PE 03.05.2024 Antti Santaholma oli merkittävä liikemies

 

                     Antti Santaholma ja Santaholman konttori. Maalaus taiteilija Markku Hakola

Santaholman konttorin pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Antti Santaholma

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867, Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Antti Santaholma ja viisi hänen poikaansa Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari pitivät 6.4.1903 kokousta Oulussa ja päättivät perustaa osakeyhtiön Santaholma Oy.

Tätä päätöstä oli edeltänyt yritteliäs ja yhä uusille aloille laajentunut liiketoiminta, jonka Antti Santaholma oli nuorena talollisen poikana aloittanut 1860-luvulla ja johon hänen kaikki poikansa olivat vuorollaan iän karttuessa tulleet mukaan.

Antti Santaholma on liikkeen varsinainen perustaja, mutta jo hänen isänsä maanviljelijä Juho Pahikkala oli melko huomattava kauppamies. Isänsä apulaisena Anttikin perehtyi kaupankäyntiin. Kauppa oli pääasiassa viljan, voin, potaskan ja tervan ostoa sekä nahkain, suolan, raudan ja muiden maanviljelijäin tarvikkeiden myyntiä. Monesti kaupankäynti oli vaihtokauppaa. Antti kuljetti tervaa ja voita aina Pietariin saakka ja osti sieltä mm. jauhoja. Ruotsiin myytiin ruista ja potaskaa sekä ostettiin suolaa. Kun Antti sitten aloitti itsenäiset yrityksensä, hän saattoi lainata alkupääomaa isältään ja vielä varsin myöhään rahoittaa uusia hankkeita tämän lainaamilla varoilla. Opittuaan pastori Alceniuksela lukemisen ja laskemisen taidon hän toimi kauppa-apulaisena Kalajoella ja perusti oman kauppakartanon Kalajoen markkinapaikalle. Kauppansa yhteyteen hän rakensi nahkatehtaan, jossa valmistettiin vuotia. Antti osti myös Sandholm nimisen maatilan, jonka mukaan hän otti uuden sukunimenkin.

Suuret nälkävuodet

Antti Santaholman liikemiesuran alkuun sattui nälkävuosien varjo. Syksyllä 1863 halla vei viljan. Myös vuonna 1865 halla vei uudelleen viljan. Vuonna 1866 talvi oli ankara ja runsasluminen. Kesäkuussa tuli lämmintä ja vesisateita. Lumi suli äkkiä ja vesi nousi tavattomalla voimalla Kalajoessa. Tulva vei Rahkon, Suvannon, Salmin ja Naatuksen myllyt. Eläinten ruuasta tuli kova pula. Kalajoella kuoli ihmisiä ja eläimiä suuria määriä. Joka sunnuntai haudattiin 20-25 vainajaa. Toukokuussa 1866 Antti ja hänen toverinsa Joonas Merenoja päättivät lähteä ostamaan viljaa hevosella Pietarista saatuaan J.V. Snellmanilta tarpeelliset valtuudet, kaupungit ohittaen, he toivat suoraan Kalajoen satamaan laivoilla viljaa. Nälkävuodet jatkuivat vielä 1867. Antti Santaholma ja Joonas Merenoja toivat tuonakin vuonna viljaa Pietarista. Viljan Antti Santaholma jauhatti ostamissaan Saukon ja Siltakosken vesimyllyissä jauhoksi. Hän harjoitti seuraavina vuosina laajaa terva- ja viljakauppaa ja kävi itse solmimassa kauppasuhteita Lyypekissä. Tervaa tuotiin Kalajoelle talvikelien aikana suuret määrät ylämaista. Terva sijoitettiin makasiineihin ja lastattiin ulkomaille myytäväksi. Kuljetus tapahtui ulkomaisilla laivoilla. Antti hankki myös Oulusta tervahovilla paikan 1888. Hän ryhtyi ostelemaan metsiä Kalajoen latvoilta ja sahautti tukit omissa vesisahoissaan.

Kalaja-laiva

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Parkkilaiva ”Kalaja” aloitti toimintansa vieden ensilastinaan lankkuja ja tuoden suolalastin. Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxsta kauhistuttavan sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885. Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakstöm hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Tervakaupan lakattua Antti Santaholma oivalsi, että Kalajoen tummasta graniitista voisi tulla hyvä vientitavara. Vuodesta 1890 hän alkoi viedä kiveä Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1904 hän perusti kivihiomon ja sen jälkeen kiveä vietiin jalostettunakin. Kivihiomo toimi vuoteen 1918 saakka.

Santaholma Oy

Yhdessä viiden poikansa kanssa Antti Santaholma muodosti liikkeestään perheyhtiö A. Santaholma Oy:n, joka vuodesta 1903 omisti sahan Kalajoella, vuodesta 1915 sahan Haukiputaalla, vuodesta 1934 Pirttiniemen sahan Raahessa sekä vuodesta 1905 Pohjois-Suomen ensimmäisen puuhiomon Pyhäjoella. Antti Santaholma lahjoitti Kalajoen kirkkoon 24-äänikertaiset urut, jotka tuhoutuivat kirkon palossa 1930. Äitinsä syntymätalon Rahkolan Antti Santaholma lahjoitti kunnalle, joka rakennutti sinne 1920 kunnalliskodin. Luonteeltaan Antti Santaholma oli vähäpuheinen ja vaatimaton.
Oskari Santaholma kävi muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota ja sen jälkeen Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän kävi opintomatkalla Englannissa vuonna 1901. Hän toimi aluksi perheyrityksessä konttoripäällikön ja 1924 hänestä tuli Santaholma Oy:n toimitusjohtaja.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909-1913 sahattiin vuosittain 130 000 – 330 000 tukkia. Työvoiman määrä vaihteli 75:stä 134 henkeen. Santaholma Oy oli Kalajoen ylivoimaisesti suurin työnantaja. Työvoiman puute ja liikennerajoitukset johtivat vuosina 1916-1918 seisokkeihin. Jokisuun saha käynnistyi uudelleen 1919. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahan toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996.

Santaholma Oy:n konkurssi

Vakaan markan politiikka johti Suomessa siihen, että markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Päätös asiasta tehtiin Esko Ahon hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa 14.10.1993 ja koko hallituksen osalta 22.10.1993. Silloin hyväksyttiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa määriteltiin ylikapasiteetin poistaminen. Santaholma Oy kuului alalta poistettavien listalle. Kalajoen kunta oli merkittävä osakas Santaholma Oy:ssä. Kalajoen kunta olisi voinut pelastaa Santaholma Oy:n, mutta kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski näki asian toisin.

Kalajoen graniitin louhinta

Antti Santaholma käynnisti Kalajoen graniittikaupan. Ulkomaankauppaan ulottunut teollisuudenhaara Kalajoella oli graniitin louhinta. Sen aloitti Antti Santaholma, ja myöhemmin mukaan tulivat kilpailuun Veljekset Friis sekä eräät skotlantilaiset yrittäjät. Alkusysäyksen tuotannolle antoi erään skottikauppiaan kirje kauppakumppanilleen Antti Santaholmalle 1.10.1888. Hän kirjoitti näin: ”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä ja louhosten omistajista jotka hankkivat erilaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Vastauksessaan 11.10. Santaholma kertoi jo postittaneensa näytteet kotiseudullaan runsaina esiintyvistä graniittikivistä ja jatkoi:
”Tälle tavaralle ei meidän seudullamme ole vielä tarjoutunut mitään kauppaa, mutta mikäli KH havaitsee näytekivien sopivaksi ja miellyttäväksi, niin olen halukas aloittamaan kivikaupan, KH suvainnee ilmoittaa minulle, kuinka suuri määrä ja missä koossa graniittikiviä pitäisi toimittaa ja mihin hintaan Kalajoen tai Raahen lastauspaikalla. Huonon sataman vuoksi ei täällä voida lastata suurempia kuin kuunareita, vaan suuremmat laivat on lastattava Raahessa. - Kiviä ei voida täällä kuljettaa laustauspaikalle muuta kuin talvella, joten kivikauppa pitäisi alkaa kiireimmiten”.

Kalajoen rantakalliosta otetut näytteet saivat osakseen suurta kiinnostusta Aberdenissa Skotlannissa, Maaliskuussa 1890 aloitettiin louhinta, ja ensimmäinen laivalasti kiveä lähti matkaan kesäkuussa tanskalaisen kuunarin Concordian viemänä. Lastina oli 124 lohkaretta, tilavuudeltaan lähes 1379 kuutiojalkaan.

Kivet oli lohkottu Mustosen maalta Etelänkylästä. Isäntä oli luvannut kivet ilmaiseksi, saivatpa louhijat vielä kortteerinkin Mustoselta, Louhijat olivat Oulusta, mukana oli myös Kalajoen miehiä. Työ tehtiin urakalla, aluksi 50 sittemmin 75 pennillä kuutiojalka. Työt aloitettiin maaliskuussa, huhtikuussa oli miehiä töissä 25. Tuloksia ei tahtonut tulla, jonka vuoksi työhän pian kyllästyttiin. Töiden vaikeutta kuvaa Santaholman kuvaus loppukesästä 1890:

”Kivi miehen laua ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsipuomain kans päivän tekevät työtä  ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikassa kuin aamulla työhän ruvetesa jos olis kettinki niin kansipelillä kävis muutamassa minuutissa se työ josa nyt on kesän pitkään menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen.”

Kettinkejä tosin saatiin, mutta kiven kuljetus 7 km päähän lastauspaikalle oli vaivalloista. Venekuljetuksista pian luovuttiin ja köyvet rahdattiin etupäässä talvisaikaan, Louhintapaikkoja etsittiin muitakin mm. Merijärven tien varrelta, mutta tuloksetta. Sen sijaan Haapakankaalta 9 km päässä lastauspaikalta kiveä löytyi, ja louhinta alkoi siellä. Vihdoin löydettiin Passin kalliot läheltä lastauspaikkaa. Nämä kalliot Santaholma osti itselleen. Louhinta jatkui vaihtelevassa määrin kaikissa kolmessa paikassa. Suurimmat lohkareet olivat 2-3 m pitkiä, 2 metriä leveitä ja paksuja, Ostajana oli aluksi Garden % CO, sittemmin Stewart ja CO, jonka kanssa kauppakumppanuus jatkui 1. maailmansodan alkuun saakka. Myyntialuetta pyrittiin laajentamaan Lontooseen, Irlantiin ja Pietariin mm. rakennuskiveksi, mihin tarkoitukseen se oli liian kovaa. Siksi Kalajoen graniitti soveltui parhaiten hautakiveksi. Muun muassa Newcastlen hautausmaalla sanotaan olevan monta sataa Kalajoen graniitista valmistettua hautakiveä.

Kivien kuljetuksessa käytettiin aluksi tanskalaisia kuunareita. Lastauspaikan mataluuden vuoksi laivat seisoivat Kalajoen suussa, ja kivet vietiin niihin proomuilla, Päivässä lastattiin keskimäärin 200 tonnia kiveä. Purjelaivoista siirryttiin v. 1894 höyrylaivoihin, jolloin lasit suurenivät. Tulliselvitys tehtiin Raahessa. Santaholman graniitin vienti oli v. 1890 -1914 noin 10 000 tonnia. Kun kauppa oli menestyksellistä eivät Etelänkylän talonpojat enää suostuneet antamaan kiveä ilmaiseksi. Kilpailijoina mukaan tulivat Veljekset Friis v. 1895. Kilpailun seurauksena palkat kohosivat. Friisien vienti suuntautui Aberdeniin, ja laivaus keskittyi vuosiin 1895-97. Vuonna 1896 tuli mukaan vielä kokkolalainen John W. Hagan ja muutaman vuoden kuluttua skotlantilaiset. Syttyi suoranainen graniittisota. Louhinta jatkui maailmansodan syttymiseen saakka v. 1914.

KALAJOEN GRANIITTI

Santaholman kivihiomon työläisiä

Charles Ludwig kirjoitti 1.10.1888 Aberdeenistä:

”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä tai louhosten omistajista, jotka hankkivat sellaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Muutamassa päivässä Antti Santaholma ehti keksiä, että Kalajoen matalat kalliot tarjosivat vientimahdollisuuden. Hän onnistui löytämään kiven, joka tuli suosituksi Aberdeenissa, sai Skotlannin ja Englannin markkinoilla hyvän nimen, koristi siellä pian satoja hautoja ja herätti tunnetuksi tultuaan suomalaistenkin geologien ihailua.

Alku oli tosin vaivalloista. Oikean laadun etsimiseen kului paljon aikaa. Monien vaiheiden jälkeen siniharmaa graniitti osoittautui sopivaksi. Kesäkuussa 1890 tanskalainen kuunari Concordia vei ensimmäisen lastin, 124 lohkaretta, Kalajoen graniittia maailmanmarkkinoille.

Concordian lastia varten työt pantiin alulle maaliskuussa 1890. Ensimmäinen louhos avattiin Mustosen talon maalla Etelänkylässä, lähellä Saukonkoskea. Tästä kalliosta, jota kuului myös Heikkilän talolle, tuli tärkein louhospaikka.

Mustonen luovutti kallionsa louhittavaksi ilmaiseksi ja lupasi vielä kortteerin kivimiehille. Miehiä tuli Oulusta, mutta myös Kalajoella oli monia, jotka lähtivät mukaan kivityöhön. Toukokuun alussa 50 kiveä oli jo valmiina ja kuukautta myöhemmin satakunta. Kesä- ja heinäkuussa oli työssä noin 30 miestä.

Kalajoen graniitti oli tavallista kovempaa porata ja työ oli suuren vaivan takana. Alussa ei ollut edes kettinkejä käytössä. Antti Santaholman mukaan:

”Kivi miehet lauma ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsi puomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa (?) ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikasa kun aamulla työhön ruvetesa jos olis kettingi niin kanspelillä kävis muutamasa minuutisa se työ josa nyt on kesän pitkän menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen –”.

Kettinkien lisäksi myöhemmin saatiin myös nostokraana. Raskaiden lohkareiden kuljetus oli työlästä ja lastauspaikalle matkaa noin 7 km.

Louhinta aloitettiin Mustosen ja Heikkilän lisäksi myös Haapakankaalla ja Passin kallioilla. Erityisen innokkaasti louhittiin vuonna 1894. Kaikki graniitti, mikä Santaholman - ja myöhemmin myös muiden, kuten Veljekset Friisin ja kokkolalaisen John W. Haganin - toimesta laivattiin Kalajoelta Skotlantiin, louhittiin näistä kallioista. Etelänkylän talonpojat eivät suostuneet myymään kallioitaan, joten ajan myötä kilpailusta tuli jopa sangen kiivasta.

Mustosen ja Heikkilän maalla olevan graniitin laatu oli kovaa ja jokseenkin tiheärakeista. Kalliomuodostuman pohjoislaidalla kivi oli hienorakeista ja melkein mustaa, eteläsuuntaan sen rakenne alkoi muuttua harvempirakeiseksi ja väriltään siniharmaaseen vivahtavaksi. Vielä etelämpänä väri oli vaalean harmaata ja isorakeista. Juovat kulkivat luoteeseen.

Joistain louhimisen kannalta epäedullisista ominaisuuksista huolimatta kiven katsottiin olevan yksi Suomen hienoimmista monumenttikivilajeista, koska siinä oli hiottaessa esiin tuleva voimakas kiilto ja syvä, hillitty väri. Kun Juhani ja Olli Santaholma myöhemmin kävivät Newcastlen hautausmaalla, he löysivät sieltä monta sataa Kalajoen graniitista tehtyä kiveä.

Sivert Santaholman mukaan Santaholman toimesta laivattiin vuosina 1890-1914 kaikkiaan noin 10 000 tonnia graniittia. Laivoista mainittakoon Aberdeenilaisen W. Leslien omistama Goval, joka kapteeni D. Cameronin johtamana ilmestyi säännöllisesti Kalajoen redille lastaamaan ja kuului lopulta oleellisena osana Kalajoen kesäkuvaan.

Graniittikaupassa harmillisena koettu seikka oli se, että Santaholman toimittamaa Kalajoen graniittia myytiin Skotlannissa nimellä ”Russian granite”. Yrityksistään huolimatta Santaholmat eivät onnistuneet muuttamaan nimitystä.

Santaholma perusti myös oman kivihiomon, jossa päästiin työhön vuonna 1903. Toiveena olivat Venäjälle aukeavat suuret markkinat, mutta olojen käytyä Pietarissa levottomiksi suunnitelmista oli luovuttava. Muukin ulkomaankauppa osoittautui yhtä vaikeaksi, ja lopulta hiomo toimitti hautakiviä ainoastaan kotimaan markkinoilla. Toiminta-aikanaan Kalajoen kivihiomo käytti valmistamiinsa hautakiviin noin 1000 tonnia graniittia.

Kalajoen graniitin vienti päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Myös Santaholman kivihiomon toiminta loppui vuonna 1917.

Viljaa Pietarista

Kalajoellakin vallitsi suurten nälkävuosien´1862-1868 aikana todellinen nälänhätä. Kalajokisten onneksi Kalajoelta käsin harjoitettiin varsin laajaa kauppaa aina ulkomaita myöten. Vanha kalajokinen talonpoikaispurjehdus virisi 1840-luvulta lähtien maalaistarvikekaupan vapauttamisen jälkeen. Kauppahenkiset talonpojat, ”hämemiehet” veivät sisämaahan kotona valmistettuja käsityötuotteita ja toivat kotiin pellavia ym. Kaupankäynti vilkastui, kun vuonna 1859 kauppa maaseudulla sallittiin. Kalajokisten omistuksessa oli 1860-luvun alussa kaksi alusta ”Liukas” ja ”Anny”, jotka purjehtivat Suomenlahdella ja Pohjanlahdelle ja tekivät kauppamatkoja Pietariin ja Ruotsin kaupunkeihin saakka, Näillä kauppasuhteilla oli nälkävuosina suuri merkitys Kalajoen väestölle.

Talvi 1866-66 oli ollut Kalajoella ankara ja runsasluminen. Kevät oli pitkä, kunnes lumet sitten äkkiä sulivat lämpimien säiden ja runsaiden sateiden tultua kesäkuun alussa. Vesi nousi suurella voimalla Kalajoessa ja nostatti tulvat, jotka veivät Kalajoessa olleet Rahkon, Suvannon, Salmun ja Naatuksen myllyt. Ihmisiä ja eläimiä kuoli paljon. Yhtenä sunnuntaina sanottiin haudatun 20-25 vainajaa, Kauppapurjehdusta harrastaneet talonpojat Antti Santaholma ja Jonas Merenoja ryhtyivät välittömästi toimiin viljalastien saamiseksi Pietarista suoraan Kalajoelle tarvitsematta käydä tullauttamassa lastia Raahessa. Toukokuussa 1866 he lähtivät hakemaan viljaa ja kävivät valtionvaraintoimituskunnan päällikön J.W. Snellmanin luona, selostivat kotiseutunsa hätää ja pyysivät lupaa tuoda laivalastinsa suoraan Kalajoelle. Tämä anomus jätettiin 29.5.19866 ja senaatti myönsi luvan jo 30.5. Lastia purettaessa Kalajoella oli mukana Raahen tullimies, jonka lastin tuojat itse kustansivat. Vielä viimeisenäkin hätävuonna Antti Santaholma ja Jonas Merenoja toivat apua Pietarista. Vielä vuoden 1892 kadon aikana Antti Santaholman apunsa oli tuntuva. Yhdessä laivalastissa oli 15 000 – 18 000 kiloa jyviä tai jauhoja. Tällaisen avun täytyi olla erittäin merkittävä noina puutteen ja hädän vuosina.

Katovuodet antoivat sysäyksen kaikenlaiselle valitustyölle. Ihminen itsekin kykenee vaikuttamaan omaan tilaansa. Käsiteollisuuden merkitys maatalouden pönkittäjänä ja varsin rahatulojen antajana kasvoi. Kuolleisuus oli suurin v. 1868. Suurimmat kuolleisuusluvut saavutettiin Sievissä ja Rautiossa, ensiksi mainitussa peräti 16,5 % väestöstä.

Kalajoen ja Raution talouselämä pohjautui 1800-luvun loppupuolella lähes täydellisesti maa- ja karjatalouteen. Karjatalouden osuus lisääntyi koko ajan, katovuosien opetuksen tuloksena. Valistustyössä oli maatalousnäyttelyn osuus merkittävä. Herätys näihin oli satu Pietarin suuresta maatalousnäyttelystä syksyllä 1860, jolloin kalajokiset Klas ja Leonard Helander palkittiin pronssitäistä oikein kirjallisella kiitoksella. Kalajoen ”talouskunta” järjesti v. 1870 maatalousnäyttelyn. Kalajoki järjesti toisen maatalousnäyttelyn v. 1880. Näyttelypaikkana oli maakauppias Jaakko Friisin talo. Kalajoki oli ensimmäisten paikkakuntien joukossa koko läänissä synnyttämässä nykyaikaisia maalaisseuroja, jonkalainen Kalajoelle perustettiin v. 1900.

PE 03.05.2024 Tukkijoella – Siiponjoella!

Taiteilija Heimo Sovan maalaus – Tukkijoella. Maalaus Erkki Ahon taidenäyttelyssä.

Kirjailija Teuvo Pakkala

Kirjailija Teuvo Pakkala tuli aikanaan Friisin Konepajalle Kalajoelle ja toimi kirjurina ja myyntiedustajana

Katso Juhani Pohjanpalo

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhani_Pohjanpalo

Suomen kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on Tukkijoella-näytelmä. Kalajoen Siiponjoen uitot Tukkijoella näytelmän pohjana. Harva tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija Teuvo Pakkala oli mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia näytelmäänsä. Joensuun talo Rahjassa oli Teuvo Pakkalan majapaikkana.

TUKKIJOELLA, (lauluja) Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo v.1951

https://www.youtube.com/watch?v=EgSzQK7TUQw

Tukkijoella elokuva vuodelta 1951

https://areena.yle.fi/1-211688

Tukkijoella elokuva vuodelta1928

http://www.elonet.fi/fi/elokuva/117424

Mykkä valo: Tukkijoella

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/09/mykka-valo-tukkijoella

Kansankomedia kahdet kasvot - menestys ja maineen menetys

http://www.parkkinen.org/pakkala.html

Kansallisromantiikkaa

Tukkijoella on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Merikannon nostalgiset melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet, suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset, joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa. Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä, jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.

Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.

Näytelmän laulut ovat sanoittaneet Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota (1928, 1937, 1951).

Näytelmän synty

Teuvo Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä "Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä olen istunut, että tuoli kuumana."

Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".

Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.

Bergbom alkoi ohjata

Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.

Bergbom ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto Manniselle 13.10.1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi.

Menestyksen salaisuus

Sata vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.

Kolmesti filmattu

Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä.

Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.

Teuvo Pakkalan elämänvaiheet

Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H. Kivioja, kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan opetuksista laajat muistiinpanot.

Lähdeaineistot
Kirjailijat Oulussa, Oulun maakunta-arkisto
Wikipedia Vapaa tietosanakirja:
Teuvo Pakkala

TO 02.05.2024 Juhani Antero Pohjanpalo – tehtailija

Muotokuvapiirros Juhani Pohjanpalosta on taitelija Tanja Luukkosen tekemä.

Juhani Antero Pohjanpalo oli insinööri ja tehtailija, joka syntyi Kalajoella 24.4.1866 ja kuoli 1.6.1931 Pietarsaaressa. Juhani Pohjanpalo oli lukkari Johan Friisin ( myöhemmin Pohjanpalo) ja Katariina Margareetta (Kaisa) Iso-Pöntion lapsi. Juhani Pohjanpalo varttui Kalajoella, jossa hänen isänsä Johan Friis oli lukkari sekä harjoitti myös liiketoimintaa. Alkeisopetuksen hän sai ykstyisessä koulussa ja 11-vuotiaasta saakka hän loma-aikoina harjoitteli messinkivalajan pajassa, jotka työt kiinnostivat häntä oppikoulua enemmän. Hän pääsi oppilaaksi Helanderin metallipajaan, jossa sitten työskenteli muutamia vuosia. Käytyään Oulun kauppakoulun 1884 hän perusti 17-vuotiaana Kalajoella oman metallipajayrityksen.

Pian hän sai kumppanikseen Tuomas-veljensä, jonka kanssa hän 1885 vahvisti yrityksen toiminimeksi Weljekset Friis. Vuonna 1886 hän perusti Kalajoelle tiilitehtaan. Veljesten yrityksessä vaikutti myös isä Johan Friis ja ennen pitkää yritykseen liittyi myös Matti-veli. Liikettä laajennettiin vähitellen, kunnes ulkomaisen kilpailun kasvaessa siihen yhdistettiin myös rautavalimo. Seuraavan laajennuksen tuhosi tuli, mutta veljekset uurastivat nopeasti uuden pajan, jossa 1993 työskenteli 40 miestä. Kasvua hillitsi suoran rautatieyhteyden puute. Yritys perusti uuden konepajan Kokkolaan Ykspihlajaan, jossa oli rautatieyhteyksien lisäksi satama.

Juhani Pohjanpalo siirtyi uuden konepajan johtoon. Tuomas Pohjanpalon muutettua Yksipihlajaan 189 Juhani Pohjanpalo sai keskittyä tekniseen johtamiseen. Tehtaassa valmistettiin höyrypursia, pannuja, kirkonkelloja, tervauuneja, lämmityslaitoksia ja rautatievaunuja. Liike omisti useita patentteja terva- ja metalliteollisuuden sekä meijeri- ja maatalouslaitteiden alalla. Kalajoella konepajan yhteydessä toimi pari vuotta ammatillinen koulu, jossa myös Juhani Pohjanpalo toimi opettajana. Hän perusti Kalajoelle myös yksityisen tytöille tarkoitetun kansakoulun.

Perheyhtymään perustettiin Suomen köysitehdas 1901, siihen liittyvä kookosmattokutomo 1908 ja laivatelakka 1910, jotka myös toimivat Ykspihlajassa. Toiminimi monipuolisti tuotantoaan; se harjoitti maataloutta ja sille perustettiin myös rautakauppa, höyrymylly, tiilitehdas sekä graniittilouhimo (Pohjanmaan myllynkivitehdas), jonka tuotteet suunnattiin lähinnä vientiin Englantiin. Köysitehdas, jonka rakennukset olivat laajuudeltaan pohjoismaiden  suurimpia tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Friis-nimi säilyi yritysten nimissä, vaikka omistajat suomensivat sukunimensä Pohjapaloksi Snellmanin päivänä 1906.

Pohjanpalot alkoivat valmistaa myös vene- ja muita moottoreita erityisesti Venäjän markkinoita silmällä pitäen. Tuotantohaaran otti johtaakseen Juhani Pohjanpalo. Yritykset kärsivät vaihtelevissa olosuhteissa myös takaiskuja ja 1913 emoyhtiön omaisuus piti luovuttaa velkojille. Veljekset perustivat seuraavana vuonna uuden osakeyhtiön, minkä jälkeen Yksipihlajaan rakennettiin uusi konepaja sekä rauta- ja pronssivalimo. Vuonna 1914 Juhani Pohjanpalo oli perustamassa myös Pohjanmaan Insinööritoimistoa ja oli suunnittelemassa sahalaitoksia, myllyjä ja maalitehtaita. Vuonna 1928 Friisin Ykspihlajan tehdasrakennukset tuhoutuivat tulipalossa, mutta tien toiselle puolelle rakennettiin kohta uudet tuotantotilat.

Juhani Pohjanpalo osallistui Tuomas-veljensä rinnalla kaikkiin suomalaisuusaatetta tukeviin rientoihin Keski-Pohjanmaalla. Hän oli Kokkolan Suomalaiset-yhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja joitakin jaksoja. Suomalaisten suurissa hankeissa hän oli perustamassa Kokkolan yhteiskoulua, emäntäkoulua, Keski-pohjanmaan maanviljelysseuraa (1903), Keski-Pohjanmaan osuuskauppaa, Keski-Pohjanmaan kirjakauppaa (1908) ja Kokkola-lehteä kirjapainoineen. Hän ajoi pontevasti Kokkolan suomalaisen kansakoulun kunnallistamista. Hän oli mukana muutaman vuoden toimineen Keski-Pohjanmaan säästöpankin toiminnassa, samoin Maanwiljelys ja teollisuuspankin Kokkolan toimipisteen sekä Kansallis-Osake-Pankin Kokkolan konttorin perustamisessa.

Kokkolan kaupunginvaltuustossa hän oli 1925-33. Kaupungin rahatoimikamarissa hän oli 1913 ja valittiin myös Kokkolan ensimmäiseen kaupunginhallitukseen 1930. Seurakunnalliseen elämään hän osallistui Kokkolan kirkkoneuvostossa ja – valtuustossa sekä kuului myös seurakuntatalon rakentamiseksi 1929 asetettuun komiteaan. Hän oli perustamassa kokoomuspuolueen Kokkolan yhdistystä ja oli sen aktiivisimpiä jäseniä, mutta hänestä tuli myös äärioikeistolaisen Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen kannattaja. Juhani Pohjanpaloa pidettiin Kokkolan suomalaisten omatuntona.

Vaikka hän oli Tuomas-veljeään kiivasluonteisempi oli hän kuitenkin helposti leppyvä, oikeudemukainen ja kunniallinen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhdeksän lasta, joista Vieno tytär avioitui kirjailija Veikko Antero Koskenniemen kanssa. Juhani Pohjanpalon puoliso oli Hilma Amanda Pahikkala, joka kuoli Kokkolassa 5.5.1944. Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika Pahikkala ja Susanna Amanda Ollintytär Helander.

Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keski-Pohjalaisia elämäkertoja ISBn 951-97331-0-8

Friisien konepaja

Helanderien työtä metallialalla jatkoi v. 1885 Kalajoelle perustettu ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Juhani aloitti uransa jo koulupoikana työskennellen loma-aikoina Leonard Helanderin verstaalla. Käytyään Oulun kauppakoulun hän 17-vuotiaana aloitti oman liikkeen Kalajoella ja sai pian avukseen kauppa-alalla toimineen veljensä Tuomaan. Yhdessä he sitten lokakuussa 1885 perustivat edellä mainitun toiminimen. Friisien konepaja herätti näin henkiin taantumassa olevan valuteollisuuden. Poikien tukena ja apuna oli myös isä-lukkari Johan Friis, joka näytti olevan ehkä enemmänkin kiinnostunut liiketoiminnasta kuin varsinaisesta lukkarin ammatistaan. Saatuaan ”kivulloisuutensa vuoksi” v. 1881 apulaisen kiertokoulun pitoon hänellä oli enemmän kuin ennen aikaan liiketoimilleen, Vuonna 1888 liittyi myös lukkarin nuorin poika Matti yritykseen tullen sen kolmanneksi osakkaaksi.

Friisien pajan pinta-ala oli 25 neliötä. Siinä oli ahjo, messingin sulatusuuni ja pari ruuvipihtiä. Kun konevoima tuli käyttöön siirrettiin paja läheiseen rakennukseen. Siihen sijoitettiin neljä viilauspenkkiä sisältävä viilaushuone, jossa oli yksi sorvi. Konehuoneessa työskenteli 8 hv, höyrykone. Pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttilänjalkoja ja – kruunuja, keittiöhuhmareita, lukkoja, kahvoja tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita eli paljolti samaa mitä Helanderitkin olivat tehneet. Erikoisuuksiakin oli, kuten maanmittauskoneet, asteikot ym. instrumentit. Markkina-alueena oli koko maa, ja harvat olivat ne markkinat, joilla Kalajoen metalliteollisuustuotteita ei ollut myytävänä. Mutta liikennevälineiden parantuessa kilpailu koveni. Siksi tuotevalikoimaa laajennettiin ja alettiin valmistaa raudasta erilaisia tarve-esineitä, patoja, kannuja, painoja, hautaristejä jne. Mutta ennen kuin rautavalimo oli saatu täysin valmiiksi, se paloi, Tuotantoa oli ehditty harjoittaa parisen kuukautta. Vahingot olivat 10 000 mk ja koska kaikki oli vakuuttamatonta, isku oli ankara.

Mutta toimintaa päätettiin jatkaa. Aluksi toimittiin vuokrahuoneissa ja käynnistettiin maanhankinta uutta tehdasta varten. Äänestyksen jälkeen Kalajoen kirkonkokous vuokrasi v. 1890 Friisien rautavalimoa varten lukkarinpuustellin maasta vajaan kahden tynnyrinalan maa-alueen. Vuokra-aika oli 50 vuotta. Tuomikapituli ei tätä päätöstä hyväksynyt, v. 1892 Friisit halusivat ostaa koko puustellin ja ehdottivat, että ostaisivat seurakunnalle lukkarinpuustellin jostakin muualta. Kiskonkokous suostui ottamaan vaihdossa vastaan Helanderin perillisten talon ja valitsi arviomiehet laskemaan välirahan suuruutta, Tämä hanke kuitenkin kaatui kirkonkokouksessa lokakuussa 1893. Lukkari Friis koetti ”lämmittää” seurakuntaa vaihdolla myönteiseksi tarjoamalla talven ajaksi kirkkoon rautakamiinat lämmittelylaitteiksi, joita kirkossa ei lainkaan ollut. Enemmistä torjui tämänkin tarjouksen.

Mutta Friisit eivät lannistuneet. Marraskuussa 1893 he olivat kirkonkokouksessa ehdotuksella, että lukkarinpuustellin naapurina olevan Jussilan maasta suoritettaisiin tilusvaihto ja lukkarinpuustellin maalla ollut tehdasalue tulisin näin Friisien omistukseen. Tähän kirkolliskokouksen enemmistö suostui, Senaatti kuitenkin kumosi päätöksen v. 1895. Friisit halusivat uusintakäsittelyä Kalajoen kirkonkokouksessa tässä kuitenkaan onnistumatta. Senaatin suostumuksella – Friisien ilmeisesti vedottua siihen – uusintakäsittely toteutui tammikuussa 1896 ja kirkonkokouksen enemmistö suostui mainittuun tilusvaihtoon lisäehdolla, että Friisit kustannuksellaan palovakuuttavat koko lukkarinpuustellin, mihin Friisit olivat alun perinkin tarjoutuneet. Näin Veljekset Friisin sinnikäs ja peräänantamaton taistelu tuotti toivotun tuloksen.

Itse asiassa näyttää siltä, että Friisit toimivat varsin mielivaltaisesti alusta alkaen. Paja sijaitsi alun perin lukkarinpuustellin tiloissa ja tuhoutui noin b. 1889-90. Koska teollisuuslaitos oli palonarka, ei seurakunta mielellään sen pitoa puustellissa hyväksynyt, ja sen vuoksi lupakysymys tuli mukaan, Friisit halusivat varmistaa toiminnan ja rakensivat uuden tehtaan heti ”samalla paikalle” jo vuoden sisällä, kuten historiikki kertoo. Siihen hankittiin uusi rautasorvi, porakone ja palkattiin vierastakin työvoimaa 4-5 henkeä. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä, ja tehtaan työalue oli laajuudeltaan 900 m2. Konepajasta oli tullut mittava tehdas. Friisit olivat siten saattaneet seurakunnan kiusallisen tosiasian eteen ja siten pakottivat kirkonkokouksen ja viime kädessä senaatinkin tahtoonsa.

Friisien teollisuuden pääsuunnaksi oli näin tullut rautateollisuus. Lukkari Friis oli seurakunnan luvalla ottanut puustellin maalla olevassa myllyssään käyttöön höyryvoiman v. 1883. Nyt 1890-luvulla valmistettiin Friisien valimossa jo höyrykoneita, tervauuneja, kirnuja, saha- ja myllynkoneita, höyrypuristimia jne. Tehtaan ripeän kasvuun vaikutti rautatien valmistuminen Ouluun. Täten tuli mahdolliseksi lähettää raskaitakin tuotteita kauas. Raaka-aineet tuotiin pääasiassa meritse Kalajoelle. Rautatien kaukaisuus oli kuitenkin ongelma. Rahtikustannukset olivat korkeat kuljetettaessa raskita tuotteita 38 km:n päähän Sievin asemalle. Tämä seikka pani tähyilemään parempaa sijoituspaikkaa tehtaalle, Tällainen löytyikin Ykspihlajasta, missä Friisien tuotanto alkoi v. 1895. Kalajoki jäi tuotannoltaan sivupisteen asemaan, ja tuotanto siellä lakkasi kokonaan v. 1911. Tähän mennessä Friisien tuotteet olivat saavuttaneet maanmainetta. Teollisuusnäyttelyssä Viipurissa 1887 ja Vaasassa 1893 ne voittivat palkintoja.

TO 02.05.2024 Jaakko Merenoja – valtiopäivämies

 

Muotokuvapiirros Jaakko Merenojasta. Taiteilija Tanja Luukkosen tekemä.

Merenojan vanhemmat olivat renki Jaakko Joonaanpoika Merenoja (sukunimi alun perin Torvi) ja Anna Ollintytär Ventelä, o.s. Ojala. Merenoja oli oppipoikana kalajokisen Olli Helander messinkivalimossa ja meni naimisiin tämän tyttären Lusiinan kanssa. Merenoja viljeli Kalajoen suurimpiin kuuluvaa taloa.

Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messikivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynntilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla. Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.

Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.

Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan.

Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku
J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku

Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

Vakuutustoiminnan historiaa Kalajoella

Kalajoen emäseurakunnan paloapuseuraa perustettaessa ja sääntöjen vahvistamisvaiheessa toimi ”asiamiehenä” Jaakko Merenoja 1860-luvun puolivälissä.

Leonard Helander oli paloapuseuran puheenjohtajana 1867-68

Vuonna 1863 kalajokiset ryhtyivät puuhaamaan pitäjäänsä kunnallista ( seurakunnallista) paloapuyhdistystä. Oulun maakonttori (lääninhallitus) on vahvistanut yhdistyksen perustamisen päätöksellään numero 480, joka on annettu 29. syyskuuta 1865. Tässä päätöksessä, jonka ovat allekirjoittaneet läänin silloinen kuvernööri (maaherra) Georg on Alftan ( maaherrana 1862-1873) ja lääninsihteeri Carl P. Flander, todetaan kalajokisten laatinen asiakirjan painoapuyhdistyksen perustamisesta 6. toukokuuta 1863. Yleisessä pitäjäkokouksessa se on hyväksytty 26. heinäkuuta 1863 ja kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan perustaminen on merkitty 9. helmikuuta 1865.

Merenojan talossa 26. toukokuuta 1863 pidetyssä kokouksessa ovat olleet mukana ainakin seuraavat kuusi miestä: Lauri Sorvari, Juho Myllylä, Antti Suanto (Suvanto), Olof Helander, Jakop Merenoja ja H.Wigrein. Perustetun yhdistyksen alkuperäisestä nimestä ei ole varmuutta, mutta ”Kalajoen Emäkirkon seurakunnan Palovakuutus Seuran” ”taustayhteisönä” on kuitenkin ollut seurakunta. Hyväksyttyjen Sääntöjen otsikkona on ”Kalajoen Emä-seurakunnan omituinen Palowakuutus-Asetus”, mikä selvästi osoittaa yhdistyksen syntyneen seurakunnan nimissä. Sääntöjen mukaan ”yhdyskuntan” (yhdistykseen) ovat kuuluneet ”kaikki seurakunnassa vakuuttavat ja vahinkoon apua maksavat”, joille luvattiin korvausta kolmeneljäsosaa vahingon arvosta. Myllyistä korvausta maksettiin vain puolet vahingosta ja riihiä ja niiden latoja sekä pajoja ei otettu vakuutukseen lainkaan. Myöskään irtaimistoa ei hyväksytty vakuutettavaksi.

Saunasta ei maksettu korvausta, mikäli palo oli saanut alkunsa sauna tulipesästä, jossa ei ollut ”holvia”. Sauna kuitenkin korvattiin, jos tulipalo oli alkanut muualta kuin saunasta. Saunojen piti olla vähintään 15 kyynärän (kyynärä = 59,4 senttiä, 15 kyynärää = noin yhdeksän metriä)päässä muista rakennuksista. Riihen ja pajojen tuli sijaita vähintään kuudenkymmenen kyynärän (35,6 metrin ) päässä muista rakennuksista, vaikka niitä ei hyväksyttykään vakuutettavaksi, Tällä määräyksellä on nimenomaan haluttu estää muiden rakennusten tuhoutuminen riihessä tai pajassa syttyneen tulipalon seurauksena, Saunassa ei sääntöjen mukaan saanut tehdä pellavan loukutustyötä.

Yhdistyksen ensimmäisten sääntöjen mukaan ennen vakuutuksen myöntämistä oli tehtävä ”wärteerinki” eli arvio ”ulos walituilta miehiltä”. Vakuutusta voitiin muuttaa, lisätä tai pienentää, myöhemmin vain uuden arvion perusteella.

Sääntöjen 9. pykälän mukaan seurakunnan kokouksessa oli valittava kolme arviomiestä, joista yhden piti olla ”kirjoittava” (kirjoitustaitoinen). Arviomiesten velvollisuutena oli ”alimmittain määrätä hinta niille omaisuuksille jotka yhteyskuntaa ( paloapuseuraan) tahtovat”.

”Kirjoitusmiehen” palkaksi oli säännöissä vahvistettu kolme markkaa päivältä ja muiden arviomiesten palaksi kaksi markkaa päivältä. Kirjoitusmies sai arviointimatkoillaa liikkua yksinään hevosellaan ( tai vuokrahevosella), mutta kahden muun arviomiehen oli kuljettava yhdessä samalla hevosella.

Jokaiseen kylään oli nimetty ruotimestari ”palotarkastaja” (kylän vanhin) saattoi vakuuttaa myöskin maksettavan palokorvauksen määrään, sillä ”Ruotimestarin tulee ilmoittaa jos wakuutetut huonerakennukset huonosti pidetään, ja että silloin semmoinen wähwennys wakuutus-summaan määrätään, kuin asian laita vaatii.”

Kalajoen paloapuseuran asiamiehenä on sääntöjen vahvistamisasiassa toiminut talokas Jaakko Merenoja. Oulussa asiaa on hoitaanut kämnerioikeuden tuomari J. Fr. Borg, joka on 7. lokakuuta 1865 lähettänyt Jaakko Merenojalle ”vaivoistaan, (lääninhallituksen päätöksen) lunastuksesta ja postirahasta kahdentoista markan suuruisen laskun.

Kämnerioikeus on alemman asteen kaupunkialioikeus. Kämnerioikeudet lakkautettiin Suomessa 1866.

Emäseurakunnan kirkonkokouksessa 10. heinäkuuta 1866 on seurakuntalaisille ilmoitettu, että ”sanottuun yhteyteen antautuminen ”, liittyminen uuden paloapuseuran jäseneksi- on vapaaehtoista. Pöytäkirjan tästä kirkonkokouksesta on kirjottanut kappalainen Jaakko Hemming ja hänen lisäkseen sen ovat allekirjoittaneet omakätisillä nimikirjoituksillaan E.Roos, J.D.Roos, T.F. Relander ja Olof Helander sekä puumerkillään vahvistaneet Jaakob Merenoja, Johan Hannila, Johan Kivioja, Johan Angilä ja Michel (Mikko) Törnvall.

Kalajoen ”omituisen” (oman) Paloapuseuran toiminta on siis varsinaisesti käynnistynyt vuoden 1866 loppupuolella ja seuraavan vuoden alussa, jolloin tehty ensimmäiset vakuutukset – yhteensä lähes kaksisataa kappaletta.

Lähdeaineisto Aarre Aunola Kalajokisuun Lähivakuutusyhdistys ISBN 952-90-3218-8

TO 02.05.2024 Olof Helander – metallivaluri ja valtiopäivämies

                                                                Olli Helander

Muotokuvapiirroksen Olli Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

                                                         Leonard Helander

Muotokuvapiirroksen Leonard Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Leonard Helanderin talon pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo

Vahvat perinteet

Metallivalulla oli Kalajoella vahvat perinteet. Kalajokiset messinkivalutyöt, kynttiläkruunut ja – jalat olivat vuosisadan puolivälissä yli maan tunnettuja, tasoltaan hyviä ja huokeita. Tuotanto keskittyi messinkivaluun, minkä kehittäjäksi Kalajoella nousi monipuolinen yrittäjä ja kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja (1825-1912). Hän valmisti kynttilänjalkoja ja –kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Hän oli esimerkillinen maanviljelijä.. Hän avioitui ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären kanssa. Helandereiden suvusta tuli varsinainen messinkivaluteollisuuden kehittäjä Kalajoella.

Helanderit

Heikki Helanderin poika Olli Heikki syntyi 21.4.1801 Ylivieskassa ja kuoli 17.5.1886 Kalajoella. Hän avioitui 6.5.1821 talontyttären Maria Vedenojan kanssa, joka oli kotoisin Kalajoen Käännänkylästä. Olli Helander muutti asumaan vaimonsa kotitaloon Aksilaan. Olli Heikki Helanderin sanotaan saavuttaneen tarmokkaan itseopiskelun avulla laajat tiedot. Hän oli paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Hänen talonsa Aksila oli aikanaan mallitilana ympäristölleen. Hän oli myös teollisuudenharjoittaja, messinkivaluri, hopea- ja kultaseppä. Palkatun työvoiman ja kahden vanhemman poikansa kanssa hän valmisti konepajassaan messinkiteoksia mm. hevosenvaljaita, kirkonkruunuja, kynttilänjalkoja sekä hopeatöitä, aisa- ja ruokakelloja. Heidän töitään ostettiin Helsinkiin keisarillisiin sekä kuvernöörin huoneisiin. Olli Helander valittiin Salon tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville.

Olli Heikki Helanderin ja Maria Vedenojan lapsia oli mm. Klaes Engelbert, syntynyt 1828 Kalajoella ja kuollut 1909 Oulussa. Joachim Leonard oli syntynyt 1831 Kalajoella ja kuollut 1887 Kalajoella. Josefiina Amaalia oli Antti Santaholman vaimo. Josefiina syntyi Kalajoella 25.9.1834 ja kuoli 16.5.1914 Kalajoella. Olli yritti ohjata poikia opintielle ja lähetti heidät Raaheen kouluun. Toinen heistä karkasi sieltä ja toinenkin kieltäytyi jatkamasta lukuja. Nyt pojat saivat täydellä todella ryhtyä mielipuuhaansa "viilauksella leikittelemiseen". Kun vuonna 1844 isä Olli lähti Helsinkiin kuukauden ajaksi myymään tuotteitaan niin pojat ostivat sillä aikaa kuparia, valoivat sen messingiksi ja edelleen kynttilänjaloksi. Tästä sai alkunsa heidän ennen pitkää huomattavaksi muodostunut teollisuudenharjoituksensa. Kun isä palasi matkaltaan ja näki valmiiksi tehtynä 30 paria kynttilänjalkoja ja vielä 30 ruplaa rahaakin, hän antoi valutyöt kokonaan poikien huoleksi. Ahkera työnteko alkoi. Valettiin, viilattiin ja sorvattiin kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla, niin ettei tahdottu syömään joutaa.

Leander Heikinpoika Helander eli Tilvis (1812-1874), Ollin nuorempi veli tuli Kalajoelle veljensä houkuttelemana. Hän asettui ensin Ollin luo Aksilaan, ja 1940 hän osti Tilviksen talon Kalajoen toiselta puolelta ja harjoitti siellä valamista. Veljekset tekivät edelleen yhdessä suuritöisimmät valut. Leanderin kerrotaan olleen kellosepän opissa Pietarissa, ja sanotaan, että hän olisi ollut veljeään taitavampi kulta- ja kellosepäntöissä.

Valurit oli käytännössä itseoppineita, vaikka tiedetään, että suvussa oli valureita jo aiemmin. Alkujaan valaminen opittiin Kokkolan pitäjässä, Kaarlelan Kaustarissa, ja valutaidot siirtyivät suvussa viisi sukupolvea eteenpäin. Vanhemmat veljekset oppivat isältään messivalun perustaidot; isä valoi nappeja, tikkuja ja asiakelloja. Oletettavasti tässä vaiheessa valaminen oli kuitenkin talonpoikaista tarve-esineiden valmistusta.

Helanderien valimolta käytiin myyntimarkoilla pari kertaa vuodessa, ja matkat kestivät vähintään kuukauden päivät. Matkat suuntautuivat ympäri Suomea: Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, Viipuriin, Pietariin, Kuopioon ja Tornioon. Lisäksi he tekivät valutöitä tilauksesta, kuten lukuisia kynttiläkruunuja, alttarikynttilänjalkoja, kelloja, kirkonkelloja, kynttilänjalkoja, hevosvaljakoiden messinkiosia ja purjelaivojen metalliosia.

Suuria tilauksia

Pojat olivat niin innoissaan, että Klaes osti v. 1847 Kokkolasta viipurilaiselta kauppiaalta kaksi kuormaa kuparia, johon kaikki markkinarahat hupenivat isän suureksi harmiksi. Kupari oli kuitenkin tuiki tarpeellista, sillä jo samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen 500 kynttilänjalkaparin tilaus. Valutöitä myytiin myös Helsinkiin ja Viipuriin saakka. Klaes valmisti myös metallitarpeet laivoihin. Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta. Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivansa ruorisaranoita. Klaes vastasi epäröimättä suostuvansa jos saa aineet ja mallit. Ne tulivatkin, mutta Klaes huomasi heti, että raaka-aineet ovat huonoa aineista valaa. Hän päätti panna itseltään lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta Klaes muurasi pihalle valu-uunin. Muuraaminen kesti kaksi päivää.. Kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa. Vaikeuksia oli voitettavana ennekuin saranoihin saatiin reiät lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein – mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Klaes muutti Ouluun ja hänen tehtaassaan oli enimmillään jopa kymmenen sorvia käynnissä. Kirkonkelloja valettiin yhteensä n. 30 kpl, ja paljon töitä antoivat valtion laivanrakennuksen tarpeisiin tehtävät työt. Klaes myi tehtaansa ja palasi Kalajoelle vuonna 1882 toimien loppuikänsä kauppiaana.

Olli Helander eli Veten-Ollin nimi sidottiin kansan suussa myös Kalajoen kirkonkelloihin, joita hän ei valanut. Kalajoen kirkonkellojen näet sanottiin moikkaavan: "Pala laijasta, pala laijasta … minkä kokonen, minkä kokonen? – Veten-Ollin nokan kokonen". Tämä V.H. Kiviojan muistiinmerkitsemä hokema liittynee Helandereiden "visuuteen" säästäväisyyteen. Helanderilla sanottiin olleen tallissaan monta hevosta, mutta hän aina kulki 13 kilometrin kirkkomatkan jalkaisin. Veten-Ollin visuus johtui suurista takuuveloista, joita hän oli joutunut maksamaan silloista rahaa 18 000 ruplaa. Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksettua.

Helandereiden työtä metallialalla Kalajoella jatkui v. 1885 "Veljekset Friis". Sen perustajana olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

"Kalajoen valtavalurit"

Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Vanha Raahe näin: "Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki oli ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Meronojallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Klaes Helanderkin oli oppinsa saanut. Tilvis oli aikoinaan Raahen suurin metallimestari."

Kalajoen puukot

Metallista valmistettiin Kalajoella 1800-luvun alkupuoliskolla monenmoisia tuotteita mm. aseita, pistooleja ja veitsiä. Puukkoja valmistettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kalajoki ja Kauhava olivat kuuluisimpia Pohjanmaan puukkoteollisuuden paikkoja. Venäjän keisari Aleksanteri II:lle luovutettiin ns. keisarinpuukko. Tupen valmisti taitava haapavetinen mies. Tuohipään ja heloitukset, vyön ja sen koristeet heloineen sekä solituksen kultauksineen teki Olof Helander.


Helandereiden toiminnan huippukautena 1860- ja 1870-luvuilla puukkojen valmistus oli keskittynyt Kalajoella heille. Kalajoella puukon valmistusta jatkoi Ylikäännän kylässä Fredrik Haapasaari, joka oli ollut Helandereiden palveluksessa. Haapasaari opetti puukon valmistusta Friisien metallikoulussa 1890-luvun alussa. Puukoilla oli laajat markkinat aina Ruotsia myöten.

Alkuperäinen ja aito kalajokinen puukko on varustettu tuohipäällä, messinkisellä yläholkilla ja alahelalla, jotka on kaiverruksin koristeltu. Tuppi on suora, varustettu yläpäästä helalla ja sen suippoa pyöreähköä kärkeä ympäröi messinkilevystä taivutettu suojus.

Helandereiden töitä on myös Presidentin linnassa. Neljä paria 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Ne on ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentin linnassa on myös pöytäkello, mikä on kullattua pronssia. Se on Helandereiden valmistama ja ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentinlinnassa on kaikkiaan Helandereiden valmistamia pöytäkelloja neljä ja seinäkelloja kaksi.

Helandereiden töitä on myös Kalajoen kirkossa, jossa on alttarin 15-haarainen kynttelikkö, saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt, sivuseinien lampetit, urkujen luona olevat kruunut, sakastissa oleva kastemalja, ovien kahvat, salvat ja säpit sekä kirkkomaan porttien messinkipallot.