Erkki Ahon taidenäyttely

 

Raution tohtoreita ja muita merkkihenkilöitä taidenäyttely Raution Raatihuoneella 29.06.-05.07.2026 on osa ev.luterilaisen kirkon 750 juhlavuoden ohjelmaa"Sydämen sivistystä vuodesta 1276".

Blogikirjoitukseni ovat osa taidenäyttelyäni. Taidenäyttelyssä on kaksi teemaa, joista toinen on Raution tohtorit, joita on 28. Vakilukuun suhteutettuna se on omassa luokassaan Suomessa.

Raution tohtoreista olen kirjoittanut blogiini seuraavat tiedot

Raution tohtorit 28 tohtoria

https://kalajokinen.blogspot.com/2026/03/raution-tohtorit.html

Taidenäyttelyni toinen teema on Sydämen sivistystä vuodesta 1276.

Tasan 750 vuotta sitten vuonna 1276 Suomen kirkkohistoriassa ja yhteiskunnassa tapahtui merkittävä murros: Turun tuomiokapituli perustettiin.

Tämä tekee Turun tuomiokapitulista Suomen vanhimman edelleen toimivan viraston. Vuotta 1276 pidetäänkin suomalaisen julkisen hallinnon, koulutuksen ja sivistyshistorian virallisena alkupisteenä.

Olen kirjoittanut blogiini asian historian

Evankelisluterilaisen kirkon historia Kalajoen näkökulmasta

https://erkinploki.blogspot.com/2026/06/evankelisluterilaisen-kirkon-historia.html

Aina tyylikäs Helena + tohtorinhattu ja miekka

Keijo ja Helena ennen taidenäyttelyn avausta

Helena Petäistö avasi taidenäyttelyni Raution tohtoreita ja muita merkkihenkilöitä Raution kirkossa 29.06. klo 14.00

Muotokuvan Helena Petäistöstä on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.

Helena Petäistö sai sairaskohtauksen junassa ja menehtyi 09.07.2026 Tampereen sairaalassa.

Tässä on muistokirjoitukseni Helenan muistolle.

Rakkaat ystävät, sukulaiset ja Helenan muiston kunnioittajat,

Jätämme hyvästit suurelle persoonalle, arvostetulle toimittajalle ja rakkaalle sukulaiselleni, Helena Petäistölle. Helenan äkillinen poistuminen keskuudestamme on jättänyt sydämiimme syvän kaipuun, mutta samalla tunnemme valtavaa kiitollisuutta siitä valosta ja elämänilosta, jota hän ympärilleen levitti aivan viimeisiin hetkiinsä saakka.

Minulla oli suuri kunnia kokea Helenan säkenöivä ammattitaito ja lämmin sydämellisyys vielä aivan hänen elämänsä loppumetreillä. Helena oli avaamassa Raution kirkossa minun, Erkki Ahon, taidenäyttelyä Raution tohtoreita ja muita merkkihenkilöitä. Tuo näyttelyn avauspuhe jäi hänen viimeiseksi julkiseksi esiintymisekseen. Se oli puhe, joka oli kuin Helena itse: erinomainen, asiantunteva, elegantti ja täynnä syvää kunnioitusta omia juuriaan kohtaan. Vaikka Helena tunnettiin maailmankansalaisena, joka liikkui sujuvasti Euroopan metropoleissa, Rautio ja sen ihmiset säilyttivät aina erityisen paikan hänen sydämessään.

Saimme viettää yhteisen, ikimuistoisen hetken taidenäyttelyssä vielä torstai-iltana. Helena oli täynnä elämää, energiaa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Hän kertoi minulle innostuneesti olevansa lähdössä matkalle ja kuvaili kiireistä, kiehtovaa ohjelmaansa. Hän iloitsi elämästään ja mainitsi hymyillen, että hänellä on nyt kolme asuntoa – yksi Pariisissa, yksi Helsingissä ja yksi täällä Rautiossa. Ranskan tyylikkyys, pääkaupungin syke ja synnyinseudun rauha kietoituivat hänen elämässään kauniiksi kokonaisuudeksi. Helena lupasi palata takaisin Rautioon kahden viikon kuluttua.

Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Vain muutama tunti tuon lämpimän keskustelumme jälkeen, matkan jo alettua, Helena sai äkillisen sairauskohtauksen junassa. Hänen matkansa päättyi  Tampereen sairaalassa.

Helena lähti luotamme saappaat jalassa, kesken lennon, täynnä intohimoa elämää ja työtään kohtaan. Hänen viimeiset päivänsä saivat täyttyä hänelle rakkaista asioista: kulttuurista, sukulaisten kohtaamisesta ja kotiseudun tunnelmasta. Meillä on ikävä Helenan viisautta, hänen rohkeaa ääntään ja hänen valloittavaa persoonaansa.

Lämmin kiitos, Helena, kaikesta siitä mitä annoit meille, kulttuurille ja koko suomalaiselle journalismille. Lepää rauhassa.

Taidenäyttelyn esittelypuheenvuoroni Raution kirkossa Rautioviikolla

Hyvät näyttelyvieraat,

Vääräjoen varrella sijaitseva rauhallinen maaseutupitäjä kätkee sisäänsä dramaattisia ja syviä tarinoita. Mitä oikeastaan on rautiolaisuus? Se on ainutlaatuinen ilmiö koko Suomen historiassa. Se on mielenlaatu, jossa yhdistyvät periksiantamaton sitkeys, tiedon jano sekä rohkeus astua suoraan maailmannäyttämölle.

Tämä näyttely on rakentunut rautiolaisen omakuvan poikkeuksellisista palasista. Se on virallinen osa laajempaa Kalajoki 500-juhlanäyttelyäni, mutta kurkottaa samalla osaksi suurta eurooppalaista virtaa. Oulu on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja tämä näyttely kytkeytyy mukaan tähän upeaan kokonaisuuteen. Se osoittaa, että Euroopan ja maailman kartalla Rautio on aina ollut kokoaan suurempi.

Tänä vuonna näyttelylläni on vielä yksi erityisen arvokas ja historiallinen kytkös. Se on virallisesti hyväksytty osaksi Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin 750-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Vuonna 1276 perustettu tuomiokapituli loi pohjan suomalaiselle julkiselle hallinnolle, koulutukselle ja sivistystyölle. Juhlavuoden valtakunnallinen teema on "Sydämen sivistystä vuodesta 1276".

Kun pysähdymme tämän arvomaailman äärelle, huomaamme, kuinka täydellisesti se sopii yhteen rautiolaisen sielun ja historian kanssa. Rautiossa sivistys ei ole koskaan ollut vain kylmää tiedon keruuta. Se on aina ollut sydämen sivistystä: yhteisöstä huolehtimista, henkistä paloa ja syvää periaatteen lujuutta.

Rautiolainen rohkeus on aina tähdännyt myös maailmalle. Pitäjästä lähti kaikkiaan 889 siirtolaista. Senaikaiseen väkilukuun suhteutettuna määrä on valtakunnallisesti poikkeuksellinen. Lähes jokaisesta kodista lähdettiin. Matkaajista 619 suuntasi Amerikkaan.

Yksi näiden siirtolaisten jälkeläisistä oli rautiolaistaustainen John Raymond Ylitalo. Hän nousi aina Yhdysvaltain suurlähettilääksi asti. Muistelmissaan hän raottaa maailmanpolitiikan kulisseja Naton perustamisesta siihen suureen mysteeriin, miksi Yhdysvallat ei koskaan julistanut sotaa Suomelle.

Maailmalle on lähdetty muutenkin kuin siirtolaisina. Tästä vahvasta eteenpäinpyrkimisestä todistaa näyttelyni karikatyyrimaalaus Pekka Niskasta. Hän on upea esimerkki rautiolaisesta voimasta ja huipulle nousemisesta.

Hänen perustamansa yritys laajeni Suomesta kansainvälisille markkinoille. Työnantajana hän oli esikuva – hänet valittiin Suomen parhaaksi, sillä hän huolehti työntekijöistään ja palkitsi heitä jopa terveistä elämäntavoista. Tässä monipuolisessa miehessä yhdistyi bisnesvainun lisäksi poikkeuksellinen herkkyys ja taito, josta osoituksena hän voitti vakiotanssin Suomen mestaruuden.

Rautiolaisuus on herkkää henkistä viisautta ja periksiantamatonta tahtoa. Ajatelkaa: tästä pienestä pitäjästä on noussut peräti 28 tohtoria. Suhteessa asukaslukuun tämä akateeminen saavutus on täysin omassa luokassaan.

Täällä on aina janottu sivistystä ja totuutta – halua katsoa pintaa syvemmälle. Tästä loistavana esimerkkinä on Sulevi Juholan tekemä, perinpohjainen tutkimus Pähkinäsaaren rauhanrajasta. Se on työ, joka uskalsi haastaa vakiintuneen historiankirjoituksen.

Tämän rautiolaisen sivistystahdon ja hengen suurena isähahmona loistaa opettaja Osmo Tokola. Hän oli varsinainen Rautio-viikon isä ja uskomattoman monipuolinen renessanssi-ihminen: kotiseuturakas historiankirjoittaja, lehtimies, runoilija, säveltäjä, muusikko, taiteilija ja metsästäjä.

Hän oli myös vaativa opettaja, joka opetti kokonaisille sukupolville elämän perusarvoja, sivistystä ja kädentaitoja. Siitä kertoo jotain se, että hänen käsityötunneillaan oppilaat valmistivat jopa vaativia könninkelloja.

Sivistystahdon rinnalla rautiolaisuuteen kuuluu väkevän luja fyysinen voima. Tästä todistaa näyttelyssäni oleva karikatyyrimaalaus Pekka Torvesta – Raution painonnoston suuresta isähahmosta, vaatimattomasta valmentajasta ja taustavaikuttajasta. Hänen kylvämästään maaperästä on ponnistettu suoraan maailman huipulle. Painonnostaja Milko Tokola edusti Suomea vuoden 2016 Rion kesäolympialaisissa, ja tämä upea perintö kantaa vahvana tähän päivään saakka.

Nyt toukokuussa Eerika Palosaari voitti Puolan Varsovassa ylivoimaisesti 23-vuotiaiden maailmanmestaruuden penkkipunnerruksen MM-kisoissa. Ja aivan hiljattain, kesäkuussa, Anssi Ainali uusi kädenväännön Euroopan mestaruutensa Romanian Codleassa. Euroopan-mestaruuden lisäksi Ainali muovaa koko urheilumuodon tulevaisuutta toimimalla Kansainvälisen Kädenvääntöliiton IFA:n johtokunnan varapuheenjohtajana. Rautiolaiset ovat voittaneet arvokisamitaleja voimailulajeissa 630 kappaletta. Se on hirmuinen määrä suhteutettuna väkilukuun.

Mutta täällä osataan muutakin kuin nostaa painoja ja harrastaa voimailulajeja. Tästä on upeana osoituksena Ari Sihvonen, joka toi pitäjään SM-kultaa niinkin herkästä, harvinaisesta ja uniikista taidosta kuin sahansoitosta.

Rautiolaiset arvostavat syvästi perintöään ja vahvaa arvomaailmaansa. Tästä meitä muistuttaa Raution viimeinen kansanedustaja, virsirunoilija Leonard Typpö. Minulla on ilo esitellä tässä näyttelyssä taiteilija Tanja Luukkosen tekemä herkkä muotokuvapiirros tästä arvostetusta vaikuttajasta.

Tämä oma perintö, itsenäisyys ja omat kirkkometsät ovat olleet rautiolaisille niin pyhiä, että niistä on oltu valmiita taistelemaan loppuun asti. Kun tuomiokapituli aikanaan halusi liittää rikkaan Raution seurakunnan Kalajokeen, rautiolaiset nousivat vastustamaan liitosta ennennäkemättömällä yhtenäisyydellä.

Pitäjässä kerättiin noin 1400 nimen adressi – käytännössä jokainen kirjoitustaitoinen rautiolainen pani siihen nimensä. Vaikka tuomiokapituli lopulta päätti yhdistämisestä ja Helsingin hallinto-oikeus sen myöhemmin vahvisti, tämä taistelu jätti historiankirjoihin ikuisen merkin. Se osoitti, mitä rautiolainen yhteishenki tarkoittaa silloin, kun omaa puolustetaan.

Leonard Typön ja muiden menneiden sukupolvien perintö näkyy yhä suoraan rautiolaisten jokapäiväisessä elämässä. Se elää vahvana tulevaisuudenuskona ja yhteisöllisyytenä. Raution kylän ikärakenne onkin poikkeuksellisen nuori – alhaisempi kuin Kalajoen muissa kylissä. Täällä asuu aktiivisia ihmisiä, jotka ottavat vastuun omasta kotiseudustaan.

Siitä ovat upeana osoituksena kyläläisten itse omistama kauppa ja oma koulu. Vanhuksista pidetään huolta: heille on rakennettu yksityinen vanhustentalo, koska rautiolaiset haluavat taata senioreilleen arvokkaan vanhuuden. Lapsista ja nuorista pidetään huolta: kyläyhdistys on hankkinut heille oman nuorisotalon. Ja täällä luodaan uutta yhteisvoimin – siitä todistaa vuosi sitten avattu luontopolku sekä nyt juuri Rautio-viikon perjantaina avattava uusi frisbeegolfrata.

Luonnon kunnioitus ja tinkimättömyys näkyy jopa siinä, mitä me täällä juomme. Raution vesi on suomalaisen vesihuollon parasta A-luokkaa. Se on käsittelemätöntä ja täysin kemikaalitonta pohjavettä, joka kumpuaa suoraan harjujen kätköistä.

Monet suomalaiset juovat kemiallisesti puhdistettua pintavettä tai kloorattua vettä. Me täällä saamme nauttia luonnon omasta täydellisyydestä. Tämä vesi on rautiolaista elämänvoimaa puhtaimmillaan.

Rautiolainen sielu on kuitenkin muutakin kuin valoa – se on mystiikkaa, historian synkimpiä polttopisteitä ja rajujakin koettelemuksia. Tästä todistaa taiteilija Rositsa Tanchevan pysäyttävä teos, joka kuvaa isoavihaa Kalajoella. Siirrymme ajassa kohtalokkaaseen talvipäivään: joulukuun 14. päivään vuonna 1714.

Kasakat hyökkäävät alueelle ja ryöstävät mukaansa peräti 264 alle 15-vuotiasta lasta. Raution osuus tästä tragediasta oli 18 poikaa ja kaksi tyttöä. Nämä menetykset jättivät ikuiset arvet sukupolvien muistiin. Alavieskassa koettiin yhtä julma kohtalo, kun kaunis Marketta Pekantytär Anias vietiin yöllä suoraan miehensä vierestä. Tämä teos on hiljentävä muistutus siitä, mistä kaikesta täällä on noustu ja selviydytty.

Lähihistoriamme rajuimmista haavoista kertovat maalaukset 1990-luvun lamasta. Se oli maamme rauhanajan vakavin kriisi, joka romahdutti talouden ja räjäytti työttömyyden. Syyt löytyvät syvältä päättäjien ja virkamiesten virheistä – holtittomasta luotonannosta, kiinteistökuplasta ja markan kiinteästä kurssista, joka lopulta oli pakko päästää kellumaan.

Laman perinnön arvostelluin ja kiistanalaisin ydin kytkeytyy presidentti Mauno Koiviston toimintaan. Pankit pelastettiin, mutta kymmenet tuhannet yritykset uhrattiin. Tämän poliittisen linjan seurauksena oli tuhansien yrittäjien hätä, kidutus ja itsemurhat – vääryys, jonka seurauksia ei ole vieläkään kunnolla selvitetty. Teokseni ovat puheenvuoro näiden uhrattujen ihmisten ja perheiden puolesta.

Tämä seutu on aina kätkenyt uskomattomia selviytymistarinoita. Ajatelkaa everstiluutnantti Eino Takkusen legendaarista kohtaloa. Hän oli mies, joka virallisesti kuoli kolme kertaa ja haudattiin kahdesti – mutta palasi aina takaisin.

Raution historia havisee vahnassa pappilassa, jossa voi yhä aistia Eljas Simojoen askeleet. Tämä pitäjä oli myös salainen turvapaikka Arno Anthonille. Hän oli Punaisen Valpon etsimä mies, joka löysi täältä suojan maailman tyrskyiltä.

Rautiossa on aina osattu seistä yhdessä rintamassa katastrofin uhatessa. Heinä-elokuussa 2021 täällä koettiin dramaattisia hetkiä, kun Kalajoen suuri metsäpalo riehui harjuillamme. Liekit nielivät yli 230 hehtaaria maata – pääosin juuri Raution seurakunnan entistä kirkkometsää.

Kahden piinaavan viikon ajan rautiolaisten ja vapaaehtoisten panos oli elintärkeä. Kyläläiset seisoivat pelastuslaitoksen tukena yötä päivää pyörittäen huoltoa ja opastaen pelastajia vaikeassa maastossa. Se oli moderni osoitus siitä periksiantamattomuudesta ja sydämen sivistysperinnöstä, joka virtaa tämän kylän veressä edelleen.

Tämä maaperä kantaa syviä ja vahvoja juuria. Niistä ovat kasvaneet toimittaja Helena Petäistön kaltaiset maailmankansalaiset sekä pääministeri Juha Sipilä. Rautiosta ei ole vain lähdetty maailmalle. Sieltä on ponnistettu muovaamaan maailman kulkua.

Olen pyrkinyt vangitsemaan näihin teoksiin tämän kaiken: siirtolaisten kaipauksen, isonvihan synkät vuodet, 1990-luvun talouspolitiikan virheet ja historian kiehtovat mysteerit. Toisaalta myös akateemisen viisauden, kirkonmetsien vihreyden, vahvat arvot sekä sen voiman, jolla on taltutettu niin metsäpalot kuin nostettu rautaakin.

Tämän päivän juhlassamme rautiolainen elämänmuoto ja arvomaailma heräävät eloon paitsi kuvataiteessa, myös sanoissa ja sävelissä. Saamme kunnian kuulla rautiolaiset sukujuuret omaavaa, meidät vuosikymmeniksi maailman metropoleihin reportaaseillaan vienyttä toimittaja Helena Petäistöä, joka tulee avaamaan tämän näyttelyn virallisesti.

Ja kun puhuin hetki sitten Raution uskomattomasta 28 tohtorin määrästä ja vahvasta kulttuuriperinnöstä – meillä on täällä siitä elävä ruumiillistuma. Avajaismusiikista vastaa nimittäin rautiolainen tekniikan tohtori, musiikin moniottelija sekä Tango-Landolan ja Viihdeorkesteri Selvien Sävelten orkesterinjohtaja Keijo Nivala. Laulusolistina on Raution kultakurkku Leo Kinnunen.

Kuulemme opettaja Osmo Tokolan säveltämät Raution Nuorisoseuran marssin ja Pitkäjärven valssin. Lisäksi kuulemme Keijon oman, koskettavan sävellyksen Koulumuistoja, joka on kauniisti omistettu opettaja Osmo Tokolalle.

Tämän päivän teoksissa, puheissa ja sävelissä kohtaavat rautiolainen sitkeys, sivistys sekä peruskallion voima. Se on voima, joka kantaa Vääräjoen rannoilta aina maailman ääriin saakka.

Rooman valtiomies Cato vanhempi päätti aina puheensa samalla vakiolauseella aiheesta riippumatta. Niin teen minäkin: Muutoin olen sitä mieltä, että yleishyödyllisiltä yhteisöiltä on poistettava kiinteistövero Kalajoella, kuten on poistettu kaikissa muissakin lähikunnissa.

Toivotan teidät sydämellisesti tervetulleiksi

tienvarsimainos

kahvitarjoilu näyttelyvieraille

näyttelypaikka - Raution Raatihuone

Raution -vuoden kylö 2022 - seuraava mahdollisuus on voittaa vuoden kylä titteli vuonna 2032

Sydämen sivistystä vuodesta 1276

Raution tohtorit, joita tämän hetken tiedon mukaan on 28. Muotokuvapiirrokset on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Kansanedustaja Hanna-Leena Mattila puolisoineen vieraili taidenäyttelyssöni 28.06.

Taidenäyttelyssäni on 9 opettaja Osmo Tokolan maalaa rautiolaisten sodasta 1939-1945.

Rautiolaisten jatkosaodan historia on kirjoitettuna blogiini.

Rautiolaisten talvisodasta olen kertonut seuraavassa blogissani:

Rautiolaiset talvisodan uhrit – tarkennuksia soteveteraanimatrikkeleihin

https://kalajokinen.blogspot.com/2026/05/rautiolaiset-talvisodan-uhrit.html

Rautiolaisten ja kalajokisten sekä himankalaisten sotahistoriaa

https://kalajokinen.blogspot.com/2026/04/rautiolaisten-ja-kalajokisten-seka.html

Rautiolaisten matka jatkosotaan ja Petroskoin valtaukseen

https://kalajokinen.blogspot.com/2026/05/keskipohjalaisten-ja-rautiolaisten.html

Isoviha Kalajoella – taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus

Kasakat veivät Kalajoelta 264 alle 15-vuotiasta lasta

Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräistren sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Raakaa väkeä

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakat kuin kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivaät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 telänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun

Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melekin kaiken menettänyt Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.

Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottova: noin 2300 sotialsta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistakin pahoin paleltuneina.

Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.

Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.

Näyttely on pystytetty - väsynyt mutta onnellinen

Erkki ja Aarne Saari muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

”Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistien ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.

Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.

Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata hänet, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.

Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen

3.8.1944
Rakkaat vanhemmat

Lähetän teille viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani sain kuolemanrangaistuksen.

Olin tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo 21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa, että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä. 

Olen syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä, vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme mukaan. Hän on meidän tuomarimme. 

Kuolen suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen nimeensä. 

Jospa voisitte antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme silloin keväällä oli viimeiset. 

Tiedän, että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi. Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä, että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.

En jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä, sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen poikanne Aarne.

Jeesus on meidän turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken ajallaan.
Ja hänen helmaansa on meidän hyvä nukahtaa.
Hän puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.

Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.

Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki Eino Perttula toisen miehen kanssa.

Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.

Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.

Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.

Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Mielestäni Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944. Mielestäni Aarne Saaren hautapaikaksi kuuluu sankarihauta. Se on varmasti oikeudenmukainen ratkaisu asiassa, vaikka kenttäoikeus onkin tuominnut hänet kuolemaan sotilaspelkoruudesta. Hän ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä sotilaskarkuri vaan urhoollisesti isänmaataan palvelut mielensä murtanut sankari.

Everstiluutnanti Eino Takkunen - muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Eino Takkunen kuoli kolme kertaa ja haudattiin kaksi kertaa

Eino Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa tämä lahjakasta ja valtameren takanakn kunnostautunutta sukua ollut poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun muassa Vilppulan taisteluissa.

Eino oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita. Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin, enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen. Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle, oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin, syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi lukea sisälä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettnyt säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.

Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätyksitörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.

Ajatus sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän koskaan harjoitellut kilpailuja varten.

Kaksinkymmenvuotiaana hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen, jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä, ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa. Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940 reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.

Talvisodan syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja ylennys kapteeniksi.

Kapteeni Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.

Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.

Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohutumisvaarassa ollutta ryhmä taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.

Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla  sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen  poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita.”kertoi Eino.

Eino Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.

Pahasti haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27 palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten huomattiin että hän onkin hengissä. 

Myöhemmin saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen 1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon karanteenikeskuksessa.

Sotavankeudesta kotimaahan päästyään mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään takoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukn.

Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jänyt sinne asumaan.

Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”

Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.

1960-luvulla Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä, mikä suuresti ilähdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen rahan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes 90-vuotiaana. 
Kun on saatu lisää tietoa Eino Takkusen elämästäni, niin voidaan sanoa, että kuoli neljä kertaa, sillä aikaisemmin ei ollut tietoa soravankileirillä kuolemisesta.

Sulevi Juhola on tutkinut Pähkinäsaaren rauhanrajaa

Pähkinäsaaren rauha tehtiin 700 vuotta sitten. Rautiolainen Sulevi Juhola on tutkinut Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Pähkinäsaaren1323 raja kulki Raution kautta. Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut Sulevi Juholan muotokuvan sekä Pähkinäsaaren rauhan rajan ja Kukkarokiven, mikä on rauhanrajan merkki. Maalauksen koko 50 x 70 cm.

Pähkinäsaaren rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471

Sulevi Juhola

Näissä teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat, Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli, joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016 mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.

Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Yksimielisyys on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välinen raja?

Mitään tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.

Valtioon kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella. Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin liittää itselle sopivaa sisältöä. R ajaan liittyviä dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat kokeneet huijaavansa,

Pähkinäsaaren rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen asukkaille.

Rauhaa ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. Pähkinäsaaren raja jakaa Suomen kahteen kansaan.

Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallanvälillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden kansan välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin. Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.

Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on myöhemmin laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio. Ne voivat olla satoja vuosia myöhemmin laadittuja.

Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä.

Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi.

Kansojen välinen raja

Viipurin linna perustettiin kolmannen ristiretken aikana Tyrgils Knutsson’in eli Torkkeli Knuutinpojan toimesta vuonna 1293 vilkkaan kauppapaikan suojaksi, idästä tulevia valtauspyrkimyksiä vastaan. Paikkaa ei valittu mielijohteesta, vaan tuhottu vanha karjalainen linnoitus oli entuudestaan tuttu ruotsalaisille kaupallisten yhteyksien ja ryöstöretkien kautta.

Heti ruotsalaisten suorittaman valtauksen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta kivistä linnaa, joka joutui ottamaan vastaan Novgorodin ensimmäisen hyökkäyksen vuonna 1294.

Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 vakiinnutti rauhantilan ja loi samalla edellytykset Viipurin kasvulle. On tunnettua, että 1300-luvulla asutus oli siirtynyt linnan kaakkoispuolella olevalle niemekkeelle. Pian asutus valtasi niemekkeen ja sitä ryhdyttiin kutsumaan kaupungiksi eli Civitas. Varhaisin Viipurin kaupunkinimitys löytyy Vatikaanin arkistosta 1350-luvulta, vaikka Viipurilla ei ollut laillisia kaupunkioikeuksia.

Viipurille myönnettiin kauppaoikeudet 1400-luvun alussa ja vuonna 1403 niemelle kohonnut asutus sai Erik Pommerilaiselta kaupunkioikeudet.

Kirkot olivat ensimmäisiä ja hallitsevia rakennuksia Viipurissa keskiajalla. Kivirakenteista tuomiokirkkoa ryhdyttiin rakentamaan v. 1418, mutta se tuhoutui v. 1477 kaupungissa raivonneessa tulipalossa. Mustainveljesten kivistä luostarikirkkoa ryhdyttiin rakentamaan uuteen paikkaan vuonna v. 1481 ja Harmaidenveljesten luostarikirkkoa oletettavasti v. 1445. Luterilainen uskonpuhdistus lakkautti luostarit 1520-luvun alkupuolella, mutta kirkollinen merkitys ei silti vähentynyt.

Pohjanmaalla kansojen välistä rajaa siirrettiin asutuksen myötä

Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan linjasta on useita erilaisia tulkintoja. Kiistaton on vain rajalinjan eteläisin osa, joka ulottui Viipurin itä- ja pohjoispuolelta Pihlajavedelle. Useimmin toistetun tulkinnan mukaan raja jatkui sieltä nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki päättyen lopulta Pohjanlahteen. Tavallisten 1300-luvun ihmisten näkökulmasta rajaa ei ollut edes olemassa. Rajasopimuksella oli merkitystä vain etäisille valtakeskuksille, jotka riitelivät verotusalueista, Pohjanlahteen päättyvää rajaa on siirretty Suomen kansan asutuksen siirtyessä pohjoisemmaksi vuosisatojen kuluessa. Alkuperäinen kansojen raja on Sulevi Juholan määrittelemä raja.

John Raymond Ylitalon muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Venäjä/Neuvostoliitto on ollut turvallisuusuhka Suomelle kautta vuosisatain. Se on hyökännyt Suomen kimppuun vähintäänkin kerran vuosisadassa. Suomen maantieteellinen asema on Venäjän/Neuvostoliiton naapurina on vaikuttanut siihen, että Suomi on joutunut sopeutumaan tilanteeseen.

Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.

Yllätysnimitys Suomeen

John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. USA ja Suomi eivät olleet sotatilassa keskenään vaikka kaikki muut Saksan liittolaiset olivat. John Raymond Ylitalolla oli siinäkin asiassa omat ansionsa. Ulkominister Gordell Hull järkkymättömänä muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.. Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu John Raymond Ylitalon tutkittavaksi.

John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö "Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.

Erkki Ahon taidenäyttely käsittelee Raution, Kalajoen ja Suomen historiaa historiikkien ja taiteen avulla. Suomen historian salatuimpia asioita on presidentti Mauno Koiviston valtiopetos.

Karikatyyrimaalauksen presidentti Mauno Koivistosta on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko on 35x50 cm. Maalauksen nimi on ”Valtiopetoksen tekijä”. Olisi ollut parempi jos Koivisto olisi pelannut lentopalloa eikä olisi puuttunut riippumattoman oikeuslaitoksen toimintaan.

PE 07.06.2024 Taidenäyttelyni arvo nousee kohisten - Valiopetoksentekijä

https://kalajokinen.blogspot.com/2024/06/pe-07062024-taidenayttelyni-arvo-nousee.html

Karikatyyrimaalauksen pääministeri Esko Ahosta on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko on 35c50 cm. Maalauksen nimi on ”Tuonelanjoella”.

Maalaus ”Tuonelanjoella” esittää pääministeri Esko Ahoa Tuonelanjoella mukanaan säästöpankit ja markkinoilta poistettavat yritykset = valkoinen joutsen. Tuonelanjoella on jo mustat joutsenet ”vakaan markan politiikka”, ”rahamarkkinoiden vapautus” ja ”idänkaupan romahdus”

PE 07.06.2024 Tuonelanjoella

https://kalajokinen.blogspot.com/2024/06/pe-07062024-tuonelanjoella.html

Karikatyyrimaalauksen presidentti Tarja Halosesta on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko on 35x50 cm. Maalauksen nimi on ”Putinin ystävä”.

Presidentti Tarja Halonen salasi ns. Koiviston konklaavin asiakirjat presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä.

PE 07.06.2024 Putinin ystävä

https://kalajokinen.blogspot.com/2024/06/pe-07062024-putinin-ystava.html

Esko Ahon hallituksen ja 4 ostajapankin välillä sovittiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa sovittiin tiettyjen alojen toimialarationalisointi ja yritysten kaatamisperusteet. Pankit tekivät luettelot markkinoilta poistettavista yrityksistä ja toteuttivat asian yhdessä Suomen valtion Kera Oy:n kanssa. Kera Oy:ssä perustettiin ns, ruumiinpesuryhmä varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuuteen. Sitä johti kehityspäällikkö Veikko Anttonen. Ns. Koiviston konklaavissa oli päätetty pelastaa pankit ja antaa pankeille suosituimmuusasema oikeudenkäynneissä.

Alavieskan Puurakenne Oy:n velkasaneerausmiehiksi tuli asianajajat Juhani Tuomaala ja Lauri Ylipukki, jotka rahastivat lyhyestä työjaksosta yli miljoona markkaa. He vaativat yrityksen talouspäälliköksi Kera Oy:n kirjallisen suosituksen perustella KTM Jouni Remeksen. Remes on Kera Oy:n saattohoitaja. He estivät Betonikattotiilitehtaan myymisen 370 000 markalla sekä toimitusjohtaja Käännän mukaan noin 100 talokaupan syntymisen. Kun talotehtaalle konkurssin jälkeen etsittiin jatkajaa niin saattohoitaja Jouni Remeksen todellinen rooli saattohoitajana paljastui. Kera Oy ja Arsenal Oy tiesivät, että yritys on markkinoilta poistettavien listalla. Kysymys on törkeästä petoksesta kun Kera Oy ja Arsenal Oy myyvät sellaisen talotehtaan, joka oli markkinoilta poistettavien listalla. Muotokuvapiirrokset taiteilija Tanja Luukkonen.

Muotokuvapiirroksen Jouni Remeksestä on piirtänyt taiteilija Tanja Luukkonen. Piirroksen koko on 30x40 cm. Piirroksen nimi on ”Saattohoitaja” Remes teki muiden osakkaiden tietämättä Kera Oy:n kanssa sopimuksen, ettei Kera Oy:tä käytetä rahoittajana uudessa yrityksessä. Lisäksi yhteistyössä Alavieskan kunnan ja Kera Oy:n kanssa yrityksen poistamiseksi markkinoilta.

Muotokuvapiirroksen asianajaja Antti Latolasta on piirtänyt taiteilija Tanja Luukkonen. Piirroksen koko on 30x40 cm. Piirroksen nimi on ”Väliaikainen pesänhoitaja” Asianajaja Antti Latola toimi Alavieskan Puurakenne Oy:n konkurssipesän väliaikaisena pesänhoitaja ja myi konkurssisäännön vastaisesti kiinteää omaisuutta sekä salasi kaupassa 48 miljoonan pantatu kiinnitykset ja ilmoitti tilauskanna 15 miljoonaa suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli. Väliaikaisten pesänhoitajien päämiehinä olivat Kera Oy ja Arsenal Oy, jotka tiesivät, että yritys on markkinoilta poistettavien listalla.

Muotokuvapiirroksen entisestä kansanedustajasta ja silloisesta PR-Teollisuus Oy:n hallituksen puheenjohtajasta Markku Koskesta piirtänyt taitelija Tanja Luukkonen. Piirroksen koko on 30x40 cm. Piirroksen nimi on ”Hallituksen puheenjohtaja”.

Markku Koski todistajien läsnäollessa kertonut, että häntä on Kera Oy:n toimesta moitittu siitä, että hän on mennyt mukaan sellaiseen yritykseen, joka on markkinoilta poistettavien listalla. Markku Koski toimi yhteistyössä saattohoitaja Jouni Remeksen kanssa. Kun erotimme Jouni Remeksen toimitusjohtajan paikalta, niin Markku Koski uhkasi, että Kera Oy ja Arsenal Oy hakevat PR-Teollisuus Oy:n konkurssiin ellei toimitusjohtajaksi valita Stig Wecktrömiä, jonka palkkavaatimus oli 5000 mk päivä ja juoksevat kulut. Markku Koski toimit tiiviissä yhteistyössä Kera Oy:n ja Arsenal Oy:n kanssa.

Muotokuvapiirroksen syyttäjä Sulo Heiskarista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen. Piirroksen koko on 30x40 cm. Piirroksen nimi on ”kaupanvahvistaja”. Tuleva syyttäjä toimi kaupanvahvistajana. Kaupoissa väliaikaiset pesänhoitajat myivät kiinteää omaisuutta konurssisäännön vastaisesti. Kaupoissa salattiin 48 miljoonan markan pantatut kiinnitykset ja ilmoitettiin keskeneräinen tilauskanta 15 miljoonaa suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli. Kaupassa myyjä tiesi, että yritys oli markkinoilta poistettavien listalla. Syyttäjä Sulo Heiskari on toiminut esteellisenä syyttäjä kaikissa oikeudenkäynneissä tai niissä johtuvissa asioissa. Hän on myös estänyt rikostukinnat asioissa ja nostanut syytteitä minua vastaan peitelläkseen omia rikoksia.

Muotokuvapiirroksen varatuomari Paavo M. Petäjästä on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen. Piirroksen koko on 30x40cm. Piirroksen nimi on ” Ei toimeksiantoa”

Varatuomari Paavo M. Petäjä on antanut konkurssiasiassa lausuman ilman valtakirjoja ja toimeksiantoja asianomaisten tietämättä. Varatuomari Paavo M.Petäjä tunnustaa asian Oulun KRP:lle, Ylivieskan käräjäoikeus ei tarkistanut varatuomari Paavo M.Petäjän valtakirjoja konkurssioikeudenkäynnissä.

Muotokuvapiirroksen entisestä asianajajasta ja nykyisestä varatuomarista on tehnyt taitelija Tanja Luukkonen, Keränen pyysi avoimet valtakirjaan asian hoitamiseen ja hän sai ne myös. Asianajaja Keränen jätti valituksen tekemättä asiassa. Korkein oikeus ei ole purkanut vääriä päätöksiä.

Rikokset eivät ole vanhentuneet, koska valtiopetos ei vanhene koskaan eikä myöskään yrittäjien murhat. Ulosotto pitää muutoinkin rikokset avoimena Markku Kosken ja Mikko Kovalaisen osalta. Kidutusrikos jatkuu yhä.

Minä, Erkki Aho, olen joutunut syyttömänä kärsimään 4 konkurssia, yhden 75 päivän ehdottoman vankeustuomion, mikä muutetiin ehdonalaiseksi ja yhden 5 kuukauden vankeustuomion, mikä muutettiin ehdonalaiseksi sekä 7 kunnianloukkaustuomiota. Olen menettänyt Suomen valtion rikollisen toiminnan johdosta, yritykseni, omaisuuteni, ihmisarvoni ja minulle on aiheutettu avioero valtion rikollisen toiminnan johdosta. Olen ollut luottokelvottomana yli 26 vuotta enkä ole voinut harjoittaa yritystoimintaa. Minä en ole saanut esteetöntä rikostutkintaa eikä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä 28 vuoteen. Minut on pidätetty useita kertoja rikollisten toimesta ja minä on joutunut olemaan maan paossa Suomessa, Ruotsissa ja Bulgariassa. Minä joutunut hakemaan poliittista turvapaikkaa Suomen valtion rikollisen toiminnan johdosta Euroopan Unionilta eli oikeuskomisaari Vera Jourovalta sekä Bulgarian presidentiltä. Minä olen menettänyt terveyteni sairastuttuani syöpään ja korkeaan verenpaineeseen. Syövän onnistuin voittamaan, mutta korkea verenpaine on tuhonnut elimistöäni ja on edelleenkin hengenvaarallisen korkea. Sairastuin diabetekseen. Minulle on aiheutettu avioero valtion rikollisen toiminnan johdosta. Tämä on minulle äärettömän raskas ja vaikea asia.

Olen joutunut Suomen valtion 28 vuoden kidutuksen kohteeksi ja Kalajoen kaupungin 40 vuoden syrjinnän kohteeksi. Olen edelleen ulosoton kohteena , mikä pitää rikokset avoimena ja olen edelleen kidutuksen kohteena, mikä on ihmisoikeusrikos.

Merkittävien rakennusten pienoismallit

https://e-aho-kalajokiblog.blogspot.com/2023/05/kalajoen-merkittavien-rakennusten.html