KE 15.01.2025 Kalajoki 500 Isoviha Kalajoella

Taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus Isoviha Kalajoella. Venäläiset kasakat veivät Kalajoelta 264 alle 15-vuotiasta lasta ja Alavieskasta Marketta Pekantyttären.

Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.

Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräistren sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Raakaa väkeä

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakat kuin kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Erityisesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivaät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 telänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun

Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melekin kaiken menettänyt Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.

Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottova: noin 2300 sotialsta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistakin pahoin paleltuneina.

Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.

Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.

Kalajoen kirkkoherrat

Kaarle Kaarlenpoika Kalling oli Kalajoen kirkkoherrana 1689-97. Hänellä ei ollut sellaista arvovaltaa kuin monilla hänen edeltäjillään ja maaherra Grass moittikin Kallingia laiskuudesta ja seurakunnan valvonnan laiminlyönnistä. Kalling kuoli vuonna 1697 johonkin kerjäläisen levittämään kulkutautiin.

Kalajoen pappina Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.

Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.

Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin "koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös". Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.

Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin ”koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös”. Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin 168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.

Isonvihan aikana venäläiset veivät mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta. Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721 Petrus Calamnius). Pohjanmaan maaherra Reinhold Wilhelm von Essen lähetti 24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik I:lle.

Runoilevat Calamniukset

Suomenkielellä ei ollut vielä 1700-luvulla virallista asemaa, sillä ruotsi oli saanut kouluissakin jalansijan latinan rinnalla. Neljä Calamniusta kirjoitti kuitenkin runoja suomeksi jo 1700-luvulla.

Josef Gabrielinpoika Calamnius, kappalainen ja runoilija, syntynyt 1665 ja kuollut 1716 Haapajärvellä. Hän opiskeli Turussa ja määrättiin 1692 Kalajoen pitäjänapulaiseksi. Hänen nimimerkillä I.H.G.S vuonna 1700 kirjoittama ja kansanrunon mittaan sepitetty Ilo Laulu Ruotsin (ja Suomen) voitosta 21-vuotiaan kuninkaan Kaarle XII:n johdolla Narvan taistelussa 20.11.1700 kuuluu edelleen maamme parhaimpiin historiallisiin runoihin. Sen pituus on runsaat kolme kirjan sivua. Runon alku etenee seuraavasti:

Kijwast kiitetty Jumala
Cunnioitettu cuulu JEsus,
Pyhitetty Pyhä Hengi
Ole coco Colminaisuus,
joca CARLEN kaunistelit
woiton canssa woimallisen,
Siunasit sota Asehet,
Kircastit coreat Kilvet,
Herätit häreät Mielet,
Ilahutit Itkewäiset
Ylös autit ahdistetut
Wainollisen waiwan alta

Narvan menestyksestä riemuittiin heti Suuren Pohjan sodan (1700-1721) alussa. Jatkossa ilonaiheet olivat vähissä, sillä 1710-luvulla Venäjä miehitti koko Suomen ja elettiin Ison Vihan aikaa.

Josef Calamniuksen pojasta Gabrielista (1695-1754) on säilynyt yksityiskohtaisempaa tietoa kuin suvun muista 1700-luvun jäsenistä. Hän lienee asunut Kalajoen kirkolla vuoden 1710 paikkeilla mennen sitten 1712 vasta 16-vuotiaana kalajokelaisen serkkunsa Gabriel Pietarinpojan kanssa "studentixi" Turun Yliopistoon jase Pohjalaiseen osakuntaan. Venäläiset miehittivät syksyllä 1714 Kalajoen pitäjän ja aloittivat verisen terrorin Josef Calamnius ja poikansa Gabriel sekä vävynsä Johannes Enqvist joutuivat piileskelemään metsissä. Heti pahimman terrorin loputtua ennen pääsiäistä 1715 Haapajärven kappalainen Josef Calamnius palasi pappilaansa.

Gabriel Josefinpoika Calamnius oli syntynyt Haapajärvellä syyskuun 20. päivänä 1695 ja kuollut Vaasassa toukokuun 25. päivänä 1754. Hän aloitti opintonsa Turun akatemiassa 1712, mutta joutui keskeyttämään ne elokuussa 1713 venäläisten miehittäessä Turun. Vuonna 1715 venäläinen kenraali määräsi Gabriel Calamniuksen siirtymään Ylivieskaan ilmeisesti pitäjänkirjuri Henrik Simeliuksen sairauden takia. Simeliuksen kuoltua Gabriel Calamniuksesta tuli ylivieskalaisten saarnaaja ja sielunhoitaja. Gabriel Calamnius otti äitinsä ja sisarensa luokseen Ylivieskaan ja piti huolta heistäkin.

Vuonna 1718 Gabriel Calamnius kuitenkin joutui ilman omaa syytään suuriin vaikeuksiin, kun Ylivieskan kappeliin oli piiloutunut venäläiset suututtanut Isonkyrön kappalainen Andreas Affren, jonka Ruotsiin tarkoitettu kirje oli joutunut miehittäjien käsiin.
Calamnius ja kolme muuta henkilöä sidottiin ja kuljetettiin Vaasaan, raaka pahoinpitely jatkui, samoin myöhemmin Turussa. Oltuaan siellä 13 viikkoa tyrmässä Calamnius sai palata Ylivieskaan ja jatkaa työtään. Affren lienee hirtetty Kalajoen edustan saarella, jota myöhemmin on kutsuttu Papinsaareksi.

Vuonna 1720 hän kirjoitti runoteoksen Suru-Runot Suomalaiset, joka painettiin 1734. Hän kuvaa Isovihan aikaa eloisasti ja havainnollisesti, syvästi eläytyneenä pohjalaisten koviin kohtaloihin. Runoja on yksitoista. Varsinkin ensimmäinen runo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kuva on synkkä, mutta asiakirjat tukevat sitä vahvasti. Hän on kirjoittanut myös runoteoksen Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Runokokoelma julkaistiin 1755. Runokokoelma sisältää kaksitoista runoa. Onnentoivotusrunot ja tunnetun häruno Kevät keickuin tulepi..

Rauhan tultua Calamnius matkusti syksyllä 1721 Tukholmaan, missä sinne paenneet Turun akatemian professorit totesivat hänen teologiset tietonsa riittäviksi. Hänet vihittiin papiksi Strängnäsissä, koska Turun piispa oli kuollut. Vihkimisen yhteydessä Gabriel Calamnius lienee määrätty Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1724 Calamnius nimitettiin Kalajoen pitäjäapulaiseksi ja 1726 saman pitäjän kappalaiseksi. Tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka.

Runoilijapapin myöhempi sukulainen Ilmari Kianto (alk. Calamnius) ylisti Suru=Runoja seuraavasti:
"se on niin paksua historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea tunteettomana lukea. Runojen kalevalainen poljento on erinomainen ja kertomuksen koko juoksu sangen joustava. Huomaa selvästi, että kalajokelainen pappismies on mainosti osannut kansankieltä - tuohon aikaan jolloin latina ja ruotsi vilisi jokaisessa sivistyneessä kodissa Suomessa. Jos muutamme oikeinkirjoituksen nykyaikaiseksi, emme voi muuta kuin ihailla runoilijan selväpiirteisyyttä."

Muucalainen muulda maalda
Wenäjältä wierahalda,
Tuimuudella tulduansa,
Söi siät sikiöinensä,
Caritsat Capainensa,
Canat caicki caristeli,
cucon pojat curisteli,
Löysi lehmät, löysi leiwät
Häwitteli Härkä laumat,
Weipä hevoset heincoista,
warsoinensa wainioista,
Pani cicki cartanoisa,
peri puulle puhtahalle,
Lapsi parat lattialda,
Imewäiset istualda,
Pojat äitin polven pääldä,
Pijät pienet tuolda tääldä,
Otti oi! oi! orjixensa,
Ainoisixi aljoixensa,
Waimot wallitzi wäkisin,
Cauneimmat caikiteckin,
Sydämellä surkialla
Miesten mielellä pahalla,
Wanhimmaiset walkiahan,
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kijndiästi,
Capaloitzi calwoisista,
Rakens`raadon riippumahan,
Heikon Hengen heilumahan,
Pääldä waattehet waristi,
Aiwan alcoisen alasti,
Seliän päälle singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi Cusa cuckarosi,
Hohtawaiset hopeasi,
Cusa cullat kirckzahimmat,
Cusa calut callihimmat,
Cusa caicki cattilasi,
Cusa Tiskisi tinaiset
Cusa punainen pucusi,
Warsin Juhla waattehesi!
Weden keitti kiehuwaxi
Cuumana curkuhun caasi,
Silmät puhcoi Puucollansa,
Taicka sotki Sormen canssa.
Poltti raudalla racoille,
Weitzellänsä wijleskeli,
Selkänahan seitzemäldä.
Syyttömäldä syndiseldä,
Monta wirutti wilusa
Awoimesa ahwennosa
Talwisen taiwahan alla.
Pacaisesa parutteli.
Monda uunissa urosta
Paisti nijnkuin Paisticasta,
Että lohkesi luiden pääldä,
Liha, liuaksi peräti,
Suonet caicki catkeilit,
Custa cieulla cowalla,
Calicalla coiwuisella
Wäänsi woipa wäkewästi
Ildakaudet ilkiästi,
Wäänsi callon callellensa,
Sillä, silmät sijrollensa,
Oho suurta surkeutta!
Oho waiwa waikiata!
Weden wäändäpi werisen
Selkiöstän silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
poskipäistä pusertapi,
Muistuisa mieleheni
Wihollinen Wenäläinen
Cuinga muodolta monella
Waati aina waiwaisilda
Tawarada taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Auta ainoa Jumala
Päästä päiwistä pahoista!

Muista runoilevista Calamniuksista voidaan mainita Gabriel Pietarinpoika Calamnius s.1694 Kalajoella, varalääninviskaali, pitäjäkirjuri, maanviljelijä, runoilija. Kuoli Kalajoella 1767. Hän oli Pietari Mikonpoika Arctophilaciuksen poika.

Petter Joosefinpoika Calamnius, syntyi 23.1.1713 Haapajärvellä. Iin kappalainen 140, runoilija. Häntä pidetään kaikkien nykyään elävien Calamniusten esi-isänä, kuoli Iissä 1770. Petter oli Gabriel Josfinpojan nuorempi veli. Isänsä kuoltua 1716 Petter joutui äitinsä ja muun perheen mukana elämään nuoren isoveljen Gabriel Josefinpojan suojissa Ylivieskassa. Petter aloitti koulunkäyntinsä Vaasassa 14-vuotiaana. Turun Yliopistoon ja sen Pahjalaiseen Osakuntaan hänet kirjoitettiin 1732 ja papiksi hänet vihittiin 1739. Petter suoritti elämäntyönsä Iissä, jonka kappalaiseksi hänet nimitettiin 1740. Iin kappalasen virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka 11.2.1770.

Petter Calamnius vihittiin 1743 Oulun pappilassa avioliittoon Paltamon kappalaisen Johan Cajanuksen lesken Christina Lithovikuksen kanssa. Christinan isä oli runoilijankin tunnettu Oulun kirkkoherra Zacharias Lithovius. Morsian oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Petter Calamniukselle ja Christina Lithoviukselle syntyi viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista vanhempi nimeltään Peter muutti kauppiaaksi Ruotsin Lindköpingiin ja nuorempi nimeltään Gabriel palveli ensin apulaisena isänsä seurakunnassa ja päätyi Pudasjärven kappalaiseksi. Tämä Gabriel on kaikkien nykyisten Calamniusten esi-isä. Gabriel Petterinpoika syntyi 27. elokuuta 1745.

Juhana Frosterus Pietarin jälkeen Kalajoen kirkkoherraksi tuli Olavi Birgerinpoika Cygnell 1722-1730. Cygnell ei ollut erityisen hyvissä väleissä seurakuntalaisten kanssa. Erik Falander toimi seuraavana kirkkoherrana vuosina 1731-1739. Falander toimi uutterasti etenkin kansan lukutaidon kehittämiseksi.

Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.

KE 15.01.2025 Kalajoki 500 historia – Kalajoki 1525

Niku Eerikinpoika Tynkä tappoi Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen Kalajoen jäällä Tyngän suvannossa vuonna1555. Taitelija Rositsa Tancheva on maalannut aiheesta taulun, jonka koko on 50x70 cm

Raution nykyinen asutus levisi paikkakunnalle merenranta-alueelta 1500-luvun alussa. Raution ensimmäinen tunnettu asukas oli Olli Erkinpoika Rautio, seppä ja raudan tekijä. Tästä raudantekijästä eli rautiosta sai seurakuntakin nimen RAUTIO.

Vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin Salon kappeliseurakunta. Kalajoen Tyngän kylälle rakennettiin kappelikirkko. Himanka taas kuului aluksi Pietarsaaren hallintopitäjään, 1490-luvulta lähtien Kokkolan hallintopitäjään. Kalajoen emäpitäjä perustettiin vuonna 1540. Kalajoesta muodostettiin oma hallinto alue, johon kuuluivat Alavieska, Ylivieska, Sievi, Reisjärvi, Nivala ja Haapajärvi. Muodostettiin myös Lohtajan hallintopitäjä, johon kuului Himanka. Himanka kuului aluksi Lohtajan seurakuntaan, mutta itsenäistyi Lohtajan kappeliseurakunnaksi 1700-luvun alussa.

Kalajoen kirkkoherrat

Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjiltä, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää.

Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.

Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.

Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa. On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.

Koira-Kreuksista kirkkoherra

Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan ”Koira-Kreukseksi”. Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille. Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.

Ljungo Tuomaanpoika

Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta Dionysius Henrikinpoika Tavastiuksesta ja Sigfried Balkista on vähän tietoja. Ljungo Tuomaanpoika toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1592-1610. Hän oli arvovaltainen, tunnettu mies sekä Pohjanmaan papiston että talonpoikien keskuudessa. Vuonna 1597 hän oli Pohjanmaan papiston edustajana Arbogan valtiopäivillä Ruotsissa. Ljungo Tuomaanpoika käänsi suomenkielelle Ruotsin maalain ja kaupunkilain.

Seuraava kirkkoherra oli Pietari Mikonpoika Arctophilacius 1610-47. Hän oli syntyisin Kalajoen naapuripitäjästä Lohtajalta. Hänen puolisonsa oli Magdaleena Östenintytär Sursill, jota kautta hän oli monen pohjalaisen papin sukulainen, koska useita Sursillin tyttäriä oli naitu Pohjanmaan pappiloihin. Papin tehtävien ohella hän hoiti laajaa ja menestyksellistä liiketoimintaa; osti ja myi sen ajan tavan mukaan ja sai tuosta liikanimen Terva-Pieti. Pietari Mikonpoika kuoli kesällä 1647 ja hänet haudattiin Kalajoen kirkon lattian alle. Hänestä polveutuvat tunnetut Calamnius ja Kalling-suvut.

Seuraava kirkkoherra oli Martti Mikonpoika Peitzius, mutta Turun tuomiokapituli muisti Peitziuksen vanhan rikkomuksen ja virkanimitys kumottiin. Peitzius oli maannut ennen sotaan lähtöään erän tytön ja saanut siitä sakon. Niinpä vuonna 1648 Kalajoen kirkkoherraksi nimitettiin Joosef Martinpoika Mathesius (1648-84). Hän oli lahjakas ja oppinut mies. Hänet valittiin vuonna 1655 valtiopäivämieheksi ja vuonna 1657 Torniossa pidetyillä maakuntapäivillä puhemieheksi. Hänen poikansa Joosef Joosefinpoika Mathesius oli seuraava Kalajoen pappi, mutta hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua.

Kalajoen kirkot

Kalajoen toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty muistomerkki 11.9.1961.

Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kirkko rakennettiin Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo.

Ensimmäiset varmat tiedot Kalajoen asutuksesta ovat vuodesta 1547 lähtien säilyneissä kymmenysluetteloissa. Silloin Pohjankylässä oli 16 taloa, joista useimmat sijaitsivat tiiviisti jokirannassa. Pohjankylän talot muodostivat tuolloin pitäjän tiheimmän asutuskeskittymän.Vuoteen 1607 mennessä taloluku oli kasvanut vain kolmella. Isojakotoimitukset aloitettiin Kalajoella 1760-luvulla. Metsien, peltojen ja niittyjen isojakotoimitukset saatiin päätökseen 1800-luvun alkuun mennessä. Vuoteen 1860 mennessä tilaluku oli noussut 44:ään. Viisi vuotta myöhemmin tiloja oli 170 ja asukkaita 931.

Kauppapaikkoja ja pienteollisuutta

Kalajoki ja Himanka kasvoivat hitaasti 1600-luvulla, jolloin väkiluvun kehitykseen vaikuttivat erityisesti katovuodet ja sota-ajat. Isoviha myös rajoitti Kalajoen ja Himangan asutuskehitystä. Isonvihan jälkeen asukasmäärä alkoi nousta ja 1700-luvun lopulla asutus alkoi voimakkaasti kasvaa. Kalajoen ja Himangan suuseutujen hyvä liikenteellinen asema johti siihen, että Kokkolan porvarit alkoivat pitää markkinoita näillä alueilla. Kalajoella Plassin markkinapaikka nousi alueelle tärkeäksi kauppapaikaksi. Himangalla taas vanha Raumankari muodostui alueen tärkeäksi kauppapaikaksi.

Vanha Pohjanmaan rantatie kulki Kalajoen alajuoksulla jokivartta Etelän- ja Pohjankylien läpi aina Plassille saakka, josta se jatkui Raaheen. Rantatien varrelle sijoittuneiden kylien tavoin Pohjankylä kärsi sodissa. Pikkuvihan jälkeen 1744 huonokuntoinen puusilta rakennettiin uudelleen. Suomen sodassa korkeaksi ja kauniiksi mainittu silta poltettiin. Uuden sillan rakennustyöt aloitettiin heti sodan päätyttyä 1809. 1870-luvulla siltaa korjattiin useaan kertaan ja 1880-luvulla silta rakennettiin kokonaan uudelleen . Sillalla on ollut liikenteellisen merkityksen lisäksi sosiaalinen merkitys. Sillalla vietettiin aikaa ja sieltä saattoi ihailla jokimaisemaa. 1900-luvun alussa siltaa korjattiin ja sen käsipuissa olevat penkit poistettiin

KE 15.01.2025 Kalajoki 2025 historia – Pähkinäsaaren rauha 1323

Sulevi Juhola:

Näissä teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat, Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli, joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016 mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.

Pähkinäsaaren rauha 1323

Tilanne Pohjolassa oli 1300-luvun vaihteessa melko levoton. Ruotsin ja Novgorodin suhteet olivat hyvin jännittyneet ja valtataistelu varsinkin puolustuskeskuksista oli jatkuvaa. Vuonna 1322 Ruotsi ja Venäjä yrittivät saada toistensa linnoituksia hallintaansa onnistumatta siinä. Kauppamerenkulussa oli suuria vaikeuksia. Ne vaikeuttivat erityisesti Suomenlahden – Nevajoen – Laatokan reitillä, jossa tapahtuvaa liikennettä kukaan ei pystynyt turvaamaan. Edellä mainittujen jännitteiden lisäksi tuli esille laajojen maa-alueiden käyttö- ja verotusoikeuksien ratkaiseminen. Tällaisia alueita olivat mm. Karjalan alue ja venäjänkarjalaisten asuttama ”Pohjanranta”.

Ennen 1300-lukua venäläiset olivat hallinneet laajaa osaa nykyisestä Suomen alueesta. Melkoinen osa tuosta alueesta oli edellä mainittujen ristiretkien myötä siirtynyt Ruotsin hallintaan. Noista alueista ei ollut kuitenkaan tuohon mennessä tehty mitään kirjallista ns. traktaattisopimusta. Edellä kuvatun tilanteen valossa molemmat osapuolet olivat kypsiä sovintoon, mikä johtikin vuonna 1323 Pähkinäsaaressa solmittuun rauhansopimukseen.

Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Valtiollisilta tavoitteiltaan Pähkinäsaaren rauhansopimus vastannee lähinnä venäläisten ja Novgorodin tavoitteita. Rauhansopimus vakaannutti valtiollista tilaa Pohjolassa ja rauhoitti kauppamerenkulkua edellä mainitulla reitillä. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet.

Rauhanteko oli merkittäviltä osin kauppapoliittinen. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio.

Laatokan ja Karjalan alue oli Novgorodin hallinnassa. Ruotsi hallitsi erilaisten sopimusten perusteella aluetta, jota hämäläiset asuttivat Suomenlahden rannikolla lännestä Kymijoen seutuville. Pohjanrannalla asui salaperäinen ”kainuulaisten” heimo, joka tunnetaan jo 800-luvulta lähtien. Siitä johtuen tuota aluetta kutsuttiin Kainuun maaksi (Caiania).Myöhempi Caiania on merkitty Oulujärven taakse.Rauhansopimuksessa Novgorod ”lahjoitti” Ruotsille Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Alue oli jo tuolloin pääosin Ruotsin hallinnassa, joten Juri teki ”lahjoituksen” ”kasvojaan menettämättä”.

Venäläisten liikenne Laatokalta ja Vienanmereltä heidän asuttamalleen Pohjanrannalle oli paljolti veneliikenteen varassa. Noiden kohteiden välinen jokireittiliikenne oli heille välttämätöntä. Edellä mainittuja jokireittejä Kyösti Julku on selostanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjassaan ”Suomen itärajan synty”. Karjalaisten eteläisin venereitti kulki hänen mukaansa Pihlajaveden, Haukiveden, Siiteenselän, Sorsakosken, Suonenjoen, Nilakan ja Pielaveden kautta Maanselän ylityksen jälkeen Pyhäjoen vesistöön. Sitäkin eteläisempi vesireitti järvialueelta oli Keiteleeltä Koliman, Alvajärven, Muurasjärven ja muinaisen ”Hinkuanvirran” kautta Kalajoen vesistöön . Tuo yhteys on ollut vielä 1700-luvulla käyttökelpoinen, kuten ilmaistaan Hämeen läänin kartoitustoimituksen pöytäkirjassa. Siitä ilmenee, että ”Viitasaaren Muurijärveltä pääsee — veneellä Päijänteelle asti — veneellä voi myös päästä jokea pitkin mainitulle suolle — ja sitä pitkin edelleen Kalajoelle”

Pähkinäsaaren rauhan rajalinja ei tarkoita rajalinjaa sellaisena kuin me sen käsitämme. Rajaa ei linjattu maastoon, vaan se oli tehty sopimus alueen hallinnoimisesta. Siinä määriteltiin tuon alueen rajat mainitsemalla rajakohteita. Novgorod ei pystynyt koskaan valvomaan rajaa siten kuin me käsitämme rajavalvonnan. Pähkinäsaaren rauhan raja lienee Suomen historian kiistellyimpiä ongelmia. Rajan eteläisillä osilla, Siestarjoelta Pihlajaveden Särkilahteen, raja on suhteellisen hyvin selvitetty, vain ns. ”Riitamaan” kohdalla mielipiteet jakautuvat. Eteläisellä osalla alue oli jo tuolloin asutettua, mutta Keski-Suomen järvialue oli eräaluetta, jossa ei ollut kiinteää asutusta. Eteläosalla rajakohteiden väli oli lyhyempi kuin pohjoisosalla, mikä edesauttoi rajakohdetiedon häviämistä. Särkilahdesta pohjoiseen oleva raja-alueen osuus on ollut salaperäisyyden verhoama. Suurimpana syynä siihen on se, että ruotsalaiset hävittivät tahallisesti venäläisten tekemiä merkintöjä. Rajaa koskevat asiakirjat ovat tuhoutuneet tai ne on tahallisesti hävitetty.

S. Juhola: Särkilahti (Savonlinna), Kesamonsaari (Savonlinna), (Ala-/Ylä-) Siili (Pieksänmaa), Karenkoski, nyk. Karinkoski (Konnevesi), Jääjoen kolu (-koski), (Pihtipudas/Reisjärvi), Petäjäoja eli Petäisenoja, ruotsalainen luettelo (Sievi), Pahkalanjoki eli Himanganjoki, latinalainen luettelo (Kalajoki), Perämeri.

Juhola on etsinyt rajaa Vilkunan ja Julkun periaatteen mukaisesti, suhteessa karjalaisten eteläisimpään venereittiin siten, että rajakohteiden täytyy sijaita tuon tien lounais- ja länsipuolella. Juholan tutkimuksen mukainen raja erkanee jo Pihlajavedeltä alkaen tuosta venereitistä. Se ei johdu yksinomaan tuosta Vilkunan ja Julkun periaatteesta, vaan siltä alueelta on löytynyt runsaasti vihjeitä rajan sijainnista nimistön ja pohjoisosilla myös vanhojen rajakivien osalta, ja lisäksi voidaan mainita kiistanalaiset rajajoet. Rajakivet eivät ole vuodelta 1323, vaan todennäköisesti vuosilta (1?)336, (1?)359, 1383 ja vuosilta 1551 ja 1577.

Juholan tutkimuksen mukaan Samosalon jälkeinen kohde on edellä mainittujen Ala- ja Ylä-Siilin muodostama rajakohde Siili, sillä todennäköisesti nuo järvet on tunnettu pelkästään sillä nimellä. Tuolla rajaluettelon sanalla on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys kyseiseen rajakohteen nimeen. Siilinjärvien lähettyvillä olevan Vangasjärven rannalla on erikoinen vanha merkitty kivi, jonka Pekka Tarkiainen on erään omakotirakentajan avustuksella paikallistanut. Kivessä esiintyy tulkittavissa olevat kirjaimet T ja M, jotka ovat hyvin kookkaat, ehkä noin metrin korkuiset. Kirjaimiin on tehty ”koristeväkäsiä”, jotka haittaavat tulkintaa. Ne on tehty ehkä harmittomasti tai sitten vahingoittamis- ja eksyttämistarkoituksessa. Merkinnät T ja M voivat edustaa Maunu Tavastia, sillä hän liittyy alueen historiaan voimakkaasti. Hän oli vuonna 1415 Häme – Savo heimorajankäynnin toimitsija ja alueen roomalaiskatolilaisuuden käännytysmies. On mahdollista, että Maunu Tavast tiesi vuoden 1323 rajan sijainnin ja teki sen ja Häme – Savo heimorajan risteyskohtaan (kuva 8) nuo merkinnät. Heimoraja on nimittäin saattanut kyseisessä kohdassa kaartaa hieman itäsuuntaan, johtuen vedenjakaja-alueesta, jolloin risteyskohta osuisi kiveen. Tätä käsitystä tukee se seikka, että Surnuijoen ja Surnuijärvien eestiläiset nimet tarkoittavat kuolemaa. Historia kertoo, että tuolla alueella on vuoden 1415 heimorajan vuoksi käyty ehkä Suomen verisimmät heimotaistelut. Mielenkiintoa kyseistä asiaa kohtaan lisäävät Pekka Tarkiaisen teoksessaam esittelemät alueelta löydetyt vanhaat keihäänkärjet.

Paljon käytetyn ”Sithin”-kohdenimen (Juholan Siili-kohde) jälkeen rajakohdeluettelossa oli Karjalankoski. Rajaa kuvaava nimistövyöhyke jatkuu Ala-Siilistä luoteeseen hyvin selkeänä ja ympäristöstään erottuvana. Tuo alue kulkee Konneveden länsipuolitse. Karenkosken molemmin puolin tuolla nimistövyöhykkeellä on hyvin monia erilaisia Pyhä-nimen muotoja sekä runsaasti muuta rajaa kuvaavaa nimistöä. Ennen näitä Siilinjärviä kyseiseltä ”rajanimistövyöhykkeeltä” löytyy Pyhä-nimistöä, joka jatkuu edelleen Karenkoskelle (nykyinen Karinkoski). Karenkosken nimellä on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys Karjalankosken nimeen, joten tuo koski on todennäköinen rajaluettelon Karjalankoski. Ennen Karenkoskea esiintyy mm. Pyhäjärvi, Pyhäselkä, Pyhitty, Pyhitynsuo, Pyhäjärvi ja Pyhitty. Karenkoskelta eteenpäin luoteeseen tulee Pyhä-nimistö yhä runsaammaksi (kuva 9). Siinä esiintyy mm. Pyhäkangas, Pyhämäki, Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäniemi, Pyhälahti, Pyhävuori, Pyhänen, Pyhäsenniitty ja Pyhänsalo.

Suomen kartalla esiintyy Pyhä-nimeä melko paljon ja eivätkä ne kaikki voi aina kuvata jotain huomattavaa rajaa, mutta edellä kuvatulla alueella niiden esiintyminen on merkillepantavaa. Samalla osuudella on runsaasti venäläis- ja karjalaisnimistöä, joka osoittaa, että alueella on liikkunut ja asunut karjalaisväestöä Mielenkiintoinen Raja-nimien pakkautuma, ennen seuraavaa rajakohdetta, on Keiteleen Pyhänsalon ja Alvajärven välillä oleva esiintymä. Sillä välillä, tuolla vyöhykkeellä, on peräti 35 Raja-alkuista nimeä. Vastaavaa löytyy tuskin mistään muualta Suomesta. Noita nimiä on hyvin vaikea selittää millään muulla tavalla kuin sillä, että alueen on halkaissut huomattava raja.

Karjalankoskea seuraa rajaluettelossa ”Kolomakuski”; nimen kirjoitusmuoto hieman vaihtelee eri luetteloissa. Nimi kuvaa ”kolumaata” eli hyvin kivikkoista aluetta. Kyseiseksi rajakohteeksi, Kolimajärven laskujoen ylimpään koskeen, ovat paikallistaneet Kyösti Julku ja jo ennen häntä 1850-luvulla A. Rothman ja E. Rudbeck. Rajatoimitusasiakirjoista on löytynyt nimi ”Kolimakoskenniska”, jolla on selvä etymologinen yhteys rajaluettelon mukaiseen nimeen, mutta koski sijaitsee karjalaisten eteläisimmällä venereitillä, tuota nimeä ei ole käytetty muualla. Kohteen sijoittaminen venereitille herättää vakavaa pohdiskelua. Kyse ei ole enää turvavyöhykkeen kapeudesta, sillä sitä ei täten olisi ollenkaan, koska kohde on venereitillä.

Todennäköisempänä rajakohteena, sijainnin ja erikoisuuden vuoksi, voidaan pitää Maanselällä Jääjoenkolussa olevaa Nuorasen laskukoskea. Se on todellinen ”kolumaankoski”, sillä se järvestä lähdettyään kulkee syvällä louhikon sisällä, jossa vettä ei näy, mutta veden solina kuuluu. Koski kulkee 300 metrin matkan tuossa louhikossa. Siihen liittyy aivan sen alapuolella oleva koski jonka vieressä on rajapyykki ”359”. Tämä koski on myös valtavassa louheikossa. Koskiyhdistelmä kulkee Maanselällä ja sillä on rajakohdetta etsittäessä suuri merkitys, samoin sen erikoisuudella.

”Kolomakuskia” seurasi latinalaisessa ja latinalais-ruotsalaisessa luettelossa Pathajoki. Ruotsalaisessa luettelossa vastaava kohde mainitaan ”Petäjokena”. Edellä kerrotulla tavalla Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) nimensä ja sijaintinsa puolesta erinomainen vastine ruotsalaisessa luettelossa mainitulle Petäjoelle. Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi. Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä. Ruotsalaiset kirjurit eivät liene ymmärtäneet nimiyhteyttä mäntypuuhun eli petäjään ja lyhensivät nimen ”Petä”-muotoon (”Pätä-muoto” on toisella kartalla ”Petä-muodossa”).

Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena, mikä on hyvin luonnollista, ottaen huomioon vanha rajajoen sijainti. Tästä ilmenee, että nimet säilyvät usein pitkään. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi

Kukkarokiven lähellä virtaa Hanhipuro, joka mainitaan vuoden 1549 rajaluettelossa (Kalajoki – Kokkola) jo vanhana ”emäpitäjien” rajakohteena (Salo erotettiin Pietarsaaresta todennäköisesti vuonna 1249). Hanhipuro on todennäköisesti vaikuttanut siten, että verotusrajan merkkikiven nimeksi on otettu Hanhikivi. Pathajoen ilmeinen vastine on Pahkalanjoki eli nykykartoilla Himanganjoki Pahkalanjoki sijaitsee erinomaisesti Petäjäojan jatkeella mereen laskevana jokena, kuten joissakin vanhoissa asiakirjoissa mainitaan ”Pathajoesta”. Joen nimellä on etymologisesti tulkittava yhteys rajakohteen nimeen. Pahkalanjoen suunta osoittaa mereltä päin katsottuna suoraan Kukkarokivelle .

Vuonna 1323 ei käyty maastossa merkitsemässä rajakohteita, joten Petäjäojalle ja Pahkalanjoelle ei tuolloin ole tehty rajamerkintöjä. Pahkalanjoen varressa, jossa joen suunta taittuu, on kuitenkin vanha pyykkikivi. Kivi sijaitsee noiden suuntien leikkauspisteessä. Sen sijainti on erikoinen, sillä se ei ole noin 150 metrin etäisyydellä olevalla hiekkaharjulla, mitä jotkut ovat ihmetelleet, vaan entisellä suoalueella. Kivi on suolla, joka on ulottunut Pahkalan kylältä Pahkalammin kautta Pahkalanjoen varteen, jossa kivi on.

Kiven eteläsivulla on Ruotsin kruunu ja ”väkä”, joka on hyvin vanha rajan merkitsemismuoto. Väkä osoittaa vasemmalle eli Pahkalanjoelle. Lisäksi samalla sivulla on numero 4. Merkinnät on tehty osaksi entisten merkintöjen päälle, joita on hiottu osittain pois. Numero 4 on todennäköisesti uusin merkintä kivessä ja liittyy siihen numerosarjaan, joka edustaa vuonna 1775 tehtyä rajaa, jolla Pohjanmaa jaettiin Oulun ja Vaasan lääneiksi. Rajakivistä numero 1 on meren rannassa on löytynyt läheltä Maanselkää.

Kiven pohjoissivulla on erittäin mielenkiintoisia merkintöjä, joista ilmenee, että venäläiset ja ruotsalaiset ovat aivan ilmeisesti olleet yhtäaikaisesti merkitsemässä niitä. Kiven yläosassa on ortodoksiristi ja sen rinnalla Pyhän Andreaan risti lipun muodossa, jota Venäjällä on käytetty vuosisatoja. Melkein edellisten tasalla oikealla on kaksi vanhan mallista Ruotsin kruunua. Hieman näiden alapuolella on yhdistelmämerkki, jossa Ruotsin kruunun alapuolella on Venäjän risti. Ne ovat yhteisellä alustalla. Tässä kivessä on siten neljä Ruotsin kruunua ja kolme Venäjän ristiä, kuva 4. Edellä kuvatut merkinnät on tehty todennäköisesti vuonna 1383(?), jolloin on sovittu ns. A-rajasta, sillä päätekohtana oli ”Patha”-suo Pohjanmaalla. Edellä kuvatusta ilmenee, miten voimakkaasti tuo nimi liittyy Kruununkiveen ja suohon missä se sijaitsee.

Pähkinäsaaren rauhan rajan päätejoesta on kiistelty vuosisatoja. Kiistaa on ollut siitä kumpi joki ”Petäjoki” vai ”Pathajoki” on oikea rajakohde. Nyt, kun noiden jokien vastineet ovat löytyneet samalta rajalinjalta, ei enää tarvitse kiistellä siitä kumpi joki on oikea rajajoki, sillä ne ovat, erittäin suurella todennäköisyydellä, molemmat oikeita rajajokia.

Tulkintaa vanhan rajan sijainnista tukevat vielä monet kivilöydökset, joita on raja-alueen loppuosuudella näiden edellä mainittujen jokien välillä. Sievin Kukonkylän ja Eskolan väliltä Hautakankaasta on löytynyt rajakivi, jossa on vuosiluku 1577. Pohjanmaalla on ollut kalastusta koskevia kiistoja, jotka ovat ulottuneet Tornionjoelta Petäjoelle saakka. Vuonna 1577 on Pohjois-Suomen laamanni Henrik Klaunpoika Hornin puolesta lainlukija Kröpp suorittanut toimituksen, josta kerrotaan vasta vuoden 1596 toimituksen yhteydessä tehdyssä pöytäkirjassa. Tuolloin toimitusta johti Kaarle herttuan määräyksestä Mauri Yrjänänpoika. Kyseinen toimitus on aivan ilmeisesti koskenut Petäjäojaa ja sen alapuolella osaa Vääräjoesta Kukkarokivelle saakka. Tällä toimenpiteellä siltä osuudelta on Vääräjoki siirretty ”Pohjanrantaan” kuuluvaksi. Asian voi havaita kartalta, ja se ilmenee vielä nykyisestä lääninrajasta Siitä näkyy miten Maanselältä ja Pahkalanjoelta, osoittavat linjasuunnat osoittavat Kukkarokiven ja pyykin 1551 suuntaan. Tuolta Vääräjoen väistölinjalta on löytynyt rajapyykki 1577.

Rautiosta löytynyt rajakivi ”1551”liittyy mahdollisesti tapahtumiin, joihin viitataan Savonlinnan tilikirjassa vuodelta 1551 ja Partalan tilikirjassa vuodelta 1559. On mainittu, että 1550-luvun tapahtumat koskivat ”Vatjan viidenneksen” alueen tapahtumia ja niiden vaikutus on ulottunut Savoon ja Pohjanmaalle saakka. Julku on lainannut lähdettä, jossa mainitaan ”Raswando träsk liggiandes 30 mil iffrå gården vdj Österbotnn rydze grentzenn brukas med ceen noth om hösten”. Kustaa Vaasa toteutti myös vuonna 1559 laajoja mittaustoimia Suomessa, ja kohde voi liittyä tähänkin.

Rajakiven ”1551” löytökohta soveltuu erittäin hyvin kohteeksi, joka Pohjanmaalta mainitaan. Matka kiveltä Rasvangin järvelle Tervoon on edellä mainittu 30 mil, joka vastaa 180 kilometriä. Itärajan alueella sijaitsevasta rajakiven ”1551” löytökohdasta eteenpäin tuo itäraja kulki Maanselälle saakka sillä linjalla, joka suuntautuu mainitulta rajakiveltä Rasvangin järvelle. Rasvangissa oli kuninkaan kalastamo, joten se on tunnettu kohde joka mainitaan.

Rajakiven löytökohdan läheltä, siitä noin 1-2 km pohjoiseen, mainitaan vuoden 1547 veroluettelossa kolme taloa. Kiven löytökohdassa on ollut hyvin vanhaa asutusta, mutta siitä ei ole mainintaa tuossa veroluettelossa, sillä paikalla todennäköisesti ollut kruunun (kuninkaan) tila oli verovapaa. Paikalla on asunut Vähä-Raution suvun esi-isä, joka oli kuninkaan kengitysseppä. Tämä liittynee 1500-luvun asutukseen ja viittaa mahdolliseen rajatiehen. Tämä edellä mainitussa asiakirjassa oleva kruunun tila on voinut siten olla tuossa löytökohdassa tai siitä muutama kilometri rajan suunnassa kaakkoon, jossa tiedetään olleen kruununtorppa. Kyseisen kruununtorpan varhaisvaiheet saattavat liittyä vuosien 1323 ja 1400-luvun rajoihin. Torpan luota alkaa suoalueelle siirtyvä ”Tervatienä” tunnettu hyvin vanha kulkuyhteys. Se saattaa olla tuohon rajatiehen liittyvä tie. Siinä on Kortenevan ylittävä ”silta”, joka on säilynyt suossa hyvin.

Maanselällä on vanha Jääkolun pyykki, jossa on numerot 359 ja kiven kärjessä kirjaimet A ja D, kuva 3. Pyykki on vanhalla Hämeen rajalla. Vuonna 1359 Dimitri alkoi hallita Novgorodissa ja kuningas Albrekt oli Ruotsin kuninkaana. Juholan tutkimuksen mukaan pyykki on vuosien 1323 ja 1383 rajalla. Luku 359 liittyy mahdollisesti Dimitrin valtaannousuun Novgorodissa. Tuolloin ei aina merkitty vuosilukuihin tuhatvuosilukua tarkoittavaa ykköstä.

Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen on melko pian sovittu ”Pohjanrannalla” yhteiseksi verotusrajan merkkikiveksi Hanhikivi. Muutamat tutkijat ovat pitäneet Pyhäjoen Hanhikiveä tuona merkkikivenä. Tuota tulkintaa vastaan voidaan kuitenkin esittää monia huomautuksia, joista on luettelo myöhemmin. Edellä mainitun Raution Ylipäässä, parhaalla harjutiellä sisämaahan, sijaitsee suuri (n.10 m korkea. Kukkarokivi, joka erittäin suurella todennäköisyydellä on paljon etsitty verotusrajan Hanhikivi. Se on aivan lähellä Hanhipuroa. Kivestä on hävitetty pintaa ihmisen toimesta, kuten ovat todenneet useat alan ammattilaiset. Kivi sijaitsee Pyhäjokeen ja Rovaniemeltä ilmoitettuun etäisyyteen (300 km) ”oikealla” paikalla.

Seuraavat seikat osoittavat suurella todennäköisyydellä, että Pyhäjoki tai Petäjäsoja eivät voine olla Pähkinäsaaren rauhan rajakohteita:

1. Rajaniemen alueen Raja-nimistö ei tue Vilkunan ja Julkun rajateoriaa, sillä ko. nimistö on 1500-luvun Suur-Kalajoen ja Salon pitäjien raja-alueella ja melko kaukana Petäjäsojan suulta ja Pyhäjoesta.

2. Oulaisten Kalliokankaan pyykit ovat osoittautuneet isojaon pyykeiksi.

3. Petäjäsojan geologiasta puuttuvat sellaiset jäljet, jotka osoittaisivat sen olleen joskus Pyhäjoen laskujoki (Julkun oletus).

4. Petäjäsoja ja Pyhäjoki ovat verraten keskeisellä alueella keskiaikaisessa Salon pitäjässä. Salo kuului Novgorodille (Saloa ei ollut jaettu). Ruotsin laki ei ulottunut Salon ja Kemin pitäjiin, ”. . . koska ette voi mitenkään rakentaa sellaisia pappiloita kuin Ruotsin lakimme vaatii. . .”.

5. Verotusrajan merkkikiven (”Hanakivi”) piti sijaita Pyhäjoen ulkopuolella (eteläpuolella) Iistä, Limingasta ja Kemistä katsottuna (Pyhäjoen hanhikivi on Pyhäjoen pohjoispuolella).

6. Verotusrajan merkkikiven, Hanakiven, piti olla Rovaniemeltä 50 peninkulmaa (300 km).Pyhäjoen Hanhikivelle on n. 40 peninkulmaa eli n. 240 km (maamatka). Raution Kukkarokivelle on Rovaniemeltä300 km, joka täyttää sen matkan, jonka etäisyydellä verotusrajakiven tuli olla Rovaniemeltä.

7. Pyhäjoen Hanhikivestä puuttuvat Venäjän symbolit eli ristit, sillä Venäjä ei ollut osapuolena Pyhäjoen ja Siikajoen rajankäynnissä vuonna 1758. Se oli Pyhäjoen ensimmäinen rajankäynti ja päättyi Hanhikiveen N 14. Silloin on merkitty kiveen myös kruunu, joka on hyvin myöhäsyntyistä tyyppiä, jota ei käytetty 1400- ja 1500-luvulla. Kivessä näkyy heikosti vuosiluku 1770 (?), se liittynee em. toimitukseen.

8. Pyhäjoen Hanhikiven ylitse löi vielä aallokko vuoden 1323 rauhanteon aikaan. Julku on Vilkunan tutkimuksesta todennut, että ”. . . Hanhikiven on täytynyt nousta merestä 1300-luvun ensimmäisen neljänneksen lopulla.”. Pyhäjoen Hanhikiven maantieteellinen sijainti ei ollut merkittävä.

9. Pyhäjokialueelta ei ole esitetty yhtään merkittävää arkeologista raja-asiaan liittyvää löydöstä, eikä ennen Täyssinän rauhaa olevia rajakiviä.

10. Raja-aluetta kuvaava nimistö on Pyhäjoen varressa lähes olematon.

11. Pyhä-nimi esiintyy Pyhäjokialueella vähän yli 10 kertaa, vastaavasti Juholan esittämän rajalinjan alueella Pyhä-nimiä esiintyy lähes 20 kappaletta.

12. Mereen laskevan rajajoen (vuonna 1323) nimi on yleensä tulkittu Pa-alkuiseksi.

13. Petäjäsoja on valtakunnan rajaksi niin vaatimaton oja, että se ei ollut laajalti tunnettu, kuten valtakunnan rajan ”maamerkin” tuli olla.

14. Pyhäjoki ei ollut eteläisin venereitti järvialueelta Perämerelle. Sitä eteläisempi oli reitti Keiteleeltä Muurasjärven ja ”Hinkuanvirran” kautta Kalajoen vesistöön, kuten J. Swikar on toimitusasiakirjassaan vuonna 1738 todennut. Siinä mainittiin kulkuyhteys, joka ulottui merestä mereen.

15. Pyhäjoen varrella olevat Käräjä-alkuiset nimet ovat peräisin isojaon aikaisista kokoontumisista kuten perimätieto kertoo.

16. Julkun rajateorian viimeinen etappi, Muurasjärvestä Petäjäsojaan, ”katkaisee” Kalajoen keskeltä. Tällainen ”katkaisu” ei ollut tuolloin mahdollista sillä suuret joet olivat silloin valtaväyliä kuljetuksille.

17. Murhianvirta eli Murhiankoski ei ollut Pyhäjoessa vaan Vääräjoessa Sievin Vanhallakirkolla. K. Vilkuna kirjoittaa asiasta ja siitä löydöstä, jonka Yrjö Koskinen on tehnyt vuonna 1875. Se koski asiakirjaa vuodelta 1595, jossa mainitaan: ”Vastaus alamaisten kirjoitukseen Petäijoen pitäjässä (uthi Petäioki Socken) Pohjanmaalla. Gripsholmasta kesäk. 22.p1595”.Koskinen osoittaa, että kyse ei ollut Pyhäjoesta, vaan joesta, jossa oli Murhavirta, ja joki sijaitsi ”Petäijoen” pitäjässä. Koskisen kirjeen valossa ymmärtää hyvin 1800-luvulla syntyneen lääninrovasti-kansanedustaja Vilho Kiviojan toteamuksen, että Pyhäjoen ja Petäjäjoen (Kalajoen) saarnahuonekunnat (neljänneskunta) muodostivat yhdessä Salon pitäjän eteläisimmän saarnahuonekunnan. ”Murhavirta” oli 1500-luvulla Suur-Kalajoen aluetta. Sen aikaisempi nimi ”Pyhekaszfors” ilmaisee, että tässä joessa on todennäköisesti suoritettu kastetoimituksia.

Rajaväärennökset

Melko pian vuoden 1323 rauhanteon jälkeen alkoivat ruotsalaiset (ja suomalaiset) laatia uusia väärennettyjä rajoja. Huomattavin luettelo tällaisista rajoja koskevista luetteloista on Tukholmasta, Muscovitica-arkistosta löytynyt rajaluettelo. Näitä väärennöksiä he perustelivat alkuperäiseltä (vuoden 1323) rajalta väärennösrajoille siirretyillä nimillä. Niistä mainittakoon useat ”Petäjoet”, joita siirrettiin aina seuraavalle väärennösrajalinjalle. Näin syntyi Sievin Petäjäojalle ensimmäinen väärennös Pielaveden Säviälle, jossa Petäjälahteen laskee Petäjäjärvestä Petäjäjoki (kuva 13). Joki sijaitsi Juholan tutkimuksen mukaan vuoden 1383 (?) ns. A-rajalla.

Ns. A-rajan ( Muscovitica-arkisto) rajakohteet nykyisen Suomen alueella: 1. Torsajärvi (Thorsinerue, Rautjärvi), 2. Valkiajärvi (Valkierue, Punkaharju), 3. Juurikkasuo (Jurekesw, Saari), 4. Purujärvi Puraierue, Kesälahti), 5. Putkilahti (Putkelax, Kesälahti ja Punkaharju), 6. Raikuuntaipale (Raukotoy, Kerimäki), 7. Säimenniemi (Semene nemi, Savonranta), 8. Somertaipale (Somertaypalen, Liperi, Savonranta ja Outokumpu), 9, Ohtaansalmi (Ochtansalmj, Outokumpu ja Tuusniemi), 10. Vehkalampi (Wek katepelin, Kuopio), 11. Valkeinen (Vodierue, Maaninka), 12. Säviä/Saarinen (?), (Sivereierue, Pielavesi), 14. Saanijoen suu (So nsan sw, Pihtipudas), 13. Lestinpuro-Lestijoen niska (Lastaioki, Reisjärvi ja Lestijärvi), 15. ”Pahkalansuo” (”Pachta so oc swa j Norrabutnin”, suoaluePahkala – Pahkalampi – Kruununkivi/Pahkalanjoen mutka, Pohjanmaa/Kalajoki).

Kohteet 10 – 15 ovat Juholan tutkimuksen mukaisia rajakohteita. Useat tutkijat ovat päätyneet Ohtaansalmen jälkeen Syvärin suunnalle, johon kulkivat Muscovitica-arkistosta löytyneiden toisten luetteloiden eli C-, E- ja F-luetteloiden mukaiset rajat. He väittivät rajaluettelon kohteiden järjestystä virheelliseksi. A-luettelon viimeisen kohdan vaatimus oli kuitenkin se, että rajan tuli päättyä Pohjanmaalle.

”Petäjoki” eli Petäjäjoki (kuva 1) esiintyy toisen kerran Pohjois-Savon maanselällä, jossa Petäjäjärvestä laskee Petäjäjoki Rotimoon. Tätä kautta on suurella todennäköisyydellä kulkenut A-rajan jälkeinen seuraava itäraja noin vuonna 1400. Se ei kulkenut enää Ohtaansalmelta länteen, vaan jatkui Laskukosken kautta, kuten vuoden 1415 Häme – Savo -heimorajan päätepiste osoittaa. Rajoja on käyty tätä aluetta myöten vuosina 1468, 1473, 1482 ja 1487, kuten esimerkiksi Kyösti Julkun teoksesta ilmenee. Rajat ovat alkaneet Siestarjoelta ja päättyneet Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle. Noille linjoille löytyy useita historiallisia yhtymäkohtia. Häme – Savo -heimoraja vuodelta 1415 päättyy tuolla linjalla Lastukoskelle (kuva 1). Vuoden 1446 Häme – Savo -heimoraja päättyy Pohjois-Savossa Kalliomäelle (”Kalliowore”). Kyseinen kohde on myös edellä mainittujen rajankäyntien raja-alueella. Samoin vuoden 1452 rajan päätekohta sijoittuu Maanselälle eli Suomenselälle Rillankiven tienoille, jota myöten itäraja kulki.

”Pääraja” on sivunnut myös erästä eräpalstaa Koivujärven alueella. Vanajan Harvialan kartanon rouvalle siirtyi perintönä eräpalsta, josta mainitaan: ”först hofdraan Korkiakoski vt mäder aan jntill Sae – til Lehtovuori, thädan om kringh Havkasari jn jmwsan.” Julku on tulkinnut kyseisen alueen sijaitsevan Koivujärven ja Vuonamonlahden välisellä alueella. Julkun käsitys asiasta on se, että ”päärajalla” tarkoitettiin venäläisrajaa, eli kyseinen eräpalsta vastasi Maanselkää kulkevaan itärajaan.

Hyvin merkittävä viite itärajan sijoittumisesta Pohjois-Savon maanselälle on Rydbergin maininta, jossa todetaan, että lukuisissa 1500-luvun itärajaa koskevissa asiakirjoissa on mainittu Petäjoen sijaitsevan maanselällä ja laskevan Savoon. Tämä Petäjäjoki laskee Petäjäjärvestä Rotimoon vielä nykyäänkin Rydbergin mainitsemalla tavalla. Kirkinen kirjoittaa myös, että Ruotsin ja Venäjän raja kulki maanselkää, joka erottaa Hämeen ja Pohjanmaan. Näin myös nämä historialliset tiedot tukevat esitettyä Juholan teorian mukaista rajaa, mutta kysymyksessä ei ollut vuoden 1323, vaan 1400-luvun raja.

Mielenkiintoinen rajaväärennöstä tukeva nimenmuutos oli Kaijnomeren (Perämeri) nimen antaminen Oulunjärvelle. Se ilmenee Muscovitica-arkiston rajaluettelosta E, jossa Oulujärven kohdalla on ”Kaijnomeri”. Kyseinen raja oli ns. riitaraja eli ”trätorår” niin kuin luettelossa mainitaan. E-raja ei ollut varsinainen valtakunnanraja, vaan kuten luettelosta ilmenee, se oli Venäjän ja (Suomen) Karjalan sekä Savolahden raja. 1400-luvun rajat kulkivat sopimusten valossa Pohjois-Savon ja Suomenselän sekä Petäjäojan kautta Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle, mutta käytännössä Ruotsi hallitsi Pohjanlahden rannikkoaluetta.

Tiukan paikan tullen ruotsalaiset joutuivat hyväksymään sopimuksen, jossa viitattiin vanhaan, venäläisten vaatimaan rajaan. Näin tapahtui vielä niin myöhään kuin vuonna 1561, jolloin Ruotsi joutui tekemään sopimuksen aikaisemmilla ehdoilla. Silloin sopimuksessa sovittiin, että raja käytäisiin ”Jurin ja Maunun” ehdoilla.Tästä Siestarjoelta Perämerelle (Kaijnomeri) suoritetusta rajatoimituksesta mainitaan ”. . . Sisterbek vp de bestempdeteken bet ahn Kaynus mehre”. Edellä olevan esityksen mukaan 1400-luvun rajat synkronoituivat historiallisella, maantieteellisellä ja kronologisella asteikolla sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, 1300- ja 1500-luvuilta olevien rajaluetteloiden kanssa. Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja tulos. Muscovitica-arkiston rajaluettelon rajat C, E ja F ovat A-rajaa myöhempiä ja ne kulkivat jo kaikki Oulujärven alueelle. E-luettelosta on kommentti Lindin teoriaa käsiteltäessä.

Loppupäätelmät

Pähkinäsaaren rauhan rajasta on Siestarjoen ja Särkilahden välillä hyvin pitkälle yksimielinen käsitys. Torsajärven ja Särkilahden rajakohteet on hyväksytty täysin kiistattomasti. Särkilahdesta (Pihlajavesi) alkaen koko Sisä-Suomen alue on ollut rauhanteon aikaan lähes asumatonta aluetta. Siltä osuudelta ei ole löytynyt yhtään kiistatonta rajakohdetta. Juholan tutkimuksessa esitetty Karenkoski (Karinkoski) on etymologisin perustein ja sen kautta kulkevan rajaa kuvaavien nimien tihentymävyöhykkeen johdosta todennäköinen, rajaluettelossa mainittu, Karjalankosken rajakohde. Tätä päätelmää tukee usean aikaisemman tutkijan käsitys siitä, että rajakohteiden tuli sijaita karjalaisten käyttämän eteläisimmän venereitin lounaispuolella.

Rajan pohjoisimmalla osuudella, Suomenselän ja Perämeren välillä, on etsitty Petäjokea ja Pathajokea. Näiden kesken on ollut kiistaa siitä, kumpi kohde on ennen merta oleva, oikea vuoden 1323 rajakohde. Juholan tutkimus osoittaa, että molemmat edellä mainitut kohteet ovat erittäin suurella todennäköisyydellä paikannettavissa. ”Petäjoen” (Pätäjoen) rajakohteeksi osoittautuu Sievin Petäjäoja ja ”Pathajoen” rajakohteeksi osoittautuu Siiponjoen eteläpuolella oleva Pahkalanjoki (Himanganjoki). Nämä joet ovat samalla rajalinjalla joten ei voi olla kiistaa niiden kesken rajakohteen oikeellisuudesta. Rajan sijoittumiseen näiden jokien linjalle on vaikuttanut se, että siinä sijaitsi todennäköinen uskonnollinen intressiraja. T. Stenbäckin mukaan Salo oli erotettu Pietarsaaresta ennen rauhantekoa ilmeisesti tästä syystä.

Edellä olevaa päätelmää tukevat samalta linjalta löytyneet rajakivilöydökset. Ne perustuvat Pähkinäsaaren rauhan ja Täyssinän rauhan välillä tehtyihin rajankäynteihin niistä löytyvien vuosilukujen ja historiallisissa kirjoituksissa mainittujen tapahtumien perusteella. Merkittävin niistä on Pahkalanjoen varresta löytynyt Kruununkivi, jossa on kolme venäläisten käyttämää rajamerkintäsymbolia eli ristiä. Kruununkivi on tiettävästi läntisen Suomen ainoa kivi, josta on löytynyt tällaiset merkinnät

Pahkalanjoen suun kohdalta merestä, 7 kilometrin etäisyydeltä joen suusta, Hevoskarista on löytynyt valtava kivimonumentti joka on erittäin suurella todennäköisyydellä kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vuonna 1365 karjalaisille antaman purjehduskiellon merellinen merkki. Kivimonumentin pohjoispuolella noin 200 m etäisyydellä on vartiointi-/puolustuslinnakkeelta vaikuttava rakennelma. Pahkalanjoen suulla ne kuvaavat, samoin kuin tuo joki, karjalaisten asuttaman Pohjanrannan etelärajaa. Näin tämä ulkosaaressa oleva monumentti tukee merkittävällä tavalla Juholan tutkimuksessa esitettyä rajaa vuoden 1323 Ruotsin ja Novgorodin väliseksi rajaksi. Edellä kerrotusta ja asiakohdasta ilmenevän aineiston perusteella voidaan sanoa erittäin suurella todennäköisyydellä, että vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan rajalinja, eli raja-alue, on pohjoisosalla kulkenut edellä kerrotun mukaisesti.

Pähkinäsaaren rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471

Historioitsija: Pähkinäsaaressa ei vedetty Suomen itärajaa – silti 700-vuotias rauhan raja jakaa Suomen geneettisesti kahtia

https://yle.fi/a/74-20013073

Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Yksimielisyys on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välinen raja?

Mitään tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.

Valtioon kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella. Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin liittää itselle sopivaa sisältöä. Korpelan mukaan rajaan liittyviä dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat kokeneet huijaavansa, Korpela sanoi esitelmässään.

Professori Jukka Korpelan mukaan Pähkinäsaaren rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen asukkaille.

Rauhaa ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. Pähkinäsaaren raja jakaa Suomen kahteen kansaan.