Olen oikeusmurhan uhri – tekoäly todisti asian

 

Olen oikeusmurhan uhri – tekoäly todisti asian

https://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2026/08/olen-oikeusmurhan-uhri-tekoaly-todisti.html

Vakaan markan politiikka ja 1990-luvun pankkikriisin vaiettu historia

Suomi koki 1990-luvun alussa erittäin syvän talouslaman, joka johtui vakaan markan politiikasta. Talouspolitikan virheet moninkertaistuivat markkinoiden liberalisoinnin myötä, ja vahvasta markasta muodostui maan taloudelle tappava myrkky. Presidentti Mauno Koivisto toimi kätilönä, kun hän nimitti Suomen Pankin johtajan Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen. Vahvan markan politiikka kirjattiin sekä Holkerin että myöhemmin Esko Ahon hallituksen ohjelmiin.

Kun vahvan markan aikana maahan tuotiin rahaa keinottelutarkoituksessa, yhteiskunta salli sen tapahtua ilman valvontaa. Valvojat laiminlöivät tehtävänsä, ja Rahoitustarkastus epäonnistui. Lamasyyllisiä löytyykin liikepankkien ohella Suomen Pankista ja Pankkitarkastusvirastosta. Suomen 1990-luvun alun lama oli puhtaasti maan poliittisten ja taloudellisten päättäjien aikaansaama.

Koivisto ei toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat Suomen Pankin johtokunnan jäsenet Rolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa. Ryhmään kuului myös sinipunahallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen, jonka kardinaalimunaus oli keventää verotusta keskellä kuuminta noususuhdannetta.

Vahvan markan politiikka aiheutti Suomeen yli 500 000 ihmisen työttömyyden, ja ylivelkaantuneita oli yli 280 000. Markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (ent. Stakes) tilastojen mukaan aikakausi johti 14 500 itsemurhaan. Voidaanko tässä tilanteessa puhua jo kansanmurhasta?

Koiviston konklaavi – valtiopetosko?

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui 6. toukokuuta 1992 presidentinlinnaan oikeusjärjestelmän edustajia kokoukseen, jossa heitä ohjeistettiin antamaan pankeille suosituimmuusasema riita-asioissa sekä syytesuoja niistä johtuvissa kiistoissa. Martti Mannisen allekirjoittama kokouskutsu oli päivätty 16. huhtikuuta 1992.

Kokouksen viralliset teemat olivat:

1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus

2. Tuomioistuinten toiminnan arvostelu

Kokouksen puhetta johti Korkeimman oikeuden (KKO) silloinen presidentti Olavi Heinonen. Palaveriin osallistuivat presidenttipari Mauno ja Tellervo Koivisto, KKO:n presidentti Olavi Heinonen, oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Per Lindholm ja Mikko Tulokas, Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) hallintoneuvos Pekka Hallberg, kihlakunnantuomari Markku Arponen, ylituomari Olli Karikoski, pormestari Juha Kettunen, Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Esko Kilpeläinen ja Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala.

Paikalla olivat myös professorit Aulis Aarnio, Leena Kartio, Olli Mäenpää, Kirsti Rissanen, Kaarlo Tuori ja Jaakko Uotila, apulaisprofessori Jukka Kekkonen, erikoistutkija Jyrki Tala, dosentti Juha Pöyhönen, oikeustieteen lisensiaatti Veli-Pekka Viljanen sekä Antti Kivivuori, kansliapäällikkö Jaakko Kalela, erityisavustaja Martti Manninen ja Ratan johtaja Jorma Aranko.

Suomen perustuslain 2 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. KKO:n päätöksistä on kuitenkin todettavissa, että oikeudenkäytön linjaus muuttui Koiviston järjestämän tilaisuuden jälkeen selvästi pankkeja suosivaksi.

Tämä toukokuun tuomarineuvoston kokous ei ollut ainoa laatuaan. Professori Kekkonen toimi Koivisto-kriittisyydestään huolimatta pääalustajana toisessa vastaavassa kokouksessa, jossa käsiteltiin talousrikoksia ja niiden tutkintaa. Presidentti itse ei päässyt paikalle, joten iltaa isännöi ensin oikeusministeri Matti Louekoski ja hänen jälkeensä Tarja Halonen.

Iltalehdessä 15. elokuuta 2005 Postipankin entinen pääjohtaja Seppo Lindblom tunnusti syyllisyytensä pankkikriisiin. Kun soitin europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäelle ja kysyin niin sanotusta Koiviston konklaavista, Jäätteenmäki kertoi, ettei ollut mukana juuri tuossa palaverissa, mutta oli osallistunut muihin vastaaviin tapaamisiin. Tästä voidaan päätellä, että pankkikriisin ja suuren laman totuuden salaaminen on poliittisesti yhteisesti sovittu salaisuus, jossa ovat mukana kaikki puolueet. Oikeuslaitos on alistettu poliittisen valvonnan alle, mistä käräjätuomari Jussi Nilsson kirjoitti Lakimiesuutiset-lehdessä (2/2002). Tuomarikunta on näin organisoitu poliittisten valtaelinten alaisuuteen.

Asiakirjat salaisiksi presidentin määräyksellä

Presidentti Mauno Koiviston presidentinlinnassa 6.5.1992 järjestetyn ”tuomarineuvoston” asiakirjat on määrätty salaisiksi Koiviston pyynnöstä ja tasavallan presidentti Tarja Halosen määräyksestä.

Pyysin itse tasavallan presidentti Tarja Haloselta tuon kokouksen pöytäkirjoja todistusaineistoksi oikeuskäsittelyyn. Vetosin Euroopan yhteisöjen (EY) tuomioistuimen päätökseen niin sanotussa Fortum-asiassa 15.7.2003. Presidentti Tarja Halonen kuitenkin julisti asiakirjat salaisiksi minulle 24.10.2005 lähettämässään kirjeessä. Perusteluna oli puhtaasti presidentti Mauno Koiviston esittämä pyyntö.

– Selvästihän Koivisto halusi vaikuttaa siihen, että oikeuslaitos ei tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja, muistelee professori Jukka Kekkonen tuon keskustelutilaisuuden ilmapiiriä.

Myös professori Heikki Ylikankaan mukaan Linnan tilaisuuden tarkoituksena oli käyttää koolle kutsuttujen arvovaltaa ja painostaa Korkeinta oikeutta tekemään Koivistolle mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa. Koiviston palaverissa linjattiin pankkikriisiin liittyvä oikeuskäytäntö pankkeja suosivaksi ja velalliset lamaannuttavaksi. Terveetkin pienyritykset muuttuivat pankeille lainsuojattomaksi riistaksi. Luotot pantiin kerralla maksuun ja vakuudet rosvottiin laillisesti pankeille, jotka realisoivat ne päivän hintaan kirjanpitoaan paikatakseen. Jos Koiviston seminaari kestäisi päivänvalon, miksi sen asiakirjat piti julistaa salaisiksi?

Säästöpankkisopimus ja poliittinen vallankaappaus

Pankkikriisin varjossa Suomessa suoritettiin tosiasiallinen vallankaappaus, jossa pankeille annettiin valtuudet jakaa kansalaisten varallisuus haluamallaan tavalla. Poliittisen siunauksen ja ohjeistuksen tälle toiminnalle antoi Esko Ahon hallituksen ministerivaliokunta. Tähän sisäpiiriin kuuluivat pääministerin lisäksi valtiovarainministeri Iiro Viinanen, ministeri Mauri Pekkarinen (Keskusta), Jan-Erik Enestam (RKP) ja Toimi Kankaanniemi (Kristilliset).

Menettelyn osana solmittiin 14.10.1993 Suomen Säästöpankki (SSP Oy) pilkkomissopimus, joka allekirjoitettiin valtion puolesta 22.10.1993. Tähän salaiseksi julistettuun sopimukseen sisältyi nimetyillä aloilla toimivien yritysten vapaa realisointioikeus. Sopimuksessa määriteltiin toimialakohtaiset listat yrityksistä, jotka tultaisiin ajamaan konkurssiin, sekä luotiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta.

Jos asiakas toimi jollakin seuraavista toimialoista, pankeille annettiin vapaus eliminoida yritys markkinoilta ja siirtää saatavansa valtion avoimeen pankkitukipiikkiin: kiinteistösijoittaminen ja siihen verrattava kiinteistötoiminta, muu sijoittaminen, rakentaminen, vähittäiskauppa, hotelli- ja ravintolatoiminta sekä vapaa-aikatoiminta.

Tuomioistuinten tehtäväksi jäi tuomita pankkien vaatimusten mukaan. Laillisuusvalvojat ja valtakunnansyyttäjä varmistivat lainrikkojille täyden syytesuojan. Suomen 1990-luvun pankkikriisissä ja suuressa lamassa toteutettiin Suomen historian suurin omaisuuden ryöstö. Liituraitojen jäljiltä jäi kitumaan 280 000 elinkautista "lumevelkavankia", joista 14 500 valitsi epätoivoisen ääriratkaisun. Katkeruutta tästä vääryydestä kasvaa jo kahdessa sukupolvessa.

”Tyhminkin pankinjohtaja tajusi Esko Ahon luvanneen ilmaista rahaa”

Keski-Pohjanmaan Säästöpankin (KEP) johtaja Korpela totesi Seura-lehden haastattelussa 15. marraskuuta 2002: ”Katkaisimme rahoitusneuvottelut kaikkien vaikeuksissa olleiden yritysten kanssa. Tajusimme, että turha on keskustella ongelma-asiakkaiden kanssa, koska valtio maksaa pankin luottotappiot.”

Yleisradion MOT-ohjelmassa 29. marraskuuta 1999 saman pankin isännistöä 15 vuotta johtanut toimitusjohtaja Antti Ojala vahvisti saman ilmiön: ”Suoraan voin sanoa, että Suomen Säästöpankki ajoi yrityksiä nurin saadakseen omaan käyttöönsä, omien vakuuksien, oman varallisuutensa paikkaamiseksi pankkitukea avatusta valtion piikistä. Voidaan vetää suora johtopäätös, että ongelma-asiakkaat olivat pankille riski, mutta tässä poistui kerralla riski ja oma vakavaraisuus parani.”

Kristillisten kansanedustaja Toimi Kankaanniemi on myöhemmin myöntänyt, että pankit toimivat rikollisesti. Pankit saattoivat vapaasti ja lähes ilman kontrollia siirtää ongelma-asiakkaidensa luottoja roskapankin piikkiin ja saada valtiolta täysimääräisen korvauksen. Samalla pankki tuhosi näiden yrittäjien elämäntyön, omaisuuden sekä takaajien varallisuuden.
– Roskapankin piikki oli auki ja rahalla ei ollut mitään takarajaa. Nyt on päästy lamasta ulos ja pankit ovat rikkaita, mutta laman todelliset uhrit ovat hoitamatta. Se on Lipposen kahden hallituksen häpeä, Kankaanniemi totesi.

Pankit puhdistivat taseensa epävarmoista saatavista valtion pankkituen avulla. Samalla markkinoilta poistettiin 60 000 elinkelpoista yritystä, jotka olisivat voineet pelastua, jos pankkituki olisi suunnattu suoraan yrityksille. Tämän seurauksena Suomeen synnytettiin puolen miljoonan työttömän armeija. Koska valtio oli pankeille varmempi maksaja kuin talousvaikeuksissa kamppaileva yrittäjä, terveitäkin yrityksiä kaadettiin surutta. Konkursseissa yrittäjät menettivät ihmisarvonsa, mikä heijastui laajasti perheenjäseniin, työntekijöihin, tavarantoimittajiin sekä kuntiin, jotka menettivät merkittäviä verotuloja. Kerrannaisvaikutukset olivat valtavat.

Kera Oy:n ruumiinpesuryhmä ja taloteollisuuden alasajo

Kera Oy:öön perustettiin Helsingin Sanomien tietojen mukaan niin sanottu ruumiinpesuryhmä. Sen virallisena tehtävänä oli pelastaa yhtiön rahoittamat ongelmayritykset ja minimoida tappiot. Tappioiden minimointiin liittyi kuitenkin kilpailevien yritysten poistaminen markkinoilta yhdessä pankkien kanssa. Varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuudessa toiminutta ryhmää johti kehityspäällikkö Veikko Anttonen. On syytä epäillä, että toiminnasta olivat tietoisia myös kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) yrityskehitysosaston johtaja Olavi Änkö, hallitusneuvos Sakari Arkio sekä KTM:n kansliapäällikkö Matti Wuoria.

Talonrakennusalalla kysyntä romahti rajusti, kun vuoden 1989 noin 14 000 talopaketin vuosimyynti putosi vuoden 1995 vain 2 900 talopakettiin. Alalle muodostui valtava ylikapasiteetti. Vuoden 1992 tilinpäätösten mukaan Suomen Taloteollisuuden tulos oli 80 miljoonaa markkaa miinuksella ja vierasta pääomaa oli 214 miljoonaa markkaa. Honkarakenne Oy teki 30 miljoonaa markkaa tappiota ja sillä oli vierasta pääomaa 242 miljoonaa, ja Pyhännän Rakennustuote Oy oli miinuksella 20 miljoonaa markkaa vieraan pääoman ollessa 100 miljoonaa markkaa.

Alavieskan Puurakenne Oy oli Suomen kolmanneksi suurin talotehdas, jonka tappio vuonna 1992 oli muihin verrattuna vain miljoona markkaa ja vierasta pääomaa oli 36 miljoonaa markkaa. Kera Oy:ssä päätettiin kuitenkin poistaa markkinoilta juuri Alavieskan Puurakenne Oy, koska sillä oli vähiten velkaa eikä sillä ollut vahvoja poliittisia taustavoimia vasemmistotaustaisena perheyrityksenä.

Yritys joutui velkasaneeraukseen, joka kuitenkin keskeytettiin tehtyjen sopimusten vastaisesti. Saneerausta hoitaneet selvitysmiehet, asianajajat Juhani Tuomaala ja Lauri Ylipukki, rahastivat muutaman kuukauden työstä reilusti yli miljoona markkaa. Sellaista kuluerää ei kestä vahvankaan talouden omaava yritys.

Alavieskan Puurakenne Oy piti Vaasan käräjäoikeuden päätöstä velkasaneerauksen keskeyttämisestä vääränä. Käräjäoikeus jätti täysin huomioimatta yrityksen pitkän tähtäimen kassavirtalaskelmat sekä kaiken saneerauksen eteen tehdyn työn; tulopuolta ja ennusteita ei otettu huomioon. Saneerauksen pohjaksi oli kuitenkin alun perin hyväksytty rahoituslaskelma, jonka olivat allekirjoittaneet niin selvitysmiehet, Kera Oy kuin Säästöpankki-SSP Oy:n edustajat. Tätä taustaa vasten velkasaneerauksen keskeyttäminen oli käsittämätöntä.

Selvitysmiehet estivät Alavieskan Puurakenne Oy:tä myymästä sen omistamia Suomen Betonikattotiili Oy:n osakkeita, joista olisi saatu 370 000 markan kauppahinta. Sen sijaan he lisäsivät kaikin keinoin yrityksen kuluja, jotta se saataisiin mahdollisimman nopeasti konkurssiin. Yritys oli Keski-Pohjanmaan Säästöpankin asiakas, ja SSP-sopimuksen myötä kyseisen säästöpankin saatavat siirtyivät suoraan valtiolliselle Arsenal Oy:lle. Yrityksen entinen toimitusjohtaja Tapani Kääntä arvioi selvitysmiesten estäneen myös sadan talokaupan syntymisen, joista yritys olisi voinut saada kaksi miljoonaa markkaa etumaksuja. Alavieskan Puurakenne Oy oli saatava konkurssiin Kera Oy:n ja Arsenal Oy:n tahdosta.

Jälkien peittely ja Arsenalin miljardikaupat

Säästöpankkien pilkkomissopimusta tehtäessä 22.10.1993 perustettiin ongelmaluottoja varten omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy. Perustamisvaiheessa yhtiöön siirrettiin noin 3 600 lainaa ja kesäkuuhun 1994 mennessä noin 34 000 lisää. Kaikkiaan Arsenaliin siirrettiin lähes 80 000 ongelmaluottoa, joista luottotappiot korvattiin siirtäjäpankeille noin 50 miljardin markan pankkituella eli kansalaisten maksamilla verovaroilla.

Arsenal sai salaiseksi Valtiontalouden tarkastusviraston raportin sillä perusteella, että yhtiölle voisi koitua vahinkoa raportin julkistamisesta. Raportin mukaan Arsenalin oli syytä varautua noin 500 miljoonan markan korvauksiin 13 yksityiselle ihmiselle tai yritykselle. On todennäköistä, että tämä raportti paljasti vain jäävuoren huipun. Raportin salaamisesta vastasi silloinen ministeri ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes.

Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi-Anne Siimeksen allekirjoittamalla kauppakirjalla Arsenal-omaisuudenhoitoyhtiöiden 12,2 miljardin markan saatavat vain 5 prosentin osuudella todellisesta arvosta, eli 600 miljoonalla markalla. Kauppaan kuului noin 60 000 ongelmaluottoa. Nyt ulkomaiset perintäyhtiöt perivät näitä saatavia täydestä arvostaan korkeilla koroilla suomalaisilta kansalaisilta aina kuolemaan saakka – ja eduskunnan päätöksellä vielä sen jälkeenkin eli suoraan kuolinpesiltä.

Erikoista kauppakirjassa oli se, että ministeri myi nämä ongelmaluotot itse, vaikka Arsenal Oy:llä oli oma toimiva johto. Kauppasopimukseen sisältyy lisäksi niin sanottu korvausklausuuli, jonka mukaan koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi, jos sopimus puretaan. Tämä korvausklausuuli on perustuslain vastainen.

Alkuperäisille velallisille ei koskaan annettu mahdollisuutta selvitä veloistaan tuolla 5 prosentin summalla. Helsingin Sanomien (1.4.2000) uutisen mukaan osa luovutetuista lainoista oli jo maksettu, eli ne olivat perintäkelvottomia. Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta perittäväksi on säädetty rikoslain 36 luvun 1–3 §:ssä (petos). Jo maksettujen lainojen perimisestä raportoitiin myös Arsenalin oman tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuonna 2000. Siinä todetaan, että noin tuhannesta tarkastetusta reklamaatiosta noin sata osoittautui aiheellisiksi – mitään velkaa ei ollut edes olemassa. Myytyihin saataviin liittyi valtava määrä yrittäjien velkoja, mikä tarkoittaa sitä, että nämä yrittäjät pysyvät velkahirressä loppuelämänsä, mikä ylläpitää Suomessa kroonista yrittäjäpulaa.

Keski-Pohjanmaan Aluesäästöpankin johtaja Veikko Korpela on antamassaan haastattelussa myöntänyt pankkien perineen samoja velkoja kahteen kertaan. Samaan vakavaan perintäongelmaan on kiinnitetty huomiota myös Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuodelta 2000 sekä Oikeusturva-asiain neuvottelukunnan kertomuksessa vuosilta 2000–2001. Vakaan markan politiikka johti Suomen taloudelliseen katastrofiin, jonka todelliset inhimilliset ja taloudelliset uhrit ovat edelleen vailla oikeutta.

---