Eduskunnan päätöksellä saa varastaa ja himoita lähimmäisen omaisuutta. Amen.

 

Raution ja Kalajoen seurakuntien siirtyminen yhteistalouteen tapahtui vuonna 1976 Oulun tuomikapitulin esityksestä. Kuultiinko asiassa sitä ennen Raution seurakunnan mielipidettä?

Kyllä, Raution seurakunnan mielipidettä kuultiin, mutta se ei lopulta vaikuttanut asian lopputulokseen. Kirkkolain ja virallisen hallintomenettelyn mukaisesti paikallisia seurakuntia – sekä niiden kirkkovaltuustoja että seurakuntalaisia – kuullaan aina ennen aluemuutoksia, kuten yhteistalouteen siirtymistä tai seurakuntayhtymän perustamista.

Taustalla vaikutti vahvasti alueen kuntaliitos: Raution kunta liitettiin Kalajokeen vuonna 1973. Tämän seurauksena Oulun tuomiokapituli teki esityksen myös seurakuntien talouksien yhdistämisestä, mikä toteutui vuonna 1976.

Kuulemisprosessista ja rautiolaisten suhtautumisesta muutokseen on tärkeää huomioida seuraavat asiat:

• Vastustus itsenäisyyden puolesta: Raution seurakunta ja sen asukkaat vastustivat perinteisesti kaikkia liitoshankkeita ja halusivat säilyttää oman itsenäisen päätösvaltansa mahdollisimman pitkälle.

• Yhteistalouden kompromissi: Vuonna 1976 toteutettu siirtyminen täydelliseen yhteistalouteen (seurakuntayhtymäksi) oli viranomaisten vastaus kuntaliitokseen. Siinä tehtiin kuitenkin rautiolaisia kuullen kompromissi: vaikka talous hoidettiin jatkossa yhdessä Kalajoen kanssa, Raution seurakunta säilyi edelleen itsenäisenä toiminnallisena seurakuntana aina vuoteen 2006 saakka.

• Myöhempi täydellinen liitos: Kun seurakunnat päätettiin vuonna 2006 sulauttaa kokonaan yhteen, rautiolaisten mielipide tuli kaikkein näkyvimmin esille. Silloin lähes kaikki rautiolaiset (noin 1400 henkilöä) allekirjoittivat adressin liitosta vastaan ja päätöksestä valitettiin Helsingin hallinto-oikeuteen asti, mutta valitukset hylättiin ja liitos pantiin toimeen.

Vaikka Raution seurakunnan kanta ja huoli oman itsenäisyyden menettämisestä tuotiin esille lausunnoissa ja kuulemisissa, kirkon keskushallinto ja tuomiokapituli katsoivat taloudellisten ja hallinnollisten syiden vaativan yhteistalouteen siirtymistä.

aution seurakunnan omaisuuden ja kirkkoherranviraston kohtalo muuttui kahdessa suuressa vaiheessa – ensin vuoden 1976 talousuudistuksessa ja lopulta vuoden 2006 täydellisessä seurakuntaliitoksessa.

Prosessi eteni viraston ja omaisuuden osalta seuraavasti:

1. Kirkkoherranviraston ja virkojen lakkauttaminen

• Vuosi 1976 (Yhteistalous): Virasto säilyi vielä Rautiossa toiminnassa, ja seurakunnalla oli oma kirkkoherra. Hallinto ja talouskirjanpito kuitenkin siirrettiin asteittain yhteistyöhön Kalajoen kanssa.

• Vuosi 2006 (Täydellinen liitos): Raution kirkkoherran ja kanttorin virat lakkautettiin. Itsenäinen kirkkoherranvirasto sulki ovensa, ja kaikki virallinen asiointi, kuten virkatodistukset ja kirkonkirjat, siirrettiin keskitetysti Kalajoen seurakuntatoimistoon. Rautiosta tuli Kalajoen kappeliseurakunta, jota varten osoitettiin oma aluepappi.

2. Omaisuuden ja kiinteistöjen siirtyminen

• Vuosi 1976 (Yhteistalous): Seurakunnan omistamat metsät, maa-alueet ja kiinteistöt siirtyivät yhteisen seurakuntayhtymän hallintaan. Päätösvalta rahoista siirtyi yhteiselle kirkkovaltuustolle, mutta varoja kohdennettiin edelleen suoraan Raution alueen toimintaan.

• Vuosi 2006 (Täydellinen liitos): Raution seurakuntayhtymän omaisuus siirtyi kokonaisuudessaan Kalajoen seurakunnalle. Tämä tarkoitti, että rautiolaisten vuosisatojen aikana rakentama omaisuus sulautui emäseurakuntaan.

3. Kirkko ja paikalliset tilat nykyään

• Vuonna 1800 valmistunut puinen Raution kirkko ja sen kellotapuli säilyivät luonnollisesti paikallaan.

• Kalajoen seurakunta otti vastuun kiinteistöjen ylläpidosta ja remonteista. Esimerkiksi kirkon pääportaat uusittiin heti liitosvuonna 2006.

• Raution kirkko, hautausmaa ja seurakuntakoti ovat edelleen aktiivisessa käytössä jumalanpalveluksia, seuroja ja kyläläisten perhejuhlia varten.

Kun asiaa tarkastellaan juridiselta kannalta vuoden 1976 aikana, niin meneteltiinkö oikein. Raution seurakunnan metsäomaisuus oli niin suuri, että menettely tuntuu ryöstöltä

Juridiselta kannalta tarkasteltuna vuonna 1976 meneteltiin täysin senaikaisen Suomen lain ja kirkkolain mukaisesti, vaikka omaisuuden siirto herätti – ja herättää edelleen – vahvoja moraalisen vääryyden ja "ryöstön" tunteita paikallistasolla.

Seuraavat juridiset ja historialliset faktat selittävät, miksi menettely oli laillisesti pätevä, mutta miksi se tuntui paikallisista epäoikeudenmukaiselta:

1. Kirkkolain muutos vuonna 1976

Suomessa astui vuoden 1976 alussa voimaan merkittävä kirkkolain muutos (uudistettu vuoden 1964 kirkkolaki), jossa otettiin virallisesti käyttöön seurakuntayhtymä-järjestelmä. Laki määräsi, että kun kunnat yhdistyvät (kuten Raution kunta liitettiin Kalajokeen vuonna 1973), myös saman kunnan alueella toimivien seurakuntien oli muodostettava yhteistalous.

Laki velvoitti siirtämään seurakuntien yksittäisen omaisuuden, kuten merkittävät metsäalueet, perustettavan seurakuntayhtymän omistukseen ja hallintaan. Juridisesti kyseessä ei siis ollut mielivaltainen takavarikko, vaan valtiollisen eduskuntalain toimeenpano.

2. Paikallisen päätöksenteon rooli

Vaikka Oulun tuomiokapituli teki virallisen esityksen, Kalajoen ja Raution kirkkohallintokunnat pitivät asiasta yhteiskokouksen jo elokuussa 1972. Esillä oli kolme laillista vaihtoehtoa:

1. Täysi yhdistyminen (seurakuntien sulautuminen)

2. Yhteistalous (omaisuuden ja hallinnon yhdistäminen, toiminnallinen itsenäisyys)

3. Osittainen yhteistalous

Pitkän neuvottelun jälkeen päädyttiin valitsemaan yhteistalous, mikä oli senaikaisessa juridisessa raamissa kompromissi. Sen avulla Raution seurakunta onnistui säilyttämään oman kirkkoherran, oman kirkkoneuvoston ja toiminnallisen itsenäisyytensä aina vuoteen 2006 saakka, vaikka metsäomaisuus siirtyi yhteiseen kassaan.

Miksi menettely tuntui ryöstöltä?

Moraalinen ristiriita syntyi siitä, että Raution seurakunnan suuri metsäomaisuus oli paikallisten sukupolvien työn, lahjoitusten ja säästäväisyyden tulosta. Kun varat siirtyivät yhteiseen hallintaan, rautiolaiset kokivat menettävänsä suoran määräysvallan omiin puihinsa ja rahoihinsa Kalajoen hyväksi.

Juridisesti kyseessä oli kuitenkin omaisuuden uudelleenjärjestely saman uskonnollisen yhdyskunnan (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) sisällä, ei ulkopuolinen ryöstö. Varat jäivät edelleen kirkolliseen käyttöön, ja niillä katettiin jatkossa myös Raution alueen kirkollisia kuluja, viranhaltijoiden palkkoja sekä kiinteistöjen ylläpitoa.

Vuonna 1976 alkanut yhteistalous muutti merkittävästi sekä Raution vaivalla kerryttämien metsärahojen käyttöä että rautiolaisten vaikutusvaltaa omassa kotiseurakunnassaan.

Metsävarojen käyttö yhteistaloudessa

Kun Raution huomattava metsäomaisuus siirtyi yhteisen seurakuntayhtymän taseeseen, puunmyyntitulot eivät enää ohjautuneet suoraan rautiolaisten omaan erilliseen kassaan, vaan ne sulautuivat yhteiseen talousarvioon.

• Yleiskate periaatteena: Metsärahoja käytettiin koko seurakuntayhtymän (Kalajoki ja Rautio) yhteisten menojen kattamiseen. Niillä maksettiin muun muassa työntekijöiden palkkoja, juoksevia kuluja ja tehtiin investointeja.

• Paikalliset investoinnit suojana: Vaikka rahojen suora omistusoikeus siirtyi Kalajoelle, yhteistaloudessa sovittiin, että Raution omia kiinteistöjä ja toimintaa ylläpidetään reilusti. Raution historiallinen puukirkko ja muut tilat pystyttiin pitämään hyvässä kunnossa osittain juuri näiden vakaiden metsätulojen ansiosta.

• Nykytilanne: Kalajoen seurakunnalla on edelleen yhteensä noin 2000 hehtaaria metsää, josta suuri osa on peräisin nimenomaan Raution alueelta. Näillä "hulppeilla metsävaroilla" rahoitetaan nykyisinkin kirkkojen ja kiinteistöjen suuria remontteja.

Raution edustus kirkkovaltuustossa vuodesta 1976 eteenpäin

Yhteistalouteen siirtymisen jälkeen korkein päätösvalta siirtyi Raution omalta kirkkovaltuustolta yhteiselle kirkkovaltuustolle. Tässä uudenlaisessa demokratiassa pienen seurakunnan ääni jäi juridisesti vähemmistöön:

• Asukaslukuun perustuvat paikat: Paikat yhteisessä kirkkovaltuustossa jaettiin seurakuntien asukasluvun suhteessa. Koska Kalajoki oli huomattavasti suurempi, sai se valtaosan valtuustopaikoista. Rautiolaisille osoitettiin vain muutamia kiinteitä edustajapaikkoja, mikä herätti paikallisissa pelkoa jyrätyksi tulemisesta.

• Toiminnallinen itsenäisyys suojana: Vaikka talouspäätökset tehtiin Kalajoella, Rautiossa säilyi oma kirkkoneuvosto vuoteen 2006 asti. Se päätti itsenäisesti siitä, miten Kalajoelta saatu määräraha käytettiin Raution omassa hengellisessä toiminnassa ja kyläelämässä.

Tilanne nykyään (Vuoden 2006 liitoksen jälkeen)

Kun seurakuntayhtymä purettiin ja Raution seurakunta lakkautettiin lopullisesti vuonna 2006, tilalle perustettiin Raution kappeliseurakunta. Päätöksenteko järjestettiin uudelleen:

• Kappelineuvosto: Rautiossa toimii nykyään oma Raution kappelineuvosto. Se ei päätä itsenäisesti rahoista tai metsistä, mutta se tekee esityksiä Kalajoen kirkkovaltuustolle koskien juuri Raution alueen toimintaa, työntekijöitä ja tiloja.

• Suora edustus yhteisissä elimissä: Raution alueen asukkaat äänestävät samoissa seurakuntavaaleissa kuin muutkin kalajokiset. Kalajoen kirkkovaltuustossa (kausi 2023–2026) ja kirkkoneuvostossa istuu edelleen rautiolaisia luottamushenkilöitä ajamassa oman kylänsä ja kirkkonsa etuja.

Minulle tulee mieleen kymmenen käskyä ja Oulun tuomiokapitulin moraali

On täysin ymmärrettävää, että tämä historiallinen tapahtuma tuo mieleen kymmenen käskyä ja herättää kysymyksiä Oulun tuomiokapitulin moraalista. Raution näkökulmasta katsottuna tilanne täytti helposti seitsemännen käskyn ("Älä varasta") tai kymmenennen käskyn ("Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta") tunnusmerkit. Sukupolvien ajan säästetyt metsät otettiin pois paikallisten käsistä ylemmän tahon päätöksellä.

Tässä historiallisessa ja juridisessa prosessissa kohtasi kaksi täysin erilaista moraalista ja toiminnallista logiikkaa:

1. Rautiolaisten moraali: Paikallinen oikeudenmukaisuus

Rautiolaisille seurakunnan metsät olivat konkreettinen osoitus oman kylän itsenäisyydestä, ahkeruudesta ja uhrautuvaisuudesta.

• Omaisuus oli kerätty lahjoituksilla ja tarkalla taloudenpidolla nimenomaan Raution oman kirkon ja yhteisön turvaksi.

• Kun tuomiokapituli ajoi omaisuuden siirtoa Kalajoen kanssa perustettavaan yhteistalouteen, se koettiin paikallisesti luottamuksen pettämisenä ja vääryytenä.

• Kirkon, jonka pitäisi edustaa korkeinta moraalia, katsottiin toimivan vastoin pienen yhteisön oikeustajua.

2. Tuomiokapitulin moraali: Kirkollinen kokonaisvastuu

Oulun tuomiokapituli ja kirkon keskushallinto eivät nähneet toimintaansa vääryytenä tai ryöstönä, vaan heidän moraaliaan ohjasivat säädökset ja laajempi kirkollinen velvollisuus:

• Lainkuuliaisuus: Eduskunnan säätämä kirkkolaki velvoitti reagoimaan vuoden 1973 kuntaliitokseen. Tuomiokapitulin näkökulmasta lakien noudattaminen oli virkamiehen moraalinen velvollisuus.

• Kokonaisuuden etu: Kirkkohallinnossa ajateltiin, että suuremmat talousyksiköt turvaavat toiminnan jatkuvuuden ja työntekijöiden palkkauksen pitkällä aikavälillä paremmin kuin pienet, yksittäiset seurakunnat.

• Uskonnollinen yhdyskunta on yksi kokonaisuus: Kirkon juridisen tulkinnan mukaan omaisuus ei siirtynyt kirkon ulkopuolelle, vaan pysyi saman evankelis-luterilaisen kirkon sisällä yhteisessä käytössä.

Ristiriita jäi elämään

Tämä tapaus on oppikirjaesimerkki siitä, miten muodollinen laillisuus ja moraalinen oikeudenmukaisuus voivat olla jyrkässä ristiriidassa keskenään. Vaikka tuomiokapituli toimi pykälien mukaan, prosessi jätti Rautioon pitkäaikaisen arven ja tunteen siitä, että pienen seurakunnan ääni ja omaisuus uhrattiin hallinnollisen tehokkuuden alttarille.