Kalajoen kirkkojen historiaa sekä Kalajoen käräjät

 

Taiteilija Tanja Luukkonen on tehnyt maalauksen Kalajoen kirkosta.

Kalajoen kirkon historiaa

Hiellä, kyynelillä ja jopa verellä Kalajoen kirkko rakennettiinkin edellisen kirkon tuhouduttua tulipalossa vuonna 1869, tietää kolmena kesänä kirkko-oppaana toiminut ja kirkon historiaan perehtynytSirkka-Liisa Myllymäki.

Seurakuntalaisten oli maksettava raskaita veroja rakennuskulujen kattamiseksi, ja jokaisen 16 vuotta täyttäneen oli myös osallistuttava rakentamiseen sakon uhalla.

– Vasta olivat olleet nälkävuodet, ja monet olivat kuolleet nälkään. Köyhät joutuivat ottamaan rikkaammilta lainaa kirkon maksuihin, ja usein he jäivät velallisiksi koko eliniäkseen, Myllymäki kertoo.

Kirkkopaloa edeltäneenä vuonna nälkä oli niittänyt kovinta satoaan: kalajokisten kuolleisuus oli tuolloin lähes 10 prosenttia.

Suuri emäpitäjä oli jo jaettu pienemmiksi kirkkoherrakunniksi, joten tämän seitsemännen kirkon rakentaminen jäi pelkästään kalajokisten harteille. Pitkäaikaisia lainoja ei uskallettu ottaa, vaan kulut perittiin suoraan seurakuntalaisilta.

Kun Kalajoen 4000 asukkaasta noin puolet oli työikäisiä, niin käytännössä 2000 ihmistä maksoi ja rakensi kirkon.

Kalajoen ja Raution historiassa kerrotaan, että Kalajoen kirkko tuli maksamaan noin 75 000 silloista markkaa. Asukasta kohti maksettavaa tuli reilut 17 markkaa ja työkykyistä seurakuntalaista kohti lähes 42 markkaa.

Tuohon aikaan asukkaat maksoivat kunnallisveroa normaalisti noin 1,5 markkaa vuodessa, mutta kirkon rakentamisen vuoksi kalajokisten verorasitus keskimäärin yli kaksinkertaistui kymmeneksi vuodeksi. Rahapulassaan kirkonkokous päätti vuonna 1874 panna koiratkin verolle, mikä tiesi harvennusta pitäjän koirakannalle.

Kirkonkin verotus kulki tuolloin kunnan kautta. Vuonna 1878 kirkonrakennus ja pappien palkat nielivät 89 prosenttia kaikista kuntalaisten maksamista veroista.

Kirkon kantamia maksuja jäi paljon rästiin. Monet nuoret lähtivät Amerikkaan asti pakoon puutetta ja raskaita maksuja. Vuonna 1876 kuntakokous armahti karkureiden omaisia ja päätti, ettei vanhempien tarvitse vastata merille lähteneiden jälkeläistensä maksuista tai päivätöistä.

Kesällä 1876 määrättiin, että jokaisen aikuisen seurakuntalaisen oli tehtävä neljä päivää tiiliä.

– Tiilien tekemisessä on ollut kova homma. Ja sitten kaikki tiilet vielä vietiin jäniksenä eli selässä kantaen muurareille hirveän korkeille tellingeille, Myllymäki kertoo.

Hän mainitsee, että perimätiedon mukaan kaikki kalajokisten kiviaidat ajettiin kirkon perustuksiin. Sen vuoksi Kalajoella ei juuri näe vanhoja kiviaitoja.

Kirkon rakentamisessa riitti työtä senkin puoleen, että siitä tehtiin niin iso. Kalajoen kirkkoon mahtui sen valmistuttua 1400 ihmistä.

Loukkaantumisiltakaan ei vältytty. Erään rakentajan jalat murskautuivat ison kiviharkon alle, ja kihlakunnanoikeus määräsi seurakunnan maksamaan miehelle korvauksia. Mitään hän ei kuitenkaan saanut, koska seurakunta valitti päätöksestä ja sai puolelleen sekä hovioikeuden että senaatin.

Sirkka-Liisa Myllymäki kunnioittaa syvästi tuolloisia kirkonrakentajia.

– Olen usein ajatellut, että kyllä me nykyihmiset narisemme pienistä asioista. Toiset ovat antaneet kaikkensa kun ovat tätä kirkkoa rakentaneet. Syötiin kalanruotoja ja jäkäläleipää ja kuoltiin nälkään ja sairauteen – ja sitten kuitenkin tultiin tänne rakentamaan kirkkoa.

Asiaan lienee vaikuttanut valtava herranpelko. Papeilla oli pitkään ollut sekä maallinen että taivaallinen valta käsissään.

– Ihmiset tiesivät, että jos pappi jotain pahaa sanoo, niin koko elämä on pilalla. Mutta heillä oli myös uskomaton usko Jumalaan. Sitä ei kyseenalaistettu mitenkään – Jumala oli, ja se oli ihan satavarma!

Kalajoen edellinen, vuonna 1815 rakennettu puukirkko tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa heinäkuussa 1869. Heinänteon aikaan sammutusväkeä ei saatu paikalle riittävän nopeasti. Eivät seurakuntalaiset tainneet edes uskoa, että tulipaloa voisi sammuttaa.

– 1800-luvulla uskottiin, että jos salama lyö, niin se on Jumalan rangaistus. Ukkosen tulen palo ei vedellä sammunut, vaan siihen auttoi vain maito tai piimä, kertoo Myllymäki.

Maitoa ja piimääkin liekkeihin tosiaan heitettiin, mutta turhaan. Kellotapuli sen sijaan pelastui, kun eräs ”vähämielinen” rohkeni kiipeämään tapuliin ja roiskimaan vettä sen kuumentuneeseen seinään.

Nykyinen kellotapuli kuului vuonna 1815 rakennettuun kirkkoon ja on myös rakennettu tuolloin, vaikka sen viirissä on vuosiluku 1858. Myllymäki kertoo, että tuona vuonna tapulia korotettiin.

Ennen uuden kirkon valmistumista käytössä oli kymmenen vuoden ajan väliaikainen lautakirkko, joka sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana.

Kun Kalajoen kirkonkokous äänesti uuden kirkon rakennusmateriaalista, hirsikirkkoa kannatti 100 ja tiilikirkkoa 37 äänestäjää. Asian ratkaiseminen jätettiin kuitenkin keisarilliselle senaatille, joka päätyi kannattamaan tiilikirkkoa.

Jälkeenpäin ajatellen päätös oli viisas. Muussa tapauksessa tästä 1879 käyttöön vihitystä kirkostakaan ei olisi enää mitään jäljellä.

Arkkitehti F. W. Lüchowin suunnittelemaa kirkkoa rakennettiin laivanrakentaja ja rakennusmestari Anders Östmanin johdolla vuodet 1876–79, mutta valmiiksi se ei siinä ajassa tullut. Kirkossa ei esimerkiksi ollut lämmitystä 20 vuoteen, mistä silloinen piispa jo sydämistyi.

– Friisin konepaja olisi lahjoittanut kaminat koko kirkkoon, mutta osa seurakunnan päättäjistä ajatteli että se olisi mainostamista eikä hyväksynyt lahjoitusta. Lahjoitus kuitenkin otettiin vastaan, kun piispa puuttui asiaan, kertoo Sirkka-Liisa Myllymäki.

Urut lahjoitti kauppias ja teollisuusmies Antti Santaholma vuonna 1903. Samainen Antti Santaholma (alun perin Pahikkala) tuotti Jonas Merenojan kanssa nälkävuosina Pietarista viljaa nälkää näkeville kalajokisille. Nyt hän lepää kirkkomaassa lähellä kirkkoa niin, että jokainen tapulin vierestä kirkkoon asteleva kulkee hänen hautansa ohitse.

Kalajoen kirkko oli täysin valmis vasta 50 vuoden kuluttua vihkiäisistä, kun kaikki esineistökin oli vihdoin koossa. 50-vuotisjuhlan kunniaksi joukko entisiä ja silloisia kalajokisia lahjoitti sinne vuonna 1929 kolme lyijylasityötä.

Mutta sitten, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi, syttyi taas tulipalo.

Sunnuntaina 16.2. vuonna 1930 kirkossa oli jumalanpalvelus, kun pääsisäänkäynnin kamiinan putkesta lensi kipinä muhilla täytetylle välikatolle. Hetkessä leimahti tuli, joka eteni puukatossa vauhdilla kohti alttaria.

Sirkka-Liisa Myllymäen käsityksen mukaan meneillään oli juhlajumalanpalvelus, jonka vuoksi paikalla oli paljon väkeä ja perimätiedon mukaan myös ne helsinkiläisen Wuorion lasimaalausliikkeen miehet, jotka olivat vain puolisen vuotta aiemmin asentaneet lyijylasityöt paikoilleen. Heiltä saatiin heti tieto, miten lasi-ikkunat saadaan nopeasti irti ja kuljetettua turvaan.

Kalajokinen Pauli Manninen on kertonut Kalajoki-lehdessä vuonna 1979, miten hänet nostettiin tikkaiden nokkaan pelastamaan lasimaalauksia. Kaksi pitkää miestä otti tikkaat olkapäilleen, jotta Manninen ylettyi ylimpiin ruutuihin.

Kaikki arvokas omaisuus saatiin kuljetettua turvaan, muun muassa kyntteliköt, maalaukset ja saarnastuoli. Uruista ehdittiin kuitenkin pelastaa vain kolmasosa. Kirkko tuhoutui kokonaan tiilisiä seinämuureja lukuun ottamatta.

Kalajoella tämä oli jo ainakin kolmas kirkkopalo, kun edeltävä kirkko tuhoutui salaman iskusta ja sitä edellisen polttivat Ruotsi-Suomen joukot Suomen sodan perääntymisvaiheessa vuonna 1808.

Tällä kertaa kirkon rakentaminen kävi nopeasti: entisten seinien sisään rakennettu kirkko vihittiin käyttöön jo vuoden kuluttua tulipalosta.

– Se onkin todella suuri ihme, että kirkko saatiin rakennettua vuodessa. Mutta perustus oli hyvä ja seinät paksut, Sirkka-Liisa Myllymäki sanoo.

Päivittämättä jäänyt palovakuutus ei riittänyt kattamaan koko 1,3 miljoonan markan kustannusarviota, vaan seurakunta otti lisäksi lainaa. Talkoitakin tehtiin muun muassa hiekan ajossa.

Kirkko rakennettiin arkkitehti V. J. Palmqvistin piirustusten pohjalta. Näkyvin muutos tuli tornin kattoon, joka oli ennen suipompi. Torni rakennettiin alun perin kirkonkelloja varten, mikä selittää myös sen kyljissä olevat suuren puuluukut.

• Onneksi kelloja ei kuitenkaan siirretty sinne, sillä raskaat kellot olisivat heiluessaan tärisyttäneet tornia kauheasti, arvelee Myllymäki.

Nykyisessä kirkossa on paljon tulipalosta pelastettua esineistöä. Osa on pelastunut kahdestakin tulipalosta, kuten keskikäytävän kattokruunut. Ne on valmistanut sieviläinen Topias Koski 1800-luvun alussa, jolloin Sievi vielä kuului Suur-Kalajokeen.

– Myös saarnastuoli on peräisin kuudennesta kirkosta, mutta sitä on muuteltu monta kertaa, Sirkka-Liisa Myllymäki kertoo.

Kalajokisen Helanderin valimon valmistamia kynttelikköjä ja lampetteja on kuljetettu tulelta turvaan, mutta osa valimon töistä on selvinnyt liekeistäkin:

– Heidän valmistamansa saranat, säpet ja lukot toimivat vieläkin, vaikka kirkko paloi, Myllymäki hämmästelee.

Kirkon kätköistä löytyy myös vanhempaa esineistöä. Myllymäki arvelee, että puinen ehtoollismaljan matkakotelo ja punakultainen messukasukka saattavat olla 1700-luvulta.

– Täällä on paljon aarteita, jotka pitäisi pikaisesti restauroida ja asettaa jonnekin esille, hän toivoo.

Kirkkoa on korjattu vuosina 1979 sekä 1999, jolloin sinne saatiin toiset urut. Nyt on taas alkanut mittava peruskorjaus, jonka työläimmän kakkosvaiheen ajaksi kirkko suljetaan maanantaista 4.3. lähtien marraskuun loppuun asti.

– Poikkeus on 10.3. pidettävä konfirmaatiomessu, joka on vielä Kalajoen kirkossa, kertoo kirkkoherra Kari Lauri.

Hän toteaa, ettei kirkon väliaikainen sulkeminen sikäli ole suuri ongelma, että Kalajoen seurakunnalla on kirkot myös Rautiossa ja Himangalla. Ensi kesänä konfirmaatiot järjestetäänkin Himangan kirkossa. Kalajoen jumalanpalvelukset puolestaan pidetään kirkkoremontin aikana seurakuntakodissa.

Lauri kertoo, että peruskorjauksen näkyvin vaihe tulee olemaan vesikaton uusiminen. Palapeltikate vaihdetaan kuparipeltikatteeksi. Rapistuneita seinätiiliä poistetaan noin 5000 kappaletta, ja ne korvataan Ylivieskan tiilitehtaan mittatilaustyönä tekemillä tiilillä.

Välikatolla uusitaan lämmöneristeet, paloturvallisuutta parannetaan uudella sprinklerijärjestelmällä, vanhoja sähköasennuksia päivitetään ja valaistusta parannetaan. Ikkunat irrotetaan ja kunnostetaan Oulussa, ja lyijylasityöt kunnostaa kalajokinen lasitaiteilija Heikki Ulvi.

Tämän kunnostusvaiheen ajaksi kirkon ympärille rakennetaan telineet, ja kirkko huputetaan.

Vuoden kuluttua on edessä vielä peruskorjauksen kolmas vaihe, jossa muun muassa uusitaan kirkon takaosan tiloja ja rakennetaan eteiseen toinen vessa sekä tehdään kirkon ulkopuolelle salaojitusta. Täysin valmista pitäisi olla loka-marraskuussa 2020.

Seurakunnan talouspäällikön, Riika Nevanperän mukaan koko peruskorjauksen kustannusarvio on tällä hetkellä 5,7 miljoonaa euroa. Seurakunnassa on nyt 5603 16-64-vuotiasta jäsentä, joten jos kulut perittäisiin 1800-luvun tyyliin suoraan ”työkykyisiltä” seurakuntalaisilta, se tekisi 1022 euroa per henkilö.

Maksuja ei tietenkään nykyään kerätä suoraan seurakuntalaisilta. Kirkkovaltuusto on tässä vaiheessa päättänyt 1,25 miljoonan euron lainan ottamisesta, ja jatkossa lainaa nostettaneen lisää.

Vuosina 2015–17 kirkon kesäoppaana toiminut Sirkka-Liisa Myllymäki on saanut monesti kokea, miten tärkeä paikka kirkko edelleen on ihmisille – myös heille, jotka eivät siellä säännöllisesti käy.

– Kirkko on ihmisten koko elämän keskus, syntymästä hautaan asti. Kirkko on myös aina pyrkinyt välittämään ihmisistä ja auttamaan hädänalaisia.

Oppaan tehtävissä Myllymäki kiinnostui Kalajoen kirkon historiasta siinä määrin, että hän ryhtyi käymään läpi arkistoja ja historiankirjoituksia ja perehtyi myös sukujen tarinoihin. Usein lähteet ovat keskenään ristiriitaisia, joten kaikkien yksityiskohtien suhteen menneistä tapahtumista ei voi aina mennä takuuseen.

Myllymäelle selvisi, että hänellä on myös henkilökohtainen suhde kirkon historiaan:

– Tajusin vasta viimeisenä opastuskesänäni, että oma sukuni on ollut rakentamassa tätä kirkkoa.

Hänen isoisoisänsä ja -äitinsä, Matti ja Jemiina Joensuu, menivät naimisiin vuonna 1876, joten yhteinen elämä alkoi samaan aikaan kuin kirkon rakentaminen. Rakentamisaikana Matti ja Jemiina saivat ja menettivät kaksi ensimmäistä lastaan.

Nyt, vuonna 2019, pojanpojantytär ihmettelee esivanhempiensa ja näiden aikalaisten voimia.

– Kirkon rakentaminen oli kalajokisille valtava urakka. Siitä ei olisi koskaan selvitty ilman uskoa Taivaan Isään ja rakkautta tulevia sukupolvia kohtaan.

Juttuun on käytetty lähteinä Kalajoen seurakunnan materiaalien ja Sirkka-Liisa Myllymäen haastattelun lisäksi seuraavia teoksia: Matti Kyllönen: Kalajoen ja Raution historia 1865–1975, Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II.

Juttuun on korjattu 4.3. klo 12.55 kuvatekstiin messukasukan valmistusvuosi, joka on 1836. Kasukka on restauroitu Turussa vuonna 1995.

Himangan kirkko

Taiteilija Tanja Luukkonen on tehnyt maalauksen Himangan kirkosta

Himanka perustettiin Lohtajan saarnahuonekunnaksi 1700-luvulla. Sitä ennen himankalaiset joutuivat kulkemaan kirkkoon vuoteen 1467 asti Pietarsaareen ja sitten Kokkolaan. 1500-luvulta lähtien he taivalsivat kirkkoon Lohtajalle. Omaa saarnahuonetta kuitenkin kaivattiin, ja vuonna 1786 yhteensä 17 himankalaista lähetti kuningas Kustaa III:lle anomuskirjeen asiasta. Kirjeessä perusteltiin saarnahuoneen tarvetta seikkaperäisillä kertomuksilla pitkistä ja vaivalloisista kulkuyhteyksistä Pohjanpään kylistä Lohtajalle. Himankalaiset kuvailivat kirjeessään syksyn kurakelejä, pimeyttä, vanhusten vaikeuksia matkanteossa, hevosten väsymistä ja kirkkoon kulkijoiden pakkomuonistusta, jota vaaditaan köyhiltäkin talonpojilta. Kirjeessä myös muistutettiin, ettei kelirikkoaikana saatu pappia sairaiden luo. Aluksi himankalaisten anomus evättiin tuomikapitulin johdolla, mutta 11.1.1787 Kustaa III antoi myöntävän päätöksen. Enää ei puhuttu saarnahuoneesta vaan kirkosta, jonka rakentamispuhiin himankalaiset vuonna 1791 ryhtyivätkin.

Seurakunnan ensimmäiseksi saarnaajaksi valittiin Jacob Stenman vuonna 1803. Ensimmäinen pitempiaikainen saarnaaja oli Abraham Perander, joka hoiti Himangalla virkaansa vuosina 1826-1850. Kappeliseurakunnan aseman Himanka sai vuonna 1851. Seurakunnalle haluttiin saada pysyvä ja pätevä sielunhoitaja, mutta hanketta vaikeutti kuitenkin palkkaus, sillä vuonna 1856 kirkkoherran palkka oli 3630 ruplaa siinä missä Himangan kappalaiselle maksettiin 267 ruplaa. Seurakunna oli siis itsenäistyttävä.

Ensimmäisen kerran itsenäistymisen puolesta alettiin vääntää känttä maaliskuussa 1872, kun valittiin kyläkunnittain 11 miestä valmistelemaan eroanomusta Lohtajasta. Kaksi vuotta myöhemmin senaatti kuitenkin tyrmäsi anomuksen. Maaliskuussa 1898 senaatti lopulta myöntyi seurakunnan itsenäistymiseen, mutta vasta sitten, kun Lohtajan kirkkoherra vaihtuisi. Lohtajan silloisen kirkkoherran muutettua Nivalaan sai Himangan seurakunta itsenäisyyden vappuna 1906. Vuoden 2010 alussa Himangan seurakunta itsenäisenä seurakuntana lakkasi ja muuttui Kalajoen kappeliseurakunnaksi, kun Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin

Vanhan hautausmaan ympäröimä Himangan kirkko on seurakunnan ensimmäinen. Se on muodoltaan tasavartinen, sisäviisteinen ristikirkko, joka ristikeskuksesta kohoaa kahdeksankulmainen torninalusrakenne. Alun perin kirkon rakentamista viivästytti kiista sen paikasta. Kirkkoa suunniteltiin Rautilan kylälle noin kuusi kilometriä nykyistä paikkaa pohjoisemmaksi, mutta lopulta se päädyttiin kuitenkin rakentamaan Raumankarin markkinapaikan lähelle, johon muodostui sittemmin Himangan kirkonkylä. Perustuksia päästiin laskemaan 1791, ja kirkko valmistui ja se vihittiin vuonna 1794. Arkkitehtinä toimi pietarsaarelainen kirkonrakentaja ja rakennusmestari Jacob Rijif ja käytännön rakennustöitä johti hänen veljensä Carl. Turun akatemia professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthan sanoi aikanaan Himangan kirkkoa kauneimmaksi koskaan näkemäkseen puukirkoksi.

Kirkon vieressä seisova kaksinivelinen kellotapuli valmistui vuonna 1823 keskipohjalaisen kirkonrakentaja Niilo Koskellan eli Pyörteen johdolla. Tapulissa oli kaksi kelloa. Kelloista isompi ln valettu Tukholmassa vuona 1794 ja pienempi helsinkiläisen Osberg & Baden valimolla vuonna 1860.

Himangan kirkkoa on remontoitu 1840-luvulla Samalla vuosikymmenellä saatiin kirkkoon alttaritaulu Jeesus ristilla, jonka maalasi taiteilija Johan Gustav Hedman vuonna 1845. Nykyasunsa kirkkos sai vuoden 1897 remontissa, jolloin rasksta tornia pidennettiin ja ikkuiden yläosan muotoa muutettiin. Vuonna 2010 Himangan kirkkoa kunnostettiin monelta osin: esimerkiksi äänentoisto ja sähöt uusittiin, sakastiin rakennettiin pieni vessa ja pesutilat, ja kirkkosalin valaistus nykyaikaistettiin. Myös vanhat kattokruunut kunnostettiin ja puhdistettiin. Remontin aikana tehtiin kiintoisia löytöjä, erilaisia asiapapereita ja viestilappuja sekä nyöritetty huopakenkä. Päiväistyn mukaan ainakin osa tavaroista on peräsin 1890-luvun puolivälistä.

Lehterit sijaitsevat kirkon peräosassa. Sinne sijoitettiin urut, jotka Himangalle saatiin 1924. Nykyiset ovat 16-äänikertaiset, jotka ovat vuodelta 1981. Urkuparvella on myös kuoron paikka.

Hautausmaa sijaitsee n. 300-400 m kirkosta vanhan Kokkolantien varrella. Vanhastaan oli hautausmaa kirkkotarhassa, mutta 1890 se siirrettiin nykyiselle paikalleen. Sankarihaudat on kirkon pihassa. Siellä on 103 kiveä muistuttamassa, että sodan vuosina 1939-1944 kaatui rintamalla yli 100 himankalaista nuorta miestä. Se on ollut raskas uhri.

Seurakuntatalo sijaitsee aivan kirkon läheisyydessä. Sen on suunnitellut himankalaissyntyinen arkkitehti Risto Tilus. Se valmistui syksyllä 1969, ja 1980-luvulla sitä laajennettiin. Siinä on seurakuntasali, kahvio ja kerhohuone. Myös kanttorin virka-asunto on seurakuntatalon yhteydessä.

Ruonaojan kesäkodin vanha maja valmistui vuonna 1964. Kesäkodilla pidetään lasten ja nuorten kesäleirejä, vanhustenleirejä, sinne tehdään retkiä. Siellä pidetään kaksi viikkoa kestäviä rippukoululeirejä. Ruonalla on hyvä hiekkapohjainen uimaranta. Ruonaojan kesäkodin uusi maja on Kannuksen seurakunnan rakentama ja omistama. Se on kuitenkin ollut Himangan seurakunnan käytössä silloin, kun sillä on omat leirit. Vastavuoroisesti myös Kannuksen seurakunta saa käyttää Himangan omistamia tiloja omien leiriensä aikana.

Lähdeaineisto: Teuvo Tuorila: Saarnahuone vaihtui kirkoksi, Himangan seurakunna historia

Teuvo Tuorila: Seurakunta itsenäistui 1906 Himangan seurakunnan historia

Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt

Yle Keski-Pohjanmaa Kirkkoremontti etenee Himangalla 24.8.2010

Teuvo Tuorilan kirjoitus Himanka-lehdessä nro 21 1994.

Raution kirkon historiaa

Taiteilija Olga Markoova-Orell on tehnyt maalauksen Raution kirkosta.

Laajaan Suur-Kalajoen emäseurakuntaan kuuluneilla rautiolaisilla oli pitkät kirkkomatkat Kalajoelle ja sen kappeliseurakuntiin Alavieskaan ja Sieviin. Rautioon alettiin puuhata omaa seurakuntaa 1790-luvulla. Ruotsin kuningas hyväksyi 20. lokakuuta 1796 kolmenkymmenenneljän rautiolaisen tekemän anomuksen omasta seurakunnasta ja hautausmaasta. Oma kirkko ja hautausmaa saatiin vuonna 1800. Puinen ristikirkko ja ylöspäin kolmijaksoinen tapuli ovat kuuluisan kalajokisen kirkonrakentajan Simon Matinpoika Jylkän eli Silvénin viimeinen kirkkorakennus. Simon Silvén (aik. Jylkkä, 11. elokuuta 1747 Kalajoki – 29. huhtikuuta 1798 Kalajoki) oli suomalainen rakennusmestari, maanviljelijä ja kirkonrakentaja. Kirkonrakentaja Matti Jylkkä on hänen isänsä.Silvénin ensimmäinen itsenäinen työ on Nurmeksen kirkon tapuli vuodelta 1773. Pohjalaistyylinen kolmikerroksinen tapuli on edelleen pystyssä. Ensimmäinen Silvénin rakentama kirkko on Sievin kirkko, joka valmistui 1775, mutta purettiin 1860-luvulla. Vuonna 1771 valmistunutta Piippolan kirkkoa sanotaan myös Silvénin rakentamaksi, mutta asiasta ei olla yksimielisiä.

Raution puurakenteinen kirkko on valmistunut vuonna 1800. Sen on rakentanut kalajokinen kirkonrakentaja Simo Jylkkä eli Silvén. Raution kirkko ja kellotapuli olivat hänen viimeinen rakennustyönsä, ennen kuin hän hukkui Kalajokeen. Kirkko on ristikirkko, jonka poikkisakarat ovat päähuonetta lyhyemmät. Istumapaikkoja on 370 hengelle. Kirkko vuorattiin ja tervattiin ulkoa vuonna 1835. Vuosina 1881-1884 tehtiin uusi katto ja rakennettiin torni. Tällöin kirkon sisätiloja korotettiin lähes metrillä. Viimeisin peruskorjaus ja maalaus on tehty vuonna 2000. Kirkon pääportaat uusittiin vuonna 2006. Kirkko, tapuli, ruumishuone ja ulkovarasto maalattiin ulkopuolelta kesällä 2010. Raution kirkon peruskorjaus on tehty vuonna 2024 mm. Raution kirkon vanhan paanukatto vaihdettiin kuparipeltikatteeksi.

Myös Raution kirkko on ollut vähällä palaa. Korjausten yhteydessä vuonna 1968 kattilahuoneesta sammui tuli ja runsaasti öljyä valui kattilaan, joka syttyi palamaan. Seurakunnan vanha hallintomies Valo Niska sai hälytyksen ja sammutti tulen lumella, jota toiset kantoivat ämpäreillä. Savu pääsi kuitenkin nokeamaan kirkon pahoin.

Urkulehteri rakennettiin vuonna 1938, jolloin kirkkoon saatiin jalkioharmoni. Se korvattiin Kemiön seurakunnan lahjoittamilla vanhoilla uruilla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Nykyiset urut ovat vuodelta 1975. Ne on rakentanut Hans Heinrich alunperin 8-äänikertaisina. Peruskorjauksessa 2008 äänikertoja lisättiin 13-äänikertaisiksi.

Aina Håkansson on maalannut ”Hyvä Paimen” –nimisen alttaritaulun amerikkalaisten esikuvien mukaan. Se asetettiin paikalleen vuonna 1939 ja sille tehtiin kehykset, jotka on koristeltu kruunu- malja- ja seppeleaihein. Koristeveistäjä Eino Takkunen tekstasi alttaritaulun alle vanhoin kirjasimin: ”Minä olen se Hyvä Paimen. Hyvä Paimen antaa henkensä lammasten edestä.” Vanhat alttaritaulut, Thomas Kiempe (1752-1812) ”Ristiinnaulittu” (1804) ja Oskar Lindbergin ”Ehtoollinen” (1933), on sijoitettu tätä nykyä Raution seurakuntakotiin.

Kirkon messinkinen keskikruunu on kauppias Kl. Helanderin lahjoittama. Vihkiraanu, jonka malli on 200 vuotta vanha, on maatalousnaisten lahja kirkolle. Pääeteisen seinälampetit ovat vanhaa peltityötä.

Kellotapuliin saatiin Tukholmassa valettu kello vuonna 1807. Siinä on teksti:
”Veisatkaat Herralle, soittakat Herralle,
puhukat kaikista hänen ihmeellisistä töistänsä.”
Vaikka kellossa on halkeama, kantaa sen ääni silti noin kuuden kilometrin päähän.

Vaivaisukko
Raution vaivaisukon on tehnyt Juho Typpö aiemmin Verronen. Tiedon mukaan Juho Typpöllä oli ollut maksurästejä ja hän maksuksi teki vaivaisukon. Ukko varastettiin 2012 ja löytyi kohtuullisen hyvässä kunnossa hylättynä metsätien varresta 2013. Rautiossa omalla paikalla on vanha ukko ja varaukko on Kalajoen kirkon eteisessä. Uuden vaivaisukon on tehnyt Tuomo Hautamäki Ylivieskasta.

Outi Airola haastatteli vaivaisukkoa: "Hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt." (Luuk. 14:32) Vaikka vaivaisukko lieneekin tuhlaajapojan vastakohta, sopii tuhlaajapojan isän sanat varsin hyvin Raution vaivaisukonkin kohtaloa kuvaamaan. Ryöstön ja kaappauksen uhriksi
joutunut ukko on toipumassa kaikessa rauhassa Jokelan pappilan eteisessä. Reissu on jättänyt pieniä jälkiä sinne ja tänne, musta frakki on hiukkasen nuhraantunut ja valkoisissa housuissa on tahroja. Merkittävin muutos on kuitenkin kaappauksen aikana ilmestyneet mustat silmät.

Kallan kirkon historiaa

Taiteilija Markku Hakola on tehnyt maalauksen Kallan kirkosta, Kallan pappilasta ja haminaoikeuden omistajasta Matti Orellista.

Puuseppä Leo Takalo on rakentanut Kallan kirkon pienoismallin.

Kalastajayhdyskunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1680. Se oli puurakenteinen, matala rakennus, jossa oli viisi ikkunaa. Vesikatto ole tehty laudoista, välikattoa ei ollut. Lattiana oli karkea kallio. Saarnastuolia ei ollut. Vajaassa sadassa vuodessa tämä herranhuone rappeutui huonokuntoiseksi. Alettiin puhua uuden kirkon tarpeellisuudesta. Piirustukset laati kirkonrakentaja Simon Jylkkä. Katto suunniteltiin jyrkkälappeiseksi, joten kirkko muodostui melko korkeaksi. Kirkon rakentamiseen saatiin maaherran vahvistus 1779 ja kirkko valmistui kesällä 1980. Kirkosta tuli mm. tärkeä maamerkki. Se näkyy kauas merelle. Kirkkorakennus toimi myös Kallan ”kaupungintalona”, jonka suojissa saatettiin pitää tärkeitä kokouksia. Kallan papin palkka maksettiin tuoreina kaloina.

Kirkon rakentaja Simon Jylkkä-Silven

Ensimmäinen virallinen saarnaaja oli vuonna 1926 kokkolalaisen kauppiaan poika Mathias Pazelius. Häntä seurasi Georg Meurling, joka siirtyi Poriin 1732. Hänen jälkeensä tuli Johan Forsman. Hyvin pitkäaikainen saarnaaja oli Erik Juvelius 1749-1776. Sen jälkeen saarnaajat vaihtuivat tiheään. Uuden kirkon rakentamista lähti toteuttamaan silloinen saarnaaja ja haminavouti Johan Kreander.
Papin pieni tupa on ollut Kallassa ainakin vuodesta 1726 lähtien.

Simon Silven – kirkonrakentaja

Kalajoen Iso-Jylkän talon isäntä, kirkonrakentaja Simon Silven on ollut merkittävimpiä keskipohjalaisia 1700-luvun rakennusmestareita. Hänen pääasiallinen toiminta-alueensa oli Pohjois-Pohjanmaalla ja Ylä-Savossa. Silvenin rakennustuotanto ja säilyneet piirustukset osoittavat, että hän on hallinnut laajasti perinteisen kirkon- ja tapulinrakennustaiteen ja samanaikaisesti kyennyt omaksumaan monia kirkkotehtuurin senaikaiksia uutuuksia.

Simon Silven syntyi 11.8.1747 ja kuoli 29.4.1798. Simon Silven syntyi kahdeksanlapsiseen perheeseen kuudentena lapsena. Sukunimi juontuu hänen kotikylänsä Kalajoen Metsäkylän nimestä. Tärkeimmän rakennusmestarioppinsa hän lienee saanut isältään kirkon- ja tapulinrakennustyömailla, Sen lisäksi on mahdollista, että hän on nuoremman veljensä, maanmittari Stefan Silvenin tavoin istunut jonkin aikaa koulunpenkillä.

Kirkonrakentaja Simon Silvenin vanhin itsenäinen työ lienee Nurmeksen tapulin rakentaminen vuonna 1773. Tuolloin mestari oli 25-vuotias. Sitä ennen hän oli osallistunut isänsä johtajamaan Kärsämäen kirkon rakentamiseen 1765. Omien suunnitelmien mukaan Simon Silven rakensi ainakin Sievin kirkon 1775. Kirkko on purettu 1860-luvulla. Silven rakensi myös Kallan karien kirkon 1780 ja Ullavan kirkon 1783. Ruotsin yli-intendentinviraston vahvistamien rakennuspiirustusten mukaan Simon Silven on rakentanut Iisalmen kirkon 1997, Merijärven kirkon 1781, Loviisan kirkon 1782. Loviisan kirkko paloi 1855. Silven on rakentanut myös Vihannin kirkon 1784, Rantsilan kirkon 1785 ja Kalajoen kirkon 1780-81. Kalajoen kirkko paloi 1808. Alavieskan kirkon Silven rakensi 1795. Tämä kirkko paloi 1916. Pielaveden kirkon hän rakensi 1797. Pielaveden kirkko on purettu 1882. Raution kirkko rakennettiin Simon Silvenin piirusten mukaan ja se valmistui 1800.

Nurmeksen tapuli on tyypillinen pohjalainen kolmikerroksinen renesanssitapuli.Simon Silvenin suunnittelema Saloisten tapuli on lähinnä pohjalaisen ja lounaissuomalaisen tapulityylin siro sulautuma. Kallan karien ja Ullavan kirkot ovat myös tavanomaisuudesta poikkeavia, pitkänomaisia kahdeksankulmion muotoisia. Ullavan kirkko on lisäksi rakenteeltaan ns. tukipalrikirkko, jonka pitkiä sivuseiniä tukevat lyhyistä hirsistä salvotut ontot tukipilarit. Pohjakaavansa erikoislaatuisuduesta huolimatta edellä mainitut kirkkorakennukset nivoutuvat kokonaisuudessaan tyyliltään kiinteästi muuhun 1700-luvun loppupuolen kansanomaiseen rakennustaiteeseen. Kirkonrakentaja Simo Silvenin tärkeimpiä töitä olivat kutenkin muutamat ristikirkot, joiden piirustuksia on muokattu Tukholmassa Silvenin alkuperäissuunnitelmien pohjalta.

Kalajoen käräjät

Taiteilija Markku Hakola on tehnyt maalauksen Paavo Ruotsalaisesta ja yhdestä Kalajoen käräjätalosta, mikä nykyisin toimii Kalajoen kotiseutumuseona.

Takennuksen pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta ja sananvapaudesta niin ei voi olla ohittamatta Kalajoen käräjiä. Uskonnolliset liikkeet, jotka 1700-luvulla aloittivat uuden vaiheen Suomen kirkollisessa historiassa eivät aluksi paljonkaan koskettaneet Kalajokilaaksoa. Vasta 1830-luvulta lähtien tämä alue nousi yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista.

Kesällä 1831 alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä herätysliikkeen synnystä. Heti alusta lähtien Jonas Lagus piti hyvin tarkasti huolta liikkeen pysymisestä sielullisesti terveellä pohjalla. Hänen tiedetään jakaneen n. 700 raamattua Ylivieskan vuosinaan. Lagus itse määrittelee herätyksen varsinaiseksi läpimurtovuodeksi vuoden 1832. Nivalan Niilo Kustaa Malmberg ryhtyi yhteistyöhön Jonas Laguksen kanssa. Alavieskan kappalainen Kemell liittyi myös heränneitten piiriin.

Kesällä 1836 Laguksen vaimo kuoli, niin ikään tämän synnyttämät kaksoispojat. Työ herätysliikkeen piirissä sai lisää syvyyttä. Tällöin Lagus tapasi ensi kerran kaksi muuta herätysliikkeen johtomiestä F.Y. Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen. Lagus vakuuttui Paavo Ruotsalaisen toiminnasta Pyhäjärven kirkolla kuultuaan Paavon Ruotsalaisen vaikuttavan saarnan ja hänen julistamansa opin puhtauden. Heidän ystävyytensä alkoi siitä päivästä ja kesti heidän elinpäiviensä loppuun saakka. He tunsivat olevansa täällä maan päällä samalla asialla. Johtohahmojen ansiosta Savon ja Pohjanmaan herännäisyys yhtyivät.

Pakanalähetystyö

Vuonna 1837 Jonas Laguksen äiti kuoli70-vuoden iässä. Samana vuonna Lagus meni uusiin naimisiin vaasalaisen kauppiaan lesken Albertiina Charlotta Gananderin kanssa. Aviopari teki häämatkan Tukholmaan ja tällä matkalla Lagus tutustui pakanalähetystyöhön, jota Ruotsissa tehtiin täydellä voimalla. Lagus yritti saada käytiin pakanalähetystyön, mutta maaperä ei ilmeisesti ollut vielä kypsä. Monet hänen ystävänsä katsoivat, että Suomi on köyhä maa ja rahaa tarvitaan suomalaistenkin auttamiseen. Pakanalähetyksen hyväksi kerättiin kuitenkin Kalajokilaaksosta rahaa tämän jälkeen säästölippailla, joihin kerätyt pennoset lähetettiin edelleen Tukholman lähetysseuran kautta.

Silkkiliina käräjöinnin syynä

Pakanalähetyksen säästölippaista löytyikin syy, joka johti oikeudenkäynteihin heränneitä vastaan Kalajoen kuuluisilla käräjillä. Eräs palvelustyttö oli halunnut uhrata silkkiliinansa käytettäväksi hyvän asian puolesta ja oli jättänyt lahjansa apulaispappi F. O. Durchmanin eteisessä olleeseen pakanalähetyslippaaseen. Tytön holhooja haastoi Durchmanin oikeuteen silkkiliinan anastamisesta. Tuo kohtalokas liina tietenkin palautettiin, mutta käräjähaaste ei siitä huolimatta peruuntunut. Katsottiin, että nuo säästölippaat olivat rikosasia. Niitä oliLaguksen, Malmbergin ja Durchmanin eteisessä sekä myös Kalajoen markkinapaikalla asuneen tervahovin hoitajan Roosin eteisessä. Lagus pystyi todistamaan, että lippaat oli neljä kertaa tyhjennetty ja varat lähetetty Tukholmaan Ruotsin lähetysseuraan. Rikosasiana syytettiin heränneitä pappeja rahankeruusta, mutta toisena asiana oli seurojen pito, mikä oli vastoin v. 1726 annettua konveetikkeliplakaattia.
Syyttäjälle tuotti suuria vaikeuksia se, että kellään todistajalla ei ollut esitettävänään mitään raskauttavaa heränneitten kokouksista ja heidän käytöksestään. Lausunnoissa pikemminkin tuli esille heidän sävyisyytensä ja nöyryytensä sekä voimakas yhteenkuuluvaisuudentuntonsa.

Viimeinen oikeudenkäynti

Viimeinen oikeudenkäyntipäivä oli 30. päivä heinäkuuta 1839. Kaikki syytetyt papit olivat läsnä tuossa historiallisessa istunnossa, jossa lähes 80 ihmistä oli syytettynä siitä että he olivat lukeneet ja laulaneet yhdessä Jumalan sanaa ja että heillä oli muutamia säästölippaita lähetystyötä varten.
Eräitten lukemisten ja esiin huutojen jälkeen oikeus ilmoitti, että käräjissä tullaan pitämään tauko, ja että tuomiot tullaan julistamaan vasta 2. päivä syyskuuta.
Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta Kalajoen kirkolla, he saivat havaita, että käräjätalon pihalle oli kokoontunut suuri joukko heränneitä, mutta myös muuta väkeä. Varsin erikoinen tunnelma vallitsi tuona hetkenä. Koko päivän oli satanut, mutta illaksi oli kirkastunut. Hiljaisuuden vallitessa syytetyt astuivat ulos, sillä he tiesivät ja tunsivat tulevansa tuomituiksi ja että tuomiot eivät tulisi olemaan aivan pienet. Tunnelma oli erittäin voimakas, ja yhtäkkiä puhkesi hiljaisuus virteen ”Jumala ompi linnamme”. Sekä syytetyt, että pihalle kokoontuneet ystävät sen virittivät kuin yhdestä suusta, eikä kukaan häirinnyt tuota veisuuta. Kun virsi oli loppunut polvistui Paavo Ruotsalainen pihanurmikolle ja alkoi suureen ääneen ylistää Jumalan armoa, ja hänen mukanaan polvistui koko väkijoukko.

Ankarat tuomiot

Sakot ja tuomiot julistettiin 2.9.1839. Papit pantiin viralta puoleksi vuodeksi kukin. Lisäksi heitä ja heidän kannattajiaan sakotettiin, kaikkiaan 64 henkilöä. Heidän maksettavakseen määrätty sakko oli yhteensä 4546 ruplaa ja 60 kopekkaa.
Pappien tuomioita ei vielä tuolloinkaan julkaistu, vaan asia päätettiin alistaa tuomiokapitulille. Tuomiokapitulin vapauttavasta päätöksestä huolimatta hovioikeus määräsi Laguksen ja Malmbergin sekä kaksi muuta pappia erotettavaksi virantoimituksesta puoleksi vuodeksi. Valitus senaatin oikeusosastoon, mikä vastaa nykyistä korkeinta oikeutta, kaatui muotovirheeseen, eikä vetoomus suoraan keisarillekaan muuttanut tuomioita. Myötätuntoa ei myöskään herunut kenraalikuvernööri Thesleffiltä, joka totesi. ” Ennen teidät viedään Siperiaan, ennen kuin tuomionne muuttuu!”

Rovasti V. H. Kivioja oli kertonut Kalajoen Lankilassa säilyneen perimätiedon, että sakot piti ensin maksaa ja että se otti lujille. Rahat kuitenkin tuotiin takaisin. Kenen rahoista sakot maksettiin takaisin, sitä perimätieto ei kerro.

Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla.

Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää.

Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen.

Niilo Kustaa Malmberg ja Malmbergin tupa

Taiteilija Markku Hakola on maalannut Niilo Kustaa Malmbergin muotokuvan ja Malmbergin tuvan.

Puuseppä Leo Takalo on rakentanut Malmbergin tuvan pienoismallin.

Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa.

Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen.

Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä.

Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825). Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkottamiseensa Pietarista 1829.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen.

Kalajoen alue nousi 1830-luvulta lähtien yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista. Jonas Lagus valittiin 1828 Ylivieskan kappalaiseksi ja Niilo Kustaa Malmberg kaksi vuotta myöhemmin kirkkoherran apulaiseksi Kalajoelle. Malmberg herätti suurta huomiota heti tulosaarnallaan. Vähitellen herätysliike sai niin huomattavat mittasuhteet, että huolestuneet viranomaiset katsoivat tarpeelliseksi haastaa mielenrauhansa häiritsijät käräjille. Jokelan pappilan miespihassa on itäpuolella ns. Malmbergin tupa ja piispantupa ja länsipuolella pakaritupa ja arentaattorin tupa. Niilo Kustaa Malmberg asui hänen mukaansa nimetyssä tuvassa 1830-1833. Hän oli Pohjanmaan herätysliikkeen keskeisin hahmo.