KE 17.12.2025 Valtioiden päämiehet vierailivat Kalajoella – sodat Venäjää vastaan

 Ruotsi-Suomi ja Venäjä sotivat 25 vuotta vuosina 1570-1595. Sota päättyi Täyssinän rauhaan 1595.

Kuningas Kustaa II Aadolf vieriali Kalajoella vuonna 1614.

Kuningas Kustaa II Aadolf

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_II_Aadolf

Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf vieraili Kalajoella vuonna 1614 ja yöpyi Pikäsenkylällä Mantilassa Ljungo Tuomaan pojan lesken luona.

Kuningas Kustaa II Adolfin ja kuningatar Kristiinan aikaan Ruotsissa valtakunnankanslerina toiminut Axel Oxenstierna (1583-1684) rohkaisi omia kykyjään epäilevää poikaansa sanoilla: ”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”

Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa. Tarinan mukaan omat joukot löysivät hänet illalla hevosten tallaamana, päähän ammuttuna ja miekan lävistämänä; häneltä oli myös riistetty vaatteet.

Sotaisuudet jatkuivat Venäjän kanssa ja vuonna 1617 sovittiin Solbovan rauha.

Sotaisuudet jatkuivat Venäjän kanssa.

Isoviha

https://fi.wikipedia.org/wiki/Isoviha

Suuri Pohjansota oli vuosina 1700-1721. Solmittiin Uudenkaupungin rauha 1721,

Uudenkaupungin rauha 1721

https://fi.wikipedia.org/wiki/Uudenkaupungin_rauha

Sotaisuudet jatkuivat Venäjän kanssa vuosina 1741-1743, Sovittiin Turna rauha.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Turun_rauha

Kuningas Aadolf Fredrik vieraili Kalajoella 1752.

Aadolf Fredrik

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aadolf_Fredrik

Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa.Kruununprinssinä ollessaan hän oli todennut vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri. Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi. Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi ja Kurikassa on muistolaatta kivessä (Kusikivi), jonka suojissa kuninkaallinen perhe teki tarpeensa. Lisäksi Kankaanpäässä sijaitseva lähde nimettiin Kuninkaanlähteeksi kuninkaan leiriydyttyä sen ympäristöön.

Sotaisuudet Venäjän kanssa jatkuivat.

Suomen sota 1808-1809

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sota

Suomen sota Kalajoella

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Matturaisen talon , jossa 15-vuotias ruotsalainen kreivi Wilhelm von Schwerin kuoli.

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut taulun, jossa sotilaat polttavat Kalajoen kirkon ruotsalaisen sotapäällikkö. Olaf von Schwerinin määräyksestä.  Maalaus valmistui toukokuussa 2023 ja on esillä taidenäyttelyssäni Rautiossa Rautio-viikolla.

Helmikuun 1. päivänä 1808 sai Oulun läänin maaherra Jakob David Lange kenraali Klerckeriltä tiedonannon, jossa sanottiin Venäjän valmistelevan hyökkäystä Suomen alueelle ja määrättiin rykmentit kiireellisesti rajalle. Sotatoimet alkoivat helmikuun lopulla. Vasta maaliskuun 1. päivänä aloittivat Kalajoen ruotusotamiehet marssinsa kohti Hämeenlinnaa. Matkaevääksi antoi kukin ruotu miehellensä 3 leiviskää kuivaa leipää, 1,5 leiviskää särvinainetta kuten lihaa, läskiä tai silakoita. Ankarien pakkasten takia oli miehille annettu myös turkit ja sarkaviitat.

Suomen armeijan ylipäällikön kenraali Klingsporin käskystä perääntyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot nopeasti pohjoista kohti. Maaliskuun 18 päivänä tiedotti maaherra Salon kihlakunnan asukkaille, että vihollinen lähestyi jo läänin rajoja. Kansan olisi parasta vaihtaa omaisuutensa rahansa, että se olisi turvassa viholliselta. Edelleen maaherra kehotti asukkaita teurastamaan osan karjastaan ja tuomaan lihat suolattuna Raahen kenttämakasiiniin käteistä maksua vastaan. Seuraavana päivänä kehotettiin kansaa kuitenkin säästämään elukoitaan, ettei se joutuisi pulaan vihollisvallan aikana. Pelättyä hyökkäystä Savosta käsin ei tullut.

Rantatietä pitkin perääntyivät ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osastot Kalajoelle huhtikuun 4. päivänä. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13. päivänä. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venäläiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18. päivänä ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi nyt Kalajoelle 30.4 sekä edelleen Kokkolaan. Toukokuun 5 päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle jo saman päivän iltana. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista. Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.

Kesän ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita, joiden tuloksena Suomen armeijan oli jälleen peräännyttävä. Oravaisten verisessä taistelussa haavoittui kuolettavasti mm. Runebergin sankarien joukkoon kuuluvat nuori ruotsalainen tykistöupseeri kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella Matturaisen talossa syyskuun 27. päivänä klo 12 päivällä ja haudattiin Kalajoen hautausmaahan.

Syyskuun 29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klingspor suostui lähes venäläisten saneluratkaisuun. Sopimukseen kuitenkin pakotti armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut punatauti- ja lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle. Klingpor jätti lokakuun 5. päivänä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettiin Pulkkilaan ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista Kalajoelle.

”Täällä elämä oli ihanaa! Sitä täydensi vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen molemmin puolin, joen, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti valmistautuminen edessä olevaan taisteluun.” Näin kirjoitti 18-vuotias vänrikki Carl Johan Ljunggren muistelmissaan tilannetta Kalajoella ennen taistelujen alkua.

Kalajoella ollut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4 500 palveluskelpoista miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä 3-naulaista tykkiä. Toinen ruotsalainen prikaati, johon Ljunggrenkin kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati. Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä ja yksi pataljoona Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä 12 kanuunaa. Etujoukko oli Siipojoella. Sen muodosti kaksi pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaa ¾ peninkulman alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvioi Kalajoelle ryhmittyneiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä lukuun ottamatta 5 800 mieheksi.

Samaan aikaan lähti Kamenski Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa Lohtajaa kohti. Ihmeekseen huomasivat venäläiset Himangan lujat varustukset tyhjiksi. Huolimatta tuhoituista silloista ja kuraisista teistä oli Kulnev ja marraskuun 5. päivän iltana Siipojoella. Seuraavan päivänä hän meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen yli pakotettuaan suomalaiset perääntymään. Pian joutuivat ruotsalaiset laukaustenvaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui vangiksi.

Kalajoki oli joutunut toisen kerran sodan jalkoihin. Sunnuntaina 6.11. kuului melkein yhtämittaisessa taistelujen tuoksinassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen. Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoona kiiruhtivat hälytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikkö kreivi Olof von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä. Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin. Ihmisparkojen nähtiin hoipertelevan metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut hetkeksikään, eikä kiväärin rätinä lakannut kaikumasta ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.

Seuraavana päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajoelle. Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illalla työnsi kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria: toisen eräälle kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle ruotsalaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle vasenta siipeä vasten.

Marraskuun 8. päivänä lähti Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Deminov jäivät Etelänkylään. Kenraali Erikson kulki edellä. Suomen armeijan tulitusta peläten hän ei uskaltanut kulkea joenrantaa, vaan hänen osantonsa rämpi vyötäisiään myöten vedessä soita pitkin Tyngälle. Siellä jotkut miehistä kahlasivat joen yli ja ajoivat suomalaiset etuvartiot tiehensä. Joenhaarojen yhtymäkohdalle ryhdyttiin rakentamaan lauttasiltaa. Sillä välin saapui Kamenski kovan marssin jälkeen vastapäätä pohjoispuolella sijaitsevaan Pitkäsenkylään jääden erään pukkisillan luo odottamaan Eriksonin tuloa.

Seuraavana päivän käytiin viimeiset taistelut Kalajoella. Kun viholliset olivat ylempänä suurin joukoin ylittäneet joen, vahvisti Schwerin vasenta siipeä. Sen lähistöllä oli puolen peninkulman mittainen suo. Ensimmäinen ruotsalainen ja toinen suomalainen prikaati asettuivat joen ja mainitun suon väliin. Toinen ruotsalainen prikaati oli äärimmäisenä oikealla pappilan luona. Yksi pataljoona lähetettiin Metsäkylään. Kello 12 Kamenski aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan vasenta siipeä vasten noin ¼ peninkulmaa sillan yläpuolella. Joukot ryntäsivät Myllylän talon luona metsästä kohti jokea. Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset vähitellen tulivat joen yli. Pian saatiin tieto, että Erikssonin kolonna oli edennyt jo Metsäkylään ja Yppäriin. Tämä ratkaisi asian. Suomen armeija aloitti perääntymisen: ensin keskusta ja tykistö, sitten vasen siipi sekä lopuksi toinen ruotsalainen prikaati oikealta. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä ankarana pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta. Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui vaikeasti ja kaksi lievästi.

Schwerinin polttamiskäskyssä ei ollut mitään järkeä. Kirkko, silta ja kahdeksan taloa rakennuksineen oli poltettu. Marraskuun 19 päivänä tehtiin Olkijoen sopimus. Suomen armeija vetäytyi Kemijoen taakse.

Wihelm von Schwerin kuoli Kalajoella

Wilhelm von Schwerin hauta Kalajoella

Taitelija Albert Edelfeltin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta

Taitelija Helen Schjerfbeckin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta

Nuori Wilhelm haavoittui 14.9.1808 Oravaisissa. Sotajoukot etenivät pohjoista kohti, Tornioon saakka.

Haavoittuneita, kuten kreivi Wilhelmiä kuljetettiin mukana huonoilla kolukärryillä kuoppaisia teitä pitkin.

Wilhelm siirrettiin Oravaisista Kruunupyyhyn, sieltä Kokkolan Kaarlelan pappilaan, sieltä edelleen Kalajoelle, jossa hänen sanotaan olleen haavakuumeisena. Kreivi Wilhelm kuoli 27.9. Matturaisen talossa luutnantti von Kothen ollessa viimeiset päivät hänen vierellään. Hänet on haudattu Kalajoen kirkkomaahan

Oli vuosi 1808. Ruotsi-Suomen armeija perääntyi pohjoista kohden ylivoimaisen vihollisen ahdistamana. Heiltä ei kuitenkaan puuttunut urhoollisuutta ja taistelumieltä. Pelastuakseen perääntymisen häpeältä armeija usein ryhtyi taisteluihin, joissa voitot ja tappiot vaihtelivat.

Suomen joukkoihin oli liittynyt 15-vuotias ruotsalaisen Salan kirkkoherran, valtiopäivämies Fredrik von Schwerinin poika, kreivi Wilhelm von Schwerin. Isänmaan rakkaus käski häntä keskeyttämään opintonsa ja matkustamaan Suomeen. Hän keskeytti opintonsa Kalbergin sota-akatemiassa ja tuli kesäkuussa 1808 kenraali von Vegensackin maihinnousujoukkojen mukana Suomeen. Turun kaakkoispuolella olevalle Lemun niemelle nousi maihin kenraalimajuri von Vegesackin komennossa ollut Ahvenanmaalta lähtenyt ruotsalaisjoukko johon kuului 2600 miestä. Maihinnousu tapahtui helposti, mutta venäläisten Turussa oleva kenraali Buxhoevden kokosi pian ylivoimaisen joukon jonka edestä von Vegesack 20.6. joutui palaamaan joukkoineen laivoihin, menetettyään kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina 216 miestä, venäläisten tappiot olivat 291 miestä.

Sotahistoria mainitsee, että Uuteenkaarlepyyhyn tuli heinäkuun aikana yhtä mittaa laivoja Ruotsista, pääasiassa tuotiin kai kuitenkin tarvikkeita. Joka tapauksessa Wilhelm von Schwerin oli mukana siinä, von Vegesackin joukossa, joka elokuun lopussa nousi maihin Kristiinan kaupungissa, yhtyen suomalaisiin ja saavutti aluksi menestystä Nummijärvellä ja Lapväärtissä, jossa everstiluutnantti Drufva piti puoliaan vahvempaa venäläisosastoa vastaan, Schwerin osoitti suurta urhollisuutta.

Wilhelm itse kertoo kirjeissään näistä ajoista näin:

"Päämajassa Kruunupyyssä syyskuun 17 päivänä 1808.

Rakkaat vanhempani.
Aina siitä asti kun lähdin Grisslehamnista ei minulla ole ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa aina päämajaa ja päämaja on kaukana armeijasta. Elokuun lopulla pääsimme vihdoin meritse Kristiinankaupunkiin. Maihinnousun suoritimme päivässä ja sen jälkeen marssimme yöllä peninkulman matkan Lapväärttiin. Me olimme juuri nukkumassa, kun saimme hälytyksen ja minun täytyi kiireesti nousta lämpimästä vuoteestani. Taistelu kesti viisi tai kuusi tuntia, mutta siellä ei tykistö päässyt mukaan. Me voitimme venäläiset ja ajoimme heitä takaa Ömossaan (Niinisalo), joka on kahden peninkulman päässä Lapväärtistä. Täällä me pysähdyimme, sotajoukko marssi takaisin kaksi peninkulmaa ja everstiluutnantti Drufva jäi Ömossaan joukoissaan 500 miestä ja kaksi tykkiä, jotka olivat minun komennossani. Everstiluutnantti Drufva oli saanut käskyn pitää puoliaan viimeiseen mieheen.
Nyt meidän tilamme muuttui kurjaksi. Miehet näkivät olevansa kahden peninkulman päässä armeijasta ja huomasivat, että heidät oli sijoitettu venäläisten päävoimaa vastaan. Minun miesteni kärsivällisyys loppui, he huomasivat kuinka upplantilaisia vaihdettiin joka ilta, mutta heidän itsensä täytyi seistä kenttävahdissa yhdeksän vuorokautta taukoamatta ja monta kertaa he, niin kuin minäkin kastuivat, yöllä ja päivällä rankkasateessa läpimäriksi. Vain minun hellä hoitoni esti heitä valittamasta. Minä koetan aina käyttää ruokarahoista liikeneviä varojani heidän hyväksensä.

"Elon, kuoleman arpaa ankaraa koh’ isketään"

Aamulla yhdeksäntenä vuorokautena kävi vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Minun tehtäväni oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia haupitseja ja tykkejä vastaan. Kuinka vaikea meidän tilanteemme olikaan! Ensimmäinen tehtävä oli helppo. Päätin heti alusta alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat, minne luodit lensivät, ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat he suojien taakse. Minulla ei ollut mahdollisuutta juosta heidän jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui, menin, vaikka melkein tainnoksissa väsymyksestä heidän jälkeensä ja moitin heitä heidän pelkuruudestaan. Silloin kaikki niin kuin sytytetyt kynttilät riensivät takaisin paikalleen.

Tässä taistelussa kaatui väkeä niin kuin heinää. Otti kovalle ja meidän oli peräydyttävä. Kasakat ryntäsivät kolme kertaa minun suojattomia tykkejäni vastaan ja heittivät piikkejään, mutta minä tervehdin heitä raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja kiitti minua selittäen että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi ja toivotti minulle ainaista menestystä.

"Oravaisten päivän kuin onneton"

Pian sen jälkeen jouduimme pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti kello kuudesta aamulla kello yhteentoista illalla. Minä jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli saarrettu. Kokosin kaikki voimani, astuin tykkihevosen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin ensimmäiseksi, huusin "Toverit, seuratkaa minua", komensin "Mars, mars" ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon, joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin.

Aamulla kun minun oli mentävä ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin luoti minun lakkini läpi niin että minä kaaduin selälleni. Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamiehenä kiväärin ja ammuin vihollisen. Illalla hämärässä sain uuden haavan ja minut kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen luodit tulivat sisään ikkunasta. Minun olisi täytynyt jäädä sinne, ellei muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut tietää, olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut minun kanssani. Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30-40 upseeria. Kenraali Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan jotenkin hyvin. Jääkää hyvästi rakkaat. Jumaloidut vanhemmat ja sisarukset!

Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati rakastava poika, veli ja ystävä Wilhelm".

Yö Kaarlelassa

Kuten kirjeestä voi päätellä, Wilhelm von Schwerin oli tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä kohtalaisen hyvissä voimissa haavoittumisestaan huolimatta, muuten hän tuskin olisi jaksanut kertoa tapauksista noin yksityiskohtaisesti. Sitä todistaa myös kenraali Aminoffin samana päivänä kirjoittama kirje, jonka hän on osoittanut hyvältä ystävälleen, Wilhelmin isälle ja jossa hän mainitsee että Wilhelm on nyt, vaarat kestettyään, Jumalankiitos, verraten hyvässä kunnossa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset hän olisi saattanut toipua.

Mutta onneton sotaretki jatkui, Adlercreuz aloitti peräytymisen joka osaksi tapahtui epäjärjestyksessä. Syyskuun säät saattavat Suomessa olla jo purevan kylmät, ei ole vaikea kuvitella niitä kulkuneuvoja, joissa haavoittuneita - Wilhelmiä muiden mukana - jouduttiin kuljettamaan: mitäpä muita ne olisivat olleet kuin kuormaston kolukärryjä, eivätkä maantietkään tainneet juuri nykyisiä vastata. Oravaisista Kruunupyyhyn, jossa näyttää jonkin aikaa pysähdytyn, sitten Kokkolan seudulle, jossa Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön yli Kaarlelan pappilan vieressä olevassa pienessä punaisessa rakennuksessa, jossa siihen aikaan sijaitsi seurakunnan apulaispapin asunto. Siinä pienessä huoneessa häntä hoidettiin. Tuohon aikaan pappilat toimivat kaikkialla maaseudulla ikään kuin kestikievareina, joihin arvokkaammat kulkijat sijoittuivat. Se, että kysymys oli nimenomaan arvohenkilöstä, hienosta vieraasta, siitähän kertoo jo everstiluutnantti Drufvan suuhun sijoitetut sanat:

"Ja jos tuoll’ edes ääressä tykkien,
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen
johon luottaa vois,
mutt’ ei, viistoistias poika nyt siin
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista, -
mitä lapsista sellaisiin!"

Kahdeksan päivää Kalajoen pappilassa

Kuten runo ja hänen oma kirjeensä todistavat, hänessä kuitenkin oli miehen vastus. Sen sijaan haavoittumisen jälkeisiä vaikeita vaiheita, siirtymistä paikasta toiseen ei nuori ruumis voinut kestää, Wilhelm sai haavakuumeen ja kuoli Kalajoella Matturaisen talossa pari viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Oravaisten taistelu tapahtui 14. syyskuuta, kirjeen hän kirjoitti 17. syyskuuta ja kuolema tuli 27. syyskuuta. Hänen sairasvuoteensa ääressä oli loppuun saakka kenraali Aminoffin adjutantti, luutnantti von Kothen. Hänenkin kirjeensä Wilhelm von Schwerinin isälle Ruotsiin on säilynyt ja siinä von Kothen kertoo näin:
"Wilhelmin viimeiset sanat olivat: Sano terveisiä isälle ja äidille. Kiitä heitä kaikesta hyvästä ja kiitä myöskin kenraali Aminoffia hänen hyväntahtoisuudestaan. Minä olen pahoillani että Wilhelm ei näissä olosuhteissa voinut saada hautajaisissaan sotilaallista kunnioitusta, vaan minä yksin saatoin hänet hänen leposijaansa Kalajoen kirkkoon hautaan, ihmisen viimeiseen turvapaikkaan.

Viimeiset kahdeksan elinpäiväänsä Wilhelm makasi minun huoneessani kovassa kuumeessa ja houri lakkaamatta, vaikka hänellä oli selviäkin hetkiä. Silloin hän tavallisesti puhui äidistään ja toivoi olevansa kotona kunnes kova verensyöksy, jota kesti illalla kello kahdeksasta seuraavaan päivään kello 12, teki lopun hänen nuoresta elämästään. Samalla saanen ilmoittaa, että vainajan tahtoa noudattaen olen antanut pienen hopeisen taskukellon sairaan hoitajalle, joka hoiti minun kanssani Wilhelmiä. Itse käärin Wilhelmin hautavaatteisiin, sillä en sallinut kenenkään muun tehdä sitä, ja kun muistan, että Wilhelmillä on sisaruksia, jotka tahtovat saada häneltä jonkun muiston, lähetän kirjeessä kutrin hänen hiuksiaan."

Kuningasperheen ystäviä

Von Schwerinien suku Ruotsissa jatkui Wilhelmin veljen Filipin kautta. Schwerinien kodissa, jossa kreivitär Elisabeth von Schwerin tällä hetkellä on valtijattarena, on kirjaston seinällä suuri maalaus, joka esittää Wilhelmiä jättämässä jäähyväisiä veljelleen Filipille sotaan lähtiessään. Tietenkin kodissa on myös paljon muuta perheestä kertovaa aineistoa, kirjallisuutta ja muotokuvia. Mainittakoon että mm. ruotsinmaalainen kirjailija Erik Gustaf Geijer on kirjoittanut runon nuoren urhon kunniaksi, sitä ei kuitenkaan ole suomennettu.

Von Schwerinien perheellä on aina ollut läheiset suhteet Ruotsin kuningashuoneeseen, niinpä, huoneiden seinillä nähdään kuninkaallisten henkilöiden muotokuvia sekä omistuksella varustettuja valokuvia. Kreivitär Elisabeth von Schwerinin tytär Marianna kuuluu Ruotsin nuoren kuninkaan sekä prinsessa Christinan lähimpään ystäväpiiriin ja niin kuningas kuin prinsessakin vierailevat usein Schwerinien kauniissa kodissa.

Haudattu Kalajoelle

Kalajoen hautausmaalla kirkon vieressä tuuheiden koivujen varjossa on vaatimaton hautakumpu. Muistokiveen, mikä on valmistunut 1903, on koruttomasti kaiverrettu teksti: Kreivi Wilhelm von Schwerin, syntyi 1792, kuoli 1808. Schwerinin hauta on jäänyt vanhan kirkon palamisen jälkeen rakennetun uuden kirkon alle.

Helen Schjerbeck ja Albert Edelfelt ovat ikuistaneet Wilhelm von Schwerinin viimeiset hetket vaikuttavin maalauksin, joista edellisen maalaus löytyy Turun Taidemuseosta ja jälkimmäisen maalaus Ateneumin kokoelmista.

Suomen sota oli pääosin vaatimatonta kahakointia, joka muuttui sankaritarinoiksi vasta runoilija Runebergin käsissä. Tätä mieltä on mm. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen. Sotamiehiä kuolikin enemmän sairauksiin ja kulkutauteihin kuin taistelukentillä. Siviiliväestö taas kärsi eniten pakko-otoista.

Kalajoen läpi sodan osapuolet marssivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran perääntyvä Suomen armeija saapui Kalajoelle huhtikuussa 1808. Omia joukkoja seurasivat venäläisten etujoukot Jakov Kulnevin johdolla. Kulnevin kerrotaan majoittuneen yhdeksi yöksi Kalajoen pappilan piispankamariin - hevosensa hän majoitti viereiseen saliin. Kulnev on ainoa venäläinen, jolle Runeberg omisti runon Vänrikki Stoolin tarinoissa. Kulnevia pidettiin aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukkojen päällikkönä, mutta hänen tiedetään olleen myös juoppo. Hän kaatui taistelussa ranskalaisia vastaan vuonna 1812 - yhden tarinan mukaan umpihumalassa.

Siviilien osa

Suomen sota merkitsi talonpojille raskaita pakko-ottoja, joita toimeenpantiin tarvittaessa väkivalloin ja uhkasakoin. Seurauksena oli passiivinen vastarinta, joka ilmeni kuljetusten välttelynä ja muona- ja rehuvarojen kätkemisenä. Pyhäjoen nimismies kertoi, että ”hänen tehtävänä on kuunnella epäkohteliaitten ja osittain nälkiintyneiden talonpoikaisvaimojen vastalauseita, kun he käyttävät verukkeenaan köyhyyttään - etteivät he omista muuta ruokaa kuin puiden pettua ja karjansa maitoa.” Talonpojat joutuivat huolehtimaan myös armeijan kuljetuksista. Kalajoen alapiirin nimismies Jaakko Stårck siteeraa kirjoituksessaan 1809 kalajokista todistajaa, joka kertoi kuljetusten seurauksista omassa pitäjässä: ”Kaksi kolmasosaa talonpojista oli ilman hevosia ja jäljellä olevista hevosista vain puolet oli yhä kunnossa. Nimismiespiirin kestikievarissa ei ollut näkynyt hevosia viikkokausiin. Pelloilla hän näki vaimojen ja lasten vetävän auroja.”

Myös Venäjän armeija otti osan elintarvikkeista ja rehuista paikallisilta. Venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden kertoo raportissaan syyskuussa 1808…”myönnän, että meidän on ollut pakko ravita joukkoja maan kustannuksella…olisin toivonut pystyväni jotenkin korvaamaan asukkaille kaiken sen, minkä he ovat kärsineet, sillä riiston seuraukset ovat olleet väistämättömät…”

Todennäköisesti ruotsalaisille voitokkaan Siikajoen taistelun rohkaisemina kokoontui toukokuun vaihteessa Kalajoen, Himangan ja Lohtajan alueilta 200-300 miestä seipäin, puukoin, viikattein ja hyljepyssyin aseistettuna tarjoten apua ylipäällikkö Klingsporille. Sodan johto ei kuitenkaan ymmärtänyt sissisodan mahdollisuuksia. Päinvastoin, rahvaan sekaantuminen sotaan nähtiin pelkkänä häiriötekijänä.

Syyskuussa 27. päivä Kalajoella haudattiin Runebergin runon viisitoistavuotias sotasankari, Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta haavoittunut Svean tykistörykmenttiä edustanut komentaja, aliluutnantti ja kreivi Wilhelm von Schwerin. Kaarlelan pappilan kautta Kalajoelle Matturaisen taloon kuljetettu von Schwerin kuoli ”kenttätautiin” ja taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäinen hautapaikka on jäänyt nykyisen kirkon alle. Hautamuistomerkki kirkon viereen pystytettiin vasta sortovuosien aikaan 1903.

Syyskuun 29. päivänä solmitun Lohtajan aselevon jälkeen ruotsalaisten päämaja sijoittui Kalajoelle. Samana päivänä ylisotakomissaari Fredrik Nyberg, jonka tehtävänä oli huolehtia armeijan hyvinvoinnista, kirjoitti eversti Sandelsille Roukalan kestikievarista ja raportoi armeijan tilasta: ”Armeijan tila on monessa suhteessa valitettava ja sitä surullisempi, mitä ylemmäksi sen asemat siirtyvät näissä erämaissa.”

Aselevon päätyttyä lokakuun lopussa kenraali af Klerckerin johtama armeija peräytyi Kalajoelle jättäen etuvartion Siiponjoelle. Armeija oli tässä vaiheessa hajoamistilassa, Hårdstedt puhuu huoltokatastrofista, kolmasosa miehistä oli sairaana ja muonavarat, vaatetus ja lääkintäolot olivat järkyttävällä tolalla.

Kalajoen taistelu

Kalajoen tapahtumista on säilynyt päiväkirjamuotoinen aikalaiskuvaus. Nuori Västmanlannin rykmentin vänrikki Carl Johan Ljungren kuvaa saapumista Kalajoelle 27. lokakuuta: ”Rykmenttimme majoitettiin Pohjankylään, erityisesti minua onnisti majapaikan suhteen, joka oli jonkinlainen herraskartano. Minulle osoitettiin iso valoisa kalustettu kulmahuone, sain hyvän sängyn ja muut kauan kaivatut mukavuudet. Nuori ja vieraanvarainen emäntä puhui ruotsia ja toivotti meidät sydämellisesti tervetulleeksi. Täällä elämä oli ihanaa! Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsi joen molemmin puolin, jonka rantoja yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla oli ihmisiä, elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Valmistautuminen tulevaan taisteluun kiihotti maagisella voimallaan kaikkia.”

Kalajoelle saapunut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa ja 4500 miestä. Ruotsalaisia komensi Wilhelm von Schwerinin setä, eversti, kreivi Adolf Ludvig von Schwerin. Sunnuntaina 6. marraskuuta armeijan etuasema joutui peräytymään Siiponjoelta Kulnevin johtamien venäläisten tieltä. Osa joukoista jäi Kalajoen eteläpuolelle, osa peräytyi pohjoisrannalle sillan ja pappilan välille. Ljungrenin prikaati asettui Tyngälle ja yksi prikaati sijoitettiin Vasankariin.

Sunnuntaina taistelut jatkuivat lähes tauotta. Alakynteen joutunut Suomen armeijan komentaja von Schwerin antoi epätoivoisen käskyn sytyttää Etelänkylä palamaan, samoin silta. Ljungren kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Minkälaiseen kauheaan tilanteeseen tällainen harkitsematon päätös johti kyläläiset, ei tullut hyvinvoivan herra komentajan mieleen. Eihän hänellä ollut keittiötä sillä puolen kylää! Päätös lykkäisi vain muutamalla päivällä väistämätöntä. Että monen perheen elämä tuhoutuisi, oli sivuseikka, ei pohtimisen arvoista. Talonpojille ei annettu aikaa pelastaa omaisuuttaan, vaan heidän täytyi suinpäin paeta kodeistaan, jotka sytytettiin välittömästi. Ihmisparat kompuroivat metsään, miehet kantaen vuodevaatenyyttejä, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. … Puinen kirkko, joka oli eteläpuolella kylää syttyi myös tuleen, joka levisi nopeasti ylöspäin heittäen lieskoja korkeista ikkunoista sytyttäen myös tornin.”

Taistelut päättyivät 9. marraskuuta venäläisten ylitettyä Kalajoen 3000 miehen voimalla Myllylän talon luona Pitkäsenkylällä. Samana iltapäivänä ruotsalaiset aloittivat peräytymisen Pyhäjoelle venäläiset kannoillaan. Omien joukkojen menetykset Kalajoen taistelussa oli 7 kaatunutta, 9 vaikeasti ja 2 lievästi haavoittunutta. Etelänkylässä oli kirkon ja sillan lisäksi tuhoutunut 8 taloa ulkorakennuksineen: Samuli, Niilo, Luukas ja Jaakko Junnikkalan, Erkki Heusalan kestikievari, Simo ja Pekka Heusalan ja Lauri Saaren talot. Taiteluista muistuttaa edelleen pappilan ullakolla olevat kuulan jäljet.

Palanut kirkkorakennus

Suomen sodassa poltettu kirkkorakennus oli valmistunut vuonna 1781. Piirustukset oli laatinut Tukholman yli-intendentinviraston johtaja Carl Fredrik Adelcrantz (1716-1796), varhaiskustavilaisen tyylikauden keskeinen arkkitehtuurivaikuttaja. Kirkon palossa menetetty omaisuus käy ilmi 9. tammikuuta 1809 laaditusta pöytäkirjasta. Kirkosta oli jäljellä ainoastaan kivijalka ja sakariston alla ollut holvattu kellari. Tuhoutuneeseen irtaimistoon kuului mm. Tukholmassa valmistettu tamminen saarnastuoli, viisi messinkistä kattokruunua, punainen, hopeabrodeerauksin koristeltu samettinen messukasukka, 30 kannun vetoinen, raudoitettu tamminen viiniastia, suomenkielinen raamattu, kaksi taulua, toinen pääovien yläpuolella ollut kultakehyksinen Kustaa III:n nimitaulu ja toinen, joka esitti kuningasta puhumassa säädyille. Palossa tuhoutui myös kirkkoa vanhempi kellotapuli kaksine kelloineen, vuonna 1801 rakennettu ruumishuone ja kirkkotarhan ympärillä ollut katoksellinen hirsiaita. Tapulin mukana tuhoutui myös suuri määrä lähiseudun asukkaiden sinne varastoimaa viljaa ja muuta irtainta omaisuutta.
Suomen sodan jälkeen Ruotsin yli-intendentinviraston korvasi suomalainen intendentinkonttori. Viraston tuli korvauksetta laatia kirkkojen ja tapulien piirustuksia, jos seurakunta ei niitä pystynyt hankkimaan. Ensimmäiseksi intendentiksi nimitettiin italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi (1772-1840). Toiseksi arkkitehdiksi, konduktööriksi, tuli suomalaissyntyinen Anton Wilhelm Arppe. Bassin ja Arppen tehtäväksi tuli sodan tuhojen korjaaminen ja uusien julkisten rakennusten suunnitteleminen. Kirkon ja tapulin lisäksi myös Kalajoen uuden sillan suunnitelmat olivat Arppen ja Bassin käsialaa.

Aleksanteri I vieraili Kalajoella

Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.

Aleksanteri I.

Suomen sisällissodassa 27.01.1918 – 15.05.1918 Venäjä tuki punaisia.

Sisällissota

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota

Kalajokisia sisällissodassa

Toinen venäläinen sortokausi käynnistyi 1908 ja tähtäsi maamme autonomian tuhoamiseen. Suomen kansavaltainen yksikamarinen eduskunta hajotettiin toistuvasti ja muun muassa yhdistymisvapautta rajoitettiin tuntuvasti. Syyskesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota keskeytti pahimmat sortotoimet, mutta toisaalta maassamme olleita venäläisiä sotavoimia lisättiin niin, että vuoteen 1917 mennessä niitä oli jo 100 000 miestä. Myös Kalajoella oli venäläistä sotaväkeä. Eräänä majoituspaikkana käytettiin Kalajoen työväenyhdistyksen taloa.

Tsaarin kukistuttua maaliskuun vallankumouksessa 1917 Venäjän levottomuudet levisivät kevään ja kesän kuluessa myös Suomeen. Sekä Kalajoella että Rautiossa ryhdyttiin toimiin järjestysvallan turvaamiseksi. Heinäkuussa 1917 muodostettiin Kalajoen puolustuskaarti. Se toimi VPK:n suojissa ja käytti aluksi nimeä ”palokunta”. Rautiossa suojelukunta muodostettiin parisen viikkoa myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama kiristynyt elintarviketilanne ja rahan arvon nopea huononeminen synnyttivät työläisissä entistä suuremman toiminnan tarpeen. Voi, maito, juusto, sokeri, liha jne joutuivat ensimmäisenä säännöstelyn kohteeksi.

Kalajoen yhteiskunnalliset olot vuosisadan vaihteessa

Kalajoella maanviljelyn osuus elinkeinoista oli 75,6 % ja Rautiossa 82,1 %. Teollisuuden osuus oli Kalajoella 6,4 % ja Rautiossa 5,2 %. Maanviljelys ja karjanhoito muodostivat pääelinkeinon. Itsenäisten maanviljelijöiden ohella oli epäitsenäisiä maanvuokraajia ja muuta maatalousväestöä. Ruokakunnista 46,4 % Rautiossa ja 41 % Kalajoella oli maataomistavia ruokakuntia. Kalajoella oli 339 itsenäistä maanviljelytilaa ja 43 torppaa vuonna 1895. Vuonna 1910 itsenäisiä tiloja oli 387 ja vuokraviljelmiä 93. Rautiossa oli 122 itsenäistä tilaa ja 21 vuokraviljelmää.

Kalajoella oli vuonna 1882 neljä sahaa ja Rautiossa yksi. A. Santaholma Oy:n Jokisuun sahalla työ oli lähes ympärivuotista keskeytyen yleensä vain kesän ajaksi. Santaholman työvoima asui pääasiassa Plassilla. Osa työväestöstä asui omissa asunnoissaan.
Alb. Wulff rakennutti Kalajoelle Holman höyrysahan aivan 1800-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteessa saha siirtyi F. A. Juseliuksen omistukseen.
Messinkiteollisuuden maineikas kehittäjä Kalajoella oli Helanderien suku. Sen työtä jatkoi vuonna 1885 paikkakunnalle perutettu ”Veljekset Friis”. Friisien pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttiläjalkoja, lukkoja, kahvoja, tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä.

Raution tehdaslaitokset olivat 1900-luvun alussa Peurakosken mylly, Perttulan mylly ja Niskakankaan mylly.
Kalajoen sataman toiminta siirtyi Rahjan Ryöppään lastauspaikan kehittämiseen. Ryöppäästä lastattiin Santaholman puutavaraa.

Kalajokisia sotatapahtumissa

Talven ja kevään 1918 kuluessa muutamat kalajokiset taistelivat Etelä-Suomen punaisilla rintamilla. Heistä Artturi Nieminen kaatui Karjalan Kannaksella Muolaalla 3.4.1918. Teodor Suonperä haavoittui Porin rintamalla ja kuoli sairaalassa.Iisak Levula tuotiin Kokkolan vankileirille, missä kuoli ”ajetukseen” – käytännössä ravinnon puutteeseen 31.5.1918. Heikki Fors julistettiin kuolleeksi 2.2.1923, jolloin kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.1922. Forss teloitettiin vankileirillä.

Kalajoen suojeluskunnan esikunta lähetti yleensä kolmimiehisiä partioita vangitsemaan kutsunnoista kieltäytyneitä ja Kannuksen veturitallille lähetettäviä ”kapinallisia”. Yksi partioista komennettiin Holmanperälle. Partionjohtajana oli Jaakko Hukka apunaan maanviljelijä Juho Poukkula ja Hannes Karjaluoto. Partio löysi kutsuntaikäisen Onni Orasmaan Luoto-Friaan tuvalta. Käydyn keskustelun aikana Orasmaa, jolla oli paras pukunsa päällään, ilmoitti lähtevänsä kunhan polttaa tupakkansa loppuun ja käy vaihtamassa vaatteet kotonaan. Hukka ilmoitti tällöin, että ellei Orasmaa lähde välittömästi, hänet ammutaan. Jonkin ajan kuluttua Karjaluoto kysyi ”joko minä ammun” johon Hukka vastasi, että ”ammu”, mahdollisesti Orasmaan luullen tästä pelästyvän ja lähtevän heti partion mukaan. Hannes Karjaluoto, joka V. H. Kiviojan mukaan ”lie ollut vähän kouho ja hätäinen”, veti kuitenkin välittömästi liipaisemisesta ja Orasmaa kaatui kuolleena lattialle.

Yhteensä 12 kutsunnoista kieltäytynyttä lähetettiin Kannuksen vankileirille. He olivat Nestor Hakkarainen, Jaakko Seikkula, Niku Salmu, Frans Alfred Ventelä, Edvard Untinen, Heikki Luoto, Leonard Salo, Viktor Saarikko, Johan Viktor Saarikko, Oskar Gylden, Kalle Aronen ja Efraim Manninen.

Eemil Haanpää Frans Haanpää ja Hugo Anttila piiloutuivat metsään Tohko-ojan seudulle ja he asuivat siellä maakuopassa siihen saakka kun tilanne rauhoittui.

Piiskausta ja epäluottamusta

Kansalaissota-ajan kuvaan Kalajoella kuuluivat yhden suojelukuntalaisen tekemän murhan ja useiden pidätysten ohella muutamat alaikäisten piiskaustapaukset. Venäläisten tulkkina toiminut 17-vuotias Hannes Östman piiskattiin ”veljeilystä ryssien kanssa”. Sulo Orasmaa koki saman kohtalon. Kolmas piiskattu oli Hannes Niskanen, mutta syytä piiskaamiselle ei ole löytynyt. Vuoden 1918 aikana vangituista mainittakoon Matti Väänänen ja Maija Järvin, jotka palasivat vankileiriltä ”laihoina kuin luuranko”. Oskari Jutila surmattiin raa´alla tavalla Raahessa. Väänänen lienee ollut kotoisin Helsingistä ja Jutila taas oli kirjoilla Merijärvellä. Frans Heininen taisteli punakaartien riveissä Nakkilassa, joutuen vangiksi Karkussa. Hän oli viisi kuukautta vankina Hämeenlinnassa.

Yhteenveto Kalajoen tilanteesta

Kalajoella kansalaissodan aika oli huomattavasti rauhallisempaa kuin keskimäärin muualla Suomessa. Luonnollisesti ylilyöntejä tapahtui kuten esim. Onni Orasmaan ampuminen. Kalajoella paikalliset asukkaat ovat aina olleet rauhallisia, oikeudenmukaisia, auttavaisia ja järkeviä toimissaan. Sekaan on kuitenkin mahtunut joitakin ”kouhoja” ja muualta tulleita virkaintoisia virkaelättejä. Näiden aikaansaannoksia myöhemmin ovat esimerkiksi Kalajoen kapina ja muut virkaintoisten poliisiviranomaisten aiheuttamat hankaluudet. Aina on ollut henkilöitä, joiden kohdalla virkamerkki tai –asema on korvannut ammattitaidon.

Leninin henkivartijan Eino Rahjan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola.

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Jussilan talon, joss venäläiset joukot asuivat Kalajoella.

Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensa Aapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.

Aapo Mikonpoika Rahja avioitui Fanny Katarina Matintytär Sjöbergin (s. 23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan lasta:

Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia 20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885 Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia 9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa

Kahden ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi 1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.

Rahjan veljesten kototalo Tyngällä

Fanny ja Aapo Rahjan kaikki neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen haararadalla.

Kirvesmiehenä työskennellyt Aapo Rahja loukkaantui vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla 1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu leikkaus ei auttanut. Aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja 14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois vanhempien luota.

Eino ja Jukka Rahja liittyivät Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905 kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.

Eino Rahja toimi 1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha Krupskajan apuna levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän välisellä rautatiellä Eino Rahja toimi usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena puoluetyöntekijänä. Eino Rahjalla oli ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917 levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin poliittiset kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.
Eino ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.

Heinäkuun epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6. edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.
Lenin asui Jalkalassa Eino Rahjan appivanhempien talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja ja hänen puolisonsa Lyydia (os. Parviainen) oleskelivat tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle kirjeitä mm. hänen puolisoltaan Nadesha Krupskajalta. Jalkalasta Lenin jatkoi Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä toimineen Kustaa Rovion asuntoon.

Lenin odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin. Sieltä Eino Rahja saapui noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja muitakin naamioimistarpeita. Lenin sai suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi Eino Rahjan oli määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka ”Juu”.

Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla Lenin ja Rahja siirtyivät ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin ja Rahja poistuivat junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41. Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita Fofanova, joka työskenteli Lenin vaimon kanssa.

Tästä ovesta lähdettiin johtamaan vallankumousta.

Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.

Salaisessa asunnossaan – Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä Lenin sai lokakuun 24. päivänä tietää Eino Rahjalta, että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan kapinan.
Eino Rahja yritti vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia. Lenin ei kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muutti Eino Rahjan neuvosta mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin, sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla Lenin ja Rahja poistuivat salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää hänet.

Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä – Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä kiistelyä hyväksikäyttäen Lenin ja Rahja pääsivät vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle, joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati kulkulupia.

Eino Rahja kumartui Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja itse jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan Komendantinvirastoon. Rahja kyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa. Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen. Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja suoristi jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.

Loppumatka Smolnaan sujui vaikeuksitta. Rahjalla oli hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla Eino Rahja  tehtävä Leninin henkivartijan ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää järisyttivät maailmaa.

Rahjan veljekset ja vallankumous

Venäjän vallankumouksen 1917 ja Suomen sisällissodan 1918 aikana huomattavissa vallankumoustehtävissä olleet Rahjan veljekset Eino, Jukka ja Jaakko Rahja ovat kalajokista sukua ja Jaakko on syntynytkin Kalajoella. Rahjat asuivat Kalajoen Tyngällä ja olivat pari sukupolvea aikaisemmin ottaneet sukunimensä asuintalon mukaan.

Rahjan perhe on yksi esimerkki niistä tuhansista perheistä, jotka lähtivät 1800-luvun lopulla töihin Pietarin suurkaupunkiin. Pietarin metalliverstaalla töissä olleet veljekset liittyivät jo alle 20-vuotiaina Venäjän bolsevikkipuolueeseen heti sen perustamisen 1903 jälkeen. Seuraavan 14 vuoden aikana Rahjat olivat aktiivisesti mukana Wladimir Iljitsch Leninin johtamassa maanalaisessa puoluetyössä ja saavuttivat tulevan vallankumousjohtajan täyden luottamuksen.

Eino Rahja

Eino Rahja ( 1885-1936)(kuva) toimi Leninin tärkeimpänä turvamiehenä tämän ollessa etsintäkuulutettuna Pietarissa syksyllä 1917 kansalaissodassa. Rahja henkilökohtaisesti saattoi Leniniä pitkin Pietarin tarkasti vartioituja katuja ja siltoja aloittamaan vallankumouksen bolsevikkien päämajassa Smolnassa.
Kenelläkään muulla kalajokisella ei ole ollut yhtä suurta vaikutusta maailman historiaan kulkuun, sillä Lenin matkan turvaamisen epäonnistuminen olisi todennäköisesti merkinnyt myös vallankumouksen epäonnistumista. Eino Rahja oli lentäjä ja myöhemmin Tampereella punaisten puolustuspäällikkö.

Jukka Rahja

Jo marraskuussa 1917 Pietarin bolsevikki Juhana (Jukka) Rahja oli ollut Suomen vallankumouksen kannalla. Joulukuun loppupuolella hän vaihtoi jo Suomenniemen hevosia aseisiin Pietarissa. Sodan alettua Jukka toimi aluksi asejunan päällikkönä. Saattaessaan suurta asekuljetusta 27. tammikuuta hän haavoittui vaikeasti molempiin jalkoihin valkoisten väijytyksessä. Veljensä Jukan haavoituttua asejunan päälliköksi astui Eino Rahja.
Eino ja Jukka Rahjalla oli merkittävä osuutensa myös Suomen sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen siirtymisessä yhä avoimemmin aseellisen vallankumouksen linjalle syksyllä 1917. Leninin ja bolsevikkien kaapattua Venäjällä vallan itselleen lokakuussa 1917 Jukka Rahja nimitettiin Suomen apulaiskuvernööriksi. Nimitys ei kuitenkaan käytännössä toteutunut, sillä Suomi teki jo eroa Venäjästä.

Sisällissota

Pari kuukautta myöhemmin alkaneen Suomen sisällissodan aikana Eino Rahja oli yksi kapinallisten johtoryhmän jäsenistä ja hänen avullaan punaiset saivat Venäjältä runsaasti aseita ja ampumatarvikkeita. Tammikuun lopussa Helsinkiin saapui Leninin lupaama asejuna, joka toi 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä eli "kuularuiskua", 10 kenttätykkiä ja suuret määrät ammuksia. Kuljetusta johtivat Jukka ja Eino Rahja
Jukka Rahja haavoittui heti sodan alussa lähellä Viipuria ja joutui seuraamaan sodan kulkua sivusta. Maaliskuussa Eino Rahja oli jo punaisen armeijan ylipäällikkö yhdessä Adolf Taimen ja Evert Elorannan kanssa. Sodan aikana hän ei ylipäällikön tehtäviään juuri ehtinyt hoitaa, vaan oli mukana taisteluissa Lempäälän rintamalla ja neuvotteli venäjän kielentaitoisena venäläisten kanssa lisäavusta. Lentotiedustelua Eino suoritti Lylyn taisteluiden aikaan maaliskuussa. Korkeakosken taistelussa 19. maaliskuuta Eino Rahja johti puolustusta ja myöhemmin turvasi perääntymistä komentamallaan panssarijunalla.

Valkoisten onnistuessa katkaisemaan ratayhteyden Helsingin ja Tampereen välillä Eino Rahja yritti panssarijunan komentajana läpimurtoa Helsingistä Tampereelle. Taisteluiden välillä Eino Rahja kävi pyytämässä apua Pietarista. Tilanteen käytyä toivottomaksi Rahjat pakenivat muiden punaisten johtajien tavoin Pietariin.

SKP:n perustajia

Punaisten tappion jälkeen Eino ja Jukka Rahja olivat perustamassa Moskovassa syyskesällä 1918 Suomen Kommunistista Puoluetta ja he kuuluivat sen ensimmäiseen keskuskomiteaan. Eino ja Jukka Rahja suunnittelivat vielä 1920-luvun taitteessa aktiivisesti uuden aseellisen vallankumouksen käynnistämistä Suomessa. Kumpikin oli kouluttamassa punaupseereita Pietarin lähellä. Eino Rahjalla oli myös suunnitelma kenraali Mannerheimin murhaamiseksi, mutta se ei koskaan toteutunut.
Suomalaisten kommunistien keskinäisessä välienselvittelyssä Pietarin Kuusisen klubilla vuonna 1920 surmansa sai mm. Jukka Rahja ja Jaakko Rahja haavoittui vaikeasti. Eino Rahja yleni puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja palkittiin kahdesti Punaisen lipun kunniamerkillä. Hän kuoli 1936 ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin luostariin.
Nuorimpia veljiään vähemmän politiikkaan osallistunut Jaakko Rahja kuoli syöpään 1926 ja hänet on haudattu Petroskoihin. Eino ja Jukka on haudattu Pietariin.

Raution suojeluskunnan historia

Raution kuntakokous harkitsi turvallisuus-suojeluskunnan perustamista v. 1906, mutta katsoi kuitenkin olot niin rauhallisiksi ettei sitä tarvittu. Seuraavan kerran asia tuli vakavammin esille v. 1917, ja Raution suojeluskunta perustettiin 16.11.1917. Hankkeen varsinaisena puuhamiehenä toimi Alfred Niemelä ( myöhemmin sukunimi Tokola) ja poliisikonstaapeli Efraim Haapakoski, joka oli sotilasarvoltaan vääpeli ja hän oli aikaisemmin palvellut Venäjän armeijassa vääpelin vakanssilla. Suojeluskuntaan liittyi heti perustamisen jälkeen 30 jäsentä.

Suojeluskunnan toiminta alkoi vuoden 1918 alkupuolella. 30.1.1918 Raution suojeluskunta komennettiin Ouluun. Tähän komennuskuntaan osallistui 20 miestä. Kempeeleen suunnasta kalajokiset ja rautiolaiset hyökkäsivät kaupunkiin, joka 3.2.1918 vastaisena yönä vapautui.

Raution suojeluskuntalaisia osallistui taisteluihin, mm. Orivedellä, Tampereella, Hauholla aina Vipuriin asti, eikä tappioiltakaan säästytty. Yrjö Jokelin kaatui Orivedellä ja Frans Anttila Hauholla. Taisteluissa haavoittuivat ainakin Efraim Haapakoski, Richard Lyly, Augusti Suomala ja Aarne Yliverronen. Rautiolaisia suojeluskuntalaisia osallistui vartiointitehtäviin mm. Kokkolassa ja Seinäjoella.

Ensimmäinen rautiolainen, joka antoi henkensä isänmaan vapauttamisen puolesta oli Orivedellä 18.3.1918 kaatunut Yrjö Jokelin.

Vapaussodassa kaatui kaksi rautiolaista Yrjö Jokelin ja Frans Anttila

Vapaussodan uhrien muistoksi perustetun sankaripatsaan paljastustilaisuus pidettiin 4.6.1922.

Kotirintamalla suoritettiin rahankeräys, joka tuotti 600 markkaa ja Säästöpankki lahjoitti keräykseen 5000 markkaa. Näillä varoilla ostettiin vaatteita ja vaatteet lähetettiin rintamalla oleville suojeluskuntalaisille. Huhtikuun 15 päivänä pidetty Raution kuntakokous päätti kunnallistaa suojeluskunnan. Kokous päätti, että kaikki miehet 17-60 ikävuoteen on kirjoitettava suojeluskuntaan, jolle valittiin viisimiehinen esikunta. Siihen tulivat Alfred Niemelä, August Verronen, Jani Parantala, Jaakko Pyörret, Antti Kangas, sekä rahastonhoitajaksi J.J. Niemelä. Suojeluskunnan varoja päätettiin maksaa myös palkkaa suojeluskunnan päällikölle, joka silloin oli Alfred Niemelä. Punaisten puolella taisteluihin tiettävästi ei osallistunut yhtään rautiolaista.

Vapaussodan veteraaneja vasemmalla edessä Joel Räihä, Aarne Yliverronen, Jaakko Takkunen, Heikki Pahkamaa. Vasemmalla seisomassa Alfred Tokola, Richard Lyly, Väinö Suomala, Juho Ylitalo ja Armas Härö.

Setäni Antti Aho osallistui vapaussotaan.

Suomen senaatti vahvisti asetuksen suojeluskunnista, jolloin niistä tuli vapaaehtoisia maanpuolustusjärjestöjä. Maa jaettiin suojeluskuntapiireihin ja piirit alueisiin. Raution suojeluskunta kuului Keskipohjanmaan SK piiriin ja IV alueeseen, jonka päällikkönä oli jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Hän kaatui jatkosodassa, Raution suojeluskunnassa oli enimmillään 80 jäsentä. Paikallispäälliköt vaihtuivat usein, koska toiminta oli vilkasta ja vakanssi oli aika suuritöinen.

Taipaleen piharakennuksen seinustalla v. 1928 istumassa vasemmalla August Taipale, Lempi Raasakka, Impi Peltonen, Tyyne Taipale, Rauha Taipale, Johanna Taipale, poika joka on osittain näkyvissä on Martti Taipale. Keskirivissä vasemmalla aluepäällikkö Leskinen, Viljo Parantala, Eino Alaverronen, Armas Niska, Otto Petäjistö, Tauno Alaverronen ja Väinö Typpö. Ylärivissä Martti Yliverronen, Martti Aho, Heino Verronen, Jaakko Pyörret, tunnistamaton ja Kaarlo Verronen. Kuvassa olevat naiset huolehtivat porukan ruokailusta.

Ensimmäiseksi paikallispäälliköksi valittiin Alfred Niemelä, joka oli SK vääpeli ja hänen jälkeensä oli päällikkönä toinen vääpeli eli Efraim Haapakoski muutaman vuoden. Sen jälkeen tuli päälliköksi Jalmari Niemonen, joka kuoli tapaturmaisesti. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Jalmarin veli Sulo Niemonen. Seuraava päällikkö oli Veikko Penttilä ja hänen jälkeensä Mikko Haapakangas, joka kaatui talvisodassa. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Niilo Saaronmaa, joka kaatui jatkosodassa. Jatkosodan aikana tehtävää hoitivat August Verronen ja Kalevi Vihma, vähän aikaa kumpikin.

Toiminta oli varsin monimuotoista. Järjestettiin erilaisia maastoharjoituksia ja ammuntaa. Ammuntaharrastus oli aivan kilpailutoimintaankin. Ensimmäinen ampumarata oli Kytölän rata, nykyisen Aimo Koiviston talon takana. Vuonna 1920 rata siirrettiin vanhan pappilan taakse metsään. Urheilutoiminta kuului kiinteästi suojeluskunnan toimintaan. Talvella järjestettiin hiihtokilpailuja ja kesällä yleisurheilukilpailuja. Myös erilaisia kursseja, juhlia ja valistustilaisuuksia järjestettiin lottien kanssa yhteistoiminnassa. Lotat hoitivat muonitukset ja muut järjestelyt.

Suojeluskuntatalo

Vuonna 1931 perustettiin urheiluseura Raution Kisailijat, mikä otti urheilutoiminnan hoidettavakseen, mutta ampumakilpailujen järjestäminen jäi edelleen suojeluskunnalle. Aluepäällikkö Leskinen oli hyvin usein mukana suojeluskunnan järjestämissä tapahtumissa, Suojeluskunnalla oli myös poikaosasto, johon kuului useita kymmeniä kansakouluikäisiä poikia, joille järjestettiin harjoituksia, kilpailuja ja ammuntaa pienoiskiväärillä. Poikaosaston kouluttajana toimi August Taipale. Kolmenkymmentäluvun puolivälissä suojeluskunta osoiti Raution alapäässä meijerin vieressä sijaitsevan Lehtola nimisen kiinteistön, jossa oli aikaisemmin ollut yksityiskauppa, se oli ollut useammankin yrittäjän hallussa. Juuri talvisodan edellä rakennusta laajennettiin. Siihen tehtiin juhlasali ja vintille asunto paikallispäällikölle. Laajennuksen rakennusaineet kerättiin metsänomistajilta. Talkootyötä tehtiin paljon. Rakennusaikainen suojeluskunnan päällikkö Mikko Haapakangas ei ehtinyt paljon suojeluskunnan omasta talosta nauttia, kun talvisota alkoi, jossa Mikko Haapakangas kaatui. Jatkosodan aikana talo oli monenlaisessa käytössä. Siinä toimi muun muassa kulkutautisairaala.

Sodan jälkeen suojeluskunta määrättiin lakkautettavaksi. Raution suojeluskunta ehti ennen lakkauttamistaan lahjoittaa talon Mannerheimin Lastensuojeluliitolle toivomuksella, että talo kunnostetaan terveystaloksi. Kunta kuitenkin hankki talon omistukseensa ja rakensi terveystalon toiseen paikkaan Yliverroselta ostetulle tontille. Entisessä suojeluskuntatalossa oli kunnantoimisto noin kymmenen vuoden ajan ja kunnan vuokralaisena sinä toimi Raution Säästöpankki. Kunnantoimiston muutettua kirkolle, talo myytiin Uuno Alaverroselle.

Kalajoen työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen mukaisesti.

Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.

Kun Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin ennenkin”.

Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen, jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.

19.11.1905 pidetyssä kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa jälkeen.

Työväenyhdistys SDP:n osastoksi

Kalajoen työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21. päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10 tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen, jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.

Raittiusliike oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana. Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen jäsenyydestä.

Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.

Ensimmäinen työtaistelu

Kalajoen työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten lyömiseen.

Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa, työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906 tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M. Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut, vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.

Pitkä ja vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.

Oma toimitalo ja eduskuntavaalit

Oman toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä. Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist, veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina auttajina.

Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä ammattiosasto.

Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %

Johan Aleksandr Lankila – kansanedustaja

Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen. Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi 14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.

J. A. Lankila valittiin Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden 1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.

J. A. Lankilan suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra A. W. Rae y.m.”

Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.

Venäläiset sotilaat Kalajoella

Ensimmäisen maailmansodan aikana Kalajoella majailleet venäläiset sotilaat käyttäytyivät yleensä hyvin. Inhimilliset sekä sodasta johtuneet seikat kärjistivät joskus välejä. Muuan upseeri rakastui kalajokiseen naiseen ja olisi halunnut viedä tämän mukanaan Venäjälle, mutta kun nainen kieltäytyi lähtemästä, upseeri ampui itsensä.

Venäjän käydessä sotaa joutuivat suomalaiset joskus epäilyksen kohteeksi, että olisivat muka salakuljettamassa aseita, ja tämän vuoksi meikäläiset joutuivat tarkastuksiin: matkalaisten rahtikuormat revittiin auki, jauhosäkkejä puhkottiin pistimillä ja merellä kulkevilta vaadittiin passintarkastus. Erityisesti pyöräilijöitä valvottiin. Polkupyöräilijän piti aina vaadittaessa esittää pyöräpassinsa. Tällaisten nopeiden kulkijain epäiltiin vievän sanaa ja olevan kulkuvälineensä vuoksi käytettävissä, kun salajuonia punottiin.

Venäläinen sotaväki asui maailmansodan aikana kolmessa eri pisteessä. Nykyisen uuden sillan korvassa pappilaa vastapäätä majaili pääjoukko n. 90 miestä. Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa sekä ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen. Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset olivat omissa oloissaan, eikä heistä ollut sanottavaa haittaa paikkakuntalaisille.

Toinen majoituspiste oli Vasankarissa Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että venäläisen sotaväen määrä Kalajoella oli 130-150 miestä. Ämmässä oli lisäksi merivartioasema, joka valvoi meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvartiosta annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.

Jokitörmällä olevalla kedolla kasakat nelistivät hevosineen ja puhkoivat pistimineen ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja. Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet eivät tietenkään katsoneet hyvillä mielin täkäläisten naisten kiinnostumista vieraista sotureista. Rahjan nuorisoseuralla venäläiset järjestivät silloin tällöin tansseja, joissa tahdin antoi balalaikka. Ne vetivät puoleensa miehiä ja naisia. Naisia tansseissa ei ollut tietenkään muita kuin suomalaisia. Pari onnetonta rakastumistapaustakin sattui. Varmuudella vain kolme äpärälasta jäi Kalajoelle tämän sotaretken jäljiltä.

Vähäiset kiistat selviteltiin yleensä asiallisesti. Tulkkina toimi useimmiten nikkari Juho Kääntä, joka oli saanut puusepäntaitonsa Pietarissa ja asettunut sitten asumaan Kalajoelle. Eräs tällainen riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi vesipumpun remmi, heikkouttaan meni poikki, ja venäläiset epäilivät sabotaashia. Pistimet ojossa sotilaat ryntäsivät sähkötehtaaseen ja uhkailivatkin, kunnes laitoksen toimitusjohtaja tuli paikalle ja sai sotilaat rauhoittumaan selittämällä tehtaan heikkoa taloudellista asemaa, josta johtuen vehkeet ovat sitä sun tätä.

Vuoden 1917 loppu oli rauhatonta. Venäläisten hermostuneisuus lisääntyi, ja kun olot Suomessa alkoivat kulkea sisällis- ja vapaussotaa kohti, asenne suomalaistenkin puolelta tuli venäläisiä kohtaan epäilevämmäksi. Porvarillinen puoli epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen punaisille. Venäjän sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta. Paikkakuntalaiset olivat tietenkin helpottuneita vieraiden lähdöstä, vieraiden joiden kuri oli alkanut höltyä. Kalajoki pääsi vapaaksi miehitysjoukoista, joista paikkakunnalle ei ollut sanottavaa haittaa. Sotaväen majoituksesta sekä kaikista hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.

Kalajoen keskustassa Kasarminkatu on saanut nimensä Laitalan eli Vanha-Jussilan pihalla olleiden I maailmansodan aikaisten venäläissotilaiden kasarmien mukaan. Kalajoen edustalla oleva saaristo oli strategisesti tärkeä alue, ja sotilaiden tehtävänä oli ennen kaikkea rannikkoalueiden vartiointi. Vanha-Jussilan tila on Kalajoen kantatiloja, jonka historia ulottuu ainakin 1500-luvulle ja sillä on ollut useita omistajia. 1800-luvulla talo siirtyi lukkari Friisille, joka aloitti paikalla teollisen toiminnan. Talossa on harjoitettu myös kauppaa ja kestikievari- ja majatalotoimintaa.

Kalajoelta 15 jääkäriä

Kalajokinen kauppias Jooseppi Pernu ja hänen poikansa Yrjö, Matti ja Eino. Yrjö ja Eino lähtivät jääkäreiksi vuoden 1916 lopulla. Kuva on otettu 25.2.1918 Vaasassa.

Suomen jääkäreistä kukaan ei ole enää elossa. Kenraali Eino Valve poistui viimeisenä ehdittyään täyttää 99 vuotta. Yhteensä jääkäreitä oli 1894, joista 1261 kävi läpi koko ankaran koulutuksen ja sai Riianlahdella rintamakokemustakin. Kalajokisten osuus oli paikkakunnan väkilukuun nähden Keski-Pohjanmaan korkeimpia. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kalajokiset liittyivät jääkärien täydennysjoukkoihin 1916 kuluessa. Vain merimies Antti Siermala meni Saksaan jo vuoden 1915 lopulla. Yhdysvalloissa syntynyt Siermala siirtyi 1920-luvun alussa Kanadaan ja muutti nimensä Ericksoniksi. Lähes 30 vuotta Tyynenmeren rautatien työnjohtajana toiminut Erickson kuoli 80-vuotiaana Vancouverissa ja on haudattu sinne. Liittyessään jääkärijoukkoihin Siermala oli jo 29-vuotias ja samalla toiseksi vanhin Saksaan lähteneistä kalajokisista. Vain työmies Ilmari Pehkonen oli ehtinyt täyttää 30 vuotta ennen jääkärikauttaan.

Työmies Matti Pehkosen ja hänen puolisonsa Gretan (os. Myllylä) kolme muutakin poikaa menivät Saksaan syksyn 1916 kuluessa. Jalmari, Matti, Eemeli ja Niilo Pehkonen olivat kaikki työmiehiä ja samalla lähes parin tuhannen jääkärin joukon kolmanneksi suurin veljessarja. Vain Karjalan Sihvot ja Etelä-Suomen Heinrichsit saattoivat esitellä enemmän jääkäriveljeksiä. Molemmat viimeksi mainitut suvut tuottivat ajan oloon useita Suomen armeijan kenraaleita; Pehkosista eteni upseeriksi vain Eemeli, joka ylennettiin jatkosodan aikana 1942 vänrikiksi.

Pehkosten ohella kalajokisia jääkäriveljeksiä olivat kauppias Jooseppi Pernun ja hänen puolisonsa Idan (s. Ollila) pojat Eino ja Yrjö. Jooseppi piti kauppaa nykyisen kansanopiston tontilla yhä olevassa rakennuksessa. Hänen kauneudestaan kuuluista tyttärensä avioitui Etelä-Pohjanmaan sanomalehdistön suuren legendan Vaasan-Jaakkoon ( Jaakko Ikola, myös kansanedustaja) kanssa. Eino Pernu opiskeli Helsingin Yliopistossa oikeustiedettä, kunnes liittyi vuoden 1916 alussa jääkärien täydennysjoukkoon täytettyään juuri 20 vuotta. Hänen nuorempi veljensä Yrjö seurasi esimerkkiä ja jätti Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun käynnin neljään vuoteen päästäkseen lähtemään Saksaan syyskuun puolivälissä 1916. Yrjö oli jääkärien täydennysjoukkoon liittyessään kuusi päivää vaille 16 vuotias. Molemmat Pernut palasivat Suomeen 25.2.1918, Eino luutnanttina ja Yrjö vänrikkinä. Kumpikin eteni sotilasurallaan myöhemmin kapteeniksi.

Eino Pernu toimi 1920-luvun alussa Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkönä ja sen jälkeen viisi vuotta Joensuun Rajavartiostossa komppanian päällikkönä. Hän kuoli nuorena helmikuussa 1928, Saksasta paluunsa 10-vuotisjuhlaa edeltävänä päivänä ja haudattiin Kalajoelle isänsä viereen.

Yrjö Pernu nimitettiin 1924 Vaasan suomalaisen suojeluskunnan päälliköksi, missä tehtävässä hän palveli kolme vuotta siirtyen sitten liike-elämään. Jatkosodassa Yrjä Pernu toimi komppanian päällikkönä. Hän kuoli Vaasassa keväällä 1979.

Kalajokisen kauppiaan Jaakko Pohjanpalon ja hänen vaimonsa Johannan ( s. Pahikkala) vuoden 1893 alussa syntynyt Tauno Ilmari Pohjanpalo kirjoitti keväällä 1915 ylioppilaaksi Kokkolan suomalaisesta yhteiskoulusta ja ehti opiskelle Helsingin Yliopistossa yhden lukukauden oikeustiedettä, kunnes liittyi jääkärien täydennysjoukkoon syyskuussa 1916, samana päivänä kuin Yrjö Pernu. Kansalaissodassa hän toimi Pohjois-Hämeen Rykmentin I Pataljoonan komppanianpäällikkönä ja siirtyi samana vuonna Lahden kaupungin pormestariksi. Ilmari Pohjanpalo osallistui Viron vapaussotaankin vuonna 1920 Pohjan Poikain Rykmentin esikuntaupseerina. Vuosina 1920-1932 Pohjanpalo toimi Kuopion poliisimestarin ja seuraavat 14 vuotta Helsingin apulaispoliisimestarina. Talvi- ja jatkosodassa hänen vastuullaan olivat komppaniatason talouspäällikön tehtävät. Ilmari Pohjanpalo yleni majuriksi, mikä on korkein kalajokinen jääkärien saavuttama upseeriarvo. Pohjanpalo saavutti kalajokisten jääkärien korkeimman iän siirtyen tästä ajasta 87-vuotiaana kesäkuussa 1980. Kaikki muut kalajokiset jääkärit olivat poistuneet riveistä jo aikaisemmin.

Lyhin kalajokinen jääkäritaival tuli työmies Jaakko Mikkosen osaksi. Hän meni kesällä 196, juuri 20 vuotta täytettyään Saksaan ja menehtyi päähän osuuneeseen kranaatinsirpaleen uhrina jo 1917 alussa Riianlahden tuntumassa Aa-joella, minne jääkärit oli siirretty saamaan sotakokemusta. Mikkonen haudattiin Sumarakin kylän lähellä olevaan sotilashautausmaahan. Tieto nuorukaisen kohtalosta saapui Kalajoelle Tukholman kautta ja siinä todettiin: ”Jaakko on lähtenyt isänsä luokse”.

Syksyllä 1916 jääkäreihin liittynyt työmies Antti Pitkänen eteni vuoden 1918 kansalaissodan kuluessa joukkueen varajohtajaksi. Tässä tehtävässä hän osallistui Kuolajärven (nykyinen Salla) Pataljoonan taistelutoimiin koillisrintamalla kaatuen huhtikuun alussa 1918 Kuivitsalassa. Pitkänen on haudattu Sallan sankarihautaan.

Vuoden 1916 alussa jääkäriksi lähtenyt Jalmari Pahikkala oli juuri päättänyt opintonsa Oulun teollisuuskoulun huonerakennusosastossa. Hän osallistui Missejoen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin ja oli kansalaissodan alussa arvoltaan varavääpeli. Joukkueenjohtajana toiminut Pahikkala haavoittui huhtikuun alussa 1918 kansalaissodan rintamalla Kelhässä. Sodan jälkeen hän toimi Kalajoen suojeluskunnan paikallispäällikönä 1919-1922 ja ansaitsi jatkonsa elantonsa rakennusmestarina ja -urakoitisijana. Hänen järjestyksessä toinen puolisonsa Hilma (s.Rahja) tuli tunnetuksi Hilman hotellistaan, joka oli pitkään ainoa majoitus- ja ravitsemuspaikka Hiekkasärkillä. Vääpeli Jalmari Pahikkala poistui keskuudestamme vuoden 1969 alussa.

Kalajokisista jääkäreistä etenivät upseereiksi edellä jo mainitut Ilmari Pohjanpalo, Eino ja Yrjö Pernu sekä jatkosodan aikana myös Eemeli Pehkonen. Jalmari Pahikkalan ohella kalajokisista jääkäreistä saavuttivat vääpelinarvon Antti Siermala, Matti Kujanpää, Eemeli Minkkinen, Jalmari Pehkonen ja Juho Pehkonen, Antti Pitkäsen ja Juho Takkusen sotilasarvoksi mainitaan aliupseeri. Vuoden 1917 alussa kaatunut Jaakko Mikkonen ei ehtinyt saada muuta sotilasarvoa kuin jääkäri. Matti ja Niilo Pehkonen laskettiin vuoden 1918 alussa siviilityöhön ja kumpikin palasi Suomeen vasta saman vuoden lopulla. Kalajoen omat jääkärit on huomioitu muistomerkillä.

Tämä kuva ei ole Kalajoelta, mutta kuvassa on venäläisiä sotilaita.

Venäläinen sotaväki asui maailmansodan aikana kolmessa pisteessä. Nykyisen uuden sillan korvassa pappilaa vastapäätä ns. Jussilan taloissa maijaili pääjoukko n. 90 miestä. Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa sekä ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen. Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset olivat omissa oloissaan, eikä heistä sanottavaa paikkakunnan väestölle ollut.

Toinen majoituspaikka oli Vasankarin Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että venäläisen sotaväen määrä Kalaoella oli 130-150 miestä. Ämmässä olli lisäksi merivartioasema, joka valvoi meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvarastosta annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi kai siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.

Jokitörmällä kasakat nelistivät hevosineen hevosineen ja puhkoivat pistimineen ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja. Vartioaseman miehissä oli myös virolaisia, joiden kanssa keskustelu sujui hyvin. Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet eivät katsoneet hyvällä täkäläisten naisten kiinnostumista vieraisiin sotureihin. Rahjan seurahuoneella venäläisten silloin tällöin järjestämät tanssit, joissa tahdin antoi balalaikka, vetivät puoleensa niin naisia kuin miehiäkin. Naisia tansseissa ei tietenkään ollut muita kuin suomalaisia. Kielivaikeudet olivat eräs syy, että käytös puolin ja toisin oli asiallista. Pari onnetonta rakastumistapausta sattui, Vasankarin rakastuminen, jossa sankari ampui itsensä. Venäläiset saivat aikaan Kalajoella varmuudella vain kolme äpärälasta tämä ”sotaretken” jäljiltä.

Maailmansodan alkuvuodet 1914 eteenpäin aina 1917 saakka sujuivat mutkattomasti. Vähäiset kiistat selvitettiin asiallisesti. Tulkkina toimi useimmiten nikkari Juho Kääntä, syntyään alavieskalainen, Pietarissa 1900-luvun alkuvuosina puusepänopit saanut ja vuonna 1904 Kalajoelle asettunut kulkumies, joka sitten Kalajoella kuolikin n. 1935. Eräs tällainen riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi vesipumpun remmi ja venäläiset epäilivät sabotaasia. Pistimet ojossa sotilaat ryntäsivät sähkölaitokseen ja uhkailivatkin, kunnes laitoksen toimitusjohtaja tuli paikalle ja sai sotilaat rauhoittumaan selittämällä tehtaan heikkoa taloudellista asemaa, josta johtuen vehkeet ovat sitä sun tätä.

Vuoden 1917 loppu oli rauhatonta. Venäläisten hermostuneisuus lisääntyi, ja kun olot Suomessa alkoivat kulkea sisällis- ja vapaussotaa kohti, asenne suomalaisiakin kohtaan tuli epäileväisemmäksi. Porvarillinen puoli epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen punaisille. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta. Pääosa joukoista meni Raaheen, vähäinen määrä Rautioon ja sitä kautta Sievin asemalle lastattavaksi junaan. Tämä tapahtui tammikuun puolivälissä 1918. Kalajokiset veivät hevosilla venäläiset Sieviin. Venäläiset pitivät reessä kovaa mökää ja ampuivat kunnianlaukauksia ilmaan lähtönsä kunniaksi. Näin pääsi Kalajoki vapaaksi ”miehitysjoukoista”, joista ei ole ollut sanottavammin haittaa. Sotaväen majoituksesta ja kaikista hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.

LAITALA ELI JUSSILA - rakennushistoriaa

Valtatielle hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku Juhonpojan mukaan.

Talon varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöitä harjoittaneita isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti kokkolalainen Pietari Karling, joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho Yrjönpoika. Myöhemmin Juho Juhonpoika jatkoi isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakennettiin tilat salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi lohkomaalla.

Vuonna 1871 talon osti Jaakko Friis. Jussilan naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan Friis joka poikineen jatkoi Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis. Jaakko Friis harjoitti Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas, pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko Friis järjesti Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna 1880.

Eräs lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko Friisin sinne tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat punamullatut hirsiseinät.

Todennäköisesti 1800-luvun lopulla, ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on rakennus varustettu kahdella kuistilla ja laudoitettu.

Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla työskennellyt Jaakko Laitala osti Jussilan Jaakko Friisin leskeltä vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko Laitalan aikana.

Jaakko Laital  on rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.

Rakennuksessa on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla. Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon käytössä.

1900-luvun alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate 1900-luvun alussa.

Sisällä olleet tulisijat (mm. keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista talossa on vain juokseva kylmä vesi.

Laitalan suku omistaa talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä. Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto. Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.

Pohjankylä jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli. Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on myös suojeltu kaavamerkinnällä.

Julma maa - dokumentti 1918 sisällissodasta

https://areena.yle.fi/1-4460977

Tuore dokumentti "Julma maa" kuvaa väkivallan kierrettä, johon Suomi ajautui vuonna 1918. Sisällissodassa pelko ja vihapuhe saivat suomalaiset surmaamaan toisiaan. Dokumentissa sodan julmuus avautuu mm. päiväkirjojen ja harvinaisten valokuvien kertomana. Ohjaus Esko Varho, Ylen Ajankohtaistoimitus. (U)

Tammisunnuntai 1918

https://areena.yle.fi/1-4376704

Tammisunnuntai 1918 -dokumenttielokuva tuo päivänvaloon itsenäisyyden alkuaikojen tapahtumat, joista on pitkään vaiettu. Elokuva kytkee paikalliset tapahtumat maailmansodan runteleman maailman traagisiin tapahtumiin.

Jakso 1: Mitä Suomessa tapahtui 100 vuotta sitten?

https://areena.yle.fi/1-3948324

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Varho kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Ensimmäisessä osassa: "Tammikuu 1917: Uppiniskainen kansa" käsitellään kansanluonnettamme, jääkärien värväystä ja venäläistämistoimia.

Jakso 2: Helmikuu 1917: Keisarilla on kiire teelle

https://areena.yle.fi/1-4004892

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Varho kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan toisessa osassa kerrotaan venäläisistä vallanpitäjistä Suomessa, sosiaalisista oloista ja tunnelmista helmikuussa 1917, vallankumouksen aattona.

Jakso 3: Maaliskuun vallankumous: murha-aalto Helsingin jäillän jäillä

https://areena.yle.fi/1-4053003

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kolmannessa osassa kerrotaan

Jakso 4: Maalis-huhtikuun vaihde 1917: kolme tulevaa presidenttiä juhlii Pietarin yössä ja yksi palaa Siperiasta

https://areena.yle.fi/1-4109070

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan neljännessä Venäjän viimeinen keisari on kaatunut, mutta kuka vallan Suomessa ottaa? Leikkaus: Petteri Latomäki.

Jakso 5: Poliiseille potkut ja 8-tunnin työpäivä aseella uhaten

https://areena.yle.fi/1-4131525

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan viidessä osassa kerrotaan vapun 1917 aikaisista tapahtumista, metallityöväen lakosta ja poliisien korvaamisesta miliisillä. Leikkaus: Petteri Latomäki.

Jakso 6: Sata vuotta sitten Turku kiehui minivallankumouksen kourissa ja kaupunginvaltuusto otettiin panttivangiksi

https://areena.yle.fi/1-4151345

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kuudennessa osassa ollaan loppukeväässä 1917. Punakaartit ja suojeluskunnat saavat alkukipinänsä. Leikkaus: Petteri Latomäki.

Jakso 7: Sosialistit pyrkivät itsenäistämään Suomea jo heinäkuussa 1917. Porvarit harasivat silloin vastaan.

https://areena.yle.fi/1-4183830

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan seitsemäs osa kertoo, millä tavalla sosialistit pyrkivät itsenäistämään Suomea kesällä 1917 ja miten salaisissa järjestöissä valmistauduttiin myös aseelliseen taisteluun venäläisiä vastaan.

Jakso 8: Väliaikainen hallitus iskee takaisin, nälkäiset kaupunkilaiset mellakoivat ja maatalouslakko vaatii kuolonuhrin

https://areena.yle.fi/1-4217781

A-studion toimittajan Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kahdeksas osa kertoo eduskunnan ja Venäjän väliaikaisen hallituksen valtataistelusta, nälästä ja kuolonuhrin vaatineesta välikohtauksesta.

Jakso 9: Suomen historian tärkeimmät vaalit käytiin nälän ja pelon sekoittamissa tunnelmissa. Samaan aikaan Lenin piilotteli Helsingin miliisipäällikön kotona ja porvarit perustivat salaisen poliisikoulun.

https://areena.yle.fi/1-4246745

A-studion toimittajan Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan yhdeksäs osa kertoo tunnelmista ennen lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä Suomen lopullisen kahtiajakautumisen alusta.

Jakso 10: Aktivistien salainen asekuljetus, Risto Ryti yritetään ampua ja lokakuun vallankumous.

https://areena.yle.fi/1-4266548

A-studion toimittaja Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kymmenes osa kertoo, kuinka Suomen kahtiajakautuminen kahteen kilpavarustautuvan leiriin käynnistyi lopullisesti.

Sisällissota 1918 - Sodan tausta

https://www.youtube.com/watch?v=tPitExF1Brw&t=16s

Sisällissota 1918 - Sodan kulku

https://www.youtube.com/watch?v=ucJju5x-aVc&t=92s

Sisällissota 1918 - Punainen terrori

https://www.youtube.com/watch?v=k9Xx8Z1U-Io&t=117s

Sisällissota 1918 - Valkoinen terrori

https://www.youtube.com/watch?v=ZIkfzYQOGxo&t=108s

Sisällissota 1918 - Saksalaiset Suomen sisällissodassa

https://www.youtube.com/watch?v=RfHkQzi5gpM&t=118s

Sisällissota 1918 - Taistelu Helsingistä

https://www.youtube.com/watch?v=qK8vBt54Ea8&t=99s

Sisällissota 1918 - Ruotsi ja Suomen sisällissota

https://www.youtube.com/watch?v=1HvzlkCdSFY&t=223s

Sisällissota 1918 - Suomen diktaattori Kullervo Manner

https://www.youtube.com/watch?v=Znnzl7rc3-U&t=53s

Suomen kuningaskunta 1918

https://www.youtube.com/watch?v=E5sDL9Ys2zY&t=95s

Neuvosstoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939. Suomella ja Neuvostoliitolla oli hyökkäämättömyyssopimus, mutta Neuvostoliitto rikkoi sopimuksen ja hyökkäsi Suomen vastaan.

Suomi sodan varjossa osa 1/3

https://www.youtube.com/watch?v=FQ--gYOZSb4&t=1181s

Suomi sodan varjossa osa 2/3

https://www.youtube.com/watch?v=-H5AeSa-dSw&t=178s

Suomi sodan varjossa 3/3

https://www.youtube.com/watch?v=hDqj96KN-HU&t=377s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 1 "Sotiemme taustat"

https://www.youtube.com/watch?v=s9HyiycKyo8&t=141s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 2 "Valmistautuminen Talvisotaan

https://www.youtube.com/watch?v=8NZEX2Bsj9E

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 3 "Talvisota"

https://www.youtube.com/watch?v=ehyqiGx_Xc4&t=43s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 4 "Välirauha"

https://www.youtube.com/watch?v=WIfnZa-qvXo&t=267s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 5 "Jatkosota"

https://www.youtube.com/watch?v=HXX_K7GcvQ8&t=304s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 6 "Lapin sota"

https://www.youtube.com/watch?v=2qMLQNtLoh8&t=72s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 7 "Naiset rintamatehtävissä"

https://www.youtube.com/watch?v=R3WuA9J6cbs

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 8 "Kotirintama"

https://www.youtube.com/watch?v=RAWxkbtjNao&t=275s

Suomen Puolesta -dokumentti / OSA 9 "Sotiemme jälkiseuraukset"

https://www.youtube.com/watch?v=BRFbcXctf4o&t=298s

Talvisota 30.11.1939 – 13.03.1940

https://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisota

Jatkosota 25.06.1941 – 19.09.1944

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jatkosota

Lapinsota 15.09.1944 – 27.04.1945

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapin_sota

Jos Ukrainaan tulee epäoikeudenmukainen rauha ja Ukraina menettää alueitaan, niin mihin maahan Venäjä hyökkää seuraavaksi edellä esitetyn perusteella?