Kiitän vastauksesta. On luonnollista, että on tehtävä tarkka luettelo taidenäyttelyn maalauksista ja rakennusten pienoismalleista ennen kuin voidaan tehdä vakuutustarjousta ja sopimusta. Jos oletetaan että taidenäyttelyni arvo on 120 000 euroa ja se järjestetään 7 kuukauden ajaksi Kohtaamispaikka Loistoon Kalajoen Hiekkasärkille, niin millainen on vakuutusyhtiön riskianalyysi , jonka vakuutusyhtiö tekee asiassa.
Mikä olisi näyttelyvakuutuksen mahdollinen euromääräinen suuruus – arvio?
Kohtaamispaikka Loisto on kuvassa näkyvä rakennus, jonka toisessa kerroksessa taidenäyttely on tarkoitus järjestää. Alakerrassa on ravintola ja lasten leikkipuisto. Toisessa kerroksessa taidenäyttely. Toiseen kerrokseen pääsee portaita pitkin ja myös hissillä. Taidenäyttelyssä ei välttämättä aina ole muuta valvontaa kuin kameravalvonta. Kohtaamispaikka Loisto on liikenteellisesti erittäin hyvällä paikalla 8-tien varressa. Kalajoella vierailee vuosittain n. 2 miljoonaa matkailijaa ja on todennäköistä, että merkittävä osa vierailee Kohtaamispaikka Loistossa.
Haluan täyden varmuuden siitä, että taidenäyttely voidaan turvallisesti järjestää Kohtaamispaikka Loistossa. Millainen on vakuutusyhtiön riskianalyysi?
Taidenäyttelyssä on maalauksia, jotka kertovat Kalajoen ja Suomen historiaa, joihin olen kirjoittanut historiikit historiatauluihin. Siksi taidenäyttely on siinä mielessä tavanomaisesta taidenäyttelystä poikkeava. Historiataulujen ja muotokuvien arvo on varmasti useita tuhansia euroja.
Tässä muutamia esimerkkejä maalauksista ja rakennusten pienoismalleista sekä tekemistäni historiikeista
1. Isoviha Kalajoella maalaus taiteilija Rositsa Tancheva
Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa
Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja köyhtymisen
ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvasti venäläisten
hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden
niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan
turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen,
Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin
rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari
Suuri perusti
Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista
miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli
Venäjän pääkaupunki 1712-1918.
Raakaa
väkeä
Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kuin kasakoidenkin.
Kalajoen
asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa,
kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai
rääkänneet satoja kalajokelaisia sekä ottaneet myös vankeja.
Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien
eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän
Jaakko
Nikunpojan ja
Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti
Erkinpoika.
Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä
oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen
Tolosen.
Rahjassa
riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta
eli Matti
Rahjalta,
koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.
Alavieskan
Marketan kauhea kohtalo maalaus taiteilija Rositsa Tancheva
Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta 14.12. 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet. Kasakat veivät mennessään Kalajoelta 264 alle 15-vuotiasta lasta.
Suur-Kalajoen
pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista
vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein
samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös
paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset
poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen
kylänsä Käännän lautamies Juho
Yrjönpoika Niskala antoi
viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen
jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi
tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen
mahdollisuuksiensa mukaan.
Eritysiesti
vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivät Kalajoelle
taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä
valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään
jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden
eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään.
Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko
Mikonpoika Marttilalle.
90
prosenttia taloista autiona
Vuonna
1719 Etelänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa
jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä
73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka
olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät
muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista
autiona.
Moni
menehtyi tuntureiden tuiskuun
Venäläisten
miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös
Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli
paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne
oli melkein kaiken menettänyt Kaarle
XII hyökännyt
vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse
kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi
hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole
asiaan koskaan saatu.
Ruotsin
joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan
Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin
johdolla.
Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta
ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski
kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan
armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja
pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi
voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli
kammottava: noin 2300 sotilasta jäi tuntureille, korkeintaan puolet
armeijasta pääsi Jämtlandiin, osa heistäkin pahoin paleltuneina.
Pohjanmaan
rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi
tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty
kääntäläinen Gabriel
Kääntä,
etelänkyläläiset Mikko
Untinen ja
Simo
Tiikkala,
tynkäläiset Jaakko
Jaakkola ja
Jaakko
Lastikka,
mehtäkyläläinen Jaakko
Sorvari,
kääntäläiset Yrjö
Kääntä, Erkki Vetenoja ja
Samuli
Niskala sekä
pitkäsenkyläläinen Jaakko
Pitkänen.
Alavieskalaisista
tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin
Esko
Kähtävä,
Pekka
Kodis, Matti Kankaala sekä
Erkki
ja
Niku
Kerttula.
Kaikkiaan
Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä,
mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan
alkaessa vain 3500:n paikkeilla.
2. John Raymond Ylitalo – vakooja taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus
Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut John Raymond Ylitalon muotokuvan, jossa on mukana Mäkitalon talo Raution Kärkisen kylältä, josta Ylitalon vanhemmat lähtivät Ameriikkaan vuonna 1907. Maalauksen koko on 50 x 70 cm ja maalaus on Erkki Ahon taidenäyttelyssä Kalajoella.
Venäjä/Neuvostoliitto on ollut turvallisuusuhka Suomelle kautta vuosisatain. Se on hyökännyt Suomen kimppuun vähintäänkin kerran vuosisadassa. Suomen maantieteellinen asema on Venäjän/Neuvostoliiton naapurina on vaikuttanut siihen, että Suomi on joutunut sopeutumaan tilanteeseen.
Neuvostoliiton turvallisuusintressit huomioonottanut poliittista linjaa kutsuttiin Paasikiven linjaksi. Suomen Marsalkka Mannerheimin käsialaa on kuitenkin YYA-sopimuksen ensimmäinen luonnos tammikuulta 1945.
Vuonna 1945 kovin pitkäjänteiseen poliittiseen suunnitteluun ei ollut mahdollisuuksia. Jo sodan kestäessä Neuvostoliitto oli solminut sotilasliittoja itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa, joten oli tietysti odotettavissa, että liittoa tarjottaisiin myös Suomelle. Puolustusliittoa Neuvostoliitto oli esittänyt jo 1938 ja 1939. Asia tuli esille, kun Suomen sotilasjohto tammikuussa 1945 perusteli Suomen purku-uhan alaisen rannikkotykistön hyödyllisyyttä myös Neuvostoliitolle.
Valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Zhdanov toimitti Mannerheimille nähtäväksi Neuvostoliiton solmimia sopimuksia ja Mannerheim laati luonnoksen liittosopimukseksi.
Suomen sotilasjohto teki tuossa tilanteessa välttämättömyydestä hyveen. Jos sopimus kerran olisi tehtävä, siitä oli saatava kaikki mahdollinen hyöty ja sen negatiiviset puolet oli rajattava mahdollisimman vähäisiksi. Liittosopimuksen solmiminen olisi edellyttänyt Neuvostoliitolta Suomen suvereenisuuden tunnustamista. Sen avulla Suomi olisi saanut pikemmin lopullisen rauhansopimuksen ja kenties uudessa sotilaspoliittisessa yhteydessään vähennyksiä sotakorvauksissa ja alueluovutuksissa. Mannerheim rajasi luonnoksessaan Neuvostoliiton avun eli joukkojen Suomeen tulon edellytykseksi sellaisen hyökkäyksen, joka kohdistuisi Suomeen tai Neuvostoliittoon Suomen kautta. Lähtökohtana oli sama ajatus kuin lopullisessa YYA-sopimuksessa, että suomalaisia joukkoja ei vietäisi johonkin muualle sotimaan Neuvostoliiton sotia.
Stalin ei kuitenkaan vielä vuonna 1945 halunnut keskusteluja jatkettavan. Suomen rauhansopimusta ja itsenäisyyttä ei ollut määrä vahvistaa ennen yleisiä rauhansopimuksia.
Presidenttiydestä maaliskuussa 1946 luovuttuaankin Mannerheimin kantoi huolta Suomen kohtalosta. Hän tuki seuraajaansa Paasikiveä, mutta lausui pessimistisiä ajatuksia Neuvostoliiton aikomuksista. Porkkalan tukikohta vetäisi Suomen mukaan suurvaltojen välisiin sotaan. Paasikivikin muuttui pian presidentin virkaan astuttuaan puolustusliittoajatuksen vastustajaksi. Hänen syytettiin kuuntelevan Mannerheimin neuvoja.
Pariisin rauhansopimuksen ratifioimisen jälkeen Neuvostoliitto alkoi yhä voimakkaammin äänenpainoin vaatia liittosopimuksen solmimista. Mannerheim asettui selkeästi liittoa vastustamaan. Kun Suomen mahdollisuudet varustautua oli rauhansopimuksella rajoitettu ja taistelukyky tavallaan ennakkoon estetty, maa ei saisi solmia puolustusliittoa, joka voisi viedä sen sotaan. Paasikivikin vastusti liittoa viimeiseen, eli kevääseen 1948 asti.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.
Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.
Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.
Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.
Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettilääksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.
John
Raymond Ylitalon isä
syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti
sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen
tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin
äiti on Anna Liisa Antintytär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho
Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen
Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution
Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin
muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät
muuttaessaan nimeä Mäkitalo.
Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.
Juho
Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä
lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat
kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon
läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan.
Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin,
muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John
Raymond Ylitalo syntyi
Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen
päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden
mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli
kyläläisten hyvin tuntema kätilö.
Tuolloin
kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin
muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi
siinä osassa Amerikkaa, joka eniten muistutti suomalaista
metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven
rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä
pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä
ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien
kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset
kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita
siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria
soittelemaan.
John
Raymond Ylitalon äiti
Saima
Maria Swen syntyi
1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli
muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi
seitsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.
Yllätysnimitys
Suomeen
John
Raymond Ylitalo oli
FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell
Hull esti
sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan
Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat
käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän
muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä
talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten
hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille
anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien
juttujen tutkinta oli annettu John
Raymond Ylitalon tutkittavaksi.
John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö "Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.
Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.
Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäytyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääministeri Pekkalaa kieltäytymään siitä.
Fagerholmin
sosiaalidemokraattinen
vähemmistöhallitus tarjosi ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä
realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi
osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä hallitus
kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidentin
valitsijamiesvaaleihin saakka oli odottamaton saavutus. Leinon
rakentaman
kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava
saavutus.
Kekkosen
keskustavähemmistöhallitus
teki Suomelle paljon helpommaksi puolustaa suvereenisuuttaan
jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin
aloittamaa
käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin
salkkuja.
Käynnisti
Naton synnyn
Yhdysvaltain
Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond
Ylitalon puhelin
soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja
Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän
meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik
Bromania. Tämän
kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen,
arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan,
Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.
Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut politiikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.
Aamupäivällä
4.3. Bromania
oli
käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli
syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui
toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman
ja
lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua
Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja
Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen
avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen
Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan
Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.
Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.
Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.
Vakoojat,
myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien
lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni
kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n
uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin
ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis
keskustellessaan
suurlähettiläs Matthewsin
kanssa
korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi
Pakenham
totesi
puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen
kuolonsuudelman.
Maaliskuun
neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin
ja
attasea Ylitalon
välillä
saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi
seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta
Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen
avustajan käynti autokauppias Bromanin
luona
ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle,
johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty
Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin
4.4.1949.
Lähdeaineisto
J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3
3. Karikatyyrimaalaus Esko Ahosta taiteilija Rositsa Tancheva
Taidenäyttelyssäni on taiteilija Rositsa Tanchevan karikatyyrimaalaus pääministeri Esko Ahosta, joka toimi presidentti Mauno Koiviston juoksupoikana. Esko Ahon hallitus ja neljä ostajapankkia sopivat 22.10.1993 että säästöpankit pilkotaan neljän ostajapankin kesken pankkien taseiden parantamiseksi. Lisäksi sovittiin, että markkinoilta poistetaan tiettyjen alojen ylikapasiteetti ja sovittiin yritysten kaatamisperusteet. Markkinoilta poistettiin 48 000 yritystä ja työttömiä tuli 500 000 ja ylivelkaantuneita yli 280 000. Koska kaadetut yritykset eivät saaneet oikeutta niin kaikki yrittäjät eivät kestäneet Suomen valtion rikollista toimintaa ja 11500 yrittäjää teki itsemurhan. Valtiopetos ja murha eivät vanhene koskaan.
Minulla on kopio tuosta Esko Ahon hallituksen ja 4 ostajapankin välisestä ns. SSP-sopimuksesta. Karikatyyrimaalauksessa pääministeri Esko Aho kävelee kansallispuvussa Tuonelanjoella, jossa ui kolme mustaa joutsenta ”vakaan markan politiikka”, rahamarkkinoiden vapautus” ja ” idänkaupan romahdus”. Pääministeri Esko Aho johdattaa valkoista joutsenta eli säästöpankkeja ja 60 000 yritystä kohti kuolemaa.
Ylimääräiset TV-uutiset 18.3.1992 klo 13 (EY-jäsenyys)
https://www.youtube.com/watch?v=jIVkifgvs_M
SSP-sopimus
https://www.youtube.com/watch?v=ZUXRy7336rY
Koiviston konklaavi – SSP-sopimus ja muut salatut sopimukset
https://kalajokinen.blogspot.com/2017/06/koiviston-konklaavi-ssp-sopimus-ja-muut.html
4. Kalajoen nuorisoseura ja Kalajoen kapina Kalajoen Nuorisoseura pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo
Kalajoella ”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut. Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty. Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan. Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja loukkaamattomuus.
Tapahtumien
kulku
Lokakuussa
1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän
tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja
tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehottaneen yhtä
poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi
ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin
konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon
samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit,
kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön
mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen
haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin
mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi.
Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät
viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista
konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti.
Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään
nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön
myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti
nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että
häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä
piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja
toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti
liikkeelle.
Poliisit
joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti,
mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka,
monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui
yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.
Kun
poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo
hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen
saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja
ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään
siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua.
Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia
hautautuisi hiljaisuuteen.
-
Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli
Vähäahon lyöneen
ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin
kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne
Siipola ja
Joni
Ojala-Siipola,
jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He
kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle,
että viranomaisten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä
paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä
ilmoittivatkin koettaen samalla rauhoittaa yleisöä ja rähäkän
osanottajia.
Ankarat
tuomiot
Nimismies
Yrjö
Närhinen joutui
suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli
tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset
poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun
alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä
kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa
lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista
kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä
7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja
Tapani
Linna.
Tuomarina oli hovioikeuden auskultantti Matti
Valanne Helsingistä.
Kapinasta
syytetyt ja heidän tuomionsa:
Myllylä,
Antti Felix s.2.7.26
kuritushuonetta
Myllylä,
Veikko Johannes s.
14.1.24 kuritushuonetta
Alho,
Pauli Sulevi s.2.6.31
kuritushuonetta
Alho,
Heikki Olavi s.
7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola,
Aaro Matti s.
29.2.20 kuritushuonetta
Ojala,
Juho Joona "Joni" s.
30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari,
Aki s.19.5.31
ehdollista vankeutta
Ängeslevä,
Heino 1.1.30
syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin.
Vankeutta.
Viranomaisten
tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle
päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista
vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion
ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä
ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli
Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen
Kuvalehden suuressa juttukokonaisuudessa todetaan näin:
-
Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot.
Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä
saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion.
Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden
ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki
Alho,
joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden
ehdolliseksi.
Heikki
kertoo tapauksesta näin:
-
Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin
tyttöystävältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet
pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta
lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho.
Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli
vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole
vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin.
Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin
poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta
"Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän
vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin
tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään.
Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut
auttamaan veljeäni pakoon.
Kutsu
tuli Alhon
veljeksillekin
kuulusteluihin ja kolme muullekin pääsyytetylle vasta viikkojen
kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun
lääninvankilassa.
Kaksi
todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin
puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta
väärästä valasta.
Talvikäräjät
2.2.1954
Seuraavilla
Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954
kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä
valasta. Syyttäjänä oli Tapani
Linna ja
tuomarina kihlakunnantuomari Iivari
Liukko.
Syytettyinä olivat
Siipola,
Johannes Sanfrid s.
11.6.02 , vapautettiin
Jutila,
Erkki s.
22.7.29 vapautettiin
Sauvola,
Pentti s.
22.3.30, vapautettiin
Seuran
Jannen kova kohtalo
-
Janne
Siipola tunnetaan
koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan
uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli
toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta
ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja
vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilö. Hän oli
yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä
mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osittain
liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto,
leipomo ja kahvila. Janne
Siipola oli
toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä
kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen
toiminnastaan.
Joni
Ojala-Siipola oli
puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden
ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on
totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut
Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran
puheenjohtajan Janne
Siipolan pidättäminen
herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin
pidetty henkilö. Lisäksi Siipola
oli
etevä näyttelijä.
Joni
Ojala oli
41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen
kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli
vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan.
Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko
miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa.
Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.
Joni
Ojalan tuomio
oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin
menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle
antamassaan loppulausunnossa Janne
Siipola totesi
näin:
"Omakohtaisesti
olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen
kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia
järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut
kertomaan asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen
kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta,
jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka
minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu
julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin
yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne
ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä
tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."
Kuka
vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa
oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut
vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
-
Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen
määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
-
"Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän
he ole teidän määräilijöitänne!"
-
"Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle
sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse
en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä.
Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen
väittää?.
-"En
muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!",
sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä
toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani
Linna ja
tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari
Liukko,
joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen
professori Riitta
Jouppilan isä.
Kapinan
jälkiseuraukset
Epätavallinen,
arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin
sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli
tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella
lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä
antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Nyrhinen
erosi
virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki
Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen
kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa
vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia
Toivo
Eskolaa vastaan.
Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan
tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja
virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin
lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt
sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola
oli
pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa
kuulusteluja varten.
Kalajoen
kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra V.
H. Kivioja teki
lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja
tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös
kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä
kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti
Kivioja kirjoitti Kekkoselle
Oman
oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja.
Kivioja
sanoi
Suomen Kuvalehden toimittaja Esko
Lumikerolle vuonna
1954 näin:
-
Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös
oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelmät
kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on
esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille
korkeintaan ajattelemattomaan menettelyyn syyllistyneille nuorukaisille
voisi olla kuritushuone. Se mitä tuolloin Nuorisoseuralla on
tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole
muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta
kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella
menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely
erityisesti Janne
Siipolaa ja
Joni
Ojala-Siipolaa vastaan
ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja
täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat
kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi
olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet
ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot
on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti
Kivioja
kirjoitti
kaksi kertaa presidentti Kekkoselle
ja
sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä
vuonna 1963 Kivioja
kääntyi
eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä.
Lähdeaineistot:
Maakunta-arkiston käräjäpöytäkirjat ja Suomen Kuvalehti
5. Kalajoen työväentalon historia Kalajoen työväentalon pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo
Lapualla
syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi
tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti
äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden
väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan
vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt
saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja
maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen
Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä
kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia
talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä
teollisuusjohtajiakin.
Lapuan
liikkeen saavutukset huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930,
jolloin eduskuntaan saatiin hajottamisen jälkeen pidetyissä
vaaleissa kahden kolmasosan porvarillinen enemmistö. Sen turvin
säädettiin ns. kommunistilait, joilla sosialistit pystyttiin
eliminoimaan julkisesta elämästä. Lapuan liike nosti ”Lapuan
lain” Suomen lain yläpuolelle, ja tästä seurasi muilutusten
nimellä tunnettuja, lähinnä kommunisteihin kohdistuneita
kyydityksiä ja muutamia poliittisia murhakin. Samaan aikaan
työväentaloja suljettiin ja työväen järjestöjen omaisuutta
anastettiin tai tuhottiin.
Presidentin
kyyditys
Presidentti
Kaarlo Juho Ståhlberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa
1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti
päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta,
palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä.
Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja
everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty
kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely
alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi
ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta
oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat
avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset
olivat.
Joni
Järvinin hautajaiset
Vuoden
1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella.
Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran
keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä
muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin
hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä
yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti
runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi
Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan
suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti
vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai
jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen
tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930
kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi
asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa
päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja
oikeaksi.
Seuraavina
vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin hautajaisiin liittyviä
tapahtumia jopa raskauttavana perusteena Kalajoen työväentalon
riistämiselle pois työväenyhdistykseltä ja muilta
työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan Kalajoen
piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä 1929
antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon
Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys
ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun
päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan
Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen
päätökseen.
Tasan
vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies Gråsten sulki Kalajoen
Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä sijaitsevan Kalajoen
Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen Työväenyhdistyksen
toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja Urheiluseura Riennon ja
Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta estettiin. Kalajoen
Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon sulkemisen
aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin, joka tosin
oli osoittanut tarpeettomaksi.
Työväenyhdistyksen
puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman
lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa
todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan
jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen
johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty
mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön
kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen
lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen
talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen
Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että
nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja
jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan
Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä
1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että
Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia
oteta käsiteltäväksi.
Työväenyhdistys
lakkautetaan
Sisäministeriölle
osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman
saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua
kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan
nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan
kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä
julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat
julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies
Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen
Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla
kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä
mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo
Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen
yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1.
lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon
vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen
puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi
valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.
Työväentalo
huutokaupataan
Sisäministeriö
antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä
selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti
siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon
rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen
Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston
myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932.
Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja
siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto.
Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä,
”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä
muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus
ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan
ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä
vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin,
asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934.
Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies
Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän
sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi
muuttamiseen.
Salaperäinen
huutokauppa
Lapuan
liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen
työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen
toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman
tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti
tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa
asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan
tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka
meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen
olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan,
että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle
yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään
ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty
menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.
6. Jokelan pappila – Rakennuksen pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo
Kalajoen
pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan
pappila,
mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut
nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista
lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo
1200-luvulla. Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät
vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli
rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko
Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien
muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon
hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan.
Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen
asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525
Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja
seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää. Kalajoen
emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin
kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi
kirkkoherrakunnikseen.
Aleksanteri
I vieraili Kalajoella
Isonvihan
jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa
kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu
pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa
masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja
seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan
pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista
maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten
sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili
pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa
ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi
yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa
huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan
ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka
osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin
Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu. Parrakkaalla
kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle, mutta ainakin
Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna Magdalena
Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin rouvan syliinsä
kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen
hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa
venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa Vänrikki Stoolin
tarinoihin.
Kun
iltaa viel on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
ma Kulnevista
juttelen
lie sulle tuttu tuo.
Sep´oli vasta kansan mies,
hän
elää ja kuolla ties
mies parhain missä taisteltiin
tai
maljaa maisteltiin.
Hän harras myös ol` lempimään
nopeesti
kullan valitsi,
tulesta tuskin pääsikään,
niin tanssit
toimitti.
Yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui
kullaltaan
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.
7. Raution pappila – rakennuksen pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo
Raution kappalaisen puustelli Granholma perustettiin viimeisenä uusien virkatalojen sarjassa. Granholma nimi tulee tontin nimestä. Pappila todennäköisesti valmistui 1809. Seuraavana vuonna annettiin Granholmille kuten muillekin uusille puustelleille kymmenen vuoden verovapaus. Pappilan pitkä päärakennus on 19 kyynärää (1 kyynärä = 59,4 cm) pitkä. Siinä on sali, kolme kamaria ja keittiö sekä eteinen ja myöhemmin virkatalo sai pakarituvan, saunanavetan, rehuladon, tallin, kaksi riihtä ja aittaa, saunan, halko- ja rekiliiterin, kärryliiterin sekä käymälän. Rakennus laudoitettiin myöhemmin empireen henkeen sopivaksi. Rakennuksen perusta on tehty porakivestä.
Raution kunnan ensimmäinen ”kuntakokous” lienee pidetty Raution pappilassa 4.8.1866. Siellä päätettiin esimerkiksi siitä, että kunnan varat ja paperit säilytetään ”nykyisessä kirkon arkussa joka tulee olemaan pappilassa jonka avaimia säilyttää lautakunnan esimies yhden, kuntakokouksen esimies yhden ja kunnan lautamies Jaakko Verronen yhden avaimen.” Kunnan varat olivat siten turvallisesti tallessa.
Pappilassa
sijaitsevan renkituvan kattoa korjattiin vuonna 1867. Työn sai
vähimmän vaativa. Päärakennuksen korjauksissa vuonna 1874
korjattiin lattiat ja varustettiin sali ja välikamari
kaakeliuuneilla. Julkisivuun on myös myöhemmin rakennettu myös
muuhun rakennukseen nähden todella suuri kaksisisäänkäyntinen
veranta pienine lasiruudukkoineen. Vuonna 1879 pappilassa on
harjoitettu jonkilaisia korjauksia joista ei ole tarkempaa
tietoa.
Ainakin jo vuonna 1874 Granholman mailla oli
ilmeisesti jo pitemmän aikaa ollut torppari Heikki Suomala, jota
kirkonkokous (=kuntakokous) syytti metsän hävittämisestä ja
päivätöiden laiminlyönnistä. Hänet uhattiin karkottaa "pappilan
metsäsarasta" ellei hän "tästä eeskäsin" rupea
tekemään seuraavia päivätöitä:
"Vuojesa jos tekeepi
ensiksikin, että hakkaapi 15 syltää koivuhalkoja ja pappilan
maantienojan pitääpi oornikisa hyväsä ja yksi viikko niitulla
heinän teosa omin rukinensa ja jos täyttääpi nämät mainitut
työt niin saapi net niitun palaset viljellä ja pellon niin kuin on
tähänkin asti viljellyt ja polttopuukseen ottaa ensiksi kuivat puut
ja sitten lisää niitun maalta ja mehtä vahata niin ettei kukaan
saa siittä varastaa ja niittu niin ettei eläimet syö"
Pappilassa järjestettiin kuntakokous 12.12.1881 jossa asiana oli kansakoulun perustaminen ja kokouksessa tehtiin perustamispäätös. Todellisuudessa koulutyön käynnistämisessä oli sitten Rautiossa kuitenkin suuria vaikeuksia ja lopullisesti koulu saatiin ”pystyyn” vasta 8 vuotta myöhemmin kansakoulujen tarkastajan ja Oulun lääninhallituksen patistelujen jälkeen. Kuntakokouksessa jäseninä olivat Henrik Petäistö, Henrik Kärkinen, Johan Räihä, Johan Härö, Henrik Asu, Jaako Sipilä ja Henrik Takkunen.
Pappilassa korjauksia suoritettiin vuonna 1884 pappilan navettarakennukseen ja samalla navettaan hankittiin ”veenlämmityskone”. Kustannukset olivat yhteensä 1000 markkaa. Esteettiset ja terveydenhoidolliset seikat otettiin vielä huomioon, kun tunkion kohdalle rakennettiin aita.
Raution kappalaisentalon Granholm oli veroluvultaan 1/32 manttaalin tila vielä vuonna 1884.
Raution pappila oli Oskar Vilhelm Snellmanin toimikauden eräänlainen ”koulutoiminnan keskuspaikka” kunnassa. Pappilassa pidettiin 13 helmikuuta 1889 kansakoulun johtokunnan ensimmäinen kokous. Pappilan salissa pidettiin myös useimmat muutkin johtokunnan kokouksesta jolloin pastori Snellman oli johtokunnan puheenjohtajana.
Suurempia korjauksia pappilassa suoritettiin vasta vuonna 1896, jolloin päärakennus sai asfalttikaton, uudet lattia ja seinäpaperit. Samassa yhteydessä korjattiin myös renkitupa, ruokapuoti, mankelitupa, kellari, tallirakennus, sauna, navetta, sikahuone, maki, kalustohuone, riihi ja jyväaitta. Korjaukset rahoitettiin myymällä pappilan metsää. Myös lukkarin puustelli korjattiin. Vuonna 1889 tehtiin päätös pappilan päärakennuksen uusimisesta. Peruskiviä ajettiin 75 syltää kooltaan 30 cm korkeita ja 20 cm leveitä. Tukkeja vedettiin 100 kpl kukin 6,6 metriä pitkiä. Ajot suoritettiin manttaaleittain ja työssä oli joka kuudes mies.
Valtiopäivämiesvalitsijan valitsemiseksi 1897 järjestettiin kuntakokous taas pappilassa.
Heinäkuussa vuonna 1899 otettiin Kalajoen Säästöpankista rakennustyöhön 1000 mk:n laina. Pappila valmistui saman vuoden lokakuussa ja se palovakuutettiin 10 000 mk:sta. Loppusyyni pidettiin 8.7.1900. Rakennusurakka oli seurakunnalle vastikään rakennettujen kansakoulujen jälkeen raskas. Tätä seurakunta valittikin anoessaan hakkuulupaa Granholman metsiin rakennuslainan lyhentämiseksi. Asiaa pahensi se, että seurakunnan väkiluvusta oli yli 200 henkeä Amerikassa. Lisämenoja aiheutti vuonna 1902 toteutettu lukkarin uusi palkkajärjestely. Onneksi senaatti myönsi vuonna 1902 metsän myyntiluvat. Vuonna 1903 saatiinkin metsätuloja 4000 markkaa, josta riitti säästöönkin laitettavaksi Kalajoen Säästöpankkiin.
Tämän jälkeen ei virkatalojen hyväksi tarvinnut aikoihin tehdä mittavampia sijoituksia vuosikorjauksia lukuun ottamatta. Asiat olivat kunnossa, eikä vuosina 1907 ja 1912 toimitetuissa piispantarkastuksissa ollut virkatalojen suhteen muuta huomauttamista kuin palovakuutusten alhaisuus. Pappilan vakuutussumma vuonna 1912 oli 12000 markkaa. Raution virkatalon lautakunnan toimesta 1.7.1909 kaikkia kappalaistalon Granholmin aidat on saatettu kuntoon paikkakunnan tapojen mukaisella tavalla.
Kirkkoherra Mauri Juhana Kokko käynnisti pian Rautioon tulonsa jälkeen vuonna 1921 säännöllisen pyhäkoulutyön seurakunnassa. Pyhäkoulua alettiin pitämään Granholman pappilassa.
Seuraava tilinpäätös on tehty 28.4.1952: Raution seurakunnan omistamasta Granholmin tilasta n:ro 21/4:ään on pakkolunastettu 15,90 ha maatalousmaata, 7,50 maatalouspohjaista maata, 84,13 ha metsämaata sekä 0,53 ha joutomaata ja alueen hinta oli etuuksineen markoissa 731.600,-
Vuonna 1955 on mietitty kannattako Granholman pappilaa enää kunnostaa vai tehdäänkö kokonaan uusi pappila ja tässä seuraavassa on kerrottu Granholman korjaustoimenpiteet, nykyaikaistaminen sekä kustannusarvio:
Pappilan rakennuksen perustukset olisi tehtävä uudestaan, koska perustus liikkuu niin paljon, että jopa ikkunaruudut rikkoutuvat joutuessaan puristuksiin seinien liikkuessa. Perustustyö olisi tehtävä siten, että vanha perustus purettaisiin ensin nurkkien ja väliseinien kohdalta ja näiden kohdalle tehtäisiin pilarit kallioon saakka, joka on noin 1-2 m:en syvyydessä maanpinnasta. Pilareihin laitettaisiin tartuntaraudat perään väliin rakennettavalle betoniperustukselle.
Kun pilarit olisivat kuivuneet, purettaisiin loppu kiviperustus pois ja tuettaisiin rakennuksen ulkoseinät pitemmillä pilariväleillä tilapäisesti hirsitukien varaan. Tämän jälkeen kaivettaisiin pilarivälit auki ja valettaisiin ne 20 cm betoniperustuksin umpeen. Rakennus ympäröitäisiin salaojalla ja peruskaivannot täytettäisiin soralla ohuin kerroksin tiiviisti sulloen lähelle maanpinnan tasoa. Tämän päälle sullottaisiin noin 15 cm savikerros ja saven päälle laitettaisiin ruohoturvekerros. Rakennukset lattiat pudotettaisiin, lattiakoolaukset uusittaisiin ja oiottaisiin, täytteet tarkistettaisiin ja lattialaudoitus höylättäisiin sileäksi ja korkkimatot lumppupahveineen laitettaisiin takaisin. Välikatot oiottaisiin rimottamalla ja kattopinnaksi laitettaisiin esim. akustiikkalevyt. Ulkoseiniin asennettaisiin sisäpuolelle huokoinen kuitulevy lämpöisyyden parantamiseksi. Akkunat uusittaisiin heloituksineen. Ovet korjattaisiin ja samoin myös pienemmän epäkohdat. Uunit ja piiput korjattaisiin tai tehtäisiin rakennukseen keskuslämmitys. Keskuslämpökattilahuone voitaisiin sijoittaa tehtävän tiilisen arkistohuoneen yhteyteen suurentamalla sitä ulkomitoiltaan niin paljon, että kattilahuone mahtuisi samojen ulkoseinien sisään. Tällöin olisi arkisto-, kattilahuoneen paikka mahdollisimman lähellä rakennuksen keskustaa pihanpuoleisella ulkoseinällä poistaen osan kuistista, tai tekemällä sitten kattilahuone rakennuksen alle. Jos keskuslämmitys tehdään, poistetaan piiput ja uunit ja näistä saatavat kelvolliset tiilet käytetään arkistohuoneen seinämuuraukseen. Ulkoportaan alle tehtäisiin wc ottaen siihen tarvittaessa lisätilaa eteisestä, täältä tehtäisiin viemäri pihalle tehtävään saostuskaivoon, josta liete ajetaan pois veden suodattuessa maaperään tai johdetaan se pellon avo-ojaan. Sisältä rakennus paperoidaan ja maalataan uudelleen. Saunan perustus uusitaan samoin kuin päärakennuksen ja tehdään uusi kellari. Kustannusarvio oli 1 338 000 markkaa.
Granholman kappalaisen pappila poistettiin käytöstä 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kun Rautioon rakennettiin uusi pappila.
Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kaatui 25.1.1940 Impilahden Konnunsaarella Koiriojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Ei venäläisten eikä suomalaisten puolelta onnistuttu lopettamaan hevosten kärsimyksiä, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen ja lopetti hevosen pistoolilla. Samalla hän joutui venäläisten konekiväärin ampumaksi.
Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyin kuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjoittautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.
Kun
Suomen vapaussota alkoi Elias
Simojoen syntymäpäivänä
1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät
koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan
mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden
taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn
voittoparaatiin.
Keväällä
1919 Simojoki
sai
ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken,
kun taas kuului taistelukutsu. Aunuksen talonpoikien nousu
kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja
avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän
heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä
koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme
kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja
-innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken
venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä
jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen
Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän
aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.
Kaunispiirteinen
Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä Viktor
Janssonin mallina
ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden
sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka
valmistuivat 1921.
Vuoden 1921 lopulla Elias
Simojoki kävi
vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen
kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä
kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen
vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen
itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.
Elias Simojoen
asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran
propagandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli
itseoikeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä
E.E.
Kailan kanssa
AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla
keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi
oli valittu 1927 Vilho
Helanen (
valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin
Oulussa syntynyt ja kasvanut.
Ylioppilas Simojoen ensimmäinen
suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa
1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi
esille Suur-Suomen ajatuksen.
Simojoki
liittyi
Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932
Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan
seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa
saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin
vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä
oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat
eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n
äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin
puheenjohtajakseen Elias
Simojoen.
Pommisuojan
nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki
lausui:
"Me
emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella.
Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militarisoidun
suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä
militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit
pommittavat Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa
vetää sieraimiinsa vihollisen kaasulaboratorioiden viimeisten
keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet
karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa hätähuuto, mutta se
näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle:
Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla
kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."
Puhe
sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi
takariveiltä suoraan koteihinsa. Puheen sanoma osoittautui muutaman
vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin
heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa
muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
-
Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja,
saarnaaja Albin
Wickman eduskunnassa.
Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan
ja järjestö lakkautettiin 1936.
Simojoen
entinen
ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppani Urho
Kekkonen erosi
seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937
sisäministeriksi nimitetyllä Urho
Kekkosella oli
sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki
entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen
sai
1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42,
mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen
lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan
tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.
Elias
Simojoki ihaili
marsalkka Mannerheimiä,
mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättyväisyyttä Suur-Suomi
asiassa. Mannerheimin
täyttäessä
70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojoki
osoitti
hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä.
"Kaikille
Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne
päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan,
ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa.
Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennen kuin viimeinen
Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän
Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen
urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda
mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te
olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen
hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun
testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme,
kuinka siinä kävi."
Kirje
oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui Simojoen
luokseen
ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin
kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni
ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä
ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen
pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi
vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä
informoimiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on
tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen
Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti
valmistautuneita.
Elias
Simojoen talvisota
päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä
tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan
Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen
oli jäänyt öisestä huoltokolonnasta virumaan Pitkärannan
edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän
Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias
Simojoki hiihti
päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään
ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän
kääntäessä suksensa paluusuuntaan räsähtää Nuolainniemen
rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu
Simojoen
päähän.
Simojoen
ruumis
haettiin heti hämärän tultua.
Elias Simojoki oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi. Hän oli Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja 1933-38 ja Akateemisen Karjalaseuran perustajajäsen. Simojoki oli kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921 että suomalaisten vasemmistolaisten ja Viron presidentti Konstantin Pätsin kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti.
Arno Anthoni piileskeli Raution pappilassa
Kolme päivää aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Antoni pakenee ilman maastapoistumislupaa Ruotsiin. Hän esiintyy siellä väärällä nimellä. Hän palaa 21 päivänä lokakuuta Helsinkiin, mutta marraskuun alkupäivinä 1944 Arno Anthoni matkustaa Raution pappilaan ja piileskelee Raution pappilassa kirkkoherra Vihman huostassa. Anthoni kävi ostamassa maitoa ja voita kotitilaltani Aholta, mikä oli Raution pappilan lähinaapuri. Tuolloin ihmisillä ei ollut tarkkaa tietoa kuka tämä henkilö oli. Anthoni esiintyi väärällä nimellä. Anthoni piileskeli Raution pappilan vinttikamarissa. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1945.
Kuka
oli Arno Anthoni?
Arno
Kalervo Anthoni (11.
elokuuta 1900 Karjalohja - 9. elokuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen
lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä jatkosodan
aikana.
Anthoni
tuli
ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna
1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä
Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928-1933. Nimismiehen toimensa
ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni
toimi
Uudenmaan läänin poliisitarkastajana.
Anthoni
nimitettiin
Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Hänen
toimestaan Valpo asettui läheiseen yhteistyöhön Saksan salaisen
poliisin Gestapon kanssa. Sisäministeri Toivo
Horellin kanssa
Anthoni,
joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia
mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja
henkilöitä, joiden joukossa oli useita juutalaisia. Kun Horelli
toi
Anthonin
kannattaman
esityksensä valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942,
hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö
Tanner ja
K.-A.
Fagerholm suuttuivat
ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan
toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli
puolestaan
uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin. Presidentti
Risto
Ryti,
joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan
erikseen lepyttelemään Tanneria
ja Fagerholmia ja
vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä karkotettaisi. Fagerholm
totesi
kuitenkin muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin
ja Horellin karkotettavaksi
määräämät henkilöt sittenkin luovutettiin Saksaan.
Anthoni
syrjäytettiin
Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa
maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen
tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni siirtyi
virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin.
Anthoni
pidätettiin
Suomen kommunistisen puolueen ja Valvontakomission vaatimuksesta 23.
huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Hänet tuomittiin
vankeuteen sotarikoksista syytettynä 24. tammikuuta 1946
Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö
Leinon jouduttua
eroamaan hallituksesta Anthoni
vapautettiin
toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst
von Born oli
tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan
hallitukselle.
Vuodesta 1949 Anthoni
toimi
Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä.
Juutalaiset
puolustivat isänmaatamme
Talvi-
ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen
muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle
kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet
saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat
synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen
puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä
naista. Hitler
myönsi
kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät
ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen saapuneista
juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut
komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.
6.
marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan
kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet
epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään
sisäministeri Toivo
Horellia ja
Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno
Anthonia. Syyt
kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei
tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon
päällikkö Arno
Anthonin mukaan
kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain
kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät
lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa
oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni
asetettiin
syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.
Syyllisyytemme
on suurempi kuin annettu ymmärtää
Valitettavasti
syyllisyytemme on suurempi kuin olemme uskoneet. Suomi luovutti
natsi-Saksaan huomattavasti useampia kuin ne kahdeksan pakolaista,
joista tähän asti on puhuttu. Tiedon on tuonut päivänvaloon kaksi
kirjaa, toimittaja Rony
Smolarin ja
tutkija Elina
Sanan teokset.
Vasta 60 vuotta tapahtumien jälkeen paljastuvat sotahistoriamme
synkimmät luvut.
On kyse sekä pakolaisten että venäläisten
sotavankien karkotuksesta Suomesta Hitlerin
Saksaan,
yhteensä 3000:sta henkilöstä. Kumpikin kirjoittaja on päätynyt
samaan lukumäärään. Vähintään muutama sata luovutetuista oli
syntyperältään juutalaisia. Arkaluonteinen kysymys on se,
valittiinko heidät siksi, että he olivat juutalaisia. Suurin osa
kaikista luovutuksista tapahtui Suomen ja Saksan "vankeinvaihdon"
puitteissa. Me saimme vastaanottaa inkeriläistä ja muuta
suomalais-ugrilaista väestöä, jotka olivat joutuneet vangiksi
saksalaisen armeijan edetessä itään. Ne viranomaisemme, jotka
osallistuivat tähän valonarkaan toimintaan, tiesivät varmasti,
että luovutukset natsi-Saksaan merkitsivät useimmissa tapauksissa
kuolemantuomiota.
Kun
Heinrich
Himmler, joka
oli Hitlerin
lähimpiä
miehiä, vieraili Suomessa kesällä 1942, hänellä oli hallussaan
lista osoitteineen käytännöllisesti katsoen kaikista
juutalaissyntyisistä Suomen kansalaisista. Sen oli hänelle
toimittanut sisäministeriö, siis viimekädessä Horelli
ja Anthoni.
Levitettiin myös huhua, että juutalaiset sotilaat kotiutettaisiin
rintamalta aikaisemmin kuin muut. Se herätti levottomuutta, koska
sitä pidettiin merkkinä edessä olevista suomenjuutalaisten
maastakarkotuksista. Stiller
tiedusteli
asiaa suoraan Mannerheimin
adjutantilta,
kenraali Kekonilta.
Lopulta viranomaiset kielsivät tietävänsä mitään koko
asiasta.
Luetteloa voi jatkaa. Vieraillessaan miehitetyssä
Norjassa Adolf
Eichman ehdotti,
että suunniteltaisiin jenkinmuotoista sabotaasia Suomeen ja
syytettäisiin siitä sitten juutalaisia. Ryti-Ribbentrop -sopimuksen
jälkeen kesäkuussa 1944 äärikansallinen kotimainen lehdistö sai
vielä yhden aiheen lisätä juutalaiseen väestöön kohdistunutta
painostusta.
Maan
korkein poliisiviranomainen Arno
Anthoni oli
täysin saksalaisten natsien palkkalistoilla. Hän vieraili
Berliinissä keväällä 1942 Reinhard
Heydrichin -jota
myöhemmin nimitettiin Tsekkoslovakian pyöveliksi -ja Gestapon
päällikön Heinrich
Miillerin kutsumana
ja sai tietää Saksan uudesta juutalaispolitiikasta, joka johtaisi
juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun". On
selvitetty, että Anthonilla
oli
mukanaan lista Suomen juutalaisista. Hänen matkaraportistaan ilmenee
hänen sopineen Gestapon kanssa, että saksalainen osapuoli ottaa
vastaan "kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi
poliittisesti epäilyttävinä tai muissa suhteissa epäluotettavina
tai rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa
valtakunnasta". Aivan kuten Tanner
totesi,
valtionpoliisille oli miten helppoa tahansa leimata kenet tahansa.
Anthoni
joutui
syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin
osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran
puheenjohtaja. Horellia
vastaan
ei koskaan edes nostettu syytettä, sen sijaan hänet valittiin
eduskunnan varapuhemieheksi hallituksen vaihdoksen jälkeen.
Arvostelukykyinen kirjoittaja Veli-Pekka
Leppänen katsoi
Helsingin Sanomissa (HS 20.9.2003), että oikeudenkäynti Anthonia
vastaan sisälsi niin monta farssinomaista piirrettä, että olisi
aihetta ottaa tapaus uudelleen esille. Sekä Anthoni
että
Horelli
ovat
kuolleet, mutta heidän syyllisyytensä sotarikoksiin olisi siten
mahdollista todentaa.
Historiantutkija
Elina
Sana on
tehnyt uuden uraauurtavan työn, tällä kertaa kaikista
sotavangeista, jotka luovutettiin Saksalle sodan aikana. Kirjan nimi
on lyhyesti ja ytimekkäästi Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset
Gestapolle (WSOY, 2003). Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun hän
julkaisi ensimmäisen suuren selvityksen kahdeksan juutalaisen
pakolaisen kohtalosta kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn - otsikko
viittaa kuolemanlaivaan, joka vei heidät ulos maasta matkalle kohti
Auschwitzia. Vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä
keskitysleiriltä.
Elina
Sana on
tehnyt täysipainoisen työn, joka sisältää sekä kattavan
yleiskatsauksen että aineiston, jonka yksityiskohtien runsaus on
toisinaan kerrassaan yllättävä. Hetkittäin lukeminen on
tuskallista. Sana tekee selväksi, että karkotuksia tehtiin kahta
väylää pitkin, joista toisesta vastasi sotilasjohtomme, toisesta
valtionpoliisi. Hän on löytänyt asiakirjoja, jotka osoittavat
viranomaistemme sekaantuneen valonarkaan toimintaan, joka ei ole
oikeusvaltion arvolle sopivaa. Vaikka armeijan ja valtionpoliisin
piirissä yritettiin tuhota virallisia papereita kun maa alkoi
polttaa, jäljelle jäi silti asiakirjoja, jotka ovat kyllin
raskauttavia.
Keskeinen
salaiseksi leimattu asiakirja vankienvaihdosta on päivätty
21.11.1941 allekirjoittajana Mannerheim
(nimi
kirjoitettu koneella); sama menettelytapa esikuntapäällikön,
kenraaliluutnantti E. Hanellin nimen kohdalla, pelkkä konekirjoite.
Dokumentin on lopulta allekirjoituksellaan vahvistanut muuan eversti
S.
Isakson.
Asiakirjasta
käy ilmi, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat koonneet
ensimmäisen, 2062 suomalaista tai suomensukuista vankia käsittävän
erän Tallinnaan, jossa se odotti sopimuksen mukaista laivakuljetusta
Suomeen. Saksalaiset olivat omasta puolestaan valmiita ottamaan
vastaan saksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia, liettualaisia,
ukrainalaisia ja valkovenäläisiä vankeja. "Juutalainen"
ilmestyy ensimmäisen kerran esiin kansallisuuden tunnusmerkkinä
suomalaisessa asiakirjassa. Ilmi ei käy kuka sopimuksen oli laatinut
ja missä muodossa.
Jossain
määrin Sana
kiertää
kysymyksen siitä, mikä oli Mannerheimin
vastuu
vankienvaihdosta. Tämä ei voinut olla tietämätön asiasta, mutta
"hänellä oli sota johdettavanaan ja hänen tehtävänsä oli
jakaa käskyjä".
Mielenkiintoinen
on Sanan
kysymys,
joka koskee sitä, olisiko Eljas
Erkko voinut
pysäyttää vankeinvaihdon. Hän oli aiemmin kansanedustaja, toimi
ulkoministerinä ennen talvisodan puhkeamista ja omisti suuren
lehden, Helsingin Sanomat. Sana
muistuttaa
myös, ehkä epähienosti, että Erkko
itse
asiassa johti suurta osaa vankileireistä vilkkaimman vankeinvaihdon
ajanjaksona syksystä 1941 kesäkuuhun 1942. Sodan jälkeen Erkkoa
vastaan
nostettiin syyte virkavirheestä ensin sotaoikeudessa, sitten
sotaylioikeudessa ja lopulta Korkeimmassa oikeudessa, sen johdosta
että hän oli antanut vankileirien vartiointia koskevia määräyksiä,
jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten ja
sotalaitoksen rikoslain kanssa. Erkko
vapautettiin
syytteistä.
Elina
Sanan kirja
havahdutti jopa BBC:n tekemään sen aihetta jokseenkin
seikkaperäisesti käsittelevän reportaasin marraskuun lopulla.
BBC:n toimesta on maailma nyt saanut tietää, että Suomi luovutti
noin 3000 sotavankia natsi-Saksaan. Sana tähdensi BBC:lle, että
hänen ilmoittamansa määrä - 2829 luovutettua - on minimi. Hän
kertoi tietävänsä useita muita tapauksia, joiden asiakirjat olivat
kadonneet. Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, haluan myös
korostaa, että ehkä ansioitunein sotahistorioitsijamme Ohto
Manninen arvioi
BBC:lle Sanan
tutkimustulokset
sensaatiomaisiksi, sanan parhaassa merkityksessä.
Lähdeaineisto:
Elina Sana Kuoleman laiva
Elina Sana Luovutetut
Asekätkentä liittyy myös Raution pappilaan, sillä pappilan vintillä oli Raution asekätkö. Raution pappina toimi tuolloin sotilaspastori Kalevi Vihma. Kun tieto tutkinnoista alkoi, niin Raution pappilan rengit veivät hevosvetoisilla kärryillä pappilan vintille kätketyt aseet hevosilla Pohjarämeen kautta Sivakka-suohon. Syyskuun iltahämärässä ja surkeassa ilmassa hevosvetoinen lasti lähti Pohjarämeen takaa menevää kulku-uraa Kettukallioille ja sieltä Sivakkasuolle. Siellä ne aseet ovat todennäköisesti vieläkin säilössä. Aseet lienevät ensimmäisen maailman sodan aikaisia aseita. Siihen viittaa pappilan vintiltä löytyneet aselippaat.
8. Kallan karit ja itsehallinto – Kallan kirkon pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo
Kalastajayhdyskunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1680. Se oli puurakenteinen, matala rakennus, jossa oli viisi ikkunaa. Vesikatto ole tehty laudoista, välikattoa ei ollut. Lattiana oli karkea kallio. Saarnastuolia ei ollut. Vajaassa sadassa vuodessa tämä herranhuone rappeutui huonokuntoiseksi. Alettiin puhua uuden kirkon tarpeellisuudesta. Piirustukset laati kirkonrakentaja Simon Jylkkä. Katto suunniteltiin jyrkkälappeiseksi, joten kirkko muodostui melko korkeaksi. Kirkon rakentamiseen saatiin maaherran vahvistus 1779 ja kirkko valmistui kesällä 1980. Kirkosta tuli mm. tärkeä maamerkki. Se näkyy kauas merelle. Kirkkorakennus toimi myös Kallan "kaupungintalona", jonka suojissa saatettiin pitää tärkeitä kokouksia. Kallan papin palkka maksettiin tuoreina kaloina. Ensimmäinen virallinen saarnaaja oli vuonna 1926 kokkolalaisen kauppiaan poika Mathias Pazelius. Häntä seurasi Georg Meurling, joka siirtyi Poriin 1732. Hänen jälkeensä tuli Johan Forsman. Hyvin pitkäaikainen saarnaaja oli Erik Juvelius 1749-1776. Sen jälkeen saarnaajat vaihtuivat tiheään. Uuden kirkon rakentamista lähti toteuttamaan silloinen saarnaaja ja haminavouti Johan Kreander. Papin pieni tupa on ollut Kallassa ainakin vuodesta 1726 lähtien.
Kalastajien
lukumäärä on ollut suurimmillaan Kallan kareilla 1700- ja
1800-luvuilla. Akateemikko Vilkuna on arvioinut venekuntia olleen
1760-luvulla enintään 90, mikä jo edellytti säännöllistä
valkamain vuorokäyttöä. Kyseinen venekuntien lukumäärä merkitsi
sitä, että karissa olisi ollut tuohon aikaan noin 270 henkilöä.
Huippuluja lienevät vuoden 1852 tarkat tiedot: Maakallassa 75 ja
Ulkokallassa 111 venekuntaa ja niissä 302 henkilöä. Lisäksi
kirjattiin seitsemän ammattiperkaajaa, neljä lasta sekä pappi, eli
kaikkiaan Kallen saarien väkiluku nousi 314 henkilöön.
Kallan
karien itsehallinto
Hallinnolliset
asetukset saapuivat Kallaan 1600-luvun lopulla antaen suhteellisen
tarkat toimintaohjeet. Varhaisin valtakunnallinen satamaoikeusasetus
on kuningas Kaarle XI:n holhoojahallituksen 10.5.1669 antama
”Hampne-Rätt”. Se perustuu aikaisempien kuninkaiden antamiin
paikallisiin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin, jotka
ovat peräisin jo keskiajalta.
Lähin
esikuva on ollut Tukholman, Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan
satama-ammattikuntien järjestyssääntö vuodelta 1450. Jo tuolloin
mainitaan haminavouti ja määritellään hänen tehtävänsä.
Vuoden 1669 asetusta lienee noudatettu myös Kallassa, koska muutamat
menettelytavat – esimerkiksi kalastamaan lähtö ja karista
karkottaminen – ovat mainitun asetuksen mukaisia, tai sitten ne
perustuvat vielä vanhempaan kansanomaiseen
perinteeseen.
Aikaisempaa
laajempi ”uudistettu satamajärjestys” tuli voimaan vuonna 1726
ja sen jälkeen 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi
Eli Laki”. Viimeksi mainitun suomennos oli pian myös Kallan
karinarkussa ja luettiin aina kalastuskauden alkaessa
saarnastuolissa. Valtakunnalliset asetukset eivät kuitenkaan
sisältäneet kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia
piirteitä. Paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolme asetusten
mukaista elintä: karinkokous, haminakokous ja
haminavouti.
Karikokousten
käytännön toteutuksesta ei aluksi ollut mitään erityisiä
säädöksiä, mutta selvää on, jotta siihen ottivat osaa kaikki
Kallaan saapuneet kalastajat; olipa heillä suorastaan painava
velvollisuus saapua kokoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin heti
kalastuskauden alussa Jaakon päivän tienoilla, kun edelliseksi
kesäksi valittu haminavouti oli saapunut.
Keskellä
karia pidettävästä kokouksesta ilmoitettiin rummuttamalla, torveen
puhaltamalla tai kirkonkelloa soittamalla. Rumpuna oli alkuaan vain
tyhjä silakkatynnyri, ja tämä käytäntö jatkui ainakin
Ulkokallassa vielä 1820-luvulla. Varsinainen rumpu päätettiin
ostaa 1784 ja se oli tarkoitettu myös ”kalastajain palvelukseen
pimeinä öinä”. Vuoden 1669 asetuksessa mainitaan, että merkki
kalastukseen lähtöön annettiin torveen puhaltamalla. Vuodesta 1729
lähtien kokous- ja muut merkit annettiin lahjaksi saadulla
kirkonkellolla.
Karinkokous
valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka
yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Juuri valittu haminavouti luki
sen jälkeen hamina-asetuksen sekä muut vuosittain edellytetyt
päätökset. Edelleen huutokaupattiin reimarien asettaminen ja
merkkilyhdyn huoltaminen kumpareen nenässä. Lisäksi voitiin
keskustella siitä, mitä korjauksia tai muita yhteisiä
toimenpiteitä tarvittaisiin. Kaikki tehtävät myytiin huutokaupalla
alimman tarjouksen tehneelle.
Kun
yhteiset menot oli näin saatu selville, päätettiin karirahan
suuruudesta eli siitä maksusta tai verosta, joka kannettiin
jokaiselta venekunnalta. Keskeinen esi- ja toimimies oli asetusten
mukaan haminavouti, jota Kustaa Vilkunan mukaan ehkä vastasi
kansanomainen nimitys karinvanhin ja viimeksi karimestari.
Haminavoudiksi voitiin valita kuka tahansa luottamusta nauttiva
kalastaja; käytännössä tehtävään valittiin yleensä
haminasaarnaaja, mikäli hän tuli kariin heri pyyntikauden alussa.
Saarnaaja pidettiin arvovaltaisena; sopivasti sivusta tulleena
henkilönä, jolla oli hyvät edellytyksen puolueettomiin
ratkaisuihin. Lisäski hän oli kirjoitustaitoinen ja saattoi pitää
hamina-asetuksen edellyttämää muistikirjaa, johon merkittiin
kaikki oikeudessa päätetyt ratkaisut. Kun Kallassa kuitenkin sattui
useita papittomia pyyntikausia, valittiin haminavoudiksi joku pysyvä
kalastaja.
Haminavoudin
tärkeimpänä toimena oli yleisen järjestyksen valvominen, minkä
ohella hän toimitti monia yleisiä tehtäviä. Jokaisen venekunnan
oli ilmoittauduttava hänelle sekä saapuessaan että lähtiessään.
Haminavouti peri yhteisiin menoihin tarkoitetun karirahan
venekunnilta ja tarvittaessa hän kutsui oikeuden koolle.
Haminavoudin rinnalle valittiin 1850-luvulta lähtien aina
1930-luvulle asti ”karinvanhin” eli järjestysmies, joka oli
samalla kirkkoväärti.
Haminaoikeus
piti istuntonsa pappilassa; näin tapahtui silloinkin, kun saarnaajaa
ei ollut, vaan oikeuden puheenjohtajana toimi kalastajien
keskuudestaan valitsema haminavouti. Toimituksessa noudatettiin
kihlakunnan oikeudelle tyypillisiä menettelytapoja. Päätösten
ohjenuorana oli ”Karin lakikirja” eli edellä mainittu asetus
vuodelta 1771. Usein tuomio sisälsi vain varoituksen tai kehotuksen,
varsinkin jos syytetty oli tunnustanut rikkomuksensa ja pyytänyt
anteeksi.
Sakkoja
tuli eniten salakrouvauksesta eli viinan myynnistä. Milloin asia oli
sen luontoinen, että tuomittu saattoi ja halusi siitä valittaa,
hänelle myönnettiin valitusoikeus, joka oli käytettävä kahden
viikon kuluessa ja suunnattava Kokkolan maistraatille. Käytännössä
valituksia tehtiin harvoin. Sakkoon tuomittu maksoi suorituksensa
heti oikeuden nähden kirkkoväärtille.
Tunnetuin
esimerkki on on heinäkuulta 1827, jolloin karkotuksen kohteeksi
joutui talollinen Jaakko Isola Hailuodosta. Hän oli jatkuvasti
kannellut naapureistaan, räyhännyt humalassa ja esittänyt
perättömiä syytöksiä. Kun Isolan tavat eivät varoituksista ja
sakoista huolimatta ottaneet parantuakseen, karinkokous langetti
yksimielisesti hänelle ikuisen karkotustuomion, jonka perusteluissa
todettiin syytteen olleen ”pahan ja epäsovun alkujuuri tässä
muuten rauhallisessa paikassa”. Samalla määrättiin viiden
hopeataalarin uhkasakko sille, joka toisi veneessään Isolan
Kallaan. Lisäksi tuomio päätettiin lukea julki myös Hailuodon
kirkossa, jotta miehen ominaisuudet varmasti tulisivat tunnetuksi
myös hänen kotiseudullaan.
Rehellisyys
katsottiin äärimmäisen välttämättömäksi, koska aitat ja tuvat
olivat lukitsemattomia ja huomattava osa omaisuudesta ulkona kaikkien
ulottuvilla.
Kallan karit ei ole EU:n jäsen
Kallan karien itsehallinto perustuu aikanaan laintasoisena annettuun määräykseen eli ”Kuninkaallisen Majestetin uudistettu Hamina Ordningi eli Laki. Annettu Stockholmissa Neuvo Kammarissa sinä 24 p:nä Tammikuuta 1771”.
Kallan
karien itsehallinto perustuu siten aivan erityistä historiallista
arvoa omaavaan laintasoiseen määräykseen, jonka tarkoituksena on
ollut kalastuselinkeinon turvaaminen kalasatamille. Annettua ja
säädettyä itsehallintoa on toteutettu Kallan karien koko historian
ajan aivan tähän päivään saakka mainittuun ”ordningiin”
perustuen. Siten itsehallinnon perusteena oleva ”laki” ei ole
käyttämättömänä vanhentunut.
Suomen EU-ministeriryhmän
kokous on pidetty 14.2.1994 ja siitä on tehty pöytäkirja 4/94
18.2,1994. Pöytäkirja on julistettu salaiseksi.
Pöytäkirjan
mukaan kokoukseen osallistuivat pääministeri Esko Aho ja ministerit
Salolainen, Haavisto, Norrbäck ja Kankaanniemi sekä avs Sundbäck,
osp Satuli, ylij. Eriksson, aop Kosonen, tp Kuosmanen, fn Aarnio, lsn
Jääskinen ja ln Halonen sekä eav
Huhtaniemi.
EU-jäsenyysneuvottelu muistiossa esitetään,
että ratkaisu koostuisi seuraavista elementeistä:
1. kalastus,
2. matkustajatuomiset, 3. kuljetusyhteyksien turvaaminen, 4.
kakkosasunnot ja Ahvenanmaa, jonka osalta esitetään, että asia
ratkaistaan Suomen position pohjalta.
Itsehallinnon omaavia
Kallan kareja ei ole esitettykään liitettäväksi Euroopan
Unioniin, eikä Suomen hallitus ole esittänyt sellaista pyyntöä
Kallankarien itsehallintoelimille karinkokoukselle ja karineuvostolle
päätettäväksi. Näin ollen Kallan karit ei ole liittynyt EU:n
jäseneksi.Tämä
voi olla erinomainen matkailuvaltti Kalajoen matkailulle.
Rahjan saariston Natura Life-hakemus
Keski-Pohjanmaan
ympäristökeskus esitti Himangan kunnalle ja Kalajoen kunnalle
kirjeessään 11.4.1996, että mainitut kunnat osallistuisivat Natura
2000-suojeluohjelman perustamiseen Rahjan saaristoon.
Projektialueeksi määriteltiin Rahjan saariston Kalajoen puoleinen
alue, Siiponjokisuu, saariston Himangan puoleinen alue ja Kallan
karit.
Rahoitussuunnitelma oli seuraava:
Ympäristöministeriö
4 702 548 mk,
Metsähallitus 1 000 000 mk,
Himangan kunta 200
000 mk,
Kalajoen kunta 200 000 mk ja
Life-rahaa 6 102 548
mk.
Yhteensä koko summa oli 12 205 096 mk.
Himangan
kunnanhallitus päätti kieltäytyä hankkeesta (Khall 122 §
14.5.1996) Myös Himangan kunnanvaltuusto otti asiaan kielteisen
kannan. Kalajoen kunnanhallitus päätti sen sijaan osallistua
hankkeeseen (Khall 138 § 22.4.1996). Kalajoen kunnanhallitukselle
esitettiin totuuden vastaisesti, että Himangan kunta osallistuu
hankkeeseen 200 000 markalla.
Myös Kallan karien
itsehallintoelimet karineuvosto ja karikokous ottivat asiaan
kielteisen kannan. Tästä huolimatta avustushakemus, jonka oli
laatinut biologi Eero Laukkanen, lähetettiin Brysseliin
alkuperäisessä muodossaan, vaikka varmasti tiedettiin, että
hakemus oli tehty väärillä tiedoilla. Himangan kunnan osuudeksi
rahoitussuunnitelmassa oli merkitty 200 000 markkaa ja Himangan
kunnan päättävät elimet olivat ottaneet asiaan kielteisen kannan.
Näin väärillä tiedoilla tehdyllä rahoitushakemuksella johdettiin
päättäjiä harhaan.
Hakemuksessa sitouduttiin siihen, että
hakemuksessa mainitut alueet liitetään Natura 2000-verkostoon.
EU-komissio hyväksyi väärillä tiedoilla tehdyn hakemuksen ja
myönsi rahoituksen. EU-komission päätöksiä ei voi kansallisilla
päätöksillä muuttaa.
Minun oikeustajuni mukaan Rahjan
saariston Natura Life-rahoitushakemus täyttää törkeän petoksen
tunnusmerkistön sekä loukkaa syvästi Kallan karien
itsehallintoa.
Kiistaton
itsehallinnon loukkaus
Kun
Kallan karit sitouduttiin liittämään vastoin tahtoaan Naturaan,
niin silloin loukattiin Kallan karien itsehallintoa. Direktiivin
92/43 EEC 14. artiklan mukaan Natura-alueilla liikkuminen voidaan
kieltää. Kun kieltopäätöksen antaa jokin muu taho kuin Kallan
karien itsehallintoelimet, esimerkiksi Metsähallitus,
ympäristöviranomainen tai eurobyrokraatti, niin se rajoittaa
olennaisesti Kallan karien itsehallintoa. Koska itsehallinto on
määritelty laintasoisella määräyksellä, niin karineuvosto ei
voi luopua lain perustamasta itsehallinnosta tai tehdä sellaisia
sitoumuksia, jotka rajoittavat taikka vähentävät karien
itsehallintoa. Mikäli kaikki ne, joilla on ”hamina-oikeus”,
päättäisivät yksimielisesti liittyä Natura 2000-ohjelmaan, niin
liittyminen olisi mahdollista. Samalla he yksimielisesti luopuisivat
ainakin osasta Kallan karien itsehallintoa. Tällaiseen menettelyyn
ei ole laillista estettä, mutta se merkitsisi vuosisataisen
itsehallinnon vesittymistä. Karineuvosto eikä karikokous voi tehdä
sellaisia sitoumusta, joka vähentää ”laissa” myönnettyä
itsehallintoa. Enemmistöpäätös loukkaisi ”laissa” annettua
Kallan karien itsehallintoa vähemmistöön jäävien osalta ja
päätös olisi siten mitätön.
Itsehallinnosta luopuminen
taikka sen rajoittaminen voi tapahtua vain kaikkien hamina-oikeuden
omaavien yksimielisellä päätöksellä. On myös todettava, ettei
maa- ja vesialueiden hallinnan siirtyminen metsähallitukselle anna
sille yhtään suurempia oikeuksia itsehallinnon rajoittamiseksi kuin
edellisellä haltijalla on ollut.
Toimivallan
ylityksiä
Kallan
karit sisällytettiin Natura 2000-ohjelmaan. Kun asiasta sitten nousi
hälyä, niin Suomen viranomaiset sanoivat poistaneensa Kallan karit
Natura 2000-ohjelmasta. Kumpaankaan toimenpiteeseen heillä ei ollut
lainmukaista oikeutta. Ympäristöministeriön ylitarkastaja Leila
Suvantola ilmoitti 2.10.1998, että Kallan karit poistettiin
virkamiestyönä ns. giljotiinivaiheessa ennen ministeriryhmää.
Kallan karit poistettiin lähinnä itsehallintokysymyksen takia.
Korkeimmassa Hallinto-oikeudessa Metsähallitus on jo kerran hävinnyt
riidan kalastusoikeuksista, koska alueella on Ruotsin kuninkaan
myöntämä itsehallinto, jonka katsottiin olevan yhä
voimassa.
Kallan karin poistamisen Naturasta vahvisti myös
valtiosihteeri Rauno Saari kirjeellään. Soitin
ympäristöministeriöön 4.2.1998 Ilkka Heikkiselle, joka kertoi
minulle, että Kallan karit ovat Natura-esityksessä. Ihmettelin,
että miten se voi olla mahdollista, kenen luvalla ja
päätöksellä.
Soitin 5.2.1998 Keski-Pohjanmaan
Ympäristökeskukseen Tom Hästbackalle, joka kertoi, että
ministeriöstä on tullut ohjeet miten tulee toimia. He ovat pitäneet
palaverin ministeriön virkamiesten kanssa. Hästbackan mielestä
Kallan karit on poistettu Natura-esityksestä.
Kalajoen
kaupunginhallituksen puheenjohtaja Raili Myllylä soitti minulle
26.2.1998 ja oli huolissaan Natura-asioista. Hänellä oli todella
suuri hätä. On täysin selvää, että Rahjan saariston Natura
Life-hakemus täyttää törkeän petoksen tunnusmerkistön ja
ympäristöviranomaisilla ei ole ollut laillista oikeutta laittaa
Kallan kareja Naturaan ja poistaa Kallan kareja
Natura-esityksestä.
Käsittämätöntä on, ettei Suomen
poliisi löydä asioista mitään rikosta, eivätkä
laillisuusvalvojat mitään laitonta.
9. Pääministeri Juha Sipilä taiteilija Markku Hakolan maalaus
Taiteilija Markku Hakola on maalannut pääministeri Juha Sipilän muotokuvan ja hänen Rautiossa olevan mummolansa.
Juha Petri Sipilä (s. 25.huhtikuuta 1961 Veteli) on suomalainen poliitikko, liikemies ja yritysjohtaja, joka toimi Suomen pääministerinä vuosina 2015–2019. Sipilä on toiminut kansanedustaajana vuosina 2011–2023 ja keskustan puheenjohtajana vuosina 2012–2019. Sipilä oli myös Kempeleen kunnanvaltuuston jäsen vuosina 2013–2017.
Sipilä on teknologiayritysten pääomarahoitukseen keskittyneen Fortel Invest Oy:n perustaja, ja hän on ollut noin 40 yrityksen johtotehtävissä, muiden muassa radiotaajuuskomponentteja valmistavan Solitra Oy:n ja pörssiyhtiö Elektrobit Oyj:n toimitusjohtajana. Hän on ollut Oulun vaalipiirin kansanedustaja vuodesta 2011 lähtien ja hänet valittiin keskustan puheenjohtajaksi kesäkuussa 2012.
Sipilä kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1980 Puolangan lukiosta ja valmistui diplomi-insinööriksi Oulun yliopistosta vuonna 1986. Sipilän opinnäytetyön aihe on 900 MHz:n duplexsuodatin.
Työuransa Sipilä aloitti Kempeleessä Lauri Kuokkanen Oy:ssä, ensin diplomityöntekijänä ja myöhemmin tuotekehityspäällikkönä. Vuonna 1992 Sipilästä tuli Lauri Kuokkasen omistaman, radiotaajuuskomponentteja valmistavan Solitra Oy:n toimitusjohtaja. Vuonna 1994 valtion yhtiö Rautaruukki myi Sipilän holdingyhtiölle enemmistöomistuksensa Solitra Oy:stä, juuri Rautaruukin lainatessa Sipilän holdingyhtiölle tähän kauppaan tarvittavat rahat, jolloin Sipilästä tuli yhtiön uusi pääomistaja. 1990-luvun IT-alan huippuvuosina yritys kasvoi sadan prosentin vuositahdissa. Sipilä ja muut avainhenkilöt myivät yhtiön amerikkalaiselle ADC Telecommunicationsille vuonna 1996. Yrityskaupan johdosta Sipilä oli ensimmäisiä Oulun IT-miljonäärejä. Hän sai kaupassa yli 73 miljoonaa markkaa (noin 12 miljoonaa euroa), ja oli eniten Suomessa vuonna 1996 ansainnut henkilö.
Vuonna 1995 Sipilä perusti Fortel Invest Oy:n, joka on teknologiayritysten pääomarahoitukseen keskittynyt yritys. Yhtiö oli voitollinen vain neljänä vuonna vuosien 1995–2012 aikana. Vuonna 2012 yhtiö teki 2,9 miljoonan euron tappion. Vuosina 2002–2005 Sipilä toimi Elektrobit Oyj:n toimitusjohtajana, minkä jälkeen hän palasi johtamaan Fortel Investiä, kunnes tuli valituksi eduskuntaan.
Sipilä kiinnostui puukaasusta pyydettyään tarjousta sähköliittymästä mökilleen. Sipilä päätti pitää mökkinsä irrallaan valtakunnallisesta sähköverkosta. Aluksi sähkö tuotettiin tuulivoimalla ja dieselkäyttöisellä aggregaatilla. Tämän jälkeen Sipilä korvasi dieselin ympäristöystävällisemmällä ja edullisemmalla puuhakkeella, mikä johti lopulta Volter Oy:n perustamiseen.
Yritys kehittää ja valmistaa puukaasuvoimaloita. Volterin tekemää tuotekehitystä puukaasun alalla toteutetaan Kempeleen ekokorttelissa. Se toimi vuoteen 2015 asti itsenäisenä asuintalosaarekkeena erillään valtakunnallisesta sähköverkosta. Keväällä 2015 ekokylä liittyi paikalliseen sähköverkkoon tasoittaakseen kulutuksen ja oman tuotannon epätasapainon.
Juha Sipilä on myös esiintynyt kansainvälisessä mediassa Chevrolet El Camino ”El Kamina” -puukaasuauton tiimoilta. Mekaanisesti ahdetun moottorin on kerrottu toimivan puukaasun lisäksi bensiinillä.
Sipilä nousi kansanedustajaksi ensiyrittämällään eduskuntavaaleissa 2011 , joissa hän sai 5 543 ääntä. Hänet valittiin samana keväänä keskustan eduskuntaryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi.
Huhtikuussa 2012 Sipilä ilmoitti pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi kesän puoluekokouksessa. Puoluekokous valitsi Sipilän puheenjohtajaksi 9. kesäkuuta 2012. Hän sai puheenjohtajavaalin toisella kierroksella 1 251 ääntä toiseksi tulleen Tuomo Puumalan saadessa 872 ääntä. Sipilä piti ensimmäisen puheenjohtajan linjapuheensa puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2012. Hän ilmaisi vahvaksi visiokseen ja haaveekseen hajautetun yhteiskunnan, jossa on rooli kasvukeskuksilla , maaseutukeskuksilla ja maaseudulla. Puoluekokous otti vahvasti kantaa nuorten ja perheiden auttamisen puolesta. Sipilän mukaan Suomeen olisi mahdollista luoda 200 000 uutta työpaikkaa biotalouteen.
Sipilän noustessa keskustan johtoon puolue oli perussuomalaisten jälkeen opposition toiseksi suurin puolue 35 kansanedustajallaan. Ensimmäiset Sipilän johdolla käydyt vaalit olivat vuoden 2013 kunnallisvaalit , joissa keskustan kannatus oli 18,7 prosenttia. Sipilä valittiin vaaleissa kotikuntansa Kempeleen valtuustoon 755 äänellä. Vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa keskusta oli 19,7 prosentin kannatuksella
toiseksi suurin puolue ja säilytti kolme edustajaansa Euroopan parlamentissa.
Juha Sipilän vaalikampanjaa leimasi hänen asemansa keskustan puheenjohtajana. Kannatusmittauksissa ennen vaalia oppositiopuolue keskusta oli suurin puolue, joten Sipilällä oli vahva asema nousta seuraavaksi pääministeriksi. Sipilän linjana vaaleissa oli rajata tulevat leikkaukset 2,3 miljardiin euroon, mikä oli suurista puolueista pienin leikkauslupaus. Sipilä väläytti myös mahdollisuutta, että vaalien jälkeen toteutettavat leikkaukset olisivat tätä pienempiä. Eläkeläisten, lapsiperheiden, opiskelijoiden ja muiden yhteiskunnan tukia saavien tukitasosta Sipilä lupasi olla leikkaamatta lainkaan. Erityisesti opiskelun ja koulutuksen resursoinnin puolesta Sipilä kampanjoi näyttävästi Ylioppilaskuntien liiton kanssa yhdessä otetuissa promokuvissa, joissa Sipilä puolusti koulutuksen ja opintotuen rajaamista kokonaan leikkausten ulkopuolelle (ns.Koulutuslupaus-kampanja ). Lupauksista huolimatta koulutuksesta ja opintotuesta kuitenkin leikattiin. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen Sipilä puolusti Ylen pääministeritentissä lupaamalla, ettei pääsyä julkiseen päivähoitoon tulla rajaamaan.
Kevään 2015 eduskuntavaaleissa Sipilä oli koko maan ääniharava saaden 30 758 ääntä. Keskustan kannatus oli 21,1 prosenttia ja se nousi 49 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi. Vaalien jälkeen Sipilä valittiin eduskunnan puhemieheksi sekä hallitustunnustelijaksi. Hän pyrki samanaikaisesti luomaan myös niin sanotun yhteiskuntasopimuksen , johon hallituspuolueet ja muut osapuolet kuten työmarkkinajärjestöt sitoutuisivat. Hallitustunnustelut etenivät Sipilän luomassa aikataulussa ja hän sai kiitosta hallituskumppaneiltaan. Hallituksen ulkopuolelle jätetyt SDP ja Vasemmistoliitto kritisoivat hallitusneuvotteluja näytelmäksi. Sen sijaan yhteiskuntasopimusneuvottelut päättyivät tuloksettomina.
Eduskunta valitsi Sipilän pääministeriksi 28. toukokuuta 2015 äänin 128 puolesta, 62 vastaan. Sipilän hallituksessa keskustalla on kuusi paikkaa, perussuomalaisilla ja kokoomuksella kummallakin neljä.
Oltuaan pääministerinä noin puoli vuotta Sipilä antoi Ylen A-studiossa 2. joulukuuta 2015 lausunnon, jonka monet tulkitsivat vähättelevän akateemista oppineisuutta. Sipilän lausuma oli seuraava:
»Nyt pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka kertovat, että mitä nyt pitäisi tehdä. Niitä on ihan liikaa nyt Suomessa, jotka kertovat, mitä nyt tässä tilanteessa ei saa tehdä. Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä. Nyt hallitus ei vain voi seisoa kädet taskuissa ja katsoa, kuinka työttömyys kasvaa. Meidän täytyy nyt tehdä jotakin.»
Uusi Suomi katsoi otsikossaan oppineiden joutuneen ”yleisen vitsin kohteiksi”. Artikkelissa vihreiden Ville Niinistö kritisoi Sipilää seuraavasti: ”Mitä maallemme on tapahtunut, kun tiedon pilkkaaminen on ihan pääministeritason viisautta? Tällä viisaudella Sipilän hallitus leikkaa eniten korkeakouluilta , tutkimuksesta ja varhaiskasvatuksesta.”
Ilmaus ”kaiken maailman dosentit” jäi osaksi suomalaista poliittista diskurssia
Juha Sipilä lupasi 5. syyskuuta 2015 luovuttaa vähällä käytöllä olevan Kempeleen kotinsa turvapaikanhakijoille ja rohkaisi jokaista suomalaista samaan. Toivottavasti tästä tulee jonkinlainen kansanliike, joka vapaaehtoisesti kantaa taakan turvapaikanhakijoiden sijoituksissa, Sipilä totesi. Sipilä sai tarjouksestaan runsaasti kiittävää palautetta tutkijoilta ja poliitikoilta, kuten ”Upea esimerkki”, ”Eihän tätä voi kuin ihailla”, tai ”Pääministeri näyttää kansakunnalle moraalista esimerkkiä”. Lupaus julkaistiin maailmalla myös useilla arabiankielisillä uutiskanavilla. Seuraavien viiden viikon aikana etenkin Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä kohosi koko vuoden huippulukuihin, viikoittaisten lukujen ollessa kahdesta neljään tuhanteen. Vuonna 2019 Sipilä arvioi, että tarjous oli virhe: Jälkikäteen turvallisuuden näkökulmasta katsoen oli virhe, kun puhuin valmistautumattomana suorassa tv-lähetyksessä turvapaikan tarjoamisesta. En osaa sanoa, oliko se lopulta impulssi pakolaisten tulolle. Ehkä siitä syntyi käsitys Suomesta houkuttelevana maana. Viesti meni väärään osoitteeseen, kun Irakista saapui pakolaisia, joilla ei ollut mitään edellytyksiä saada turvapaikkaa.
Marraskuussa 2016 Kansan Uutiset kertoi, että Juha Sipilän sukulaisten omistama konepajayritys on saanut valtionyhtiö Terrafamelta merkittävän kuljetintilauksen. Uutinen herätti kysymyksen Sipilän jääviydestä, koska hallitus oli aiemmin myöntänyt Terrafamen omistamalle Talvivaaran kaivokselle sadan miljoonan euron lisärahoituksen. Uutisen jälkeen Sipilä pyysi oikeuskansleria selvittämään, olisiko hänen pitänyt jäävätä itsensä rahoituspäätöksessä. Myöhemmin julkisuuteen nousi tieto, että Yleisradion johto olisi suitsinut uutisointia jääviysepäilyistä Sipilän otettua heihin yhteyttä, mikä herätti epäilyjä Ylen poliittisesta painostamisesta. Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen on kuvaillut Sipilän toimintaa suhteessa mediaan omituiseksi ja harkitsemattomaksi. Jääskeläisen mukaan Sipilä ei ole antanut palautetta politiikkaa koskevista uutisista, vaan yhteydenotot ovat koskeneet uutisia, jotka ovat käsitelleet Sipilän henkilökohtaista varallisuutta, uskonnollista vakaumusta ja yrittäjätaustaa.
Vuoden 2015 vaalien alla keskusta asetti tavoitteikseen, että vuoteen 2025 mennessä Suomeen olisi saatava 200 000 työpaikkaa lisää, talous kahden prosentin kasvu-uralle ja lisäksi velkaantuminen olisi pysäytettävä. Hallitusohjelmassa tavoitteiksi kirjattiin, että hallituskauden loppuun mennessä työllisyysaste nousisi 72 prosenttiin, työllisten määrä kasvaisi 110 000 henkilöllä ja velkaantuminen suhteessa bruttokansantuotteeseen taittuisi.
Sipilän hallituksen aloittaessa keväällä 2015 työllisyysaste oli alle 68 prosenttia. Marraskuussa 2018 työllisyysasteen kausi- ja satunnaisvaihtelusta tasoitettu trendi nousi 72 prosenttiin.
Suotuisan kehityksen taustalla olivat pitkälti kansainväliset suhdanteet, mutta myös poliittisilla toimilla, kuten vuonna 2016 solmitulla, palkkojen nousua hillinneellä kilpailukykysopimuksella (kiky), oli asiantuntijoiden mielestä ollut merkitystä. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan mukaan kilpailukykysopimus ja hallituksen työn tarjontaa lisäävät uudistukset selittävät noin puolet työpaikkojen lisäyksestä hallituskauden aikana.
Sipilä itse ei ollut ehdolla vuoden 2017 kuntavaaleissa Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa keskustan kannatus oli ollut 18,7 % ja vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 21,1 %, mutta kuntavaaleissa 2017 puolueen kannatus laski 17,5 prosenttiin.
2017 puoluekokouksessa Jussi Halla-aho valittiin hallituspuolue Perussuomalaisten uudeksi puheenjohtajaksi. Sipilä tulkitsi perussuomalaisten muuttuneen valinnan myötä eri puolueeksi. Sipilä oli sanojensa mukaan jo matkalla pyytämään presidentti Sauli Niinistöltä hallituksen eroa, mutta lopulta erolle ei ollut tarvetta. Perussuomalaisista irtautui Uusi vaihtoehto -niminen ryhmä, ja Sipilän hallitus jatkoi taivaltaan uuden ryhmän kanssa.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksessa marraskuussa 2018 Juha Sipilän hallitus kokonaisuutena sai 31 prosentilta erittäin hyvän tai melko hyvän arvosanan. Enemmistö (61 %) antoi hallitukselle huonon arvosanan.
Maaliskuussa 2019 Sipilä tulkitsi, ettei hänen hallituksensa merkittävimmällä hankkeella, sote-uudistuksella, ollut edellytyksiä edetä. Sipilä jätti hallituksensa eronpyynnön presidentti Niinistölle 8.3.2019. Presidentti pyysi hallitusta jatkamaan toimitusministeristönä kunnes uusi hallitus nimitetään.
Vuoden 2019 vaaleissa Keskusta sai vähemmän ääniä kuin se oli saanut yli sataan vuoteen ja puolue menetti 18 kansanedustajan paikkaa. Keskustaa kannatti enää 13,8 % äänestäjistä, ja se riitti 31 paikkaan eduskunnassa.
Sipilä oli edelleen oman vaalipiirinsä selvä äänikuningas 16 688 äänellä, mutta edellisistä vaaleista hänen kannatuksensa oli miltei puolittunut. Toimittaja Teemu Muhonen arvioi, että syy Keskustan tappioon oli siinä, että puolue oli toistanut samat virheet, jotka johtivat sen aiempaan vaalitappioon vuonna 2011: linjaerojen peittely, vaihtoehdottomuuden linja, keskustelun puute, köyhien unohtaminen. Sipilä itse tulkitsi, että yksi syy oli keskitien linja, jota kulkemalla Keskusta menetti äärilaitojen kannattajien äänet.
Sipilä ilmoitti luopuvansa keskustan puheenjohtajuudesta. Hän jatkoi puheenjohtajana 7. syyskuuta 2019 asti, jolloin keskustalle valittiin uusi puheenjohtaja.
Vaalitappiosta huolimatta keskusta osallistui muodostettavan Rinteen hallituksen hallitusneuvotteluihin. Keskustan tulkittiin menestyneen hallitusneuvotteluissa hyvin.
Kouvolan puoluekokouksessa syyskuussa 2019 Sipilä luopui keskustan puheenjohtajuudesta. Syyskuussa 2019 keskustan kannatus oli pudonnut 11,6 prosenttiin. Puolueen seuraavaksi puheenjohtajaksi valittiin Katri Kulmuni .
Heinäkuussa 2020 Sipilä ilmoitti lehtihaastattelussa ettei asetu ehdolle enää vuoden 2023 eduskuntavaaleissa
Juha Sipilän sijoitusomaisuus on salattu kapitalisaatiosopimuksen avulla vakuutuskuoreen, jonka käytön ammattisijoittajat Kim Lindström ja Tom Lindström arvioivat johtuvan sen sallimista verosuunnittelumahdollisuuksista. Vakuutuskuoressa olevan sijoitusomaisuuden määrä ja laatu ovat tuntemattomia, sillä ministerin sidonnaisilmoituksessa Juha Sipilä ilmoitti vain omistavansa ”merkittävän” sijoitusomaisuuden. Sipilän menettely poikkeaa muiden ministerien ilmoituksista, jotka sisälsivät tarkat määrät omaisuudesta ja velasta. Vaikka sijoitusomaisuuden tarkka määrä on tuntematon, tutkiva journalisti Jarno Liski on arvioinut sen olevan todennäköisesti noin 15 miljoonaa euroa. Liski huomauttaa, että Sipilän omaisuus on salattu huomattavasti paksumman salaisuuden verhon taakse, kuin mitä sijoittajajärjestöt ja valtiovarainministeriö ovat toistuvasti esittäneet.
Valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankisen mukaan Sipilä on pääministerinä toimiessaan kustantanut itse virkamatkojaan satojen tuhansien eurojen arvosta.
Vuonna 2016 Juha Sipilän verotettavat tulot olivat yhteensä 375 802 €, josta ansiotuloja 162 023 € ja pääomatuloja 213 779 € . Hänen veroprosenttinsa oli 38,6. Vuonna 2017 Sipilän verotettavat tulot olivat yhteensä 159 364 €, ja ne koostuivat pelkästään ansiotuloista. Hänen veroprosenttinsa oli tuolloin 44,3.
Sipilä omistaa mm. Mooney m2or Ovaton 2--pienkoneen, arvoltaan n. 200 000 – 300 000 euroa, sekä osuudet toisesta lentokoneesta ja helikopterista. Hän omistaa osuuden Kempeleessä sijaitsevasta omakotitalosta; 1,48 miljoonan euron (v. 2016) arvoisen asunnon Sipoosta sekä 7 800 neliömetrin laajuisen teollisuuskiinteistön Kempeleessä (arvo 195 000 euroa vuonna 2019).
Sipilällä on vaimonsa Minna-Maarian kanssa viisi lasta sekä kuusi lastenlasta. Hänen nuorin, vuonna 1993 syntynyt poikansa Tuomo kuoli 18. helmikuuta 2015. Sipilät ovat vuonna 1998 perustaneet säätiön edistämään kristillisen lähetys- ja opetustyön sekä humanitaarisen työn tekemistä Suomessa ja ulkomailla. Vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas on Sipilän serkku.
Sipilä kuuluu Rauhan sana-nimiseen herätysliikkeeseen , jonka juuret ovat vanhoillislestadiolaisuudessa. Sipilä itse vaikenee uskonnollisesta taustastaan, mutta toimittajat mediassa ovat sitä käsitelleet julkisuudessa.
Kirkkohistorian professori Jouko Talosen tutkimuksen mukaan Sipilän uskonnollinen tausta on rauhansanalaisessa lestadiolaisuudessa, joka on osa vanhoillislestadiolaisuuden perintöä. Se eroaa kuitenkin tietyissä uskonnollis-teologisissa ja elämäntapoja koskevissa asioissa herätysliikkeen pääsuunnasta. Professori Talosen mukaan Risto Uimosen kirja Sipilästä vuodelta 2015 silottelee voimakkaasti Sipilän uskonnollista taustaa ja sovittaa sen yleiseen liberalismiin.
10. Helena Petäistö taitelija Rositsa Tanchevan maalaus
Helena Petäistön isä on Lasse Paavo s. 25.01.1924 Rautiossa, vihitty ensimmäiseen avioliittoon 24.04.1949 Hellin Alina Iso-ojan kanssa, syntynyt 05.09.1928 Rautiossa. He muuttivat Ouluun 19.02.1951. He muuttivat takaisin Rautioon 02.07.1952. He muuttivat Ouluun 08.05.1955. Mukana muutti lapsi Helena Mirjani.
Helena Mirjami Petäistö (s. 10. joulukuuta 1950 Rautio on suomalainen toimittaja, kolumnisti ja tietokirjailija.
Hän on ollut pitkäaikainen televisioyhtiö MTV:n Ranskan ja Brysselin kirjeenvaihtaja.
Petäistö pääsi ylioppilaaksi Oulun tyttölyseostaja kirjoitti viisi laudaturia. Hänen sukunsa on lestadiolaista, ja hän on arvellut olevansa ainoa televisiotoimittaja, joka ei ollut katsonut televisiota ennen kuin alkoi tehdä sinne juttuja. Petäistö valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta. Ranskan kieltä Petäistö oli opiskellut sekä Oulun tyttölyseossa että Helsingin kauppakorkeakoulussa. Heti ekonomiksi valmistuttuaan Petäistö muutti Pariisiin, missä hän työskenteli ensin pankissa, sitten Pathel Industrie -yrityksessä. Myöhemmin Petäistö alkoi tehdä työn ohella juttuja suomalaismediaan. Petäistö palasi Helsinkiin vuonna 1983 ulkomaantoimittajaksi MTV:n uutisiin. Hän toimi jonkin aikaa myös uutisankkurina. Vuonna 1989 hän meni toimittajille tarkoitetulle EU-kurssille. Vuonna 1990 Petäistö palasi Pariisiin MTV:n uutisten Ranskan ja Euroopan kirjeenvaihtajaksi.
Petäistön ensimmäinen kirja Ranskalaiset korot ilmestyi vuonna 1995 (yhteensä seitsemän painosta). Seuraavan kirjansa Aamiainen Cocon kanssa ja muita elämyksiä Euroopassa hän julkaisi vuonna 1999. Kirja aloitti Aamiainen Cocon kanssa -kirjasarjan, jossa Petäistö esittelee eurooppalaisia kaupunkeja. Tee teematka! -kirja sai Lauri Jäntin säätiön palkinnon vuonna 2008. Vuonna 2013 Petäistö siirtyi kustannusliike Tammesta Otavalle ja aloitti uuden kaupunkikirjasarjan à la Helena Petäistö. Ranskan politiikasta hän kirjoitti uudelleen teoksessaan Ranska, Macron ja minä.
Petäistö sai kesäkuussa 2016 aivoinfarktin, jonka seurauksena hänen vasen puolensa halvaantui osittain ja hän joutui sairaalahoitoon kahdeksi kuukaudeksi. Hän jäi sairausloman jälkeen pois MTV:n uutistyöstä, mutta hän on sittemmin toipunut lähes kokonaan ja julkaisi jo seuraavana vuonna kirjan Ranska, Macron ja minä. Petäistö toimii nykyään MTV:n Eurooppa-kolumnistina. Hän toimii myös vakituisena kolumnistina Apu-lehdessä sekä Maaseudun Tulevaisuudessa. Aiemmin Petäistö kirjoitti kolumneja Suomen Kuvalehteen.
Vuodesta 2018 lähtien Petäistö on tullut tunnetuksi suosittuna Eurooppa-esitelmöitsijänä.
Petäistö asuu Helsingissä ja Pariisissa.
Petäistö sai vuonna 2005 Ranskan ansioritarikunnan Kunnialegioonan ritariluokan kunniamerkin ja vuonna 2014 Kunnialegioonan upseerimerkin. Vuonna 2010 hänet palkittiin Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla muiden palkintojen joukossa. Vuonna 2010 Petäistö nimitettiin Vuoden ulkosuomalaiseksi. Kultainen Venla 2022 -gaalassa tammikuussa 2023 Petäistö sai elämäntyöpalkinnon
Petäistö kuuluu Oulun yliopiston uusimpien kunniatohtorien joukkoon, jonka tohtoripromootio pidetään vuonna 2021.
Ranskalaiset korot. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0641-1
Aamiainen Cocon kanssa ja muita elämyksiä Euroopassa. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1539-9.
Aamiainen Cocon kanssa: Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-2132-1.
Aamiainen Cocon kanssa: Brysselissä, Amsterdamissa ja Luxemburgissa. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-2131-3.
Aamiainen Cocon kanssa: Lontoossa, Edinburghissa ja Dublinissa. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-2666-8.
Aamiainen Cocon kanssa: Madridissa, Barcelonassa ja Lissabonissa. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 978-951-31-2665-0.
Aamiainen Cocon kanssa: Roomassa, Milanossa ja Ateenassa. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3003-7.
Tee teematka. Helsinki: Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4410-4.
Nizza, Cannes, Biarritz à la Helena Petäistö. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-27080-5.
Pariisi, Versailles, Giverny à la Helena Petäistö. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-27831-3.
Ranska, Macron ja minä. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-1-32517-8.
Bryssel, Strasbourg, Luxemburg à la Helena Petäistö. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-29545-7.
Gallian kukko kiekuu taas. Helsinki: Otava, 2022. ISBN978-951-1-44552-4.
Terv. Erkki Aho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti