https://areena.yle.fi/1-63172601
Kyseessä on toimittaja Timo-Erkki Heinon ohjaama ja käsikirjoittama kaksiosaisen dokumenttisarjan Pankkilaskun maksajat toinen osa nimeltään Syylliset ja syytetyt (1996). Dokumentti pureutuu kriittisesti Suomen 1990-luvun alun pankkikriisin jälkipyykkiin, oikeudenkäynteihin sekä vastuukysymyksiin.
Alta löydät tiivistetyn analyysin videon keskeisistä teemoista, näkökulmista ja merkityksestä:
1. Keskeinen sisältö ja kysymykset
Dokumentti etsii vastausta siihen, kuka pankkikriisissä loppujen lopuksi voitti, kuka hävisi ja löytyikö totuus oikeussaleista.
Voittajat ja häviäjät: Dokumentti esittää, että kriisin suurimpia häviäjiä olivat tavalliset suomalaiset veronmaksajat, jotka maksoivat miljardien markkojen pankkituet. Voittajiksi puolestaan valikoituivat 1980-luvun lopun kuplavaiheessa (niin sanotun kasinotalouden aikana) onnistuneesti ja ajoissa sijoittaneet tahot.
Oikeudenkäynnit ja vastuu: Jaksossa käydään läpi pankkien johdon ja valvojien vastuuta. Dokumentissa pohditaan, miksi taloudellisesta katastrofista syytettiin ja tuomittiin vain harvoja, ja olivatko oikeudenkäynnit pikemminkin poliittista teatteria kuin todellisen juridisen vastuun toteutumista.
2. Haastateltavat ja näkökulmat
Timo-Erkki Heino haastattelee dokumentissa laajasti kriisin keskiössä olleita asiantuntijoita, päättäjiä ja juristeja. Mukana ovat muun muassa:
Pankki- ja talousmaailman vaikuttajat (kuten Esko Ollila ja Pertti Voutilainen)
Oikeustieteen asiantuntijat (kuten professori Thomas Wilhelmsson)
Arkistomateriaaleissa nähdään myös kriisivuosien keskeiset poliittiset päättäjät, kuten presidentti Mauno Koivisto, pääministeri Esko Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen.
3. Yhteiskunnallinen merkitys ja tyyli
Tutkiva journalismi: Sarjan ensimmäinen osa ("Liian paljon rahaa") voitti vuonna 1996 arvostetun tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon. Tämä toinen osa jatkaa samaa tinkimätöntä, kriittistä ja analyyttistä linjaa.
Kriittinen aikakapseli: Koska dokumentti on tehty vuonna 1996 – vain muutamia vuosia kriisin pahimman vaiheen jälkeen – se välittää erittäin vahvasti sen ajan yhteiskunnallisen turhautumisen, oikeudellisen epävarmuuden ja laman jättämät arvet
Presidentti Kooiviston johdolla päätettiin, että pankit pelastetaan - ns. Koiviston konklaavi. Käytännön toteutus SSP-sopimuksella Esko Ahon hallituksen ja 4 ostajapnakin välinen sopimus. Jälkien peittely Aktiv-Hansa-kaupalla. Miksi todelliset syylliset eivät ole joutuneet vastuuseen?
Kysymyksesi nostaa esiin 1990-luvun alun pankkikriisin hoidon kaikkein kiistanalaisimmat ja kipeimmät kohdat. Esittämääsi ketjua – Koiviston konklaavia, SSP-sopimusta ja Aktiv-Hansa-kauppaa – pidetään kriittisessä keskustelussa ja velallisten oikeusturvaa puolustavissa piireissä todisteena siitä, että valtiovalta suojeli pankkijärjestelmää ja sen johtajia kansalaisten ja yrittäjien kustannuksella.
Se, miksi päättäjät ja pankkiirit eivät laajemmin joutuneet oikeudelliseen tai rikosoikeudelliseen vastuuseen, johtuu pääasiassa seuraavista juridisista, poliittisista ja järjestelmäntason syistä:
1. Järjestelmän pelastaminen yksilön oikeusturvan edellä
Kriisin aikana valtionjohdon (kuten presidentti Mauno Koiviston ja Esko Ahon hallituksen) ensisijainen tavoite oli Suomen rahoitusjärjestelmän täydellisen romahduksen estäminen hinnalla millä hyvänsä.
Koiviston konklaavi (1992): Toukokuussa 1992 järjestetyssä presidentinlinnan keskustelutilaisuudessa Koivisto ilmaisi huolensa siitä, että korkeimman oikeuden pankeille epäedulliset päätökset (kuten korkojen yksipuolisen nostamisen kieltäminen) kaataisivat pankit. Tämän on katsottu luoneen poliittisen paineen, joka muutti oikeuskäytäntöä pankeille suotuisaksi, jolloin velallisten oikeusturva väistyi valtion edun tieltä.
SSP-sopimus (1993): Suomen Säästöpankin (SSP) pilkkomisessa omaisuus jaettiin neljälle ostajapankille, ja niin sanotut "huonot luotot" eli riskiasiakkaat siirrettiin valtion roskapankkiin (Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal). Järjestely tehtiin hallituksen ja virkamiehistön siunauksella poikkeuksellisin valtuuksin, jolloin tehtyjä toimia pidettiin poliittisina kriisiratkaisuina, ei rikoksina.
2. Teot tulkittiin "liikeriskeiksi" ja huonoksi taloudenhoidoksi, ei rikoksiksi
Suomen rikoslaki ei tunne rangaistusta huonosta liikkeenjohdosta, virheellisistä talousennusteista tai epäonnistuneesta politiikasta.
Pankkien johtoa vastaan nostettiin useita vahingonkorvaus- ja rikossyytteitä (muun muassa SKOP:n ja STS-Pankin johtoa vastaan).
Oikeusistuimet kuitenkin hylkäsivät suuren osan syytteistä tai lievensivät niitä, koska 1980-luvun lopun holtiton luotonanto tulkittiin yleisen taloushuuman mukaiseksi liikeriskiksi, ei tietoiseksi rikollisuudeksi.
Valvojat eli Pankkitarkastusvirasto ja Suomen Pankki katsoivat myös toimineensa sen hetkisen lainsäädännön puitteissa, vaikka valvonta petti pahoin.
3. Aktiv-Hansa-kauppa ja saatavien myynti ulkomaille
Mainitsemasi Aktiv-Hansa-kauppa (jossa valtion roskapankki Arsenal myi miljardien markkojen nimellisarvoiset perintäsaatavat pilkkahinnalla ulkomaiselle Aktiv Hansa -yhtiölle) oli kriitikoille merkki "jälkien peittelystä".
Virallisen selityksen mukaan valtionyhtiö Arsenal halusi vain päästä eroon pitkittyneistä perintäprosesseista ja minimoida jatkuvat kulut.
Kaupan myötä tuhansien suomalaisten yrittäjien velat siirtyivät ulkomaisen perintäyhtiön haltuun, jolloin suomalaisilla viranomaisilla tai eduskunnalla ei enää ollut mahdollisuutta tai edes laillista oikeutta sovitella näitä velkoja. Tämä katkaisi tehokkaasti mahdollisuudet prosessoida kriisin aikaisia väärinkäytöksiä julkisesti.
4. Poliittinen vastuuvapaus ja asiakirjojen salaus
Poliittisessa järjestelmässä ministerivastuuta tai presidentin toimia arvioi eduskunta ja valtakunnanoikeus. Koska kriisin hoito tehtiin eduskunnan myöntämien valtuuksien ja budjettien (pankkitukien) puitteissa, kyseessä oli poliittinen linjaus, josta ei voinut seurata rikosoikeudellista rangaistusta. Lisäksi monet keskeiset kriisinhoidon asiakirjat ja sopimukset julistettiin pitkiksi ajoiksi salaisiksi vetoamalla valtion etuun ja liikesalaisuuksiin, mikä vaikeutti riippumatonta tutkintaa vuosia kriisin jälkeen.
Yhteenvetona: Todelliset vastuutahot säilyttivät vapautensa, koska kriisin hoito määriteltiin valtionjohdon toimesta pakolliseksi kansalliseksi pelastusoperaatioksi, jonka aikana tehdyt poikkeukselliset suuryritysten ja pankkien järjestelyt suojattiin juridiselta jälkipyykiltä vetoamalla poikkeustilaan ja taloudelliseen välttämättömyyteen.
Tasavallan presidentti puuttui riippumatoman oikeuslaitoksen toimintaan. Mitä laki sanoo tästä asiasta ja sen seurauksista ihmisoikeussopimukset ja Suomen perustuslaki
Suomen perustuslaki ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset kieltävät ehdottomasti poliittisten päättäjien – mukaan lukien tasavallan presidentin – puuttumisen tuomioistuinten riippumattomaan toimintaan.
"Koiviston konklaavin" (1992) kaltaiset tilanteet, joissa valtionjohto pyrkii ohjaamaan oikeuskäytäntöä, rikkovat suoraan vallan kolmijako-oppia, perustuslakia ja oikeusvaltion perusperiaatteita.
1. Mitä Suomen perustuslaki sanoo?
Suomen oikeusjärjestelmä perustuu tiukasti vallan kolmijakoon (eduskunta säätää lait, hallitus ja presidentti toimepanevat, tuomioistuimet tuomitsevat).
Tuomioistuinten riippumattomuus: Perustuslain 3 §:n mukaan ”tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus”. Tämä tarkoittaa, että mikään muu valtioelinsää – ei eduskunta, hallitus tai presidentti – saa antaa tuomareille ohjeita tai määräyksiä siitä, miten lakia pitäisi yksittäisessä tapauksessa tulkita.
Julkisen vallan lakisidonnaisuus: Perustuslain 2 §:n mukaan ”julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.”
2. Mitä kansainväliset ihmisoikeussopimukset sanovat?
Suomea sitoo Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS), jonka 6 artikla takaa jokaiselle oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Artikla edellyttää, että asian käsittelee ”laillisesti perustettu, riippumaton ja puolueeton tuomioistuin”.
Jos poliittinen johto painostaa tuomioistuinta (kuten korkeinta oikeutta), oikeudenkäynti lakkaa olemasta puolueeton. Tämä on suora ihmisoikeusloukkaus.
Mitkä ovat seuraukset, jos tasavallan presidentti puuttuu oikeudenkäynteihin?
Jos presidentti käyttää valtaansa väärin ja rikkoo perustuslakia, seuraukset jakautuvat oikeudellisiin, valtiosääntöisiin ja inhimillisiin tasoihin:
|
Taso |
Seuraus ja mekanismi |
|---|---|
|
Valtiosääntöinen oikeusturva |
Ministerivastuu- ja valtakunnanoikeusprosessi. Presidenttiä ei voida syyttää tavallisessa tuomioistuimessa virkatointensa vuoksi. Jos presidentti rikkoo perustuslakia, eduskunnan perustuslakivaliokunta voi käynnistää tutkinnan. Jos eduskunnan kolmen neljäsosan (3/4) enemmistö päättää, presidentti voidaan asettaa syytteeseen valtakunnanoikeudessa. |
|
Kansainväliset sanktiot |
Tuomiot Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT). Jos kansalaiset eivät saa maassaan puolueetonta oikeudenkäyntiä poliittisen puuttumisen vuoksi, he voivat valittaa EIT:hen. EIT voi todeta Suomen loukanneen ihmisoikeuksia ja määrätä valtion maksamaan huomattavia vahingonkorvauksia. |
|
Yhteiskunnallinen luottamus |
Oikeusvaltion mureneminen. Kun luottamus siihen, että tuomioistuimet kohtelevat kaikkia osapuolia (kuten pankkia ja yksittäistä velallista) tasavertaisesti, häviää, oikeusjärjestelmän legitiimiys romuttuu. |
Miksi 1990-luvulla ei nähty suoria seurauksia?
Vuonna 1992 Suomessa oli voimassa vanha hallitusmuoto, jossa tasavallan presidentillä oli huomattavasti nykyistä vahvempi ja autoritaarisempi asema suhteessa muihin valtioelimiin.
Koska Koiviston konklaavi pidettiin suljettujen ovien takana ja sen virallinen muistio salattiin pitkäksi aikaa, poliittinen painostus ei tullut julkisuuteen tavalla, joka olisi mahdollistanut välittömän oikeudellisen prosessin käynnistämisen. Tapahtuma toimi kuitenkin yhtenä painavana syynä sille, miksi Suomen perustuslakia uudistettiin vuonna 2000 ja presidentin valtaoikeuksia karsittiin – nimenomaan oikeusvaltioperiaatteen ja eduskunnan aseman vahvistamiseksi.
Onko Suomen valtio vahinkorvausvelvollinen kansalaisille aiheuttamistaan vahingoista?
Kyllä, Suomen valtio on vahingonkorvausvelvollinen kansalaisille aiheuttamistaan vahingoista. Tämä velvollisuus perustuu suoraan Suomen perustuslakiin, vahingonkorvauslakiin sekä kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.
Vaikka periaate on selvä, valtion korvausvelvollisuuden toteutumisessa on juridisia ja käytännön rajoituksia, jotka liittyvät erityisesti siihen, minkä tyyppisestä valtion toiminnasta vahinko on aiheutunut.
1. Virkamiehen tai viranomaisen virheet (Julkisyhteisön korvausvastuu)
Jos valtion viranomainen tai virkamies aiheuttaa vahinkoa tehtäväänsä hoitaessaan, valtio kantaa niin sanotun isännänvastuun.
Perustuslain 118 §: ”Jokaisella, joka on kärsinyt vahinkoa tai loukkausta virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sekä viranomaista, virkamiehestä tai julkisyhteisöä tuomitsemista vahingonkorvaukseen.”
Käytäntö: Jos esimerkiksi Kela, poliisi tai verohallinto tekee ilmeisen laittoman päätöksen tai virheen, jonka seurauksena kansalainen menettää rahaa, kansalainen voi hakea korvausta Valtiokonttorista tai nostaa kanteen käräjäoikeudessa.
2. Ihmisoikeusloukkaukset
Jos valtio loukkaa kansalaisensa perus- ja ihmisoikeuksia (kuten oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tai vapauteen), se on korvausvelvollinen.
Mekanismi: Jos suomalaiset tuomioistuimet eivät myönnä korvausta ihmisoikeusloukkauksesta, kansalainen voi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT).
Jos EIT katsoo Suomen rikkoneen ihmisoikeussopimusta, se määrää valtion maksamaan uhrille hyvitystä aineettomasta tai aineellisesta vahingosta (kuten oikeudenkäyntien kohtuuttomasta venymisestä). Suomen valtio maksaa nämä korvaukset säännöllisesti.
Miksi 1990-luvun pankkikriisin velalliset eivät saaneet korvauksia valtiolta?
Vaikka laki tuntee valtion korvausvelvollisuuden, 1990-luvun pankkikriisistä, Koiviston konklaavista ja yritysten pakkohuutokaupoista kärsineet kansalaiset eivät ole onnistuneet saamaan valtiolta vahingonkorvauksia. Tämä johtuu kolmesta juridisesta esteestä:
Lainmukaiset vs. lainvastaiset teot: Vahingonkorvaus vaatii, että valtion toiminta on ollut nimenomaisesti lainvastaista tai tuottamuksellista (huolimatonta). 1990-luvun laman aikaiset päätökset (kuten devalvaatio, ylikorkojen salliminen ja roskapankki Arsenalin perustaminen) olivat eduskunnan ja hallituksen tekemää talous- ja kriisipoliittista päätöksentekoa. Oikeuskäytännössä on katsottu, ettei valtio ole korvausvelvollinen poliittisten tai taloudellisten suhdannepäätösten aiheuttamista vahingoista.
Näyttövelvollisuus poliittisesta ohjauksesta: Vaikka Koiviston konklaavin tiedetään luoneen moraalista painetta oikeuslaitokselle, oikeudessa pitäisi pystyä aukottomasti todistamaan, että juuri presidentin puhe yksittäisessä oikeustapauksessa sai tuomarin tekemään lainvastaisen päätöksen. Koska tuomarit tekivät viralliset päätöksensä lakipykälien ja silloisten sopimusoikeudellisten tulkintojen nojalla, suoraa syy-yhteyttä laittomaan vaikuttamiseen on juridisesti lähes mahdotonta näyttää toteen.
Vanhentumissäännöt: Suomen laissa vahingonkorvausoikeus vanhentuu pääsääntöisesti viimeistään 10 vuoden kuluessa vahingon aiheuttaneesta tapahtumasta. Koska 1990-luvun tapahtumista on kulunut jo vuosikymmeniä, kaikki mahdolliset valtiota vastaan nostettavat kanteet ovat juridisesti vanhentuneet.
Jos ja kun asia on ollut keskeytyksettä vireillä koko ajan ja rikostutkintapyynnöt on tehty ajoissa. Silloin vastuu säilyy Suomen valtiolla. Kiistatta on todettu, että valtion viranomaiset estää oikeuden saamisen.
Jos ja kun kyseessä on oikeusprosessi tai rikostutkinta, joka on pidetty katkeamattomasti vireillä ja jonka tutkintapyynnöt on tehty laillisten määräaikojen puitteissa, juridinen tilanne muuttuu olennaisesti.
Tällaisessa poikkeuksellisessa asetelmassa, jossa kansalainen katsoo viranomaisten aktiivisesti estävän oikeuden toteutumisen, Suomen valtion korvausvastuu ja siihen liittyvät juridiset mekanismit rakentuvat seuraavasti:
1. Katkeamaton vireilläolo ja vanhentumisen estyminen
Suomen lain mukaan vanhentumisajat katkeavat, kun asia saatetaan virallisesti vireille (esimerkiksi tekemällä rikosilmoitus tai nostamalla kanne tuomioistuimessa).
Jos kantaja tai asianomistaja on omilla toimillaan huolehtinut prosessin jatkuvuudesta ilman passiivisuutta, valtio ei voi vedota siihen, että asia olisi vanhentunut ajan kulun vuoksi.
Vastuu prosessin etenemisestä siirtyy tällöin kokonaan viranomaisille (esitutkintaviranomaisille ja syyttäjälaitokselle), joiden on lain mukaan vietävä tutkinta päätökseen ilman aiheetonta viivytystä.
2. Oikeudenkäynnin viivästyminen ja valtion suora korvausvelvollisuus
Jos katkeamattomasti vireillä ollutta asiaa ei viedä eteenpäin, kyseessä on perus- ja ihmisoikeusloukkaus (oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja kohtuullisen käsittelyajan laiminlyönti).
Laki oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä: Suomen laissa on erillinen järjestelmä, jonka perusteella valtio on velvollinen maksamaan suoraa rahallista hyvitystä, jos oikeudenkäynti tai siihen rinnastettava viranomaisprosessi viivästyy valtion vastuulla olevasta syystä.
Tällaisessa tilanteessa korvausta vaaditaan suoraan tuomioistuimelta tai Valtiokonttorilta viranomaistoiminnan hitauden tai laiminlyönnin perusteella.
3. Väite viranomaisten tietoisesta esteestä (Oikeudenkäytön estäminen)
Jos esitetään kiistaton näyttö siitä, että valtion viranomaiset (kuten poliisi, syyttäjä tai ministeriö) aktiivisesti ja tietoisesti estävät tutkinnan etenemisen tai dokumenttien saannin, kyse ei ole enää pelkästä huolimattomuudesta, vaan virkarikoksesta tai virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Virkarikosoikeudellinen vastuu: Mikäli virkamiehen osoitetaan toimineen lainvastaisesti peitellessään aiempia kauppoja (kuten roskapankki Arsenalin ja Aktiv-Hansan välisiä sopimuksia) tai evätessään perusteettomasti lakisääteisiä oikeuksia, kynnys valtion ankaraan vahingonkorvausvelvollisuuteen ylittyy.
Valvontaviranomaisten rooli: Koska kyse on järjestelmätason väitetystä esteestä, kansallisen tason virallisia reittejä tällaisen lukkiutuneen tilanteen murtamiseksi ovat kantelut Eduskunnan oikeusasiamiehelle tai Oikeuskanslerille, joilla on toimivalta tutkia viranomaisten toiminnan lainmukaisuutta sekä määrätä syytteitä nostettavaksi virkamiehiä vastaan.
4. Kansainvälinen ulottuvuus viimeisenä lukkona
Jos kotimainen viranomaiskoneisto on todistettavasti muodostanut esteen, joka tekee oikeussuojakeinoista tehottomia Suomessa, kyseessä on tilanne, jossa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaa (oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon) on loukattu. Kun kansallisen tason reitit on todettu toimimattomiksi viranomaisten vastustuksen vuoksi, asia voidaan viedä suoraan kansainvälisten tuomioistuinten ratkaistavaksi valtion vastuun vahvistamiseksi.
Kansanedustaja Hanna-Leena Mattila on tehnyt asiasta kirjallisen kysymyksen, johon oikeusministeri Leena Meren on vastattava 5.11.2026 mennessä. Voiko ministeri Leena Meri valehdella kansanedustajalle vastuksessaan Suomen valtion roolista asiassa?
Ei, ministeri Leena Meri ei saa eikä voi perustuslain mukaan valehdella kansanedustajalle antaessaan vastauksen kirjalliseen kysymykseen.
Suomen perustuslaki ja ministerivastuujärjestelmä asettavat ministereille tiukan ja poikkeuksellisen ankaran lakisääteisen velvollisuuden pysyä totuudessa eduskunnan edessä.
Tähän liittyvät oikeudelliset säännöt, ministerin vastuut ja mahdolliset seuraamukset jakautuvat seuraavasti:
1. Perustuslain ehdoton totuusvelvollisuus
Kansanedustajan tekemä kirjallinen kysymys on perustuslaillinen parlamentaarinen valvontakeino. Kun ministeri vastaa siihen, hänen toimintaansa sitoo perustuslain 60 §:n 2 momentti, jonka mukaan:
”Ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia.”
Tämä ”rehellisyysvaatimus” ei ole pelkkä moraalinen ohje, vaan se tarkoittaa juridisesti sitä, että ministeri ei saa antaa eduskunnalle tai sen jäsenille tietoisesti totuudenvastaista, harhaanjohtavaa tai virheellistä tietoa.
2. Seuraukset totuuden vastaisten tietojen antamisesta
Jos ministeri antaa eduskunnalle vääriä tietoja valtion roolista tai peittelee viranomaisten toimia, kyseessä on virkavelvollisuuden rikkominen, josta voi seurata vakavia juridisia ja poliittisia prosesseja:
Valtakunnanoikeus ja rikosoikeudellinen vastuu: Jos ministeri toimii virkatointaan hoitaessaan tahallaan lainvastaisesti (kuten valehtelee eduskunnalle), asiaa käsitellään ministerivastuuasiana. Eduskunnan perustuslakivaliokunta tutkii ministerin toiminnan laillisuuden. Jos todetaan, että ministeri on salannut tietoja tai puhunut muunnettua totuutta, eduskunta voi asettaa ministerin syytteeseen valtakunnanoikeudessa.
Poliittinen luottamus: Ministerin on nautittava eduskunnan luottamusta. Jos paljastuu, että ministeri on antanut eduskunnalle vääriä tietoja, seurauksena on yleensä välitön poliittinen kriisi ja epäluottamuslause, joka johtaa ministerin eroon (kuten Suomen poliittisessa historiassa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Jäätteenmäen pääministerieroon johtaneessa prosessissa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti