin toiminut V.H. Kivioja jatkoi tätä kirkkoherrojen kaartia vuoteen 1968 asti. Sen jälkeen Juhani Kajava 1968-1992 ja nykyinen kirkkoherra Kalajoella on Rauli Junttila vuodesta 1992 lähtien.


V.H.Kivioja



Vilho Heikki Kivioja syntyi 21.1.1896 Kalajoella ja kuoli 2.11.1977 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat talollinen Heikki Juhonpoika Kivioja ja Susanna Sofia Antintytär, omaa sukua Himanka. Pariskunnalle syntyi kuusi lasta, joista Vilho toiseksi nuorin. Kalajoen maalaisympäristö leimasi tulevan valtiomiehen lapsuusmaisemaa. Vilhon kotitila, Kiviojan tila, oli paikallisiin tiloihin verrattuna suuri. Perhe hoiti 20 lypsävää, 16-17 hiehoa ja yhtä sonnia. Vilhon isä, Heikki Kivioja tunnettiin lestadiolaisten johtomiehenä ja Rauhanyhdistyksen perustajana. Vilho oli nelivuotias kun perheen äiti Susanna Kivioja kuoli. Isä kuitenkin meni melko pian uudelleen naimisiin ja lasten äitipuoli tuli Kiviojan taloon vuonna 1902. Vilho Heikki Kivioja kihlautui kokkolalaisen Alice Johanna Bergrothin kanssa kesäkuussa 1917 ja heidät vihittiin joulukuussa 1918. Vilho Kivioja oli vapautettu polvivamman vuoksi helmikuun alussa 1918 Kalajoen kunnallislautakunnan toimittamassa kutsunnassa asevelvollisuudesta.

Kiviojan perheeseen syntyi 11 lasta, neljä tyttöä ja seitsemän poikaa. Kivioja valmistui papiksi 1918. Myöhemmin hän täydensi opintojaan suorittamalla filosofian kandidaatin tutkinnon 1945 ja auskultoimalla uskonnon opettajaksi. Kivioja toimi ylimääräisenä pappina useissa seurakunnissa, kuten Rovaniemellä, Hyrynsalmella, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä ja Kuivaniemellä, kunnes hänet valittiin Kalajoen seurakunnan toiseksi kappalaiseksi 1923. Hietalan pappilaan kuului siihen aikaan 20 hehtaaria viljeltyä maata. V. H. Kivioja oli Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen 1924-25 ja 1928-29.

Pitkäaikainen kansanedustaja

Kiviojan ehdokkuus ei saanut puolueessa kaikkien hyväksyntää, sillä joillakin oli pelko, ettei vaalipiirin entinen maalaisliiton lestadiolainen kansanedustaja Eero Nurmesniemi pääsisi enää eduskuntaan. Maalaisliitto sai kuitenkin läpi molemmat vanhoillislestadiolaiset ehdokkaansa, Kiviojan ja Nurmesniemen. V.H.:lle, kuten häntä yleisesti kansan suussa nimitettiin, annettiin 2683 ääntä.

V.H. Kivioja toimi ansiokkaasti kansanedustajana vuosina 1929-1944. Hän oli maalaisliiton edustaja ja toimi koko kansanedustajakautensa lakivaliokunnan jäsenenä. Ensi töikseen hän kiinnitti huomiota kansanedustajien korkeisiin palkkoihin. Hän ei esitellyt aloitettaan kansanedustajien palkoista edustajatovereilleen ja joutui sen vuoksi eduskuntaryhmänsä ripitettäväksi. Eduskuntaryhmän mielestä Kivioja oli aloitteellaan saanut eduskuntatyön naurunalaiseksi ja näin halventanut eduskunnan arvoa. Vaikka V.H.:n aloite ei saanut kansanedustajien tukea niin hänellä oli kuitenkin kansan tuki takanaan. Kivioja oli myös tyytymätön kansanedustajien työn verkkaisuuteen. Hän ei hyväksynyt kansanedustajien laiskottelua. Hän vetosikin pappina Raamatun sanoihin: ”Työtä on tehtävä otsansa hiessä”. Mies oli myös suuren valiokunnan jäsen ja perustuslakivaliokunnassa varajäsen. V. H. ei kielloista huolimatta lakannut puuttumasta kansanedustajien palkkoihin. Taustalla lienee vaikuttanut pula-aika. Vihdoin Kiviojan aloite kansanedustajien palkoista sai eduskuntaryhmän yksimielisen kannatuksen ja se hyväksyttiin ilman keskustelua 24.11.1933.

Kivioja oli vahvasti kieltolain kannalla loppuun saakka. Eduskunnassa hilpeyttä herättäneessä puheenvuorossaan hän ehdotti, että väkijuomalain 93 §:n täytäntöönpanoasetukseen hallitus sisällyttäisi sellaisen pykälän, että tarjoilija sekoittaisi väkijuomat, esimerkiksi sillisalaattiin tai riisiryynipuuroon, koska on mahdollista, että laivassa matkustava asiakas tilaa aterian, mutta ei syö, vaan juo ainoastaan juoman.

Kansan ymmärtäjä

V.H. Kiviojan myötätunto oli heti alusta alkaen Nivalan konikapinan pulamiesten puolella. Hän teki yhdessä saman vaalipiirin kansanedustajien kanssa aloitteita kapinallisten armahtamiseksi. Kivioja hyväksyi täysin pulamiesten toiminnan esivaltaa vastaan ja kannattaessaan heidän armahtamistaan V. H. suhtautui varsin nihkeästi viihdepohjaiseen kulttuuriin. Hän edusti ajattelua, jossa oopperaa ja teatteria pidettiin turhuutena ja hänen mielestään näihin ”herrojen hömpötyksiin” tuhlattiin liikaa valtion varoja. Kivioja suhtautui kielteisesti myös kilpaurheiluun, mutta ei urheilun harrastamiseen.

Eduskuntatalon valmistuessa 1931 nousi meteli Wäinö Aaltosen eduskunnan istuntosaliin tekemistä muotokuvista. V.H. Kivioja vaati epäsiveellisten patsaiden poistamista. Kivioja olisi sijoittanut patsaisiin menneet rahat mieluummin köyhien kotien lapsille. Kivioja puheenvuorossaan totesi, että ”pikemmin ne esittävät hullujenhuonelaisia niin kuin Luukkaan evankeliumissa 8:27 kerrotaan, että mielenvikainen mies ei pitänyt vaatteita päällään.”

Kalajokiset muistavat rovastin mielipuuhassaan eli kuokan varressa. Kuokka ja lapio luontuivat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin. V.H. teki kaikkia töitä. Kerrotaan, että hän oli ollut alasti tyhjentämässä lehmänavetan virtsakellaria, kun Kyösti Kallio oli tullut ministeriaikanaan tapaamaan Kiviojaa, joka oli syytänyt alasti kellarin pohjasta sakeaa velliä ämpäriin. On todennäköistä, että rovasti ei halunnut sotkea vaatteitaan vaan toimi virtsakellarissa sen takia alasti.

Kansanedustaja Vilho Kiviojan aktiivisin kausi sijoittui vuosiin 1931-1935, jolloin hän käytti 277 puheenvuoroa.

Kiviojalle jäi eduskuntatyöstä aikaa muuhun. Niinpä hänellä oli 1930-luvulta alkaen keskiviikkoisin radion aamuhartausvuoro, mikä oli suora lähetys Vanhasta kirkosta. Rovasti piti myös iltahartauksia, usein juuri perjantaisin, jolloin hänellä oli tapana sisällyttää hartaukseen viestejä perheelleen. Niinpä hartausten jälkeen yleensä tiedettiin pääsikö V.H. viikonlopuksi kotiin.

Ratahanke tuotti pettymyksen

Vilho Kivioja ei ollut valtakunnan tason poliitikko. Hän ajoi eduskunnassa enimmäkseen paikallisia asioita. Hän jäi aikansa muiden vahvojen maalaisliittolaisten, kuten Kyösti Kallion ja K.A. Lohen varjoon. Kiviojan ansiosta saatiin aikaan Alavieskan- Raution maantie ja Siipojoen perkaus.

Kansanedustajana Kivioja otti kantaa Siipojen perkaukseen ensimmäisen kerran vuoden 1935 tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä.

Kalajoen rautatiehanketta V. H. Kivioja ajoi koko kansanedustajakautensa ajan. Ensimmäisen aloitteensa hän teki rautatiestä vuoden 1929 valtiopäivillä. Seuraavilla valtiopäivillä hän uudisti aloitteensa. Hän perusteli aloitettaan seuraavasti: ”Tarpeellinen hiekka löytyy radan varteen kaivettavista sivuojista, joista ei tule suuria kustannuksia, vaan insinööri Reijmanin lausunnon mukaan tarvitsee vain latoa ratapölkyt ja kiskot, niin rata on valmis.” Kivioja uudisti aloitteensa myös vuoden 1933 valtiopäivillä. Rautatiehallitus ilmoitti kuitenkin tammikuussa 1938, että rautatien rakentaminen Rahjaan oli rautatiehallituksessa hylätty. Syyskuussa 1944 päivätty aloite oli Kiviojan viimeinen vetoomus satamaradan puolesta.

Vilho Kivioja otti eduskunnassa kantaa myös siirtoväen pika-asuttamiseen. Hän oli uudisraivauksen kannalla ja näin hänen kantansa poikkesi maalaisliiton yleisestä mielipiteestä.

Kalajoen kirkkoherrana

Kivioja kieltäytyi enää asettumasta ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa sodan jälkeen, koska hänet oli valittu 1940 Kalajoen kirkkoherraksi. V.H. toimi Kalajoen ainoana pappina vuoteen 1964. Hän halusi toimia seurakunnassaan ilman apulaisia ja tällä tavoin säästää seurakunnan varoja. Seurakunnan hautausmaat teettivät rovastille paljon töitä. Kivioja harrasti myös kirjeenvaihtoa ja säästi aina pitkän pennin käyttämällä kirjekuoret uudelleen. Kansliatöissä hän käytti perunaa liimana. Kirkkoherra ei omistanut autoa vaan kulki työmatkansa pyörällä. Myöhäisemmässä elämänsa vaiheessa polvivammansa takia yhdellä jalalla naisten pyörällä polkien, mikä kuva on jäänyt kalajokisten mieliin unohtumattomasti.

Eräänä talvena Kalajoella oli ollut kova pyry ja sen jälkeen suoja. Kun heti perään tuli pakkanen, kinokset kovettuivat niin, että teitä oli vaikea aurata. Kanttori Pöyhtäri ei saanut autoaan liikkeelle, koska tiet oli ”ummessa”. Seuraavana päivänä olisi ollut meno kinkereihin rovastin kanssa. Kanttori soitti tielaitokselle, että auraisivat tanhuan, mutta sieltä oli ilmoitettu, ettei auto jouda vielä seuraavana päivänä. Kanttori Pöyhtäri soitti Kiviojalle, että mennään taksilla, kun ei pääse omalla autolla kinosten vuoksi. Aamulla kun kanttori heräsi, V.H. oli luonut tanhuan auki. Kivioja säästi seurakunnan varoja, koska ei tarvinnut maksaa taksimaksua.

- Kesäisin olen jo kolmesta aamulla - ellei sada - pitämässä auki hautausmaiden ympärysojia, koska ne muuten aina liettyvät savivellistä, joka valuu ojaan, varsinkin uuden hautausmaan jokipuolisilla sivuilla, sanoo V.H. Kivioja Annikki Wiirilinnan haastattelussa Kalajoen 450-vuotisjuhlajulkaisussa.
Kalajokiset ovat nähneet hänet useasti kuokan varressa. Jos ei töitä riitä omalla pihalla tai hautausmaiden ojissa, hän menee palstalleen meijerin lähelle maalle kokoilemaan kiviä pelloilta ja mitä milloinkin. Kuokka ja lapio luontuvat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin.

Yhden rakkaaksi käyneen harrastuksen hän työntayteiseen elämäänsä on itselleen suonut. Se on esperanto, jonka puolesta hän lempeästi puhui. Joka kesä hän osallistui, mikäli suinkin oli mahdollista, eri puolilla maailmaa pidettäviin esperantokongresseihin.

Vilho Kivioja toimi myös Kalajoen yhteiskoulun rehtorina ja rakennustoimikunnan puheenjohtajana. 1950-luvulla oli rakennustarvikkeista pulaa. Kun Urho Kekkonen täytti 50-vuotta niin hän laittoi Urholle onnittelut ja lisäsi tekstiin terveiset, että laita Urho sementtiä. Urho Kekkonen täytti Kiviojan pyynnön ja niin yhteiskoulun rakentaminen edistyi merkittävästi.


Kalajoen kirkkoherrat


Simo (main.1543)
Pietari (1544-48)
Mikael Eerikinpoika Tavastius (1551-55)
Gregorius Henrici Balss (eli Keiraskins Aboensis (1555-77)
Dionisius Henrici Tavastensis (1578-88)
Sigfridius Balk Raumensis (1589-92)
Ljungo Thomae Limingensis (1592-1610)
Petrus Michaelis Arctophilacius eli Pietari Mikonpoika Matinmikko (1610-47)
Martti Martinpoika Peitzius, nimitettiin 1647, mutta nimitys kumottiin.
Joosef Matinpoika Mathesius (1648-84)
Joosef Joosefinpoika Mathesius (1685-89)
Kaarle Kaarlenpoika Kalling (1689-97)
Abraham Eerikinpoika Falander (1697-1709)
Eerik Antinpoika Wallenius (1709-15)
Pietari Gabrielinpoka Calamnius (1716-22)
Olavi Birgerinpoika Cygnell (1722-30)
Erik Falander (1731-39)
Johannes Salmenius vanhempi (1739-78)
Johannes Salmenius nuorempi (1780-95)
Jaakob Jaakobinpoika Simelius (1799-1806)
Johan Frosterus (1809-38)
Aabraham Montin (1839-61)
Herman Magnus Inberg (1863-66)
Berndt Enok Ingman (1869-79)
Karl Adam Ottelin (1881-99)
Jaakko Pohjonen (1901-19)
Juho Anton Heilala (1920-27)
Juho Arvi Metsovaara (1929-40)
Vilho Heikki Kivioja (1940-68)
Juhani Kajava (1968-1992)
Rauli Junttila (1992-
Kari Lauri


Kappalaiset


1. kappalaiset
Ericus Henrici Frosterus (1573-1604)
Petrus Michaelis Arctophilacius (1607-10)
Georg Johannis Wesilaxensis (1612-22)
Johannes Olai Pictorius (1622-30)
Josephus Matthie Mathesius (1630-48)
Kaarle Pietarinpoika Kalling (1648-72)
Gabriel Josefinpoika Mathesius (1673-83)
Petrus Josephi Mathesius (1692-93

2.kappalaiset
Johannes Floronius eli Florin (noin 1610)
Henricus Erici Frosterus ( - 1616)
Gabriel Petri Calamnius Calajokius (1631-43)
Henricus Simonis Carlander (1643-48)
Jaakko Jaakonpoika Teudoschovius (1648-75)
Kaarle Kaarlenpoika Kalling (1675-89)
Aabraham Eerikinpoika Falander (1691-97)
Gabriel Gabrielinpoika Lithovius (1698-1702)
Johannes Kaarlenpoika Prochman, toinen kappalainen (1685-91)
Pietari Gabrielinpoika Calamnius, toinen kappalainen (1690-1716)
Johannes Henrikinpoika Röring (1717-21)
Pietari Prochman (1721-24)
Gabriel Joosefinpoika Calamnius (1726-54)
Johannes Wilander (1755-85)
Karl meurling (1786-1817)
Johan Gyllengerg (1820-26)
Elias Robert Alcenius (1826-57)
Erik August Montin (1858-64)
Jakob Hemming (1866-96)
Juho Heikki Ihalainen (1897-1902)
Aapeli Kivioja (1902-09)
Aale Johannes Sariola, nimitetty 1909 (1911-22)
Vilho Heikki Kivioja (1923-40), virka lakkautettiin 1934

Nuorisopastorit


Tuomas Pöyhtäri (1964-68)
Jorma Niinikoski (1968-69)
Taisto Mäkitalo (1970-72)
Tapio Saunanen (1973-76)

Pitäjäapulaiset vuodesta 1685 "3.kappalainen"


Pietari Josefinpoika Mathesius (1654-92)
Josef Gabrielinpoika Calamnius (1692-95)
Johannes Heikinpoika Röring (1709-17)
Gabriel Calamnius (1724-26)
Thomas Ganander (1726-31)
Magnus Westzynthius (1731-34)asui vuodesta 1743 Alavieskassa ja 1782 Reisjärvellä

Ylimääräiset papit


Thomas Ganander, kappalaisen viran armovuodensaarnaaja (1725-26)
Petter Cajanus, kirkkoherran apulainen (1729-30)
Martin laurin, kappalaisen apulainen (1735-39)
Johan Wilander, kappalaisen apulainen (1748-55)
Johan Salmenius, kirkkoherran apulainen (175-58)
Petter Groen, kirkkoherran apulainen (1757-60)
Petter Kjellin, kirkkoherran apulainen (1758-61)
Gabriel Calamnius, kappalaisen apulainen (1760-63)
Johan Gummerrus, kirkkoherran apulainen (1760-64)
Matthias Pilen, kappalaisen arvovuodensaarnaaja, kirkkoherran apulainen (1765-67)
Aron Matheisus, kirkkoherran apulainen (1767-68)
Arvid Mennander, kirkkoherran apulainen (1768-)
Karl Meurling, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1778-85)
Johan Salmenius, apupappi (1784-96)
Emanuel Salmenius, kirkkoherran viran armovuodensaarnaaja (1797-09)
Simon Björklöf, kirkkoherran apulainen (1800-06)
Johan Lagus, kappalaisen apulainen (1806-09)
Isak Grönfors, armovuodensaarnaaja (1806-09)
Jakob Frosterus, kirkkoherran apulainen kappalaisen apulainen (1809-16)
Johan Uhlbom, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1810-19)
Nils Peter Cajander, kirkkoherran apulainen (1816-21)
Matias Voldstedt, armovuodensaarnaaja (1819-20)
Jaakob Heickell, kirkkoherran apulainen (1821-23)
Samuel Eöenius, kirkkoherran apulainen (1823-28)
Franss Mikael Toppelius, kirkkoherran apulainen (1828-30)
Nils Gustaf Malmberg, kirkkoherran apulainen (1830-33)
Anders Nils Holmström, kappalaisen apulainen. kirkkoherran apulainen (1831-35)
Gustaf Lovenmark, kappalaisen apulainen (1833-34)
Lars Herman Laurin, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Frans Oskar Durchman, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Anders Israel Grottelin, kirkkoherran apulainen, virkavuodensaarnaaja (1837-38)
Jaakob Hemming, armovudensaarnaaja (1838)
Henrik Vilhelm Vahlstein, armovuodensaarnaaja (1838-39)
Mikael Reinhold Montin, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Ernst Henrik Nikander, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Gustaf August Montin, kappalaisen apulainen (1848, 1851-52, 1856-58)
Karl Adam Ottelin, kirkkoherran apulainen (1858-60)
oskar Elis Petterson, kirkkoherran apulainen (1860-61)
knut Gustaf Blåfeldt, virka- ja armovuodensaarnaaja (1861-66)
Herman Maurits Inberg, armovuodensaarnaaja (1866-68)
August Holmberg, armovuodensaarnaaja (1898)
August Johan Frosterus, virkavuodensaarnaaja (1866)
Juhani Gustav Snellman, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra, kappalaisen apulainen (1876-83)
Johan Tanskanen, kappalaisen apulainen (1878-80)
Julius Snellman, kappalaisen apulainen (1880-81)
Johannes borg, kappalaisen apulainen (1883)
martin Edvard Snellman, kappalaisen apulainen (1883-86)
matti Hiltula, kappalaisen apulainen (1883-86)
Antti Adolf Gummerus, kappalaisen apulainen (1886-90)
Tuomas Karppinen, vt. kappalainen (1891)
Kaarlo Reetrikki Sorri, vt. kappalainen (1891)
Karl Gustaf Mustonen, vt. kappalainen (1891-93)
Kustaa Adolf Flod, vt. kappalainen (1893-97)
Juho Anton Heilala, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra (1898-1900)
Aale Johannes Sariola, vt. kappalainen, armovuodensaarnaaja (1909-11)
Oskari Torvela, vt. kirkkoherra (1919-20)
Sakari Repola, papin apulainen (1940-luvun alussa)


Raution kirkko ja kirkkoherrat




Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Raution kirkosta


Laajaan Suur-Kalajoen emäseurakuntaan kuuluneilla rautiolaisilla oli pitkät kirkkomatkat Kalajoelle ja sen kappeliseurakuntiin Alavieskaan ja Sieviin. Ruotsin kuningas hyväksyi 20. lokakuuta 1796 kolmenkymmenenneljän rautiolaisen tekemän anomuksen omasta seurakunnasta ja hautausmaasta. Rautioon saatiin ensimmäinen pappi, pitäjänapulainen Henric Widel, joka tuli Rautioon vuonna 1803 ja aloitti kirkonkirjojen pidon. Pappi asui Tassilassa. Vuonna 1804 Rautio tuli seurahuonekunnaksi ja saarnaajina toimivat Simon Björklöf 1806-1815 ja Niilo Simelius 1817-1820.

Vuonna 1826 Rautio sai kappeliseurakunnan oikeudet ja oikeuden
valita kappalaiset: Karl Abraham Keckman 1829-1839,
Esaias Castren 1839-1848,
Johan Gabriel Lagus 1851-1858,
Johan Henrik Ervast 1858-1863,
Karl Emil Aeimelaeus 1867-1872,
Adolf Castern 1874-1880,
Oskari Vilhelm Snelman 1886-1893,
Niiloa Iisakki Simelius 1894-1900,
Jaakka Kajanen 1900-1917.
Vuonna 1921 Rautiosta tuli kirkkoherrakunta.

Kirkkoherroina ovat toimineet:
Mauri Jaakko Kokko 1921-1926,

Aarne Aukusti Alikoski 1927-1928,
Vilho Kalevi Vihma 1936-1946,
Jaakko Sulo Kurkela 1946-1951,
Armo Eino Antero Juntumaa 1952-1955,
Martti Jaakko Peltonen 1956-1971,
Paavo Veikko Paananen 1972-1975,
Veli Otto Taanila 1975-1979,

Kaarlo Kustaa Villiam Hirvilammi 1980-1984,
Jorma Johannes Manninen 1985-2000,
Jari Jaakko Savinainen 2000-2002.


Wäinö Havas syntyi Lempäälän Lempoisten kansakoululla elokuun 15. päivän 1898. Hänen vanhempansa oliva kansakoulunopettaja Oskar Samuel Örling, vuodesta 1906 Havas, s.2.21,8.1858 Tampereella, k. 28.2.1935, ja hänen vaimonsa, niin ikään kansankoulunopettaja, Agusta Maria,o.s. Böhling s. 15.7.1870 Halikossa, k. 1.7.1941. Isä oli aikaisemmin ollut naimisissa opettajar Matilda Soinin kanssa, s. 3.1.1859, k. 13.3.1892. Tästä avioliitosta oli ainoastaan poika Eino. Uudessa seitsemänpäisessä sisarussarjassa Wäinö oli esikoinen.


Wäinö Havaksen varhaisimmat lapsuusvuodet kuluivat leikeissä ja todessa Lempoisten kansakoulun vaiheilla. Leikkitovereita ei juuri tarvinnut hakea kylästä, sillä pian perhe kasvoi suureksi. Varsinkin Wäino ja Eero olivat pienestä pitäen kuin kaksoset konsanaan. Yhteiset lapsuusleikit, yhteinen koulu, yhteiset harrastukset ja yhteiset sotaretket liittivät heidät lujin sitein toisiinsa. Käytyään ensin kolme luokkaa isän ja äidin pitämää kansakoulua Wäinö syksyllä 1909 tuli Tampereen Suomalaisen Yhteiskoulun kolmannen luokan oppilaaksi. Urheilulliset harrastukset olivat omiaan vahvistamaan veljesten ruumiillista kuntoa elämän tehtävää ja niitä sotaretkiä varten, joille he yhdessä aikanaan lähtivät.


Kesä 1917 oli Lempäälässkin levoton ja pahanenteinen. Punaiset ainekset, joita ”Kansan Lehti” kiihotti ja valisti, ryhtyivät toimeenpanemaan maatalouslakkoja. Aseellisiä yhteenottoja ja veritekoja ei pakkakunnalla kuitenkaan sattunut. Muutamat itsenäisyysaatteen innoittamat nuorukaiset, niiden joukossa Wäinö Havas, alkoivat puuhata paikkakunnalle suojeluskuntaa Pohjanmaan malliin yhdessä K.A.Tapolan kanssa.. Mutta maaperä oli huono, Hämäläinen ei lähde liikkeelle vähästä. Samaan aikaan kuin suojeluskunta perustettiin paikkakunnalla myös punakaarti.

Havas joutui sittemmin piileskelemään Lempäälässä, kunnes valkoiste valtasivat pitäjän maaliskuun lopulla 1918. Havaskin pääsi veljensä Eeron kanssa lähtemään mukaan sotaan. Havas oli vapaaehtoisena mukana viidessä sodassa: Suomen sisällissodassa, heimosodissa Virossa Pohjan Pojissa ja Aunuksesssa, talvisodassa ja jatkosodassa. Sotilasarvoltaan hän oli reservin kapteeni ja toimi komppanianpäällikkönä jo heimosodissa. Havas oli Suur-Suomi-aatteen kannattaja, mutta ei kuitenkaan kuulunut AKS:ään eikä äärioikeistoon.


Wäinö Havas pääsi ylioppilaaksi 1916, pappisivhkimys 1921, teologian erotutkinto 1921 ylimääräisenä pappina Suomen Puolustusvoimissa Lappeenrannassa sekä Oulussa, ylimääräisenä pappina Suomen Puolustusvoimissa Rovaniemellä ja Kittilässä 1921-1927. Hän kävi saarnamatkalla USA:ssa 1925-1926. Hän toimi Merijärven kirkkoherrana 1927-1935, jolloin hän palveli rautiolaisia 1928-1930 ja Kivijärven kirkkoherrana 1935-1941. Hän toimi kokoomuksen kansanedustajana 1.9.1939 -21.8.1941. Hän oli presidentivalitsijamiehenä 1937 ja 1940.


Talvisodan puhjettua Havas kuitenin lähti rintamalle vapaaehtoisena. Kansandustajista myös Heikki Nisknen ja Paavo Susitaival lähtivät sotaan vapaaehtoisina. Havas kaatui jatkosodan alussa 21. elokuuta 1941 Suojärven Suvilahdella ollessaan pysäyttämässä neuvostoliittolaista hyökkäsyvaunua JR 50:n 6. komppanian päällikkönä. Tuulokseen pysäytetty Karjalan armeija kokosi voimiaan elokuussa 1941 suurta, Syvärille ulottuvaa iskua varten. Pohjoisempana ollut Suojärven suunta oli vihollisen hallussa. Se hallitsi myös tärkeää rautatiesolua Suvilahtea, Tämä paha uhka sivustasta oli saatava pois ennen suurhyökkäystä. Asialle pantiin eversti Kaarlo Heiskasen 11. divisioona. Sen kärkirykmentti JR 50 sai käskyn vallata suvilahti. Vaikka vastarinta oli ajoittain kiivastakin, rykmentti eteni taistelleen jo pimentyneessa kesäyössä 21. elokuuta. Vain palamaan sytytetyn suvilahden tulipalojen loimut valaisivat taivasta. Kapteeni Wäinö havaksn komppania sai Suvilahdessa vastaansa vihollisen panssarein vahvistetun vastahyökkäysptaljoonan. Havas kutsui paikalle alikersantti Väinö Soka panssaritorjuntakivääreineen. Sokka oli ehtinyt alkusodan vaiheissa saada kymäverisen taistelijan maineen. Sokka tarvitsi avukseen kiikarimiehen, jotta saisi selville osuivatko laukaukset. Tähän tulenjohtotehtävään ryhtyi komppanianpäällikkö. Havas ohjasi hämärässä yössä Sokan osumia seisten. Pian panssarista tulvi liekkejä ja savua. Pian Sokka huomasi, että Havas oli kadonnut. Kapteeni oli saanut kuolettavan luodin suoraan sydämeensä. Komppanian pidetyn, ”isäksi” kutsutun päällikön poismeno iski kovasti. Sokka oli arvioinut, että Havas pelasti todennäköisesti kiikaroinnillaan monen miehen hengen. Alikersantti, sittemmin Väinö Sokka nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi lokakuussa 1941. Wäinö Havas haudattiin Kivijärvelle.


Wäinö havas oli kuollessaan vasta 43-vuotias, mutta ehti elää hämmästyttävän monimuotoisen elämän. Nykyisestä virsikirjasta löytyy seitsemän Havaksen virttä, tunnetuimpana kenties hänen suomentamansa J.L. Runebergin Isänmaan virsi. Wäinö Hava on yhä kunniassa lestadiolaisen herätysliikkeen suurmiehenä. Havaksen vaimosta tuli sotaleski ja kymmenestä lapsestaan sotaorpoja.


Havas edusti Suur-Suomi-näkemyksellään toisenlaista linjaa kuin Elias Simojoki. Niin uskonnollinen herätyspuhuja kuin olikin, hän oli tyyni, harkinnan mies, joka katseli asioita ralistisemmin ja myöskin syvemmin. Hänen silmissään ei väikkynyt tulevaisuuden Suomi minään poliittisesti suurena mahtitekijänä, vaan hän piti Suur-Suomen luomista yksinkertaisesti vain kansamme välttämättömänä elinehtona ja historian meille asettamana velvollisuutena. Meidän oli luotava valtakunnallemme sellaiset rajat, joita voitaisiin todella puolustaa ja jotka sulkisivat sisäänsä nekin Suomen heimot, jotka tähän asti olivat ankarimmin saaneet kokea idän raskaan paineen.


Wäinö Havas eduskuntamatrikkeli

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=910433&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki


Wäinö Hava Wikipedia

http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Havas


Suo olla turva Suomenmaan

http://jussiniinisto.puheenvuoro.uusisuomi.fi/81195-suo-olla-turva-suomenmaan



Tänä aamuna, poikani, lähden
kohti tuskien rintamaa.
Sinun, äitis ja veljies tähden
minut kutsuvi isänmaa.

Isänmaallinen, kontua vailla
olen ollut ja köyhä mies.
Sydän-Suomeni karuilla mailla
oli suitseva kotilies.

Perinnökseni, poikani, annan
tyhjät taskut ja isänmaan,
kalasaunani välkkyvän rannan,
pyhän uskoni Jumalaan.

Minut kerran kun kantavat luokses,
risti sormes ja ole mies.
Kävi, poikani, näin sun vuokses,
minä viitoitin miehen ties.

Väinö Havas (1939)

Virsi 344

http://evl.fi/Virsikirja.nsf/pudotusvalikko/344?OpenDocument


Sun kätes Herra voimakkaan

http://www.youtube.com/watch?v=A4XfpOUeoqo



Raution puinen ristikirkko on kuulun kalajokisen kirkonrakentajan Simon Matinpoika Jylkän piirustusten mukaan rakennettu. Se valmistui vuonna 1800. Kirkkoa ja tapulia on korjattu vuosina 1881-1884 jolloin kirkkoa korotettiin vajaalla metrillä ja siihen rakennettiin torni. Kirkon viimeisin remontti on tehty 1999-2000. Kirkkoon saatiin jalkaharmoni vuonna 1938 ja vuoden 1968 sisäkorjauksen yhteydessä sen sijalle sijoitettiin Kemiön seurakunnalta lahjaksi saadut vanhat kunnostetut urut. Raution kirkossa on 370 istumapaikkaa. Alttaritauluja on kolme, joista vanhin on vuodelta 1804 Johannes Kempin ”Ristiinnaulittu”. Alttariseinällä on Oskar Lindbergin ”Ehtoollinen” ja keskellä on Aino Håkanssonin ”Hyvä Paimen” vuodelta 1939. Seurakuntakoti vihittiin käyttöön 13.8.1978. Laajennus- ja korjaustöitä tehtiin vuonna 1998.


Raution kappalaisen puustelli Granholma perustettiin viimeisenä uusien virkatalojen sarjassa. Pappila todennäköisesti valmistui 1809. Seuraavana vuonna annettiin Granholmille kuiten muillekin uusille puustelleille kymmenen vuoden verovapaus. Pappilan pitkä päärakennus on 19 kyynärää (1 kyynärä = 59,4 cm) pitkä. Siinä on sali, kolme kamaria ja keittiö sekä eteinen ja myöhemmin virkatalo sai pakarituvan, saunanavetan, rehuladon, tallin, kaksi riihtä ja aittaa, saunan, halko- ja rekiliiterin, käärryliiterin sekä käymälän. Rakennus laudoitettiin myöhemmin empireen henkeen sopivaksi. Rakennuksen perusta on tehty porakivestä.


Raution kunnan ensimmäinen ”kuntakokous” lienee pidetty Raution pappilassa 4.8.1866. Siellä päätettiin esimerkiksi siitä, että kunnan varat ja paperit säilytetään ”nykysessä kirkon arkusa joka tulee olemaan pappilassa jonka avaimia säilyttää lautakunnan esimies yhden, kuntakokouksen esimies yhden ja kunnan lautamies Jaakko Verronen yhden avaimen.” Kunnan varat olivat siten turvallisesti tallessa.


Pappilassa sijaitsevan renkituvan kattoa korjattiin vuonna 1867. Työn sai vähimmän vaativa. Päärakennksen korjauksissa vuonna 1874 korjattiin lattiat ja varustettiin sali ja välikamari kaakeliuuneilla. Julkisivuun on myös myöhemmin rakennettu myös muuhun rakennukseen nähden todella suuri kaksisisäänkäyntinen veranta pienine lasiruudukkoineen. Vuonna 1879 pappilassa on harjoitettu jonkilaisia korjauksia joista ei ole tarkempaa tietoa.

Ainakin jo vuonna 1874 Granholman mailla oli ilmeisesti jo pitemmän aikaa ollut torppari Heikki Suomala, jota kirkonkokous (=kuntakokous) syytti metsän hävittämisestä ja päivätöiden laiminlyönnistä. Hänet uhattiin karkottaa "pappilan metsäsarasta" ellei hän "tästä eeskäsin" rupea tekemään seuraavia päivätöitä:
"Vuojesa jos tekeepi ensiksikin, että hakkaapi 15 syltää koivuhalkoja ja pappilan maantienojan pitääpi oornikisa hyväsä ja yksi viikko niitulla heinän teosa omin rukinensa ja jos täyttääpi nämät mainitut työt niin saapi net niitun palaset viljellä ja pellon niin kuin on tähänkinasti viljellyt ja polttopuukeseen ottaa ensiksi kuivat puut ja sitten lisää niitun maalta ja mehtä vahata niin ettei kukaan saa siittä varastaa ja niittu niin ettei eläimet syö"


Pappilassa järjestettiin kuntakokous 12.12.1881 jossa asiana oli kansakoulun perustaminen ja kokouksessa tehtiin perustamispäätös. Todellisuudessa koulutyön käynnistämisessä oli sitten Rautiossa kuitenkin suuria vaikeuksia ja lopullisesti koulu saatiin ”pystyyn” vasta 8 vuotta myöhemmin kansakoulujen tarkastajan ja Oulun lääninhallituksen patistelujen jälkeen. Kuntakokouksessa jäseninä olivat Henrik Petäistö, Henrik Kärkinen, Johan Räihä, Johan Härö, Henrik Asu, Jaako sipilä ja Hentik Takkunen.


Pappilassa korjauksia suoritettiin vuonna 1884 pappilan navettarakennukseen ja samalla navettaan hankittiin ”veenlämmityskone”. Kustannukset olivat yhteensä 1000 markkaa. Esteettiset ja terveydenhoidolliset seikat otettiin vielä huomioon, kun tunkion kohdalle rakennettiin aita.

Raution kappalaisentalon Granholm oli veroluvultaan 1/32 manttaalin tila vielä vuonna 1884.


Raution pappila oli Oskar Vilhelm Snellmanin toimikauden eräänlainen ”koulutoiminnan keskuspaikka” kunnassa. Pappilassa pidettiin 13 helmikuuta 1889 kansakoulun johtokunnan ensimmäinen kokous. Pappilan salissa pidettiin myös useimmat muutkin johtokunnan kokouksest jolloin pastori Snelman oli johtokunnan puheenjohtajana.


Suurempia korjauksia pappilassa suoritettiin vasta vuonna 1896, jolloin päärakennus sai asfalttikaton, uudet lattia ja seinäpaperit. Samassa yhteydessä korjattiin myös renkitupa, ruokapuoti, mankelitupa, kellari, tallirakennus, sauna, navetta, sikahuone, maki, kalustohuone, riihi ja jyväaitta. Korjaukset rahoitettiin myymällä pappilan metsää. Myös lukkarin puustelli korjattiin. Vuonna 1989 tehtiin päätös pappilan päärakennuksen uusimisesta. Peruskiviä ajettiin 75 syltää kooltaan 30 cm korkeita ja 20 cm leveitä. Tukkeja vedettiin 100 kpl kukin 6,6 metriä pitkiä. Ajot suoritettiin manttaalettain ja työssä oli joka kuudes mies.


Valtiopäivämiesvalitsijan valitsemiseksi 1897 järjestettiin kuntakokous taasen pappilassa.


Heinäkuussa vuonna 1899 otettiin Kalajoen Säästöpankista rakennustyöhön 1000 mk:n laina. Pappila valmistui saman vuoden lokakuussa ja se palovakuutettiin 10 000 mk:sta. Loppusyyni pidiettiin 8.7.1900. Rakennusurakka oli seurakunnalle vastikään rakennettujen kansakoulujen jälkeen raskas. Tätä seurakunta valittikin anoessaan hakkuulupaa Granholman metsiin rakennuslainan lyhentämiseksi. Asiaa pahensi se, että seurakunnan väkiluvustä oli yli 200 henkeä Amerikassa. Lisämenoja aiheutti vuonna 1902 toteutettu lukkarin uusi palkkajärjestely. Onneksi senaati myösni vuonna 1902 metsän myyntiluvat. Vuonna 1903 saatiinkin metsätuloja 4000 markkaa, josta riitti säästöönkin laitettavaksi Kalajoen Säästöpankkiin.


Tämän jälkeen ei virkatalojen hyväksi tarvinnut aikoihin tehdä mittavampia sijoituksi vuosikorjauksia lukuunottamatta. Asiat olivat kunnossa, eikä vuosina 1907 ja 1912 toimitetuissa piispantarkastuksissa ollut virkatalojen suhteen muuta huomauttamista kuin palovakuutusten alhaisuus. Pappilan vakuutussuumma vuonna 1912 oli 12000 markkaa. Raution virkatalon lautakunnan toimesta 1.7.1909 kaikkia kappalaistalon Granholmin aidat on saatettu kuntoon paikkakunnan tapojen mukaisella tavalla.


Kirkkoherra Mauri Juhana Kokko käynnisti pian Rautioon tulonsa jälkeen vuonna 1921 säännöllisen pyhäkoulutyön seurakunnassa. Pyhäkoulua alettiin pitämään Granholman pappilassa.


Seuraava tilinpäätös on tehty 28.4.1952: Raution seurakunnan omistamasta Granholmin tilasta n:ro 21/4:ään on pakkolunastettu 15,90 ha maatalousmaata, 7,50 maatalouspohjaista maata, 84,13 ha metsämaata sekä 0,53 ha joutomaata ja alueen hinta oli etuuksineen markoissa 731.600,-


Vuonna 1955 on mietitty kannattako Granholman pappilaa enää kunnostaa vai tehdäänkö kokonaan uusi pappila ja tässä seuraavassa on kerrottu Granholman korjaustoimenpiteet, nykyaikaistaminen sekä kustannusarvio:


Pappilan rakennuksen perustukset olisi tehtävä uudestaan, koska perustus liikkuu niin paljon, että jopa ikkunaruudut rikkoutuvat joutuessaan puristuksiin seinien liikkuessa. Perustustyö olisi tehtävä siten, että vanha perustus purettaisiin ensin nurkkien ja välisieinien kohdalta ja näiden kohdalle tehtäisiin pilarit kallioon saakka, joka on noin 1-2 m:en syvyydessä maanpinnasta. Pilareihin laitettaisiin tartuntaraudat perään väliin rakennettavalle betoniperustukselle.

Kun pilarit olisivat kuivuneet, purettaisiin loppu kiviperustus pois ja tuettaisiin rakennuksen ulkoseinät pitemmillä pilariväleillä tilapäisesti hirsitukien varaan. Tämän jälkeen kaivettaisiin pilarivälit auki ja valettaisiin ne 20 cm betoniperustuksin umpeen. Rakennus ympäröitäisiin salaojalla ja peruskaivannot täytettäsiin soralla ohuin kerroksin tiiviisti sulloen lähelle maanpinnan tasoa. Tämän päälle sullottaisiin noin 15 cm savikerrs ja saven päälle laitettaisiin ruohorurvekerros. Rakennukset lattiat pudotettaisiin, lattiakoolaukset uusittaisiin ja oiottaisiin, täytteet tarkistettaisiin ja lattialaudoitus höylättäsiin sileäksi ja korkkimatot lumppupahveineen laitettaisiin takaisin. Välikatot oiottaisiin rimottamalla ja kattopinnaksi laitettaisiin esim. akustiikkalevyt. Ulkoseiniin asennettaisin sisäpuolelle huokoinen kuitulevy lämpöisyyden parantamiseksi. Akkunat uusittaisiin heloituksineen. Ovet korjattaisiin ja samoin myös pienemmän epäkohdat. Uunit ja piiput korjattaisiin tai tehtäsiin rakennukseen keskuslämmitys. Keskuslämpökattilahuone voitaisiin sijoittaa tehtävän tiilisen arkistohuoneen yhteyteen suurentamalla sitä ulkomitoiltaan niin paljon, että kattilahuone mahtuisi samojen ulkoseinien sisään. Tällöin olisi arkisto-, kattilahuoneen paikka mahdollisimmän lähellä rakennuksen keskustaapihanpuoleisella ukoseinällä poistaen osan kuistista, tai tekemällä sitten kattilahuone rakennuksen alle. Jos keskuslämmitys tehdään, poistetaan piiput ja uunit ja näistä saatavat kelvolliset tiilet käytetään arkistohuoneen seinämuuraukseen. Ulkoportaan alle tehtäisiin wc ottaen siihen tarvittaessa lisätilaa eteisestä, täältä tehtäisiin viemäri pihalle tehtävään saostuskaivoon, josta liete ajetaaan pois veden suodattuessa maaperään tai johdetaan se pellon avo-ojaan. Sisältä rakennus paperoidaan ja maalataan uudelleen. Saunan perustus uusitaan samoin kuin päärakennuksen ja tehdään uusi kellari. Kustannusarvio oli 1 338 000 markkaa.

Granholman kappalaisen pappila poistettiin käytöstä 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kun Rautioon rakennettiin uusi pappila.


Henkilöhistoriaa


Saarnaaja Simon Björklöf s. 11.11.1772 Sievi, k. 1.3.1815 Rautio. Simon Björklöf oli ensimmäinen saarnaaja Rautiossa, jonne hän saapi vuonna 1806 ja toimi samalla Kalaoen kirkkoherrakunnan sijaiskirkkkoherrana vuosina 1806-1810 viran ollessa voimena.


Apupappi armonvuoden saarnaaja Johan Erik Bergstedt s.19.12.1791 Oulu, k. 10.9.1854 Lumijoki. Saapui vuonna 1814 Raution kappalaisen apulaiseksi ja oli seuraavana vuonna Rautiossa virka- ja armonvuoden saarnajana. Tarkempaa tietoa ei ole milloin hän lopetti tehtävänsä Rautiossa.


Saarnaaja Nils Simelius s. 18.11.1789, kuoli 1856 Simo. Nils Simelis nimitettiin Rauton saarnaaksi 3.4.1816 ja tehtävien hoidon hän aloitti siellä 15.4.1817 ja sai Rautiossa ollessaan 10.3.1819 määräyksen Simon kappalaiseksi.


Saarnaaja Fredrik Meurling s. 24.12.1879 Kalajoki, k. 1826 Rautio. Raution saarnaajaksi Fredrik Meurling nimitettiin 1819 ja tehtävän hoidon hän aloitti seuraavana vuonna. Meurlingin kuoleman jälkeen Raution kolmannen luokan saarnahuonekunnan saarnaajan virka lakkautettiin.


Kappalainen Karl Abraham Keckman s. 13.1.1804 Kemi,, k. 12.10 1882 Lohtaja. Raution kappalaiseksi Karl Abraham Keckman määrättiin 8.10.1829. Hän oli myös innoska maanviljelijä. Raution vanhaan pappilaan hänen tiedetään raivanneen uutta peltoa ilmeisesti useiden hehtaarien verran.


Kappalainen Esaias Castren s. 12.6.1809 Rovaniemi, k. 18.5.1848 Rautio. Ei ole tietoja minä vuosina hän suoritti virkaansa Raution kappalaisena.


Kappalaisen sijainen Berndt Enoch Ingman s. 12.9.1814 Alajärvi, k. 1879 Kalajoki. Saapui kappalaiseksi Rautioon 1840 ja oli tehtävässä ainakin seuraavaan vuoteen.


Armonvuoden saarnaaja Karl Filip Tillman s. 5.11.1820 Lapua, k. 1892 Rovaniemi. Tillman toimi Rautiossa armonvuoden saarnaajana kesän ajan 1848 ja siirtyi sitten toiselle paikkakunnalle hoitamaan saarnaajan tehtäviä.


Virka- ja armonvuoden saarnaaja Gustaf August Montin s. 18.1.1821 Kuusamo, k. Ei tietoja. Määryksen virka- ja armonvuoden saarnaajaksi Rautioon Montin sai 16.8.1848 ja oli tehtävässä vuoden 1851 maaliskuulle saakka.


Kappalaien Johan Gabriel Lagus 22.3.1816, k. 1870 Lumijoki. Lagus nimitettiin Raution kappalaiseksi 9.5.1849 ja viranhoidon hän aloitti toukokuun alussa vuonna 1951. Hän siirtyi Rautiosta Lumijoelle toukokuun alusta 1858.


Kappalainen Johan Henrik Ervast s. 16.6.1816 Puolanka, k. 19.5.1863 Rautio. Raution kappalaisena Ervast oli aloittanut viranhoidon 1.5.1858 toimien tehtävässä kuolemaansa saakka eli hieman yli viiden vuoden ajan.


Kappalainen Karl Emil Aeimelaeus s. 23.12.1834 Paltamo, k. 16.5.1897 Karttula. Raution kappalaiseksi Aejmelaeus saapui 1.5.1867 ja hoiti tehtäviään vuoteen 1872 jolloi siirtyi Karttulaan.


Vt. kappalainen Johannes Holmström s. Ei tietoja, k. 1901. Holmström hoiti Rautionn vt. kappalaisen tehtäviä vuosina 1872-1874.


Kappalainen Adolf Castren s. 30.12.184 Kemi, k. 16.9.1905 Tyrnävä. Castren aloitti Raution kappalaisena toukokuun alussa 1874, kuinka kauan hän tehtävä suoritti niin siitä ei ole tarkempaa tietoa.


Vt. kappalainen Viktor Alfred Virkkula s. 25.4.1854 Ii, k. 19.2.1932 Haukipudas. Raution vt. kappalaiseksi Virkkula saapui 1880 ja ehti toimia seurakunnassa vian vajaan vuoden ajan, kunnes hänet siirrettiin toiseen paikkaan.


Vt. kappalainen Niilo Karlsberg/Karilas s. 11.12.1852 Saloinen, k. Ei tietoja. Karlsberg aloitti Rautiossa työsnä 19.8.1881 ja sitä kesti vajaan vuoden verran. Muutaman kuukauden kuluttua paikkakunnalle saapumisensa jälkeen hän oli mukana puuhaamassa kuntaan kansakoulua.




Vt. kappalainen Niilo Iisakki Simelius 2. 26.8.1864 Rantsila, k. Ei tietoja. Simelius saapui Raution kappalaiseksi 19.4.1893 ja hänet nimitettiin vakinaiseksi kappalaiseksi 14.3.1894. Kappalaisena hän todennäköisesti toimi aina vuoden 1899 loppuun saakka.


Isänmaallinen mies Elias Simojoki

Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyinkuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjoutautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.

Kun Suomen vapaussota alkoi Elias Simojoen syntymäpäivänä 1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn voittoparaatiin.
Keväällä 1919 Simojoki sai ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken, kun taas kuului taistelukutsu.
Aunuksen talonpoikien nousu kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja -innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.

Kaunispiirteinen Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä Viktor Janssonin mallina ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Vuoden 1921 lopulla Elias Simojoki kävi vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.

Elias Simojoen asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran progandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli itseokeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä E.E. Kailan kanssa AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi oli valittu 1927 Vilho Helanen ( valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin Oulussa syntynyt ja kasvanut.

Ylioppilas Simojoen ensimmäinen suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa 1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi esille Suur-Suomen ajatuksen.

Simojoki liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932 Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin puheenjohtajakseen Elias Simojoen.
Pommisuojan nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki lausui:

"Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militairsoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit pommittavast Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihoillisen kaasulaboratorioiden viimiesten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa härähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."

Puhe sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi takariveiltä suoraan koteihinsa.Puheen sanoma osoittauti muutaman vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
- Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja, saarnaaja Albin Wickman eduskunnassa. Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan ja järjestö lakkautettiin 1936.

Simojoen entinen ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppani Urho Kekkonen erosi seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937 sisäministeriksi nimitettyllä Urho Kekkosella oli sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen sai 1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42, mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.

Elias Simojoki ihaili marsalkka Mannerhiemiä, mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättäytyväisyytta Suur-Suomi asiassa. Mannerheimin täyttäessä 70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojoki osoitti hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä.

"Kaikille Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan, ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennenkuin viimeinen Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme, kuinka siinä kävi."

Kirje oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui Simojoen luokseen ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä informoiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti valmistautuneita.

Elias Simojoen talvisota päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen oli jäänyt öisestä huyoltokolonnasta virumaan Pitkärannan edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias Simojoki hiihti päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän kääntäessä suksensa paluusuuntaan räshätää Nuolainniemen rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu Simojoen päähän. Simojoen ruumis haettiin heti hämärän tultua.

Papit politiikassa

IKL perustettiin vuonna 1932, kun Lapuan liike oli lakkautettu Mäntsälän kapinan jälkeen. Lapuan liikkeen poliittisena perillisenä sen toiminta oli äärioikeistolaista ja uskonnollissävytteistä. IKL sai vuoden 1933 eduskuntavaaleissa 14 paikkaa, joka oli hyvä saavutus juuri perustetulle puolueelle. Aluksi neljä puolueen eduskuntaryhmän jäsenistä oli pappeja, mutta puolue sai eduskuntakauden 1933-35 aikana kaksi pappia lisää riveihinsä. Aktiivisimpia ja painokkaimpia puheenvuorojen käyttäjiä olivat rovasti K. R. Kares, pastori Reino Ala-Kulju ja pastori Elias Simojoki. Elias Simojoki oli kansanedustajana 1933-39. Pappissiiven hyökkäyksen kohteeksi joutui välittömästi eduskuntatyön alettua vasemmisto, jota syytettiin uskontokielteisyydestä. Kares julisti eduskunnassa 1933 vasemmiston olevan paholaisen maanpuoleinen kätyri, joka on murskattava. Pappisedustajat katsoivat edustavansa siveellisiä ja oikeamielisiä arvoja marxilaisia pimeyden voimia vastaan.

Politiikan vanhatestamentillisuus

Valtaa oli tavoiteltava keinoja kaihtamatta pahaa vihollista vastaan. Elias Simojoki piti kiihkeitä puheita nuorisolle, joissa hän yllytti nuoria antamaan kaikkensa Suomen kansan hyväksi. Simojoesta tulikin IKL:n nuorisojärjestön sinimustien johtaja. Järjestöllä oli esikuvanaan Saksan poliittinen nuorisojärjestö Hitler-Jugend. Sinimusta-järjestölle vannottiin uskollisuutta Jumalan kautta: ” Jumala minua auttakoon olemaan iäti uskollinen tälle tekemälleen lupaukselle”. Valalla nuoriso pyrittiin kiinnittämään liikkeen toimintaa lujasti. Sinimustien yksi lainatuimmista lauseista oli ”Olkaa lujat ja rohkeat” (5. Moos. 31:6) Sinimustien mielestä pehmeydellä ei peritty Jumalan valtakuntaa. Simojoen mielestä nuorison tuli olla taipumatonta ja valmis iskuun vihollista vastaan.

Eduskunnassa puolueen pappisedustajat pyrkivät omimaan uskonnollisen kielen ja käsitteistön etuoikeudekseen. Uskonnollisen kielen hyväksikäyttö oli paljolti tuomiopäivän pasuunoiden soittelua, jossa vastustajille ei paljon armoa annettu. Syksyllä 1935 IKL:n pastori Y. E. Kivenoja vaati kuoleman rangaistuksen palauttamista: ”Kuolemantuomioiden kuulemisen kautta huomattaisiin, että Jumala on muutakin kuin armollinen Jumala”.

Saksankysymys 1930-luvulla

IKL:n suhtautuminen natsi-Saksaan oli 1930-luvulla ihannoivaa. IKL:n pappisvaikuttajat hyväksyivät kansallissosialistisen uskonliikkeen, koska se taisteli mm. bolsevismia, humanismia ja kansivälisyyttä vastaan. Viholliset olivat siten yhteiset.
Papit kuitenkin koituivat IKL:n kadotukseksi kuin pelastukseksi. Erityisesti Simojoki osallistui ajoittain lain rajamailla olevaan toimintaan. Puolueen jatkuvalla uskonnollisuudella elämöinti ärsytti 1930-luvun edetessä yhä enemmän muita puolueita.


Kappalainen Jaakko Kajanen 2.8.11.1847 Vähäkyrö, k. 5.5.1917 Rautio. Kajanen saapui Raution kappalaseksi 21.5.1900 ja toimi tässä virassa aina kuolemaansa saakka.


Väliajan saarnaaja Lauri Antero Hakalahti s.27.7.1891 Oulu, k. 7.5.1920 Rautioa. Hakalahti saapui Rautioon hoitamaan tehtäviään vuonna 1920 ja hoiti niitä siihen asti kunnes siirtyi 16.4.1921 toiselle paikkakunnalle.


Väliajan saarnaaja Juhani (Eero Johannes) Ahola s. 25.1.1891 Kangasala, k. Ei tietoja. Ahola saapui Rautioon hoitamaan tehtäviään vuonna 1920 ja hoiti niitä siihen asti kunnes siirtyi 16.4.1921 toiselle paikkakunnalle.


Vt. kirkkoherra Väinö Oskari Torvela s. 2.1.1893 Haukipudas, k. Ei tietoja. Torvela aloitti tehtävänsä Rautiossa 20.6.1921 ja lopetti kirkkoherran tehtävät jo saman vuoden lopulla 29.11.1921.


Kirkkoherra Mauri Juhana Kokko s. 8.1.1892 Ii, k. Ei tietoja. Raution kirkkoherrana Kokko aloitti työnsä vuonna 1921 ja jatkoi sitä aina 1..5.1926 saakka.


Vuosina 1926-1927 Raution seurakuntaa palvelivat Kalajoen papit.


Kirkkoherra Aarne Aukusti Alikoski s. 17.5.1896 Oulu, k. 1953 Laitila. Rautiosssa Alikoksi aloitti virkansa toukokuun alussa 1927. Hän toimi kuitenkin seurakunnan paimenena ainoastaan vain vuoden verran. Kirkkoherra Alikoski on omistanut Raution ensimmäisen radion.


Vt. kirkkoherra Einar Borg s. 8.3.1878 Liminka, k. 17.7.1957 Oulu. Borg aloitti tyänsä Rautiossa 1.5.1928 ja lopetti kirkkoherrana toimisen jo 31.8.1928.


Vt. kirkkoherra Väinö Havas s. 15.8.1898 Lempäälä, k. Ei tietoja. Havas palveli rautiolaisia vuosina 1928-1930 toimiessaan Merijärven kirkkoherrana.


Väinö Havas

http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Havas


Vt. kirkkoherra Väinö Akseli Näyhä s. 21.10.1888 Oulu, k. Tietoja. Näyhä palveli Raution seurakuntaa vuonna 1930 ollessaan Ylvieskan kirkkoherran apulaisena.


Vt. kirkkoherra Vilho Heikki Kivioja 2. 21.1.1896 , k. 2.11.1977 Kalajoki. Rautiolaisia Kivioja palveli vuosina 1930-1932 ja muutoinkin useaan otteeseen toimiessaan Kalajoen kappalaisena vuosina 1929-1940.


Vt. kirkkoherra Juho Arvi Metsovaara s. 17.6.1883 Sääksmäki, k. 18.5.1959 Helsinki. Metsovaara palveli Raution seurakuntaa vuonna 1930 ja muutoinkin ollessaan Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1929-1940.


Vt. kirkkoherra Einari Hohti s. 29.7.1903 iitti, k. 6.1.1961 Eno. Hohti saapui raution kirkkoherraksi vuonna 1930 ja siirtyi maaliskuun alussa vuonna 1932 toiselle paikkakunnalle.


Vt. kirkkoherra Lauri Antti Salo 2.29.8.1904 Pori, k. 23.6.1960 Naantali. Salo toimi Raution kirkkoherrana vuosian 1932-34.


Vt. kirkkoherra Urho Veli Väinämö Pyy s. 27.7.1909 Kauniainen, k. Ei tietoja. Pyy saapui Rautioon vuonna 1934 ja siirtyi seuraaviin tehtäviin kesäkuun alussa 1936.





Kirkkoherra Vilho Kalevi Vihma s. 27.7.1909 Kauniainen, k. Ei tietoja. Vihma oli sitten jo pidempään Raution kirkkoherrana. Vuosina 1936-1946. Tänä aikana Granholman navetta tuhoutui tulipalossa.


Arno Anthoni piileskeli Raution pappilassa

http://kalajoenhistoria.blogspot.fi/2009/06/arno-anthoni-piileskeli-raution.html



Vt. kirkkoherra Jaakko Sulo Kurkela s. 14.2.1918 Raahe. k. Ei tietoja. Kurkela saapui Raution vt. kirkkoherraksi vuonna 1946 ja valittiin seuraavana vuonna vakinaiseksi kirkkoherraksi. Rautiossa Kurkela toimi aina syksyyn 1951 ja oli vielä 1952 kinkereillä.


Vt. kirkkoherra Pentti Antero Raunio s. 12.9.1921 Kemin msrk, k. Ei tietoja. Rautioon Raunio saapui 1.9.1951 ja siirtyi seuraavan vuoden kesäkuun alussa seuraaviin tehtäviin.





Kirkkoherra Armo Eino Antero Juntumaa s. 28.7.1921 Oulu, k. Ei tietoja, Juntumaa aloitti Raution kirkkoherran virassa 1.6.1952 ja siirtyi noin kolmen vuoden työkauden jälkeen muihin tehtäviin.


Kansanedustaja Antero Juntumaa

http://www.eduskunta.fi/faktatmp/hetekatmp/ed910046e-su.htm




Kirkkoherra Martti Jaakko Peltonen s. 25.7. 1926, k. Ruokolahdella. Kirkkoherrana 1.9.1956 – 30.4.1971. Hän toimi Kalajoen yhteiskoulussa uskonnonopettajan. Hän oli Raution kunnanhallituksen puheenjohtajana 1963-1966 ja varapuheenjohtajan 1969-1971. Raution Säästöpankin isännistön jäsen 1959-65 sekä Keskipohjan Säästöpankin isännistön puheenjohtaja 1966-1971. Kalajokilaakson talousalueen liiton puheenjohtajana hän toii 1963-71 ja Oulun läänin kuntauudistustoimikunnan jäsenenä 1967-69. Presidentin valitsijamiehenä Peltonen oli 1968.

Kallan kirkko





Kalastajayhdyskunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1680. Se oli puurakenteinen, matala rakennus, jossa oli viisi ikkunaa. Vesikatto ole tehty laudoista, välikattoa ei ollut. Lattiana oli karkea kallio. Saarnastuolia ei ollut. Vajaassa sadassa vuodessa tämä herranhuone rappeutui huonokuntoiseksi. Alettiin puhua uuden kirkon tarpeellisuudesta. Piirustukset laati kirkonrakentaja Simon Jylkkä. Katto suunniteltiin jyrkkälappeiseksi, joten kirkko muodostui melko korkeaksi. Kirkon rakentamiseen saatiin maaherran vahvistus 1779 ja kirkko valmistui kesällä 1980. Kirkosta tuli mm. tärkeä maamerkki. Se näkyy kauas merelle. Kirkkorakennus toimi myös Kallan ”kaupungintalona”, jonka suojissa saatettiin pitää tärkeitä kokouksia. Kallan papin palkka maksettiin tuoreina kaloina.

Ensimmäinen virallinen saarnaaja oli vuonna 1926 kokkolalaisen kauppiaan poika Mathias Pazelius. Häntä seurasi Georg Meurling, joka siirtyi Poriin 1732. Hänen jälkeensä tuli Johan Forsman. Hyvin pitkäaikainen saarnaaja oli Erik Juvelius 1749-1776. Sen jälkeen saarnaajat vaihtuivat tiheään. Uuden kirkon rakentamista lähti toteuttamaan silloinen saarnaaja ja haminavouti Johan Kreander.
Papin pieni tupa on ollut Kallassa ainakin vuodesta 1726 lähtien.


Simon Silven – kirkonrakentaja


Kalajoen Iso-Jylkän talon isäntä, kirkonrakentaja Simon Silven on ollut merkittävimpiä keskipohjalaisia 1700-luvun rakennusmestareita. Hänen pääasiallinen toiminta-alueensa oli Pohjois-Pohjanmaalla ja Ylä-Savossa. Silvenin rakennustuotanto ja säilyneet piirustukset osoittavat, että hän on hallinnut laajasti perinteisen kirkon- ja tapulinrakennustaiteen ja samanaikaisesti kyennyt omaksumaan monia kirkkotehtuurin senaikaiksia uutuuksia.

Simon Silven syntyi 11.8.1747 ja kuoli 29.4.1798. Simon Silven syntyi kahdeksanlapsiseen perheeseen kuudentena lapsena. Sukunimi juontuu hänen kotikylänsä Kalajoen Metsäkylän nimestä. Tärkeimmän rakennusmestarioppinsa hän lienee saanut isältään kirkon- ja tapulinrakennustyömailla, Sen lisäksi on mahdollista, että hän on nuoremman veljensä, maanmittari Stefan Silvenin tavoin istunut jonkin aikaa koulunpenkillä.

Kirkonrakentaja Simon Silvenin vanhin itsenäinen työ lienee Nurmeksen tapulin rakentaminen vuonna 1773. Tuolloin mestari oli 25-vuotias. Sitä ennen hän oli osallistunut isänsä johtajamaan Kärsämäen kirkon rakentamiseen 1765. Omien suunnitelmien mukaan Simon Silven rakensi ainakin Sievin kirkon 1775. Kirkko on purettu 1860-luvulla. Silven rakensi myös Kallan karien kirkon 1780 ja Ullavan kirkon 1783. Ruotsin yli-intendentinviraston vahvistamien rakennuspiirustusten mukaan Simon Silven on rakentanut Iisalmen kirkon 1997, Merijärven kirkon 1781, Loviisan kirkon 1782. Loviisan kirkko paloi 1855. Silven on rakentanut myös Vihannin kirkon 1784, Rantsilan kirkon 1785 ja Kalajoen kirkon 1780-81. Kalajoen kirkko paloi 1808. Alavieskan kirkon Silven rakensi 1795. Tämä kirkko paloi 1916. Pielaveden kirkon hän rakensi 1797. Pielaveden kirkko on purettu 1882. Raution kirkko rakennettiin Simon Silvenin piirusten mukaan ja se valmistui 1800.

Nurmeksen tapuli on tyypillinen pohjalainen kolmikerroksinen renesanssitapuli. Simon Silvenin suunnittelema Saloisten tapuli on lähinnä pohjalaisen ja lounaissuomalaisen tapulityylin siro sulautuma. Kallan karien ja Ullavan kirkot ovat myös tavanomaisuudesta poikkeavia, pitkänomaisia kahdeksankulmion muotoisia. Ullavan kirkko on lisäksi rakenteeltaan ns. tukipalrikirkko, jonka pitkiä sivuseiniä tukevat lyhyistä hirsistä salvotut ontot tukipilarit. Pohjakaavansa erikoislaatuisuduesta huolimatta edellä mainitut kirkkorakennukset nivoutuvat kokonaisuudessaan tyyliltään kiinteästi muuhun 1700-luvun loppupuolen kansanomaiseen rakennustaiteeseen. Kirkonrakentaja Simo Silvenin tärkeimpiä töitä olivat kutenkin muutamat ristikirkot, joiden piirustuksia on muokattu Tukholmassa Silvenin alkuperäissuunnitelmien pohjalta.


Kallan lakikirjat


Kalastajien lukumäärä on ollut suurimmillaan Kallan kareilla 1700- ja 1800-luvuilla. Akateemikko Vilkuna on arvioinut venekuntia olleen 1760-luvulla enintään 90, mikä jo edellytti säännöllistä valkamain vuorokäyttöä. Kyseinen venekuntien lukumäärä merkitsi sitä, että karissa olisi ollut tuohon aikaan noin 270 henkilöä. Huippuluja lienevät vuoden 1852 tarkat tiedot: Maakallassa 75 ja Ulkokallassa 111 venekuntaa ja niissä 302 henkilöä. Lisäksi kirjattiin seitsemän ammattiperkaajaa, neljä lasta sekä pappi, eli kaikkiaan Kallen saarien väkiluku nousi 314 henkilöön.

Hallinnolliset asetukset saapuivat Kallaan 1600-luvun lopulla antaen suhteellisen tarkat toimintaohjeet. Varhaisin valtakunnallinen satamaoikeusasetus on kuningas Kaarle XI:n holhoojahallituksen 10.5.1669 antama ”Hampne-Rätt”. Se perustuu aikaisempien kuninkaiden antamiin paikallisiin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin, jotka ovat peräisin jo keskiajalta.

Lähin esikuva on ollut Tukholman, Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan satama-ammatikuntien järjestyssääntö vuodelta 1450. Jo tuolloin mainitaan haminavoutu ja määritellään hänen tehtävänsä. Vuoden 1669 asetusta lienee noudatettu myös Kallassa, koska muutamat menettelytavat – esimerkiksi kalastamaan lähtö ja karista karkottaminen – ovat mainitun asetuksen mukaisia, tai sitten ne perustuvat vielä vanhempaan kansanomaiseen perinteeseen.

Aikaisempaa laajempi ”uudistettu satamajärejstys” tuli voimaan vuonna 1726 ja sen jälkeen 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi Eli Laki”. Viimeksi mainitun suomennos oli pian myös Kallan karinarkussa ja luettiin aina kalastuskauden alkaessa saarnastuolissa. Valtakunnalliset asetukset eivät kuitenkaan sisältäneet kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia piirteitä. Paikallishallinnosta Kallassa huoehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminakokous ja haminavouti.

Karikokousten käytännön toteutuksesta ei aluksi ollut mitään erityisiä säädöksiä, mutta selvää on, jotta siihen ottivat osaa kaikki Kallaan saapuneet kalastajat; olipa heillä suorastaan painava velvollisuus saapua kokoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin heti kalastuskauden alussa Jaakon päivän tienoilla, kun edelliseksi kesäksi valittu haminavouti oli saapunut.

Keskellä karia pidettävästä kokouksesta ilmoitettiin rummuttamalla, torveen puhaltamalla tai kirkonkelloa soittamalla. Rumpuna oli alkuaan vain tyhjä silakkatynnyri, ja tämä käytäntö jatkui ainakin Ulkokallassa vielä 1820-luvulla. Varsinainen rumpu päätettiin ostaa 1784 ja se oli tarkoitettu myös ”kalastajain palvelukseen pimeinä öinä”. Vuoden 1669 asetuksessa mainitaan, että merkki kalastukseen lähtöön annettiin torveen puhaltamalla. Vuodesta 1729 lähtien kokous- ja muut merkit annettiin lahjaksi saadulla kirkonkellolla.

Karinkokous valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Juuri valittu haminavouti luki sen jälkeen hamina-asetuksen sekä muut vuosittain edellytetyt päätökset. Edelleen huutokaupattiin reimarien asettaminen ja merkkilyhdyn huoltaminen kumpareen nenässä. Lisäksi voitiin keskustella siitä, mitä korjauksia tai muita yhteisiä toimenpiteitä tarvittaisiin. Kaikki tehtävät myytiin huutokaupalla alimman tarjouksen tehneelle.

Kun yhteiset menot oli näin saatu selville, päätettiin karirahan suuruudesta eli siitä maksusta tai verosta, joka kannettiin jokaiselta venekunnalta. Keskeinen esi- ja toimimies oli asetusten mukaan haminavouti, jota Kustaa Vilkunan mukaan ehkä vastasi kansanomainen nimitys karinvanhin ja viimeksi karimestari. Haminavoudiksi voitiin valita kuka tahansa luottamusta nauttiva kalastaja; käytännössä tehtävään valittiin yleensä haminasaarnaaja, mikäli hän tuli kariin heri pyyntikauden alussa. Saarnaaja pidettiin arvovaltaisena; sopivasti sivussta tulleena henilönä, jolla oli hyvät edellytyksen puolueettomiin ratkaisuihin. Lisäski hän oli kirjoitustaitoinen ja saattoi pitää hamina-asetuksen edellyttämää muistikirjaa, johon merkittiin kaikki oikeudessa päätetyt ratkaisut. Kun Kallassa kuitenkin sattui useita papittomia pyyntikausia, valittiin haminavoudiksi joku pysyvä kalastaja.

Haminavoudin tärkeimpnä toimena oli yleisen järjestyksen valvominen, minkä ohella hän toimitti monia yleisiä tehtäviä. Jokaisen venekunnan oli ilmoittauduttava hänelle sekä saapuessaan että lähtiessään. Haminavouti peri yhteisiin menoihin tarkoitetun karirahan venekunnilta ja tarvittaessa hän kutsui oikeuden koolle. Haminavoudin rinnalle valittiin 1850-luvulta lähtien aina 1930-luvulle asti ”karinvanhin” eli järjestysmies, joka oli samalla kirkkoväärti.

Haminaoikeus piti istuntonsa pappilassa; näin tapahtui silloinkin, kun saarnaajaa ei ollut, vaan oikeuden puheenjohtajana toimi kalastajien keskuudestaan valitsema haminavouti. Toimituksessa noudatettiin kihlakunnan oikeudelle tyypillisiä menettelytapoja. Päätösten ohjenuorana oli ”Karin lakikirja” eli edellä mainittu asetus vuodelta 1771. Usein tuomio sisälsi vain varoituksen tai kehoituksen, varsinkin jos syytetty oli tunnustanut rikkomuksensa ja pyytänyt anteeksi.

Sakkoja tuli eniten salakrouvauksesta eli viinan myynnistä. Milloin asia oli sen luontoinen, että tuomittu saattoi ja halusi siitä valittiaa, hänelle myönnettiin valitusoikeus, joka oli käytettävä kahden viikon kuluessa ja suunnattava Kokkolan maistraatille. Käytännössä valituksia tehtiin harvoin. Sakkoon tuomittu maksoi suorituksensa heti oikeuden nähden kirkkoväärtille.

Tunnetuin esimerkki on on heinäkuulta 1827, jolloin karkotuksen kohteeksi joutui talollinen Jaakko Isola Hailuodosta. Hän oli jatkuvasti kannellut naapuresitaan, räyhännyt humalassa ja esittänyt perättömiä syytöksiä. Kun Isolan tavat eivät varoituksista ja sakoista huolimatta ottaneet parantuakseen, karinkokous langetti yksimielisesti hänelle ikuisen karkotustuomion, jonak perusteluissa todettiin syytteen olleen ”pahan ja epäsovun alkujuuri tässä muuten rauhallisessa paikassa”. Samalla määrättiin viiden hopeataalarin uhkasakko sille, joka toisi veneessään Isolan Kallaan. Lisäksi tuomio päätettiin lukea julki myös Hailuodon kirkossa, jotta miehen ominaisuudet varmasti tulisivat tunnetuksi myös hänen kotiseudullaan.
Rehellisyys katsottiin äärimmäsien välttämättömäksi, koska aitat ja tuvat olivat lukitsemattomia ja huomattava osa omaisuudesta ulkona kaikkien ulottovilla.


Kallankari. Merikalastusta Pohjanmaan kalastajakylässä vuonna 1938

https://www.youtube.com/watch?v=0unVlaN7DoM&feature=share


Perämeren hylkeenpyytäjät

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/11/03/perameren-hylkeenpyytajat#media=43419


Kalajoen käräjät


Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta ja sananvapaudesta niin ei voi olla ohittamatta Kalajoen käräjiä. Uskonnolliset liikkeet, jotka 1700-luvulla aloittivat uuden vaiheen Suomen kirkollisessa historiassa eivät aluksi paljonkaan koskettaneet Kalajokilaaksoa. Vasta 1830-luvulta lähtien tämä alue nousi yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista.

Kesällä 1831 alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä herätysliikkeen synnystä. Heti alusta lähtien Jonas Lagus piti hyvin tarkasti huolta liikkeen pysymisestä sielullisesti terveellä pohjalla. Hänen tiedetään jakaneen n. 700 raamattua Ylivieskan vuosinaan. Lagus itse määrittelee herätyksen varsinaiseksi läpimurtovuodeksi vuoden 1832. Nivalan Niilo Kustaa Malmberg ryhtyi yhteistyöhön Jonas Laguksen kanssa. Alavieskan kappalainen Kemell liittyi myös heränneitten piiriin.

Kesällä 1836 Laguksen vaimo kuoli, niin ikään tämän synnyttämät kaksoispojat. Työ herätysliikkeen piirissä sai lisää syvyyttä. Tällöin Lagus tapasi ensi kerran kaksi muuta herätysliikkeen johtomiestä F.Y. Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen. Lagus vakuuttui Paavo Ruotsalaisen toiminnasta Pyhäjärven kirkolla kuultuaan Paavon Ruotsalaisen vaikuttavan saarnan ja hänen julistamansa opin puhtauden. Heidän ystävyytensä alkoi siitä päivästä ja kesti heidän elinpäiviensä loppuun saakka. He tunsivat olevansa täällä maan päällä samalla asialla. Johtohahmojen ansiosta Savon ja Pohjanmaan herännäisyys yhtyivät.

Pakanalähetystyö

Vuonna 1837 Jonas Laguksen äiti kuoli70-vuoden iässä. Samana vuonna Lagus meni uusiin naimisiin vaasalaisen kauppiaan lesken Albertiina Charlotta Gananderin kanssa. Aviopari teki häämatkan Tukholmaan ja tällä matkalla Lagus tutustui pakanalähetystyöhön, jota Ruotsissa tehtiin täydellä voimalla. Lagus yritti saada käytiin pakanalähetystyön, mutta maaperä ei ilmeisesti ollut vielä kypsä. Monet hänen ystävänsä katsoivat, että Suomi on köyhä maa ja rahaa tarvitaan suomalaistenkin auttamiseen. Pakanalähetyksen hyväksi kerättiin kuitenkin Kalajokilaaksosta rahaa tämän jälkeen säästölippailla, joihin kerätyt pennoset lähetettiin edelleen Tukholman lähetysseuran kautta.

Silkkiliina käräjöinnin syynä

Pakanalähetyksen säästölippaista löytyikin syy, joka johti oikeudenkäynteihin heränneitä vastaan Kalajoen kuuluisilla käräjillä. Eräs palvelustyttö oli halunnut uhrata silkkiliinansa käytettäväksi hyvän asian puolesta ja oli jättänyt lahjansa apulaispappi F. O. Durchmanin eteisessä olleeseen pakanalähetyslippaaseen. Tytön holhooja haastoi Durchmanin oikeuteen silkkiliinan anastamisesta. Tuo kohtalokas liina tietenkin palautettiin, mutta käräjähaaste ei siitä huolimatta peruuntunut. Katsottiin, että nuo säästölippaat olivat rikosasia. Niitä oliLaguksen, Malmbergin ja Durchmanin eteisessä sekä myös Kalajoen markkinapaikalla asuneen tervahovin hoitajan Roosin eteisessä. Lagus pystyi todistamaan, että lippaat oli neljä kertaa tyhjennetty ja varat lähetetty Tukholmaan Ruotsin lähetysseuraan. Rikosasiana syytettiin heränneitä pappeja rahankeruusta, mutta toisena asiana oli seurojen pito, mikä oli vastoin v. 1726 annettua konveetikkeliplakaattia.
Syyttäjälle tuotti suuria vaikeuksia se, että kellään todistajalla ei ollut esitettävänään mitään raskauttavaa heränneitten kokouksista ja heidän käytöksestään. Lausunnoissa pikemminkin tuli esille heidän sävyisyytensä ja nöyryytensä sekä voimakas yhteenkuuluvaisuudentuntonsa.

Viimeinen oikeudenkäynti

Viimeinen oikeudenkäyntipäivä oli 30. päivä heinäkuuta 1839. Kaikki syytetyt papit olivat läsnä tuossa historiallisessa istunnossa, jossa lähes 80 ihmistä oli syytettynä siitä että he olivat lukeneet ja laulaneet yhdessä Jumalan sanaa ja että heillä oli muutamia säästölippaita lähetystyötä varten.
Eräitten lukemisten ja esiin huutojen jälkeen oikeus ilmoitti, että käräjissä tullaan pitämään tauko, ja että tuomiot tullaan julistamaan vasta 2. päivä syyskuuta.
Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta Kalajoen kirkolla, he saivat havaita, että käräjätalon pihalle oli kokoontunut suuri joukko heränneitä, mutta myös muuta väkeä. Varsin erikoinen tunnelma vallitsi tuona hetkenä. Koko päivän oli satanut, mutta illaksi oli kirkastunut. Hiljaisuuden vallitessa syytetyt astuivat ulos, sillä he tiesivät ja tunsivat tulevansa tuomituiksi ja että tuomiot eivät tulisi olemaan aivan pienet. Tunnelma oli erittäin voimakas, ja yhtäkkiä puhkesi hiljaisuus virteen ”Jumala ompi linnamme”. Sekä syytetyt, että pihalle kokoontuneet ystävät sen virittivät kuin yhdestä suusta, eikä kukaan häirinnyt tuota veisuuta. Kun virsi oli loppunut polvistui Paavo Ruotsalainen pihanurmikolle ja alkoi suureen ääneen ylistää Jumalan armoa, ja hänen mukanaan polvistui koko väkijoukko.

Ankarat tuomiot

Sakot ja tuomiot julistettiin 2.9.1839. Papit pantiin viralta puoleksi vuodeksi kukin. Lisäksi heitä ja heidän kannattajiaan sakotettiin, kaikkiaan 64 henkilöä. Heidän maksettavakseen määrätty sakko oli yhteensä 4546 ruplaa ja 60 kopekkaa.
Pappien tuomioita ei vielä tuolloinkaan julkaistu, vaan asia päätettiin alistaa tuomiokapitulille. Tuomiokapitulin vapauttavasta päätöksestä huolimatta hovioikeus määräsi Laguksen ja Malmbergin sekä kaksi muuta pappia erotettavaksi virantoimituksesta puoleksi vuodeksi. Valitus senaatin oikeusosastoon, mikä vastaa nykyistä korkeinta oikeutta, kaatui muotovirheeseen, eikä vetoomus suoraan keisarillekaan muuttanut tuomioita. Myötätuntoa ei myöskään herunut kenraalikuvernööri Thesleffiltä, joka totesi. ” Ennen teidät viedään Siperiaan, ennen kuin tuomionne muuttuu!”

Rovasti V. H. Kivioja oli kertonut Kalajoen Lankilassa säilyneen perimätiedon, että sakot piti ensin maksaa ja että se otti lujille. Rahat kuitenkin tuotiin takaisin. Kenen rahoista sakot maksettiin takaisin, sitä perimätieto ei kerro.


Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla.


Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää.

Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen.


Aleksanteri I vieraili Kalajoella


                                                                 Aleksanteri 1


Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.


Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle, mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa Vänrikki Stoolin tarinoihin.


Kun iltaa viel on hetkinen ja huvitusta muisto suo,

ma Kulnevista juttelenlie sulle tuttu tuo.

Sep´oli vasta kansan mies, hän elää ja kuolla ties

mies parhain missä taisteltiintai maljaa maisteltiin.


Hän harras myös ol` lempimään

nopeesti kullan valitsi,

tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti.


Yön sitten armasteltuaan

hän kengän riisui kullaltaan

ja viiniä sen täynnä toi

ja lähtömaljan joi.


Niilo Kustaa Malmberg ja Malmbergin tupa




Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa.


Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen.


Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä.


Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825). Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkottamiseensa Pietarista 1829.


Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen.


Kalajoen alue nousi 1830-luvulta lähtien yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista. Jonas Lagus valittiin 1828 Ylivieskan kappalaiseksi ja Niilo Kustaa Malmberg kaksi vuotta myöhemmin kirkkoherran apulaiseksi Kalajoelle. Malmberg herätti suurta huomiota heti tulosaarnallaan. Vähitellen herätysliike sai niin huomattavat mittasuhteet, että huolestuneet viranomaiset katsoivat tarpeelliseksi haastaa mielenrauhansa häiritsijät käräjille. Jokelan pappilan miespihassa on itäpuolella ns. Malmbergin tupa ja piispantupa ja länsipuolella pakaritupa ja arentaattorin tupa. Niilo Kustaa Malmberg asui hänen mukaansa nimetyssä tuvassa 1830-1833. Hän oli Pohjanmaan herätysliikkeen keskeisin hahmo.


Himangan kirkko




Himanka perustettiin Lohtajan saarnahuonekunnaksi 1700-luvulla. Sitä ennen himankalaiset joutuivat kulkemaan kirkkoon vuoteen 1467 asti Pietarsaareen ja sitten Kokkolaan. 1500-luvulta lähtien he taivalsivat kirkkoon Lohtajalle. Omaa saarnahuonetta kuitenkin kaivattiin, ja vuonna 1786 yhteensä 17 himankalaista lähetti kuningas Kustaa III:lle anomuskirjeen asiasta. Kirjeessä perusteltiin saarnahuoneen tarvetta seikkaperäisillä kertomuksilla pitkistä ja vaivalloisista kulkuyhteyksistä Pohjanpään kylistä Lohtajalle. Himankalaiset kuvailivat kirjeessään syksyn kurakelejä, pimeyttä, vanhusten vaikeuksia matkanteossa, hevosten väsymistä ja kirkkoon kulkijoiden pakkomuonistusta, jota vaaditaan köyhiltäkin talonpojilta. Kirjeessä myös muistutettiin, ettei kelirikkoaikana saatu pappia sairaiden luo. Aluksi himankalaisten anomus evättiin tuomikapitulin johdolla, mutta 11.1.1787 Kustaa III antoi myöntävän päätöksen. Enää ei puhuttu saarnahuoneesta vaan kirkosta, jonka rakentamispuhiin himankalaiset vuonna 1791 ryhtyivätkin.


Seurakunnan ensimmäiseksi saarnaajaksi valittiin Jacob Stenman vuonna 1803. Ensimmäinen pitempiaikainen saarnaaja oli Abraham Perander, joka hoiti Himangalla virkaansa vuosina 1826-1850. Kappeliseurakunnan aseman Himanka sai vuonna 1851. Seurakunnalle haluttiin saada pysyvä ja pätevä sielunhoitaja, mutta hanketta vaikeutti kuitenkin palkkaus, sillä vuonna 1856 kirkkoherran palkka oli 3630 ruplaa siinä missä Himangan kappalaiselle maksettiin 267 ruplaa. Seurakunna oli siis itsenäistyttävä.

Ensimmäisen kerran itsenäistymisen puolesta alettiin vääntää känttä maaliskuussa 1872, kun valittiin kyläkunnittain 11 miestä valmistelemaan eroanomusta Lohtajasta. Kaksi vuotta myöhemmin senaatti kuitenkin tyrmäsi anomuksen. Maaliskuussa 1898 senaatti lopulta myöntyi seurakunnan itsenäistymiseen, mutta vasta sitten, kun Lohtajan kirkkoherra vaihtuisi. Lohtajan silloisen kirkkoherran muutettua Nivalaan sai Himangan seurakunta itsenäisyyden vappuna 1906. Vuoden 2010 alussa Himangan seurakunta itsenäisenä seurakuntana lakkasi ja muuttui Kalajoen kappeliseurakunnaksi, kun Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin

Vanhan hautausmaan ympäröimä Himangan kirkko on seurakunnan ensimmäinen. Se on muodoltaan tasavartinen, sisäviisteinen ristikirkko, joka ristikeskuksesta kohoaa kahdeksankulmainen torninalusrakenne. Alun perin kirkon rakentamista viivästytti kiista sen paikasta. Kirkkoa suunniteltiin Rautilan kylälle noin kuusi kilometriä nykyistä paikkaa pohjoisemmaksi, mutta lopulta se päädyttiin kuitenkin rakentamaan Raumankarin markkinapaikan lähelle, johon muodostui sittemmin Himangan kirkonkylä. Perustuksia päästiin laskemaan 1791, ja kirkko valmistui ja se vihittiin vuonna 1794. Arkkitehtinä toimi pietarsaarelainen kirkonrakentaja ja rakennusmestari Jacob Rijif ja käytännön rakennustöitä johti hänen veljensä Carl. Turun akatemia professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthan sanoi aikanaan Himangan kirkkoa kauneimmaksi koskaan näkemäkseen puukirkoksi.


Kirkon vieressä seisova kaksinivelinen kellotapuli valmistui vuonna 1823 keskipohjalaisen kirkonrakentaja Niilo Koskellan eli Pyörteen johdolla. Tapulissa oli kaksi kelloa. Kelloista isompi ln valettu Tukholmassa vuona 1794 ja pienempi helsinkiläisen Osberg & Baden valimolla vuonna 1860.


Himangan kirkkoa on remontoitu 1840-luvulla Samalla vuosikymmenellä saatiin kirkkoon alttaritaulu Jeesus ristilla, jonka maalasi taiteilija Johan Gustav Hedman vuonna 1845. Nykyasunsa kirkkos sai vuoden 1897 remontissa, jolloin rasksta tornia pidennettiin ja ikkuiden yläosan muotoa muutettiin. Vuonna 2010 Himangan kirkkoa kunnostettiin monelta osin: esimerkiksi äänentoisto ja sähöt uusittiin, sakastiin rakennettiin pieni vessa ja pesutilat, ja kirkkosalin valaistus nykyaikaistettiin. Myös vanhat kattokruunut kunnostettiin ja puhdistettiin. Remontin aikana tehtiin kiintoisia löytöjä, erilaisia asiapapereita ja viestilappuja sekä nyöritetty huopakenkä. Päiväistyn mukaan ainakin osa tavaroista on peräsin 1890-luvun puolivälistä.


Lehterit sijaitsevat kirkon peräosassa. Sinne sijoitettiin urut, jotka Himangalle saatiin 1924. Nykyiset ovat 16-äänikertaiset, jotka ovat vuodelta 1981. Urkuparvella on myös kuoron paikka.


Hautausmaa sijaitsee n. 300-400 m kirkosta vanhan Kokkolantien varrella. Vanhastaan oli hautausmaa kirkkotarhassa, mutta 1890 se siirrettiin nykyiselle paikalleen. Sankarihaudat on kirkon pihassa. Siellä on 103 kiveä muistuttamassa, että sodan vuosina 1939-1944 kaatui rintamalla yli 100 himankalaista nuorta miestä. Se on ollut raskas uhri.


Seurakuntatalo sijaitsee aivan kirkon läheisyydessä. Sen on suunnitellut himankalaissyntyinen arkkitehti Risto Tilus. Se valmistui syksyllä 1969, ja 1980-luvulla sitä laajennettiin. Siinä on seurakuntasali, kahvio ja kerhohuone. Myös kanttorin virka-asunto on seurakuntatalon yhteydessä.


Ruonaojan kesäkodin vanha maja valmistui vuonna 1964. Kesäkodilla pidetään lasten ja nuorten kesäleirejä, vanhustenleirejä, sinne tehdään retkiä. Siellä pidetään kaksi viikkoa kestäviä rippukoululeirejä. Ruonalla on hyvä hiekkapohjainen uimaranta. Ruonaojan kesäkodin uusi maja on Kannuksen seurakunnan rakentama ja omistama. Se on kuitenkin ollut Himangan seurakunnan käytössä silloin, kun sillä on omat leirit. Vastavuoroisesti myös Kannuksen seurakunta saa käyttää Himangan omistamia tiloja omien leiriensä aikana.

Seuraavat henkilöt ovat olleet Himangalla hoitamassa pappistehtäviä:

Pappeja:

Jakob Stenman                   1803-1808

Abraham Borealis              1810-1812

Daniel Uhlbom nuor.          1816-1818

Daniel Uhlbom vanh.          1818-1823

Abraham Perander             1825-1850

Anders Krottelin                 1851-1865

Frans Hälberg                     1865-1871

Oskar Aspelin                     1871-1902

Antti Haikola                       1902-1907

 

Kirkkoherroja:

Oskari Lampo                     1907-1914

Vihtori Selin va                   1914-1915

Ensti Elovaara                     1915-1926

Vihtori Selin va                   1926-1927

Kustaa Hautaniemi             1927-1943

Toivo Suominen                  1943-1944

Pentti Pautola                     1944-1950

T. Ruotsalainen va              1950-1951

Elias Kytömäki va               1951-1952

Eero Permi                         1952-1954

Vähälä ja Kauppinen va      1954-1955

Veikko A Mattila                 1955-1967

Kohtala ja Lyly va               1967-1968

Tuomas Pöyhtäri                1968-1978

Seppo Kinaret                     1978-9/2006

Antti Lapinoja va                   2006-2007

Jorma Puhakka                   9/2007-2010

Rauli Junttila                       2010-2014     Kalajoen seurakunta liittyminen

Kari Lauri                            2014-






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti