Eräät
tahot ovat ryhtyneet viisastelemaan siitä onko Kalajoki 500 vuotta
vanha vai ei. Siksi katsoin aiheelliseksi tehdä asiasta
totuudenmukaisen blogikirjoituksen. Miksi Kalajoki on tänä vuonna
500 vuotta vanha. Soitin asiasta kalajokiseudun päätoimittajalle.
Juhlat etuajassa:
”Kaupungin perustamisesta ei ole millään laskuopilla kulunut
viittä sataa vuotta”
https://www.kalajokiseutu.fi/artikkeli/juhlat-etuajassa-kaupungin-perustamisesta-ei-ole-millaan-laskuopilla-kulunut-viitta-sataa-vuotta
Ensimmäiset
maininnat Kalajoen
seurakunnasta löytyvät
vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli
rakennettu kappelikirkko.
Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina
Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui
1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi
toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja
viimeisenä Rautio vuonna 1921.
Vuosiluku 1525 on Kalajoen kappeliseurakunnan perustamisvuosi ja Kalajoki itsenäistyi omaksi pitäjäkseen 1540.
Kalajoen
toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä,
lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun
keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla
vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja
vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on
pystytetty muistomerkki 11.9.1961.
Kirkko
ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai
luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän
Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle
jokitörmälle. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui
kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että
joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli
hautausmaa ja joka alinomaa vyöryi veteen. Kolmas kirkko lienee
rakennettu Ljungo Tuomaanpojan aikana. Ei auttanut muu kuin siirtää
kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen
kirkko seisoo.
Neljäs
kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta myöhemmin.
Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään samanlainen
kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli lehteri.
Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi
näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä
kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa
kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua
häpeämässä.
Ikalaporin
vapaaherrakunta eli Kalajoki läänitysaikana
Harvemmin kuulee enää
nykyisin puhuttavan Ikalaborgin vapaaherrakunnasta, aateliston vallan
ja läänitysten peruuttamisen jälkeen on nimityskin painunut
unhoon. Mutta yhtä ja toista siitäkin lienee sentään mukava
tietää, se oli näet Kalajoen suurpitäjän nimi 1600-luvulla.
Tarkkaan sanottuna vv. 1652-75, ei siis täyttä neljännesvuosisataa,
joten ei kumma jos jäljetkin ovat häipyneet. Tulee
siis kuluneeksi 300 vuotta siitä kun Ikalaborgin vapaaherrakunta
lakkasi olemasta. Jo 1600-luvun alkupuolella kruunu luovutti ns.
palkkaläänityksiä, se tarkoitti sitä että läänityksen saaja
sai kantaa verot palkkana virastaan tai kruunulle tekemistään
palveluksista. Niinpä Kalajoki samoin kuin Lohtaja ja Pyhäjoki
olivat palkkaläänityksinä mm. sellaisilla tunnetuilla henkilöillä
kuin sotapäällikkö Evert Kaarlenpoika Hornilla ja Magnus Gabriel
De la Gardiella. Nämä palkkaläänitykset eivät kuitenkaan menneet
perintönä, vaan lääninherran kuoltua annettiin alue jollekin
toiselle verotettavaksi. Palkkaläänitykset eivät liene
vaikuttaneet sitä eikä tätä täällä asuvien ihmisten elämään:
kruununverot olivat joka tapauksessa olleet raskaat eikä
lääninherroilla ollut oikeutta enempää korottaa kuin muutenkaan
muuttaa verotusta. Heillä ei myöskään ollut oikeutta sekaantua
muihin pitäjän asioihin. Vasta Kristiina-kuningatar tultuaan
täysi-ikäiseksi v. 1644 alkoi jakaa läänityksiä, jotka olivat
perinnöllisiä ja siirtyivät siis isältä pojalle. Tuo aika oli
suurvalta-aatelin kulta-aikaa RuotsiSuomen valtakunnassa ja etenkin
holhoojahallituksen aikana oli aateli hallinnut koko valtakuntaa.
Sillä oli etuoikeuksia ja suuri rikkauksia, ennen kaikkea valtavat
maaomaisuudet sekä Ruotsissa että Etelä-Suomessa. Pohjanmaa oli
sitä vastoin - kiitos syrjäisen asemansa ja harvan asutuksensa -
muodostanut täydellisen poikkeuksen: ei ollut koko Pohjanmaalla
yhtään aateliskartanoa puhumattakaan linnasta, ja koko maakunnan
ainoa aatelismies lienee ollut maaherrana. Vapaaherrojen oikeudet Kun
Kristiina-kuningatar kesäkuun 3 pnä 1652 antoi Kalajoen pitäjän
vapaaherrakunnaksi samaan aikaan vapaaherran arvon saaneelle valtaneuvos Schering Rosenhanelle ei se suinkaan merkinnyt
aateliskartanon nousemista lakeudelle, toisin sanoen että vapaaherra
itse olisi aikonutkaan saapua tänne asumaan. Ei toki, hän asui
edelleen Riddarholmenilla olevassa komeassa palatsissaan milloin ei
ollut matkoilla, joita hän joutui tekemään sangen tiheään
diplomaatin ominaisuudessaan. Vapaaherra vain kantoi siitä lähtien
täältä verot. Ne lienevät olleet samat jotka kruunukin oli
kantanut ja niihin kuului myös kuninkaan osuus sakoista ja
kymmenyksistä. Vapaaherra ei saanut lisätä veroja eikä koskea
perintötilallisten sukuoikeuksiin, mutta hänen velvollisuutensa oli
huolehtia oikeudenhoidosta vapaaherrakunnassaan. Oikeuden
pöytäkirjoista ovatkin luettavissa monet tuohon aikaan liittyneet
tiedot. Rosenhanet, sekä isä Schering että myöhemmin poika Axel,
huolehtivat oikeudenhoidosta siten että maksoivat palkkaa
kihlakunnan lainlukijalle, joka sitten istui käräjiä
Kalajoellakin. Tuomioista sai valittaa hovioikeuteen, joten kruunun
viranomaiset viime kädessä valvoivat oikeuden hoito täällä kuten
myös kaikissa muissa kreivi- ja vapaaherrakunnissa. Verotus
Veronkanto tapahtui enimmäkseen syksyllä käräjien yhteydessä
jolloin monilla muutenkin oli asiaa emäpitäjän kirkolle. Vero
maksettiin joko rahana tai maataloustuotteina. Tavara varastoitiin
kruunun aittaan, osa vietiin Kokkolaan, jossa kalajokisilla lienee
ollut kaksikin varastoaittaa. Ja sopivan tuulen sattuessa ne
tietenkin vietiin edelleen laivalla Tukholmaan. Kalajoki merkitsi
herra Rosehanelle melkoista tulonlisää: keskimäärin hän sai
täältä veroja 3000 hopeatalarin arvosta vuodessa. Esimerkiksi
yksistään syyskuussa vuonna 1654 hänen voutinsa lähetti
Tukholmaan 17 tynnyriä voita joka tekee n. 2312 kiloa. Etukäteen
oli verona laskettu saatavan kertymään Kalajoelta 4500
hopeatalaria, joten Rosenhane siis joutui melko tavalla tinkimään
odotuksista. Lähinnä lienee syynä vähäisempään tuloon ollut
autioituneitten talojen suuri määrä. Yhteensä vapaaherra sai 149
7/12 manttaalin verot.
Ikalapori
Mistä sitten vapaaherrakunnalle
siunaantui sellainen nimi kuin Ikalapori? Kysymyksessä on varmaankin
puhdas pieni inhimillinen erehdys kun suomalaisen pitäjän nimeä
mainittiin ruotsinkielisessä asiakirjassa. ‘Kalajoen pitäjässä’
kuuluu ruotsiksi ‘i Kalajoki socken’. Asiakirjathan kirjoitettiin
tuohon aikaan käsin, ja käsiala saattoi olla hyvinkin koukeroinen.
Joku on siis jossakin vaiheessa , lukenut Kalajoen Ikalajoeksi.
Professori Virrankoski tietää kertoa, että siinä kuningatar
Kristiinan kirjeessä, jossa ilmoitetaan vapaaherrakunnan
perustamisesta, käytetään pitäjästä nimeä Ikalajoki. Entä
sitten tuo linnaa merkitsevä borg jolla joki-sana korvattiin? Sen
arvellaan tulleen siihen pelkästä aatelisesta komeuden rakkaudesta:
mitään linnaa Kalajoella ei ole ollut. Mutta kun kerran oli kysymys
vapaaherrakunnasta, piti kai nimessäkin olla jotakin komealta
kalskahtavaa: Ikalaborg. Suomalaisen kansan suussa siitä tuli
tietenkin Ikalapori ja sellaisena se pysyi niin kauan kuin
vapaaherrakuntakin oli olemassa.
Vapaaherra Rosenhane
Mutta
kalajokisten lääninherra ei suinkaan ollut mikään kuka tahansa
aatelijunkkari, se meidän on syytä mielihyvin panna merkille. Hän
oli yksi aikansa huomattavimpia ja sivistyneimpiä valtiomiehiä. N.
von Dardell kertoo, että Schering Rosenhane kuului Vaasojen
hallitsijasukuun. Suku oli huomattavassa asemassa. Schering syntyi
perheen vanhimpana lapsena v. 1609 Södermanlandissa ja sai
kasvatuksen, joka vastasi sen ajan korkeimpia vaatimuksia: jo
15vuotiaana hän opiskeli Uppsalassa osoittaen sekä suurta
tiedonhalua että oppimiskykyä, 19vuotiaana hän astui valtion
palvelukseen ja oli ensimmäinen aatelinen auskultantti Svean
hovioikeudessa. Mutta vasta hänen pitkät oleskelunsa vierailla
mailla, ensin Englannissa, jonne joutui maansa silloisen Englannin
lähettilään seurueen jäsenenä, sekä sitten pari Ranskassa
vietettyä vuotta, tekivät hänestä hienostuneen, hovikelpoisen
maailmanmiehen. Äidinkielensä lisäksi hänellä oli jo silloin
jokseenkin täydellinen ranskan, englannin ja italian kielen taito.
Tukholmassa hänet nimitettiin hovioikeuden asessoriksi ja kolme
vuotta myöhemmin hänestä tuli Tukholman ylikäskynhaltijan Klaus
Flemingin toimelias avustaja kaupungin jättiläismäisessä
kehitystyössä. Kun myöhemmin haluttiin kehittää Norrköpingiä
ja sen ympäristöä, nimitettiin Schering Rosenhane Itä-Göötanmaan
maaherraksi, Rosenhane hoiti tätä tehtävää kuusi vuotta, ja
kuinka ollakaan myös Itä-Göötanmaa alkoi kukoistaa ja voida
hyvin: Rosenhane oli osoittautunut päteväksi ja täyttänyt häneen
asetetut toiveet. Mutta vielä paljon tärkeämpiä tehtäviä oli
hänen maansa hänelle uskova. Siihen aikaan oli tavallista, että
kyvykkäät henkilöt saivat harvoin toimia pitempään samassa
tehtävässä: heitä haluttiin käyttää hyväksi niin monilla
aloilla kuin mahdollista.
Rauhanhierojana
Kun 30-vuotisen sodan
vihollisuudet vihdoin lähestyivät loppuaan, ja alettiin hieroa
Westfalenin rauhaa, kuului Schering Rosenhane johtajana siihen
valtuuskuntaan joka v 1643 lähetettiin Osnabrückiin ja Münsteriin.
Mutta tehtävä ei nähtävästi ollut helppo: matka kesti 4 vuotta.
Schering Rosenhane tapasi ja keskusteli noina vuosina eri puolilta
Eurooppaa olevien diplomaattien kanssa saavuttaen hienon
sivistyksensä ja rauhallisen rakastettavuutensa ansiosta runsaasti
sympatiaa. Noina vuosina hän sai nauttia oppineiden ja viisaiden
ihmisten seurasta, lisätä kirjastaan ja kartuttaa tietojaan - eipä
kumma, jos hän myöhemmin kirjoittamassaan elämänkerrassa
muisteleekin noita vuosia "elämänsä parhaimpina ja
hauskimpana aikana". Hänen ei kuitenkaan annettu olla mukana
loppuun, siis rauhan allekirjoitukseen asti vaan lähetettiin taas
uusiin tehtäviin, tällä kertaa Pariisiin. Tämä aika ei ollut
yhtä onnekasta: Rosenhane joutui pahaan ristiriitaan kuuluisan
kardinaali Mazarinin kanssa asetuttuaan avoimesti hänen
vastustajiensa puolelle. Syntyneen "diplomaattisen selkkauksen"
jälkeen Rosenhane kutsuttiin kotiin ja hän vietti vuoden 1649
tiluksillaan, kokonaan syrjässä valtiollisesta elämästä.
Epäsuosio ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen: jo v. 1650 kutsui
Kristiina-kuningatar hänet valtakunnan neuvoston jäseneksi, ja pian
hän oli uudelleen diplomaattisissa tehtävissä: tällä kertaa
Bremenissä, jossa hän kruunun puolesta otti vastaan alueita, jotka
nyt rauhansopimuksen mukaan liitettiin Ruotsin suurvaltaan. Ja samana
vuonna, jona hän sai Ikalaborgin, hänet nimitettiin vapaaherraksi
ja Tukholman ylikäskynhaltijaksi. Näin hän joutui jatkamaan Klaus
Flemingin työtä tämän kuoltua: kehittämään ja toteuttamaan
laajaa suunnitelmaa antaa maan pääkaupungille sekä
koristeellisempi että tarkoituksenmukaisempi ulkomuoto. Rosenhane
työskenteli 11 vuotta tässä tehtävässä, hänen aikanaan
aloitettiin tai saatettiin päätökseen monia huomattavia hankkeita:
mm. Skeppsbro luotiin silloin ja Södermalm eli loistoaikaansa.
Rosenhane tahtoi näet tehdä Södermalmista Tukholman keskeisimmän
kaupunginosan. Kuten tiedetään, tämä suunnitelma ei kuitenkaan
toteutunut.
Kuningattaren ystävä - kanslerin työtoveri
Mielenkiintoisimman osan hänen henkilöhistoriastaan - ainakin
täältä katseltuna - muodostaa hänen suosionsa hovipiireissä,
erityisesti hänen ystävystymisensä älykkään ja tiedonhaluisen
kuningatar Kristiinan kanssa. Historiallista perspektiiviä syventää
huomio, että Schering Rosenhane kutsuttiin valtaneuvoston jäseneksi
samana vuonna kuin filosofi Descartes kuoli. Ranskalainen filosofi ja
matemaatikko René Descartes, jota kunnioitetaan "uudemman
filosofian isän" nimellä, sai vuonna 1649 kutsun saapua
Ruotsin hoviin, kuningattaren opettajaksi. Ja niin järjestelmällinen,
herpaantumaton ja vankkumaton oli kuningattaren tiedonjano, että hän
usein jo aamuisin kello viiden aikaan
herätytti Descartesin luokseen keskustelemaan. Mitä se merkitsi
ranskalaiselle, joka kotimaassaan saattoi vielä klo 11 aikaan lojua
sängyssä, ja kun ystävät tulivat hänen luokseen kysellen mitä
hän tekee, hän vastasi yksinkertaisesti: minä ajattelen.
"Ajattelen, siis olen olemassa" olikin hänen filosofiansa
lähtökohta. - Kukapa uskaltaisi sanoa, että Descartesin kuolema
olisi ollut kuningattaren tiedonjanon syynä: varmaan osuutensa oli
myös pohjoisen maan olosuhteilla, hän ei kestänyt elämää
skandinavisessa hovissa juuri vuotta kauemmin. Saattaa hyvinkin
ajatella, että Kristiina-kuningatar, jonka lähimpiin neuvonantajiin
kuului lujatahtoinen, määrätietoinen valtakunnankansleri Axel
Oxenstjerna, tunsi joskus väsymystä tätä vanhaa viisasta kohtaan
ja koetti korvata hänet miellyttävämmällä tavalla: niin hän
turvautui hienostuneeseen, kyvykkääseen myös kirjallisesti
sivistyneeseen Schering Rosenhaneen. Niinpä kuningatar esim.
sivuuttamalla Oxenstjernan, antoi Rosenhanelle tehtäväksi laatia
uuden kansliajärjestyksen. Tehtävä asetti Rosenhanen vaikeaan
asemaan, vaati varmaankin koko hänen tahdikkuutensa, että hän
saattoi säilyttää molempien ystävyyden, sillä myös
valtakunnankansleri näyttää tunteneen suurta ihailua ja lämmintä
myötätuntoa Rosenhanea kohtaan. Kristiinan kruunusta luopumisen
ilmoitti Rosenhane Rosenhane oli mukana myös siinä juhlallisessa
aktissa, jossa kuningatar Kristiina luopui kruunustaan, ja juuri
Rosenhane luki luopumisasiakirjan. Sen jälkeen hän piti kauniin
puheen, jolla puolusti kuningattaren eroa. Miltei koko
Kristiina-kuningattaren hallituskauden ajan Rosenhane oli hänen
erityissuosiossaan- eikä ainoastaan kelvollisena virkamiehenä.
Nerokas kuningatar pani hyvin suuren painon hänen
selväjärkisyydelleen ja laajalle oppineisuudelleen ja keskusteli
sangen mielellään hänen kanssaan varmaan myös samoista
kysymyksistä kuin Descartesin kanssa aikaisemmin. Ja Rosenhanen
oleskellessa ulkomailla kuningattaren ja hänen välillään käytiin
vilkasta kirjeenvaihtoa. Sama asiaintila näyttää jatkuneen vielä
Kristiinan seuraajankin aikana. Niinpä kun Kaarle X lähti
sotaretkelle Puolaan hän halusi Rosenhanen mukaansa neuvonantajaksi.
Tämän terveydentila teki aikeen sillä kertaa tyhjäksi, mutta
myöhemmin Rosenhane joutui kuitenkin seuraamaan kuningatar Hedvig
Eleonoraa kun tämä matkusti puolisonsa luo Preussiin.
Leiriolosuhteet osoittautuivat liian vaikeiksi kestää
keski-ikäiselle ja silloin jo huomattavasti pyylevöityneelle
Rosenhanelle, niinhän sai luvan matkustaa kuningattaren seurueen
mukana takaisin Tukholmaan. Mutta vieläkin hän oli mukana
poliittisessa elämässä, ja kun toinen Tanskan sota syttyi,
neuvotteli Rosenhane Ranskan, Englannin ja Hollannin lähettiläiden
kanssa, niinikään hän oli Tanskan kanssa solmitun rauhan
valtuuskunnan jäsen. Vielä Kaarle X jälkeenkin Rosenhane esiintyi
eräänä johtavista valtiomiehistä.
Rosenhane kirjailijana
Paitsi
kirjojen ystävä Schering Rosenhane oli itse myös kirjailija. Hän
kirjoitti tieteellisiä julkaisuja ja ajankohtaisia kiistakysymyksiä
käsittelevää kirjallisuutta. Hänen kynästään on lähtenyt myös
omaelämäkerta, jolla on erikoista arvoa ajankuvauksena. Mutta vielä
enemmän: tälläkin hetkellä kirjallisuudentutkijat ovat
epävarmoja, kätkeytyykö Ruotsin ensimmäisen ruotsinkielisen
runoteoksen tekijän, nimimerkin Skogekär Bärbo, taakse Schering
Rosenhane vai kenties hänen nuorempi veljensä Gustav. Siihen
saakkahan tieteellinen kuten muukin kirjallisuus julkaistiin
oppineiden kielellä, latinalla. Tämä runoteos on kirjoitettu
ruotsiksi, se on ohjelmallinen ja julistuksellinen, se valittaa
ruotsinkielen alhaista asemaa. Se vaatii oppineita heräämään
unestaan, näyttämään, että ruotsalaiset eivät vain sodi vaan
että he osaavat myös kirjoittaa omalla kielellään ja ilmaista
sillä sekä sankaruutta että kauneutta ja rakkautta. Schering
Rosenhane kuoli vain 54 vuoden ikäisenä v. 1663. Avioliitostaan
Beata Sparren kanssa hänellä oli 12 lasta, joista vanhin poika,
Axel Rosenhane, peri Ikalaporin vapaaherrakunnan. Axel astuu remmiin
Heti vapaaherrakunnan perittyään alkoi Axel-herra suunnitella
uudistuksia. Ehkäpä siksikin että hän oli nuori mies, vasta
26-vuotias, - ainahan uusi luuta lakaisee paremmin kuin vanha.
Hänellä oli myös paljon enemmän aikaa ajatella omia taloudellisia
asioitaan kuin monien vaativien valtiollisten virkatehtävien
rasittamalla isällään. Axel ei enempää ihmisenä kuin
virkamiehenäkään noussut isänsä tasolle. Tosin hänet
nimitettiin samana vuonna, jolloin hän peri vapaaherrakunnan, Svean
hovioikeuden asessoriksi, eikä se ole ensinkään vähän se, mutta
siihen hänen etenemisensä virkauralla sitten pysähtyi. Axel
Rosenhane ilmeisesti oli toisin kuin isänsä niitä ihmisiä, jotka
helposti tekevät kaikesta arvovaltakysymyksen. Virrankoski arvelee,
että Kalajoen jäyhät talonpojat eivät ehkä tukholmalaisherran
mielestä osoittaneet hänelle tarpeeksi suurta kunnioitusta. Kolme
vuotta sen jälkeen kun hän oli saanut Ikalaporin vapaaherrakunnan
haltuunsa, Axelherra saapui Kalajoelle. Tämä tapahtui syyspuolella
kesää 1666. Hän oli tällöin läsnä syyskäräjillä, joilla oli
esillä vapaaherran lohipatoa koskeva riitajuttu.
Lohi- ja
myllyriitoja
Olihan vastaavia riitoja ollut ennenkin, jo
isä-Rosenhanen aikana. Niinpä hän keskieurooppalaiseen käytäntöön
vedoten - oli tahtonut rakentaa Kalajoelle suuren myllyn, jossa
kaikkien talonpoikien olisi ollut jauhatettava viljansa. Järjestelmä
olisi myös antanut lääninherralle mahdollisuuden kantaa
talonpojilta tuntuvaa myllytullia. Mutta kalajokiset huomasivat heti,
että tämä olisi heille kovin epäedullista ja asettuivat
vastarintaan. He vetosivat erikoisesti pitkiin matkoihin ja niiden
aiheuttamiin hankaluuksiin - ja kieltämättä myllymatka
Haapajärveltä tai Reisjärveltä jokisuulle olisikin muodostunut
melko hankalaksi. Ikalaporin olosuhteissa peruste tuntui painavalta,
ja Schering Rosenhane, viisasta kyllä, luopui aikeesta. Samoin kävi
lohiveron kanssa, jota isä-Rosehane oli aikonut ryhtyä
kalajokisilta kantamaan. Hän pääsi kuitenkin osalliseksi lohista
parin autiotilan, Pohjankylän Mantilan ja Etelänkylän Klemolan
kautta, jotka kuuluivat hänelle. Mutta Axel ei tyytynyt tähän vaan
valtuutti pitäjänkirjuri Lohmin rakennuttamaan hänelle lohipadon
kirkonkylän kohdalle, ja Lohm rakennutti, vieläpä niin pitkän
että se tukki ns. kuninkaanväylän, joka aina piti jättää
avoimeksi. Tästä taas seurasi, että kuninkaanväylän
tarkastusmiehet purkivat padon rovasti Mathesiuksen käskystä ja
hänen katsellessaan toimitusta sillalla. Tämä oli se lihava
lohiriita, jota puitiin niillä käräjillä joissa oli mukana;
paitsi itse vapaaherra Axel Rosenhane myös maaherra Graan. Rovasti
selosti arkailematta toimiaan käräjillä, hän luotti siihen, että
myös maaherra Graan tulisi puolustamaan talonpoikien etuja. Niinpä
nuoren vapaaherran oli tyydyttävä siihen, että rovasti Mathesius
selitti hänelle mihin asti hänen kalastusoikeutensa ulottui. "Hänen
armonsa" hallintotalo Mutta Axel Rosenhane ei niin vain päässyt
siitä ajatuksesta että Ikalaporin hallintaan pitäisi puuttua vähän
lujemmin ottein jotta saataisiin järjestystä aikaan hänen
toivomallaan tavalla. Niinpä hän rakennutti Kalajoelle
hallintorakennuksen, joka pystytettiin Pohjankylään Änkilän luo,
lähelle markkinapaikkaa. Kalajokiset joutuivat hakkaamaan metsistään
hirsiä tuota "hänen armonsa" taloa varten. Millainen tuo
talo oli, siitä ei liene jäänyt tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa
sen tuli muodostaa se saareke, josta oikeudenhoitoa tästä lähtien
valvottaisiin, ja tietenkin siihen tarvittiin hyvä päällysmies.
Hyvä tilaisuus hallinnon uudistamiseen tarjoutui kun Kalajoen
pitkäaikainen, arvovaltainen nimismies Olli Sipinpoika Laurila v.
1670 kuoli.
Nainen Kalajoen vallesmannina
Tässä yhteydessä
tapahtui muuten muuan toinen erittäin merkittävä seikka, jota ei
sovi noin vain sivuuttaa. Maaherra Graanin täytyi olla erittäin
ennakkoluuloton ja itsenäisesti ajatteleva henkilö, muuten tuskin
olisi voinut tapahtua, että hän oikeutti Laurilan lesken, Saara
Pietarintyttären hoitamaan toistaiseksi nimismiehen virkaa. Saara
Pietarintytär Kalajoelta lienee ollut Suomen ensimmäinen
naisvallesmanni. Saara Pietarintytär oli palkannut avukseen kaksi lankoaan,
ja kun olosuhteet nyt olivat tällaiset, katsoi Axel Rosenhane
varmaan hetkensä tulleen. Hän nimitti hyvin pian Olli Sipinpoika
Laurilan kuoleman ja naisvallesmannin virkaan tulon jälkeen
vapaaherrakunnan hopmanniksi eli päällysmieheksi Hans
Burgmeister-nimisen, luultavasti saksalaissyntyisen miehen.
Burgmeister siirtyi asumaan "hänen armonsa" uuteen
hallintotaloon. Hänen tärkeimpiin tehtäviinsä kuului tietenkin
verojen kantaminen, ja tässä tehtävässään hän osoittautui sekä
tehokkaaksi että tylyksi. Hän ryhtyi myös valitsemaan sopivampia
miehiä tärkeisiin virkoihin: ensimmäinen korvattava oli
luonnollisesti se naisnimismies, lisäksi hän tahtoi erottaa
pitäjänkirjurin ja siltavoudin. Näissä uudistusvaatimuksissa hän
vetosi yksinomaan vapaaherran käskyvaltaan. Vedottiin kuninkaaseen
Pitäjän johtomiehet tajusivat heti, että tässä oltiin joutumassa
vapaaherran armoille ja asettuivat vastustamaan mielivaltaa ennen
kuin se oli alkanutkaan. He kiirehtivät ottamaan yhteyttä silloin
Uumajassa asuneeseen maaherra Graaniin ja aloittivat vuosia kestäneen
taistelun vapaaherraa vastaan taistelun, jonka yksityiskohtia emme
tässä käy seuraamaan, mainittakoon vain että he kääntyivät
asiassaan myös kuninkaan puoleen. Niinä vuosina Kalajoella
pidettiin - tai ainakin yritettiin pitää - kaksia käräjiä:
nimismies Saara Pietarintyttären käräjiä Marttilassa ja hopmanni
Burgmeisterin käräjiä Änkilässä. Riita kalajokisten laillisista
virkamiehistä ja Axel Rosenhanen nimittämistä virkamiehistä kesti
neljä vuotta eli aina vuoteen 1674 jolloin kuningas peruutti koko
vapaaherrakunnan kruunulle. Tämä tapahtuma ei ollut niin suorassa
yhteydessä vapaaherran ja
kalajokisten välisiin riitoihin kuin se epäilemättä sillä
hetkellä heistä näytti: luulenpa että moni Kalajoella piti
tapahtumaa ei ainoastaan kuninkaan vaan suorastaan Jumalan
puuttumisena asiain kulkuun. Nuori kuningas Kaarle XI ajatteli
kuitenkin luultavasti enemmän kruunun verotulojen lisäämistä.
Hänellä oli takanaan jo v. 1655 valtiopäivillä tehty päätös,
että osa aatelille annetuista läänityksistä oli peruutettava.
Joulukuun 10 pnä 1674 kuningas peruutti kruunulle melkein kaikki
Pohjanmaan suuret läänitykset, niiden joukossa myös Ikalaporin.
Kalajokinen kansa sai siis pitää vapautensa, mutta pientä esimakua
Keski-Euroopassa niin katkerasti koetusta lääninherrojen sorrosta
oli kuitenkin ehditty saada.
Lähteet:
Pentti Virrankoski: Suurkalajoen historia I N. von Dardellin
kirjoitus aikakauslehdessä Personhistorisk Tidskrift II (1900)
Nordisk Familjebock Henrik Schuck ock Harl Warburg: Illustrerad
Svensk Litteratushistoria
