Erkki Ahon taidenäyttely käsittelee Raution, Kalajoen ja Suomen historiaa historiikkien ja taiteen avulla.
Jyrki
Vesikansa kirjoittaa
väitöskirjassaan ”Salainen
sisällissota”
työnantajien
rahoittamasta toiminnasta kommunismia vastaan. Pääroolissa
Vesikansan väitöskirjassa on kalajokinen Veikko Puskala.
Puskala
aloitti kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla SAT-VIA:ssa. Nimi tuli
Suomen Aseveljien Työjärjestöstä ja Vapaus, Isänmaa ja
Veljeys-järjestöistä. Kun Veikko Puskalasta tuli
sosiaalidemokraattien järjestösihteeri 1950-luvun alussa, hänelle
uskottiin SDP:n vakoilutoiminta. Kommunisteilla oli vahva ote
Valtiolliseen Poliisiin (Valpo) 1940-luvun lopulla, joten
kommunistien vakoileminen lankesi muille. SDP:n tiedustelu sai siten
merkittävän aseman kommunisteihin kohdistuneessa urkinnassa.
1950-luvulla kommunistien ote kirposi Valposta ja sen nimi muuttui
Suopoksi, myöhemmin Supo.
SDP:n
tiedustelu pysyi pitkään Suojelupoliisia tehokkaampana. Tämä
tiedettiin myös Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:ssa sekä
suomalaisten työnantajien keskuudessa. Teollisuuden työnantajat
perustivat 1952 Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön (SYT)
torjumaan kommunistivaaraa. SYT tiivisti suhteitaan SDP-vakoiluun,
niin sanottuun Puskalan toimistoon. SYT:stä tuli Puskalan toimiston
rahoittaja. SYT luotti Puskalaan. Veikko Puskala oli ollut Väinö
Tannerin puolestapuhuja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Puskalalla
oli yhteyksiä pääesikunnan tiedustelupäällikköön Kalle
Lehmukseen sekä Arvo Poika Tuomiseen.
SKDL
Suomen
Kommunistinen Puolue ei osallistunut vaaleihin omalla nimellään,
vaan vaalijärjestönä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Se
kamppaili pitkään jopa suurimman eduskuntaryhmän asemasta, mikä
huolestutti oikeistovoimia ja sosiaalidemokraatteja.
SYT
sai laajan pohjan vakoilutoimintaan. Sen hallitukseen kuului
1950-luvun puolivälissä edustajia työantajajärjestöistä,
kokoomuksesta, kansanpuolueesta, RKP:stä ja maalaisliitosta, jonka
edustajana oli puolueen talouspäällikkö Viljami Hanni, joka oli
työskennellyt Keskipohjanmaa-lehden päätoimittajana vuosina
1938-44.
Vakoilun
ammattilainen
Veikko
Puskalasta tuli vakoilun ammattilainen. Puskala tuli puoluetoimintaan
Metalliliiton tehtävistä. Järjestösihteeriksi hänet valittiin
1946. Vt. puoluesihteerinä hän toimi 1952-53. Puskala jätti
järjestösihteerin tehtävät 1955 sen jälkeen kun hän oli
hävinnyt puoluesihteeriäänestyksessä Väinö Leskiselle. Puolueen
hajaannuttua hän irrottautui puolueen toiminnasta kokonaan.
Erotessaan hän otti haltuunsa SDP:n tiedustelun kortistot ja alkoi
kehittää yksityistä vakoilubisnestä. SDP:hen kuulunut Suvi-Anne
Siimeksen isoisä Armas Siimes kertoo Puskalan luonteesta, että
Puskalalla oli taipumuksia vehkeilyyn, hän oli viinaan menevä ja
aatteeton sekä toisinaan aggressiivinen.
Puskala
jätti SDP:n, mutta säilytti oikeistososiaalidemokraattisen
aatemaailman. Hän laati raportteja SYT:lle kuukausittain SKP:sta.
Puskalan toimistosta tuli SYT-säätiön sivukonttori. SYT:iä
rahoitti Yhdyspankki ja C. A. Serlachius. Supon toiminta ehti
tehostua 1950-luvun loppuu mennessä, mutta Puskalan toiminta ei
menettänyt merkitystään. Puskalan raportteja meni Supolle,
puolustusvoimille ja Kustaa Vilkunan kautta myös presidentti Urho
Kekkoselle. Yhteyksiä oli myös Yhdysvaltain
keskustiedustelupalveluun CIA:han. Veikko Puskala, jonka salanimi oli
Bror Erikson eli vakoilulla. Rekisterissä oli tuhansia kommunisteja.
Supon kortisto kattoi jo 1950-luvulla
30
000 SKP:n jäsentä.
Syväkurkku
Hauhia
Supon
työ sai vauhtia 1950-luvun puolivälissä, kun alkoi tihkua tietoa
Stalinin terrorista ja Unkarin kansannousu kukistettiin julmasti.
Sekä Supo että Puskala värväsivät aatteellisesti horjuvia
avustajiksi. Vesikansan mukaan Puskalalla oli 5-10 syväkurkkua.
Merkittävin avustaja oli SKP:n keskuskomiteaan kuulunut vaasalainen
Veikko Hauhia, jonka kieli lauloi alkoholilla kostutettuna. Ehkä hän
oli katkeroitunut veljensä joutumisesta Stalinin terrorin uhriksi.
Lisäksi Hauhialla oli taloudellisia ongelmia. Puskalalla oli
yhteyksiä myös nivalalaiseen Kustaa Vilkunaan, joka vei Puskalan
haalimia tietoja presidentti Urho Kekkosen tietoon. Vilkuna oli
toiminut Itsenäisyyden Liitossa, joka jouduttiin lakkauttamaan 1946.
SYT:iä voidaan pitää Itsenäisyyden Liiton työn jatkajana.
Maalaisliitossa kannettiin huolta siitä, että kommunismi sai
jalansijaa lestadiolaisten keskuudessa. Niinpä puolue myönsi 100
000 markkaa vuonna 1958 kommunismin torjuntaan.
Puskalan
Kilama Oy ajautui konkurssiin 1970-luvun alussa. Talousvaikeuksista
hänet pelasti Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen,
joten toiminta saattoi jatkua. SYT oli voimissaan, sillä sen
rahoituksesta huolehti Max Jakobsonin johtama Elinkeinoelämän
Valtuuskunta (Eva). Kommunistien toiminta alkoi hyytyä 1970-luvun
alussa. Suomesta ei tullut kommunistista maata, vaikka SYT:ssä
toimineen rovasti Kusti Korhosen Kaisa-tytöstä
vasemmistoradikalismin keulakuva.
Veikko
Puskala vietti eläkepäivänsä Kalajoen Vasankarissa ja hän kuoli
vuonna 1989. Vasta Jyrki Vesikansan väitöskirjan ”Salainen
sisällissota” kautta selvisi suurelle osalle kalajokisia totuus
Veikko Puskalasta.
Lähteet
Jyrki
Vesikansa väitöskirja ”Salainen
sisällissota”
Keskipohjanmaa-lehden
artikkeli ”Veikko Puskala eli vakoilulla”
Kuva
Väinö
Leskinen kumartuu sanomaan jotakin pöydän takana istuville Veikko
Puskalalle (keskellä) ja Väinö Rantaselle SDP:n puoluekokouksessa
Helsingissä 1952. (lehtikuva)
Vakooja Veikko Puskala keskellä
Wikipedia kertoo Veikko Nikolain Puskalasta seuraavaa:
Veikko Nikolai Puskala (9. maaliskuuta 1911 Kalajoki – 6. lokakuuta 1989 Kokkola) oli suomalainen antikommunistinen tiedustelija ja toimitusjohtaja, joka toimi Suomen sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteerinä 1946–1955. Hän loi puolueelle tiedusteluorganisaation kommunistien toiminnan vakoiluun. Tämä niin sanottu Puskalan toimisto eli Puskalan putiikki alkoi sittemmin elää omaa elämäänsä. 1950-luvun lopulta 1970-luvulle Puskala oli alan itsenäinen yrittäjä ja keräsi ja toimitti tietoa Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminnasta monelle eri taholle. Yhdysvallat tuki Puskalan toimintaa ainakin 1950-luvulla. Tiedustelutoiminnassa hän käytti salanimeä Bror Eriksson.
Veikko Puskalan vanhemmat olivat talollinen, kalastaja ja maallikkosaarnaaja Erkki Puskala sekä Ida Johanna Nikodemuksentytär Isoniemelä. Puskala päätyi jo vauvana kunnan hoiviin ja sitä kautta huutolaislapseksi.
Puskala aloitti kommunistien vastaisen tiedustelutoiminnan 1940 perustetussa Suomen Aseveljien Työjärjestössä (SAT) sekä jatkosodan aikana toimineessa Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -järjestössä (VIA). Hän oli sotavuosina Metalliliiton toimitsija ja vuonna 1946 hänet valittiin SDP:n järjestösihteeriksi. Puskala oli myös SDP:n vt. puoluesihteerinä 1952–1953. Puskala luopui järjestösihteerin tehtävistä hävittyään 1955 puoluesihteerivaalissa Väinö Leskiselle.
Puskalalla oli toimivat suhteet muun muassa 1952 perustettuun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -säätiöön, jonka taustalla olleet teollisuuspiirit tukivat häntä. Puskala lähetti säätiölle tiedusteluraportteja, joita hän keräsi rakentamansa verkoston kautta. Puskalalla oli myös yhteyksiä suojelupoliisiin, armeijan tiedusteluun Kalle Lehmuksen kautta, Arvo Tuomiseen ja Urho Kekkoseen. SYT:n kautta hänen raporttejaan välitettiin edelleen eräille luotettavina pidetyille poliitikoille sekä työmarkkinajärjestöjen johtajille.
1950-luvun lopulla, kun ristiriidat skogilaisten ja leskisläisten välillä johtivat SDP:n hajaannukseen, Puskala siirtyi aluksi skogilaisten leiriin. Hän irtaantui kuitenkin pian näistä ja ryhtyi 1959 itsenäiseksi tiedustelualan yrittäjäksi käyttäen hyväkseen SDP:n tiedustelutoiminnan aikana vuodesta 1953 lähtien keräämiään kortistoja. Puskala lähetti edelleen raporttejaan SYT:lle jonka kautta ne levisivät edelleen luotettavina pidetyille tahoille, kuten suojelupoliisille ja Kustaa Vilkunan kautta presidentti Kekkoselle. Puskala sai puolestaan rahaa työnantajilta SYT:n kautta ja myöhemmin Taloudellisen Tiedotustoimiston kautta.
Puskalan organisaatiolla oli Jarkko Vesikansan arvion mukaan 5–10 tiedottajaa SKP:n ja SKDL:n sisällä. Heistä tunnetaan ainakin ay-toimitsija ja SKP:n keskuskomitean jäsen Veikko Hauhia sekä SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola Hauhian motiivina on arveltu olleen henkilökohtaiset taloudelliset vaikeudet sekä Stalinin terrorin paljastumisen aiheuttama katkeruus.Lepola puolestaan ei hallinnut alkoholin käyttöään vaan saattoi kertoa humalassa ollessaan puolueen asioista avoimesti sivullisille. 1960-luvun alussa Puskala oli myös järjestämässä yhdessä SYT:n kanssa rahoitusta Jarno Pennasen toimittamalle Tilanne-lehdelle, millä pyrittiin hajottamaan SKP:tä. Lehden merkitys jäi vähäiseksi, mutta myöhemminkin SYT ja Puskala rahoittivat muita toimia, joilla pyrittiin saamaan aikaan hajaannusta SKP:n sisällä.
1970-luvun alussa työnantajat harkitsivat, kannattiko Puskalan tiedustelutoiminnan rahoitusta jatkaa edelleen. Työnantajia edustaneet Pentti Somerto ja Leif Fast ottivat tämän vuoksi 1971 yhteyttä sosialidemokraattien johtoon. Silloinen SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa kertoi luottavansa edelleen Puskalan raporttien sisällön todenmukaisuuteen, ja hän suositteli Puskalan toiminnan rahoituksen jatkamista.
Vuonna 1974 Puskala julkaisi Kauko Kareen kustannuksella salanimellä Toveri X kirjasen, jossa hän paljasti Neuvostoliiton entisen suurlähettiläs Aleksei Beljakovin vuonna 1970 käymiä keskusteluja SKP:n johtajien kanssa. Teoksen tietoja pidettiin epäluotettavina. Puskala itse jäi eläkkeelle 1978, ja myös hänen merkittävin tiedottajansa Veikko Hauhia jäi eläkkeelle 1976. Puskalan organisaatio jatkoi vielä raporttien lähettämistä aina 1980-luvun alkuun saakka. Puskala itse muutti eläkkeelle siirryttyään Kalajoen Vasankariin, missä hän asui loppuvuotensa.
Risto Reuna kertoo kirjassaan Puskalan putiikki – vakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä seuraavaa Veikko Puskalan nuoruudesta:
Etelänkylässä asuivat Untiset, Amerikassa rikastunut äveriäs merenkävijän perhe, joka oli lunastanut velkaisen talonsa ja viereisen vararikkoisen torpan. Perhe, aikamiespojat ja kouluikäiset tytöt asuttivat päätaloa, alitalossa asuivat kunnalta huudossa hoitoon otetut Turkin sodan veteraani sekä pellavapäinen pikkupoika, Tämä oli katsottu leikkitoveriksi merenkävijän sairaaloiselle tyttärelle. Poikaa oli onnistanut, sillä vastaavaa yhtä virikkeellistä sijoituskotia löytyi tuskin seudulta.
Elettiin ensimmäisen maailmansodan loppuvuosi. Pikkumies sai vapaasti pyöriä tuvassa, häntä ei lähetetty töihin, hän ei punonut tai selvitellyt verkkoja, joita oli teetetty huutolaislapsilla, vaan hänen työnään oli tyttären seuranpito. Poika oppi kuitenkin, ettei hän ollut isäntäväkeä. Aina, kun tyttärelle sattui jotain pahaa, takapuolta kirvelsi. Untisen merimiesaikojen nurja puoli näyttäytyi perheessä muutenkin isännän kiivastuessa, jolloin hän nuiji nyrkein poikiaan. Aika Amerikan Untisilla jäi lyhyeksi, ja muutaman vuoden päästä pojan ollessa toisessa kasvattajakodissa hän näki, kuinka talo ränsistyi ja metsistä tuli raiskoita isännän jäätyä yksin tyttärensä kanssa.
Poika oppi lukemaan varhain, minkä ansioista hän suoritti ennenaikaisesti rippikoulun ja saattoi suorittaa hautomansa suunnitelman Kalajoelta karkaamisesta. Uskoneuroissa lukutaito syveni, kun hän kasvattikodissa luki ääneen raamatunhistoriaa ja teki kinkeriläksynsä. Normaaliin viikkolukemiseen sisältyi tuvan pöydällä auki ollut Raamatun teksti, joka aina sunnuntaisin aamupäivällä kuulusteltiin, minkä lisäksi piti lukea sunnuntaina Lars Levi Lestadiuksen huonepostillasta päivän epistola.
Ottopoika oli Kalajoen halveksittuja Puskaloita, joiden sukujuuret juonsivat isonvihan jälkeisiltä vuosilta sisämaasta rannikolle. Väkeä muutti tuolloin perhekunnittain rannikolle jokia hyödyntäen. Merestä ammennettiin kyläkunnittain jokapäiväinen elanto ja lisäravinto. Niin Puskaloillakin, joista kalastaja-talollinen Erkki Puskala herätti maanlaajuista huomiota 1900-luvun alussa rysäänsä eksyneellä valkovalaalla, jota näytettiin maksua vastaan.
Erkki Puskala oli 1830-luvun puolimailla syntyneitä lautakuntamiehiä. Vaikuttajaisännän ensimmäinen avioliitto oli päättynyt vaimon kuolemaan 1890, ja lapset olivat hajaantuneet maailmalle , osa matkustanut uudelle manterelle asti. Kalajoki oli tuolloin lestadiolaisherätyksen puskurikunta uskontoriitojen keskellä. Sisämaasta levinnyt rukoilevaisuus pysähtyi korttiläisyyteen kunnan rajamaille Nivalaan. Vuonna 1911 syntyneen Veikko Nikolai Puskalan lapsuus kietoutui kohtalokkaalla tavalla uskonliikkeiden sisäiseen valtakamppailuun. Isä-Erkki oli ollut ensipolven lestadiolaisherättäjä, jonka uuslestadiolaiset karkottivat seuroista. Eristämisen seurauksena perhe menetti talonsa ja isäntä toisen avioliittonsa viiden alaikäisen lapsensa kanssa otettiin kunnan huollettavaksi. Veikosta sisaruksineen tuli huutolaisia.
Vasankarin Jumalan terve, maallikkosaarnaaja Erkki Puskala karkotettiin seksuaalisista syistä uskonseuroista. Hänet tuomittiin haureuden harjoittamisesta nuoren emäntäpiikansa Ida Iso-Niemelän kanssa, joka oli hänen toinen vaimonsa. Kuopukselle annettu nimi Veikko Nikolai viittaa epäsuosiolle olleen muitakin syitä. Nikolailla ei ollut suosittu kaiku, sellaisen ristimänimen antoi vain Venäjän kruunulle uskollinen isäntä. Kalajoellakin marraskuun 1905 suurlakko oli päästänyt itsenäistymistunnot irti, ja jokisuun markkina- ja satamapaikalla väki juhli lakkoa kansallishengen vallassa punaisiin rusetteihin ja tunnuksiin sonnustautuneina- Perustettu työväenyhdistys toimitti siellä avoimen kuntafoorumin tehtävää. Lastuu- ja ulkotyöväki ryhtyi rakentamaan jokisuulle toista kuntakeskusta työväentalosta, joka valmistuessaan 1912 oli hulppea näky ja veti koollaan vertoja kirkkorakennukselle. Erkki Puskalaa uskonjulistajana kansanvallan nousu ei vetänyt puoleensa.
Varsinaisena työväenaatteen levittäjän Kalajoelle toimi herätyspuhuja toimittaja J.A. (Jukka) Lankila, Hän oli yksi Kalajoen monista isättömistä, merille karannut ja kruununkyydillä palautettu maalarintyöntekijä, joka agitoi sosialismia. Lankilasta tuli toimittaja ja kansanedustaja, jonka tie vei pois Kalajoelta, ja vuoden 1918 oikeudenkäynneissä hänelle langetettiin kuolemantuomio. Puskaloista ei hänen yhteydessään tiedetä muuta kuin, että markkinapaikka Plassin ”jumalattomien” työntekijöiden villitsijänä häntä vastustettiin kiivaasti rukoilevaisten seuroissa. Veikko tuskin edes kuuli Lankilasta ennen kuin Helsingissä.
Isä oli Veikon syntyessä 75-vuotias ja kykenemätön isännäksi, jolloin talo siirtyi pois häneltä. Isän uskonseuroista karkotetun maine seurasi sisarusparvea tummana varjona. Veikko muisti ikänsä huudot raitilla perässään: ”Kunnan elätti, kunnan elätti”. Kovan onnen sisarusparvessa yhden tyttäristä elätysisäntä hakkasi lehmänkettingillä vammaiseksi.
Sukulaistalossa renkinä työskennellyt Esko-veli kävi työväentalolla. Kun häntä ei päätetty nuorisoseuran talon iltamiin, veli puukotti hengiltä järjestysmiehinä olleen talollisen pojan. Seurasi maka käräjille ja passitus kärsimään tuomio Vaasan vankilassa.
Eläkekoti vaihtui usean kerran. Viattomien lasten päivänä poika käytettiin jälleen kouluikäisenä näytillä kunnantalolla, josta hänet huudettiin 15 kilometrin päähän pohjoiseen Metsäkylään Jylkkien Junnuntaloon. Isäntä oli hänkin Amerikan-kävijöitä. Muiden ilkeänä pitämä Tilda-emäntä suojeli Veikkoa kuin omaa lastaan ja jätti viemättä hänet kouluun. Poika välttyi siten kiusaamiselta ja naapuririidoilta. Uusi oppivelvollisuuslaki edellytti kaikkien ilmoittamista kouluun, joten Veikko suoritti kaksi luokkaa kevätlukukaudella,
Järjestöjyrä
ja agentti
https://www.kaleva.fi/jarjestojyra-ja-agentti/248184 3
Työnantajien miljoonat eivät murtaneet SKDL:oa
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2924556-tyonantajien-miljoonat-eivat-murtaneet-skdloa
Vakoiluverkoston lonkerot paljastuvat
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/vakoiluverkoston-lonkerot-paljastuvat/
Puskalan putiikki toimi myös Oulussa http://kirjastolinkit.ouka.fi/kaleva/tammi05/2987202.xml
Älykäs keskustelija
http://kirjastolinkit.ouka.fi/kaleva/marras04/2893323.xml
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti