MA 30.10.2023 Typpön kylän historiaa

Typpöstä on matkaa Kalajoelle 20 km ja Rautioon 6 km. Lähin kaupunki on Ylivieska, jonne on matkaa 30 km.

Typpön kartta-linkki

Typpön koulun historiaa

Typpön koulu aloitti toiminta syksyllä 1924 entisessä Saaren talossa, jonka kunta oli ostanut ja kunnostanut koulutaloksi. Tässä talossa koulu toimi yli neljännesvuosisada ajan vuoteen 1950.

Typpöön saatiin uusi koulutalo syksyksi 1950 ja koulua siinä pidettiin vuoteen 1979, jolloin Typpön koulupiiri lakkautettiin.

Jako ala- ja yläkansakouluihin poistui 1950-luvulla, kun oli päädytty kuusiluokkaiseen kansakouluun. Niin sanottu jatko-opetus muuttui 1958 vähintään 200-tuntiseksi kansalaiskouluksi ja se toimi Raution kirkonkylän koulun yhteydessä. Vuodesta 1963 kansalaiskoulu toimi 1-vuotisena ja sitten 2-vuotisena syksystä 1967. Vuonna 1968 annettiin laki kulujärjestelmän perusteista ja vuodesta 1973 alkaen kansakoulu, kansalaiskoulu ja keskikoulu ovat yhdessä muodostaneet peruskoulun, jonka ala-asteet toimivat Rautiossa kirkolla, Pöllässä ja Kärkisissä.

Typpön koulun oppilaita

Lähdeaineisto Aarre Aunola Rautio

Leonard Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja

Muotokuvapiirroksen Leonard Typpöstä on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Rautiolainen Leonard Typpö valittiin kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”. Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä, Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se, ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli ”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.

Typön ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut erään toisien edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden potilaiden joukossa.

Leonard Typön maallinen matka päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna 1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai aivokuumeen johdosta.

Lestadiolaisen herätysliikkeen maallikkosaarnaajana ja virsirunoilijana sekä kansanedustajana jälkimaailman tietoisuuteen jäänyt Leonard Typpö oli syntynyt 29. tammikuuta 1868 torpparin, sittemmin talon isännän Kaarle Heikinpoika Alatypön ja tämän ensimmäisen vaimoin Loviisa Juhontytär Mäkelän kuudesta lapsesta vanhimpana.

Leonard Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin 18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen syntyi kolmas tyttö. Rautioon perhe palasi 1895 ja seuraavana vuonna Frederika äiti kuoli kolmisen viikkoa perheen neljän lapsen syntymän jälkeen.

Leonard Typpö vihittiin toiseen avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja Anna syntyi viisi lasta, joista kaksi kuoli vain muutaman viikon ikäisinä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna 1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana. Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia hahmoja.

Lähde
Aarre Aunola: Rautio-kirja
Matti Isomaa: Kalajokilaakson kotiseutulukemisto

Leonard Typpö oli keskipohjalainen maanviljelijä ja erityisesti lestadiolainen maallikkosaarnaaja, joka tunnettuna saarnamiehenä ja vanhoillislestadiolaisena vaikuttajana houkuteltiin mukaan politiikkaan. Vaikka Typpö oli enemmänkin hengellinen vaikuttaja, nousi hän silti eduskuntauransa aikana keskeiseksi, pohjoissuomalaiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi erityisesti heränneiden parissa.

Talollisen perheeseen Rautiossa 1868 syntynyt Leonard Typön (ent. Alatyppö) sanotaan olleen monitoiminen ja lahjakas mies. Toimeentulon perheelleen Typpö hankki maanviljelyksellä, vaikkakin suurimman osan hänen ajastaan veikin lestadiolainen saarnatoiminta. Typpö oli ahkera saarnamies ja kulki pitkin Pohjanmaata ja aina Yhdysvaltoja myöten saarnamatkoillaan. Leonard Typpö kuului vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) perustettiin 1906. Järjestön tavoitteena ja tarkoituksena oli herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa. Saarnatoimintansa ohella Typpö osallistui kirkon hallinnolliseen toimintaan kirkolliskokousedustajana. Konkreettisen uskonnollisen toimintansa ohella Typpö käytti luovuuttaan tuotteliaana virsirunoilijana sekä kirjoittamalla usein uskonnollisiin julkaisuihin.

Poliittisista puolueista Typölle läheisin oli Suomalainen puolue, jonka listoilta hänet useasti valittiin eduskuntaan. Suomalaisen puolueen ohjelma ja ideologia ovat hyvin yhteneväiset SRK:n tavoitteiden kanssa – kansanraittius, kristillissiveelliset elämäntavat ja isänmaallinen mieli. Ei siis ollut ihme, että Typpö, kuten monet muutkin lestadiolaiset maallikkojohtajat esim. (→) Juuso Runtti ja (→) Sakari Ainali, löysivät poliittisen kotinsa Suomalaisen puolueen parista. Ensimmäisen kerran Typpö asteli eduskunnan istuntoon 1911. Hänen kansanedustajauransa jatkui pienin tauoin aina vuoteen 1921 asti. Suomalaisessa puolueessa oli jo ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähtien panostettu uskontokysymyksiin ja puolue olikin toistuvasti vaaleissa asettanut useita pappisehdokkaita. Herätysliikkeen kannattajien piirissä maallikkosaarnaajilla ja -johtajilla oli kuitenkin keskeisempi ja huomattavasti suurempi vaikutus kuin lestadiolaispapeilla. Tästä syystä puolueet pyrkivätkin asettamaan Pohjois-Suomessa ehdokkaaksi hyvin tunnettuja lestadiolaismaallikoita. Suomalainen puolue saavutti ja säilytti asemansa herännäisäänestäjien ykköspuolueena koko toisen venäläistämiskauden ajan eli ensimmäisistä eduskuntavaaleista aina itsenäistymiseen. Tämän jälkeen erityisesti Maalaisliitto nousi haastamaan Suomalaisen puolueen aseman Pohjois-Suomen heränneiden edustajana.

Leonard Typpö ei ollut lähtökohtaisesti järin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, vaan ajautui mukaan politiikkaan lähinnä muiden vetämänä. Suomalainen puolue tarvitsi uuden ääniharavan Oulun eteläiseen vaalipiiriin vuoden 1910 eduskuntavaaleihin. Puolue oli menettänyt vaalipiirissä edustajan paikan Maalaisliitolle edellisissä vaaleissa. Ehdokasasettelussa esille nousi rautiolainen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja Leonard Typpö. Paikkakunnan vanhasuomalaisten ja vanhoillislestadiolaisten johtomies Otto Petäjistö sai houkuteltua saarnaajana hyvin tunnetun Typön asettumaan ehdolle. Kaikkien vanhoillislestadiolaisten siunausta Typön ehdokkuus ei kuitenkaan saanut. Ensimmäisissä vaaleissaan Typpö ei kuitenkaan vielä päässyt läpi.

Kuten muiden herännäispoliitikkojen tapauksissa myös Typön ollessa kyseessä, näytteli hänen uskonnollinen taustansa alusta alkaen suurta roolia hänen poliittisella urallaan Asettuessaan ehdolle Typpö oli jo vanhoillislestadiolaisuuden huomattavimpia johtomiehiä sekä tuotteliaan kirjallisen että saarnatoimintansa vuoksi. Hän oli tunnettu vuosikokous saarnaaja ja liikkui puhujamatkoillaan laajasti Kalajokilaaksossa, Oulun ja Raahen seuduilla sekä Tornionjokilaaksossa. Eräs kannattaja totesikin Typölle ennen vuoden 1911 vaaleja, että hänet oli asetettu ehdolle kaikkien uskovaisten kuin myös Suomalaisen puolueen puolesta. Hetken politiikassa toimittuaan myös Typpö itse totesi Kaiku-lehdessä 1916, että Suomalainen puolue oli vakavin ja tarmokkain uskonnon kannattaja. Typpö omaksui nopesti Suomalaisen puolueen ohjelman ja poliitikon roolin omakseen. Hän oli idealisti, joka kannatti erityisesti kokonaisuuden etua luokkaetuja vastaan. Vastapainona karsastamilleen luokkaeduille Typpö näki Suomalaisen puolueen, joka syyllistymättä minkään yhteiskuntaryhmän erityisintressien ajajaksi toimi kansankokonaisuuden parhaaksi. Vaikka talonpoika olikin, näki Typpö myös Maalaisliiton kuuluvaksi luokkapuolueiden piiriin. Luokkataistelunvastaisuus ja ajatus kansankokonaisuudesta vetosi ainakin osaan Pohjois-Suomen lestadiolaisväestöstä.

Vuoden 1916 eduskuntavaali kampanjassaan Typpö käytti jumalanpilkkapykälien käsittelyä esimerkkinä mm. sosialidemokraattien ja Ruotsalaisen kansanpuolueen epäluotettavuudesta uskontopolitiikassa. Suomalaisen puolueen toiminta oli hänen mukaansa pelastanut rikoslain jumalanpilkkapykälät. Suomalaista puoluetta markkinoitiin ”jumalankielteisyyden” vastaisena voimana, joka edusti turvallista esivaltaan. Vaikka Typpö olikin läpeensä hengenmies, oli hän myös varsin maltillinen ja suvaitsevainen. Hän kannatti muun muassa valinnaista siviiliavioliittoa, mutta ei sen sijaan voinut hyväksyä rajatonta uskonnonvapautta. Typpö oli perinteisen kristillisen valtion kannattaja ja uskoi, että vapaudesta seurasi pakanuutta. Hän edusti johdonmukaisesti omaksumaansa patriarkaalis-konservatiivista yhteiskuntakäsitystä ja tähän käsitykseen liittyi olennaisesti ajatus kristillisestä valtiosta.

Vuoden 1916 jälleen eduskuntaan valittu Typpö seurasi aitiopaikalta vuoden 1917 ja 1918 tapahtumia. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja poliittiset kannanottonsa osaltaan muokkasivat pohjois-suomalaisten uskovien kuvaa tilanteesta. Typpö ei ollut innokas puheenvuorojen käyttäjä eduskunnassa, mutta välitti muutoin tuntojaan kannattajilleen. Typpö koki vuoden 1917 tapahtumat erittäin raskaina ja valitti huolta ja pelkoaan vaimolleen kirjeissään. Kesällä hän koki eduskunnan suorastaan vankilamaisena. Keskusteltaessa jumalanpilkkapykälistä Typpö totesi todellisten kristinuskon tunnustajien kokoneen historian eri vaiheissa häväistystä ja vainoa. Hän katsoi, että pilkalla ei ollut mitään arvoa, sillä kansan enemmistö kuitenkin kunnioitti Jumalan sanaa. Typpö uskoi, että syksyn 1917 eduskuntavaalit toisivat jälleen porvarienemmistön ja Suomalaiselle puolueelle lisää paikkoja. Kaiku-lehteen syksyllä 1917 kirjoittamassa artikkelissaan hän piti vasemmistoenemmistöisen hajotetun eduskunnan toimintaa häpeällisenä. Maa oli ajettu tukalaan asemaan siksi, että yhteiskuntapolitiikassa oli otettu huomioon vain yhden kansanluokan edut. Typpö oli huolissaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta ja kristinuskon asemasta. Sosialidemokraattien vallan jatkumisen Typpö näki johtavan pahempaan orjuuteen kuin keisarivallan konsanaan. Syksyn 1917 eduskuntavaalit palauttivat porvarienemmistön, joka päätyi julistamaan maan itsenäiseksi vuoden lopussa.

Itsenäistymistä seurasi koko kansaa ankarasti koetellut kansalaissota. Typön, kuten muidenkin lestadiolaispoliitikkojen, ensimmäiset tulkinnat puhjenneesta sodasta olivat etupäässä uskonnollisia. Typpö katsoi Jumalan vitsan alkaneen kurittaa kansaa, jolla oli edessään suuret kärsimykset. Suomalaisia kutsuttiin nyt kääntymykseen. Myös Typpö jäi useiden muiden kansanedustajien kanssa loukkuun pääkaupunkiin sodan alettua. Aikaansa punaisen Suomen pääkaupungissa hän vertasi elämään jalopeurain luolassa. Typön lehtikirjoitukset punaisesta Helsingistä olivat omiaan lisäämään sosialidemokraatteja kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä Pohjois-Suomen vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Kansalaissotaa seuranneessa valtiomuototaistelussa Typpö asettui Suomalaisen puolueen linjan mukaisesti monarkian kannalle. Hän perusteli valintaan myös uskonnollisilla syillä. Eduskuntapuheenvuorossaan elokuussa 1918 Typpö katsoi, että oli Jumalan johdatusta, että kansa sai itse valita valtiomuotonsa. Valtiomuodon tuli taata maan itsenäisyys ja palauttaa vahva laillinen järjestys. Rikkonainen ja puolueisiin jakautunut kansa tarvitsi kokoavan johtajan. Typön perusteluissa yhdistyivät vanhasuomalainen ajatus kansankokonaisuudesta, patriarkaalinen ihanne Herran pelossa vaeltavasta kansasta sekä lain ja järjestyksen korostus. Monarkian joutuessa kovaan vastatuuleen, totesi Typpö myös lujaan hallitusvaltaan rakentuvan tasavaltaisen valtiomuodon olevan hyväksyttävissä.

Leonard Typpö kuoli muutama päivä ennen vaaleja 1922 vasta 54-vuotiaana. Hänen tilalleen ei ehditty enää asettaa uutta ehdokasta. Typpö oli ollut vaalipiirissään Kokoomuspuolueen pääehdokas, joten hänen seuraajastaan käytiin kovaa keskustelua. Typön seuraajaksi ja hänen vanhoillislestadiolaisilta saatujen ääntensä perijäksi suositeltiin tuomiorovasti Mannermaata, joka valittiinkin eduskuntaan.

Typpö (e. Alatyppö), Leonard S 29.01.1868 Rautio K 27.06.1922 Rautio V talollinen Kaarle Alatyppö, Lovisa Alatyppö P1 Fredrika Sipilä 1886 – 1896 P2 Anna Lyydia Sorvari 1902 -

URA. maanviljelijä Rautiossa , oleskeli USA:ssa 1889-1895, lestadiolainen maallikkosaarnaaja, Suomalaisen puolueen kansanedustaja Oulun läänin eteläinen vaalipiiri 01.02.1911 – 08.12.1918, Kokoomuksen kansanedustaja 09.12.1918 - 04.09.1922

Lakivaliokunta, Suuri valiokunta

Kirkolliskokous

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Talonen Jouko, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929, 1988; Eilo Olavi, Leonard Typpö, teoksessa Keskipohjalaisia elämäkertoja, Kokkola 1995; Eduskunnan kirjasto, edustajamatrikkeli http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm ,

luettu 30.10.2011.

Jenni Karimäki

Leonard Typön 346 laulua sisältävä Siionin kansan Matka-Laulut Elämän tiellä (1902–1916) tai lyhyesti Siionin Matka-Laulut ja Gustaf Skinnarin Jumalan lasten Rukous-, Ylistys- ja Kiitos-Wirsiä matkustaissamme elämän tietä läpi wihollisen maan Paratiisiin olivat suurimpia vanhoillislestadiolaisten käyttämiä kokoelmia ennen O. H. Jussilan kokoelmaa. Vuonna 1916 Oskari Heikki Jussila julkaisi Siionin laulut ja wirret, johon hän oli kerännyt 329 laulua. Hän toimitti laulukirjaa parisenkymmentä vuotta, poistaen ja lisäillen lauluja. Vuonna 1939 hän lopetti laulukirjan julkaisemisen.

Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950 https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/8500/URN_NBN_fi_joy-20070154.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kalajoki 28.04.2023

Erkki Aho

Alvar Typpö

Alvar Typpö patsas

Alvar Typpö oli Kellokosken juhlatalon vuosien 1990-1991 suuren korjausurakan legendaarinen talkoomies. Veistoksen on tehnyt latvialainen Wija Mikane. Veistos on nykyisen Kellokosken juhlatalon pääoven lähellä. Rakennuksessa toimi 1800-luvun lopulla viinanpolttimo eli pränni, 1920-luvulta 1960-luvulle talo oli Kellokosken tehtaan Juhlatalona. Nykyisin paikka on Helsingin seurakuntayhtymän leirikeskuksena.

Asko Typpö (s. 9. huhtikuuta 1948 Rautio) on suomalainen rovasti ja runoilija.

Typpö pääsi ylioppilaaksi 1968 Kalajoen yhteiskoulusta. Hän valmistui teologian kandidaatiksi 1977 ja teologian maisteriksi 1978. Typpö vihittiin papiksi Oulussa 1977 ja hän suoritti pastorin tutkinnon 1980. Typpö toimi kappalaisena Kaustisella ja Ullavassa sekä oli Ullavan kirkkoherrana vuodesta 1984 alkaen. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2011

Typpö Asser

s. 1928, k. 2016 väitteli 2005 tekniikan tohtoriksi Oulun yliopistossa (77-vuotiaana)

viimeinen työpaikka vesiylioikeuden neuvoksena Vaasassa

Typpö Tapani

s. 1943 väitteli 1985 lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Oulun yliopistossa

eläkkeellä, toiminut keskussairaalan röntgen- ja isotooppiosaston ylilääkärinä Kokkolassa

Tapani Typpö

https://www.youtube.com/watch?v=5BbU7q2God0

Kalajokilaakso-valssi, säv. Tapani Typpö

https://www.youtube.com/watch?v=v3_bBQhI3_4

Tapani Typpö

https://www.youtube.com/watch?v=NR_Ct6EHDMQ

Mintunkukka, tango

https://www.youtube.com/watch?v=66TKFUH67gA

Outi Airola (s. 1959 Kalajoki) on suomalainen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa MTV Uutisissa. Hän on toiminut vuodesta 2017 lähtien Kokkola-lehden päätoimittajana Airola kasvoi Kokkolassa ja opiskeli Turussa.

Outi Airola on taiteilijaperheen äiti: hänen lapsiaan ovat näyttelijät Oona ja Anna Airola, toimittaja Laura Airola, sirkustaiteilija Sara Airola ja laulaja Aaro Airola eli Arppa.

Kahvila Saha

Airola pyörittää pihapiirissään entisessä hevostallissa kulttuurikahvila Sahaa. Sen ympäristössä järjestetään vuosittain myös Ykspihlajan kulttuuriviikot -tapahtuma. Kahvila on vuoden 2020 molemmin puolin ollut lopettamisuhan alla, mutta se on saanut puolelleen pienen kansanliikkeen. Kahvila on paikallisesti tunnettu, ja mainitaan muun muassa Arpan kappaleessa "Vihdoin viimein"

Airolan taiteilijaperheen taustalla kyti kamala tragedia – äiti Outi paljastaa Ylellä: ”Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt”

https://www.is.fi/viihde/art-2000009308325.html

Sahojen historiaa Kalajoelta ja Peurakosken Sahan historiaa

Kalajoen sahateollisuuden nousu alkoi 1870-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa toimivat Hannilan, Pahikkalan ja Tavastvikin sahat sekä Niskakosken saha Rautiossa. 1890-luvun puolivälissä Kalajoella toimi kuusi ja Rautiossa kaksi vesisahaa. Kaikki olivat pieniä, yksiraamisia ja alle 1 000 tukkia vuodessa sahanneita laitoksia, jotka tarjosivat ansion yhteensä 25 henkilölle. Ensimmäinen suurempi saha Kalajoella oli F. A. Juséliuksen 1800-luvun loppuvuosina perustamav Holman höyrysaha.
Kalajokisen talonpoikaissuvun perillinen Antti Juhonpoika Pahikkala (myöh. Santaholma) aloitti liikemiesuransa 1800-luvun lopulla kauppiaana. Santaholma myi tervaa ja paperipuuta sekä kävi graniittikauppaa Skotlantiin asti. Hän harjoitti myös valtameripurjehdusta. Liiketoiminnan tehostamiseksi perustettiin vuonna 1903 A. Santaholma Oy, jonka 1,5 miljoonan markan pääomasta 1/3 tuli Antti Santaholmalle ja loput hänet pojilleen. Yhtiön kotipaikkana oli aluksi Oulu, mutta vuonna 1909 kotipaikka muuttui Kalajoelle, minne yhtiön pääasiallinen tuotantokin oli siirtynyt.


Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909–1913 sahattiin vuosittain 130 000–330 000 tukkia. Niistä jalostui 2 788–5 500 standarttia erilaista puutavaraa. Työvoiman määrä vaihteli 74:stä 134 henkeen. Näillä luvuilla A. Santaholma Oy oli ylivoimaisesti suurin työnantaja Kalajoella. Lisäksi on huomattava, että hakkuut ja uitot tarjosivat ansiomahdollisuuksia rautiolaisille ja muidenkin lähikuntien asukkaille. Sahan työväki asui pääasiassa Plassilla, missä yhtiö omisti työväen asuntoja ja missä oli myös työväen omia mökkejä. Työvoiman puute ja liikennöintirajoitukset johtivat vuosina 1916–1918 seisokkeihin. Jokisuun sahan ohella Santaholmilla oli puuhiomo Pyhäjoella ja saha Haukiputaalla, Himangalla ja Raahessa.

Jokisuun sahan toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1919. Seuraavana vuonna sahatavaraa myytiin runsaat 4 300 standarttia. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Tämä näkyi tuotantoluvuissa, jotka nousivat vuonna 1930 noin 8 100 standarttiin. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahankin toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Santaholman merkitys työllisyyden ylläpitäjänä oli keskeinen myös maailmansotien välisenä kautena.

Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996. Yhteensä 93 toimintavuotensa aikana saha koki luonnollisesti monia uudistuksia ja muutoksia. Saharakennus oli aluksi suorakaiteen muotoinen, noin yhdeksän metriä leveä ja lähes 50 metriä pitkä rakennus. Sittemmin rakennusta laajennettiin useaan otteeseen, viimeksi vuonna 1985, jolloin rakennettiin uusi hakkurihuone. Samana vuonna hankittu uusi veistokone vaati katon korottamisen ja sisäänkäynnit pohjoispuolelle. Vuonna 1996 julkaistussa Timo Kantosen teoksessa ”Satakunta sahaa Suomessa” Jokisuun sahan päärakennusta kuvataan näin: ”Se on L:n muotoinen ja käsittää ylä- ja alasahan. Voimanvälityslaitteet ja sahakoneiden jalustat täyttävät alasahan ja yläsahassa sijaitsevat toimintakuntoiset kaksi raamisahauslinjaa. Viereinen voimalaitos sekä savupiippu ovat tiilirakenteiset.” Laivasta peräisin oleva höyrykone on harvinainen ja yhä toimintakykyinen trippelihöyrykone vuodelta 1916. Naakat ovat asuttaneet joen puolella sijaitsevan 38 metriä korkean savupiipun sahan hiljenemisen jälkeen.

Santaholman sahalla pitkään työskennellyt metsätalousinsinööri Esa Eroma on muistellut:
”Kun tukki oli kulkenut ykkösraamin läpi, oli pyöreä tukki sahattu pelkaksi, sivulaudoiksi ja losoiksi. Sydäntavarat matkasivat suoraan merkkipenkkiin, sivulaudat kakkoskantille ja losot jälleen alasahaan hakkurin kuljettimelle. Ennen hakkureiden tuloa losot ja kantista tulevat rimat poltettiin miiluissa sysiksi eli hiiliksi – – – Tapulissa sahatavarat sitten kuivuivat lastattaviksi ja laivattaviksi, useimmiten ulkomaille. Taaplarin työ oli todella raskasta ja siihen ei aivan joka pojasta ollut. On huomattava, että sahatavarat ovat taaplausvaiheessa tuoreita ja painavat kaksi-kolminkertaisesti kuivapainoonsa verrattuna. Tapulit olivat Kalajoella neljästä neljään ja puoleen metriin korkeita.”


Tänä päivänä kalajokista sahaperinnettä jatkaa Junnikkala Oy. Puu ja vesi ovat olleet pitkään perusta Junnikkalan suvun leipätyölle. Aarne Junnikkala valmisti 1950-luvulla puisia vesijohtoputkia. Hän osti myös sirkkelisahan, jolla perheen vanhin poika Ismo aloitti sahaustoiminnan. Vuonna 1960 Ismo Junnikkala perusti yksiraamisen sahalaitoksen. Heikki Junnikkala tuli mukaan toimintaan vuonna 1965, ja vuonna 1968 sahalinja muuttui kaksiraamiseksi. Ilpo Junnikkalan liittyessä remmiin vuonna 1971 vientitoiminta laajeni entisestään. Saha paloi vuonna 1980, mutta se rakennettiin uudelleen jo samana vuonna. Höyläämön rakentaminen vuonna 1987 paransi toimintaedellytyksiä entisestään. Moderni laitos työllistää nykyisin satakunta henkeä.

Peurakosken Saha 

Rautiossa oli 1800-luvun lopussa kaksi sahaa: Niskakankaan saha Ylipäässä ja Peurakosken saha Typpössä. Vääräjoen Peurakoskessa on vuodelta olevan asiakirjatiedon perusteella ollut myllylaitos vuodesta 1882. Peurakosken Sahamylly Oy teki konkurssin ja sahan ja myllyn toimintaa jatkamaan perustettiin uusi osakeyhtiö Alapään Sahamylly Oy, joka on merkitty kaupparekisteriin 9.lokakuuta 1928.

Yhtiön osakkaiden tarkkaa määrää ei ole voitu selvittää, mutta vuodelta 1933 olevan asiakirjan mukaan yhtiön johtokunnan puheenjohtajana oli silloin Juho Typpö ja johtokuntaan olivat kuuluneet hänen lisäkseen Aukusti Pahkala, Eemil Räihä, Jaakko Yliverronen ja Matti Verronen. Osakkaina ovat olleet Otto Alatyppö, Emanuel Vähäkangas, Joonas Alatyppö, Eemil Nivala, Juho Simi, Joonas Puurunen, Aadi (Adiel) Räihä, Otto Uusitalo, Tauno Alaverronen, Matti Alaverronen, Matti Oja ja August Verronen.

Yhtiön harjoittaman mylly- ja sahaustoiminta on loppunut keväällä 1941, kun yhtiö myi mylly- ja sahalaitoksen Janne (Juho Viljami) Torvelle ja tämän pojalle Veikko Torvelle ja Eemil Räihälle. Juho Viljami Iisakinpoika Torvi oli syntynyt 8. huhtikuuta 1879 ja hän kuoli 20.kesäkuuta 1943. Vaimonsa Hilja Maria oli syntynyt 6.elokuuta 1882 ja hän kuoli 29.kesäkuuta 1945. Perinnönjaossa 1947 tilat ja muu omaisuus jaettiin lasten kesken ja 23. maaliskuuta 1950 tehdyllä sisarusten välisellä kaupalla kiinteistöt ovat siirtyneet Veikko ja Antero Torvelle.

Yrjö Eemeli Kallenpoika Räihä (s.19.2,1903) ja hänen vaimonsa Anna Lusina ( os. Poukkula) s.23.9.1900 myivät 850v000 markan hinnalla Räihän osuuden Peurakosken myllyyn liittyneistä neljästä tilasta ja myllyn irtaimesta 6.joulukuuta tehdyllä kaupakirjalle työmies Antero Torvelle ja Veikko Torven vanhimmalle pojalle, koululainen Ensio Torvelle. Näin Ensio Torvesta tuli 12-vuotiaana poikasena Torven saha- ja mylly-yhtymän kolmas osakas.

Veikko Torvi on syntynyt 25. kesäkuuta 1906 ja hän kuoli 3. marraskuuta 1978. Hänen vaimonsa Sanna Loviisa Nikuntytär (os. Saukko) oli syntynyt 17.kesäkuuta 1920 ja kuoli 6. lokakuuta 1983. Toiminta Peurakosken laitoksella on loppunut 1980-luvulla ja rakennukset ovat sittemmin päässeet rapistumaan.

Peurakoski-yhtymän osakkaina ovat 1999 Janne Torven lapsista nuorin, vuonna 1931 syntynyt Veikko Antero Torvi sekä Veikko ja Sanna Torven lapset Ensio Torvi, Pekka Torvi, Helena Torvi, Raija Torvi, Maire Pokela ja Sanna-Maija Laurila.

Ensio Torvella on Ylivieskassa sahalaitos E.T. Listat Oy, jonka palveluksessa on myös Pekka Torvi. 

Pekka Torvi

Raution Kisailijoiden painnonnoston vetäjä Pekka Torvi on erinomainen esimerkki miehestä, jonka painonnosto on vienyt mukanaan. Torvi oli nostamassa veteraanien SM-kultaa 1996 ja 2003, mutta mittavamman työn hän tehnyt pienen Raution painonnostovetäjänä jo parin vuosikymmenen ajan.

Raution Kisailijat on voittanut useita satoja arvokisamitalleja painonnostossa. Milko Tokola edusti Suomea Rion Olympialaisissa 2016.

Milko Tokolan ja hänen vaimonsa Anna ( os. Everi) muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva.

 

Eino Takkunen – veiston taitaja

Eino Takkusen rukinlapanäyttely on jatkuvana näyttelynä esillä Rautiossa.

Puukko on pysynyt Eino Takkusen käsissä aivan poikavuosista lähtien ja puu on elänyt monimuotoisesti hänen töissään vuosikymmenien ajan. Rukin lavat ovat olleet 1960-luvun alkuvuosista lähtien, yli kolmenkymmenen vuoden ajan hänen päätuotettaan, mutta maailmalle on lähtenyt myös Einon käsissä syntyneitä nimikilpiä , ”kirjaloovia”, pöllökelloja, kynttilälampetteja, pienoisveistoksia ym. satamäärin.

Puunkäsittelyn saloihin tämä veiston taitaja on päässyt sisälle omakohtaisen ja jatkuvan ”harjoittelun” myötä. Ja tuo harjoittelu jatkui omassa tuvassa, omatekemän höyläpenkin ääressä tiiviinä, lähes päivittäisenä veistelynä aina syksyyn 1998 saakka. Silloin sairaus hiljalleen sai yliotteen miehestä ja hänen taloudenhoidosta vastanneen Suoma-sisaren poismeno 82-vuotiaana helmikuun alussa 1999 pakotti miehen siirtymään pois Alatyppön Hakalasta. Höyläpenkin Eino halusi tietysti mukaansa myös Mäntyrinteeseen – Kalajoen vanhainkotiin.

Eino Johannes Takkunen syntyi Raution Alatyppön Hakalassa pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen 2. tammikuuta 1921 Jaakko ja Seliina Takkusen perheen viidentenä lapsena. Kaksi vanhinta lasta, molemmat tyttöjä, olivat kuolleet jo aivan nuorena. Einon jälkeen syntyi perheeseen vielä yksi lapsi. Eino-poika oli vasta hieman neljännellä vuodella, kun perhettä kohtasi kova isku vuonna 1924. Suutarina ja rakennusmiehenä toiminut isä Jaakko kuoli parhaassa miehuusiässä, vain 36-vuotiaana, tietojen mukaan anemiaan, ja lapset jäivät yksin ompelijana toimineen Selliina-äidin hoiviin.

Einon kädentaitojen voidaan katsoa olevan ainakin osittain sukuvikaa, perua isältä ja setä-Leonardilta, joka toimi yli kymmenen vuoden ajan kirkonkylän kansakoulun veistonopettajanakin (1934-46). Jaakko-isä oli saanut 13-vuoden ikäisenä neljän lukukauden opiskelun jälkeen päästötodistuksen Raution kirkonkylän ylemmästä kansakoulusta keväällä 1901. Todistuksen olivat allekirjoittaneet vain yhden lukuvuoden (1900-1901) ajan koulussa toiminut vt. opettajatar Tilda Roine ja johtokunnan esimies, kirkkoherra Jaakko Kajanen ja siinä on Jaakko Takkusen (s.3.9.1887) taidot arvostelut merkinnällä ”hyvä 9” ja niin piirustuksessa, kaunokirjoituksessa kuin käsitöissäkin.

Ensiopit lukemiseen ja kirjoittamisen taitoihin Eino Takkunen on saanut kotona äidiltään. Säilyneen lastenkoulutodistuksen mukaan Eino on ollut seitsemän ikäisenä lastenkoulussa, kiertokoulussa, vuonna 1928 kahdeksantoista päivän ajan. Kinkereille osallistumisesta Einon kinkeritodistuksessa on merkintä vuodelta 1931. Eino aloitti varsinaisen koulukäynnin Typön piirin supistetun kansakoulun yläluokan ensimmäisellä vuosiluokalla ja sai koulusta päästötodistuksen neljän lukuvuoden jälkeen 30. huhtikuuta 1935.

Jo aivan pienenä poikasena Eino oli lehmivahtina ja vuoleskeli ojanpientareella ja kivillä istuessaan puukollaan pajupillejä ja pieniä eläimiä. Seitsemän ikäisenä Einoa kohtasi sairaus, joka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan sinnikästä poikaa. Vasempaan käteen iskenyt polio (lapsihalvaus) runteli pahoin käden ja hoidon puutteessa sormet jäykistyivät sellaisiin asentoihin, ettei kädellä pystynyt tekemään mitään. Suksisauvakaan ei pysynyt kädessä, ellei sitä sitonut polkupyörän sisärenkaasta leikatulla kumilenkillä käteen. Kouluvuosina Eino ei menestynyt erikoisesti hiihdossa, mutta aikuisiässä hän sijoittui esimerkiksi suojeluskunnan hiihdoissa 2o kilometrillä toiseksi.

Nuoruusiässä Einonkin oli lähdettävä leivän tienuuseen metsätöihin muiden miesten tavoin. Sotavuosien aikana Eino teki metsätöitä Raution lisäksi Sievissä ja Kalajoen puolella ja oli sittemmin vuosien ajan rakennustöissä lähiseudulla. 1950-luvun alkupuolella hän rakensi esimerkiksi Matokankaan talon Typpöön vanhoista laudoista ja vanhoilla jo kertaalleen käytetyillä nauloilla. Peurakosken sahalla Eino Takkunen oli ensi kerran kesätöissä rimojen kannossa jo ennen talvisotaa ja sotien jälkeen sahuiden aikana taaplarina ja remonttimiehenä.
Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen 1940-luvulla Eino Takkunen teki metsätöiden jälkeen iltaisin satoja sormuksia alumiiniromusta, jonka hän ensin oli sulattanut. Raaka-aineitta sormuksiin Eino sai vanhoista alumiinikattiloista, lusikoista ja muista jo aikansa palvelleista alumiinitavaroista sulattamalla niitä pitkävartisella valukauhalla takassa. Sormusten tekiminen oli varsin tuottoisaa askartelua.

Varsinainen koristeveisto tuli Eino Takkusen ohjelmaan joskus 1960-luvun alkupuolella. Maastossa liikkuessaan hänellä oli tapana ottaa talteen kaikenlaisia puuvänkkyröitä ja luonnonoikkuja, jotka sitten kotituvassa saattoivat muuttua vaikka kynttilänjaloiksi, lampeteiksi tai erikoismitalliseksi tuoliksi. Erilaiset eläinhahmot olivat myös olleet Einon kiinnostuksen kohteina ja niitäkin hän on tehnyt kymmenittäin.

Rukinlavoista on vuosien varrella tullut eräänlainen tavaramerkki Eino Takkuselle ja kaiken kaikkiaan hän on tehnyt niitä pitkälti yli kolmensataa kappaletta. Erilaisia malleja on yksin kappalein laskien ehkä noin 170-180 josta monet ovat olleet todella vaikeasti tehtävissä niiden koristeellisuuden takia. Rukinlapoja on Einon verstaasta Alatyppöntien varrelta lähtenyt moniin maihin Amerikkaa, Japania ja Australiaa myöten.

Pääasiallisesti Takkunen on käyttänyt rukinlapojen tekemiseen karvileikkausta, puukonkärkipistelyä ja uurtoviivatekniikkaa, mutta hän on myös hallinnut koho- ja reikäkuvioinnin. Kaikkein reikäisimmässä Eino Takkusen tekemässä rukinlavassa on ollut yli 600 puukonkärjellä yksitellen tehtyä reikää. Koivu on ollut lujuutensa ja kauneutensa taki tärkein rukinlapojen raaka-ainespuu, mutta on Takkunen käyttänyt myös muita puulajeja. Ne eivät kuitenkaan ole veistäjän kannalta yhtä otollisia, sillä esimerkiksi pehmeään haapaan tulee hiottaessa helposti lankoja, eikä pinnasta saa sileää.

Turkistarhauksen yleistyessä otti sahan isäntä Veikko Torvi tuotanto-ohjelmaan eläinten pesäkopit, joista tulikin Einolle pitkäaikainen leivän lähde. Mallit oli saatu Borenien isolta tarhalta Himangalta. Parhaana päivänä kertoo tehneensä 156 pesäkoppia.
Sahaushommat loppuivat Peurakosken sahalla 1960-luvulla ja sen jälkeen Eino Takkunen oli parin vuoden ajan töissä Reijo Niemelän puusepänverstaalla. Siellä hän valmisti muun muassa monet kangaspuut ja teki ikkunoita, keittiökalusteita ja huonekaluja. Vuoden 1976 jälkeen Eino Takkunen ei ole pystynyt enää syömään normaalisti suun kautta, vaan ateriointi on siitä lähtien tapahtunut letkuruokintana suoraan vatsalaukkuun.

Eino Takkunen on kirjoittanut näytelmät: Ilta Kalankankaalla (1987), Kalakankaan iltoja (1988), Perttulankosken vonkamiehet (1989) Vääräjoen varsilta (1990), Rautiosta rahanhakuun (1991), Kultaakin kalliimpi ( 1992) ja Pirttijärven puolukat (1993).