TO 09.01.2025 Muotokuvapiirrokset 15 kalajokisesta merkkihenkilöstä historiatietoineen.
Muotokuvapiirrokset on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen
Kalajoki 500 vuotta juhlavuosi
Sakari Ainali - kansanedustaja
Sakari
Ainali oli kansanedustaja ja maallikkosaarnaaja, joka oli Himangalla
3.12.1874 ja kuollut Oulaisissa 31.10.1938. Sakari Ainalin vanhemmat
olivat Matti Ainali ja Briitu Isopahkala. Sakari Ainali syntyi
Sillantakasen talossa Himangan Ainalin kylässä. Koti oli
maanviljelystila ja eläminen perustui siellä suurimmaksi osaksi
luontaistalouteen. Lasten ollessa alaikäisiä äiti kuoli. Sakari
oli lapsista vanhin ja kun hän oli 19-vuotias meni isä toisen
kerran naimisiin. Tämä ei ollut Sakarille mieleen ja hän sanoi
veljelleen Oskarille lähtevänsä Ameriikkaan. Sinne hän lähtikin
1893. Matkarahaa hän sai isältään 500 mk ja evästä kotoaan
mahdollisimman paljon. Matkatoverit olivat välillä ihmetelleet, kun
Sakari ei ollut raaskinut ostaa itselleen juuri mitään, kuten
toiset olivat tehneet.
Viikkoja
kestäneen matkan jälkeen oli haastattelu ja tulotarkastus.
Tulijoilla olisi pitänyt olla jokin tietty summa maihinnousurahaa.
Vuorollaan sitä oli kysytty Sakariltakin. Hän oli vastannut hänellä
on kymmenentuhatta markkaa. Tosiasiassa hänellä oli vain 50 penniä,
mutta hän pääsi maihin. Matka jatkui South Dakotaan Black Hillsin
vuoristoon Lead-nimiseen kaupunkiin. Siellä oli ja on vieläkin
kultakaivos. Sinne Sakari pääsi töihin. Vaikka hänellä oli vain
kaksi viikkoa kiertokoulua ja rippikoulu koulupohjanaan, niin hän
halusi oppia sillä ”engelskaa” ja myös oppi niin, että tuli
toimeen. Työssään hän kohosi työnjohtajaksi. Amerikassa Sakari
avioitui Etelä-Pohjanmaalta tulleen Maria Leppilaakson kanssa.
Kotimaa oli kuitenkin mielessä ja Matti-isän kutsu Ainalin kylälle.
Loppuvuodesta 1902 perhe muutti takaisin Suomeen ja ensin Ainalin
kylälle.
Seuraavana
kesänä tulivat kovat koettelemukset. Kaikki kolme perheen lasta
kuolivat viikon sisällä silloin raivonneeseen tulirokkoon. Sakari
ja Emilia muuttivat Himangan kirkonkylälle 1903, josta he olivat
ostaneet pienen maatilan. Asuttuaan aluksi pienessä mökissä he
vuonna 1904 rakensivat uuden asunnon, joka sijaitsi nykyisen Joensuun
kaupan kohdalla. Samana vuonna Sakari Ainali sai uskonnollisen
herätyksen, hän lähti parannuksen askelille ja sai uskon lahjan.
Vuonna 1906 hän alkoi saarnatoiminnan , oli Lestadiolaisen
lähetystoiminnan palveluksessa toiminnanjohtajana 1906-1913 liikkuen
eri puolilla maata. Saarnatoimi jatkui kuolemaan saakka, vuoteen
1938.
Sakari
Ainali oli perustamassa Himangan Saha ja Mylly osuuskuntaa vuonna
1911. Hän oli osuuskunnan johtajana 1911-18 ja hallituksen jäsenenä
1919-1923, välillä tilintarkastajana ja sitten uudelleen
hallituksen jäsenenä vuoteen 1934. Sakari Ainalin yhteiskunnallinen
toiminta alkoi Himangan kunnan luottamustehtävissä. Hän oli
kuntakokouksen puheenjohtaja 1910-19 ja kunnanvaltuuston
puheenjohtaja 1920-1921 ja jäsenenä 1922-26 sekä 1936-38. Hän oli
perustamassa osuuskauppaa ja säästöpankkia Himangalle
1914.
Vuonna
1924 Sakari Ainali valittiin kansanedustajaksi Oulun läänin et.
Vaalipiiristä. Toisen kerran hänet valittiin samasta vaalipiiristä
1927. Jouko Talonen kirjoittaa väitöskirjassaan 1988, että Sakari
Ainali oli näissä vaaleissa kokoomuspuolueen ääniharava. Vuoden
1929 vaaleissa Sakari Ainali joutui kovan arvostelun kohteeksi
suhtautumisestaan taidepohjaisen kulttuurin kuten esim. oopperan
määrärahoihin. Hänet leimattiin myös naispappeuden vastustajaksi
ja eräitä muita ehdokkaita pidettiin Ainalia sivistyneempinä. Hän
jäi näissä vaaleissa valitsematta, mutta kun eduskunnan
hajottamisen vuoksi pidettiin uudet vaalit jo vuonna 1930, valittiin
Ainali samasta vaalipiiristä kuin aikaisemminkin. Tämä
kansanedustajakausi kesti vuoteen 1933.
Kirkolliskokouksen
jäseneksi Ainali valittiin 1928. Siellä hän kuului mm.
virsikirjavaliokuntaan 1934-35. Sakari Ainali oli vuoden
saarnamatkalla USA:ssa. Vuodet 1932-35 olivat Sakari Ainalin elämässä
raskaita ja murheellisia. Oli kuoleman surua, kun vaimo ja kolme
lasta kuolivat. Viimeisenä kuoli juuri papiksi valmistunut
Arvo-poika, josta isä toivoi työnsä jatkajaa Jumalan valtakunnan
työvainiolle. Perheeseen syntyi 13 lasta ja kahdeksasta Sakari
Ainali joutui luopumaan ennen 1938 tapahtunutta
kuolemaansa.
Lähdeaineisto:
Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8
Leonard Helander - metallivaluri
Olof Helander – valtiopäivämies , metallivaluri
Kalajoella metallialan tuotanto laajeni suorastaan teolliseksi 1800-luvulla. Messinkivalun kehittäjäksi nousi monipuolinen yrittäjä, kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja. Hän otti vaimokseen ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären. Helanderin tuotanto siirtyi myöhemmin Ouluun, mutta osa tehtaista jäi Kalajoelle. Helanderin metalliverstaassa valmistettiin kynttilänjalkoja ja -kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Myös kirkonkelloja valettiin, ja messinkiset hevosenvaljaat olivat niin hyviä, että niitä ostettiin jopa Helsinkiin keisarilliseen talouteen. Helanderin ja Merenojan tuotteet tulivat kuuluisiksi ympäri maan korkeatasoisina ja hinnaltaan edullisina.
Valureita olivat Olli (1801-1886) ja Leander (1812-1874) Helander sekä Ollin pojat Klaes (1828-1909), Joakim Leonard (1831-1887) ja Evert Eliel (1844-1904) Helander. Monipuolisen ja korkeatasoisen tuotantonsa vuoksi he ovat olleet laajalti tunnettuja ja heitä sanottiinkin aikanaan "Pohjanmaan valtavalureiksi".
Helanderien työtä metallialalla jatkoi vuonna 1885 Kalajoelle perustettu metallipaja ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat, Juhani ja Tuomas, jotka olivat saaneet oppia Helanderin verstaalla. Heidän tehtaassaan valmistettiin samoja tuotteita kuin Helanderillakin, mm. kultavalutöitä, kynttiläkruunuja, lukkoja, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Siellä valmistettiin erikoisempiakin instrumentteja kuten maanmittauskoneita ja erilaisia asteikkoja. Myös raudasta alettiin valmistaa tarve-esineitä. Vuosisadan vaihteessa tehdas siirrettiin Kokkolan Ykspihlajaan, jossa se jatkoi toimintaansa.
Vahvat
perinteet
Metallivalulla
oli Kalajoella vahvat perinteet. Kalajokiset messinkivalutyöt,
kynttiläkruunut ja – jalat olivat vuosisadan puolivälissä yli
maan tunnettuja, tasoltaan hyviä ja huokeita. Tuotanto keskittyi
messinkivaluun, minkä kehittäjäksi Kalajoella nousi monipuolinen
yrittäjä ja kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko
Merenoja (1825-1912).
Hän valmisti kynttilänjalkoja, ja –kruunuja, huhmareita ja
aisakelloja. Hän oli esimerkillinen maanviljelijä.. Hän avioitui
ylivieskalaisen messinkivalurin Olli
Helanderin tyttären
kanssa. Helandereiden suvusta tuli varsinainen
messinkivaluteollisuuden kehittäjä Kalajoella.
Helanderit
Heikki
Helanderin poika Olli
Heikki syntyi
21.4.1801 Ylivieskassa ja kuoli 17.5.1886 Kalajoella. Hän avioitui
6.5.1821 talontyttären Maria Vedenojan kanssa, joka oli kotoisin
Kalajoen Käännänkylästä. Olli
Helander muutti
asumaan vaimonsa kotitaloon Aksilaan. Olli
Heikki Helanderin sanotaan
saavuttaneen tarmokkaan itseopiskelun avulla laajat tiedot. Hän oli
paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Hänen talonsa Aksila oli
aikanaan mallitilana ympäristölleen. Hän oli myös
teollisuudenharjoittaja, messinkivaluri, hopea- ja kultaseppä.
Palkatun työvoiman ja kahden vanhemman poikansa kanssa hän valmisti
konepajassaan messinkiteoksia mm. hevosenvaljaita, kirkonkruunuja,
kynttilänjalkoja sekä hopeatöitä, aisa- ja ruokakelloja. Heidän
töitään ostettiin Helsinkiin keisarillisiin sekä kuvernöörin
huoneisiin. Olli
Helander valittiin
Salon tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville.
Olli
Heikki Helanderin ja
Maria
Vedenojan lapsia
oli mm. Klaes
Engelbert,
syntynyt 1828 Kalajoella ja kuollut 1909 Oulussa. Joachim
Leonard oli
syntynyt 1831 Kalajoella ja kuollut 1887 Kalajoella. Josefiina
Amaalia oli
Antti
Santaholman vaimo.
Josefiina
syntyi
Kalajoella 25.9.1834 ja kuoli 16.5.1914 Kalajoella. Olli yritti
ohjata poikia opintielle ja lähetti heidät Raaheen kouluun. Toinen
heistä karkasi sieltä ja toinenkin kieltäytyi jatkamasta lukuja.
Nyt pojat saivat täydellä todella ryhtyä mielipuuhaansa
"viilauksella leikittelemiseen". Kun vuonna 1844 isä Olli
lähti Helsinkiin kuukauden ajaksi myymään tuotteitaan niin pojat
ostivat sillä aikaa kuparia, valoivat sen messingiksi ja edelleen
kynttilänjaloksi. Tästä sai alkunsa heidän ennen pitkää
huomattavaksi muodostunut teollisuudenharjoituksensa. Kun isä palasi
matkaltaan ja näki valmiiksi tehtynä 30 paria kynttilänjalkoja ja
vielä 30 ruplaa rahaakin, hän antoi valutyöt kokonaan poikien
huoleksi. Ahkera työnteko alkoi. Valettiin, viilattiin ja sorvattiin
kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla, niin ettei
tahdottu syömään joutaa.
Leander
Heikinpoika Helander eli
Tilvis (1812-1874), Ollin nuorempi veli tuli Kalajoelle veljensä
houkuttelemana. Hän asettui ensin Ollin luo Aksilaan, ja 1940 hän
osti Tilviksen talon Kalajoen toiselta puolelta ja harjoitti siellä
valamista. Veljekset tekivät edelleen yhdessä ismmota ja
suuritöisimmät valut. Leanderin kerrotaan olleen kellosepän opissa
Pietarissa, ja sanotaan, että hän olisi ollut veljeään taitavampi
kulta- ja kellosepäntöissä.
Valurit oli käytännössä
itseoppineita, vaikka tiedetään, että suvussa oli valureita jo
aiemmin. Alkujaan valaminen opittiin Kokkolan pitäjässä, Kaarlelan
Kaustarissa, ja valutaidot siirtyivät suvussa viisi sukupolvea
eteenpäin. Vanhemmat veljekset oppivat isältään messivalun
perustaidot; isä valoi nappeja, tikkuja ja asiakelloja.
Oletettavasti tässä vaiheessa valaminen oli kuitenkin
talonpoikaista tarve-esineiden valmistusta.
Helanderien
valimolta käytiin myyntimarkoilla pari kertaa vuodessa, ja matkat
kestivät vähintään kuukauden päivät. Matkat suuntautuivat
ympäri Suomea: Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, Viipuriin,
Pietariin, Kuopioon ja Tornioon. Lisäksi he tekivät valutöitä
tilauksesta, kuten lukuisia kynttiläkruunuja,
alttarikynttilänjalkoja, kelloja, kirkonkelloja, kynttilänjalkoja,
hevosvaljakoiden messinkiosia ja purjelaivojen metalliosia.
Suuria
tilauksia
Pojat
olivat niin innoissaan, että Klaes osti v. 1847 Kokkolasta
viipurilaiselta kauppiaalta kaksi kuormaa kuparia, johon kaikki
markkinarahat hupenivat isän suureksi harmiksi. Kupari oli kuitenkin
tuiki tarpeellista, sillä jo samalla viikolla tuli Turusta
kiireellinen 500 kynttilänjalkaparin tilaus. Valutöitä myytiin
myös Helsinkiin ja Viipuriin saakka. Klaes valmisti myös
metallitarpeet laivoihin. Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti
yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla
olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä
toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta. Sitten tuli Kokkolasta
kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin
ruveta valamaan hänen laivansa ruorisaranoita. Klaes vastasi
epäröimättä suostuvansa jos saa aineet ja mallit. Ne tulivatkin,
mutta Klaes huomasi heti, että raaka-aineet ovat huonoa aineista
valaa. Hän päätti panna itseltään lisää. Isä-ukko oli
huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta Klaes muurasi pihalle
valu-uunin. Muuraaminen kesti kaksi päivää.. Kolmantena päivänä
syntyi jo pari saranaa. Vaikeuksia oli voitettavana ennekuin
saranoihin saatiin reiät lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin
vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein – mutta uskallusta ja
kekseliäisyyttä ei puuttunut.
Klaes muutti Ouluun ja hänen
tehtaassaan oli enimmillään jopa kymmenen sorvia käynnissä.
Kirkonkelloja valettiin yhteensä n. 30 kpl, ja paljon töitä
antoivat valtion laivanrakennuksen tarpeisiin tehtävät työt. Klaes
myi tehtaansa ja palasi Kalajoelle vuonna 1882 toimien loppuikänsä
kauppiaana.
Olli
Helander eli
Veten-Ollin nimi sidottiin kansan suussa myös Kalajoen
kirkonkelloihin, joita hän ei valanut. Kalajoen kirkonkellojen näet
sanottiin moikkaavan: "Pala laijasta, pala laijasta … minkä
kokonen, minkä kokonen? – Veten-Ollin nokan kokonen". Tämä
V.H.
Kiviojan muistiinmerkitsemä
hokema liittynee Helandereiden "visuuteen"
säästäväisyyteen. Helanderilla sanottiin olleen tallissaan monta
hevosta, mutta hän aina kulki 13 kilometrin kirkkomatkan jalkaisin.
Veten-Ollin visuus johtui suurista takuuveloista, joita hän oli
joutunut maksamaan silloista rahaa 18 000 ruplaa. Sillä työvauhdilla
ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu
maksetuiksi.
Helandereiden työtä metallialalla Kalajoella
jatkui v. 1885 "Veljekset Friis". Sen perustajana olivat
lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Veljekset
Friis muutti
vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.
"Kalajoen
valtavalurit"
Samuli
Paulaharju kirjoittaa
kirjassaan Vanha Raahe näin: "Mutta oikein metallitaituri,
kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis,
joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa
valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki oli ennen sellainen
paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Meronjallakin
valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla
ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustikin sitten koko
Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen
valtavaluri Klaes Helanderkin oli oppinsa saanut. Tilvis oli
aikoinaan Raahen suurin metallimestari."
Kalajoen
puukot
Metallista
valmistettiin Kalajoella 1800-luvun alkupuoliskolla monenmoisia
tuotteita mm. aseita, pistooleja ja veitsiä. Puukkoja valmistettiin
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kalajoki ja Kauhava olivat
kuuluisimpia Pohjanmaan puukkoteollisuuden paikkoja. Venäjän
keisari Alensanteri
II:lle
luovutettiin ns. keisarinpuukko. Tupen valmisti taitava haapavetinen
mies. Tuohipään ja heloitukset, vyön ja sen koristeet heloineen
sekä solituksen kultauksineen teki Olof
Helander.
Helandereiden
toiminnan huippukautena 1860- ja 1870-luvuilla puukkojen valmistus
oli keskittynyt Kalajoella heille. Kalajoella puukon valmistusta
jatkoi Ylikäännän kylässä Fredrik Haapasaari, joka oli ollut
Helandereiden palveluksessa. Haapasaari opetti puukon valmistusta
Friisien metallikoulussa 1890-luvun alussa. Puukoilla oli laajat
markkinat aina Ruotsia myöten.
Alkuperäinen ja aito
kalajokinen puukko on varustettu tuohipäällä, messinkisellä
yläholkilla ja alahelalla, jotka on kaiverruksin koristeltu. Tuppi
on suora, varustettu yläpäästä helalla ja sen suippoa pyöreähköä
kärkeä ympäröi messinkilevystä taivutettu suojus.
Helandereiden
töitä on myös Presidentin linnassa. Neljä paria 9-haaraisia
kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Ne on ostettu Kalajoelta
vuonna 1859. Presidentin linnassa on myös pöytäkello, mikä on
kullattua pronssia. Se on Helandereiden valmistama ja ostettu
Kalajoelta vuonna 1859. Presidentinlinnassa on kaikkiaan
Helandereiden valmistamia pöytäkelloja neljä ja seinäkelloja
kaksi.
Helandereiden töitä on myös Kalajoen kirkossa, jossa
on alttarin 15-haarainen kynttelikkö, saarnatuolin reunalla olevat
5-haaraiset kyntteliköt, sivuseinien lampetit, urkujen luona olevat
kruunut, sakastissa oleva kastemalja, ovien kahvat, salvat ja säpit
sekä kirkkomaan porttien messinkipallot.
Eino Honkela talousneuvos
Eino Honkela syntyi Himangalla 17.9.1896 ja kuoli Kalajoella 26.5.1974. Hongelin perhe muutti 1907 Himangalta Kalajoen Tyngän kylään sieltä hankitulle Suvannon tilalle, joka vuosikymmenien ajan toimi harjoittelutilana. Eino Honkela joutui jo nuoruusvuosinaan mukaan moniin yhteisöihin. Osuustoiminta-aatteessa hän näki välttämättömän mahdollisuuden maaseudun elinolojen kehittämisessä. Hän oli tämän aatteen puolestapuhuja ja toimi sen piirissä koko elämänsä ajan. Käytyään maamieskoulun Eino Honkela oli Kalajoen Säästöpankin kamreerina 1919-22 ja samalla tyngän Myllyn ja Sahan isännöitsijänä sekä Kalajoen Ylipään osuusmeijerin kirjanpitäjänä.
Hän
suoritti Valtion maitotalousopiston 1922-24. Hänet mainitaan
kurssinsa parhaana. Hän teki kaiken toimissaan parhaalla
mahdollisella tavalla ja paneutui tehtäviinsä koko sydämellään.
Oppikoulun käymisen puutetta hän korvasi kehittämällä jatkuvasti
itseään mm. kirjeopistojen kautta. Siten hän hankki tietoja, joita
ammatissaan tarvitsi ja joita virkaveljet olivat jopa
korkeakouluopiskelussa. Nuorisolle hän muistutti jatkuvasti
opiskelun merkityksestä. Yön tunteina hän opiskeli
pikakirjoituksen voidakseen kirjoitella tyttärelleen ja siten
innostaa häntä harrastuksessaan. Ammattitaitoa lisääviä tietoja
hän hankki myös 1930- ja 1940-luvuilla tekemillään ulkomaan
opintomatkoilla.
Eino
Honkela toimi Uudenkirkon TL.n (Kalanti) meijerin isännöitsijänä
1924-1925. Helmikuun alussa 1925 hänet kutsuttiin toimintaansa
aloittavan Keski-Pohjanmaan meijeriliiton toiminnanjohtajaksi, jota
tehtävää hän päätoimisesti hoiti eläkkeelle siirtymiseensä
saakka vuoteen 1963. Sotatalvena 1939-1940 Eino Honkela toimi oto
P-Karjalan ja P-Savon meijeriliitojen toiminnanjohtajana. Kalajoen
verolautakunnan puheenjohtajana hän toimi vuodesta 1923 vuoteen
1959. Kalajoen osuuskaupan johtokunnan jäsen hän oli vuodesta 1937.
Hankkijan Kokkolan konttorin piirineuvoston jäsen vuodesta 1944
alkaen 20 vuotta. Meijerien Keskinäisen Vakuutusyhtiön
hallintoneuvoston jäsen hän oli vuodesta 1952 ja Eläkekassan
hallintoneuvoston jäsen kaksi vaalikautta. Kalajoen kunnan
tiintarkastajana Honkela oli vuodeta 1925 n. 40 vuotta.
Keski-Pohjanmaan Kirjapaino Oy:n tilintarkastaja 1939-69 ja
tilintarkastajana monissa yhdistyksissä.
Hän
kirjoitteli ahkerasti artikkeleita alansa ammattilehtiin.
Eläkevuosinaan aina sairastumiseensa saakka hän hoiti uutterasti
metsäpalstojaan, voitti palkintoja jopa paikallisissa
metsänhoitokilpailuissa. Eino Honkela oli tasapuolinen ja
harkitseva, lämminsydäminen henkilö. Eino Honkela sai
talousneuvoksen arvonimen 1961. Hänen puolisonsa Maria Matilda
Hankonen syntyi Pulkkilassa 10.7. 1896 ja kuoli Kalajoella
25.7.1973.
Lähdeaineisto
Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8
Torsti Kalliokoski kunnanjohtaja
Torsti Kalliokoski on syntynyt Vetelissä 10.10.1937.Naimisissa. Yksi poika, kaksi tyttöä. Seitsemän lastenlasta. Kunnansihteerinä Alajärvellä ja Jämsänkoskella. Kunnanjohtajana Evijärvellä 1968-1971 ja Kalajoella 1971-2000.Harrastuksiin kuului lukemista, kuntoilua ja matkailua.
Entinen kunnanjohtajaTorsti Kalliokoski jäi eläkepäiviksi asumaan Kalajoen keskustaan. Hänellä ei ole syytä paeta. Kalliokoski voi muistella tyytyväisenä perintöään eli sitä tilaa, johon hän Kalajoen jätti Kalajoen kunnallisveroprosentti on nyt 18,50, vuosikate talousarviossa 4,4 miljoonaa euroa ja tilikauden tulos 1,4 miljoonaa euroa. Kohta kuusivuotias Kalajoen kaupunki on erilainen nuori köyhässä kuntakentässä. "Kalajokisten kulttuuriin on kuulunut se, että tullaan omillaan toimeen. Nostan luottamushenkilöille hattua; he arvostivat sitä, että talous pidetään kunnossa. Myös virkamiehille se oli kirjoittamaton laki", Kalliokoski muistelee.1990-luvun alun lama-aikana Kalajokeakin koeteltiin. Kylpylä siirtyi kunnalle varoineen ja velkoineen. "Turistien määrä väheni vuonna 1993 oleellisesti. Kylpylän osto oli kunnalle iso, mutta ainoa oikea päätös. Vuosikymmenen puolivälissä tyypillinen pohjoissuomalainen matkailualan yrittäjä oli konkurssipesä. Meillä oli palveluvarustus valmiina, kun lama hellitti. "Sana "palvelut" toistuvat Kalliokosken puheessa. Kalajoki on pärjännyt talouskiemuroissa keskimääräistä paremmin siksi, että palvelut on mitoitettu oikein. "Emme rakentaneet liian suuria yksiköitä, vaikka valtion avustukset suosivat suurempaa rakentamista. Moni kunta rakensi palvelunsa tehottomaksi. Kymmentä henkeä ei kannata kuljettaa 50 hengen bussilla. "Kuntaliitokset ovat tapetilla. Valtion taholta on tullut määräys, että sosiaali- ja terveyspiirit pitää muodostaa 20 000 asukkaan kokoisiksi. Torsti Kalliokoski on eri mieltä." Kymmenentuhatta, kuten Kalajoki esimerkillään näyttää, on riittävä väestöpohja, kun ajatellaan valtaosaa kunnallisista peruspalveluista. On olemassa tietty joukko erityispalveluja - sairaudet, koulutus - jolloin tarvitaan naapuriyhteistyötä. Siksi on mahdotonta sanoa mitään optimaalista kuntakokoa. Kalajoella on nostettu esiin erityispalvelujen hoito sopimusteitse. Kalliokoski tukee tätä ajatusta. Kuntaliitokset eivät silti ole vain kielteinen asia. Niiden avulla syntyy mahdollisuuksia. Pitää muistaa kuitenkin uhat: kotiinpäin vetävä kyläpolitiikka ja säästöjen haku. Säästöjä ei tule, ellei jotain tehdä. No, jokainen tietää, että säästöjen saamiseksi päällekkäisyyksiä pitää karsia ja jostakin luopua. "Kalliokosken ja hänen vaimonsa eläkepäiviin tuo hohtoa muun muassa matkustelu. Jos USA:n osavaltiot lasketaan mukaan, tutuksi on tullut 50-60 valtiota. Sillä määrällä voi itseään sanoa jo maailmanmatkaajaksi. Hawaiji, Las Vegas, Kiina ja Thaimaa ovat jääneet mieleen. Ensi kuussa menemme Meksikoon tytärtämme tapaamaan. "Matkustelu avartaa. "Suomea ei ole vielä löydetty - eikä Kalajokea", entinen kunnanisä arvelee. Veli-Pekka Somero
Artikkelin lähde Kaleva
Pitkäaikainen kunnanjohtaja
Torsti
Kalliokoski. Kalajoen entinen kunnanjohtaja, kunnallisneuvos
Torsti Valtter Kalliokoski kuoli 1. joulukuuta 2012 äkilliseen
sairauskohtaukseen kotonaan Kalajoella. Hän oli kuollessaan
75-vuotias.
Kalliokoski oli syntynyt vuonna 1937 Vetelin
Haapasalossa nelilapsisen maanviljelijäperheen nuorimmaiseksi. Hän
oli koulutukseltaan sosionomi. Kalliokosken ensimmäinen
harjoittelupaikka oli Vetelin kunnantoimistossa kesällä 1961.
Kunnansihteerinä Kalliokoski toimi Alajärjellä vuodet 1962-67 ja
Jämsänkoskella 1967-68.
1968-1971 hän toimi Evijärven
kunnanjohtajana. Tämän jälkeen hänet valittiin Kalajoen
kunnanjohtajaksi. Kalliokoski oli Kalajoen pitkäaikaisin
kunnanjohtaja, sillä hän ehti olla tehtävässään lähes 30
vuotta. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2000.
Eläkepäivillään
Kalliokoski toimi muun muassa kirkkovaltuutettuna ja kuolemaansa asti
Kalajoen sydänyhdistyksen puheenjohtajana. Lisäksi hän oli
edustajana Pohjoisen alueen vammaisneuvoston ja Pohjois-Suomen alueen
vammaispoliittisessa työryhmässä. Hän oli jäsenenä myös
Kalajoen Lions Clubissa ja vetovastuussa Keskipohjanmaan
senioripäättäjissä.
Alice Kivioja – V.H. Kiviojan vaimo
Alice Kivioja päätyi Kalajoelle Hyrynsalmen kautta. Alice avioitui vuonna 1923 Vilho Heikki Kiviojan
kanssa.
Perhe kasvoi tasaista menoa siten, että lapsia syntyi 23 vuodessa
11. Nuorimman syntyessä äiti oli täyttänyt 46 vuotta.
Suurperheessä riitti äidille työtä, sillä kaikki alusvaatteet,
liivit ja housut valmistettiin itse. Samoin tikattiin kaikki
tarvittavat täkit. Kotona leivottiin leivät, viljeltiin vihannekset
ja kasvatettiin kukantaimet omassa lavassa. Kappalaisen navetassa oli
16 lypsävää, vasikoita, lampaita, porsaita ja emakkoja.
Pika-asutuksen vähennettyä viljelysmaita oli Jokelan kirkkoherran
pappilassa jäljellä vain puolet tästä määrästä, kunnes
maanviljelyksestä luovuttiin vuoden 1951 alusta.
Alice
Kivioja oli kaupunkilaistyttö, joka joutui pappiloissa aivan uuteen
vastuuseen. Alun alkaen hän liittyi karjantarkkailuyhdistykseen ja
suunnitteli tarkastuskarjakon kanssa ruokintaa ym. navetan asioita.
Kuuluipa Alice myös Etelänkylän sonniosuuskunnan johtokuntaan. Jo
vuonna 1924 Alice Kivioja oli maanviljelysseurassa puuhamassa
Kalajoelle Rauha Ståhlhammarin kutomakurssia. Kankaan kudonnasta
tuli hänen suuri harrastuksensa. Kangaspuissa kudottiin
ikkunaverhoja, pyyheliinoja, mattoja, raanuja, ryijyjä, pukukankaita
sekä villasta että kesäleninkejä pellavasta. Alice Kivioja
osallistui suuressa määrin kaikkeen paikkakunnan yhteiseen
toimintaan. Kirkkoherran pappilassa hän toimi 1940-68 välisenä
aikana kirkkoherranviraston palkattomana kanslistina.
Pappilassa
pidettiin kaikki kirkkovaltuuston ja –neuvoston sekä talousjaoston
kokoukset. Sodan jälkeen Kalajoki sai Ruotsista kummikunnan 1944.
Yhteydenpito Dala-Järnaan hoidettiin pappilasta, koska Alice Kivioja
oli toimikunnan puheenjohtaja. Ruotsista tulleet vieraat majoitettiin
pappilaan. Kummikuntatyö kuului osana Mannerheimliiton työhön.
Suurin tämän työn tuloksista oli, että 1947 Suomen Huolto myönsi
kummikuntavaroja 500 000 markkaa terveystaloa varten.
Liisi Kivioja Suomen ensimmäinen naiskansanedustaja
Liisa (Liisi) Kivioja (entinen Kari) s. 10.1.1859 Siikajoella ja kuollut 30.10.1925 Helsingissä, oli kansakoulunopettaja, pankinjohtaja ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja ensimmäisessä eduskunnassa 1907-1910 edustaen Vaasan läänin eteläistä vaalipiiriä.
Kivioja oli siikajokisen räätälin tytär, joka pääsi itseopiskelun avulla Jyväskylän seminaariin ja valmistui sieltä 1881 kansakoulunopettajaksi. Hän toimi kansakoulunopettajana Vähässäkyrössä 1881-1882 ja Oulunsalossa 1882-1888. Kun hänelle ei papiksi valmistuneen puolisonsa kanssa löytynyt työtä samalta paikkakunnalta, lähti pariskunta vuosiksi 1891-97 Amerikkaan, missä aviomies toimi siirtolaispappina. Heillä oli asuntonaan eräänlainen rivitalo, jossa oli yhteinen eteinen toisen perheen kanssa, jolla oli runsaasti lapsia. Yksi lapsista mieltyi naapureihin niin, että konttasi sinne aina kun kuuli ovissa kuljettavan ja rupesi olemaan yötkin naapurissa. Kun Kiviojat olivat lähdössä Suomeen, ilmoitti pieni Jani-poika lähtevänsä mukaan. He adoptoivat lapsen – omaa lasta perheessä ei ollut – ja näin heillä oli palatessaan poika ja seurakunnan antama hopeamalja alusvateineen. Malja on Liisi Kiviojan kuoleman jälkeen ollut Kalajoen seurakunnan kastemaljana. Siihen on kaiverrettu ”Muisto Fairpartin seurakunnasta pastori A. Kiviojalle”.
Suomeen palattuaan Kiviojat asettuivat ensin Teuvalle, mutta tulivat Kalajoelle 1902. Aapeli Kiviojan tultua valituksi Kalajoen kappalaiseksi. Teuvalaiset pyysivät tarmokkaan pastorskan kansanedustajaehdokkaaksi ensimmäisiin eduskuntavaaleihin, ja hänet valittiin Suomalaisen puolueen listoilta kansanedustajaksi Vaasan läänin eteläisestä vaalipiiristä vuosiksi 1907-09. Matka eduskuntaan kulki Kalajoelta.
Eduskunnassa Liisi Kivioja kannatti muiden naisedustajien rinnalla naisille oikeutta
kaikkiin valtion virkoihin, kätilöiden palkkaamista kuntiin, 21 vuotta täyttäneille aviovaimoille täysivaltaisuutta itseensä ja omaisuuteensa nähden, äitien vakuutuslainsäädännön parantamista ja aviottomien lasten aseman parantamista, mutta myös muun muassa yleistä oppivelvollisuutta ja kansankirjastojen avustamista. Kalajoen Hietalan kappalaisen pappilassa hänen käden jälkensä näkyy vieläkin, sillä suurin osa hänen istuttamistaan pihakoivuista on vielä pystyssä.
Miehensä kuoltua 1909 junassa paluumatkalla Helsingistä sairaalahoidosta Liisi Kivioja lähti Kuopioon, missä hän oli vanhain sokeain työkoulun johtajana 1910-1918. Kun hän joutui jättämään tehtävänsä koulun taloudellisten vaikeuksien vuoksi 1918, hänet valittiin naiselle harvinaiseen tehtävään, Kansallis-Osake-Pankin paikallisen konttorin johtajaksi Kalajoelle.
Kesällä 1918 hän palasi Kalajoelle, missä hän oli viihtynyt hyvin. Hän osti Mehtäkylästä hirsitalon, jonka siirrätti kirkonkylälle – osoite Lankilantie 4. Talon kulmakamarissa hän hoiti Kansallis-Osake-Pankin asioimiston johtajan töitä 1918-25.
Tämän lisäksi hän osallistui Kalajoen naisyhdistyksen toimintaan, jossa hän oli ollut mukana jo kappalaisen puolisona. Jäsenet hankkivat varoja mm. keittämällä hernesoppaa Santaholman pyykkipadassa markkinamiehille myytäväksi. Naisyhdistys piti joitakin vuosia Tyngälä Rahkossa kehkotautiparantolaakin. Yhdistys on lopetettu 1960-luvulla. Liisi Kiviojan elämäntyön merkittävin vaihe ajoittuu Kalajoelle.
Jaakko Merenoja valtiopäivämies
Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messinkivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynttilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.
Olli
Helanderin vävy
Jaakko
Merenoja sai
opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella -
messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat
Kalajoen lukkarin pojat, Juhani
ja
Tuomas
Friis,
"leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä
pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino
piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle.
Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta
Ykspihlajaan.
Jaakko
Merenoja oli
kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen
kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei
ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja
Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät
Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska
se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli
naamioitu lepän oksilla. Merenoja
oli
osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen
maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva
ajoi sen päälle.
Jaakko
Merenoja oli
valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872
valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin
valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki
myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin
saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös
mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.
Kalajoen
historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen
teki talollisenpoika Juho
Bäck 14.3.1865,
jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi
kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies
Jaakko
Merenoja esitti
Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan,
Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös
maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo
hahmottumassa Ylivieskaan.
Merenoja kirjoitti myös
lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja.
Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien
suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku
J.Merenoja. Kirjoituksia
maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen
suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku
Uskonnollisesta
vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.
Kalajoelta
on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina
talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila,
Pohjankylä
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika
Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734
Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari,
Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897,
1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä
Karl Miemois lääketieteen ja kirurgian tohtori
Lääketieteen
ja kirurgian tohtori Karl Johan Miemois on syntynyt Vöyrillä
23.3.1893 ja hän on kuollut Närpiössä 19.8.1979. Karl Miemois
toimi Kalajoella kunnanlääkärinä 1921-1937. Kalajoelle tullessaan
hän oli lääketieteen kandidaatti, mutta suoritti
lisenssiaattitutkinnon varsin pian ja jatkoi opintojaan koko
Kalajoella oloajan. Vuonna 1948 valmistui hänen tohtorin
väitöskirjansa, Antropologinen tutkimus 1000:sta Kalajoen ja
Himangan koululaisesta. Kahtena vuotena 1930-luvula hän
terveyssisarten avustamana mittasi ja punnitsi kaikki koululaiset ja
hiusnäytteet jokaisesta. Tähän tutkimukseen hän sai aiheen
kansanterveystyön piiristä. Hänen aikanaan ja ansiostaan tämä
työ eteni nopeasti tavoitteesta toiseen.
Kouluterveydenhuolto
aloitettiin 1923, hänen aloitteestaan Kalajoki liittyi tuberkuloosin
tuhojen torjumiseksi Ylivieskan tuberkuloosipiiriin 1925, samana
vuonna varattiin myös 4 paikkaa Seinäjoen piirimielisairaalasta.
Kunnansairaala valmistui 1926 ja sen viereen lääkärintalo. Vuonna
1929 Kalajoen kunta ajettiin kahteen terveyspiiriin. Kenraali
Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli perustettu 1923. Sen toimesta ja
tohtori Miemoisin aloitteesta avattiin Pappilan pikkupuolelle 1929
pienten lasten neuvonta-asema ja 1932 toimintaa laajennettiin
käsittämään myös odottavien äitien ilmainen tarkastus. Näihin
ei ollut mitään lisättävää, kun neuvontatoiminta muuttui
lakisääteiseksi. Tältä pohjalta oli tohtori Karl Miemoisin
seuraajien hyvä jatkaa.
Vapaa-ajan
harrastuksenaan tohtori Miemois pani käyntiin
maatalouskerhotoiminnan, jonka puheenjohtajana hän toimi ja kävi
autollaan ahkerasti tarkastamassa kerhomaita. Tavoitteena oli, että
kaikissa taloissa olisi vihannesmaa ja marjapensaita niin paljon,
että lapset syksyllä saisivat mielin määrin syödä raikkaita
vitamiineja. Näillä kerholaisten tarkastusmatkoilla löytyi monesti
myös potilas, joka tohtorin autossa sai kyydin sairaalahoitoon.
Kalajoelta Karl Miemois muutti Närpiöön, missä hän oli
kunnanlääkärinä ja koululääkärinä 1937-1960. Lääkintakapteeni
1940. Hänen vaimonsa Ruthr Eine Lovisa Willman syntyi Vaasassa
19.4.1906 ja kuoli Närpiössä 15.4.1985.
Lähdeaienisto
Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8
Kalle Myllylä kansanedustaja
Kalle
Pekanpoika Myllylä syntyi Kalajoella 14.9.1844 ja kuoli siellä
11.7.1923. Kalle Myllylän isä oli Merimies Pekka Heikkilä,
alkujaan Tuura. Myllylä sukunimen hän otti mennessään toiseen
avioliittoon ja muuttaessaan asumaan Pitkäsenkylän Myllylään.
Kalle Myllylä ei käynyt muuta virallista koulua kuin rippikoulun.
Hänen lahjakkuutensa ilmeni jo pienenä. Naapuritalon isäntä, joka
tunnettiin sen lukumiehenä, opetti hänet lukemaan j0 6-vuotiaana.
Seurakunnan pastori E.R. Alceniiuksen sanotaan opettaneen laskutaitoa
Kalle-pojalle, joka oli 11-vuotias pastorin muuttaessa Lapväärtiin.
Itsekseen hänen sanottiin opetelleen Vivolin laskuopin. Itse hän
myöskin opetteli kirjallisen ruotsinkielen taidon niin, että pystyi
laatimaan asiakirjoja, jotka yleensä silloin piti olla
ruotsinkielisiä. Hänellä oli erittäin selvä käsiala ja taito
laatia selviä, helposti ymmärrettäviä asiakirjoja ja kokousten
pöytäkirjoja. Häntä käytettiin jo varsin nuorena asiakirjojen
laatijana ja perunkirjoitusten pitäjänä.
Kalle
Myllylä valittiin Kalajoen kunnan kirjuriksi 21.3.1870. Siinä
tehtävässä hän teki varsinaisen elämäntyönsä, 52 vuotta.
Viime vuosisadan loppupuolella ja vielä tämän vuosisadan alussakin
oli kunnallisten asioiden hoito jokseenkin yksinomaan kunnankirjurin
tehtävänä. Myllylä oli erittäin pidetty ja tehokas
kunnankirjurin toimessaan.
Kun
Myllylä lopulla vuotta 1922 sitten luopui kunnankirjurin tehtävästä,
myönsi valtuusto hänelle kunnanhallituksen esityksestä 6000 markan
kertakaikkisen korvauksen eläkkeenä. Tämä vastasi hänen lähes
seitsemän vuoden palkkaansa.
Kalle
Myllylän työ valtiopäivämiehenä alkoi, kun seudun talonpoikia
talonpoissäädyssä edustanut Pietari Päivärinta korkean ikänsä
takia kieltäytyi ehdokkuudesta. Myllylä valittiin valtiopäiville
talonpoikaissäätyyn 1897. Hän oli mukana myös 1899 ylimääräisillä
valtiopäivillä ja tuli valituksi taas 1905-06 valtiopäiville,
jotka olivat viimeiset säätyvaltiopäivät. Yksikamarisen
eduskunnan ensimmäisille valtiopäiville Kalle Myllylä valittiin
vaalipiirinsä suurimmalla äänimäärällä. Hän lukeutui
vanhasuomalaiseen puolueeseen. Näillä valtiopäivillä tuli
ensikerran esille Rahjan satama-aloite, jonka yhtenä
allekirjoittajana oli luonnollisesti Kalle Myllylä. Hän oli vielä
vuoden 1909 molemmilla valtiopäivillä, jotka olivatkin sitten hänen
viimeisensä. V.H. Kivioja kirjoittaa 1944, Myllylän syntymän
100-vuotishistoriikissään: ”Valtiopäivätoverit, joita vieläkin
on elossa, muistavat Myllylää vaatimattomana edustajana ja
pystyvänä valiokunnan jäsenenä. Elämä oli aina vakaata ja
esimerkiksi kelpaavaa heidän yksimielisen todistuksensa mukaan. Oman
maan ja maakunnan asioita hän ajoi sydämensä koko lämmöllä ja
kokemuksensa tukemana.
Eläkevuosista
kunnankirjuri Kalle Myllylä ei ehtinyt nauttia. Kun hän vuoden 1922
lopulla luopui kirjurin tehtävästään, kuoli hän heinäkuun
alkupuolella 1923. Kalajoen kunta on pystyttänyt hänen haudalleen
muistomerkin. Kalle Myllylän ensimmäinen puoliso Anna Heikintytär
Hukka syntyi Himangalla 18.07.1842 ja kuoli Kalajoella 30.12. 1883.
Toinen vaimo Stiina Maria Pekantytär Törmälä, syntynyt Kalajoella
2.12.1943 ja kuollut Kalajoella 7.11.1914.
Oskari Metsola musiikkimies ja kunnan kirjuri
Kaarle
Oskari Metsola (alkuaan Prihti) on syntynyt Kiikassa lokakuun 4.
päivänä 1874 ja hän on kuollut Kalajoella 8.8.1951. Kaarle
Oskarin vanhemmat olivat maanviljelijä, herastuomari Isak Juhonpoika
ja äiti Vihelmiina erkintytär. Koska isä oli sukunimetön mies,
hän alkoi käyttää nimeä Prihti ostettuaan 1869 Prihti-nimisen
tilan. Perheeseen syntyi seitsemän musikaalista lasta ja laulu
kaikui Prihtin tuvassa. Tosinaan äitikin askarrellessaan lauloi
vanhoja balladeja, jotka Oskari poika taltioi sitten, kun oli oppinut
nuottienkirjoitustaidon.
Kansakoulusta
Oskari sai loistavan päästötodistuksen. Hän oli toivonut
löytvänsä elämäntehtävän musiikista ja niin hän pyrki ja
hyväksyttiin Turun lukkari-urkurikouluun. Ensin hän kävi Suomen kaartin ja vasta sen jälkeen hän pääsi jatkamaan opiskelua, nyt
Viipurin vastaavassa koulussa. Sen johtaja oli Emil Sivori, joka oli
merkinnyt muistiin yli 2000 kansanlaulua ja sai oppilaansakin niihin
innostumaan. Kouluaikanaan Metsola johti Viipurin VPK:n mieskuoroa ja
sai kiitosta sovittamistaan kansanlauluista. Päästötodistuksen hän
sai 1898.
Ensimmäinen
virkapaikka oli Pälkjärven lukkarin viransijaisuus, jonka
velvollisuuksiin kuului kiertokoulunopetus. Lisäksi virkaa tekevä
lukkari opetti laulua kirkonkylän kansakoulussa ja toimi
säästöpankin johtajana. Hän oli perustamassa paikkakunnan
nuorisoseuraa ja kuului myös raittiusseuraan. Vuonna 1900 Oskari
Metsola sai vakinaisen viran Längelmäellä. Siellä hän oli
virkansa ohella muun muassa kunnankirjurina, säästöpankin
kamreerina, kuntakokouksen ja holhouslautakunnan puheenjohtajana.
Laulu- ja soittokuntien johtajana hän oli koko Längelmäellä
oloajan. Vuonna 1907 Oskari Metsola oli perustamassa Suomen
Kanttoriurkuriliittoa, ja kun Keski-Hämeessä alettiin suunnitella
omaan kansanopistoa, oli Oskari Metsola innolla mukana. Oriveden
opiston kannatusyhdistys kutsuikin 20-vuotta toimittuaan Metsolan
kunniajäsenekseen ”kiitollisuutensa ja kunnioituksensa”
osoitukseksi.
Vuonna
1909 Metsola muutti Kauvatsalle, jossa hän virkansa ohella
osallistui kunnalliseen toimintaan. Hän oli mm. kuntakokouksen ja
kunnanvaltuuston sekä kunnan kansakoulujen johtokunnan
puheenjohtajana. Hän oli 9 vuotta postitoimistonhoitaja ja 19 vuotta Satakunnan nuorisoseurojen liiton musiikkineuvoja. Laulu- ja
soittojuhlilla Metsola oli itseoikeutettu yleisjohtaja.
Kun
hänellä oli tähtäimessä muutto Kalajoelle, hän kirjoitti
muistiin 100 kansansävelmä, mitkä ovat säilytettynä Satakunnan
kotiseutuarkistossa. ”Tämän uutteran nuorisoseuratyöntekijän”
kutsui Satakunnan nuorisoseurojen liitto kunniajäsenekseen
Marianpäivänä 1921. Kauvatsan seurakunnan piispantarkastuksessa
1920 tahtoi piispa Gustaf Johansson pöytäkirjaan erikoismaininnan
Oskari Metsolan ”suuresta taidosta ja harrastuksesta, jolla hän on
huolehtinut kirkkolaulusta ja että kirkkomusiikki on erittäin
hyvällä kannalla”. Vuonna 1920 Turun tuomiokapituli myönsi
Metsolalle director cantus-arvonimen.
Oskari
Metsola muutti 1.5.1921 Kalajoelle ehtien palvella seurakuntaa ja
kuntaa 30 vuotta. Jo seuraavana vuonna hänet valittiin kunnan
rahastonhoitajaksi ja 1923 kunnankirjuriksi. Talvikaudet 1923-26 hän
oli virkavapaana toimiakseen Hämeenlinnan alakansakouluseminaarin
soitonopettajana. Hän opetti myös laskentoa ja toimi
samanaikaisesti Hämeenlinnan tyttökoulun laulunopettajana sekä
johti raittiusseuran sekakuoroa. Kalajoella hänellä oli monia
puheenjohtajuuksia ja kunnankirjuri hän oli siihen saakka, kunnes
hänestä tuli 1944 Pohjolan Osake Pankin Kalajoen konttorin johtaja.
Siinä toimessa hän oli kunnes pankki 1946 yhdistyi
Kansallis-Osake-Pankin kanssa.
Kun
pitäjään 1940-luvulla perustettiin kansanopisto ja yhteiskoulu oli
Metsola muutaman vuoden uusien koulujen alkuköyhyyden aikana
molemmissa palkattomana laulunopettajana. Hän oli oikea työmyyrä,
joka uurasti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Oli hänellä miten
kiire tahansa, niin koskaan hän ei sanonut ”en minä jouda”, kun
joku tuli hänen apuaan pyytämään. Kaikki kokoukset, seurat,
lauluharjoitukset ym. hän muisti ilman kalenterimerkintöjä.
Sekakuoro oli hänelle rakkain harrastus ja kuorolle hän teki pikku
laulelmia ja kansanlaulusovituksia. Hänen laulujaan on julkaistu mm.
kokoelmissa ”Hengellisiä lauluja ja virsiä”, ”Siionin
sointuja” ja Kansanvalitusseuran julkaisemassa ”Sekaäänisiä
lauluja”. Hän toimitti yhdessä opettaja J.N. Lahtisen kanssa
kirjan Kodin ja koulun koraalikirja.
Kun
Kalajoen sekakuoro kerran lauloi radioon, sattui sitä kuuntelemaan
professori Heikki Klemetti. Hän kirjoitti Metsolalle kiitoksen
kuoron esityksistä ja vaikutuksestaan Metsola sai director
musices-arvonimen täyttäessään 70 vuotta. Oskari Metsola oli
monipuolisesti lahjakas, huumorintajuinen, valoisa ihminen, joka oli
aina kiitollinen saamastaan elämänlahjasta ja kaikesta
vuosikymmenien aikana kokemastaan. Hän osasi kiittää jopa
saamistaan murheista.
Keskipohjalaiset
muistavat Oskari Metsolan hänen sanoittamastaan ja säveltämästään
Keski-Pohjanmaan laulusta ”Näin kuinka rannat viljavat...”
Kalajoen Sekakuoro suoritti sen ensiesityksen Keski-Pohjanmaan
maakuntaliiton perustavassa kokouksessa Kalajoella 1930. Metsolalle
on myönnetty SL:n ritarikunnan ansioristi ja Kansanavun
ansioristi.
Lähdeaineisto
Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8
Juhani Pohjanpalo – Friisien konepajan perustaja
Juhani
Antero Pohjanpalo oli insinööri ja tehtailija, joka syntyi
Kalajoella 24.4.1866 ja kuoli 1.6.1931 Pietarsaaressa. Juhani
Pohanpalo oli lukkari Johan Friisin ( myöhemmin Pohjanpalo) ja
Katariina Margareetta (Kaisa) Iso-Pöntion lapsi. Juhani Pohjanpalo
varttui Kalajoella, jossa hänen isänsä Johan Friis oli lukkari
sekä harjoitti myös liiketoimintaa. Alkeisopetuksen hän sai
ykstyisessä koulussa ja 11-vuotiaasta saakka hän loma-aikoina
harjoitteli messinkivalajan pajassa, jotka työt kiinnostivat häntä
oppikoulua enemmän. Hän pääsi oppilaaksi Helenaderin
metallipajaan, jossa sitten työskenteli muutamia vuosia. Käytyään
Oulun kauppakoulun 1884 hän perusti 17-vuotiaana Kalajoella oman
metallipajayrityksen.
Pian hän sai kumppanikseen
Tuomas-veljensä, jonka kanssa hän 1885 vahvisti yrityksen
toiminimeksi Weljekset Friis. Vuonna 1886 hän perusti Kalajoelle
tiilitehtaan. Veljesten yrityksessä vaikutti myös isä Johan Friis
ja ennen pitkää yritykseen liittyi myös Matti-veli. Liikettä
laajennettiin vähitellen, kunnes ulkomaisen kilpailun kasvaessa
siihen yhdistettiin myös rautavalimo. Seuraavan laajennuksen tuhosi
tuli, mutta veljekset uurastivat nopeasti uuden pajan, jossa 1993
työskenteli 40 miestä. Kasvua hillitsi suoran rautatieyhteyden
puute. Yritys perusti uuden konepajan Kokkolaan Ykspihlajaan, jossa
oli rautatieyhteyksien lisäksi satama.
Juhani Pohjanpalo
siirtyi uuden konepajan johtoon. Tuomas Pohjanpalon muutettua
Yksipihlajaan 189 Juhani Pohjanpalo sai keskittyä tekniseen
johtamiseen. Tehtaassa valmistettiin höyrypursia, pannuja,
kirkonkelloja, tervauuneja, lämmityslaitoksia ja rautatievaunuja.
Liike omisti useita patentteja terva- ja metalliteollisuuden sekä
meijeri- ja maatalouslaitteiden alalla. Kalajoella konepajan
yhteydessä toimi pari vuotta ammatillinen koulu, jossa myös Juhani
Pohjanpalo toimi opettajana. Hän perusti Kalajoelle myös yksityisen
tytöille tarkoitetun kansakoulun.
Perheyhtymään
perustettiin Suomen köysitehdas 1901, siihen liittyvä
kookosmattokutomo 1908 ja laivatelakka 1910, jotka myös toimivat
Ykspihlajassa. Toiminimi monipuolisti tuotantoaan; se harjoitti
maataloutta ja sille perustettiin myös rautakauppa, höyrymylly,
tiilitehdas sekä graniittilouhimo (Pohjanmaan myllynkivitehdas),
jonka tuotteet suunnattiin lähinnä vientiin Englantiin.
Köysitehdas, jonka rakennukset olivat laajuudeltaan pohjoismaiden
suurimpia tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Friis-nimi säilytti
yritysten nimissä, vaikka omistajat suomensivat sukunimensä
Pohjapaloksi Snellmanin päivänä 1906.
Pohjanpalot alkoivat
valmistaa myös vene- ja muita moottoreita erityisesti Venäjän
markkinoita silmällä pitäen. Tuotantohaaran otti johtaakseen
Juhani Pohjanpalo. Yritykset kärsivät vaihtelevissa olosuhteissa
myös takaiskuja ja 1913 emoyhtiön omaisuus piti luovuttaa
velkojille. Veljekset perustivat seuraavana vuonna uuden osakeyhtiön,
minkä jälkeen Yksipihlajaan rakennettiin uusi konepaja sekä rauta-
ja pronssivalimo. Vuonna 1914 Juhani Pohjanpalo oli perustamassa myös
Pohjanmaan Insinööritoimistoa ja oli suunnittelemassa
sahalaitoksia, myllyjä ja maalitehtaita. Vuonna 1928 Friisin
Ykspihlajan tehdasrakennukset tuhoutuivat tulipalossa, mutta tien
toiselle puolelle rakennettiin kohta uudet tuotantotilat.
Juhani
Pohjanpalo osallistui Tuomas-veljensä rinnalla kaikkiin
suomalaisuusaatetta tukeviin rientoihin Keski-Pohjanmaalla. Hän oli
Kokkolan Suomalaiset-yhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja
joitakin jaksoja. Suomalaisten suurissa hankkeissa hän oli
perustamassa Kokkolan yhteiskoulua, emäntäkoulua, Keski-pohjanmaan
maanviljelysseuraa (1903), Keski-Pohjanmaan osuuskauppaa,
Keski-Pohjanmaan kirjakauppaa (1908) ja Kokkola-letteä
kirjapainoineen. Hän ajoi pontevasti Kokkolan suomalaisen
kansakoulun kunnallistamista. Hän oli mukana muutaman vuoden
toimineen Keski-Pohjanmaan säästöpankin toiminnassa, samoin
Maanviljelys ja teollisuuspankin Kokkolan toimipisteen sekä
Kansallis-Osake-Pankin Kokkolan konttorin perustamisessa.
Kokkolan
kaupunginvaltuustossa hän oli 1925-33. Kaupungin rahatoimikamarissa
hän oli 1913 ja valittiin myös Kokkolan ensimmäiseen
kaupunginhallitukseen 1930. Seurakunnalliseen elämään hän
osallistui Kokkolan kirkkoneuvostossa ja – valtuustossa sekä
kuului myös seurakuntatalon rakentamiseksi 1929 asetettuun
komiteaan. Hän oli perustamassa kokoomuspuolueen Kokkolan yhdistystä
ja oli sen aktiivisimpiä jäseniä, mutta hänestä tuli myös
äärioikeistolaisen Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen kannattaja.
Juhani Pohjanpaloa pidettiin Kokkolan suomalaisten
omatuntona.
Vaikka hän oli Tuomas-veljeään
kiivasluonteisempi oli hän kuitenkin helposti leppyvä,
oikeudemukainen ja kunniallinen. Hänellä oli puolisonsa kanssa
yhdeksän lasta, joista Vieno tytär avioitui kirjailija Veikko
Antero Koskenniemen kanssa. Juhani Pohjanpalon puoliso oli Hilma
Amanda Pahikkala, joka kuoli Kokkolassa 5.5.1944. Hänen vanhempansa
olivat Antti Antinpoika Pahikkala ja Susanna Amanda Ollintytär
Helander.
Friisien konepaja
Helanderien työtä metallialalla jatkoi v. 1885 Kalajoelle perustettu ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Juhani aloitti uransa jo koulupoikana työskennellen loma-aikoina Leonard Helanderin verstaalla. Käytyään Oulun kauppakoulun hän 17-vuotiaana aloitti oman liikkeen Kalajoella ja sai pian avukseen kauppa-alalla toimineen veljensä Tuomaan. Yhdessä he sitten lokakuussa 1885 perustivat edellä mainitun toiminimen. Friisien konepaja herätti näin henkiin taantumassa olevan valuteollisuuden. Poikien tukena ja apuna oli myös isä-lukkari Johan Friis, joka näytti olevan ehkä enemmänkin kiinnostunut liiketoiminnasta kuin varsinaisesta lukkarin ammatistaan. Saatuaan ”kivulloisuutensa vuoksi” v. 1881 apulaisen kiertokoulun pitoon hänellä oli enemmän kuin ennen aikaan liiketoimilleen, Vuonna 1888 liittyi myös lukkarin nuorin poika Matti yritykseen tullen sen kolmanneksi osakkaaksi.
Friisien pajan pinta-ala oli 25 neliötä. Siinä oli ahjo, messingin sulatusuuni ja pari ruuvipihtiä. Kun konevoima tuli käyttöön siirrettiin paja läheiseen rakennukseen. Siihen sijoitettiin neljä viilauspenkkiä sisältävä viilaushuone, jossa oli yksi sorvi. Konehuoneessa työskenteli 8 hv, höyrykone. Pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttilänjalkoja ja – kruunuja, keittiöhuhmareita, lukkoja, kahvoja tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita eli paljolti samaa mitä Helanderitkin olivat tehneet. Erikoisuuksiakin oli, kuten maanmittauskoneet, asteikot ym. instrumentit. Markkina-alueena oli koko maa, ja harvat olivat ne markkinat, joilla Kalajoen metalliteollisuustuotteita ei ollut myytävänä. Mutta liikennevälineiden parantuessa kilpailu koveni. Siksi tuotevalikoimaa laajennettiin ja alettiin valmistaa raudasta erilaisia tarve-esineitä, patoja, kannuja, painoja, hautaristejä jne. Mutta ennen kuin rautavalimo oli saatu täysin valmiiksi, se paloi, Tuotantoa oli ehditty harjoittaa parisen kuukautta. Vahingot olivat 10 000 mk ja koska kaikki oli vakuuttamatonta, isku oli ankara.
Mutta toimintaa päätettiin jatkaa. Aluksi toimittiin vuokrahuoneissa ja käynnistettiin maanhankinta uutta tehdasta varten. Äänestyksen jälkeen Kalajoen kirkonkokous vuokrasi v. 1890 Friisien rautavalimoa varten lukkarinpuustellin maasta vajaan kahden tynnyrinalan maa-alueen. Vuokra-aika oli 50 vuotta. Tuomikapituli ei tätä päätöstä hyväksynyt, v. 1892 Friisit halusivat ostaa koko puustellin ja ehdottivat, että ostaisivat seurakunnalle lukkarinpuustellin jostakin muualta. Kiskonkokous suostui ottamaan vaihdossa vastaan Helanderin perillisten talon ja valitsi arviomiehet laskemaan välirahan suuruutta, Tämä hanke kuitenkin kaatui kirkonkokouksessa lokakuussa 1893. Lukkari Friis koetti ”lämmittää” seurakuntaa vaihdolla myönteiseksi tarjoamalla talven ajaksi kirkkoon rautakamiinat lämmittelylaitteiksi, joita kirkossa ei lainkaan ollut. Enemmistä torjui tämänkin tarjouksen.
Mutta Friisit eivät lannistuneet. Marraskuussa 1893 he olivat kirkonkokouksessa ehdotuksella, että lukkarinpuustellin naapurina olevan Jussilan maasta suoritettaisiin tilusvaihto ja lukkarinpuustellin maalla ollut tehdasalue tulisin näin Friisien omistukseen. Tähän kirkolliskokouksen enemmistö suostui, Senaatti kuitenkin kumosi päätöksen v. 1895. Friisit halusivat uusintakäsittelyä Kalajoen kirkonkokouksessa tässä kuitenkaan onnistumatta. Senaatin suostumuksella – Friisien ilmeisesti vedottua siihen – uusintakäsittely toteutui tammikuussa 1896 ja kirkonkokouksen enemmistö suostui mainittuun tilusvaihtoon lisäehdolla, että Friisit kustannuksellaan palovakuuttavat koko lukkarinpuustellin, mihin Friisit olivat alun perinkin tarjoutuneet. Näin Veljekset Friisin sinnikäs ja peräänantamaton taistelu tuotti toivotun tuloksen.
Itse asiassa näyttää siltä, että Friisit toimivat varsin mielivaltaisesti alusta alkaen. Paja sijaitsi alun perin lukkarinpuustellin tiloissa ja tuhoutui noin b. 1889-90. Koska teollisuuslaitos oli palonarka, ei seurakunta mielellään sen pitoa puustellissa hyväksynyt, ja sen vuoksi lupakysymys tuli mukaan, Friisit halusivat varmistaa toiminnan ja rakensivat uuden tehtaan heti ”samalla paikalle” jo vuoden sisällä, kuten historiikki kertoo. Siihen hankittiin uusi rautasorvi, porakone ja palkattiin vierastakin työvoimaa 4-5 henkeä. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä, ja tehtaan työalue oli laajuudeltaan 900 m2. Konepajasta oli tullut mittava tehdas. Friisit olivat siten saattaneet seurakunnan kiusallisen tosiasian eteen ja siten pakottivat kirkonkokouksen ja viime kädessä senaatinkin tahtoonsa.
Friisien teollisuuden pääsuunnaksi oli näin tullut rautateollisuus. Lukkari Friis oli seurakunnan luvalla ottanut puustellin maalla olevassa myllyssään käyttöön höyryvoiman v. 1883. Nyt 1890-luvulla valmistettiin Friisien valimossa jo höyrykoneita, tervauuneja, kirnuja, saha- ja myllynkoneita, höyrypuristimia jne. Tehtaan ripeän kasvuun vaikutti rautatien valmistuminen Ouluun. Täten tuli mahdolliseksi lähettää raskaitakin tuotteita kauas. Raaka-aineet tuotiin pääasiassa meritse Kalajoelle. Rautatien kaukaisuus oli kuitenkin ongelma. Rahtikustannukset olivat korkeat kuljetettaessa raskita tuotteita 38 km:n päähän Sievin asemalle. Tämä seikka pani tähyilemään parempaa sijoituspaikkaa tehtaalle, Tällainen löytyikin Ykspihlajasta, missä Friisien tuotanto alkoi v. 1895. Kalajoki jäi tuotannoltaan sivupisteen asemaan, ja tuotanto siellä lakkasi kokonaan v. 1911. Tähän mennessä Friisien tuotteet olivat saavuttaneet maanmainetta. Teollisuusnäyttelyssä Viipurissa 18887 ja Vaasassa 1893 ne voittivat palkintoja.
Uuno Rahko kunnallisneuvos
Uuno
Kustaa Rahko syntyi Kalajoella 19.12.1910 ja kuoli Kalajoella
23.4.1977. Uuno Rahko suuntautui jo varhain monenlaisiin
yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Nuorena hänen harratuksensa
kohteena oli nuorisoseuratoiminta. Hän kuului Kalajoen nuorisoseuran
johtokuntaan ja toimi korkeatasoisen nuorisoseuran
miesvoimitelujoukkueen johtajana. Kalajoen kotiseutuyhdistyksen
puheenjohtajana hän oli 36 vuotta. Myös historia kiinnosti Rahkoa.
Hän oli Kalajokilaakson historiatoimikunnan puheenjohtaja 1951-63.
Ennen maanviljelijäksi ryhtymistään Uuno Rahko oli perustamassa
Ylivieskan Puusepät Oy:tä. Hän oli yhtiön toimintusjohtajana ja
sen hallituksen jäsenenä. Kalajoen kunnanvaltuustoon hänet
valittiin 1948. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän toimi 1957-67
ja valtuuston jäsenenä kuolemaansa saakka. Lisäksi hän oli
kunnahallituksen jäsenenä sekä useissa muissa kunnan
luottamustoimissa.
Uuno
Rahkon osuus sataman saamiseen Kalajoelle oli merkittävä. Lukuisat
olivat ne tilaisuudet, joissa hän puhui sataman rakentamisen
välttämättömyydestä Kalajoelle ja alueen elinkeinoelämälle.
Ylikunnallisia sekä maakunnallisia luottamustoimia Uuno Rahkolla oli
niinikään lukuisia. Erityisen voimakkaasti hän toimi useissa
sairaalakuntainliitoissa sekä Kalajokilaakson
ammattikoulukuntainliitosa. Edelleen hän toimi
maalaisliiton/keskustapuolueen luottamustoimissa sekä paikallisella
että maakunnallisella tasolla. Presidentin valitsijamies hän oli
1962. Lisäksi hän oli tilintarkastajana useissa sekä paikallisissa
että ylikunnallisissa yhteisöissä. Erityisen suuren panoksen hän
antoi Kalajokilaakson Talousalueen Liitolle, jonka keskeisissä
luottamustoimissa Uuno Rahko toimi lähes kahden vuosikymmenen ajan.
Keski-pohjanmaan läänikomitean jäsenenä 1959-1967 Rahko
osallistui voimakkaasti aluepoliittisiin linjauksiin. Hän ajoi
komiteassa Ylivieska-keskeistä Keski-Pohjanmaan lääniä, jonka
pohjoisraja ulottui kauas pohjoiseen Kokkolan jäädessä
suunnitellun läänin ulkopuolelle. Tämä linjaus sai erimielisessä
komiteassa enemmistön, mutta hanke hautautui nopeasti.
Henkilö
Uuno Rahko tunnettiin määrätietoisena, mutta sovittelevana
persoonana, joka hillityllä esiintymisellään ajoi oikeaksi
katsomiaan asioita eteenpäin. Kunnallisneuvoksen arvonimen Uuno
Rahko sai 1976. Hänen puolisonsa Kerttu Kontio syntyi Oulaisissa
14.6.1912 ja kuoli Kalajoella 20.9.1980.
Lähdeaineisto
Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331.0-8
Leonard Typpö kansanedustaja
Rautiolainen
Leonard
Typpö valittiin
kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä
vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli
ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä
listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana
toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla,
jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä
Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”.
Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä,
Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se,
ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten
listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten
listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli
”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen
puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.
Typön
ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui
vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen
kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin
eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä
vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan
valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja
suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut
erään toisien edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika
oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat
pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä
asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa
tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden
potilaiden joukossa.
Leonard
Typön maallinen matka päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä
kesäkuuta vuonna 1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten
katkeamisen tai aivokuumeen johdosta.
Lestadiolaisen
herätysliikkeen maallikkosaarnaajana ja virsirunoilijana sekä
kansanedustajana jälkimaailman tietoisuuteen jäänyt Leonard Typpö
oli syntynyt 29. tammikuuta 1868 torpparin, sittemmin talon isännän
Kaarle Heikinpoika Alatypön ja tämän ensimmäisen vaimoin Loviisa
Juhontytär Mäkelän kuudesta lapsesta vanhimpana.
Leonard
Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin
seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi
hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin
18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär
Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen
lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti
siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden
vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja
Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen
syntyi kolmas tyttö. Rautioon perhe palasi 1895 ja seuraavana vuonna
Frederika äiti kuoli kolmisen viikkoa perheen neljän lapsen
syntymän jälkeen.
Leonard
Typpö vihittiin toiseen avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna
Sorvarin kanssa. Leonardille ja Anna syntyi viisi lasta. Lapsista
muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin toimi pitkän ajan
maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on kirjoittanut erittäin
runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut kaikkiaan kolme laulu- ja
virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä laulukirjoista ilmestyi vuonna
1902 ”Siionin kansan matkalaulut elämän tiellä”-nimisenä.
Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna 1912. Silloin Leonard oli toiminut
jo jonkin aikaa kansanedustajana. Typpö oli aikansa
vanhoillislestadiolaisuuden johtavia hahmoja.
Lähde
Aarre
Aunola: Rautio-kirja
Matti
Isomaa: Kalajokilaakson kotiseutulukemisto
Uuno Välimaa kunnanjohtaja
Uuno
Matias Välimaa syntyi Kalajoella 25.11.1910 ja kuoli Kalajoella
16.9.1970. Uuno Välimaan isä muutti Kalajoelle 1903. Pitkäaikaisen
kunnallisen uransa Uuno Välimaa aloitti 19-vuotiaana. Hän oli
tällöin ja kahtena seuraavana talvikautena harjoittelijana
silloisella kunnankirjuri Metsolalla Kalajoella. Kunnallinen elämä
näytti kiinnostavan Välimaata heti alusta alkaen. Hän suoritti
vuonna 1933 Maalaiskuntien liiton kunnankirjurikurssin. Sen jälkeen
hänet valittiin Kempeleen kunnankirjuriksi ja hän hoiti virkaa
lähes kahdeksan vuotta. Sen ohessa hän suoritti Maalaiskuntien
liiton kunnankirjuritutkinnon 1938. Kempeleestä Uuno Välimaa
siirtyi kotipitäjäänsä Kalajoelle, jossa hän toimi kirjanpitäänä
noin kolme vuotta. Tämän jälkeen hän toimi Kalajoen
kunnansihteerinä vuodesta 1944 aina vuoteen 1968 saakka.
Kunnansihteerin viran lisäksi Välimaa toimi luottamustoimisena
kunnanhallituksen puheenjohtajan vuodesta 1946 lähtien aina siihen
saakka, kunnes hän 1.3.1968 ryhtyi hoitamaan Kalajoelle silloin
perustettua kunnanjohtajan virkaa, jota hän hoiti kuolemaansa
saakka.
Varsinaisen
päätyönsä ohella kunnanjohtaja Uuno Välimaa toimi useissa
kunnallisissa lauta- ja toimikunnissa sekä myös kuntainliitoissa.
Hän toimi jäsenenä mm. Keski-pohjanmaan maakuntaliiton
hallituksessa ja Pohjois-Pohjanmaan hallituksessa. Hänen
taloudellista asiantuntemustaan käytettiin hyväksi mm. Kalajoen
seurakunnan, Kalajokilaakson Sähkö Oy:n, Kalajoen Osuuskaupan,
Visalan sairaalan, Nivalan ammattikoulun ja Oulaisten parantolan
tilintarkastajana sekä Kalajoen osuuskassan hallituksen jäsenenä
ja Kalajoen Kansallis-Osake-Pankin konttorin valvojana. Lisäksi hän
toimi Kempeleessä ja Kalajoella verotuksen valtionasiamihenä ylli
15 vuotta.
Harrastuksista
erityisesti urheilutoiminta oli Uuno Välimaan sydäntä lähellä.
Jo ennen Kempeleeseen siirtymistä hän oli Kalajoen nuorisoseuran
urhelijain sihteerinä ja rahastonhoitajana useita vuosia sekä
Kalajoen Nuorisoseuran tilittäjänä ja johtokunnan jäsenenä.
Kalajoen Junkkareiden sihteerinä ja rahastonhoitajana hän toimi
sotien aikana ja Kempeleessä hän hakeutui urheilun piiriin kuuluen
sikäläisen urheiuseuran johtokuntaan. Urheilukilpailuissa Välimaa
nähtiin toimitsijana yli 40 vuoden ajan. Kunnanjohtaja Välimaan
aikana kunnallishallinto kasvoi ja kehittyi voimakkaasti. Tänä
aikana Välimaa hoiti vastuullisia ja eteen tulleita uusia tehtäviä
kasvaen ja kehittyen tehtävien mukana. Työssään hänet tunnettiin
vakaana, oikeudenmukaisena ja tasapuolisena henkilönä, joka pyrki
vakaumuksensa mukaisesti ottamaan huomioon kuntalaisten ja kunnan
edut sekä talodellisuuden. Uuno Välimaan puoliso Eeva Nanni
Marjatta Takalo syntyi 25.5.1918 ja kuoli 1.1.1961.
Lähdeaineisto
Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8
.jpg)
