torstai 25. toukokuuta 2023

PE 26.05.2023 Hilma ja Hilman hotelli

 

                                Hilma Pahikkalan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola

                                 Hilman hotellin pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

                                                                      Kuva Hilman hotellista


Hilma Sofia Pahikkala (s. Rahja) s. 2.12.1891 – k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931. Kansakoulusta päästyään Hilman suurin haave oli päästä vielä opiskelemaan. Hän pääsi Kuortaneelle kesällä 1911 kuuden viikon kursseille, jossa koulutettiin kiertokoulunopettajia. Hilma toimi kiertävänä kansakoulunopettajana Kolarissa, Kemissa ja Rahjan koululla Kalajoella. Myöhemmin hänellä oli Kalajoen Tyngänkylässä kyläkauppa, jossa hän hoiti myös puhelinkeskusta.

Kauppiaana ollessaan Hilma oli kihloissa kalajokisen miehen kanssa, mutta kihlaus purkautui sulhasen epäröintiin. Myöhemmin Hilma tapasi Jalmari Pahikkalan ja avioitui hänen kanssaan. Jalmari oli leski ja hänellä oli Paavo-niminen poika.

Hilma osti rahjankyläläisen Jaakko Jyringin kanssa Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin Kalajoen Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja matkustajakoti Hilman hotelli vuonna 1931. Jyringin luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi yritystoimintaa yli 30 vuotta.

Täysihoitolassa vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan, kirjallisuuden ja monen muun alan edustajia. Kirjailija Ilmari Kianto vieraili Hilma Pahikkalan täysihoitolassa 1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander. Tito asui vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä.

Saapumisestaan Kalajoelle Ilmari Kianto kertoo: Meidät pujotettiin autosta hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Nyt lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päässä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Täysihoitola.” Sillä kertaa kirjailija ja hänen sihteerinsä olivat Täysihoitolan ensimmäiset kesävieraat. He viipyivät Kalajoella kolmisen viikkoa ja viihtyivät hyvin.

Emäntä Hilma oli vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri ja rakennusmestari, joka nyt kohtelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii.”

Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola koettiin kotoisena ja kiireettömänä paikkana, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilman-hotellissa oli alakerrassa ravintola ja yläkerrassa seitsemän huonetta. Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tarvittaessa hän soitti taitavasti harmonia ja joskus muitakin soittimia. Itse hän sepitti toisinaan laulujakin esittäen niitä harmonin, sitran tai kitaran säestyksellä.

Jos räyhääjiä ilmaantui, ponteva emäntä sieppasi heidät kainaloonsa ja tömäytti hietikolle, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomien kiehtovan väriloiston ja Pahikkalan lehmät Rusko ja Krynsylä säntäsivät kauhuissaan karkuun.

Useimmiten emännän rutistelu oli ystävällistä. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui yllättäen vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi sikseen ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan.
Hilman sisko Hanna ja sisarusten lapsia oli usein kesäapulaisena Hiliman hotellissa. Työtä riitti keittiötöissä ja eläinten hoidossa. Hotelli oli muun ohella kuuluisa tuoreista munkeistaan.

Hotelli hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35


"Iki-Kianto" tuli 96 vuotisen elämänsä aikana koko Suomen kansan tuntemaksi etenkin kahden kirjansa ansiosta: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Kirjailija Ilmari Kianto (1874-1970) kuvaili köyhän pohjoisen maanviljelijämiehen taistelua byrokratian nousevaa valtaa vastaan. Hän paljastaa suomalaisen korpikansan pohjimmaisen olemuksen, mikä on kohtalon lailla sitoutunut alkuperäiseen koskemattomaan luontoon.

Ilmari Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi. Hän julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla em.. armeija-kokemuksistaan. Kianto tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Ilmari Kianto opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa.

Myöhemmin Kianto toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06.
Hän otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905. Kianto oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita. Kianto toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi v.1906.

Ilmari Kianto kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia. Hän ei alistunut yhteiskunnan yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan, vaan jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana. Hän teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908. Kianto kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910. Ilmari Kianto saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan Punainen viiva v.1909. Hänet haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen 1909 teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli kuitenkin vapauttava.

Kianto kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme . Ilmari Kianto asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912.

Kianto otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana. Kianto kannatti jääkäriliikettä. Hän tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“)
Kianto oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen Kianto kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.

Ilmari Kianto halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää. Hän julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, RyysyrannanJoosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen. Kianto kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924. Kianto julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri

Ilmari Kianto menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat
Kianto jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys
Ilmari Kianto julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948)

Ilmari Kianto vieraili Hilman hotellissa

Hilma ja Jalmari Pahikkala pitivät ravintolaa ja matkustajakotia Kalajoen Hiekkasärkillä yli 30 vuotta. Tästä 1931 alkaneesta täysihoitolatoiminnasta ovat kertomassa vieraskirjat. Erityisen värikäs on Ilmari Kiannon osuus. Kianto löysi Kalajoen 1940-luvun lopulla ja vieraili tuolloin Hilma ja Jalmari Pahikkalan Täysihoitolassa, Hilman hotellissa ja osoitti kirjallisen kykynsä myös vieraskirjan sivuja täyttäessään. Kianto etsi Kalajoelta samalla juuriaan ja tästäkin aiheesta hän sai – rovasti Kiviojan suosiollisella avustuksella – paljon irti.

Matka Kalajoelle

Linja-automatkastaan kirjailija on merkinnyt muistiin yhtä ja toista:
Niinpä siis eräänä toukokuun päivänä saavuin sihteerini kanssa Kokkolaan ja nousimme ahtaaseen linja-autoon, joka noin kolmessa tunnissa ajaa tämän välin. Sitten meidät pudotettiin hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Niin lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päästä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Täysihoitola.”
Kianto viipyi sihteerinsä kanssa Kalajoella kolmisen viikkoa ja he viihtyivät hyvin.

Hilma ja Jalmari

Kianto kirjoitti: ”Emäntä Hilma on vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri, ja rakennusmestari, joka nyt kohentelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii, kirjoitti Ilmari Kianto. Täysihoitolan päiväkirjasta löytyvät toukokuulta 1947 Kiannon kirjoittamat runot Hilma Pahikkalalle:

Olkoon kaunis tai ruma ilma.
Hilpeä aina on Hiekkarannan Hilma.
Laulellen, veisaten ruuat hän laittaa,
ja täällä jos missään, ruoka maittaa.
Ja sitten on Emännän sisko se Hanna,
jota ei jalat oikein päällänsä kanna!
Ja sitten on Paavo ja Isäntä vääpelijääkäri,
joka naisille pistää kääreen kuin lääkäri!”


Sukujuuret

Ilmari Kianto oli kiinnostunut esi-isistään, eikä peitellyt tyytyväisyyttään saatuaan tietoja rovasti V. H. Kiviojalta: ”Postitoimistossa kohtasin seurakunnan sielunpaimenen. Rovasti Vilho Kivioja on aivan erikoinen pappismies, jota voisi nimittää vaikkapa eläväksi Tietosanakirjaksi... niin paljon se miekkonen tietää seurakuntansa muinaishistoriasta, hänen päänsä on tupaten täynnä nimiä ja vuosilukuja.”

Tunsin sanoin selittämätöntä juhlamieltä astellessani siinä ikivanhojen ”kumpujen yön” ritareidenluiden päällä. Tässä hautausmaassa lepäsivät Petrus Micjaelis Arctophilacius, Calajocius, korkonimeltä Terva-Pieti, ja hänen pojanpoikansa Per Calamnius, sekä Josef Gabrielin poika Calamnius ynnä Kaarle Kalling. Toiset Calamniukset, jos kohta Kalajoella toimineet, olivat kuolleet mikä Kemin, mikä Iin, mikä Pudasjärven sielunpaimenina. Tämä Kalajoki on kaikkien alkukehto. Täällä on suvun juuret”, Ilmari Kianto kirjoitti.

Sihteeriasia

Suurimmat murheet Iki-Kiannolle aiheutti Kalajoella hänen sihteerinsä. Iki-Kianto ei aina voinut nauttia sihteerinsä läsnäolosta koko aikaa, sillä näillä oli taipumus lähteä omille teilleen. Kianto kirjoitti päiväkirjassaan näin:

Voi sitä heilaa, joka herransa jättää.
Voi sitä naista joka miehensä pettää!
Kenenkä nyt pöksyjen ompelet nappia?
Kenenkä nyt housujen hoitelet tappia?
Kenenkä nyt selkää saunassa hankaat?
Kenelle silität paidat ja kankaat?
Kenelle ruuat ja vuoteet laitat?
Kenelle ruusut ja unikukat taitat?
Keneltä parran ajelet parka?
Kenen kynsissä itkenet arka?
Mikä nyt suurimman onnen särki?
Voi hyvä Isä, missä on järki?
Aavistan varmaan, haamun sait harmaan,
aamun saat kokea, katkeran karmaan.
Joka myi ruumiinsa ruumenista,
Jumala kurittaa uumenista.
Ei sitä korvaa kalleinkaan turkki,
ei saa lohdusta rikkainkaan lurkki
Sellainen petturi rauhaa ei saa.
Elävältä hänet nielköhön maa!”


Ilmari Kiannon naiset

Kiannon naissuhteet ovat kiinnostaneet suurta yleisöä usein enemmän kuin kirjalliset ansiot. Aikanaan Kianto toki herätti suurta hämmennystä solmimalla Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton ja jättämällä - Tolstoin hengessä - lapsensa kastamatta, puolustamalla avoimesti miehen polygamiaa, julistamalla maailmalle uudet naissuhteensa, joita kolmen avioliiton aikana oli "siinä sivussa". Kianto kirjoittaa teoksessaan Avioliitto: "Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän - siksi on minulle näin käynyt!"

Kianto solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi

Vuonna 1904, 30-vuotiaana kirjailija avioitui Hildur Molnbergin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Liitto päättyi avioeroon 1932.
Vuonna 1916 alkoi avosuhde Siviä Karpin kanssa, joka synnytti kolme lasta.
Pitkäaikainen avoliitto Sigrid Engströmin kanssa 1920-luvulla oli lapseton.
Vuonna 1933 Kianto solmi toisen virallisen avioliiton Elsa Maria Karppisen, (o.s. Kokko) kanssa.
Avoliitto Rakel Nymannin kanssa kukoisti siinä sivussa kolme vuotta, muistoksi jäi 60-vuotiaalle isälle yksi lapsi.
Käsikirjoituksia naputteli 1940-luvun puolivälissä Inkeri Jokinen, "Mustaksi rouvaksi" mainittu.
1948 alkoi kiihkeä avoliitto sihteeriksi palkatun nuoren Anja Halosen kanssa, joka kuitenkin lopulta hylkäsi iäkkään ihailijansa.

Kiannon tekstejä

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastoman värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet.

Ei ketään ole ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.

Köyhäin verot poistetaan. Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään!” Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Vanhan maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkyydestään ja vääristä perustuslaeista – ja kaikki tämä meille annetaan.

Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti. Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdestä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi?

Kaikki valta kansalle”, puhalsi tuo tuomion pasuuna. ”Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?”


Suomella on Port Arthurinsa, Arabiansa ja Egyptin korpensa, mutta myös oma Saharansa, vaikka tätä viimemainittua ei taideta vielä tuntea kuuluisan kaimansa nimellä. Kuitenkin jokainen keski-pohjalainen tietää sen paikan, hyvin lukuisat ovat tehneet pyhiinvaellusmatkoja sinne, ja moni sydänyön aurinkoa tavoittamaan matkaava automies on poikennut Suomen Saharan hietikoita ihmettelemään. Kalajoen hietikot ”tuomipakat”, lienevätkö nämä nimitykset tutumpia?” Suomen Saharaa esittelevä teksti on Kansan Kuvalehdestä kesältä 1931.

Kaunista hiekkaa, ihanaa ruokaa”

Noin 8 kilometriä Kalajoen kirkolta etelään poikkeaa valtamaantieltä tienviitan osoittama autokelpoinen polku merenrantamännikköön. Tulipa matkamies etelästä tai pohjoisesta, kilometreittäin on hänen tiensä jo kulkenut metsittyneitä lentohietikoita pitkin. Mahtavia hiekka-aaltoja, joiden vaelluksen kasvipeite on muutamia tuhansia vuosia sitten pysäyttänyt. Maantieltä käsin ei saattaisi aavistaa, että hiekka vielä nytkin tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on elossa, tuulen uurtamina kinoksina. Vain silmänräpäys tien sivuun autolla ja muutamia kymmeniä askelia kävellen, niin ovat ensimmäiset vaaleanruskeat hiekkavallit. Hän näkee, että ne ovat elossa. Ei vain jäkälikkö ja varvukko, vaan itse mäntymetsäkin on hautaantumassa hiekka-aaltoihin. Aaltojen laita on paikoin niin jyrkkä, että vaivoin pääset ylös niiden harjalle. Äkkiä metsästä tulleena ei olla hämmästelemättä maiseman muutosta: edessä lännessä aava, saareton meri ja ympärilläsi suunnattomasti hiekkaa. Niin hienoa, tasarakeista hiekkaa! Ainakin Suomi-Filmin tarkoituksiin pitäisi tämän riittää, vaikka olisikin kysymyksessä Sahara-filmin aikaansaaminen. Lähemmäs peninkulma pituutta, kilometri leveyttä ja varmaan 10-20 metriä paksuutta monin paikoin.”
Kylpijöitä ja katselijoita alkoi Kuvalehden kirjoituksen – kesä 1931 – jälkeen kokoontua kosolti vaikka Sahara-filmiä ei tehty, mutta Suomi-Filmin näyttelijöitä rannalle nähtiin usein.

Pahikkaloiden täysihoitola oli kauan merkittävin palvelupiste Hiekkasärkillä. Aivan ensimmäinen sellainen se ei kuitenkaan ollut, sillä jo 1920-luvulla alueella oli Oskari Kärjän perikunnan omistama myyntikioski. Tämä perikunta omisti aikanaan valtaosan Tuomipakoista. Vastaavanlaista kioskia piti hieman myöhemmin emäntä Maria Saari ja myöhemmin lähellä rantaa toimi suurempikin lottakioski.
Alkuvuosinaan kioskit myivät pääasiassa virvoitusjuomia: Maria Rappin runsashappoinen ja sokeriin tehty limonadi – valkoinen, keltainen tai punainen – oli monien mielestä maailman parasta. Makuelämystä täydensi leipuriliike K. Wilhelm Orellin nisu.
Hilma Pahikkala oli varsin puuhakas nainen. Hän saattoi sananmukaisesti nukkuakin istuallaan. Seurusteluun oltiin aina valmiita, kaikenikäiset viihtyivät. Hilima oli todella Pohjolan ponteva Nainen. Jos räyhääjä ilmaantui, emäntä sieppasi heidät korkeimman omakätisesti kainaloonsa ja tömäytti hietikoille, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomipuiden kiehtovan väriloiston ja lumoavan näkymän Lemmenlaaksoon.

Nykyaikainen massaturismi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla kunnan aktivoituessa Hiekkasärkkien kehittämiseen. Hilman hotelli oli tuolloin toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta ja sen viehättävyys tunnettiin laajalti maakunnan ja läänin rajojen ulkopuolellakin. Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola tunnettiin kotoisana ja kiireettömänä, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänet tunnettiin supliikista – kuten mm. Kianto totesi – ja elämänmyönteisyydestä. Tarvittaessa emäntä soitti taitavasti harmonia, joskus muitakin soittimia. Hän teki itse laulujakin, toisinaan vieraat saivat kuulla niitä harmonin tai kitaran säestyksellä.

Tulijoiden vastaanotto oli toisinaan niin lämmin, että sellaiseen on tavallisesti totuttu vain eteläisemmissä maissa. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui vieraaksi, emäntä oli parhaillaan leipomassa – Hilman hotelli oli pitkälle omavarainen ja omatoiminen – mutta vieraan havaittuaan ponnahti välittömästi kaulaan ja molemminpuolinen rutistelu kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan olleet tuttuja. Myöhemmin Anna Mutanen lauloi parvekkeelta Emännälle, tilaisuus on jäänyt unohtumattomana kaikkien läsnäolijoiden mieliin.


Hilma Pahikkala lauloi itsekin, sävelsi ja sanoitti. Kerran hän esitti omaa tuotantoaan Marjatta ja Martti Pokelalle ja pyysi näitä sitten esittämään omia laulujaan. Nämä erehtyivät valitsemaan kappaleekseen jonkin kupparilaulun. Tämä oli paha arviointivirhe ja temperamenttinen Emäntä ei säästellyt sanojaan tuodessaan ilmi miten sopimatonta oli esittää jotain kupparilaulua hänen arvokkaan tuotantonsa jälkeen.


Juhannuksen aikaan Tuomipakkojen seudulle saapui väkeä kautta maakunnan. Linja-autoja oli aluksi vähän, tultiin kuorma-autoilla. Lemmenlaaksossa kävivät, useimmat taittoivat oksan tai pari muistoksi, olipa kokonaisia kuorma-auton lavoja peitetty kukkivilla tuomenoksilla. Tuomille ja lemmenlaaksolle tämä kävi ajan oloon kohtalokkaaksi. Tuo ainutlaatuinen laakso menetti vähitellen romantiikan sävyttämän hohtonsa.

Suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander, kosmopoliitti, humanisti ja kristitty on spontaanisti toteuttanut kirjailijaviettinsä toteutusta. Sattuvin luonnehdinnoin hän saa elämään erilaiset ihmiset ja miljööt: lapsuutensa huvilat Oulun kylässä, vallattoman Viipurin, Terijoen kansainvälisen huvilayhdyskunnan, sotavuosien ja vallankumouksen Pietarin, ikuisen Rooman, valloittavan Pariisin… On sanottu, että Collianderin kotia ovat maailman kaikki kaupungit.

Vuoden ajan Colliander perheineen on asunut Kalajoellakin, Hilmanhotelissa. Collianderit saapuivat keväällä 1944 – sodan vielä jatkuessa – ja lähtivät maaliskuun lopulla 1945. Myöhemminkin he ovat muistaneet kalajokisia tuttaviaan käynneillään. Asettuessaan asumaan Hilmanhotelliin Tito Colliander oli jo varsin tunnettu kirjailija. ”Ristisaatto” oli Collianderin 1930-luvun läpimurtoteos, se nosti hänet suomenruotsalaisten prosaistien kärkijoukkoon. Se oli ensimmäinen romaani, jossa Collianderin kristillinen vakaumus tuli selkeästi esille.

Kalajoellakin Colliander keskittyi kirjalliseen työhönsä. Vähää aikaisemmin oli valmistunut elämäkerta Ilja Repinistä, venäläisestä taitelijasta, johon hän oli tutustunut Terijoella. Kirjailijan puoliso Ina Colliander oli taitava taidemaalari ja ikuisti mm. kaikki Leander Rahjan lapset. Perheen tytär Maria kävi Rahjassa kansakoulua.
Tito Collianderin kaunokirjallisiin teoksiin ovat hyvin voimakkaasti vaikuttaneet ahdistavat ja väkivaltaisuuksiin huipentuvat kokemukset 1917-1918 Pietarissa ja Oranienbaumissa. Nuoren Titon isä oli Venäjän keisarillisen armeijan upseerina Pietarissa. Seikkailuna alkanut vallankumous muuttui pian painajaiseksi. Muistelmateoksessaan ”Aarnikotka” Tito Colliander kuvaa omia ja perheensä vaiheita vuodesta 1913 Lokakuun vallankumouksen jälkeiseen kesään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti