RAUTION HISTORIALLISET MYLLYT JA SAHAT

 

Niskakankaan, Perttulan ja Peurakosken koskivoiman perintö

Johdanto: Vääräjoen valjastaminen

Kalajoen Raution kylän myllyillä ja sahoilla on pitkä, Vääräjoen koskienergiaan tukeutuva historia. Entisessä Raution itsenäisessä kunnassa vesivoiman hyödyntäminen oli elintärkeää maatalousvaltaisen pitäjän tarpeisiin. Paikallisen teollistumisen merkittävä virstanpylväs saavutettiin lokakuussa 1877, jolloin uutisoitiin virallisesta luvasta rakentaa uusi saha ja mylly Raution seurakuntaan. Tämän kehityksen eturintamassa kulkivat Niskakankaan, Perttulan ja Peurakosken laitokset, joiden tarinat kietoutuvat tiiviisti yhteen alueen mahtisukujen, työkulttuurin ja myöhemmän kansallisen teollisuuden kanssa.

I Luku: Niskakankaan mylly – Perustajaisännistä yrittäjyyden juurille

Niskakankaan mylly oli yksi Raution vanhoista tehdaslaitoksista, jonka juuret ja alkuperäinen lupaprosessi sijoittuvat vahvasti 1800-luvun puolelle. Tarkkaa ja yksiselitteistä perustamisvuotta ei julkisista digitaalisista lähteistä löydy, mutta mylly oli täydessä toiminnassa viimeistään 1800-luvun lopussa tai aivan 1900-luvun alussa. Myllyn perustajaisäntänä toimi Niskakankaan tilan isäntä Juho Pietarinpoika Niskakangas (1850–1915) yhdessä puolisonsa Kaisa Sofia Matintyttären (o.s. Räihälä, s. 1860) kanssa. Juho Pietarinpoika otti Niskakankaan tilan haltuunsa ja perusti perheen Kaisa Sofian kanssa 1880-luvun taitteessa, minkä vuoksi mylly on rakennettu ja saanut lupansa arviolta 1880–1890-luvuilla. Perustajaisäntä pyöritti myllyä vanhimpien poikiensa kanssa.

Niskakankaan perheeseen syntyi kahdeksan lasta: Antti, Nikodemus, Juho Israel, Niiles Alfred, Antti Vilhelmi, Matias Pietari, Hanna Maria ja Saimi Sofia. Perheen sisäiset suhteet kytkivät Raution teollisuuslaitokset tiiviisti yhteen, sillä tytär Hanna Maria Juhontytär Niskakangas (1892–1935) avioitui Eino Pekanpoika Perttulan (1887–1967, o.s. Tassila) kanssa. Perttulan mylly ja saha oli Raution toinen suuri laitoshanke heti Niskakankaan ohella. Tämän avioliiton myötä Raution kaksi merkittävää myllärityötä ja mahtisukua kytkeytyivät läheisesti yhteen. Eino Perttulan isännöidessä Perttulan tilaa molemmat Raution suuret myllyt olivat saman sukupiirin hallussa ja tekivät tiiviistä yhteistyötä.

Myllyn perustajaisäntä Juho Pietarinpoika Niskakangas kuoli elokuussa 1915. Kalajoen käräjäkunnan vuoden 1915 perukirjoista käy ilmi Rautionkylässä sijainnut perintö. Isän kuoleman jälkeen arvokasta mylly- ja maatalousomaisuutta ei haluttu pirstoa, joten tilaa ja myllyä hallittiin aluksi leski Kaisa Sofian sekä vanhempien poikien Nikodemuksen, Juho Israelin ja Niiles Alfredin muodostamana yhteisenä kuolinpesänä. Vanhimman pojan Antti Juhonpojan kuoltua nuorena päävastuun ja Niskakankaan talon isännyyden sekä myllyoikeuksien haltuunoton suoritti esikoispojaksi noussut Nikodemus ”Niko” Juhonpoika Niskakangas (1883–1959). Myös nuoremmat veljekset, kuten Matias Pietari Niskakangas (1898–1983), kasvoivat tilalla ja osallistuivat aikuistuttuaan 1920-luvulla myllyn toimintaan sekä sen sivulinkkeihin, kuten puutavaran ajoon.

1900-luvun ensikymmeninä Niskakankaan mylly oli elintärkeä jauhatuspaikka, jonne lähiseudun viljelijät toivat satonsa hevoskärryillä. Se mainitaan historiallisissa katsauksissa yhtenä pitäjän harvoista virallisista teollisuuskohteista ennen sähköistymisen aikakautta. Vaikka suku piti tilan ja myllyn omistuksen itsellään, veljekset alkoivat 1920-luvulla keskittyä yhä enemmän laajempaan maanviljelyyn ja muihin liiketoimiin. Vuonna 1925 myllyn varsinaiseksi ammattimylläriksi ja vuokraajaksi palkattiin ulkopuolista apua. Paikallisten muistitietojen ja valokuvien mukaan Niskakankaan myllyn myllärinä toimi vuosina 1925–1938 Matti Olkkonen. Myöhempinä vuosikymmeninä Niskakankaan suvun omat jäsenet palasivat jatkamaan työskentelyä myllyllä.

Kuten useimmat muut Vääräjoen pienet vesimyllyt, myös Niskakankaan mylly menetti taloudellisen merkityksensä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Suurtilojen yleistyminen ja modernit sähkömyllyt syrjäyttivät vanhan vesivoiman, ja myllyn toiminta lakkasi. Niskakankaan suku on kuitenkin pysynyt Rautiossa erittäin tunnettuna ja yritteliäänä sukuna näihin päiviin saakka. Esimerkiksi rautiolainen urakointi- ja kaivosalan suuryritys Oy Kati Ab on tämän saman Niskakankaan mylly- ja mahtisuvun jälkeläisten perustama, mikä osoittaa vanhan koskivoiman ajan luoneen pohjan pitkäikäiselle paikalliselle yrittäjyydelle.

II Luku: Perttulan mylly – Talouselämän keskus ja kylän sydän

Perttulan mylly ja saha oli 1900-luvun alussa toinen Raution keskustan suurista koskivoimalaitoksista. Mylly ja sen yhteyteen rakennettu raamisaha sijaitsivat Vääräjoen koskipaikan varrella Perttulan tilan numero 8 maiden kohdalla, hyödyntäen joen vapaata koskiosuutta ja patoamisoikeutta. Perttulan tulli- ja jauhomylly sai alkunsa 1800-luvun loppupuolen teollistumisen aallossa vastaamaan tehostuvan maatalouden tarpeita. Laitos laajeni nopeasti monipuoliseksi maaseutuyritykseksi, kun sen kylkeen pystytettiin vesivoimalla toimiva raamisaha. Siellä sahattiin lähikylien metsistä kaadettua tukkipuuta rakennustarvikkeiksi, mikä teki Perttulasta alueellisesti merkittävän työllistäjän. Myöhemmin koskivoimaa valjastettiin myös pärehöylän pyörittämiseen ja sähköntuotantoon.

Myllyn ja tilan isännäksi nousi Eino Pekanpoika Perttula (1887–1967). Hän oli syntyjään Tassilan sukua, mutta otti nimekseen Perttula ryhtyessään isännöimään tilaa ja sen myllyä. Einon ja Hanna Maria Juhontytär Niskakankaan avioliitto 1910-luvun alussa sitoi yhteen kylän kaksi keskeistä mylly- ja sahatalouden mahtisukua. Tämä liitto loi tiiviin yhteistyöverkoston Vääräjoen koskien ympärille ja korvasi keskinäisen kilpailun yhteispelillä. Koska Niskakankaan ja Perttulan myllyjen isännät olivat lankoja keskenään, perheet pystyivät koordinoimaan viljan jauhatusta, puutavaran sahausta ja koskien patoamisoikeuksia käräjäkunnassa riitelyn sijaan. Sukulaisuus tarjosi myös kriisiajan tukea: Eino Perttula auttoi Niskakankaan jakamattoman kuolinpesän asioissa Juho Pietarinpojan kuoltua vuonna 1915, ja vastaavasti Niskakankaan veljekset auttoivat Einoa myllyn ja tilan töissä Hannan kuoltua nuorena vuonna 1935. Perheeseen syntyi tyttäret Aino Maria ja Saimi Sofia sekä poika Juho Arvo, joka nimettiin Hannan mylläri-isän kunniaksi.

Perttulan talo sijaitsi historiallisesti keskeisellä paikalla kylässä, ja vuonna 1927 Eino Perttula teki merkittävän päätöksen myydessään asuinrakennuksen tontteineen Raution Nuorisoseuralle. Tämä kauppa määritti lähes sadaksi vuodeksi Raution kylän yhteisöllisen sydämen sijainnin. Nuorisoseura perusti pihapiiriin urheilukentän ja laajensi rakennusta, kunnes alkuperäinen päärakennus paloi maan tasalle vuonna 1947. Talkoovoimin tontille kohotettiin uusi seurantalo vuonna 1951, ja vuosikymmenten vilkkaan käytön jälkeen puretun talon tilalle nousi tammikuussa 2023 virallisesti käyttöönotettu Raution monitoimitalo.

Talokaupan jälkeen vuonna 1927 Eino ja Hanna Perttula muuttivat perheineen Ämmälään, joka sijaitsi maantieteellisesti kylki kyljessä Hannan syntymäkodin eli Niskakankaan tilan naapurissa. Muutto toi Hannan takaisin veljiensä ja ikääntyvän äitinsä Kaisa Sofian lähelle, mutta se ei tarkoittanut myllytöiden lopettamista. Koska Ämmälä oli aivan Niskakankaan myllyn naapurissa, Eino Perttula pystyi tekemään entistä tiiviimpää ja käytännönläheisempää yhteistyötä lankojensa kanssa Niskakankaan myllyllä ja sahalla aina Hannan kuolemaan ja omiin myöhempiin elämänvaiheisiinsa saakka.

III Luku: Peurakosken mylly ja saha – Jätkäkulttuuria ja suuryrittäjyyden siemenia

Peurakosken mylly ja saha oli 1900-luvulla kolmas Raution suurista koskivoimalaitoksista, mutta se sijoittui maantieteellisesti ja historiallisesti hieman erilleen muista. Toisin kuin kylän keskustassa sijainneet Perttula ja Niskakangas, Peurakosken laitos sijaitsi etäämpänä Raution Typön kylässä. Se hyödynsi Vääräjoen voimakasta Peurakoskea, jonka hyvä pudotuskorkeus tarjosi tasaisen vesivoiman laitteiston jatkuvaan pyörittämiseen. Kokonaisuudessaan tämä yhdistetty raamisaha ja viljamylly toimi Vääräjoen varrella yli 80 vuotta.

Saha eli kukoistuskauttaan erityisesti sotien jälkeisen jälleenrakennuksen aikana 1940- ja 1950-luvuilla vastaten puutavaran valtavaan kysyntään. Se oli Typön kyläkunnan ylivoimaisesti suurin teollinen keskittymä, joka tarjosi elannon ja sivutuloja lukuisille alueen asukkaille: talvisin hevosmiehille tukkien ajoon ja kylän nuorille miehille, jotka aloittivat työuransa rimapoikina ja sahajätkinä. Toisin kuin muut Raution myllyt, Peurakoski toimi yhtiömuotoisesti. Veikko Torvi ja Emil Räihä olivat keskeisiä toimijoita ja yrittäjäkumppaneita, jotka pyörittivät yritystä osakkaina, toiminnanjohtajina sekä työnjohtajina laajentaen laitoksen pienestä tullimyllystä laajamittaiseksi raamisahaksi.

Heidän alaisuudessaan sahalla vallitsi omaleimainen, työteliäs mutta huumorintajuinen ”jätkäkulttuuri”. Erityisesti 1950-luvulla sahalla työskenteli parhaimmillaan yli kymmenen hengen vakituinen työporukka raskaissa tukkien käsittelytehtävissä Vääräjoen rannassa ja tukkisilloilla. Paikallishistoria muistaa ajanjakson tiiviistä yhteishengestään ja pohjanmaalaisesta huumoristaan, johon kuuluivat muun muassa helteisinä kesäpäivinä ruokatunnilla suoraan tukkisillalta vaatteet päällä jokeen tehdyt virkistäytymishypyt.

Laitoksen sydämenä toimi mekaaninen raamisaha, joka pystysuoralla edestakaisella liikkeellään ja valurautaisella kehällään poikkesi täysin nykyisistä sirkkeleistä. Vesivoiman pyörittämä vauhtipyörä ja kiertokanki saivat useilla rinnakkaisilla terillä varustetun raamin ryskämään ylös ja alas satoja kertoja minuutissa. Kiskotetulla tukkivaunulla syötetty puunrunko halkesi yhdellä läpiajolla useaksi laudaksi ja lankuksi, mikä oli aikakautensa tehokkain tapa valmistaa mittatarkkaa puutavaraa. Tämä korkea, kaksikerroksinen saharakennus tärähteli ja jyskäsikin rytmikkäästi aina, kun terät osuivat puuhun.

Peurakosken sahalla saatu oppi ja työkulttuuri siirtyivät suoraan suomalaiseen suuren mittakaavan puunjalostusteollisuuteen Ensio Torven kautta. Työskennellessään nuoruudessaan Peurakoskella hän huomasi markkinoilla tarpeen tarkemmin jalostetuille puutuotteille. Tämä 1970-luvun taitteessa syntynyt haave johti siihen, että Ensio Torvi perusti vuonna 1972 Ylivieskaan Ylivieskan Sahan ja Höyläämön, joka keskittyi kotimaisesta männystä valmistettuihin rakennuslistoihin. Yritys laajeni voimakkaasti perheyrityksenä ja tunnetaan nykyään nimellä E.T. Listat Oy, ja se on kasvanut Suomen suurimmaksi listojen ja sisustuspaneelien valmistajaksi. Vuonna 1998 yritys perusti tytäryhtiön E.T. Maalaus Oy:n pintakäsittelyä ja uusia MDF-tuotteita varten, ja yksiköt fuusioitiin vuonna 2010. Seuraavassa sukupolvessa Janne Torvi on jatkanut perheen teollista yrittäjäperinnettä yrityksen johdossa ja omistuksessa isänsä jälkeen. Peurakosken rannalta alkanut teollinen rohkeus kantaa yhä hedelmää, sillä nykyään yrityksen liikevaihto on yli 33 miljoonaa euroa.

Peurakosken sahan raamit pysähtyivät lopulta viimeisen kerran vuonna 1988, joka oli laitoksen viimeinen aktiivinen toimintavuosi. Toiminnan lakattua ryhdikäs puurakennus koneistoineen jäi sijoilleen. Vuonna 1999 Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus myönsi myllylle rakennussuojeluavustusta kunnostustöihin, ja poikkeuksellisen säilyneisyytensä ansiosta tämä arvokas kulttuurihistoriallinen kokonaisuus olisi pienellä ehostuksella valmis viralliseksi museokohteeksi, joka säilöö Vääräjoen koskivoiman historian tuleville sukupolville.