Voin ottaa asuntooni kaksi henkilöä kerrallaan tutustumaan Raution, Kalajoen ja Suomen historiaan maalausten, piirrosten, rakennusten pienoismallien ja historiikkien avulla. Kutsuttujen vieraiden on sovittava vierailustaan etukäteen. Taidenäyttelyni perustuu blogikirjoituksiini, joita on lähes 7000 ja kirjoitettuja sivuja n .20 000. Taidenäyttelyssäni on n. 150 maalausta ja piirrosta sekä 24 rakennusten pienoismallia. Taidenäyttelyyni pääsee tutustumaan vain kutsun perusteella. Kutsun voi pyytää sähköpostitse minulta. Sähköpostiosoite e.ahoky@gmail.com Vierailijoita otan vastaan joulukuun 15. päivän jälkeen.
Minulla on oviverho ja jokainen taidenäyttelyssäni vieraileva joutuu kumartamaan tulleessaan taidenäyttelyyni oviverhon takia. Näin he kunnioittavat taidenäyttelyn eteen tekemääni työtä.
Taidenäyttelyssäni on myös ”hautausmaa”, jossa haudat ja haudoilla kynttilät ja kukat. Ensimmäinen hauta on Erkki Saaren ja Aarne Saaren hauta.
Selvitys Aarne Saaren teloituksen taustoista
Aarne Saari
Erkki Saari toinen vasemmalta. Kuvassa myös Jalo Nivala ja isäni Martti Aho
”Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistien ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikamoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennen kuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautiolainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.
Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.
Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata hänet, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.
Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen
3.8.1944
Rakkaat
vanhemmat
Lähetän teille
viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin
kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi
siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani
sain kuolemanrangaistuksen.
Olin
tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo
21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa,
että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään
pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja
ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme
jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka
minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He
itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin
tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.
Olen
syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja
Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä,
vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän
sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo
tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme
mukaan. Hän on meidän tuomarimme.
Kuolen
suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo
Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on
kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän
vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että
saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut
käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enää sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne
Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne
lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja
turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen
nimeensä.
Jospa voisitte antaa
tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana
poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi
kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En
saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme
silloin keväällä oli viimeiset.
Tiedän,
että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan
ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon
luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän
on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi.
Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän
olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt
voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä,
että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran
hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.
En
jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy
ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen
loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuksenne
aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä,
sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen
poikanne Aarne.
Jeesus on meidän
turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken
ajallaan.
Ja hänen helmaansa on
meidän hyvä nukahtaa.
Hän
puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.
Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.
Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki Eino Perttula toisen miehen kanssa.
Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.
Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.
Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.
Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Mielestäni Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944. Mielestäni Aarne Saaren hautapaikaksi kuuluu sankarihauta. Se on varmasti oikeudenmukainen ratkaisu asiassa, vaikka kenttäoikeus onkin tuominnut hänet kuolemaan sotilaspelkoruudesta. Hän ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä sotilaskarkuri vaan urhoollisesti isänmaataan palvelut mielensä murtanut sankari.
Eino Takkunen kuoli kolme kertaa
Mannerheimin allekirjoittama kuolinilmoitus
Eino
Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein
parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää
varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa
tämä lahjakasta ja valtameren takanakn kunnostautunutta sukua ollut
poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana
vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun
muassa Vilppulan taisteluissa.
Eino oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita. Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin, enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen. Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maataloihin. Se elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle, oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti vauraan talon eräässä Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse kerehtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin, syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi lukea sisätlä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettänyt säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.
Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätykistörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunnan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.
Ajatus
sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta
päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi
Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen
kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen
vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla
Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös
urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset
Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli
Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän
koskaan harjoitellut kilpailuja varten.
Kaksinkymmenvuotiaana hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen, jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä, ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan mestaruuksia ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuoksussa. Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika oli ylikersantti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940 reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.
Talvisodan
syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän
osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua
evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana
Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon
Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa
oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti
luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan
jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja
ylennys kapteeniksi.
Kapteeni
Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä
ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän
toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt
aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin
suunnalla. Vihollisen hyökkäyssuunnitelma oli ylittää Syväri
Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.
Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeni Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.
Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjohtueryhmää. Yksi konepistoolimiehistä oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohutumisvaarassa ollutta ryhmä taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.
Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti keuhkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärangan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maannut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita. ”kertoi Eino.
Eino Takkusen viipurilaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnyt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattiin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.
Pahasti
haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä
epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää
myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli
Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä
sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27
palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen
kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa
hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin
muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappelleen
ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten
huomattiin että hän onkin hengissä.
Myöhemmin
saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle
pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka
listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua
solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni
Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen
1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon
karanteenikeskuksessa.
Sotavankeudesta kotimaahan päästyään
mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä
tervehtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo ehtinyt
löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes
ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä
kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon
kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta
sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa
oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada
esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään
tarkoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukin.
Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jäänyt sinne asumaan.
Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”
Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.
1960-luvulla
Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä
opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään
takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien
Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin
tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä,
mikä suuresti ilahdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen
rahan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes
90-vuotiaana.
Kun on saatu lisää
tietoa Eino Takkusen elämästäni, niin voidaan sanoa, että kuoli
neljä kertaa, sillä aikaisemmin ei ollut tietoa soravankileirillä
kuolemisesta.
Taidenäyttelyssäni on myös taivas, jossa enkeli soittelee huilua. Pilven reunalla tunnettu kalajokinen hanuristi Unto Jutila.
Harmonikkataitelija Unto Jutila
Unto Väinö Jutila syntyi Kalajoella 5.12.1944. Hänen vanhempansa olivat sahanasettaja Väinö Jutila ( 1901-65) ja hänen vaimonsa Anni Esteri ( 1910-80), Kustaa ja Fiina Tiinasen tytär Ämmän tienhaarasta. Heidät vihittiin 1931. Vanhempiensa 5 lapsesta Unto oli 4. Molemmat vanhemmat olivat Untolle tärkeitä, mitä osoittaa mm. se, että hän sävelsi surutyönään kummankin kuoltua urkukappaleen ( Virsi op. 2 1965 ja Viimeinen matka 1980).
Unton vanhempi veli Matti korostaa, että Santaholma antoi Jutilan perheelle työtä monessa polvessa. Isoisä Viljam Jutila ( 1870-1947) tuli Alavieskasta ensin työhän kivihiomoon ja sen lakattua 1. maailmansodan jälkeen sahalle, toimipa vielä vanhana sahavahtina nin kuin myöhemmin Plassin poikain laulujen Afletti-Matti. Isä-Väinö kävi Viipurissa alan kurssin ja oli sahan toiminnan kannalta tärkeä metallimies, terottaja ja seppä. Äiti-Armi työskenteli nuorena hinaajassa kokkina. Oli Untokin nuorena miehenä parina vuonna höylääjä vastaanottajana, mutta hän koki, ettei se ollut hänen paikkansa. Sen sijaan veljet Matti ja Eino viihtyivät sahan töissä.
Matti ajattelee, että musikaalista perintöä heillä on molemmilta puolilta. Esim. isän sukulainen Teuvo Kääntä ja äidin veli Vihtori ovat soittaneet haitaria. Vanhemmat eivät itse olleet aktiivisia musiikinharrastajia, mutta yleensä kulttuurille myönteisiä, Järvinen esittelee isä-Veikon urheilumiehenä: voimisteluryhmän jäsenenä ja nyrkkeilijänä. Äidillä oli hyvä lauluääni ja käsiala. Hän esitti lausuntaa nuorena, oli Aaro Hellaakoskelle sukuakin.
Unton lapsuus oli onnellinen. Perheellä oli oma koti metsässä Äijähaantiellä. Vanhemmat olivat rauhallisia eivätkä riidelleet. Pari vuotta vanhempi Liisa-sisko oli Unton leikkitoveri. Äiti ei ollut ansiotyössä. Liisa-sisko muistaa, että jo ennen kouluikää Unto sävelsi laulun ”Kylälle, kylälle, kyllään”, jonka mukaan kierrettiin rinkiä. Eli ei ”Ilonen meripoika” olekaan Unton varhaisin sävellys!
Hiihto oli Untolle lapsena mieluisa harrastus. Matti muistaa Unton tehneen kodin lähelle metsään ladun. Liisa muistelee, että Unto katseli hiihtäessään usein taaksepäin. Oli tärkeää, että latu oli suora ja hyvä, Hyvä Unton tekemä latu oi myöhemminkin!
Unto aloitti kansakoulun syksyllä 1951. Koulumatkaa oli 2,5 kilometriä, Jutilat muuttivat tammikuussa 1952 keskelle kylää ”Taalin paikalle”. Isän työmatka ja lasten koulumatka lyhenivät selvästi. ”Jokisuun yliopistossa” Unton alakoulunopettaja oli hyvin musikaalinen Anni Puurunen ( 1912- ). Hän oli kanttorin tytär, laulatti paljon oppilaitaan ja esitti itse usein juhlissa yksinlaulua. Unto lauloi hyvin. Anni Puurunen kiittelee kaikkia Jutilan lapsia musikaalisiksi. Hän pahoittelee, että musiikkia oli Unton kouluaikana vain 0,5 tuntia viikossa. Hän tuumailee nyt, että jos hän olisi aavistanut Unton mahdollisuudet, hän olisi antanut tälle yksityisopetusta. Matti muistaa hänen käyneen Jutilalla kotonakin ja toimineen Unton arvostelijana henkisissä kilpailuissa. Antti Puurusen mieleen Unto on jäänyt hillittynä, totisena, itseensä sulkeutuneena oppilaana. ”Ehkä hänen sielussaan soivat aina sävelet. Tiedän kylä millaista se on. Ei sitä paljon ulkomaailmasta välitä.”
Keskiluokan opettajana oli Anna Halme ( s.1905), yläluokilla Pohjankylän koululla Uolevi Saari ( s.1929). Myöhemmin Unto harmitteli, ettei tullut käyneeksi enemmän koulua. Liisa-siskokin meni keskikouluun.
Matti muistelee, että Oskari Kilpinen tapasi käydä heillä ”Taalin paikalla” noin kerran kuukaudessa ja puhui usein haitarinsoitosta. Matti korostaa Oskarin osuutta Unton ja hänen soittoharrastuksen syntymiseen.
Unto soitti ensi kerran Ämmän kalajuhlilla kesällä 1954. Matti kertoo, että isä oli ostanut teroitushommista ylitöinä ansaitsemillaan rahoilla Kilpisen kautta 17 000 mk maksavan Miranda-pianohaitarin. Liisa kertoo pyytäneensä pianoa, mutta isä oli päätynyt pianoharmonikkaan. Liisa ei innostunut sen soittamiseen, mutta varsinkin 8-vuotias Unton veli sitäkin enemmän. Tämän ensiesiintyminen oli Teatteritalolla pikkujoulussa 1953. Matti korostaa Oskari Kilpisen osuutta myös soittamisen alkamisessa. Oskari opetti veljeksille soiton ensi aakkosia, tilasi nuotteja, kannusti. Unto ei muuten saanut aluksi soittaa ilman isän läsnäoloa, ettei kallis peli vain putoaisi pikku pojalta. Liisa muistaa Unton kyllä soittaneen varkainkin.
Hanuri-lehden ( 3/1985) haastattelussa Unto korostaa Paul Kilpiön (s.1920) osuutta alkuun pääsemisessä. Tämä oli Teatteritalon vahtimestarina ja tanssien soittajana 1952-54, myöhemmin kanttorina Itä-Suomessa, Kilpiö antoi Jutilan pojille pätevää opetusta kerran viikossa, Unto mainitsee Kilpiön jo kirjoittaneen sormituksen nykyaikaisesti. Ja pojat harjoittelivat. Liisa muistelee, että kotona kuului aina jostakin päin haitarinsoittoa. Eino-veli sanoo, että hän ei siksi alkanut soittaa, kun toiset jo soittivat niin paljon.
Kilpiön muutettua paikkakunnalta Unto pääsi tarkan ja vaativan Leander Norrbackin oppilaaksi, Eino muistaa, kuinka isä lähti kesälomallaan Unton kanssa linja-autolla Norrbackin luo Myrkkyyn lähelle Vaasaa. Unto on kertonut Norrbackin opista: ”Muistan eräänkin kerran, kun olin huolellisesti harjoitellut kappaleen, joka mielestäni meni varsin hyvin. Kuitenkin siinä oli ainakin puolet vielä tekemistä – se ei ollut lähellekään valmista! Iltaisin sain kirjoitella hänen antamiaan tehtäviä.” Koti-ikävä vaivasi 10-vuotiasta.
Samassa Hanurin haastattelussa Unto antaa tunnustusta Eino Ventelälle (1911-87), joka soitti hanurilla paljon tansseja ja oli torvisoittokunnan jäseniä. Tämän naapurissa sukulaisella Ernsti Hämeenkorvella kylässä käytäessä käytiin samalla kuuntelemassa ”Eppun” soittoa. Työnjohtaja Arvi Koivu (s.1919-88) oli vanha torvisoittokunnan jäsen. Hänkin kävi Jutilalla ja neuvoi. Jo mainittu valokuvaaja ja vanha hanuristi Erkki Mäkelä (1903-90) korjasi taitavasti soittimeen tulleita vikoja, Ennen pitkää Untolle läheisiksi tulivat myös kalajokiset hanuristi Pauli Juola ( s.1933-2011), Pauli Laurila (1930-99) ja Unto Kärkinen ( s. 1936-87).
Unton ensimmäiset keikat olivat tanssien taukosoittoja varsinaisten soittajien levähtäessä. Matti muistaa Aale Mantilan usein pyytäneen Untoa soittamaan tansseja nuorisoseuralle ja Elisa Ojalan pyytäneen säestämään kansantanhuja. Rahjan ja Käännänkylän nuorisoseuralla Unto kävi yksin soittamassa tanssit. 13-vuotiaana hänellä oli jo oma ”Jutilan yhtye” (Unton lisäksi Esko Ventelä, Markku Penttilä ja Heikki Oikarinen). Joskus oli häätanssejakin.
Kilpailut olivat olennainen osa Unton kasvamisessa tähdeksi. Jo 9-vuotiaana hän uskalsi lähteä Ouluun harmonikkakilpailuun ja voitti sarjansa. Seuraavina vuosinakin tuli voittoja, 1957 hän tuli Helsingissä valtakunnallisissa harmonikkakilpailuissa 12-15-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi.
Untoa voidaan sanoa aikansa tenavatähdeksi. Jo rippikouluikäisenä hänellä oli takanaan melkoinen kokemus, maakunnallinen menestys ja oma yhtye. Yleensä lahjakkaaseen iloiseen hanuristipoikaan suhtauduttiin myönteisesti. Jokisuun koulun opettaja Unto Lahti muistelee kaimansa istuneen Plassin venerannassa ja soittaneen iso lauma tyttöjä ympärillään.
Unto Jutila 18.4.1966
1990
Hääkuvia
Unto
Jutila, sekä hanurinsoiton maailmanmestari ? ja Paul Norrback
Kallassa
Harmonikkataiteilija
Unto
Jutila syntyi
joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja
nuoruutensa Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen
harmonikan ja jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen
teatteritalossa ja Ämmän lavalla tanssien taukosoittajana. Unton
isä oli pojalla tukena ja turvana.
Alpo
Ylitalo muistelee
Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto
oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin
12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat
kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat.
Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.
Unto
Jutilan elämäntyöhän
harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia
jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien
taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija.
Soittajana Unto
Jutilaa voidaan
pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän
sai Pauli
Kilpiöltä.
Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback.
Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko
Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi
1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri
Suomea.
Tanssimuusikkona
Unto
Jutilan orkesterin
ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin
kalajokinen Esko
Ventelä,
jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958.
Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto
siirtyi Alpo
Ylitalon yhtyeen
hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja
ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut
iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien
esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä
etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul
Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan
Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi
kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille.
Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti
Viljanen ja
hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja
harjoitusohjelmaan.
Unto oli erityisen kiinnostunut
konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui
kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala
kuului tuohon aikaan myös Veikko
Ahvenaisen harjoitusohjelmaan.
Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.
Alpo
Ylitalon yhtye
aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin
sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin
laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria
miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako
tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta
jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä
kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.
Tanssikeikoilta
palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo
Ylitalon luona.
Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli
innokas konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja
suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat”
selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin
innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat
kuuroille korville.
Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo
Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke
Neunstedt. Heti
alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä
ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi
tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei
ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä
olet helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto
saattoi vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain
osaisi. Unto ei jäänyt huulenheitossa toiseksi.
Folke oli
päivätöissä Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja
kuljetti kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä
ja vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven
auki ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin
lempinimen ”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen
ohjelmistoon tuli yhä enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa
kappaleesta ”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei
jättänyt kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä
saakka Laila
Kinnunen oli
erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija
Merilä,
Paula
Koivuniemi ja
Jukka
Kuoppamäki.
Alpo
Ylitalo muistelee
Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi.
Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi
Virta esiintymässä.
Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye.
Virta oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä
ja hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle
säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja
Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko
Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli
kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo
Ylitalo lupasi
orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit
Unton eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen.
Unto rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”.
Virta aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla
oikein painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois
kyydistä”. Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa
normaalisti ja kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin
kappaleisiin ei otettu nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin
”vanhasta muistista”. Virta ei kommentoinut mitenkään
orkesterin onnistumista, vaan jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua
Virta meni näyttämöverhojen taakse yksin istumaan eikä
kommentoinut mitään. Toisen ”hukin” bändi aloitti Virran
suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi oikein vauhtiin ja Unto
soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki saattoivat huomata, että
Virta piti ”meiningistä”.
Vuosina 1965-69 Unton
muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan. Alpo
Ylitalon yhtyessä
soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik
Hongell elektronihanuria
ja Holger
Moisio tenorisaksofonia.
Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja
Mikko
Haavisto venttiilipasuunaa.
Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus
seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui
musiikilta, sanoo Alpo
Ylitalo.
Monet
vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät
tuolloisesta Alpo
Ylitalon yhtyeestä
tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli
monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja
säveltäjä.
Kalajokisen laulajan Pekka
Himangan kanssa
yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama
Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto
muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977
fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.
Taiteilijana
ja opettajana
Sävellys-
ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan
kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959
nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990
Hyväntuulen jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200
erityyppistä teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia
harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja.
Viihdemusiikin puolella Unskin pidetyin sävellys lienee
Kalajoki-valssi, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969.
Harmonikanopettajan työkausi ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja
Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto 1978-87. Lisänä vielä runsas
määrä yksityisoppilaita.
Unto
Jutila osallistui
esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään
harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon
harmonikkaviikoilla. Unto
Jutila toimi
Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85
ja Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.
Unto
Jutilan kansainväliset
kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset
yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin
harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä
taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa,
Baltian maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice
Vittenetin kanssa toi musette-musiikin ohjelmistoon.
Unto
Jutila levytti
kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen
visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto
Jutila oli
hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin
suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita
suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren
ehdottomuudesta.
Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta
taitelijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla.
Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen
harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen
harmonikkamusiikkiin tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli
musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli
ollut kaiken aikaa taustalla.
Unto
Jutilan elämän
loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti
huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä
eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla
5.3.1992 aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä
näyttely omistettuna Unto Jutilalle.
Kalajoki-valssi
https://www.youtube.com/watch?v=oMOzIvAb_os
Ilta Marseilessa ( soittolista sisältää 12 Unto Jutilan kappaletta)
https://www.youtube.com/watch?v=EgfqYlOtF5w&list=OLAK5uy_lFMtsaPhYCOS2aU4BJxdJS2ng0coVuD20
TO 13.07.2023 Taidenäyttelyni kertoo totuuden Suomen historiasta vuodesta 1323 aina nykypäivään asti
https://kalajokinen.blogspot.com/2023/07/to-13072023-taidenayttelyni-kertoo.html
Taidenäyttelyni täydentyy koko ajan näillä taitavien taiteilijoiden tekemillä muotokuvapiirroksilla rikollisista, joita yhteiskunta suojelee. Taidenäyttelyni kertoo jälkipolville totuuden Raution, Kalajoen ja Suomen historiasta.
SU 12.11.2023 Taidenäyttelyni esittelee ”Kirotun salaisuuden”
https://kalajokinen.blogspot.com/2023/11/su-12112023-taidenayttelyni-esittelee.html
Kahvit voimme juoda pienen pyöreän pöydän äärellä. Minä arvostan kovasti käsitöitä kuten kuvasta näkyy. Samalla voin esitellä vierailijoille taidenäyttelyäni ja jutella kynttilän rauhoittavassa tunnelmassa. Pöydällä kutsuvieraskirja.
Luonnollisesti voimme juoda myös tervetuliasmaljan. Tässä karjalaisessa esineessä on pienet lasit, joista voidaan nauttia tervetuliasmaljat. Olen saanut tämän lahjan PKO:sta lahjaksi suoritettuani Liikkeenjohdollisen tavaratalokoulutuksen. Sen jälkeen siirryin takasin Imatralle tavaratalojenjohtajaksi.
Jos vierailija haluaa nauttia olutta niin voin tarjota sitä Harald-mukeista, jotka RPKK:n YIM-luokan ja O3M-luokan oppilaat ovat ostaneet minulle lahjaksi ja kiitokseksi opetustyöstä.
RPKK:n yrittäjäkurssilaiset valitsivat minut aikanaan kurssin parhaaksi opettajaksi.
Olen pahoillani siitä, että taidenäyttely ei ole avoinna kaikille, vaan harvoille ja valituille. Taidenäyttely on asunnossa, mikä on tämän hetkinen kotini. Se näkyy myös vuoteella olevista villasukista, joita käytän yösukkina. Yösukat auttavat nukkumaan paremmin ja estävät nuhaisen olen tulemista nukkuessa. Lisäksi minulla on vuoteellani ihana torkkupeitto, mikä takaa hyvät päivännokoset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti