TO 26.10.2023 Kurikkalan kylän historiaa ja Siiponjoki

Kurikkala on idyllinen kylä, joka on Kalajoen kylistä tällä hetkellä pienin. Kurikkalasta on matkaa Kalajoen keskustaan noin 15 km. Valtatie 8:lle on matkaa noin 7 km.

Kurikkalan pääelinkeinona on maatalous. Kylällä toimii myös turkistarhausta. Kurikkalassa on vanha koulurakennus, joka toimii nykyisin kylätalona, jossa järjestetään muun muassa 4H-kerhotoimintaa. Kylän halki virtaa Siiponjoki.

Edesmennyt maastohiihtäjä Jussi Kurikkala oli lähtöisin kylästä, jossa sijaitsee hänen kotitalonsa.

Kurikkalan kartta-linkki

Siiponjoki on joki Kalajoen kaupungissa. Siiponjoki kuuluu Kalajoen vesistöön ja on sen toinen purkautumistie mereen. Siiponjoki saa alkunsa Vääräjoesta, joka puolestaan on Kalajoen suurin sivuhaara. Joen alkulähde on Typpön kylän Haaralassa, josta joki virtaa Kurikkalaan ja edelleen hiekkakankaiden halki Rahjankylän Siipoon. Siiponjoki laskee lopulta Perämereen Kalajoen sataman eteläpuolella.

Siiponjoelle on tyypillistä jokiuoman voimakas serpentiinimäinen mutkittelu, jylhät hiekkaiset rantatörmät sekä meanderit, joista osa on synnyttänyt juoluoita. Laskupaikkansa lähellä joki haarautuu harvinaislaatuiseksi suistoksi. Joella on pituutta noin 41 kilometriä.

Siiponjoki on yksi Suomen Natura 2000-alueista. Se on suojeltu koskiensuojelulailla ja alajuoksun dyynialue on harjujensuojelualuetta. Lisäksi joen varrella on kaksi suojeltua lehtoaluetta. Jokisuisto kuuluu rantojensuojelu- ja lintuvesiensuojeluohjelmiin. Siiponjoella voi kalastaa ainakin ahventa, haukea, harjusta ja nahkiaista

Terveisiä Kalajoelta - Taianomainen Siiponjoki mutkittelee merelle

https://www.youtube.com/watch?v=dfnWzD36cEc

Trailrunning Siiponjoen luontopolku - Kalajoki

https://www.youtube.com/watch?v=fN8y6D73QNw

Siiponjoen luontopolku maastopyörällä

https://www.youtube.com/watch?v=w0p-VLxuoZY

Kalajoki MTB | Siiponjoen luontopolku

https://www.youtube.com/watch?v=Ulp5Iqns4GE

Siiponjoki

https://areena.yle.fi/1-3096501

Siiponjoen luontopolku LIPAS-liikuntapaikkajärjestelmässä

https://www.youtube.com/watch?v=1vNsT-bK-Z4

SIIPONJOEN LUONTOPOLKU

20 km:n mittainen luontopolku kulkee upeiden mäntykankaiden, kivikkojen ja suomaisemien halki Siiponjoen rannalle. Joki kiemurtelee hiekkaisessa maassa muokaten jatkuvasti uomaansa ja luoden taianomaista tunnelmaa ja paikoin reheviä rantalehtoja muutoin valoisaan kangasmetsämaastoon. Joki laskee useana jokihaarana mereen Rahjan saaristoon. Luontopolulla näkee kalajokista maisemaa parhaimmillaan!
Reitti on oivallinen patikointikohde ympäri vuoden ja osa reitistä soveltuu myös maastopyörällä tai läskipyörällä ajettavaksi. Kokeneemmat pyöräilijät kiertävät koko reitin. Talvella Tapion Tuvalta pääsee perinteisen tyylin hiihtolatua pitkin Särkijärven kodalle asti. Luontopolun varrella on kota ja kaksi laavua. Voit kiertää koko reitin tai tehdä lyhyen retken Siiponjoen varteen esimerkiksi Pleunan lähtöpaikan kohdalta.

Tällaisessa käytössä ovat viime vuosina lakkautetut koulut:

HIMANKA / KALAJOKI

• Hillilän koulu + Torvenkylän koulu – kyläläisten harrastetiloja (kaupungin omistuksessa)

• Tomujoen koulu – kaupungin omistama, asuntokäytössä

• Kurikkalan koulu – yksityinen kesäpaikka

• Jokisuun ala-aste (Kalajoki) – kaupungin käytössä käsityökeskus + bänditiloja

• Käännän kylän koulu – asumiskäytössä

• Tavastin koulu – myyty, Isopahkalan turkisateljee

• Yli-Tyngän koulu – toimistokäytössä, myyty

• Pitkäsen koulu – asuntokäytössä + kudontapiiri

• Kärkisen ala-aste – kaupungin omistuksessa, kyläläisten käytössä

• Vasankarin ala-aste – myyty, asuinkäytössä

Tukkijoella – Siiponjoella!

Suomen kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on Tukkijoella-näytelmä.

Siiponjoen uitot Tukkijoella näytelmän pohjana

Harva tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija Teuvo Pakkala oli mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia näytelmäänsä. Joensuun talo Rahjassa oli Teuvo Pakkalan majapaikkana.

Kansallisromantiikkaa

Tukkijoella on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Merikannon nostalgiset melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet, suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset, joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa. Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä, jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.

Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.

Näytelmän laulut ovat sanoittaneet Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota (1928, 1937, 1951).

Näytelmän synty

Teuvo Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä "Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä olen istunut, että tuoli kuumana."

Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".

Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.

Bergbom alkoi ohjata

Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.

Bergbom ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto Manniselle 13.10.1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi.

Menestyksen salaisuus

Sata vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.

Kolmesti filmattu

Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä.

Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.

Teuvo Pakkalan elämänvaiheet

Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H. Kivioja, kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan opetuksista laajat muistiinpanot.

Lähdeaineistot
Kirjailijat Oulussa, Oulun maakunta-arkisto
Wikipedia Vapaa tietosanakirja:
Teuvo Pakkala

TUKKIJOELLA, (lauluja) Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo v.1951

https://www.youtube.com/watch?v=EgSzQK7TUQw

Tukkijoella

https://areena.yle.fi/1-211688

Teuvo Pakkalan musiikkinäytelmään perustuva tukkilaiselokuva. O: Roland af Hällström. N: Tauno Palo, Helge Herala, Rakel Laakso, Kalle Viherpuu, Rauni Ikäheimo, Lasse Pöysti. T: Fennada. (1951) (Mv)

Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari

Jussi Kurikkalan muotokuvan ja hänen kotinsa on maalannut taiteilija Markku Hakola

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Jussi Kurikkalan muistokisoja on järjestetty vuodesta 1958. Kisat ovat olleet Kalajoella erityisesti 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Jussin lenkki on keväinen massahiihtotapahtuma, joka hiihdetään suurhiihtäjän synnyinkodin maisemissa, Siiponjoen töyräillä, joista nuori hiihtäjä haki kuntonsa.

Antonio da Cudanin veistämä Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989.

Aito Junkkari

Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Aikansa varmin kilpailija

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Kukaan suomalainen ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin. Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 Jussi Kurikkala oli vasta 28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä. Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.

Värikäs persoona

Hiihtokauden 1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan Ounasvaaralla. Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli. Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50 kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn lehdistössä.

Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen, yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En perhana minä väsynyt ole”. Hugo Valpas kirjoitti Kurikkalan Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi. Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista itsepäisyyttä.”

Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli otsikoitu ”Kurikkalalla oli 10 kiloa kaloja eväinään” hänestä näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin. Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa lainkaan”.

Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin: ”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä – juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään ollutta norjalaista hetki hetkeltä.

Kurikkala ei ole aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

Jussi Kurikkala – Kalajoen junkkari

Länsi-Eurooppa kiemurteli suursodan kynsissä alkuvuodesta 1941. Saksalaiset olivat miehittäneet Tanskan, Norjan, Belgian, Ranskan ja Alankomaat, alkoivat Erwin Rommelin johdolla taistelun brittejä vastaan Pohjois-Afrikassa ja valmistelivat suurhyökkäystä Neuvostoliittoon.

Italian sotaretki Kreikkaa vastaan oli käynnistynyt huonosti ja uusia divisioonia kuljettiin Adrian meren yli koko alkuvuoden 1941. Sodasta huolimatta maa oli valmis järjestämään MM-hiihdot helmikuussa. Näyttämöksi valittiin Cortina d`Ambezzon talviurheilukeskus Dolomiiteilla.

Cortinana kisoista tuli tynkäkisat ja myöhemmin niiltä otettiin MM-kisojen arvo, koska monet maat jäivät syrjään maailmansodan takia. Saksalaisten jo vuonna 1940 miehittämä Norja ei osallistunut, mutta sen sijaan puolueeton Ruotsi ja välirauhasta nauttiva Suomi lähettivät parhaat miehensä Italian alpeille.

Monet Cortinaan matkanneista suomalaishiihtäjistä olivat kokeneet talvisodan pakkaset, kauhut ja taistelut. Poikkeuksiakin oli, kuten Jussi Kurikkala, ruununraakki, kutsunnoissa hylätty pohjalainen, jonka keuhkot olivat lääkäreiden mukaan liian heikot kestämään sodan rasituksia.

Toisenlaisia rasituksia ne kyllä kestivät: Yhtään ainoata lepopäivää ei Jussi Kurikkala pitänyt joulukuussa 1940, pari kuukautta ennen Cortinan kisoja, jolloin hän asusti Iisvedellä, Savossa. Ensimmäisen kerran hän harjoitteli ennen kuin meni töihin sahalle, toisen kerran täysimittaisen työpäivän jälkeen, kolmannen kerran ennen nukkumaan menoa. Harjoituskertoja kertyi joulukuussa 50 ja kilometrejä liki 1200; jokaisen kerran jälkeen olivat vaatteet vääntömärät. Ei edes jouluaattona mies levännyt, ei liioin joulupäivänä, ja silloin joskus kun hän harjoitteli juosten, mäkeen pitkävartiset hiihtokengät jalassaan. Ja olipa takana vaikka päivänpituinen harjoitusrääkki, niin ennen nukkumista hän keskuteli vain yhdestä aiheesta – millainen harjoitus tehdään seuraavana päivänä.

Harjoitusmäärissä ei yksikään suomalainen urheilija yltänyt samaan kuin Jussi Kurikkala. Hän oli itsensäkiduttajien heimoa, joka rääkkäsi ruumistaan, koska saoi siitä nautintoa, palava fanaatikko, joka halusi harjoitella ja kilpailla kivun ja kärsimyksen kautta.

• Kuiva, harmaa sammaleen peittämä metsäkangas, missä salskeat petäjät kohottavat oksiaan päivää kohti, levittäytyy paksun hiekan peittämän tien sivuille, ja vähitellen tasainen maasto saa pintaansa loivia kohoumia. Siiponjoki pistäytyy silloin tällöin tien läheisyyteen, heittää komeita mutkia ja katoaa taas metsään. Lähempänä Kurikkalaa se ilmestyy uudelleen näkyviin näytellen parhaita puoliaan, jyrkkiä hiekkatörmiään ja muutamia hauskoja pikkusaariaan. ….Ja siinä pitkin jokivartta ovat ne hiekkatörmät, joita mies kesällä tempoilee ylös ja alas, jotta hiekka pöllyää, talvella trenaailee niissä suksillaan. Törmien takana näkyy pienoinen Kurikkalan kyläkin...

Noin kuvattiin Urheilijan Joulussa 1937 sitä ympäristöä, missä Jussi Kurikkala syntyi, varttui ja hiihtämisen aloitti. Parimetrinen joentörmä oli pannukakkumaiseman korkein kohta, joten mäet oli haettava muualta. Ja Jussi Kurikkala haki, jytysi omalla kustannuksellaan Lappiin, laski päiväkaudet tunturien rinteitä, nousi ja laski, kunnes kintut kestivät laskut ja pää nousut. Kesäiseen aikaan sopi Kalajoella kyllä harjoitella ja Jussi Kurikkala myös harjoitteli, käveli ja juoksi suksisauvat käsissä hiekkoilla ja sai kyläläisiltä hullun maineen – ainakin aluksi.

Suomalaishiihtäjät olivat aina lähteneet jäyhän vakaista ympäristöistä, missä lempinimet maistuivat suussa yhtä äitelän maikeilta kuin jälkiruoka. Niin lähti Kurikkalan Jussikin, mutta hänetpä nimettiin Sisu-Jussiksi ja Kalajoen Junkkariksi eikä suinkaan turhaan.

Kerran hän katkaisi ranteensa pudotessaan rekiltä, nappasi läkin päähänsä, kipusi pyörän satulaan ja polki lääkärille 25 kilometrin päähän. Äiti ehti nähdä käden, joka oli ”väärä kuin kirnun veivi”, ja pyörtyi. Veli polki perässä minkä ehti, mutta huoli oli turha. Ei löytynyt Jussia tienojasta vaan hän palaili jo takaisin käsi lastassa,

Ulos ja niin kovalle että joka paikka on märkänä! Se oli Jussi Kurikkalan lääke flunssan oireisiin. Ei niihin tarvittu pulvereita, eikä pillereitä, vahva ja terve sydän kylläkin.

Eräässä suhteessa Jussi Kurikkala ei liene tavannut vieläkään voittajaansa; aina jos oli pakko hän otti irti itsestään kaiken , enemmänkin, horjui ja hoipuroi maaliin käsivarret märkinä riepuina, mutta ei antanut periksi, ei koskaan hiljentänyt vauhtiaan, vaikka pahoinvoinnin huurut kohosivat silmiin ja sumensivat ne. Ja auta armias jos joku harjoitusladuilla pyrki ohi tai kolisteli hänen suksenkantojaan. Silloin Sisu-Jussia vietiin kuin viimeistä päivää!

Cortinan taivas oli tähtikirkas helmikuun seitsemännen päivän iltana 1941. Pakkasaseita oli viisi ja elohopeapatsas kutistui edelleen. Viisi peninkulmaa hiihdettäisiin ilmeisesti lentokelillä. Ja se oli Jussi Kurikkalan keli se!

Samantyyppinen sää oli vallinnut Gubalowka-vuorten rinteillä Zakopanen MM-kisoissa kaksi vuotta aikaisemmin; pakkasta ja kova latu. Jussi Kurikkala oli silloin hiihtänyt 18 kilometrin maailmanmestariksi.

Aivan ensimmäistä kertaa Kalajoen mies oli nuuhkinut MM-latujen tuoksuja Chammonix`ssa helmikuussa 1937; pikamatkan viides sija ja viestihopeaa. Kolmannen osuuden hän oli kiskonut niin vimmatusti, että otti kiinni norjalaisten minuutin ja kuudentoista sekunnin etumatkan ja syöksyi vaihtoon 12 sekuntia ennen Sigurd Röeniä.

• Kurikkala syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia, päivällisekseen karhunlihakeittoa, kirjoitti Paris Soir-lehden toimittaja ja hekumoi eksoottisilla mielikuvilla.

Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli. Hylkeenpyynti Pohjanlahden jäillä oli tuohon talveen asti ollut Jussi Kurikkalan mielipuuhaa. Ajopuun varressa oli työnnettävä päivittäin eteenpäin peninkulmaisia taipaleita hikisenä ja kuumissaan, ja kun putosi veteen, täytyi vaatteet vaihtaa tuulessa ja pakkasessa ja kuivattaa sukat käärimällä ne rinnan ympäri ihoa vasten. Voimat kasvoivat, luonto lujeni. Ja ennen kuin pyynti taas jatkui, kuparinruskea mies imi hylkeenverta suoraan luodin reiästä. Raskas tyä vaati raskaita polttoaineita.

Pelätyin vierasmaalainen Cortinan lähestyvällä 50 kilometrillä oli Ruotsin Alfred Dahlqvist. Hän oli jo voittanut 18 kilometriä ja jättänyt Jussi Kurikkalan toiseksi; suomalainen oi saanut kuusen oksilta lunta silmilleen, oli puolisokeana myllännyt alamäkeä ja suistunut mutkassa monttuun, oli menettänyt kalliita sekunteja; voittoon asti eivät nekään tosin olisi vieneet.

• Hyvät herrat! Olen saavuttanut tavoitteeni. Muita aluevaatimuksia minulla ei ole Euroopassa. Håsjön ja Rooman välinen akseli on lujempi kuin milloinkaan. Otan kansainvälisen lehdistön edustajat vastaan kelo viisi keltaisessa salissa!

Sanansa Alfred Dahlqvist lausui heti 18 kilometrin maalissa, Joku tajusi ne pöyhkeydeksi, joku harkintakyvyttömyydeksi. Kuitenkaan ei sanoista, äänenpainoista eikä asennosta voinut erehtyä; ne olivat herjaa ja lensivät Adof Hitlerin ja – Benito Mussolin suuntaan.

Suomalaiset kuuluivat niihin, jotka pitivät Alfred Dahlqvistiä pöyhkeilijänä, he vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät. Hymy hyytyi viidenkympin aikana. Edellisillan lupaava pakkanen oli vaihtunut täydelliseksi ruotsalaissääksi; muutama aste lämmintä, varjossa luistava keli, auringossa vesikeli, metsässä uutta lunta. Sekoita siinä oikeat tökötit suksen pohjiin!

Lähtöpaikan vähälukuisessa katsojajoukossa kävi kohahdus. Tuntui kuin Jussi Kurikkala olisi juossut edellään lähteneen Elis Wiklundin kiinni jo ensimmäisellä 200 metrillä. Ensimmäiseltä latuasetelmalta kerrottiin, että hurja suomalainen oi repinyt minuutin kaulan parhaaseen ruotsalaiseen ja vielä pidemmän kaikkiin muihin. Ruotsalaiset töhersivät joukolla voidepurkkien kimpussa, kun Jussi Kurikkala reuhtoi rinnettä ylös ja alas toista, varjosta aurinkoon ja auringosta varjoon. Sukset lipsuivat lähes joka potkulla mutta siitä viis. Ei laantuisi vauhti vaikka latu heinä kasvaisi! Nyt hiihdetään Suomen puolesta!

Vasta puolimatkassa Jussi Kurikkala malttoi hengähtää. Lievä tyytyväisyys hyrräsi mielessä, sillä hän oli ajanut kiinni kovana pidetyn naapurimaan Mauritz Bränsströmin. Ja ruotsalainen oli lähtenyt matkaan kuusi minuuttia aikaisemmin! Jossain sisimmässä kolkuttivat silti rasvamestari Esa Rossin sanat: - Rasvaa sukset viidesti, muistahan se!

Jussi Kurikkala pysähtyi, sutaisi voidetta pohjiin, henkäisi syvään ja kiskoi taas eteenpäin hartiat kuperina. Pikamatkan voittaja Alfred Dahlqvist oli jäänyt jo seitsemän minuuttia. Hän ei ollut pöyhkeillyt, hänellä ei tosiaan ollut enää aluevaatimuksia.

Enää ei Jussi Kurikkalan meno jatkunut yhtä raivopäisenä. Keskipäivä likeni, ilman lämpeni ja keli vaikeutui edelleen. Pelkkä sisu ei riittäisikään. Mies kirosi, repäisi sukset jalastaan ja veteli voidetta pohjiin kädet töhryisinä. Matkaa oli vielä runsas peninkulma. Mutta tuskin hän ehti lykkiä puolet siitä, kun sukset jälleen iskivät kiinni kuin kiisseliin.

Mauritz Bränsström, kiinniajettu, meni menojaa. Hän oli saanut suksensa mahtavaan luistoon. Kilometri kilometriltä hupeni suomalaisen ajallinen matka, Kuusi minuuttia kutistui viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi.. Vain hiljaiset appimaisemat todistivat valkopukuisen ruotsalaisen yhä kiihtyvää menoa.

Vajaa kilometri taaempana Jussi Kurikkala taisteli sisulla eteenpäin; kolme voitelu pienen mäen alla pari kilometriä ennen maalia mutta loisto silti huono. Ja kun voimia ja haluja riittäisi vaikka hiihtäisi saman tien Suomeen!

Loppukilometrit Jussi Kurikkala mylläsi kuin itse sisun ruumiillistuma eikä päästänyt voittoa käsistään. Runsaat puolitoista minuuttia ennen armonajan umpeutumista hän lykki maaliin – voittajana:

• Ei väsytä! olivat Jussi Kurikkalan ensimmäiset sanat Martti Jukolan ojentamaan mikrofoniin; haastattelija oli hengästyneempi kuin haastateltava.

Kalajoen junkkari puhui mikrofoniin kauan, rauhallisesti ja hillitysti, selkeästi ja humoristisesti; murre oli pitkätavuista, eteläpohjalaista, kuin lakeus itse. Ääninauha ei ole säilynyt, mutta haastattelun viimeiset sanat tunnetaan:

• Olen iloinen että pieni isänmaa, Suomi, sai tämän voiton...

Samaan aikaan kuin Jussi Kurikkalan ajatukset lähtivät eetteriin ja Suomeen; saksalaiset pommikoneet moukaroivat Lontoota ja Maltan saarta, saksalaiset sukellusveneet torpedoivat englantilaisia kauppalaivoja ja saksalaiset panssaridivisioonat käänsivät telaketjujaan hitaasti kohti itää. Hiihtolatujen ylle lankeavan suursodan varjo oli pimeä ja pelottava eikä Suomellakaan ollut rauhan aikaa jäljellä enää kuin runsaat neljä kuukautta.

Maailmansota riehui, vuodet vierivät ja kansainvälinen kilpailutoiminta pysyi lamassa. Ruotsalainen hiihtoväki odotti rauhaa – itsekkäästä syystä: se halusi jo vihdoinkin tietää, kuinka hyvä heidän sankarinsa Mora-Nisse Karlsson oikeastaan oli.

Vastauksen aika tuli vasta helmikuun 19. päivänä 1945, mutta tuli kuitenkin. Sinä päivänä Mora IK järjesti hiihtokilpailut, joden vetonaulana oli Mora-Nissen ja maailmanmestari Jussi Kurikkalan kaksintaistelu. ”Sisu-Jussin” 50 km:n maailmanmestaruudesta Cortinassa oli kulunut neljä raskasta vuotta, mutta hänen nimellään oli edelleen hohtoa läntisessä naapurimaassa.

Jussi Kurikkalan asiat eivät kuitenkaan olleet niin hyvin kuin Cortinan päivinä, Jo lapsena hänellä oli ollut poskenseudussa patti; kun hän rasitti itseään, se suureni, kun hän puristi sitä, se hävisi. Pahkuraa oli yritetty poistaa kotipuolessa Kalajoella mutta tuloksetta.

Kasvain laajeni -ulottui alaleuasta poskelle asti, ja päänsärky paheni. Päänsärystä hän oli kärsinyt jo ennen sotia: kovan rasituksen jälkeen se tavallisesti oli alkanut, oli hämärtynyt ensin silmäät puristanut sitten viidettäkin tuntia, Vuoden 1944 puolella särkykohtaukset olivat alkaneet toistua viikoittain. Usein niihin liittyi tajuttomuutta, joskus jopa usean minuutin ajan. Oli seurannut passitus sairaalaan ja kallotutkimuksiin, mutta mitään elimellistä vikaa ei ollut havaittu; viisi kuukautta hoitoa, sitten kotiin.

• Katsoin pitkään pientä miestä, jonka yllä oli ryppyiset sotilasvaatteet ilman merkkejä, ilmeisesti jostain sairaalan nurkasta siepatut. Niin oli asu kuin palaavalla sotavangilla. Mies oli Kurikkalan näköinen, onko tuo sittenkin Jussi? No, mutta jo mies mennyt kuntoon. Jussi se oli, joka palasi sairaalasta, kertoi eräs hiihtäjätuttava.

Jussi Kurikkala tuli kotiin joulukuun 15. päivänä 1944, harjoittelun hän aloitti joulukuun 16.päivänä. Tammikuussa kilometriä 838, lepopäiviä neljä. Mora-Nisse vaviskoon! Kuitenkin kasvain oli välillä lähes nyrkin kokoinen ja päänsärky iski heti, kun mies rasitti itseään tai kantoi painavia taakkoja. ”Sisu-Jussi” oli enemmän kuin nimensä veroinen.

Moran kauppalassa oli 5000 asukasta, mutta ladun varteen vyöryi 8000 ihmistä etäisiltä Taalainmaan salokulmilta saakka. Mora-Nissen ja suomalaisen maailmanmestarin taistelu oli nähtävä. Sotavuodet olivat olleet ankeaa aikaa hiihtoväelle, nyt se imi kilpailun huumaa päihdyksiin asti.

Matka oli 30 kilometriä. Kahden peninkulman jälkeen Mora-Nisse johti vain kolme sekuntia. Maaliin hän hiihti yli puolitoista minuuttia nopeamassa ajassa kuin Jussi Kurikkala.

Parin kuukauden harjoittelu ei ollut korvannut viiden kuukauden sairaalassaoloa, vaikka ”Sisu-Jussi” olikin harjoitellut sairaalan kylpyhuoneessa paikoillaan juosten.

Tunnelmat Morassa olivat silti mahtavat ja palkintoja riitti. Suomen lähetystöltä täytyi pyytää apua, ennen kuin kaikki saatiin kotimaahan. Järjestävä seura, Mora IK, ei pihistellyt, sillä pääsylipputulotkin oli huimat.

Kasvain oli ja pysyi Jussi Kurikkalan poskessa mutta ei tuhonnut häntä. Se oli verisuonikasvain, hyvänlaatuinen. Kasvojen oikean puolen ja ohimonseudun lihakset pyrkivät surkastumaan ja päänsärky vaivasi, mutta kuolemantaudista ei ollut kyse.

Jussi Kurikkala asettikin uudet tavoitteet: ensin Sankt Moritzin talviolympialaisiin ja sitten Lontoon kesäolympialaisiin – maratonille. Kumpikaan ajatus ei ollut hiekalle rakennettu, ei jälkimmäinenkään:

Jussi Kurikkala oli sotavuosina hallinnut ylipitkiä juoksumatkoja yhdessä toisen hiihtäjämaailmanmestarin Eino Olkinuoran kanssa. Kesällä 1946 hän oli sijoittunut kolmanneksi SM-maratonilla, jonka kaksi parasta valittiin Oslon EM-kisoihin. He olivat Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen, jotka juoksivat Oslossa kaksoisvoiton Suomelle...

Toiseen tavoitteistaan Jussi Kurikkala ylti: hänet valittiin Lontoon olympiamaratonille 1948. Wembleyn stadionille hän saapui kahdentenatoista, mutta sai ratakierroksella päästää ohitseen ruotsalaisen Ivar Mellinin, jalat eivät pitäneet, silmissä hämärsi. Yhtä vaikea oli ollut koko viimeinen peninkulma kostean kuumilla Lontoon kaduilla, mutta ”Sisu-Jussi” oli ”Sisu-Jussi” , loppuun asti.

Hiihtonsa Jussi Kurikkala oli hiihtänyt mutta ei vielä juoksujaan juossut. Jossain taustalla välkkyi toive toteuttaa se mikä hänen oli pitänyt toteuttaa jo kesällä 1940 – juosta maraton omissa olympiakisoissa.

Harjoitus koveni jälleen, 38 ikävuotta eivät painaneet: useita neljän peninkulman lenkkejä joulukuun alusta 1950.

Sitten ilmestyivät tutut vatsavaivat mutta pahempina kuin ennen; käristetyt ruuat olivat aiemmin aiheuttaneet polttoja ylävatsalle, nyt sen ympärilä oli kuin vanne. Mies tiukensti harjoitustahtia, hierotti, juoksi ja hiihti, mutta vaivat eivät väistyneet.

Kun kunto huononi, Jussi Kurikkala meni sairaalaan. Röntgenkuvaus Jyväskylässä, toinen Helsingissä. Vatsahaava, kuului diagnoosi. Tammikuun lopulla 1951 Jussi Kurikkala heilautti kättään vaimolleen, tyttärelleen ja kaksospojilleen, jotka jäivät kotipihaan hiihtelemään. Hyvästijättö oli viimeinen.

Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä löydettiin Jussi Kurikkalan vatsalaukun yläosasta syöpäkasvain, joka oli levinnyt kaikkialle – vatsapaitaan, maksaan ja vatsakalvoon. Leikkaus ei auttanut. Maailmanmestari Jussi Kurikkala maaliskuun 10. päivänä 1951. Suomen Urheilulehti julkaisi hänen testamenttinsa urheiluväelle:

• Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iänkaikkista elämää.

Kalajoen Junkkarit

Voimistelu- ja Urheiluseura Junkkarien perustavana kokouksena voidaan pitää 19. tammikuuta 1930 pidettyä Kalajoen Nuorisoseuran Urheiluosaston (KNSU) kokousta. Uusi seura järjestäytyi tässä tilaisuudessa ja ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Niilo Ojala sekä muiksi johtokunnan jäseniksi Eemil Pehkonen, Kalle Pajala, Eino Kangas, Kalle Heusala, Leevi Myllylä, Vasankarista Erkki Niemelä, Metsäkylästä Tuomas Tammela, Käännästä Arvo Tilvis, Tyngältä Veikko Torvi ja Rahjasta Jaakko Roukala. Sihteeriksi valittiin Kalle Heusala.

Ajan tavan mukaan voimistelu oli alkuvuosina keskeinen urheilumuoto. Vuodelta 1932 sen johtajina ja vetäjinä mainitaan Leevi Myllylä, Yrjö Heusala ja Taavi Härkönen. Vuonna 1934 lähetettiin 11- miehinen voimistelujoukkue Helsingin valtakunnallisilla voimistelujuhlilla järjestettyyn suureen yhteisnäytökseen.

Hiihto on kuulunut alusta lähtien seuran päälajeihin. Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen.

Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n MM-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Junkkarihiihdon alkutaival

Junkkarien 1930-luvun ja 1940-luvun alun muita menestyneitä hiihtäjiä olivat Saima Kärjä (myöh. Siipola) ja Lauri Suni. Saima Kärjä voitti Ounasvaaralla 1938 naisten sarjan ja oli seuraavana vuonna paras myös naisten Oulun hiihdossa. Lauri Suni hiihti alkutalvella 1941 hienosti 13 sijalle Suomen MM-karsinnoissa.

1930-luvun lopulta aina 1950 luvun alkuun saakka parhaisiin junkkarihiihtäjiin kuului myös Mauno Kärjä, joka ylti päälajissaan pyöräilyssä maan parhaimmistoon ja lähelle olympiaedustusta. 1950- ja 60-luvuilla Kalajoen Junkkarien hiihtäjät eivät saavuttaneet mainittavaa valtakunnallista menestystä. Merja Myllylän 19-20 vuotiaiden SM-pronssi talvella 1980 oli ensimmäinen merkittävä valtakunnallinen tulos sitten Jussi Kurikkalan.

Kalajoen Junkkarien kasvatti Ossi Juola kuului veljensä Veikon ohella 1960-luvun lopulla Keski-Pohjanmaan hiihtoparhaimmistoon. Kanadaan muutettuaan Ossi Juola ylti uudessa kotimaassaan useisiin veteraanihiihdon maailmanmestaruuksiin.

Arvokisamenestystä

Mauno Juola nousi ensimmäiseksi Junkkarihiihdon juniorien Suomen mestariksi 1990-luvun alussa ja kuului 1993 MM-pronssia saavuttaneeseen Suomen 20-vuotiaiden viestijoukkueessa. Mauno Juola, Janne Ojala ja Kalle Junnikkala hiihtivät puolestaan juniorien SM-viestikultaa 1992. Jokainen heistä on menestynyt myös yleisessä sarjassa; Junnikkala tosin ensisijaisesti hiihtosuunnistuksessa, missä hänellä on yksi maailmancupin osakilpailuvoittokin. Juniorien SM-viestimitalia juhlittiin myös 1993, jolloin Mauno Juolan, Veli-Matti Junnikkalan ja Janne Ojalan muodostama kolmikko saavutti pronssia. Annika Anttiroiko oli samoissa Keravan kisoissa 20-vuotiaiden viides ja viestikolmikko, johon hänen lisäkseen kuuluivat Marika Suni ja Katja Ojala tuli seitsemänneksi.

Junkkarien selviytyminen miesten viestissä SM-kisojen 11. sijalle Pellossa 1993 ja yhdeksänneksi Saarijärvellä 1994 enteili sitä vahvaa nousua, joka muutamaa vuotta myöhemmin tuotti SM-viestihopeaa 1998 ja myös henkilökohtaisen SM-mitalin talvella 2000. Junkkarien joukkueissa on vat 1990-luvun SM-viesteissä hiihtäneet seuran omat kasvatit Mauno Juola, Janne Ojala, Kalle Junnikkala, Simo Törnvall sekä muualta siirtyneet Mika Viitala, Marko Santapakka, Marko Kinnunen, Kuisma Taipale ja Kusti Kittilä.

Vantaalla 1997 Junkkarit oli jo mitalien tuntumassa tullen viidenneksi joukkueella Mauno Juola, Marko Santapakka, Kalle Junnikkala ja Janne Ojala. Seuraavana talvena Puijolla oli riemastuttavasti tuomisina viestihopeaa joukkueen ollessa muuten ennallaan, mutta Junnikkalan tilalla hiihti Marko Kinnunen, jonka loistava kolmas osuus nosti Kalajoen lopulliselle sijalleen. Seuraavana talvena sama joukkue oli Inarissa kuudes, mutta talvella 2000 jouduttiin Joensuussa tyytymään yhdeksänteen sijaan osittain varamiehisellä ryhmällä, johon kuuluivat Kusti Kittilä, Kuisma Taipale, Janne Ojala ja Marko Santapakka.

Aikaisemmalla urallaan jo viisi miesten SM-mitalia hiihtänyt ja sekä MM- että Olympiakisoissa nähty Kuisma Taipale lykki ensimmäisenä junkkarivuotena pronssille Joensuun 50 kilometrin SM-yhteislähtökisassa ja oli kaksi muuta kertaa talven SM-lähtöjen kärkikymmenikössä. Uransa parhaan ja tasaisen varman kauden 2000 hiihtänyt Marko Santapakka ylti Jyväskylän SM-hiihtojen 30 kilometrillä viidenneksi ja nousi kolme muuta kertaa kärkikymmenikköön.

Kalajoen Junkkarit on hiihdon sinettiseura ja piiriluokittelun mukaan paras hiihtoseura Keski-Pohjanmaalla.

KE 25.10.2023 Kalajoen Käännänkylän ja jokivarren historiaa

 

Taiteilija Tanja Luukkosen muotokuvapiirros messinkivaluri, valtiopäivämies Olof Helanderista.

Puuseppä Leo Takalon rakentama pienoismalli messinkivaluri Leonard Helanderin kodista Tilviksessä.

Käännänkylä (Kääntä)

Käännänkylä sijaitsee noin 10 – 16 km matkan päässä Kalajoen keskustasta Alavieskan suuntaan (tie nro 7780) joen pohjoispuolella. Alavieskan keskustaan on matkaa 7 – 13 km.

Käännänkylä

http://www2.kalajoki.fi/kylat/kaanta/

Kalajoen vesistön vaiheita

Joki yhdistää

Kalajokivarren kunnilla on pitkä yhteinen historia, sillä ne kaikki kuuluivat 1500-luvulta alkaen yhteen Kalajoen seurakuntaan. Ensimmäiset varmat kirjalliset maininnat silloisesta Kalajoen pitäjästä ovat vuoden 1547 veroluetteloista, jolloin koko alueella oli kahdeksan kylää. Suur-Kalajoen alueella 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa asutuksen kasvu oli suurinta Tyngän ja Reisjärven kylissä. Vähän myöhemmin koko Kalajokilaakson ja muunkin Pohjanmaan väki kohtasi Kalajoen markkinoilla. Nykyiset kunnat itsenäistyivät 1800-luvun loppupuolella. Ylivieskan vaikutus alkoi kasvaa 1800-luvun loppupuolella Pohjanmaan radan valmistuttua. Rata vaikutti myönteisesti myös esimerkiksi Sievin teollisuuden kehitykseen. Nykyisin Ylivieska on alueen suurin ja nopeimmin kasvava kaupunki.

Kalajoen ja sen latvavesien äärellä on tiettävästi ollut asutusta jo kivikaudella. Vanhimmat esihistorialliset löydöt ovat Reisjärveltä ajalta 6000 eaa. Muita esihistoriallisia asuinsijoja on löydetty muun muassa Nivalan Erkkisijärveltä ja Sievistä. Huomioitavaa on, että maankohoamisen vuoksi Kalajoen suu sijaitsi 1500 eaa. nykyisen Käännänkylän kohdilla. Välillä asutus on kaikonnut. Kalajokilaakson seudut olivat keskiajalla erämaata, jossa etelämpää tulleet kävivät pyyntiretkillä. Joet tarjosivat usein helpomman tavan liikkua kuin soinen ja metsäinen maasto.

Vakituinen asutus asettui ensimmäisenä nykyisen Kalajoen suulle todennäköisesti 1300-luvulla, kenties jo 1200-luvulla. Sieviin ja joen latvoille asetuttiin puolestaan 1550-luvulla. Asutus keskittyi Kalajoen ja sen sivu-uomien varsille. Myös Reisjärvelle saapui uudisasukkaita 1550-luvulla nimenomaan vesireittejä pitikin ja ensimmäiset talot perustettiin parhaille paikoille eli järvien rannoille. Jokilaakson ja järvien rantamaat soveltuivat hyvin viljelyyn ja rantaniityiltä saatiin heinää karjalle. Eräitä 1500-luvulla perustettuja tiloja on edelleen asuttuna jokivarren kylissä.

Kalajoki on tiettävästi saanut nimensä Kalajanjärvestä, joka oli aikoinaan vesistöalueen suurin järvi. Sivu-uoma Kalajanjoen nimi lienee samaa perua.

Kallankarien ja rannikon kalastuselinkeinon pitkää historiaa on esitelty esimerkiksi vuonna 2016 valmistuneessa YLE:n tv-sarjassa Metsien kätkemä. Sen 6. osassa tutustutaan paitsi Kallankareihin, myös Siiponjokeen ja hiekkasärkkiin. Sarja on edelleen nähtävänä YLE Areenassa.

Elinkeinot ja rakentaminen

Kalajoki on kokenut monia muutoksia historian aikana. Joki on tavalla tai toisella palvellut monien elinkeinojen kehitystä alueella. Jokisuut ovat yleisestikin olleet kaupan, kalastuksen ja teollisuuden solmukohtia. Kalajoki oli paikallisille tärkeä lohijoki 1500-luvulta lähtien aina 1800-luvun lopulle. Ensimmäiset ravut istutettiin Kalajokeen 1893, ja vuosien saatossa ravusta kehittyi merkittävä pyyntikohde. Tervanpoltto lisäsi joen merkitystä liikenneväylänä 1600-luvulla. Tervanpolton yhä erottuvia jälkiä alueella ovat myös vanhojen tervahautojen pohjat. Sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla. Sahat sijoittuivat usein jokisuihin ja koskipaikkoihin, joissa oli hyvät uitto- ja rautatieyhteydet.

Lohen pyynti elinkeinona loppui Kalajoella käytännössä kokonaan 1900-luvulle tultaessa, kun metsäyhtiöt lunastivat itselleen lohenpyynnin vuokrausoikeudet. Tällöin tukinuitto lisääntyi voimakkaasti ja sen edistämiseksi perattiin koskia Kalajoessa, kuten tuolloin monessa muussakin joessa. Ravun pyynnin merkitys paikallisille kutistui puolestaan rapukantojen romahtaessa 1960-luvulla.

Rannikolla kalastus on ollut merkittävä elinkeino kautta aikojen, mistä todistavat Kalajoella rannikon kylien ja saarien vanhat kalastussatamat ja muut kalastajien tukikohdat. Vaellussiikasaaliit olivat vielä 1950-luvulla 45–70 tonnia, mutta vähenivät 1970-luvulle tultaessa 8–10 tonnin tasolle. Tämän on arveltu johtuneen vesistörakentamisesta. Myös nahkiaisen taantuminen on yhdistetty vesistörakentamiseen ja perkauksiin, joiden takia koskien pohjan rakenne ja virtausolosuhteet ovat yksipuolistuneet, mikä on puolestaan heikentänyt virta-alueista riippuvaisten lajien lisääntymisalueiden määrää ja laatua. Nahkiaisen lisääntyminen on nykyisin mahdollista vain joen alajuoksulla, sillä voimalaitosrakentaminen estää vaeltavan nahkiaisen nousun yläjuoksulle.

Vaellussiika on tärkeä pyyntikohde Kalajoen edustan merialueella ja jokisuulla edelleen, vaikka saalis onkin pienentynyt. Kalajoki on yhä myös antoisa nahkiaisjoki, ja nahkiainen on joessa kalastaville jopa tärkein pyyntikohde. Kunnollisen rapusaaliin arvo voisi olla suurempi kuin joesta pyydettävän kalasaaliin arvo yhteensä, ja ravun palauttaminen onkin yksi keskeinen intressi myös kunnostustoimissa.

Maatalous on ollut Kalajokilaaksossa laaja-alaista. Yhtenäistä viljelymaata on voitu raivata jokilaakson hienojakoiseen maahan, ja lisäalaa on saatu kuivattamalla pieniä järviä. Maataloudella on yhä suuri merkitys. Tuotanto on suuntautunut pääasiassa rehunviljelyyn ja karjanhoitoon. Muutamia aikanaan merkittäviä voimanlähteitä, vanhoja tuulimyllyjä on säilynyt alueella näihin päiviin. Nykyisin Kalajokilaaksoon on suunnitteilla tai selvitysvaiheessa useita moderneja tuulivoimapuistoja uusiutuvan energian lähteeksi.

Rakennushankkeet palvelivat useita tavoitteita

Kalajoen yläjuoksun ensimmäinen vesistöjärjestely pantiin toimeen Reisjärvellä 1860-luvulla. Silloin Kalajanjärvi kuivatettiin, mikä tuottikin suhteellisen suuren lisäyksen Reisjärven peltoalaan. Kalajanjärven kuivatuksesta heinäniityksi ja edelleen pelloksi tuli Suomen suurin loppuun asti saatettu järven kuivatushanke. Myös muita järviä on kuivatettu maatalousmaaksi. Esimerkiksi Alavieskanjärven 380 hehtaarin vesialue kuivatettiin vuosina 1833-1958. Eräät jo kertaalleen kuivatetut järvet on vesitetty uudelleen, kuten Kuonanjärvi, Settijärvi ja Pidisjärvi.

Tulvasuojeluun ja voimatalouteen liittyvä perkaus, pengerrys, rakentaminen ja säännöstely aloitettiin 1900-luvun aikana. Ensimmäiset mittavat vesistöjärjestelyt tehtiin Kalajoella vuosina 1903–1910. Tällöin toteutettiin perkauksia pääasiassa tulvasuojelun tarpeita palvelevaa säännöstelyä varten Reisjärveltä aina jokisuulle ulottuneissa toimenpiteissä. Moni rakennushanke on kuitenkin palvellut useaa eri tarkoitusta kuten tulvasuojelua, maanviljelyä, voimataloutta ja virkistyskäyttöä.

Lähteinä: Aronsuu ja Wennman (2012), Lämsä (1995, 2006), Alajoki (2005)

Käännän koulun johtokunta HISTORIAA 21.05.2010

Juhla-aika: Lauantai 22.05.2010, klo 13.00 alkaen

Juhlapaikka: Käännänkylän koulu

Suora ote Kalajoen ja Raution historia -kirjasta, jonka on toimittanut Matti Kyllönen:

”Joulukuussa 1916 asetettu toimikunta toi esityksensä valtuustoon jo tammikuussa 1917. Tällöin muodostettiin Alakäännän kylän koulupiiri, koulun paikkana Aksilan talo”.

Käännän koulun vaiheista: 09.02.1920 Käännänkylän kansakoulun johtokunnan kokous Antti Vedenojan talossa. Koulun paikka: ”Aksilan maasta, Vedenojan ja vainiotien välistä”. ”Aksilan numeroa Antti Stenbägin maasta 60 markalla aari”

Kivijalka: ”porakivijalat” Piirustukset nähtävillä: ”Pitkäsenkylän kansakoulun piirustukset pienillä muutoksilla”

Rahoitus: ”Lainaa 20000 markkaa Kalajoen Säästöpankista”. ”Rahan nostaja Antti Vedenoja” ”Tontin osto 1600 markkaa” 09.03.1920 Käännänkylän kansakoulun urakkasopimukset: Heikki Kaarta, hirsirungon puutavara, 500 runkoa Heikki Mustonen ja Aapeli Paananen, kivijalan teko ja asennus (= kiviurakka) Ville Pokela, lautavuoren puutavara Sanfrid Vedenoja, ulkolaudoitus Mikko Tolonen, ulkomaalaus 18.05.1921

Käännänkylän kansakoulun opettajien valinta: opettaja: 3 hakijaa, joista valittiin ”Maria Korhonen, Himangalta” käsityön opettaja: ”ei yhtään sopivaa hakijaa, Antti Vedenoja valittiin veiston opettajaksi väliaikaisesti” 04.09.1921

Käännänkylän kansakoulun ensimmäinen johtokunnan kokous kansakoululla. 28.12.1921 Käännänkylän kansakoulun vihkiäiset. 26.01.1927 Viran sijaisuus: ” Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Elisabeth Korhonen”. Kolmas sisar on nimeltään Ester Korhonen. 01.08.1933 Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Martti Kaarta” Vuonna 1934 Sijaisuuksia: ”Ville Savikurki, Savitaipaleelta”, ”tyttöjen käsityön opettajaksi Elisabeth Korhonen”, ”Matti Jääskelä, touko - kesäkuun alku” 25.02.1935

Hiihtoloma: ”Ensimmäinen hiihtoloma maaliskuu 1-5 päivinä” 26.10.1938 Vesikaton uusiminen: ”Päätös uuden vesikaton hankkimisesta. Tiilikatto” 18.11.1938 Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Urho Isokääntä. Martti Kaarran sijaiseksi” 07.03.1941 Viran sijaisuus: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Elisabeth Korhonen”. Maria otti kasvattilapsekseen Yrjö Ensio Bisin. 28.01.1942

Sodan vaikutus: ”Vaateavustuksia 3 perheelle”. Opettaja Maria Korhosen meni sijaiseksi Petsamoon Kalasjoen koululle. Sisar oli tässä vaiheessa nimeltään Ester Taikari (os. Korhonen). 24.01.1946 Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Viljo Mäkelä”. ”Keittäjän toimeen valittiin Elisabeth Korhonen”. 27.01.1949 Vesijohto: ”vesijohto koululle” 21.08.1952 Viran sijaisuus lukuvuosi 1952 -1953: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Pasi Eskola” 15.09.1952 Syysloma: ”Perunan nostoloma 16 - 30.09.1952 väliseksi ajaksi 6 ja 7 luokkalaisille”

Vuosi 1953 Viran sijaisuus lukuvuosi 1953 - 1954: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Rahko” Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja” Vuosi 1954 Viran sijaisuus lukuvuosi 1954 - 1955: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Kerttu Virta” Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja”

Vuosi 1955 Viran sijaisuus lukuvuosi 1955 - 1956: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti (os. Rahko)”. Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja” Vuosi 1956 Viran sijaisuus lukuvuosi 1956 - 1957: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti” Myöhemmin Hilkan tilalle tuli Aune-Liisa Aksila. Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja” Vuosi 1957 Viran sijaisuus lukuvuosi 1957 - 1958: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti” Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja”

Vuosi 1958 Viran sijaisuus lukuvuosi 1958 - 1959: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti” Myöhemmin Hilkan tilalle tuli Leena Ojala. Hilkka äitiyslomalla. Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Tauno Härönoja” Keittäjäksi: ”Elvi Härönoja” 01.08.1959 Lukuvuosi 1959 - 1960: ”Opettaja Maria Korhosen erosi virastaan”. Tilalle valittiin Martti ja Elvi Huttunen (Muhokselta). Maria Korhonen oli virassa yhtäjaksoisesti 38 vuotta. Myöhemmin Elvin tilalle tuli Sisko Sahlberg.

Vuosi 1967 Lukuvuosi 1967 - 1968: ”Opettaja Martti Huttusen sijaiseksi Matti Orell” Vuosi 1967 – 1988 Normaalia opetusta suoritettiin Martti ja Elvi Huttusen johdolla. Keittäjinä toimi useita henkilöitä tällä välin (mm. Seija Pisilä ja Eila Mustonen). Vuosi 1989 Lukuvuosi 1989 - 1990: Martti ja Elvi Huttusen 30 -vuotisjuhlia juhlittiin kukkasin ja täytekakkukahvin merkeissä. Pannuhuoneen remontti suoritettiin syksyllä 1989.

Vuosi 1990 Lukuvuosi 1990 - 1991: Koulupiirin rajoista käytiin ”puolustustaistelua” ja oppilasmäärää arvioitiin koululain pohjalta. Oppilasmäärä oli riittävä 2 -opettajaisen koulun säilyttämiseksi. Vuosi 1991 Lukuvuosi 1991 - 1992: Esitys kunnalle maakaistaleen ostamisesta Veijo Vedenojalta ja Juhani Vedenojalta koulun tontin ja Vetenojan välistä. Vuosi 1992 Lukuvuosi 1992 - 1993: Opettaja Elvi Huttunen jäi eläkkeelle 01.08.1992. Hänen tilalleen valittiin Kirsi Junttila. Elvi Huttunen oli virassa yhtäjaksoisesti 33 vuotta. Martti oli 34 vuotta. Opettaja Martti Huttunen jäi eläkkeelle 01.02.1993. Hänen tilalleen valittiin Pasi Turpeinen. Oppilasmäärä kävi tänä vuonna vähimmillään 13 oppilaassa. Koulupiirissä oli kuitenkin 25 alle kouluikäistä lasta. Keittäjänä toimi: Anja Hukka.

Vuosi 1993 Lukuvuosi 1993 - 1994: Opettajina toimivat Pasi Turpeinen ja Maija Somero. Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1994 Lukuvuosi 1994 - 1995: Luokanopettajaksi valittiin 03.01 - 04.06.1994 Satu Törnvall. Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1995 Lukuvuosi 1995 - 1996: Luokanopettajiksi valittiin Esko Valikainen ja Päivi Taattola (myöh. Valikainen). Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1996 Lukuvuodet 1996 - 1997: Opettajina toimivat Esko ja Päivi Valikainen. Ikkunaremonttiin varattiin 40000 mk. Keittäjänä toimi: Anja Hukka.

Vuosi 1997 Lukuvuosi 1997 - 1998: Opettaja Päivi Valikainen siirtyi Vuorenkallion koululle. Hänen tilalleen valittiin Minna Pesonen, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. Haastattelujen pohjalta valittiin Marena Hänninen (myöh. Hannula). Opettaja Esko Valikainen siirtyi Mehtäkylän koululle. Hänen tilalleen valittiin Markku Pernu, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. I varasijalta toimeen valittiin Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Anja Hukka.

Vuosi 1998 Lukuvuosi 1998 - 1999: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1999 Lukuvuosi 1999 - 2000: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjä Anja Hukka jäi eläkkeelle. Hänen tilalleen valittiin Seija Roimela. Vuosi 2000 Lukuvuosi 2000 - 2001: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Seija Roimela.

Vuosi 2001 Lukuvuosi 2001 - 2002: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Seija Roimela. Vuosi 2002 Lukuvuosi 2002 - 2003: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Esiopetuksen opettajaksi valittiin Anniina Törnvall. Keittäjänä toimi: Seija Roimela. Vuosi 2003

Lukuvuosi 2003 - 2004: Opettajina toimivat keväällä Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Kevätkaudella Timon sijaisena toimi Kimmo Savolainen. Syksyllä 2003 luokanopettajan toimessa aloitti Petri Kiiveri. Esiopetuksen opettajana toimi Anniina Törnvall. Keittäjänä toimi: Eija Vedenoja.

Vuosi 2004 Lukuvuosi 2004 - 2005: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä virassaan vakinaistettu Petri Kiiveri. Esiopetuksen opettajana toimi Marena Hannula. Vierailevina opettajina toimivat (Riitta Pulkkinen, Sari Heiniemi). Keittäjänä toimi: Eija Vedenoja. Vuosi 2005 Lukuvuosi 2005 - 2006: Koska opettaja Marena Hannula oli äitiyslomalla, niin hänen sijalleen valittiin sijainen kaudeksi 2005 - 2006. Myös ruuanjakaja/siivoja Eija Vedenoja oli äitiyslomalla. Opettajina toimivat Petri Kiiveri (3-6) ja Sirpa Ulvi (0-2) sekä esikoululaisten opettajana to - pe Anne Ojala. Vierailevina opettajina toimivat (Airi Orajärvi (eng.), Riitta Pulkkinen). Koulunkäyntiavustajana toimi Heli Takalo. Ruuanjakajana/siivojana toimi Virpi Santapakka.

Vuosi 2006 Lukuvuosi 2006 - 2007: Opettajina toimivat Petri Kiiveri (3-6) ja Annukka Sipilä (1-2). Annukka hoiti alaluokan opettajan virkaa syyslukukauden ajan. Vierailevina opettajina toimivat Airi Orajärvi (eng.), Päivi Valikainen (erit.). Koulunkäyntiavustajana toimi Heli Takalo. Ruuanjakajana/siivojana jatkoi äitiyslomalta palannut Eija Vedenoja. Vuosi 2007 Lukuvuosi 2007 - 2008: Tällä lukukaudella opettajina toimivat Marena Hannula (1-2) ja Petri Kiiveri (3-6), jotka opettavat kylän alakouluikäisille lapsille elämän perusasioita lukukaudella 2007 - 2008. Ruuanjakajana/siivojana toimii Eija Vedenoja. Toukokuussa Marena Hannulan äitiysloman sijaisena toimi opettaja Merja Tilus.

Vuosi 2008 Lukuvuosi 2008 - 2009: Tällä lukukaudella opettajina toimivat Suvi Päivärinta (1-2) Marena Hannulan äitiysloman sijaisena ja Petri Kiiveri (3-6), jotka opettivat kylän alakouluikäisille lapsille elämän perusasioita lukukaudella 2008 - 2009. Koulunkäyntiavustajana toimi Lea Kääntä. Ruuanjakajana/siivojana toimi Eija Vedenoja. Vuosi 2009 Lukuvuosi 2009 - 2010: Tällä lukukaudella opettajina toimivat Johanna Pahkala (1-3) Marena Hannulan hoitovapaan sijaisena ja Petri Kiiveri (3-6), jotka opettavat kylän alakouluikäisille lapsille elämän perusasioita lukukaudella 2009 - 2010. Ruuanjakajana/siivojana toimii Eija Vedenoja. Käännän koulu ehti toimia opetuksen ”kehtona” 89 vuoden ajan. Käännänkylässä 21.05.2010

_________________________ Esko Joki-Erkkilä Käännän koulun johtokunnan puheenjohtaja

Helanderit : Kalajoen maankuulut messinkivalurit I

Keskipohjanmaa 5.11.1982

Rohkaisin luontoni eräänä kauniina päivänä ja soitin tasavallan presidentin linnan kansliaan saadakseni selvää muutamista messinkiesineistä, joista olin lukenut. Puhelu ohjattiin linnanvouti Arimo Raesteelle, jolta kysyin, onko totta ja onko tiedossa, että linnan kalustoon kuuluu kalajokisen messinkivaluri Helanderin valmistama koristeellinen pöytäkello, joka on ostettu Suomen valtiolle joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla?

- Mikä niistä, meillä on niitä useitakin, sanoi linnanvouti Raeste ja kertoi edelleen, etten valitettavasti pääse niitä katsomaan koska nykyinen tasavallan presidentti työskentelee linnassa ja turistikierrokset niinollen häiritsisivät.

- Mutta voin auttaa teitä eteenpäin: Museovirastossa tiedetään niistä enemmän kuin minä konsanaan ja sieltä uskoisin löytyvän kuviakin Helanderin täällä olevista messinkiteoksista.

Siitä alkoi aineiston keruu ja Helanderien sukujuurien selvittely, joka otti huomattavan paljon aikaa. Sen kestäessä tuli esille monta mielenkiintoista

asiaa...

Messinkiteollisuuden juuret

Kupariseosten - niihinhän messinkikin kuuluu - valamistekniikka periytyy sangen kaukaa esihistorialliselta ajalta pronssikaudella asti. Jo keskiajalla harjoitettiin Euroopassa suoranaista messinkiteollisuutta, jonka keskeisiä paikkoja olivat nykyisen Belgian valtion alue ja sitä ympäröivät Saksan alueet, myöhemmin nimenomaan Aachen ja nykyisen Hollannin alue. Ruotsissa alkoi kupari- ja messinkiteollisuus kukoistaa 1600-luvun puolivälissä. Tiedetään, että juuri tuohon aikaan suuret joukot vallooneja pakeni kotimaastaan katolista vastareformaatiota, eikä ollut vähäinen se pakolaisten määrä, joka suuntasi laivansa kokan protestanttiseen Ruotsiin. Heitä nähtiin työskentelemässä käsityöläisinä eri ammateissa, mutta erikoisesti valureina ja seppinä Finspångsin rautaruukilla ja Norrköpingin messinkiruukilla. Osa näistä emigranteista perusti pienimuotoisia verstaita, käsityöläispajoja kaupunkeihin. On sangen luonnollista että heitä kulkeutui Suomen puolellekin, ennenkaikkea Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin. Tuollaisia muuttoliikettä lienee ollut mm. Gävlen kaupungista 1300-luvulla.

Pohjanmaalla messinkivalureita jo 1600-luvulla?

Messingistä ja muista kupariseoksista valmistettiin hyvin monenlaisia esineitä aina kirkonkelloista ja -kruunuista kynttilänjalkoihin ja seinälampetteihin, vyön ja kengän solkiin ja moniin muihin esineisiin, joita senaikaisessa porvarillisessa elämässä tarvittiin.

Mitä pohjoisemmista seuduista on kysymys, sitä suurempi merkitys on nimenomaan valaistuslaitteilla, ei vain kodeissa vaan myös kirkoissa, joiden piti, varsinkin jouluna, loistaa yhtenä valomerenä.

Pohjanmaan kirkoissa on säilynyt messinkisiä kynttiläkruunuja ja -lampetteja enemmän kuin muualla koko maassa, siitäkin huolimatta että niitä juuri täältä on ison vihan aikana kaikkein enimmän hävinnyt. Osa 1600- ja 1700-luvun kruunuista on valettu Tukholmassa, mutta tutkijain mukaan näyttää siltä, että jo 1600-luvun lopulla on valureita ollut Suomessakin.

Aivan erikoista mielenkiintoa herättää taidehistorioitsija, fil.tri. sittemmin Kansallismuseon intendentti K. K. Meinanderin välittämä tieto juuri Kokkolan seudulla vaikuttaneesta messinkivalurista, jonka työt hänen arvionsa mukaan "kauneudessaan suuresti ylittävät muut samaan aikaan valmistetut kruunut maassamme."

Tri Meinanderin mukaan tämän tuntemattoman mestarin kynttiläkruunuja löytyy kirkoistamme maantieteellisesti varsin rajoitetulta alueelta: Vaasan ja Oulun väliltä. Hän mainitsee Pietarsaaren ja Kruunupyyn kirkoissa olevista kruunuistakin mutta tuntuu olevan erikoisen ihastunut kahteen Kokkolan kirkossa olleeseen kruunuun, jotka paloivat puukirkon mukana loppiaisaamuna 1958. Koska niitä ei enää ole, kiinnostanee kokkolalaisia tri Meinanderin varsin yksityiskohtainen kuvaus niistä.

Kokkolan kirkon kruunut

Tri Meinander on tämän vuosisadan alussa katsellut Kokkolan kirkon kruunuja hyvin perusteellisesti vieläpä kuvannut - tai kuvauttanut - ne.

Suomen Museo 1910-nimisessä julkaisussa olevassa artikkelissaan hän kertoo niistä:

"Näissä kruunuissa koristeluaiheet ovat toiset kuin yleensä, niiden muoto on aistikas, kerrassaan herkullinen. Ajattelen mielelläni että ne olisivat kaikki saman taiteilijan käsialaa, taiteilijan, jolla oli erittäin kehittynyt muotoaisti. Samat motiivit toistuvat alinomaan eri variatioina, jotka ovat erittäin omaperäisiä. Useimmin toistuvien aiheiden joukossa on huippufiguurina rauhanjumalatar palmunoksa kädessään, sekä liitelevä keruubi, joka tavallisesti on sijoitettu kruunun alaosaan.

Kokkolan kirkossa olevassa kruunussa on keskuspallo, jonka kuviointi on läpityöskennelty ikäänkuin filigraanityön tapaan, se sisältää monia rikkaita lehtiaiheita. Tämän kruunun ovat kaupungin kirkolle lahjoittaneet Brennerin, Hermanin ja Wendeliuksen perheet 1690-luvulla.

Matalahko, muodoltaan hyvin samantapainen toinenkin kruunu löytyy samasta kirkosta vuodelta 1724. Keskustanko levenee ylempänä uurnan muotoiseksi, siitä nousevat liljaa muistuttavat korkeavartiset kukat. Kynttiläpitimet muodostuvat kuin luonnollisesti kaartuvista lehtivarsista, keskuspallo niiden alapuolella on läpityöstetty kuten vanhemmassakin kruunussa. Erikoista on, että keskellä palloa kulkee ikäänkuin erillinen vyö, jonka kuviot esittävät metsästäjiä, puita ja eläimiä. Keskuspallon alaosassa nähdään delfiinejä ja valaita sekä Poseidon atraimineen - vieläpä kolme onkivaa poikaa. Pallon yläosassa taas pitävät iloaan ilman siivekkäät olennot, linnut.

Pietarsaaren kirkossa löytyy kolmas korkeatasoinen kruunu, se on vuodelta 1691. Muodon silhuetti on jokseenkin sama kuin Kokkolan kruunuissa mutta vapaampi ja ilmavampi, keskuspallo on päärynänmuotoinen.

Tuntematon mestari

Tri K. K. Meinander jatkaa edelleen:

"Kuka on näiden kruunujen mestari? Kysymyksen täytynee jäädä avoimeksi, sillä kirkkojen arkistot eivät anna siihen vastausta.

Minusta näyttää todennäköisimmältä, että kysymyksessä on ollut kotimainen mestari: työt esiintyvät maantieteellisesti, kultturellisesti ja kaupallisesti rajoitetulla alueella. Jos kysymyksessä olisi esim. ruotsalainen tekijä, olisipa varsin kummallista jos hänen teoksi ei olisi ostettu muillekin seuduille Ruotsi-Suomessa. Jos mestari on ollut suomalainen, hän on ollut suureksi kunniaksi isänmaalleen: minä uskon ettei missään maailmassa ole niin kauniita valaisinkruunuja kuin nämä mainitut Kokkolan ja Pietarsaaren kruunut."

Tuo maantieteellisesti, kultturellisesti ja kaupallisesti rajoitettu alue on yhtä kuin Keski-Pohjanmaa, ehkäpä juuri Kokkolan seutu.

Kaikesta päättäen tuo ikivanha, valloonien, saksalaisten ja hollantilaisten tänne tuoma taito on kautta vuosisatojen säilynyt käsityöläispajoissa, ja välillä puhjennut kukkaan sellaisissa lahjakkaissa henkilöissä kuin kerrottu 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun täkäläinen mestari on ilmeisesti ollut. Toistaiseksi hänestä ei tiedetä enempää. Kirkkojen arkistoissa löytyvät tiedot kyllä esineitten lahjoittajista - tuon ajan varakkaat ihmiset pitivätkin kunnia-asianaan lahjoittaa jotakin todella kaunista ja arvokasta kotikirkkoihinsa. Esineen valmistajaa ei sensijaan mainita ollenkaan 1600-luvulla, hyvin harvoin vielä 1700-luvullakaan, mutta 1800-luvulta on jo tietoja sekä lahjoittajista että valmistajista.

Oppi Kokkolan seudulta

Olisi houkuttelevaa jatkaa ajatusleikkiä "Tuntemattomasta mestarista" aina Kalajoen Helandereihin asti. Viime vuosisadan sanomalehdet nim. heistä kertoessaan mainitsevat, useamman kuin yhden kerran, heidän isoisänsä saaneen alkuopetuksen messinkivaluun Kokkolan seudulta.

Helanderien suku näyttää jo 1700-luvulla asuneen Ylivieskan Juurikoskella. Professori Pentti Virrankosken välittömän tiedon mukaan sittemmin niin kuuluisien Helanderin veljesten isoisä olisi ollut lasimestari, siis käsityöläinen. Toisten tietojen mukaan hän olisi ollut "köyhä maalaisrenki, joka palveli Kokkolassa".

Näin kertoo veljeksistä ja heidän taustastaan Wasa Tidning toukokuun 4:nnen päivän numerossaan v. 1844:

"Veljekset Olof Henrik ja Leander Helander ovat molemmat syntyneet Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa, missä heidän isänsä on maanviljelijänä omistaen osan Juurikosken ja Similän tiloista, nykyisen Toivola-nimisen tilan. Taipumuksensa ja halunsa ammattiin, jota he nykyään harjoittavat enemmän kuin tavallista maanviljelystä, he näyttävät perineen isoisältään, joka otti nimen Helander ja oli maanviljelijänä samassa pitäjässä, sen ohella hän erään oleskelunsa aikana Kokkolan pitäjässä oppi taidon valaa tiukuja ja muita pieniä kelloja."

Ehkäpä jossakin Kokkolan maaseurakunnan alueella on vielä 1700-luvun puolivälin paikkeilla sijainnut Tuntemattoman mestarin paja - tai kenties joitakin muita pajoja, jotka läpi vuosikymmenien olivat kannatelleet tuon mestarillisen, mielikuvitusrikkaan taiteilijan perintöä, joskaan ei enää yhtä korkeisiin saavutuksiin päästen. Johonkin sellaiseen pajaan, verstaaseen, nuori ylivieskalaismies lienee osautunut, ja välittänyt sitten innostuksensa ja taitonsa alkeet pojanpojalleen.

Paitsi Kokkolan maaseurakunnassa pieniä messinkipajoja oli muuallakin: Kaustisella talollinen Lauri Tanelinpoika Rauma teki 1800-luvun alkupuolella kirkonkruunujakin, taidon osasi myös hänen vävynsä, kuulu kirkonrakentaja Jaakko Kuorikoski. Niinikään Vetelissä Juha Hintrikki Alperi valoi samoihin aikoihin kelloja ja kulkusia, jopa muutamia kirkonkruunuja. Kälviän Hautalassakin on tehty monenlaista valutyötä viime vuosisadalla, etenkin kelloja ja kulkusia, joita on myyty Savoon ja Pohjois-Hämeeseen asti.

Helanderit muuttavat Kalajoelle

Olof Helander oli syntynyt v. 1801 Ylivieskan Juurikoskella, ja hänellä oli ainakin yksi aikuiseksi elänyt veli, nim. Leander Helander, veljeään kymmenkunta vuotta nuorempi eli v. 1812 syntynyt. Tuon ajan sanomalehtitiedoista voi päätellä, että veljekset olivat yhdessä harjoittaneet messinkivalua jo Juurikoskella.

Olof Helander solmi avioliiton Maria Akselintytär Vetenojan kanssa ja muutti v. 1822 Ylivieskan kappelista Kalajoen emäseurakuntaan, hän kun tuli vaimonsa kotitaloon Käännänkylän Vetenojaan vävyksi. Isossa jaossa talon nimeksi sitten tuli Aksila.

Olof Helander näyttää olleen täysin ammattitaitoinen valuri jo Aksilaan tullessaan koskapa hän samana vuonna - vieläpä samassa tammikuussa jolloin on kirjansa muuttanut, on luovuttanut Kalajoen kirkolle valmistamansa 15-haaraisen kynttelikön ja saanut siitä maksuksi 40 riikintaaleria. Tämä komea alttaripöydän kynttelikkö on saatu pelastettua Kalajoen edellisen kirkon palosta ja koristaa edelleen kirkkosalia - samoin kuin monet muut Helanderien teokset, joista myöhemmin.

Ei ole aivan selvää, siirtyikö nuorempi veli Leander veljensä luo Aksilaan kuinka varhaisessa vaiheessa: kirjansa hän siirsi joka tapauksessa Kalajoen emäseurakuntaan vasta 1840. Tuolloin hän oli ostanut itselleen joen eteläpuolella olevan, melkein vastapäätä Käännänkylän Aksilaa sijaitsevan Tilviksen tilan, jossa alotti oman valimotoimintansa.

Siitä alkoi valimoteollisuuden kukoistuskausi Kalajoella.

Annikki Wiirilinna

Helanderien töitä tunnetaan seuraavasti

Kalajoen kirkossa, jossa ilmeisesti suurin kokoelma:
- alttarin 15-haarainen kynttelikkö
- saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt
- sivuseinien lampetit
- lehterillä urkujen luona olevat kruunut
- sakastissa oleva kastemalja
- ovien kahvat, salvat ja säpit
- kirkkomaan porttien messinkipallot

Presidentin linnassa:
- 4 pöytäkelloa
- 2 seinäkelloa
- neljä paria kynttelikköjä

Yläneen vanhassa kartanossa
- kullattu pronssikruunu uusrokokoota

Ikaalisten kirkossa
- kynttelikköjä

Västmanlandin museossa Ruotsissa
- kynttilänjalkoja

Lemlannin, Loimaan, Siikaisten ja Virtojen kirkoissa
- kolmihaaraisia kynttilänjalkoja

Mäntyniemen hovissa Kesälahdella
- uusrokokootyylinen kynttilänjalka

Monilla yksityisillä
Läheskään kaikissa heidän töissään ei ole leimoja - sitäpaitsi niitä on esim. kirkon kruunuista vaikea löytää koska kruunut ovat korkealla ja leimat pieniä. - Leimat löytyvät joko pesästä tai kynttilähaaroista.

Kuvatekstit:

Kokkolan kaupunginkirkon kruunu 1960-luvulta. Tuntemattoman mestarin käsialaa.

Presidentin linnan kalustoon kuuluu mm. tämä 53 cm korkea seinäkello, jossa on signeeraus: 0. Helander, Kalajoki. (Valok. Museovirasto.

Toinen Kokkolan puukirkossa olleista kruunuista, vuodelta 1724. Kuvasta saa käsityksen sen ihastuttavan kepeästä muodosta, huomaa myös kynttilänpitimet - kuin taivutettuja oksia, joista lehdet riippuvat.

Kalajoen kirkon alttaripöydän 15-haarainen kynttelikkö samoin kuin saarnastuolin reunalla olevat 5-haaraiset kynttiläjalat ovat Olof Helanderin käsialaa.

Yksityiskohta Kokkolan kaupunginkirkossa olleesta vuoden 1724 kruunusta: keskellä palloa oleva vyö, jossa puita, eläimiä ja metsästäjiä.

Helanderit : Kalajoen maankuulut messinkivalurit II

Keskipohjanmaa 8.11.1982

Olof Henrik Helander ja Leander Helander olivat talonpoikaista sukua eivätkä he, huolimatta perehtyneisyydestään messinkiteollisuuteen, koskaan siirtyneet pelkästään käsityöläisammatin harjoittajiksi vaan asuivat ja rakentelivat talojaan Käännänkylässä, molemmilla puolilla Kalajokea. Metallityötä tehtiin vain silloin kun maanviljelystöiltä ehdittiin, mutta myyntimatkat markkinoille ja Etelä-Suomen kaupunkeihin ottivat runsaasti aikaa. Myös uusia malleja oli etsittävä ja itse suunniteltava ellei muu auttanut. - Valimossa käytettyjä muotteja saattaa vieläkin nousta pinnalle joskus Aksilassa ja Tilviksessä, kun kaivetaan oikein syvää ojaa tai kaivoa.

Huomattavan varallisuuden veljekset hankkivat sivuammatillaan - sen voi päätellä sekä heidän taloissaan että sen ajan lehtitiedoista.

Olof Henrik eli "Veten-Olli"

Erikoisen mielenkiintoisia ovat tietenkin ne lehtitiedot, jotka heistä ovat saatavissa. Perustuvathan ne enemmän tai vähemmän aktuelliin tapaamiseen, suorastaan haastattelutilanteeseen ilmeisesti. Ehkäpä Wasa Tidningenin toimittaja on tavannut veljekset Vaasan kevätmarkkinoilla ja puhutellut heitä pitempäänkin koskapa lehti lauantain, toukokuun 4 päivän numerossaan vuonna 1844 edelleen antaa heistä näin perusteellista tietoa:

"Olof Henrik, vanhempi veljeksistä, on se joka ensin suuremmassa määrin omistautui tälle ammatille, ja joka omin neuvoin voitti ne monet vaikeudet jotka häntä alkuun kohtasivat.

Jo poikasena hän alkoi valaa, ensin nappeja ja pieniä tiukuja, ja tämä rakas askartelu otti hänet yhä enemmän ja enemmän valtoihinsa, niin että isän täytyi, hänen erikoisen suuren harrastuksensa pakottamana, lähettää hänet Vaasaan kultasepän oppiin. Mutta huomattuaan, ettei hän tullut maanviljelyksessään toimeen ilman vanhimman poikansa apua, isä kutsui hänet kotiin jo muutamien viikkojen oppiajan jälkeen. Sittemmin Olof jatkoi harrastustaan kotitilallaan, kuitenkin pienemmässä mittakaavassa, koska hänen täytyi ottaa osaa talon töihin kuten jokaisen muunkin maanviljelijän pojan.

Mentyään naimisiin ja muutettuaan Kalajoen Käännänkylän Aksilaan hän alkoi laajentaa liikettään ja yhä enemmän omistautua valutyölle. Paitsi että hän on perehtynyt kellosepän, kulta- ja hopeasepän ammatteihin ja rautateosten taontaan, samoin useimpiin vaunusepän ja puusepän ammatteihin kuuluviin töihin, hän ennenkaikkea työskentelee valajana, jossa hän on saavuttanut viime aikoina harvinaisen suuren taidon. Hän on myynyt suuren suosion saavuttaneita teoksiaan useimpiin maamme kaupunkeihin, pääasiassa kynttilänjalkoja.

Kaikkein merkillisintä on, että hän ilman kaikkea opastusta on saavuttanut valmiutensa, eikä ainoastaan itse valmistanut vaan myös itse keksinyt ja jossakin määrin kehitellyt ne työvälineet, joita hän verstaassaan käyttää. Hän tapaakin usein sanoa! ‘Ei ole mikään konsti työskennellä kun vain on olemassa työkalut ja osaa niitä käyttää.’

Että hän valmistaa mitä erilaisimpia, suurempia ja pienempiä kruunuja kirkkoihin eri puolille maata, ei vielä ole niin huomattavaa, samantapaisia töitä valmistetaan muissakin verstaissa tässä maakunnassa, mutta sitä suurempi merkitys on pantava sille, että hän ilman pienintäkään ohjausta, itsenäiseen tutkimukseen nojautuen, valmistaa moitteettomia viivottimia mitta-asteikkoineen ja muita tarpeellisia instrumentteja, ei ainoastaan maakunnassa praktiseeraaville maanmittareille vaan myös Maanmittaushallituksen pääkonttoriin Helsinkiin. - Huolimatta näistä monista sivuelinkeinoista hän ei kuitenkaan ole hylännyt talonpojan tärkeintä työtä – maanviljelystä."

Olof Henrik Helanderin jälkimaine Kalajoella kertookin, että hän oli erittäin taitava maanviljelijä, ja oli siinä asiassa paljonkin aikaansa edellä. Hänen valistuneisuudestaan kertoo sekin, että hänet kerran valittiin valtiopäivämieheksi, nim. vuoden 1867 valtiopäiville, jossa hän oli Saloisten kihlakunnan edustajana.

Perimätieto kertoo myös, että Olof Henrik Helanderin toimesta on tehty se jokseenkin suora maantie, joka pohjapuolella jokea johtaa Käännänkylästä Kalajoen kirkolle.

Olof Helander eli "Veten-Olli" kuten häntä paikkakunnalla kutsuttiin, oli siis erittäin monipuolinen ja mittava mies, mutta kaikkein eniten hänelle kansan keskuudessa kertyi kai mainetta sen takia, että hänen verstaassaan valettiin niinkin suuria teoksia kuin kirkonkelloja. Aina ei valutyö sentään häneltäkään onnistunut koskapa kansansuussa on säilynyt hokema, jonka mukaan joku hänen valamistaan kellosta olisi soinut seuraavaan tapaan: ‘Pala laijasta, pala laijasta. Minkä kokonen, minkä kokonen - Vetelin-Ollin nokan kokonen’... Tästä voisi melkein päätellä että mittavana miehellä oli myös mittava nenävärkki.

Leander Helander

Samassa Wasa Tidningin kirjoituksessa, josta edellä olevat lainaukset on otettu, kerrotaan nuoremmasta veljestä tähän tapaan:

"Nuoremmasta veljestä, Leander Helanderista, jota tavallisimmin kutsutaan vain Leanderiksi, voidaan ainoastaan mainita, että hän aivan nuoresta lähtien on ollut vanhemman veljensä luona ja omaksunut häneltä sekä tiedon että käytännön toimenpiteet useimmissa niissä taidoissa, joista edellä on kerrottu, ja jotka hän osaa suorittaa yhtä taitavasti kuin veljensä. Kenties hänellä on vieläkin suurempi valmius ja taitavuus kulta- ja hopeasepän sekä kellosepän ammatteihin kuin vanhemmalta veljellään. Niihin ei vanhempi veli enää viime aikoina ole paljonkaan syventynyt.

Myös Leander on tilanomistaja, nykyisin hänkin asuu Kalajoen emäseurakunnassa Tilviksessä (Tilvis by), jossa hän johtaa omaa pienteollisuusverstastaan. Suuremmat työt veljekset yhä edelleen tekevät yhdessä."

Kirjoituksen sävystä ja veljesten kuvia vertaamalla tulee epäilleeksi, että Olof Helander, valtiopäivämies, oli ehkä myös sanavalmiimpi ja puheliaampi kuin Leander Helander, joka vaikuttaa hyvin rauhalliselta. Hänellä ei ehkä ollut veljensä aktiviteettia mutta sen sijaan vieläkin enemmän taituruutta ja kärsivällisyyttä pikkutarkkaan detaljityöhön.

Leander Helanderin valimo on siis sijainnut Tilviksessä jo 1840-luvulla, ja kohta alkuaikoina hän on rakennuttanut samaan pihaan, nurkittain valimon kanssa, komean päärakennuksen, jonka hirret perimätiedon mukaan oli uitettu ylämaasta ja ne olivat punahonkaa. Huoneet olivat erittäin korkeat ja komeat, talossa oli ranskalaiset ovet ja suuret 6-ruutuiset ikkunat, talon molemmissa päädyissä eli empire-tyylin mukaiset puolipyöreät ikkunat. Tielle päin katsoi suuri lasiveranta, ja talon taakse oli tehty ranskalaistyylinen, symmetrinen puutarha, jonka suorat istutusrivit muodostuivat pihlajista ja niiden väliin istutetuista marjapensaista sekä monenlaisista koristepensaista, jotka reunustavat hiekotettuja käytäviä. Puutarhan keskipisteeksi oli istutettu koivu, joka kasvoi mahtavan leveäksi ja haaroi joka suuntaan niin että se vielä sata vuotta myöhemmin tarjosi lapsille mieluisan kiipeily- ja istumapaikan.

Valimorakennuksessa, suunnilleen sen keskikohdalle, oli valtaisa uuni, jossa metalli sulatettiin ja josta se, kaikille neljälle suunnalle avautuvien aukkojen kautta pitkävartisilla astioilla otettiin ja kaadettiin muotteihin - erittäin kuumaa ja vaarallistakin työtä. Valimotalon päädyssä oli erillinen sorvihuone, jossa esineet otettiin pois muoteista, puhdistettiin metallisorvissa ja kiilloitettiin.

Perimätieto kertoo myös, että Helanderien Tilviksessä elettiin jokseenkin komeasti, pidettiin mm. juhlia ja tanssiaisia, joihin Kalajoen kirkonkylän säätyläiset saapuivat pitkinä hevoskaravaaneina, ja näitä Tilviksen herraskaisten juhlia puolestaan saapuivat keskenkasvuiset tytöt ja pojat noin 5 km:n päästä Tyngän kylästä varta vasiten katsomaan ja kurkkimaan - sisälle taloon he eivät luonnollisestikaan menneet.

Leander Helander oli naimisissa Nivalasta kotoisin olleen Hedvig Ollintyttären kanssa ja heillä oli 7 lasta.

Topeliuksen lehden käsitys veljeksistä

Kaikesta päättäen Helanderin veljekset ja heidän tuotteensa olivat maankuuluja. Siitä kertoo omaa kieltään mm. pieni kirjoitelma Helsingfors Tidningarin etusivulla tammikuun 4 pnä 1845. Sillä on sikälikin kulttuurihistoriallista arvoa, että lehteä toimitti Zachris Topelius, joka silloin juuri äskettäin oli mennyt naimisiin ja muuttanut nuorikkonsa kanssa heidän ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa Bernhardinkadun varrelle. Helsingfors Tidningarin toimitushuoneena toimi Topeliuksen oma työhuone, eikä lehdellä ollut muita toimittajia, paitsi kesäisin, jolloin kesälomasijaisena saattoi toimia joku toinen. Voimme siis olla jokseenkin varmoja, että tammikuun numeron uutinen on Topeliuksen omaa käsialaa, tai ainakin hänen stilisoimansa.

"Veljekset Helander, valajat Kalajoelta, joista muutamin sanoin kerrottiin jo viimevuoden viimeisessä numerossa, myivät tässä kaupungissa huomattavan erän kynttilänjalkoja ja matkasivat tänä aamuna Porvooseen, jatkaakseen sieltä Hämeen halki takaisin kotiseudulleen. Myös nämä veljekset kuuluvaa siihen onnelliseen luonnonlahjakkuuksien lajiin, joka vastuksista huolimatta murtuu esiin myötäsyntyisillä avuilla ja kulkee sitä rataa, jonka tuntee kutsumuksekseen. Köyhän, Gamla-Karlebyssä palvelleen maalaisrengin pojat, alkoivat - vanhin ollessaan vasta 12-vuotias, leikkien työskennellä messingin kanssa valaen tiukuja ym. Vähäinen oli se opetus, jonka hän ehti saada erään kultasepän luona Vaasassa, ja myöhemminkin hän on ainoastaan kerran saanut laajempaa kokemusta Pietarin-matkan muodossa. Nuorempi sitä vastoin on ollut jonkin aikaa opissa Pietarissa. Molempien valuteokset ovat jo pitkän aikaa olleet tunnettuja ympäri Pohjanmaan ja ovat hankkineet heille säätyynsä katsoen huomattavan suuren varallisuuden. Heillä oli mukana tänne etelään tullessaan suuri kynttiläkruunu, 3 1/2 kyynärää korkea ja 55 kynttilähaaraa käsittävä, sopiva johonkin kirkkoon.

Se mikä vielä tämän kaiken lisäksi puhuu näiden kätevien maanmiestemme puolesta, on heidän vaaleaan päähänsä yhdistetty vaatimattomuus, jolla molemmat - taito ja kyvykkyys, ovat saaneet heidät jättämään säädyn, johon ovat syntyneet. Molemmat puhuvat ja ymmärtävät vain suomea."

Joko lienee toimittajan ammattiin silloin kuulunut kiire vai johtuneeko muusta syystä - esim. kielivaikeuksista - että henkevään ja huoliteltuun tekstiin on pujahtanut pikku virhe: "köyhä maalaisrenki" joka oli palvellut Kokkolassa, oli poikien isoisä eikä isä. Niin kertovat toiset lähteet, joita on syytä pitää luotettavina.

Kirjeenvaihtoa Museoviraston kanssa

Mutta entä ne presidentin linnassa olevat koristeelliset kellot ja kyntteliköt, joista kaikki lähti alkuun? Kumpi Helandereista oli niiden tekijä? Ja mitä muita esineitä tiedettiin heidän tekemikseen?

Linnanvouti Raesteen neuvosta käännyin siis Museoviraston puoleen, jossa aluksi sain yhteyden tutkija Marianne Kaukoseen. Hän selasi läpi presidentin linnan inventointikertomuksen ja löysi sieltä Helanderien tuotantoa: 6 kelloa ja 4 paria kynttelikköjä. Lisäksi sain tietää että toinen tutkija, Heikki Hyvönen on ollut enemmän tekemisissä Helanderien tuotannon kanssa.

Heikki Hyvönen puolestaan kertoi, paitsi kaikista tietämistään Helanderien teoksista, myös eräästä artikkelista, joka löytyy Suomen Museo 1910 nimisestä julkaisusta, ja jonka on vanhoilla päivillään sanellut valuri Klaes Engerbrecht Helander. Sain myös kuvia, sekä yksinkertaisista kynttiläjaloista että kolmihaaraisista, ja myös noista presidentin linnassa olevista esineistä. Joissakin kerrottiin olevan myös leimat: toisissa 0.H., toisissa L.H. Oletin ilman muuta että kysymyksessä ovat nimenomaan nämä veljekset, Olof ja Leander.

Mutta kun sitten - kaukolainana sain myös tutustua mainittuun Klaes Helanderin sanelemaan artikkeliin, tuntuivat kaikki pasmat menevän sekaisin. Artikkelissa puhuttiin kyllä Helanderin veljeksistä - mutta etunimet eivät olleetkaan Olof ja Leander, vaan Klaes ja Leonard...

Täytyi kääntyä Ylivieskan ja Kalajoen kirkkoherranvirastojen puoleen, pyytää syntymäaikoja ja muita henkilötietoja. Kesti jonkin aikaa ennenkuin todella tajusin että Leander ja Leonard olivatkin kaksi eri henkilöä: edellinen Veten-Ollin veli, jälkimmäinen hänen poikansa.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Leander Helanderin rakennuttamat Tilviksen talot. Valimo sijaitsi pienemmässä talossa. Suurempi, Helanderien asuintalo, on purettu 1950-luvulla. Kuva lienee otettu joskus 30-luvulla.

Olof Henrik Helander, syntynyt Ylivieskan Juurikoskella 21.4.1801, kuollut Kalajoen Käännänkylässä 17.5.1886.

Leander Helander, syntynyt Ylivieskan Juurikoskella 18.3.1812 Ylivieskan Juurikoskella, kuollut Kalajoen Tilviksessä 4.8.1874.

Leander Helanderin tekemä maustevaaka on vuodelta 1869.

Kolmihaarainen kynttiläjalka, valm. L. Helander. Tämäntyyppiset kynttiläjalat ovat 1830-40 luvuilta.

Helanderit : Kalajoen maankuulut messinkivalurit III

Keskipohjanmaa 9.11.1982

Helanderin veljeksiä on siis ollut valureina ainakin kahdessa sukupolvessa, josta ensimmäiset ovat syntyneet ja kasvaneet Ylivieskan Juurikoskella, toiset Kalajoen Käännänkylän Aksilassa. - se oli uusi tieto, joka selvisi Kalajoen kirkonkirjoista.

Avioliitostaan Maria Akselintytär Vetenojan kanssa Olof Henrik Helanderilla oli mm. kaksi poikaa: Klaes Engelbrecht s. 7.11.1828 ja Joakim Leonard s. 20.7.1831.

Vanhempi veli, Klaes, tämän vuosisadan alussa sanellut V. Väyryselle muistelmiaan. Niistä ilmenee, että samaan tapaan kuin isänsä ja setänsä aikoinaan, myös nämä pojat lapsesta asti "leikittelivät" messingin valutyön kanssa, aluksi oltiin viilaustyössä isän apuna.

Ollessaan 15-vuotias Klaes pääsi ensi kertaa talon rengin kanssa markkinamatkalle, joka suuntautui Tornioon. Siellä he möivät kynttilänjalkoja, jotka ilmeisesti menivät hyvin kaupaksi koska hän kertoo innostuneensa kovasti asiaan ja ruvenneensa heti kotiin tultuaan valamaan uusia. Mutta kovin valittaa Klaes isänsä, Veten-Ollin kitsautta ja köyhyyttä: raaka-ainetta oli aina niin vähän ettei hommaa voinut laajentaa. Mainitsee hän toki myös syyn tuolloiseen asiantilaan: isä oli joutunut suureen takuuvelkaan, 18.000 ruplaa silloista rahaa. Sitäpaitsi hän oli aina tahtonut pitää maanviljelyksen elinkeinonaan, vaskenvalun vain sivu- ja lisäansiona.

Mutta hänen pojillaan oli selvästikin laajentumispyrkimyksiä.

Viinapannuista kynttilänjalkoja

Kerran kun isä-Olli oli Helsingissä - siihen aikaan tuo matka otti vähintään yhden kuukauden - pojat sillä aikaa keräsivät kaikki viilanpurut ja sorvilastut yhteen, ostivat vähän kuparia ja valoivat kynttilänjalkoja. Sitten Klaes lähti Ylivieskaan sukuloimaan ja sai sieltä ostaa 5 leiviskää painaneen viinapannun. Se sulatettiin ja tehtiin messinki - ja kun isä kotiutui, pojilla oli 30 paria kynttilänjalkoja ja 30 ruplaa rahaa. Nuoruuden innolla pojat paiskivat töitä ‘viidestä aamulla yhdeksään illalla niin ettei tahottu syömään joutaa’. Pienimmät hommat pojat hallitsivat itsenäisesti, mutta esim. silloin kun tehtiin kirkonkruunuja ja muita suurempia töitä, isä teki itse valut, kertoo Klaes.

Kerran Klaes tapasi Kokkolan markkinoilla - hän muistelee sen olleen vuonna 1847 - erään viipurilaisen, jolla oli myytävänä kaksi hevoskuormallista kuparia. Klaes näki hetkensä tulleen, sai kuin saikin järjestettyä rahaa ja osti koko erän. "Kotiin tullessa isä pahotteli kovin kun koko markkinoilla ansaittu raha meni kupariin, mutta samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen tilaus: piti nopeasti valmistaa 500 paria kynttilänjalkoja. Kun oli raaka-ainetta, tilaus voitiin toimittaa, ja isän suuttumus lauhtui heti eikä hän sen koommin puuttunut poikien hommiin".

Messinkivalimoissa käytettiin viime vuosisadalla pääasiassa kahta valuseosta oli ‘lejeerinkiä’. Soivat kellot ja kulkuset valettiin pronssista, joka on kuparin ja tinan sekoitus. Sellaiset esineet, joista ei lähde ääntä kuten kynttiläkruunut ja -jalat, soljet, erilaiset koristeet ja kojeet, taas valettiin messingistä, joka on kuparin ja sinkin sekoitus. Klaes ja Leonard liittivät messinkituotteittensa joukkoon myös hevosvaljaisiin tarvittavia osia, ne oli siihen saakka tehty raudasta.

Matkoja

Yksistään Aksilan valimosta tehtiin vuosittain kaksi matkaa Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin - "mutta monesti Kokkolasta tai Vaasasta piti jo palata kun kaupukset loppuivat eikä päästy näkemään Turkua tai Helsinkiä vaikka mieli teki", kertoo Klaes.

Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksettua, ja pojat alkoivat vähitellen vaatia osaansa työn tuloksista.

Klaes kertoo tehneensä myös muutamaa opintomatkoja. Vuonna 1847 kauppaneuvos Julin hommasi hänet veljensä omistamaan Fiskarsin tehtaaseen, jossa hän jonkin aikaa työskenteli haluten pysyä tuntemattomana, mutta kauaa. se ei onnistunut. Jostakin Julin sai kuulla, että Helanderin poika siellä on konepajantyöläisenä, vietätti itsensä pojan luo ja kummasteli kovin, kutsuipa pojan kotiinsa sunnuntaiksi. Hän tarjosi Klaesille messinkivalimon uudelleenjärjestämistä ja työnjohtoa siellä, mutta poika ei tahtonut - ja niin hänet ajettiin pois koko talosta.

Kesällä 1852 kertoi Klaes tehneensä toisen opintomatkansa, tällä kertaa Lyypekkiin asti. Vähäinen kielitaito taisi olla yksi syy viihtymättömyyteen - itse hän kertoo että, "ei ollut miehuutta jäädä sinne talveksi, koska ei ollut ainuttakaan kunnollista messinkityöhuonetta". Klaes ja Joakim Leonard olivat joka tapauksessa aikoinaan "yritelleet koulunkäyntiä", ensin Raahessa, sitten Vaasassa, mutta Klaes kertoo lopettaneensa koulun jo 1842, 14-vuotiaana, Leonard seuraavana vuonna.

Mutta 1850-luvulla molemmilla veljillä oli jo niin paljon rahaa että he Pietarissa käydessään - v. 1856 - ostivat kumpikin 2000 ruplalla sieltä aineita ja malleja.

Suuria tilauksia

Muistelmissaan Klaes luonnollisesti kertoo ennenkaikkea itsestään, mutta eräässä yhteydessä hän mainitsee veljensä Leonardinkin olleen "taitavamman pikku- ja hienomman työn tekijänä", ja jatkaa:

- Sellaista oli tehty paljon, mm. Nordenstamin välityksellä Helsinkiin, keisarilliseen ja kenraalikuvernöörin palatsiin, senaattiin ym.

Ikävä kyllä hän ei mainitse mitään vuosilukuja tässä yhteydessä. Saa sen käsityksen, että niitä oli tehty ainakin Aksilan verstaalla, kenties myös Tilviksessä. Joka tapauksessa liikettä oli laajennettu, aputyövoimana oli alettu käyttää sekä paikkakuntalaisia että kiertäviä kisällejä.

Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti myös yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta.

Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivaansa ruorisaranoita.

- Vastasin epäröimättä suostuvani jos vain saisin aineet ja mallit, kertoo Klaes. - Ne tulivatkin, mutta huomasin heti, että ne olivat toisen verran suuret. Aineina oli viinapannun piippuja ja juuria, joissa oli 3/4 lyijyä ja vain 1/4 kuparia. Ilmoitin hänelle ettei niin huonosta aineesta voi valaa, ja että panen itseltäni lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta minä muurasin pihalle valu-uunia. Kaksi päivää kesti muuraaminen, mutta kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa...

Klaes kertoo sitten yksityiskohtaisesti, mitä vaikeuksia oli voitettavana, ennenkuin saranoihin saatiin reiät: se onnistui lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin siis vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein - mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Kuka oli LH?

Monissa kirkoissa, museoissa ja yksityiskokoelmissa on esineitä, joiden leimassa on sata- ja kymmenlukujen välissä kirjaimet LH. Tarkoittavatko ne Leander Helanderia vai Leonard Helanderia? Setää vai veljenpoikaa?

Leander, Tilviksen valimon mestari, oli syntynyt 1812 ja veljenpoika Leonard 1831. Ainakin 1830-40 luvuilla valetut ja näillä kirjaimilla leimatut teokset menevät ilman muuta Leanderin tilille, mutta entäpä 1850-luvulla valmistetut työt? Tilviksen mestari oli silloin nelissäkymmenissä, Leonard yli parinkymmenen - siis molemmat ikänsä puolesta yhtä mahdollisia tekijöitä. Toisaalta: senaikaisissa lehdissä on mainintoja siitä, että Leander oli taitava kelloseppä ja että hän oli käynyt Pietarissa kellosepän opin. Leonardista ei tällaista tietoa nimenomaan mainita, mutta siitä huolimatta niin on saattanut olla. Klaes kyllä sanoo nuoremman veljensä olleen taitava "pikku- ja hienomman työn tekijä", mikä viittaisi juuri tämänkaltaiseen lahjakkuuteen. Ehkäpä voimme ajatella, että työt verstaissa tapahtuivat jo tuohon aikaan kollektiivisesti: kukin teki sitä mitä parhaiten osasi, ja niinpä useisiin tuotteisiin lyötiinkin vain leima: Helander, Kalajoki.

"Kalajoen valtavalurit"

Paitsi valimotyötä jatkaneita poikiaan Olof Helanderilla oli myös vävy, joka sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla, hän oli talollinen, sittemmin valtiopäivämies Jaakko Merenoja, ja hänen verstaassaan puolestaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Tilviksessä jatkui messinginvalu ainakin Leander Helanderin elinajan, 1870-luvun puoliväliin. Aksilassa jatkoi Olof Helanderin jälkeen Leonard, sillä Klaes siirtyi Ouluun, jossa tuohon aikaan rakennettiin laivoja sangen kiihkeässä tahdissa. Hän valmisti metallitarpeet laivoihin ja sen lisäksi kertoi valaneensa yhteensä 30 kirkonkelloakin, viimeisen niistä Kemijärvelle v. 1882. Klaes möi valimonsa Juho Mustoselle.

Raaheenkin siirtyi joku Helandereistä, - vai lieneekö ollut vain heidän oppipoikiaan? Samuli Paulaharju mainitsee kirjassaan Vanha Raahe moneenkin otteeseen Kalajoen Helanderit ja Tilviksen valimon, mm. näin:

"Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki olikin ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Merenojallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustuikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri (Klaes) Helanderkin oli saanut oppinsa. Tilvis oli taas aikoinaan Raahen suurin metallimestari. Hän valoi ja takeli laivoihin kaikki messinkinaulat, saranat ja lukot, valoi kirkkoihin kynttiläkruunut ja -jalat, valoipa kerran kirkonkellonkin Nivalaan. Siellä kyllä ei kellosta huolittu kun sen kantimeen oli valettaessa jäänyt pikku harkko. Kello joutui sitten 6:sta ruplasta Kalajoen Pahikkalaan ja sieltä viimein Lumijoen kellotapuliin..."

Mistä nimi Tilvis?

Helanderien jälkeen Tilviksen tilan ostanut suku otti - silloisen käytännön mukaan - sukunimekseen paikannimen. Jokainen nimen omistaja on varmaan useammin kuin kerran joutunut toistamaan tuon outosointisen nimen ja vastaamaan sen alkuperää koskeviin kysymyksiin.

Tiedetään vain, että pikku on ollut asuttu sangen kauan, mikä on yllättävää kun niin syrjäisestä seudusta on kysymys. Ensimmäinen tunnettu, siis kirjoihin merkitty, Tilviksen isäntä on ollut Matti Fransin poika, v. 1633.

Turun Yliopiston germaanisen filologian professori Pentti Tilvis, joka on äskettäin mennyt manalle, kertoi tämän kirjoittajalle viime keväänä tavatessamme, että häntä nimen omistajana on myös kiinnostanut sen alkuperä.

- Olen löytänyt tiedon (Neuphilologische Mitteilungen XXXII 1936, sivu 177), että Belgiassa lähellä Liegen kaupunkia on paikkakunta, muuan kylä, jonka nimi nykyään kirjoitetaan Tilff ja äännetään Tiff. M u t t a vuonna 1250 paikka oli nimeltään Tilves, ja edelleen vuonna 1311 Tilves.

• On mahdollista, jatkoi professori Tilvis, että flaameja olisi siirtynyt Ruotsiin ja Ruotsin kautta Suomeen jo 1300-luvulla, suuria tulvia pakoon. Mitään dokumentteja tästä asiasta et kyllä ole olemassa, hän painotti. Kirkonkirjathan alkavat maassamme vasta 1500-luvulta.

Omituinen sattuma: entisen messinkivalimon nimi viittaa samoille seuduille, mistä koko messinkivalutaito on maahamme kulkeutunut.

Pohjanlahden rannikoille, mm. Kokkolan seudulle, on kyllä tullut aikoinaan pakolaisia alankomaista, mm. uskonvainojen ajamina. Niinpä 1500-luvulla on Hollannista tullut Hals-sukua, josta mm. Slottet polveutuvat. Friis-nimisiä - siis friisejä - on kauppamiehinä purjehtinut rannikkoseuduillemme jo 1100-luvulta lähtien ja osa on tänne jäänytkin, dokumentoitua tietoa Friiseistä on jo 1400-luvulta. Ja vuonna 1585 laski Kirkonmäellä - silloisella Holmbackenilla - laivansa rantaan muuan rouva Katariina, mukanaan suuri joukko palvelusväkeä ja paljon omaisuutta. Hänen arvellaan tulleen Hollannista. - Kokkolan Indolat ovat 12. sukupolvi Rouva Katariinasta. Vierasperäisen nimen alkuperää ei ole selvitetty.

Annikki Wiirilinna

Lähteitä
K.K. Meinander: Belysningsredskap av mässing i våra kyrkor, Suomen Museo 1910.
Paul Nyberg: Zachris Topelius, en biografisk skildring
Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II
Pentti Virrankoski: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa 1809-noin 1865.
J. Väyrynen: Valuri Klaes Engelbrecht Helander, Suomen Museo 1910 Kalajoen kirkkoherranvirasto
Samuli Paulaharju: Vanha Raahe

Kuvatekstit:

Klaes Helander puolisonsa, Rautiosta kotoisin olleen Kaisa Tassilan (Petäjistö) kanssa. - Nuoremmasta veljestä Joakim Leonardista ei kuvaa ole tiedossa.

Presidentin linnassa on neljä paria tällaisia 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Kyntteliköt ovat kullasta pronssia. Niissä ei ole leimoja, mutta arkiston perusteella tiedetään v. 1859 ostetun Kalajoelta neljä paria pronssisia kynttilänjalkoja.

Presidentin linnassa oleva pöytäkello, kullattua pronssia. Valm. Helander 1859, Kalajoki.

Yksinkertainen messinkinen kynttilänjalka lienee sitä Helanderin mallistoa, joka on kaikkein eniten kulunut kansan käsissä. Siinä on leima: 18 LH 58.

Kalajoen Helanderit – messinkivalun mestarit

Erkki Aho   05 07 2007, 20:58

Vahvat perinteet

Metallivalulla oli Kalajoella vahvat perinteet. Kalajokiset messinkivalutyöt, kynttiläkruunut ja – jalat olivat vuosisadan puolivälissä yli maan tunnettuja, tasoltaan hyviä ja huokeita. Tuotanto keskittyi messinkivaluun, minkä kehittäjäksi Kalajoella nousi monipuolinen yrittäjä ja kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja (1825-1912). Hän valmisti kynttilänjalkoja, ja –kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Hän oli esimerkillinen maanviljelijä.. Hän avioitui ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären kanssa. Helandereiden suvusta tuli varsinainen messinkivaluteollisuuden kehittäjä Kalajoella.

Helanderit

Heikki Helander poika Olli Heikki syntyi 21.4.1801 Ylivieskassa ja kuoli 17.5.1886 Kalajoella. Hän avioitui 6.5.1821 talontyttären Maria Vedenojan kanssa, joka oli kotoisin Kalajoen Käännänkylästä. Olli Helander muutti asumaan vaimonsa kotitaloon Aksilaan. Olli Heikki Helanderin sanotaan saavuttaneen tarmokkaan itseopiskelun avulla laajat tiedot. Hän oli paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Hänen talonsa Aksila oli aikanaan mallitilana ympäristölleen. Hän oli myös teollisuudenharjoittaja, messinkivaluri, hopea- ja kultaseppä. Palkatun työvoiman ja kahden vanhemman poikansa kanssa hän valmisti konepajassaan messinkiteoksia mm. hevosenvaljaita, kirkonkruunuja, kynttilänjalkoja sekä hopeatöitä, aisa- ja ruokakelloja. Heidän töitään ostettiin Helsinkiin keisarillisiin sekä kuvernöörin huoneisiin. Olli Helander valittiin Salon tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville.

Olli Heikki Helanderin ja Maria Vedenojan lapsia oli mm. Klaes Engelbert, syntynyt 1828 Kalajoella ja kuollut 1909 Oulussa. Joachim Leonard oli syntynyt 1831 Kalajoella ja kuollut 1887 Kalajoella. Josefiina Amaalia oli Antti Santaholman vaimo. Josefiina syntyi Kalajoella 25.9.1834 ja kuoli 16.5.1914 Kalajoella. Olli yritti ohjata poikia opintielle ja lähetti heidät Raaheen kouluun. Toinen heistä karkasi sieltä ja toinenkin kieltäytyi jatkamasta lukuja. Nyt pojat saivat täydellä todella ryhtyä mielipuuhaansa ”viilauksella leikittelemiseen”. Kun vuonna 1844 isä Olli lähti Helsinkiin kuukauden ajaksi myymään tuotteitaan niin pojat ostivat sillä aikaa kuparia, valoivat sen messingiksi ja edelleen kynttilänjaloksi. Tästä sai alkunsa heidän ennen pitkää huomattavaksi muodostunut teollisuudenharjoituksensa. Kun isä palasi matkaltaan ja näki valmiiksi tehtynä 30 paria kynttilänjalkoja ja vielä 30 ruplaa rahaakin, hän antoi valutyöt kokonaan poikien huoleksi. Ahkera työnteko alkoi. Valettiin, viilattiin ja sorvattiin kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla, niin ettei tahdottu syömään joutaa.

Suuria tilauksia

Pojat olivat niin innoissaan, että Klaes osti v. 1847 Kokkolasta viipurilaiselta kauppiaalta kaksi kuormaa kuparia, johon kaikki markkinarahat hupenivat isän suureksi harmiksi. Kupari oli kuitenkin tuiki tarpeellista, sillä jo samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen 500 kynttilänjalkaparin tilaus. Valutöitä myytiin myös Helsinkiin ja Viipuriin saakka. Klaes valmisti myös metallitarpeet laivoihin.
Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta. Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivansa ruorisaranoita. Klaes vastasi epäröimättä suostuvansa jos saa aineet ja mallit. Ne tulivatkin, mutta Klaes huomasi heti, että raaka-aineet ovat huonoa aineista valaa. Hän päätti panna itseltään lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta Klaes muurasi pihalle valu-uunin. Muuraaminen kesti kaksi päivää.. Kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa. Vaikeuksia oli voitettavana ennekuin saranoihin saatiin reiät lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein – mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Klaes muutti Ouluun ja hänen tehtaassaan oli enimmillään jopa kymmenen sorvia käynnissä. Kirkonkelloja valettiin yhteensä n. 30 kpl, ja paljon töitä antoivat valtion laivanrakennuksen tarpeisiin tehtävät työt. Klaes myi tehtaansa ja palasi Kalajoelle vuonna 1882 toimien loppuikänsä kauppiaana.

Olli Helander eli Veten-Ollin nimi sidottiin kansan suussa myös Kalajoen kirkonkelloihin, joita hän ei valanut. Kalajoen kirkonkellojen näet sanottiin moikkaavan: ”Pala laijasta, pala laijasta … minkä kokonen, minkä kokonen? – Veten-Ollin nokan kokonen”. Tämä V.H. Kiviojan muistiinmerkitsemä hokema liittynee Helandereiden ”visuuteen” säästäväisyyteen. Helanderilla sanottiin olleen tallissaan monta hevosta, mutta hän aina kulki 13 kilometrin kirkkomatkan jalkaisin. Veten-Ollin visuus johtui suurista takuuveloista, joita hän oli joutunut maksamaan silloista rahaa 18 000 ruplaa. Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksettuiksi.

Helandereiden työtä metallialalla Kalajoella jatkui v. 1885 ”Veljekset Friis”. Sen perustajana olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

”Kalajoen valtavalurit”

Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Vanha Raahe näin: ”Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki oli ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Meronjallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Klaes Helanderkin oli oppinsa saanut. Tilvis oli aikoinaan Raahen suurin metallimestari.”

Kalajoen puukot

Metallista valmistettiin Kalajoella 1800-luvun alkupuoliskolla monenmoisia tuotteita mm. aseita, pistooleja ja veitsiä. Puukkoja valmistettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kalajoki ja Kauhava olivat kuuluisimpia Pohjanmaan puukkoteollisuuden paikkoja. Venäjän keisari Alensanteri II:lle luovutettiin ns. keisarinpuukko. Tupen valmisti taitava haapavetinen mies. Tuohipään ja heloitukset, vyön ja sen koristeet heloineen sekä solituksen kultauksineen teki Olof Helander.

Helandereiden toiminnan huippukautena 1860- ja 1870-luvuilla puukkojen valmistus oli keskittynyt Kalajoella heille. Kalajoella puukon valmistusta jatkoi Ylikäännän kylässä Fredrik Haapasaari, joka oli ollut Helandereiden palveluksessa. Haapasaari opetti puukon valmistusta Friisien metallikoulussa 1890-luvun alussa. Puukoilla oli laajat markkinat aina Ruotsia myöten.

Alkuperäinen ja aito kalajokinen puukko on varustettu tuohipäällä, messinkisellä yläholkilla ja alahelalla, jotka on kaiverruksin koristeltu. Tuppi on suora, varustettu yläpäästä helalla ja sen suippoa pyöreähköä kärkeä ympäröi messinkilevystä taivutettu suojus.


Messinkivalun mestarit

Leader-rahoituksella Kalajoen Artema on toteuttanut Kalajoen Helanderit - messinkivalun mestarit näyttelyn. Hankkeen toteutusaika on 19.4.2006- 28.2.2008. Hankkeen kustannusarvio on 51 750 euroa. Näyttely on vuonna 2007 esillä Kokkolassa K.H. Renlundin museossa, Pohjanmaan museossa Vaasassa, Heinolan kaupunginmuseossa, Suomen käsityömuseossa Jyväskylässä ja Akustiikkatalossa Ylivieskassa.

Helandereiden töitä on myös Presidentin linnassa. Neljä paria 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Ne on ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentin linnassa on myös pöytäkello, mikä on kullattua pronssia. Se on Helandereiden valmistama ja ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentinlinnassa on kaikkiaan Helandereiden valmistamia pöytäkelloja neljä ja seinäkelloja kaksi.
Helandereiden töitä on myös Kalajoen kirkossa, jossa on alttarin 15-haarainen kynttelikkö, saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt, sivuseinien lampetit, urkujen luona olevat kruunut, sakastissa oleva kastemalja, ovien kahvat, salvat ja säpit sekä kirkkomaan porttien messinkipallot.


Lähdekirjallisuus

Matti Kyllönen: Kalajoen ja Raution historia
Sakari Vapaasalo: A.Santaholma Osakeyhtiö 1903-1952
Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II
Samuli Paulaharju: Vanha Raahe

Lauri Kaarta seitsemän MM-mitalia sotilaskiväärillä

Kalajoen urheiluhistorian ensimmäinen maailmanmestari on Lauri Kaarta, Käännänkylästä kotoisin ollut ampuja ja suojeluskuntaurheilija. Tammikuun 23. päivänä 1907 maanviljelijäperheeseen syntynyt Kaarta saavutti parhaat tuloksensa sotilaskiväärillä voittaen 1937 Helsingin maailmanmestaruuskilpailuissa kaksi joukkuekultaa. Urallaan seitsemän MM-mitalia tähdännyt Lauri Kaarta ylti henkilökohtaisissa lajeissa maailmanmestaruuskilpailujen hopealle ja pronssille.

Ammunnan valitseminen päälajiksi oli Lauri Kaarralle selvää jo nuorena. Hänen isänsä Heikki Kaarta sekä vanhemmat veljensä Martti ja Eino harrastivat lajia aktiivisesti ja rakensivat maailmansotien välisenä aikana tilalleen oman ampumaradankin. Kaarrat nousivat ensin suojeluskuntapiirinsä huipulle, sitten valtakunnalliseen parhaimmistoon, ja lopulta sekä Laurista että Martista tuli MM-mitalisteja.

Helsingin Malmilla 1937 järjestetyt MM-kilpailut olivat ammunnan ensimmäinen huomattava kansainvälinen tapahtuma Suomessa. Isäntämaan edustajat olivat edellisvuosien menestykseksensä ja tulostensa ansiosta jo ennakolta suosikkeja monissa lajeissa. Karsintojen perusteella Lauri ja Martti Kaarta valittiin Suomen kisajoukkueeseen. Martti kilpaili vain henkilökohtaisissa sotilaskiväärilajeissa, mutta Lauri Kaarta kuului myös siihen viiden miehen huippuryhmään, joka edusti maatamme tämän aseen joukkuekilpailuissa.

Sotilaskiväärin kolmiasentokilpailussa Lauri Kaarran tulos 526 sivusi syntyhetkellään maailmanennätystä, mutta kilpailun vanhetessa sen ylitti kaksi ampujaa ja lopullinen sijoitus oli kolmas. Kolmiasennon joukkuekilpailussa Suomen sotilaskivääriampujat yltivät hopealle vain kolmen pisteen päässä mestaruuden voittaneesta Sveitsistä.

Mainittujen pääkilpailujen ohella kaikissa kiväärilajeissa ratkaistiin 1937 MM-mitalit myös kolmessa asentokilpailussa, samoin niiden joukkuekilpailuissa. Suomen viisikko voitti makuu- ja pystyasentojen maailmanmestaruudet ja pronssia polvelta. Henkilökohtaisesti Lauri Kaarta tähtäsi polvelta neljänneksi, pystystä viidenneksi ja makuulta kymmenenneksi.

Malmilta palasi Käännänkylään kaksi MM-kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia saavuttanut ampuja. Lauri Kaarran viiden mitalin suurmenestys ei kuitenkaan nostattanut isoja otsikkoja edes Keski-Pohjanmaalla. Itse asiassa hänen maailmanmestaruuksiaan ei mainittu yhdessäkään Keski-Pohjanmaalla tai Pohjois-Suomessa 1937 ilmestyneessä lehdessä. MM-kisojen asentokilpailujen runsaslukuisuuden ja niiden saaman vähäisen tai kokonaan olemattoman huomion ja palstatilan takia Lauri Kaarran maailmanmestaruudetkin jäivät 1990-luvulle saakka melkein poikkeuksetta huomioimatta tilastoissa, julkaisuissa ja urheilukirjallisuudessa. Kaikki huomio keskittyi vain kolmiasentokilpailuihin.

Lauri Kaarran arvokkaat, hänen sukunsa hallussa säilyneet vuoden 1937 MM-kultamitalit ovat joka tapauksessa Keski-Pohjanmaan urheiluhistorian ensimmäiset maailmanmestaruudet.
Lauri Kaarran veli Martti palasi hänkin samoista MM-kilpailuista mitalistina. Hän ei kuulunut sotilaskiväärissä Suomen viralliseen edustusviisikkoon, mutta henkilökohtaisissa lajeissa huomioitiin myös muut mukana olleet ampujat. Martti Kaarta tähtäsi sotilaskiväärin polviasentokilpailussa maailmanennätyksen 182 pistettä, jonka kaksi sveitsiläistä myöhemmin ylitti. Kaikki muut pysyivät takana, ja Kaarran perheen MM-mitalikokoelma täydentyi Martin yllätyspronssilla. Hänen tuloksensa kilpailun puolivälissä oli peräti 96 pistettä, mutta toinen jakso jäi 86:een.

Lauri Kaarta nähtiin puolustamassa MM-mitalejaan Sveitsin Luzernin MM-ammunnoissa 1939. Kokonaismenestys ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Malmilla, mutta kahdella mitalilla Kaarran arvokisojen mitalikokoelma silläkin kertaa kasvoi. Maailmanmestaruus oli äärimmäisen lähellä sotilaskiväärin henkilökohtaisessa pystyasentokilpailussa, jossa Kaarran 333 pistettä nousi taulujen ensimmäisessä tarkastelussa kärkeen yhdessä häntä ennen ampuneen saksalaisen Brodin kanssa. Tulos oli samalla uusi maailmanennätys. Tarkistuslaskennassa saksalaisen kertymä kuitenkin parani pisteellä, ja suomalainen joutui tyytymään hopeaan. Mitaliväri oli sama myös sotilaskiväärin kolmiasennon joukkuekilpailussa, jossa Kaarta jälleen kuului Suomen edustusviisikkoon. Henkilökohtaisessa kolmiasentokilpailussa Kaarta sijoittui 12:nneksi.

Loistavasta MM-menestyksestään huolimatta Kaarta ei voittanut kertaakaan Suomen mestaruutta. Kotimainen kilpailu kiväärilajeissa oli 1930-luvulla erittäin kovaa ja tasaista. Maailmanmestaruuskilpailuissa Kaarta kuitenkin oli Suomen selvästi paras ja varmin sotilaskivääriampuja vuosina 1937–1939.

Koska sotilaskivääri ei ollut olympialaji, Lauri Kaarta olisi 1940-luvulla todennäköisesti keskittynyt aikaisempaa enemmän pienoiskivääriin. Runsaat kolme kuukautta MM-Luzernin jälkeen puhjennut talvisota katkaisi kuitenkin elämän kulun.
Lauri Kaarta kaatui talvisodan rauhantekoa edeltäneenä päivänä 11.3.1940 Viipurin Tervaniemellä sijainneen koulun kellarikerroksessa rakennuksen saatua kranaatin osuman. Kaarta taisteli tuolloin aivan puolustuksen etulinjassa vihollisen edettyä vähän aikaisemmin Viipurin itäisiin kaupunginosiin, joihin Tervaniemikin kuului.

Kaarran ampujaperheestä on julkaistu laaja katsaus teoksessa ”Kalajoen Suojeluskunta ja Lotta Svärd” (Lauri Järvinen, 1995).

Wanha Aapiskukko - juhlatila keskellä maaseudun rauhaa

Wanha Aapiskukko on entinen kyläkoulu, joka on vuosien saatossa remontoitu tunnelmalliseksi juhlatilaksi. Palveluihimme kuuluu pitopalvelu, jota voidaan hyödyntää tapahtumien sekä tilaisuuksien järjestämisen yhteydessä. Kesäisin tiloissamme toimii kesäkahvila ja pihapiirissä pääsymaksuton kotieläinpiha. Lisäksi meiltä löytyy matkaparkki ja tilaussauna. Wanha Aapiskukko sijaitsee Kalajoen Käännänkylässä noin 10 minuutin ajomatkan päässä Kalajoen keskustasta, Ylivieskasta Wanhaan Aapiskukkoon ajaa 20 minuutissa.

Levollinen ja kaunis maaseutumiljöö kutsuu kokoontumaan juhlien, kokouksien tai koulutuspäivien merkeissä. Heitä kiirelle hyvästit ja tule nauttimaan maaseudun rauhasta aitojen ja lähellä tuotettujen herkkujen äärellä.

Ota yhteyttä ›

https://www.wanhaaapiskukko.fi/

Täyttä elämää

https://hannele78.blogspot.com/2018/07/wanhan-aapiskukon-kesakahvila.html