Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.
Kalajoen
toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä,
lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun
keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla
vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja
vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on
pystytetty muistomerkki 11.9.1961.
Kirkko ei ollut kauan
Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi
kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja
Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle.
Kirkko rakennettiin
Ljungo
Tuomaanpojan ollessa
Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja
satamaa. Kalajoen kolmannen
kirkon
paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä
johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista
rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi
veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään
sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo. Nykyisin
Kalajoen kolmannen hautausmaan päälle on rakennettu puisto, mikä
on saanut v. 2022 nimen Kiviojan puisto.
Neljäs
kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta
myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään
samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli
lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä
pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä
kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa
kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua
häpeämässä.
Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdolla suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoituneet ja pienen eteisen itäisin pilasi sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet ja moneen kertaan paikatukki Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas. Kun seurakunnassa oli 40-50 pariskuntaa ilman penkkisijoja ja vanhan kirkon korjaus olisi tullut suhteettoman kalliiksi, sai uuden kirkon rakentamispäätös yleisen hyväksymisen.
Rakennusaineiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Tiilet oli tuotava Kokkolasta saakka, sillä pitäjässä ei ollut tiilitehdasta tai lähitienoon merenpohjan saven luultiin olevan niin suolapitoinen, ettei sitä voitu polttaa. Kalkkikivi oli tuotava peräti Tukholamasta saakka. Kaikeksi onnettomuudeksi suuret metsäpalot olivat viimeksi kuluneina kuivina kesinä tuhonneet paljon metsiä, mutta takamailta puita kuitenkin vielä voitiin saada. Kun rakennustöiden alkamisen tiellä oli monia esteitä, päätettiin ensimmäisenä vuonna keskittyä tarvikkeiden hankkimiseen, seuraavana vuonna laskettaisiin perustua ja vasta kolmantena uusi rakennus tehtäisiin vanhan länsipuolelle osaksi entiseen kirkkotarhaan, sillä näin menetellen voisi vanha kirkko seistä purkamatta, kunnes uuden seiniä ryhdyttäisiin tekemään.
Kirkonrakentajista puhuttaessa on jo huomautettu, että maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajen vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustusten mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korka kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.
Suomen sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v. Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.
.jpg)
Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu Anton v. Arppen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.
Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli
Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.
Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman.
Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.
A. G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2017/01/a-g-ostman-kalajoen-kirkonrakentaja-ja.html
Onnettomuus kirkon rakentamisessa
Kirkkoa
rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso
kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut
raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus
velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä
sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla.
Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi
kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin,
joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi
korvauksia vaille.
Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.
%20palanut.jpg)
Kirkon rakentajia
Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Kalajoen kirkosta
Ruotsi-Suomi ja Venäjä sotivat 25 vuotta vuosina 1570-1595. Sota päättyi Täyssinän rauhaan 1595.
Kuningas Kustaa II Aadolf vieriali Kalajoella vuonna 1614.
Kuningas Kustaa II Aadolf
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_II_Aadolf
Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf vieraili Kalajoella vuonna 1614 ja yöpyi Pikäsenkylällä Mantilassa Ljungo Tuomaan pojan lesken luona.
Kuningas Kustaa II Adolfin ja kuningatar Kristiinan aikaan Ruotsissa valtakunnankanslerina toiminut Axel Oxenstierna (1583-1684) rohkaisi omia kykyjään epäilevää poikaansa sanoilla: ”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa. Tarinan mukaan omat joukot löysivät hänet illalla hevosten tallaamana, päähän ammuttuna ja miekan lävistämänä; häneltä oli myös riistetty vaatteet.
Sotaisuudet jatkuivat Venäjän kanssa ja vuonna 1617 sovittiin Solbovan rauha.
Sotaisuudet jatkuivat Venäjän kanssa.
Isoviha
https://fi.wikipedia.org/wiki/Isoviha
Isoviha Kalajoella
Taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus Isoviha Kalajoella. Venäläiset kasakat veivät Kalajoelta 264 alle 15-vuotiasta lasta ja Alavieskasta Marketta Pekantyttären.
Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kuin kasakoidenkin.
Kalajoen
asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa,
kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai
rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja.
Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä
venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko
Nikunpojan ja
Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti
Erkinpoika.
Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä
oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen
Tolosen.
Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.
Alavieskan
Marketan kauhea kohtalo
Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.
Suur-Kalajoen
pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista
vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein
samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös
paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset
poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen
kylänsä Käännän lautamies Juho
Yrjönpoika Niskala antoi
viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen
jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi
tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen
mahdollisuuksiensa mukaan.
Eritysiesti
vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivät Kalajoelle
taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä
valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään
jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden
eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään.
Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko
Mikonpoika Marttilalle.
90
prosenttia taloista autiona
Vuonna 1719 Etelänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.
Moni
menehtyi tuntureiden tuiskuun
Venäläisten
miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös
Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli
paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne
oli melkein kaiken menettänyt Kaarle
XII hyökännyt
vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse
kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi
hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole
asiaan koskaan saatu.
Ruotsin
joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan
Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin
johdolla.
Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta
ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski
kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan
armeijaan.
Monet
sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti,
jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia.
Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottava: noin 2300 sotilasta jäi
tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa
heistäkin pahoin paleltuneina.
Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista
tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin
Esko
Kähtävä Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä
Erkki
ja
Niku
Kerttula.
Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.
Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.
Kirjassaan VIHA Kustaa Vilkuna kertoo rautiolaisesta iäkkäästä talollisen leski Marjatta Heikintytär Puustista, joka oli syntynyt Rautiossa 17.03.1676, avioitunut ensimmäisen kerran 1699, toisen kerran 1713, Jälkimmäistä miestä venäläiset kasakat haaavoittivat Raahessa viidellatoista piikin eli keihään pistolla 30.12.1714. Hän kuoli kolmen päivän perästä. Häntä Marjattaa kasakat suomivat ruoskin ja piiskoin talvella 1715. Hänen poikansa Jaakon venäläiset veivät vankina Venäjälle kastoivat heidän uskoonsa, vaan Jaakko on sitten rauhan tullessa palannut ja tullut otetuksi seurakuntaamme.
Marjatan kärsimykset eivät päättyneet tai helpottuneet, vaan pikemminkin pahenivat. Vuoden 1716 talvella venäläiset löysivät jälleen hänet, riisuivat hänet ja lyijykärkisellä piiskalla ruoskivat hänet. Sen jälkeen hänet vietiin alastomana ulos talvipakkaseen seisomaan lumihankeen. Sitten sidotiin kädet pajuköydellä selän taakse ja hänen kätensä korvennettiin sytytetyllä saunavastalla.Hänet ohjattiin takaisin pirttiin, missä eräs venäläinen taivutti häet kumaraan ja panoi polviensa väliin ja sokaisi tulisesti palavalla talilla molemmat silmät, minkä vuoksi hän ollut 54 vuoden ajan kuolemaansa asti sokea. Ja yhä olivat ruumissa nähtävissä tämän julman kohtelun arvet ja kolhut. Näiden vainojen keskellä hän joutui lapsineen surkuteltavaan nälänhätään ja sitten kun häneltä oli viety kaikki elämisen tarpeet, hänen oli ravittava itseään oljilla, nahankappaleilla ja luilla, jotka vihollinen oli jättänyt jälkeensä. Katkerinta ravintoa olivat tuulimyllystä saatu jauhon tomu. Tässä nälänhädässä heitti henkensä yksi hänen lapsistaan. Vihdoin hän pääsi pakoon Ruotsiin. Kierreltyään siellä pakolaisena viiden vuoden ajan toisten köyhien pakolaisten perässä esivalta palautti heidät Turkuun ja sieltä edeelleen koteihinsa. Hän kuoli 94 vuoden 3 kuukauden ja 3 päivän ikäisenä.
Suuri Pohjansota oli vuosina 1700-1721. Solmittiin Uudenkaupungin rauha 1721,
https://fi.wikipedia.org/wiki/Uudenkaupungin_rauha
Sotaisuudet jatkuivat Venäjän kanssa vuosina 1741-1743, Sovittiin Turna rauha.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Turun_rauha
Kuningas Aadolf Fredrik vieraili Kalajoella 1752.
Aadolf Fredrik
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aadolf_Fredrik
Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa.Kruununprinssinä ollessaan hän oli todennut vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri. Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi. Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi ja Kurikassa on muistolaatta kivessä (Kusikivi), jonka suojissa kuninkaallinen perhe teki tarpeensa. Lisäksi Kankaanpäässä sijaitseva lähde nimettiin Kuninkaanlähteeksi kuninkaan leiriydyttyä sen ympäristöön.
Sotaisuudet
Venäjän kanssa jatkuivat.
Suomen sota 1808-1809
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sota
Suomen sota Kalajoella
Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Matturaisen talon , jossa 15-vuotias ruotsalainen kreivi Wilhelm von Schwerin kuoli.
Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut taulun, jossa sotilaat polttavat Kalajoen kirkon ruotsalaisen sotapäällikkö. Olaf von Schwerinin määräyksestä.
Helmikuun
1. päivänä 1808 sai Oulun läänin maaherra Jakob David Lange
kenraali Klerckeriltä tiedonannon, jossa sanottiin Venäjän
valmistelevan hyökkäystä Suomen alueelle ja määrättiin
rykmentit kiireellisesti rajalle. Sotatoimet alkoivat helmikuun
lopulla. Vasta maaliskuun 1. päivänä aloittivat Kalajoen
ruotusotamiehet marssinsa kohti Hämeenlinnaa. Matkaevääksi antoi
kukin ruotu miehellensä 3 leiviskää kuivaa leipää, 1,5 leiviskää
särvinainetta kuten lihaa, läskiä tai silakoita. Ankarien
pakkasten takia oli miehille annettu myös turkit ja sarkaviitat.
Suomen armeijan ylipäällikön kenraali Klingsporin käskystä perääntyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot nopeasti pohjoista kohti. Maaliskuun 18 päivänä tiedotti maaherra Salon kihlakunnan asukkaille, että vihollinen lähestyi jo läänin rajoja. Kansan olisi parasta vaihtaa omaisuutensa rahansa, että se olisi turvassa viholliselta. Edelleen maaherra kehotti asukkaita teurastamaan osan karjastaan ja tuomaan lihat suolattuna Raahen kenttämakasiiniin käteistä maksua vastaan. Seuraavana päivänä kehotettiin kansaa kuitenkin säästämään elukoitaan, ettei se joutuisi pulaan vihollisvallan aikana. Pelättyä hyökkäystä Savosta käsin ei tullut.
Rantatietä pitkin perääntyivät ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osastot Kalajoelle huhtikuun 4. päivänä. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13. päivänä. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venäläiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18. päivänä ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi nyt Kalajoelle 30.4 sekä edelleen Kokkolaan. Toukokuun 5 päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle jo saman päivän iltana. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista. Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.
Kesän
ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita,
joiden tuloksena Suomen armeijan oli jälleen peräännyttävä.
Oravaisten verisessä taistelussa haavoittui kuolettavasti mm.
Runebergin sankarien joukkoon kuuluvat nuori ruotsalainen
tykistöupseeri kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella
Matturaisen talossa syyskuun 27. päivänä klo 12 päivällä ja
haudattiin Kalajoen hautausmaahan.
Syyskuun
29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät
suomalaiset ja ruotsalaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden
viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klingspor suostui
lähes venäläisten saneluratkaisuun. Sopimukseen kuitenkin pakotti
armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut punatauti- ja
lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt
kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle. Klingpor jätti
lokakuun 5. päivänä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti
Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa
Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettiin Pulkkilaan
ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä
peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista
Kalajoelle.
”Täällä elämä oli ihanaa! Sitä täydensi
vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka,
on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen
molemmin puolin, joen, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja
kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää
ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä
kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti
valmistautuminen edessä olevaan taisteluun.” Näin kirjoitti
18-vuotias vänrikki Carl Johan Ljunggren muistelmissaan tilannetta
Kalajoella ennen taistelujen alkua.
Kalajoella ollut
Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4 500
palveluskelpoista miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä
3-naulaista tykkiä. Toinen ruotsalainen prikaati, johon Ljunggrenkin
kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati.
Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä ja yksi pataljoona
Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja
pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä
12 kanuunaa. Etujoukko oli Siipojoella. Sen muodosti kaksi
pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan
tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaa ¾ peninkulman
alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvioi Kalajoelle
ryhmittyneiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä
lukuun ottamatta 5 800 mieheksi.
Samaan aikaan lähti Kamenski
Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa Lohtajaa kohti. Ihmeekseen
huomasivat venäläiset Himangan lujat varustukset tyhjiksi.
Huolimatta tuhoituista silloista ja kuraisista teistä oli Kulnev ja
marraskuun 5. päivän iltana Siipojoella. Seuraavan päivänä hän
meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen
yli pakotettuaan suomalaiset perääntymään. Pian joutuivat
ruotsalaiset laukaustenvaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän
metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui
vangiksi.
Kalajoki oli joutunut toisen kerran sodan jalkoihin.
Sunnuntaina 6.11. kuului melkein yhtämittaisessa taistelujen
tuoksinassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen.
Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoona
kiiruhtivat hälytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli
perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikkö kreivi Olof
von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä.
Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään
tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin. Ihmisparkojen nähtiin
hoipertelevan metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa
edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi
tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut
hetkeksikään, eikä kiväärin rätinä lakannut kaikumasta
ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.
Seuraavana
päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista
Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajoelle.
Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illalla
työnsi kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä
venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria: toisen eräälle
kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle
ruotsalaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle
vasenta siipeä vasten.
Marraskuun 8. päivänä lähti
Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi
suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Deminov
jäivät Etelänkylään. Kenraali Erikson kulki edellä. Suomen
armeijan tulitusta peläten hän ei uskaltanut kulkea joenrantaa,
vaan hänen osantonsa rämpi vyötäisiään myöten vedessä soita
pitkin Tyngälle. Siellä jotkut miehistä kahlasivat joen yli ja
ajoivat suomalaiset etuvartiot tiehensä. Joenhaarojen yhtymäkohdalle
ryhdyttiin rakentamaan lauttasiltaa. Sillä välin saapui Kamenski
kovan marssin jälkeen vastapäätä pohjoispuolella sijaitsevaan
Pitkäsenkylään jääden erään pukkisillan luo odottamaan
Eriksonin tuloa.
Seuraavana päivän käytiin viimeiset
taistelut Kalajoella. Kun viholliset olivat ylempänä suurin joukoin
ylittäneet joen, vahvisti Schwerin vasenta siipeä. Sen lähistöllä
oli puolen peninkulman mittainen suo. Ensimmäinen ruotsalainen ja
toinen suomalainen prikaati asettuivat joen ja mainitun suon väliin.
Toinen ruotsalainen prikaati oli äärimmäisenä oikealla pappilan
luona. Yksi pataljoona lähetettiin Metsäkylään. Kello 12 Kamenski
aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan
vasenta siipeä vasten noin ¼ peninkulmaa sillan yläpuolella.
Joukot ryntäsivät Myllylän talon luona metsästä kohti jokea.
Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset
vähitellen tulivat joen yli. Pian saatiin tieto, että Erikssonin
kolonna oli edennyt jo Metsäkylään ja Yppäriin. Tämä ratkaisi
asian. Suomen armeija aloitti perääntymisen: ensin keskusta ja
tykistö, sitten vasen siipi sekä lopuksi toinen ruotsalainen
prikaati oikealta. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä
ankarana pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta.
Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui
vaikeasti ja kaksi lievästi.
Schwerinin polttamiskäskyssä
ei ollut mitään järkeä. Kirkko, silta ja kahdeksan taloa
rakennuksineen oli poltettu. Marraskuun 19 päivänä tehtiin
Olkijoen sopimus. Suomen armeija vetäytyi Kemijoen taakse.
Wihelm von Schwerin kuoli Kalajoella
Wilhelm von Schwerin hauta Kalajoella
Taitelija Albert Edelfeltin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta
Taitelija Helen Schjerfbeckin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta
Nuori Wilhelm haavoittui 14.9.1808 Oravaisissa. Sotajoukot etenivät pohjoista kohti, Tornioon saakka.
Haavoittuneita, kuten kreivi Wilhelmiä kuljetettiin mukana huonoilla kolukärryillä kuoppaisia teitä pitkin.
Wilhelm siirrettiin Oravaisista Kruunupyyhyn, sieltä Kokkolan Kaarlelan pappilaan, sieltä edelleen Kalajoelle, jossa hänen sanotaan olleen haavakuumeisena. Kreivi Wilhelm kuoli 27.9. Matturaisen talossa luutnantti von Kothen ollessa viimeiset päivät hänen vierellään. Hänet on haudattu Kalajoen kirkkomaahan
Oli vuosi 1808. Ruotsi-Suomen armeija perääntyi pohjoista kohden ylivoimaisen vihollisen ahdistamana. Heiltä ei kuitenkaan puuttunut urhoollisuutta ja taistelumieltä. Pelastuakseen perääntymisen häpeältä armeija usein ryhtyi taisteluihin, joissa voitot ja tappiot vaihtelivat.
Suomen
joukkoihin oli liittynyt 15-vuotias ruotsalaisen Salan kirkkoherran,
valtiopäivämies Fredrik von Schwerinin poika, kreivi Wilhelm von
Schwerin. Isänmaan rakkaus käski häntä keskeyttämään opintonsa
ja matkustamaan Suomeen. Hän keskeytti opintonsa Kalbergin
sota-akatemiassa ja tuli kesäkuussa 1808 kenraali von Vegensackin
maihinnousujoukkojen mukana Suomeen. Turun kaakkoispuolella olevalle
Lemun niemelle nousi maihin kenraalimajuri von Vegesackin komennossa
ollut Ahvenanmaalta lähtenyt ruotsalaisjoukko johon kuului 2600
miestä. Maihinnousu tapahtui helposti, mutta venäläisten Turussa
oleva kenraali Buxhoevden kokosi pian ylivoimaisen joukon jonka
edestä von Vegesack 20.6. joutui palaamaan joukkoineen laivoihin,
menetettyään kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina 216 miestä,
venäläisten tappiot olivat 291 miestä.
Sotahistoria
mainitsee, että Uuteenkaarlepyyhyn tuli heinäkuun aikana yhtä
mittaa laivoja Ruotsista, pääasiassa tuotiin kai kuitenkin
tarvikkeita. Joka tapauksessa Wilhelm von Schwerin oli mukana siinä,
von Vegesackin joukossa, joka elokuun lopussa nousi maihin Kristiinan
kaupungissa, yhtyen suomalaisiin ja saavutti aluksi menestystä
Nummijärvellä ja Lapväärtissä, jossa everstiluutnantti Drufva
piti puoliaan vahvempaa venäläisosastoa vastaan, Schwerin osoitti
suurta urhollisuutta.
Wilhelm itse kertoo kirjeissään näistä ajoista näin:
"Päämajassa Kruunupyyssä syyskuun 17 päivänä 1808.
Rakkaat
vanhempani.
Aina siitä asti kun lähdin Grisslehamnista ei
minulla ole ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut kirjoittaa,
sillä postikonttori seuraa aina päämajaa ja päämaja on kaukana
armeijasta. Elokuun lopulla pääsimme vihdoin meritse
Kristiinankaupunkiin. Maihinnousun suoritimme päivässä ja sen
jälkeen marssimme yöllä peninkulman matkan Lapväärttiin. Me
olimme juuri nukkumassa, kun saimme hälytyksen ja minun täytyi
kiireesti nousta lämpimästä vuoteestani. Taistelu kesti viisi tai
kuusi tuntia, mutta siellä ei tykistö päässyt mukaan. Me voitimme
venäläiset ja ajoimme heitä takaa Ömossaan (Niinisalo), joka on
kahden peninkulman päässä Lapväärtistä. Täällä me
pysähdyimme, sotajoukko marssi takaisin kaksi peninkulmaa ja
everstiluutnantti Drufva jäi Ömossaan joukoissaan 500 miestä ja
kaksi tykkiä, jotka olivat minun komennossani. Everstiluutnantti
Drufva oli saanut käskyn pitää puoliaan viimeiseen mieheen.
Nyt
meidän tilamme muuttui kurjaksi. Miehet näkivät olevansa kahden
peninkulman päässä armeijasta ja huomasivat, että heidät oli
sijoitettu venäläisten päävoimaa vastaan. Minun miesteni
kärsivällisyys loppui, he huomasivat kuinka upplantilaisia
vaihdettiin joka ilta, mutta heidän itsensä täytyi seistä
kenttävahdissa yhdeksän vuorokautta taukoamatta ja monta kertaa he,
niin kuin minäkin kastuivat, yöllä ja päivällä rankkasateessa
läpimäriksi. Vain minun hellä hoitoni esti heitä valittamasta.
Minä koetan aina käyttää ruokarahoista liikeneviä varojani
heidän hyväksensä.
"Elon, kuoleman arpaa ankaraa koh’
isketään"
Aamulla yhdeksäntenä vuorokautena kävi
vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse
astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Minun tehtäväni
oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia
haupitseja ja tykkejä vastaan. Kuinka vaikea meidän tilanteemme
olikaan! Ensimmäinen tehtävä oli helppo. Päätin heti alusta
alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli
vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat,
minne luodit lensivät, ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat
he suojien taakse. Minulla ei ollut mahdollisuutta juosta heidän
jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen
työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui, menin, vaikka melkein
tainnoksissa väsymyksestä heidän jälkeensä ja moitin heitä
heidän pelkuruudestaan. Silloin kaikki niin kuin sytytetyt kynttilät
riensivät takaisin paikalleen.
Tässä taistelussa kaatui
väkeä niin kuin heinää. Otti kovalle ja meidän oli peräydyttävä.
Kasakat ryntäsivät kolme kertaa minun suojattomia tykkejäni
vastaan ja heittivät piikkejään, mutta minä tervehdin heitä
raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa
lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista
peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli
everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja
kiitti minua selittäen että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi
ja toivotti minulle ainaista menestystä.
"Oravaisten
päivän kuin onneton"
Pian sen jälkeen jouduimme
pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on
käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti kello kuudesta aamulla kello
yhteentoista illalla. Minä jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista
aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri
kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli
saarrettu. Kokosin kaikki voimani, astuin tykkihevosen selkään,
sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin
ensimmäiseksi, huusin "Toverit, seuratkaa minua", komensin
"Mars, mars" ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon,
joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme
luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit
Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin.
Aamulla
kun minun oli mentävä ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin
luoti minun lakkini läpi niin että minä kaaduin selälleni.
Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamiehenä kiväärin ja
ammuin vihollisen. Illalla hämärässä sain uuden haavan ja minut
kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen
luodit tulivat sisään ikkunasta. Minun olisi täytynyt jäädä
sinne, ellei muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut
tietää, olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut minun kanssani.
Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30-40 upseeria. Kenraali
Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan
jotenkin hyvin. Jääkää hyvästi rakkaat. Jumaloidut vanhemmat ja
sisarukset!
Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati
rakastava poika, veli ja ystävä Wilhelm".
Yö
Kaarlelassa
Kuten kirjeestä voi päätellä, Wilhelm von
Schwerin oli tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä kohtalaisen
hyvissä voimissa haavoittumisestaan huolimatta, muuten hän tuskin
olisi jaksanut kertoa tapauksista noin yksityiskohtaisesti. Sitä
todistaa myös kenraali Aminoffin samana päivänä kirjoittama
kirje, jonka hän on osoittanut hyvältä ystävälleen, Wilhelmin
isälle ja jossa hän mainitsee että Wilhelm on nyt, vaarat
kestettyään, Jumalankiitos, verraten hyvässä kunnossa. Jos
olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset hän olisi saattanut
toipua.
Mutta onneton sotaretki jatkui, Adlercreuz aloitti
peräytymisen joka osaksi tapahtui epäjärjestyksessä. Syyskuun
säät saattavat Suomessa olla jo purevan kylmät, ei ole vaikea
kuvitella niitä kulkuneuvoja, joissa haavoittuneita - Wilhelmiä
muiden mukana - jouduttiin kuljettamaan: mitäpä muita ne olisivat
olleet kuin kuormaston kolukärryjä, eivätkä maantietkään
tainneet juuri nykyisiä vastata. Oravaisista Kruunupyyhyn, jossa
näyttää jonkin aikaa pysähdytyn, sitten Kokkolan seudulle, jossa
Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön yli Kaarlelan pappilan
vieressä olevassa pienessä punaisessa rakennuksessa, jossa siihen
aikaan sijaitsi seurakunnan apulaispapin asunto. Siinä pienessä
huoneessa häntä hoidettiin. Tuohon aikaan pappilat toimivat
kaikkialla maaseudulla ikään kuin kestikievareina, joihin
arvokkaammat kulkijat sijoittuivat. Se, että kysymys oli nimenomaan
arvohenkilöstä, hienosta vieraasta, siitähän kertoo jo
everstiluutnantti Drufvan suuhun sijoitetut sanat:
"Ja
jos tuoll’ edes ääressä tykkien,
uros vanha ois,
tulen,
ruudin tuttava turkanen
johon luottaa vois,
mutt’ ei,
viistoistias poika nyt siin
on hento ja hieno, on kreivi
Schwerin
muka vastaava patterista, -
mitä lapsista
sellaisiin!"
Kahdeksan
päivää Kalajoen pappilassa
Kuten runo ja hänen oma
kirjeensä todistavat, hänessä kuitenkin oli miehen vastus. Sen
sijaan haavoittumisen jälkeisiä vaikeita vaiheita, siirtymistä
paikasta toiseen ei nuori ruumis voinut kestää, Wilhelm sai
haavakuumeen ja kuoli Kalajoella Matturaisen talossa pari viikkoa
haavoittumisensa jälkeen. Oravaisten taistelu tapahtui 14.
syyskuuta, kirjeen hän kirjoitti 17. syyskuuta ja kuolema tuli 27.
syyskuuta. Hänen sairasvuoteensa ääressä oli loppuun saakka
kenraali Aminoffin adjutantti, luutnantti von Kothen. Hänenkin
kirjeensä Wilhelm von Schwerinin isälle Ruotsiin on säilynyt ja
siinä von Kothen kertoo näin:
"Wilhelmin
viimeiset sanat olivat: Sano terveisiä isälle ja äidille. Kiitä
heitä kaikesta hyvästä ja kiitä myöskin kenraali Aminoffia hänen
hyväntahtoisuudestaan. Minä olen pahoillani että Wilhelm ei näissä
olosuhteissa voinut saada hautajaisissaan sotilaallista kunnioitusta,
vaan minä yksin saatoin hänet hänen leposijaansa Kalajoen kirkkoon
hautaan, ihmisen viimeiseen turvapaikkaan.
Viimeiset kahdeksan
elinpäiväänsä Wilhelm makasi minun huoneessani kovassa kuumeessa
ja houri lakkaamatta, vaikka hänellä oli selviäkin hetkiä.
Silloin hän tavallisesti puhui äidistään ja toivoi olevansa
kotona kunnes kova verensyöksy, jota kesti illalla kello kahdeksasta
seuraavaan päivään kello 12, teki lopun hänen nuoresta
elämästään. Samalla saanen ilmoittaa, että vainajan tahtoa
noudattaen olen antanut pienen hopeisen taskukellon sairaan
hoitajalle, joka hoiti minun kanssani Wilhelmiä. Itse käärin
Wilhelmin hautavaatteisiin, sillä en sallinut kenenkään muun tehdä
sitä, ja kun muistan, että Wilhelmillä on sisaruksia, jotka
tahtovat saada häneltä jonkun muiston, lähetän kirjeessä kutrin
hänen hiuksiaan."
Kuningasperheen ystäviä
Von
Schwerinien suku Ruotsissa jatkui Wilhelmin veljen Filipin kautta.
Schwerinien kodissa, jossa kreivitär Elisabeth von Schwerin tällä
hetkellä on valtijattarena, on kirjaston seinällä suuri maalaus,
joka esittää Wilhelmiä jättämässä jäähyväisiä veljelleen
Filipille sotaan lähtiessään. Tietenkin kodissa on myös paljon
muuta perheestä kertovaa aineistoa, kirjallisuutta ja muotokuvia.
Mainittakoon että mm. ruotsinmaalainen kirjailija Erik Gustaf Geijer
on kirjoittanut runon nuoren urhon kunniaksi, sitä ei kuitenkaan ole
suomennettu.
Von Schwerinien perheellä on aina ollut läheiset
suhteet Ruotsin kuningashuoneeseen, niinpä, huoneiden seinillä
nähdään kuninkaallisten henkilöiden muotokuvia sekä omistuksella
varustettuja valokuvia. Kreivitär Elisabeth von Schwerinin tytär
Marianna kuuluu Ruotsin nuoren kuninkaan sekä prinsessa Christinan
lähimpään ystäväpiiriin ja niin kuningas kuin prinsessakin
vierailevat usein Schwerinien kauniissa kodissa.
Haudattu
Kalajoelle
Kalajoen hautausmaalla kirkon vieressä tuuheiden
koivujen varjossa on vaatimaton hautakumpu. Muistokiveen, mikä on
valmistunut 1903, on koruttomasti kaiverrettu teksti: Kreivi Wilhelm
von Schwerin, syntyi 1792, kuoli 1808. Schwerinin hauta on jäänyt
vanhan kirkon palamisen jälkeen rakennetun uuden kirkon alle.
Helen
Schjerbeck ja Albert Edelfelt ovat ikuistaneet Wilhelm von Schwerinin
viimeiset hetket vaikuttavin maalauksin, joista edellisen maalaus
löytyy Turun Taidemuseosta ja jälkimmäisen maalaus Ateneumin
kokoelmista.
Suomen sota oli pääosin vaatimatonta kahakointia, joka muuttui sankaritarinoiksi vasta runoilija Runebergin käsissä. Tätä mieltä on mm. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen. Sotamiehiä kuolikin enemmän sairauksiin ja kulkutauteihin kuin taistelukentillä. Siviiliväestö taas kärsi eniten pakko-otoista.
Kalajoen
läpi sodan osapuolet marssivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen
kerran perääntyvä Suomen armeija saapui Kalajoelle huhtikuussa
1808. Omia joukkoja seurasivat venäläisten etujoukot Jakov Kulnevin
johdolla. Kulnevin kerrotaan majoittuneen yhdeksi yöksi Kalajoen
pappilan piispankamariin - hevosensa hän majoitti viereiseen saliin
Kulnev on ainoa venäläinen, jolle Runeberg omisti runon Vänrikki
Stoolin tarinoissa. Kulnevia pidettiin aloitekykyisenä ja rohkeana
etujoukkojen päällikkönä, mutta hänen tiedetään olleen myös
juoppo. Hän kaatui taistelussa ranskalaisia vastaan vuonna 1812 -
yhden tarinan mukaan umpihumalassa.
Siviilien osa
Suomen
sota merkitsi talonpojille raskaita pakko-ottoja, joita
toimeenpantiin tarvittaessa väkivalloin ja uhkasakoin. Seurauksena
oli passiivinen vastarinta, joka ilmeni kuljetusten välttelynä ja
muona- ja rehuvarojen kätkemisenä. Pyhäjoen nimismies kertoi, että
”hänen
tehtävänä on kuunnella epäkohteliaitten ja osittain
nälkiintyneiden talonpoikaisvaimojen vastalauseita, kun he käyttävät
verukkeenaan köyhyyttään - etteivät he omista muuta ruokaa kuin
puiden pettua ja karjansa maitoa.” Talonpojat
joutuivat huolehtimaan myös armeijan kuljetuksista. Kalajoen
alapiirin nimismies Jaakko Stårck siteeraa kirjoituksessaan 1809
kalajokista todistajaa, joka kertoi kuljetusten seurauksista omassa
pitäjässä: ”Kaksi
kolmasosaa talonpojista oli ilman hevosia ja jäljellä olevista
hevosista vain puolet oli yhä kunnossa. Nimismiespiirin
kestikievarissa ei ollut näkynyt hevosia viikkokausiin. Pelloilla
hän näki vaimojen ja lasten vetävän auroja.”
Myös
Venäjän armeija otti osan elintarvikkeista ja rehuista
paikallisilta. Venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden kertoo
raportissaan syyskuussa 1808…”myönnän,
että meidän on ollut pakko ravita joukkoja maan
kustannuksella…olisin toivonut pystyväni jotenkin korvaamaan
asukkaille kaiken sen, minkä he ovat kärsineet, sillä riiston
seuraukset ovat olleet väistämättömät…”
Todennäköisesti
ruotsalaisille voitokkaan Siikajoen taistelun rohkaisemina kokoontui
toukokuun vaihteessa Kalajoen, Himangan ja Lohtajan alueilta 200-300
miestä seipäin, puukoin, viikattein ja hyljepyssyin aseistettuna
tarjoten apua ylipäällikkö Klingsporille. Sodan johto ei
kuitenkaan ymmärtänyt sissisodan mahdollisuuksia. Päinvastoin,
rahvaan sekaantuminen sotaan nähtiin pelkkänä
häiriötekijänä.
Syyskuussa 27. päivä Kalajoella
haudattiin Runebergin runon viisitoistavuotias sotasankari,
Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta haavoittunut Svean
tykistörykmenttiä edustanut komentaja, aliluutnantti ja kreivi
Wilhelm von Schwerin. Kaarlelan pappilan kautta Kalajoelle
Matturaisen taloon kuljetettu von Schwerin kuoli ”kenttätautiin”
ja taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäinen hautapaikka on
jäänyt nykyisen kirkon alle. Hautamuistomerkki kirkon viereen
pystytettiin vasta sortovuosien aikaan 1903.
Syyskuun 29.
päivänä solmitun Lohtajan aselevon jälkeen ruotsalaisten päämaja
sijoittui Kalajoelle. Samana päivänä ylisotakomissaari Fredrik
Nyberg, jonka tehtävänä oli huolehtia armeijan hyvinvoinnista,
kirjoitti eversti Sandelsille Roukalan kestikievarista ja raportoi
armeijan tilasta: ”Armeijan
tila on monessa suhteessa valitettava ja sitä surullisempi, mitä
ylemmäksi sen asemat siirtyvät näissä erämaissa.”
Aselevon
päätyttyä lokakuun lopussa kenraali af Klerckerin johtama armeija
peräytyi Kalajoelle jättäen etuvartion Siiponjoelle. Armeija oli
tässä vaiheessa hajoamistilassa, Hårdstedt puhuu
huoltokatastrofista, kolmasosa miehistä oli sairaana ja muonavarat,
vaatetus ja lääkintäolot olivat järkyttävällä
tolalla.
Kalajoen
taistelu
Kalajoen
tapahtumista on säilynyt päiväkirjamuotoinen aikalaiskuvaus. Nuori
Västmanlannin rykmentin vänrikki Carl Johan Ljungren kuvaa
saapumista Kalajoelle 27. lokakuuta: ”Rykmenttimme
majoitettiin Pohjankylään, erityisesti minua onnisti majapaikan
suhteen, joka oli jonkinlainen herraskartano. Minulle osoitettiin iso
valoisa kalustettu kulmahuone, sain hyvän sängyn ja muut kauan
kaivatut mukavuudet. Nuori ja vieraanvarainen emäntä puhui ruotsia
ja toivotti meidät sydämellisesti tervetulleeksi. Täällä elämä
oli ihanaa! Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on
tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsi joen
molemmin puolin, jonka rantoja yhdisti korkea ja kaunis puusilta.
Kaikkialla oli ihmisiä, elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki
voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Valmistautuminen
tulevaan taisteluun kiihotti maagisella voimallaan
kaikkia.”
Kalajoelle
saapunut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa ja 4500
miestä. Ruotsalaisia komensi Wilhelm von Schwerinin setä,
eversti, kreivi Adolf Ludvig von Schwerin. Sunnuntaina 6.
marraskuuta armeijan etuasema joutui peräytymään Siiponjoelta
Kulnevin johtamien venäläisten tieltä. Osa joukoista jäi Kalajoen
eteläpuolelle, osa peräytyi pohjoisrannalle sillan ja pappilan
välille. Ljungrenin prikaati asettui Tyngälle ja yksi prikaati
sijoitettiin Vasankariin.
Sunnuntaina taistelut jatkuivat
lähes tauotta. Alakynteen joutunut Suomen armeijan komentaja von
Schwerin antoi epätoivoisen käskyn sytyttää Etelänkylä
palamaan, samoin silta. Ljungren kirjoittaa päiväkirjaansa:
”Minkälaiseen
kauheaan tilanteeseen tällainen harkitsematon päätös johti
kyläläiset, ei tullut hyvinvoivan herra komentajan mieleen. Eihän
hänellä ollut keittiötä sillä puolen kylää! Päätös lykkäisi
vain muutamalla päivällä väistämätöntä. Että monen perheen
elämä tuhoutuisi, oli sivuseikka, ei pohtimisen arvoista.
Talonpojille ei annettu aikaa pelastaa omaisuuttaan, vaan heidän
täytyi suinpäin paeta kodeistaan, jotka sytytettiin välittömästi.
Ihmisparat kompuroivat metsään, miehet kantaen vuodevaatenyyttejä,
naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. … Puinen
kirkko, joka oli eteläpuolella kylää syttyi myös tuleen, joka
levisi nopeasti ylöspäin heittäen lieskoja korkeista ikkunoista
sytyttäen myös tornin.”
Taistelut
päättyivät 9. marraskuuta venäläisten ylitettyä Kalajoen 3000
miehen voimalla Myllylän talon luona Pitkäsenkylällä. Samana
iltapäivänä ruotsalaiset aloittivat peräytymisen Pyhäjoelle
venäläiset kannoillaan. Omien joukkojen menetykset Kalajoen
taistelussa oli 7 kaatunutta, 9 vaikeasti ja 2 lievästi
haavoittunutta. Etelänkylässä oli kirkon ja sillan lisäksi
tuhoutunut 8 taloa ulkorakennuksineen: Samuli, Niilo, Luukas ja
Jaakko Junnikkalan, Erkki Heusalan kestikievari, Simo ja Pekka
Heusalan ja Lauri Saaren talot. Taiteluista muistuttaa edelleen
pappilan ullakolla olevat kuulan jäljet.
Palanut
kirkkorakennus
Suomen sodassa poltettu kirkkorakennus oli
valmistunut vuonna 1781. Piirustukset oli laatinut Tukholman
yli-intendentinviraston johtaja Carl Fredrik Adelcrantz (1716-1796),
varhaiskustavilaisen tyylikauden keskeinen arkkitehtuurivaikuttaja.
Kirkon palossa menetetty omaisuus käy ilmi 9. tammikuuta 1809
laaditusta pöytäkirjasta. Kirkosta oli jäljellä ainoastaan
kivijalka ja sakariston alla ollut holvattu kellari. Tuhoutuneeseen
irtaimistoon kuului mm. Tukholmassa valmistettu tamminen
saarnastuoli, viisi messinkistä kattokruunua, punainen,
hopeabrodeerauksin koristeltu samettinen messukasukka, 30 kannun
vetoinen, raudoitettu tamminen viiniastia, suomenkielinen raamattu,
kaksi taulua, toinen pääovien yläpuolella ollut
kultakehyksinen Kustaa III:n nimitaulu ja toinen, joka
esitti kuningasta puhumassa säädyille. Palossa tuhoutui myös
kirkkoa vanhempi kellotapuli kaksine kelloineen, vuonna 1801
rakennettu ruumishuone ja kirkkotarhan ympärillä ollut
katoksellinen hirsiaita. Tapulin mukana tuhoutui myös suuri määrä
lähiseudun asukkaiden sinne varastoimaa viljaa ja muuta irtainta
omaisuutta.
Suomen
sodan jälkeen Ruotsin yli-intendentinviraston korvasi suomalainen
intendentinkonttori. Viraston tuli korvauksetta laatia kirkkojen ja
tapulien piirustuksia, jos seurakunta ei niitä pystynyt hankkimaan.
Ensimmäiseksi intendentiksi nimitettiin italialaissyntyinen
arkkitehti Charles Bassi (1772-1840). Toiseksi arkkitehdiksi,
konduktööriksi, tuli suomalaissyntyinen Anton Wilhelm Arppe. Bassin
ja Arppen tehtäväksi tuli sodan tuhojen korjaaminen ja uusien
julkisten rakennusten suunnitteleminen. Kirkon ja tapulin lisäksi
myös Kalajoen uuden sillan suunnitelmat olivat Arppen ja Bassin
käsialaa.
Aleksanteri I vieraili Kalajoella
Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.
Aleksanteri I.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I
Aleksanteri I (1777–1825) oli Venäjän keisari ja Suomen ensimmäinen suuriruhtinas, joka hallitsi vuosina 1801–1825. Hänet tunnetaan erityisesti Suomen autonomisen aseman vakiinnuttajana ja Napoleonin vastustajana.
Keskeiset vaikutukset Suomessa
Autonomia: Suomea ei liitetty suoraan Venäjään, vaan siitä muodostettiin autonominen suuriruhtinaskunta, jonka hallitsijana keisari toimi.
Helsinki pääkaupungiksi: Hän korotti Helsingin Suomen pääkaupungiksi vuonna 1812 ja määräsi sen jälleenrakentamisesta empiretyyliseksi.
Porvoon valtiopäivät 1809: Aleksanteri I antoi hallitsijanvakuutuksen, jossa hän lupasi säilyttää Suomen vanhat lait, uskonnon ja säätyjen erioikeudet.
Suomen-matka 1819: Keisari teki laajan tarkastusmatkan Suomeen, vieraillen muun muassa Kajaanissa, Oulussa ja Torniossa.
Kansainvälinen merkitys
Napoleonin sodat: Aleksanteri I oli Napoleonin tärkeimpiä vastustajia Euroopassa. Vuonna 1807 solmitun Tilsitin sopimuksen myötä hän suostui painostamaan Ruotsia Napoleonin mannerblokadiin, mikä johti Suomen sotaan.
Pyhä allianssi: Napoleonin kukistumisen jälkeen hän oli keskeinen hahmo Wienin kongressissa ja perusti Euroopan hallitsijoiden välisen Pyhän allianssin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti