Kurikkala on idyllinen kylä, joka on Kalajoen kylistä tällä hetkellä pienin. Kurikkalasta on matkaa Kalajoen keskustaan noin 15 km. Valtatie 8:lle on matkaa noin 7 km.
Kurikkalan pääelinkeinona on maatalous. Kylällä toimii myös turkistarhausta. Kurikkalassa on vanha koulurakennus, joka toimii nykyisin kylätalona, jossa järjestetään muun muassa 4H-kerhotoimintaa. Kylän halki virtaa Siiponjoki.
Edesmennyt maastohiihtäjä Jussi Kurikkala oli lähtöisin kylästä, jossa sijaitsee hänen kotitalonsa.
Siiponjoki on joki Kalajoen kaupungissa. Siiponjoki kuuluu Kalajoen vesistöön ja on sen toinen purkautumistie mereen. Siiponjoki saa alkunsa Vääräjoesta, joka puolestaan on Kalajoen suurin sivuhaara. Joen alkulähde on Typpön kylän Haaralassa, josta joki virtaa Kurikkalaan ja edelleen hiekkakankaiden halki Rahjankylän Siipoon. Siiponjoki laskee lopulta Perämereen Kalajoen sataman eteläpuolella.
Siiponjoelle on tyypillistä jokiuoman voimakas serpentiinimäinen mutkittelu, jylhät hiekkaiset rantatörmät sekä meanderit, joista osa on synnyttänyt juoluoita. Laskupaikkansa lähellä joki haarautuu harvinaislaatuiseksi suistoksi. Joella on pituutta noin 41 kilometriä.
Siiponjoki on yksi Suomen Natura 2000-alueista. Se on suojeltu koskiensuojelulailla ja alajuoksun dyynialue on harjujensuojelualuetta. Lisäksi joen varrella on kaksi suojeltua lehtoaluetta. Jokisuisto kuuluu rantojensuojelu- ja lintuvesiensuojeluohjelmiin. Siiponjoella voi kalastaa ainakin ahventa, haukea, harjusta ja nahkiaista
Terveisiä Kalajoelta - Taianomainen Siiponjoki mutkittelee merelle
https://www.youtube.com/watch?v=dfnWzD36cEc
Trailrunning Siiponjoen luontopolku - Kalajoki
https://www.youtube.com/watch?v=fN8y6D73QNw
Siiponjoen luontopolku maastopyörällä
https://www.youtube.com/watch?v=w0p-VLxuoZY
Kalajoki MTB | Siiponjoen luontopolku
https://www.youtube.com/watch?v=Ulp5Iqns4GE
Siiponjoki
https://areena.yle.fi/1-3096501
Siiponjoen luontopolku LIPAS-liikuntapaikkajärjestelmässä
https://www.youtube.com/watch?v=1vNsT-bK-Z4
SIIPONJOEN LUONTOPOLKU
20
km:n mittainen luontopolku kulkee upeiden mäntykankaiden, kivikkojen
ja suomaisemien halki Siiponjoen rannalle. Joki kiemurtelee
hiekkaisessa maassa muokaten jatkuvasti uomaansa ja luoden
taianomaista tunnelmaa ja paikoin reheviä rantalehtoja muutoin
valoisaan kangasmetsämaastoon. Joki laskee useana jokihaarana mereen
Rahjan saaristoon. Luontopolulla näkee kalajokista maisemaa
parhaimmillaan!
Reitti on oivallinen patikointikohde ympäri
vuoden ja osa reitistä soveltuu myös maastopyörällä tai
läskipyörällä ajettavaksi. Kokeneemmat pyöräilijät kiertävät
koko reitin. Talvella Tapion Tuvalta pääsee perinteisen tyylin
hiihtolatua pitkin Särkijärven kodalle asti. Luontopolun varrella
on kota ja kaksi laavua. Voit kiertää koko reitin tai tehdä lyhyen
retken Siiponjoen varteen esimerkiksi Pleunan lähtöpaikan kohdalta.
Tällaisessa käytössä ovat viime vuosina lakkautetut koulut:
HIMANKA / KALAJOKI
Hillilän koulu + Torvenkylän koulu – kyläläisten harrastetiloja (kaupungin omistuksessa)
Tomujoen koulu – kaupungin omistama, asuntokäytössä
Kurikkalan koulu – yksityinen kesäpaikka
Jokisuun ala-aste (Kalajoki) – kaupungin käytössä käsityökeskus + bänditiloja
Käännän kylän koulu – asumiskäytössä
Tavastin koulu – myyty, Isopahkalan turkisateljee
Yli-Tyngän koulu – toimistokäytössä, myyty
Pitkäsen koulu – asuntokäytössä + kudontapiiri
Kärkisen ala-aste – kaupungin omistuksessa, kyläläisten käytössä
Vasankarin ala-aste – myyty, asuinkäytössä
Tukkijoella – Siiponjoella!
Suomen
kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on
Tukkijoella-näytelmä.
Siiponjoen
uitot Tukkijoella näytelmän pohjana
Harva
tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot
Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija Teuvo
Pakkala oli
mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia
näytelmäänsä. Joensuun talo Rahjassa oli Teuvo Pakkalan
majapaikkana.
Kansallisromantiikkaa
Tukkijoella
on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Merikannon nostalgiset
melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet,
suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty
Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset,
joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa.
Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä,
jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka
uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin
rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja,
hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika
inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu
Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari
kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin
hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen
poika" Pölhö-Kustaa.
Pietola on velkaantunut
Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee
myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri
osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa
ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.
Näytelmän
laulut ovat sanoittaneet Otto
Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo
Halme.
Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden
kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria,
suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat
väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi
laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen
elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota
(1928, 1937, 1951).
Näytelmän
synty
Teuvo
Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen
Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä
hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä
"Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se
paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä
olen istunut, että tuoli kuumana."
Pakkala oli tuolloin
jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli
ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani
Aho näki
Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden
edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi
tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin
myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja
Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen
hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien
kuvauksien piirtämisessä".
Kalajoella tullut
näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni
elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus
oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden
ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari
Finnen mukaan
niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala
yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän
kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko
touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle
tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari
pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.
Bergbom
alkoi ohjata
Bergbom
tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki
käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti,
Otto Manninen ja Kaarlo
Halme kirjoittivat
laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi.
Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä
Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei
lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle
"sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.
Bergbom
ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa
enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella
meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden
aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto
Manniselle 13.10.1899
ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei
voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen
nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen
kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa.
Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu
pilkkasi.
Menestyksen
salaisuus
Sata
vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella
näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja
näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja
vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen
syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen,
naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen
henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein"
ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka
mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin,
Mannisen ja Merikannon ansiota.
Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän
Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen
vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen
paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla
Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista
rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.
Kolmesti
filmattu
Tukkijoella
on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman
elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana
näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja
Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria
ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan
Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli
vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin
nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden
menestyksekkäimpiä.
Toisen kerran Tukkijoella filmattiin
1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja
pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo
Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja
elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana.
Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa
1959.
Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset
tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman
version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon
Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana
vuonna.
Teuvo
Pakkalan elämänvaiheet
Teuvo
Pakkalan isä
Juhana Erik
Frosterus oli
ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti
Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen
isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista
kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli
ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat
viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään
sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien
aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui
käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin
käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi
ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin
yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen,
kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet.
Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili
maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli
lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta
1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään
harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja
Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli
kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana.
Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja
myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja
kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion
kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot
vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän
muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan
edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon
veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan
suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka.
Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H.
Kivioja,
kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan
opetuksista laajat muistiinpanot.
Lähdeaineistot
Kirjailijat
Oulussa, Oulun maakunta-arkisto
Wikipedia Vapaa
tietosanakirja:
Teuvo Pakkala
TUKKIJOELLA, (lauluja) Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo v.1951
https://www.youtube.com/watch?v=EgSzQK7TUQw
Tukkijoella
https://areena.yle.fi/1-211688
Teuvo Pakkalan musiikkinäytelmään perustuva tukkilaiselokuva. O: Roland af Hällström. N: Tauno Palo, Helge Herala, Rakel Laakso, Kalle Viherpuu, Rauni Ikäheimo, Lasse Pöysti. T: Fennada. (1951) (Mv)
Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari
Jussi Kurikkalan muotokuvan ja hänen kotinsa on maalannut taiteilija Markku Hakola
Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.
Jussi
Kurikkalan muistokisoja on
järjestetty vuodesta 1958. Kisat ovat olleet Kalajoella erityisesti
1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin
voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero
Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena
Takalo.
Jussin lenkki on keväinen massahiihtotapahtuma, joka hiihdetään suurhiihtäjän synnyinkodin maisemissa, Siiponjoen töyräillä, joista nuori hiihtäjä haki kuntonsa.
Antonio da Cudanin veistämä Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989.
Aito Junkkari
Junkkarien
kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren
seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18
kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo
vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen
kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa
1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta.
Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa
Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa.
Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun
huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi
mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän
maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala
koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän
voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi
pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena
1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei
Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin.
Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella
1951.
Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti
olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma.
Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen,
Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena
Takalo.
Aikansa varmin kilpailija
Jussi
Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin
harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on
saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina
olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä.
Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko
Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen
suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut
MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja
vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.
Kukaan suomalainen
ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin.
Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 Jussi Kurikkala oli vasta
28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen
mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä.
Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen
kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille
maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin
hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan
Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja
tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös
maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan
jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta
olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten
maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.
Värikäs
persoona
Hiihtokauden
1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan
Ounasvaaralla. Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena
Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina
kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli.
Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli
alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka
Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50
kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden
päätoimittaja Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen
jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista
väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn
lehdistössä.
Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen,
yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli
ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon
Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En
perhana minä väsynyt ole”. Hugo Valpas kirjoitti Kurikkalan
Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä
vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi.
Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan
hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta
pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen
saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään
kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää
sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on
sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista
itsepäisyyttä.”
Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan
Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli
otsikoitu ”Kurikkalalla
oli 10 kiloa kaloja eväinään”
hänestä
näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä
luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen
paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin.
Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua
lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa
lainkaan”.
Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin:
”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on
ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni
vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä
– juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään
ollutta norjalaista hetki hetkeltä.
Kurikkala ei ole
aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi
tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei
ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi
lappalainen syö
aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen
sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen
karhunlihakeittoa.”
Jussi Kurikkala – Kalajoen junkkari
Länsi-Eurooppa kiemurteli suursodan kynsissä alkuvuodesta 1941. Saksalaiset olivat miehittäneet Tanskan, Norjan, Belgian, Ranskan ja Alankomaat, alkoivat Erwin Rommelin johdolla taistelun brittejä vastaan Pohjois-Afrikassa ja valmistelivat suurhyökkäystä Neuvostoliittoon.
Italian sotaretki Kreikkaa vastaan oli käynnistynyt huonosti ja uusia divisioonia kuljettiin Adrian meren yli koko alkuvuoden 1941. Sodasta huolimatta maa oli valmis järjestämään MM-hiihdot helmikuussa. Näyttämöksi valittiin Cortina d`Ambezzon talviurheilukeskus Dolomiiteilla.
Cortinana kisoista tuli tynkäkisat ja myöhemmin niiltä otettiin MM-kisojen arvo, koska monet maat jäivät syrjään maailmansodan takia. Saksalaisten jo vuonna 1940 miehittämä Norja ei osallistunut, mutta sen sijaan puolueeton Ruotsi ja välirauhasta nauttiva Suomi lähettivät parhaat miehensä Italian alpeille.
Monet Cortinaan matkanneista suomalaishiihtäjistä olivat kokeneet talvisodan pakkaset, kauhut ja taistelut. Poikkeuksiakin oli, kuten Jussi Kurikkala, ruununraakki, kutsunnoissa hylätty pohjalainen, jonka keuhkot olivat lääkäreiden mukaan liian heikot kestämään sodan rasituksia.
Toisenlaisia rasituksia ne kyllä kestivät: Yhtään ainoata lepopäivää ei Jussi Kurikkala pitänyt joulukuussa 1940, pari kuukautta ennen Cortinan kisoja, jolloin hän asusti Iisvedellä, Savossa. Ensimmäisen kerran hän harjoitteli ennen kuin meni töihin sahalle, toisen kerran täysimittaisen työpäivän jälkeen, kolmannen kerran ennen nukkumaan menoa. Harjoituskertoja kertyi joulukuussa 50 ja kilometrejä liki 1200; jokaisen kerran jälkeen olivat vaatteet vääntömärät. Ei edes jouluaattona mies levännyt, ei liioin joulupäivänä, ja silloin joskus kun hän harjoitteli juosten, mäkeen pitkävartiset hiihtokengät jalassaan. Ja olipa takana vaikka päivänpituinen harjoitusrääkki, niin ennen nukkumista hän keskuteli vain yhdestä aiheesta – millainen harjoitus tehdään seuraavana päivänä.
Harjoitusmäärissä ei yksikään suomalainen urheilija yltänyt samaan kuin Jussi Kurikkala. Hän oli itsensäkiduttajien heimoa, joka rääkkäsi ruumistaan, koska saoi siitä nautintoa, palava fanaatikko, joka halusi harjoitella ja kilpailla kivun ja kärsimyksen kautta.
Kuiva, harmaa sammaleen peittämä metsäkangas, missä salskeat petäjät kohottavat oksiaan päivää kohti, levittäytyy paksun hiekan peittämän tien sivuille, ja vähitellen tasainen maasto saa pintaansa loivia kohoumia. Siiponjoki pistäytyy silloin tällöin tien läheisyyteen, heittää komeita mutkia ja katoaa taas metsään. Lähempänä Kurikkalaa se ilmestyy uudelleen näkyviin näytellen parhaita puoliaan, jyrkkiä hiekkatörmiään ja muutamia hauskoja pikkusaariaan. ….Ja siinä pitkin jokivartta ovat ne hiekkatörmät, joita mies kesällä tempoilee ylös ja alas, jotta hiekka pöllyää, talvella trenaailee niissä suksillaan. Törmien takana näkyy pienoinen Kurikkalan kyläkin...
Noin kuvattiin Urheilijan Joulussa 1937 sitä ympäristöä, missä Jussi Kurikkala syntyi, varttui ja hiihtämisen aloitti. Parimetrinen joentörmä oli pannukakkumaiseman korkein kohta, joten mäet oli haettava muualta. Ja Jussi Kurikkala haki, jytysi omalla kustannuksellaan Lappiin, laski päiväkaudet tunturien rinteitä, nousi ja laski, kunnes kintut kestivät laskut ja pää nousut. Kesäiseen aikaan sopi Kalajoella kyllä harjoitella ja Jussi Kurikkala myös harjoitteli, käveli ja juoksi suksisauvat käsissä hiekkoilla ja sai kyläläisiltä hullun maineen – ainakin aluksi.
Suomalaishiihtäjät olivat aina lähteneet jäyhän vakaista ympäristöistä, missä lempinimet maistuivat suussa yhtä äitelän maikeilta kuin jälkiruoka. Niin lähti Kurikkalan Jussikin, mutta hänetpä nimettiin Sisu-Jussiksi ja Kalajoen Junkkariksi eikä suinkaan turhaan.
Kerran hän katkaisi ranteensa pudotessaan rekiltä, nappasi läkin päähänsä, kipusi pyörän satulaan ja polki lääkärille 25 kilometrin päähän. Äiti ehti nähdä käden, joka oli ”väärä kuin kirnun veivi”, ja pyörtyi. Veli polki perässä minkä ehti, mutta huoli oli turha. Ei löytynyt Jussia tienojasta vaan hän palaili jo takaisin käsi lastassa,
Ulos ja niin kovalle että joka paikka on märkänä! Se oli Jussi Kurikkalan lääke flunssan oireisiin. Ei niihin tarvittu pulvereita, eikä pillereitä, vahva ja terve sydän kylläkin.
Eräässä suhteessa Jussi Kurikkala ei liene tavannut vieläkään voittajaansa; aina jos oli pakko hän otti irti itsestään kaiken , enemmänkin, horjui ja hoipuroi maaliin käsivarret märkinä riepuina, mutta ei antanut periksi, ei koskaan hiljentänyt vauhtiaan, vaikka pahoinvoinnin huurut kohosivat silmiin ja sumensivat ne. Ja auta armias jos joku harjoitusladuilla pyrki ohi tai kolisteli hänen suksenkantojaan. Silloin Sisu-Jussia vietiin kuin viimeistä päivää!
Cortinan taivas oli tähtikirkas helmikuun seitsemännen päivän iltana 1941. Pakkasaseita oli viisi ja elohopeapatsas kutistui edelleen. Viisi peninkulmaa hiihdettäisiin ilmeisesti lentokelillä. Ja se oli Jussi Kurikkalan keli se!
Samantyyppinen sää oli vallinnut Gubalowka-vuorten rinteillä Zakopanen MM-kisoissa kaksi vuotta aikaisemmin; pakkasta ja kova latu. Jussi Kurikkala oli silloin hiihtänyt 18 kilometrin maailmanmestariksi.
Aivan ensimmäistä kertaa Kalajoen mies oli nuuhkinut MM-latujen tuoksuja Chammonix`ssa helmikuussa 1937; pikamatkan viides sija ja viestihopeaa. Kolmannen osuuden hän oli kiskonut niin vimmatusti, että otti kiinni norjalaisten minuutin ja kuudentoista sekunnin etumatkan ja syöksyi vaihtoon 12 sekuntia ennen Sigurd Röeniä.
Kurikkala syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia, päivällisekseen karhunlihakeittoa, kirjoitti Paris Soir-lehden toimittaja ja hekumoi eksoottisilla mielikuvilla.
Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli. Hylkeenpyynti Pohjanlahden jäillä oli tuohon talveen asti ollut Jussi Kurikkalan mielipuuhaa. Ajopuun varressa oli työnnettävä päivittäin eteenpäin peninkulmaisia taipaleita hikisenä ja kuumissaan, ja kun putosi veteen, täytyi vaatteet vaihtaa tuulessa ja pakkasessa ja kuivattaa sukat käärimällä ne rinnan ympäri ihoa vasten. Voimat kasvoivat, luonto lujeni. Ja ennen kuin pyynti taas jatkui, kuparinruskea mies imi hylkeenverta suoraan luodin reiästä. Raskas tyä vaati raskaita polttoaineita.
Pelätyin vierasmaalainen Cortinan lähestyvällä 50 kilometrillä oli Ruotsin Alfred Dahlqvist. Hän oli jo voittanut 18 kilometriä ja jättänyt Jussi Kurikkalan toiseksi; suomalainen oi saanut kuusen oksilta lunta silmilleen, oli puolisokeana myllännyt alamäkeä ja suistunut mutkassa monttuun, oli menettänyt kalliita sekunteja; voittoon asti eivät nekään tosin olisi vieneet.
Hyvät herrat! Olen saavuttanut tavoitteeni. Muita aluevaatimuksia minulla ei ole Euroopassa. Håsjön ja Rooman välinen akseli on lujempi kuin milloinkaan. Otan kansainvälisen lehdistön edustajat vastaan kelo viisi keltaisessa salissa!
Sanansa Alfred Dahlqvist lausui heti 18 kilometrin maalissa, Joku tajusi ne pöyhkeydeksi, joku harkintakyvyttömyydeksi. Kuitenkaan ei sanoista, äänenpainoista eikä asennosta voinut erehtyä; ne olivat herjaa ja lensivät Adof Hitlerin ja – Benito Mussolin suuntaan.
Suomalaiset kuuluivat niihin, jotka pitivät Alfred Dahlqvistiä pöyhkeilijänä, he vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät. Hymy hyytyi viidenkympin aikana. Edellisillan lupaava pakkanen oli vaihtunut täydelliseksi ruotsalaissääksi; muutama aste lämmintä, varjossa luistava keli, auringossa vesikeli, metsässä uutta lunta. Sekoita siinä oikeat tökötit suksen pohjiin!
Lähtöpaikan vähälukuisessa katsojajoukossa kävi kohahdus. Tuntui kuin Jussi Kurikkala olisi juossut edellään lähteneen Elis Wiklundin kiinni jo ensimmäisellä 200 metrillä. Ensimmäiseltä latuasetelmalta kerrottiin, että hurja suomalainen oi repinyt minuutin kaulan parhaaseen ruotsalaiseen ja vielä pidemmän kaikkiin muihin. Ruotsalaiset töhersivät joukolla voidepurkkien kimpussa, kun Jussi Kurikkala reuhtoi rinnettä ylös ja alas toista, varjosta aurinkoon ja auringosta varjoon. Sukset lipsuivat lähes joka potkulla mutta siitä viis. Ei laantuisi vauhti vaikka latu heinä kasvaisi! Nyt hiihdetään Suomen puolesta!
Vasta puolimatkassa Jussi Kurikkala malttoi hengähtää. Lievä tyytyväisyys hyrräsi mielessä, sillä hän oli ajanut kiinni kovana pidetyn naapurimaan Mauritz Bränsströmin. Ja ruotsalainen oli lähtenyt matkaan kuusi minuuttia aikaisemmin! Jossain sisimmässä kolkuttivat silti rasvamestari Esa Rossin sanat: - Rasvaa sukset viidesti, muistahan se!
Jussi Kurikkala pysähtyi, sutaisi voidetta pohjiin, henkäisi syvään ja kiskoi taas eteenpäin hartiat kuperina. Pikamatkan voittaja Alfred Dahlqvist oli jäänyt jo seitsemän minuuttia. Hän ei ollut pöyhkeillyt, hänellä ei tosiaan ollut enää aluevaatimuksia.
Enää ei Jussi Kurikkalan meno jatkunut yhtä raivopäisenä. Keskipäivä likeni, ilman lämpeni ja keli vaikeutui edelleen. Pelkkä sisu ei riittäisikään. Mies kirosi, repäisi sukset jalastaan ja veteli voidetta pohjiin kädet töhryisinä. Matkaa oli vielä runsas peninkulma. Mutta tuskin hän ehti lykkiä puolet siitä, kun sukset jälleen iskivät kiinni kuin kiisseliin.
Mauritz Bränsström, kiinniajettu, meni menojaa. Hän oli saanut suksensa mahtavaan luistoon. Kilometri kilometriltä hupeni suomalaisen ajallinen matka, Kuusi minuuttia kutistui viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi.. Vain hiljaiset appimaisemat todistivat valkopukuisen ruotsalaisen yhä kiihtyvää menoa.
Vajaa kilometri taaempana Jussi Kurikkala taisteli sisulla eteenpäin; kolme voitelu pienen mäen alla pari kilometriä ennen maalia mutta loisto silti huono. Ja kun voimia ja haluja riittäisi vaikka hiihtäisi saman tien Suomeen!
Loppukilometrit Jussi Kurikkala mylläsi kuin itse sisun ruumiillistuma eikä päästänyt voittoa käsistään. Runsaat puolitoista minuuttia ennen armonajan umpeutumista hän lykki maaliin – voittajana:
Ei väsytä! olivat Jussi Kurikkalan ensimmäiset sanat Martti Jukolan ojentamaan mikrofoniin; haastattelija oli hengästyneempi kuin haastateltava.
Kalajoen junkkari puhui mikrofoniin kauan, rauhallisesti ja hillitysti, selkeästi ja humoristisesti; murre oli pitkätavuista, eteläpohjalaista, kuin lakeus itse. Ääninauha ei ole säilynyt, mutta haastattelun viimeiset sanat tunnetaan:
Olen iloinen että pieni isänmaa, Suomi, sai tämän voiton...
Samaan aikaan kuin Jussi Kurikkalan ajatukset lähtivät eetteriin ja Suomeen; saksalaiset pommikoneet moukaroivat Lontoota ja Maltan saarta, saksalaiset sukellusveneet torpedoivat englantilaisia kauppalaivoja ja saksalaiset panssaridivisioonat käänsivät telaketjujaan hitaasti kohti itää. Hiihtolatujen ylle lankeavan suursodan varjo oli pimeä ja pelottava eikä Suomellakaan ollut rauhan aikaa jäljellä enää kuin runsaat neljä kuukautta.
Maailmansota riehui, vuodet vierivät ja kansainvälinen kilpailutoiminta pysyi lamassa. Ruotsalainen hiihtoväki odotti rauhaa – itsekkäästä syystä: se halusi jo vihdoinkin tietää, kuinka hyvä heidän sankarinsa Mora-Nisse Karlsson oikeastaan oli.
Vastauksen aika tuli vasta helmikuun 19. päivänä 1945, mutta tuli kuitenkin. Sinä päivänä Mora IK järjesti hiihtokilpailut, joden vetonaulana oli Mora-Nissen ja maailmanmestari Jussi Kurikkalan kaksintaistelu. ”Sisu-Jussin” 50 km:n maailmanmestaruudesta Cortinassa oli kulunut neljä raskasta vuotta, mutta hänen nimellään oli edelleen hohtoa läntisessä naapurimaassa.
Jussi Kurikkalan asiat eivät kuitenkaan olleet niin hyvin kuin Cortinan päivinä, Jo lapsena hänellä oli ollut poskenseudussa patti; kun hän rasitti itseään, se suureni, kun hän puristi sitä, se hävisi. Pahkuraa oli yritetty poistaa kotipuolessa Kalajoella mutta tuloksetta.
Kasvain laajeni -ulottui alaleuasta poskelle asti, ja päänsärky paheni. Päänsärystä hän oli kärsinyt jo ennen sotia: kovan rasituksen jälkeen se tavallisesti oli alkanut, oli hämärtynyt ensin silmäät puristanut sitten viidettäkin tuntia, Vuoden 1944 puolella särkykohtaukset olivat alkaneet toistua viikoittain. Usein niihin liittyi tajuttomuutta, joskus jopa usean minuutin ajan. Oli seurannut passitus sairaalaan ja kallotutkimuksiin, mutta mitään elimellistä vikaa ei ollut havaittu; viisi kuukautta hoitoa, sitten kotiin.
Katsoin pitkään pientä miestä, jonka yllä oli ryppyiset sotilasvaatteet ilman merkkejä, ilmeisesti jostain sairaalan nurkasta siepatut. Niin oli asu kuin palaavalla sotavangilla. Mies oli Kurikkalan näköinen, onko tuo sittenkin Jussi? No, mutta jo mies mennyt kuntoon. Jussi se oli, joka palasi sairaalasta, kertoi eräs hiihtäjätuttava.
Jussi Kurikkala tuli kotiin joulukuun 15. päivänä 1944, harjoittelun hän aloitti joulukuun 16.päivänä. Tammikuussa kilometriä 838, lepopäiviä neljä. Mora-Nisse vaviskoon! Kuitenkin kasvain oli välillä lähes nyrkin kokoinen ja päänsärky iski heti, kun mies rasitti itseään tai kantoi painavia taakkoja. ”Sisu-Jussi” oli enemmän kuin nimensä veroinen.
Moran kauppalassa oli 5000 asukasta, mutta ladun varteen vyöryi 8000 ihmistä etäisiltä Taalainmaan salokulmilta saakka. Mora-Nissen ja suomalaisen maailmanmestarin taistelu oli nähtävä. Sotavuodet olivat olleet ankeaa aikaa hiihtoväelle, nyt se imi kilpailun huumaa päihdyksiin asti.
Matka oli 30 kilometriä. Kahden peninkulman jälkeen Mora-Nisse johti vain kolme sekuntia. Maaliin hän hiihti yli puolitoista minuuttia nopeamassa ajassa kuin Jussi Kurikkala.
Parin kuukauden harjoittelu ei ollut korvannut viiden kuukauden sairaalassaoloa, vaikka ”Sisu-Jussi” olikin harjoitellut sairaalan kylpyhuoneessa paikoillaan juosten.
Tunnelmat Morassa olivat silti mahtavat ja palkintoja riitti. Suomen lähetystöltä täytyi pyytää apua, ennen kuin kaikki saatiin kotimaahan. Järjestävä seura, Mora IK, ei pihistellyt, sillä pääsylipputulotkin oli huimat.
Kasvain oli ja pysyi Jussi Kurikkalan poskessa mutta ei tuhonnut häntä. Se oli verisuonikasvain, hyvänlaatuinen. Kasvojen oikean puolen ja ohimonseudun lihakset pyrkivät surkastumaan ja päänsärky vaivasi, mutta kuolemantaudista ei ollut kyse.
Jussi Kurikkala asettikin uudet tavoitteet: ensin Sankt Moritzin talviolympialaisiin ja sitten Lontoon kesäolympialaisiin – maratonille. Kumpikaan ajatus ei ollut hiekalle rakennettu, ei jälkimmäinenkään:
Jussi Kurikkala oli sotavuosina hallinnut ylipitkiä juoksumatkoja yhdessä toisen hiihtäjämaailmanmestarin Eino Olkinuoran kanssa. Kesällä 1946 hän oli sijoittunut kolmanneksi SM-maratonilla, jonka kaksi parasta valittiin Oslon EM-kisoihin. He olivat Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen, jotka juoksivat Oslossa kaksoisvoiton Suomelle...
Toiseen tavoitteistaan Jussi Kurikkala ylti: hänet valittiin Lontoon olympiamaratonille 1948. Wembleyn stadionille hän saapui kahdentenatoista, mutta sai ratakierroksella päästää ohitseen ruotsalaisen Ivar Mellinin, jalat eivät pitäneet, silmissä hämärsi. Yhtä vaikea oli ollut koko viimeinen peninkulma kostean kuumilla Lontoon kaduilla, mutta ”Sisu-Jussi” oli ”Sisu-Jussi” , loppuun asti.
Hiihtonsa Jussi Kurikkala oli hiihtänyt mutta ei vielä juoksujaan juossut. Jossain taustalla välkkyi toive toteuttaa se mikä hänen oli pitänyt toteuttaa jo kesällä 1940 – juosta maraton omissa olympiakisoissa.
Harjoitus koveni jälleen, 38 ikävuotta eivät painaneet: useita neljän peninkulman lenkkejä joulukuun alusta 1950.
Sitten ilmestyivät tutut vatsavaivat mutta pahempina kuin ennen; käristetyt ruuat olivat aiemmin aiheuttaneet polttoja ylävatsalle, nyt sen ympärilä oli kuin vanne. Mies tiukensti harjoitustahtia, hierotti, juoksi ja hiihti, mutta vaivat eivät väistyneet.
Kun kunto huononi, Jussi Kurikkala meni sairaalaan. Röntgenkuvaus Jyväskylässä, toinen Helsingissä. Vatsahaava, kuului diagnoosi. Tammikuun lopulla 1951 Jussi Kurikkala heilautti kättään vaimolleen, tyttärelleen ja kaksospojilleen, jotka jäivät kotipihaan hiihtelemään. Hyvästijättö oli viimeinen.
Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä löydettiin Jussi Kurikkalan vatsalaukun yläosasta syöpäkasvain, joka oli levinnyt kaikkialle – vatsapaitaan, maksaan ja vatsakalvoon. Leikkaus ei auttanut. Maailmanmestari Jussi Kurikkala maaliskuun 10. päivänä 1951. Suomen Urheilulehti julkaisi hänen testamenttinsa urheiluväelle:
Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iänkaikkista elämää.
Kalajoen Junkkarit
Voimistelu- ja Urheiluseura Junkkarien perustavana kokouksena voidaan pitää 19. tammikuuta 1930 pidettyä Kalajoen Nuorisoseuran Urheiluosaston (KNSU) kokousta. Uusi seura järjestäytyi tässä tilaisuudessa ja ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Niilo Ojala sekä muiksi johtokunnan jäseniksi Eemil Pehkonen, Kalle Pajala, Eino Kangas, Kalle Heusala, Leevi Myllylä, Vasankarista Erkki Niemelä, Metsäkylästä Tuomas Tammela, Käännästä Arvo Tilvis, Tyngältä Veikko Torvi ja Rahjasta Jaakko Roukala. Sihteeriksi valittiin Kalle Heusala.
Ajan tavan mukaan voimistelu oli alkuvuosina keskeinen urheilumuoto. Vuodelta 1932 sen johtajina ja vetäjinä mainitaan Leevi Myllylä, Yrjö Heusala ja Taavi Härkönen. Vuonna 1934 lähetettiin 11- miehinen voimistelujoukkue Helsingin valtakunnallisilla voimistelujuhlilla järjestettyyn suureen yhteisnäytökseen.
Hiihto
on kuulunut alusta lähtien seuran päälajeihin. Junkkarien kaikkien
aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa
nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin
maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta
aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen
kultajoukkueeseen.
Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen
mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti
olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset
suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina
MM-viestihopeaa. Chamonix´n MM-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi
muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin,
joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi
hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi
Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941,
missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä
tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti
sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota
vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä
Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain
38-vuotiaana talvella 1951.
Jussi
Kurikkalan muistokisat
ovat
Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla
merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma.
Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko
Hakulinen,
Eero
Mäntyranta,
Kalevi
Hämäläinen,
Kalevi
Oikarainen ja
Helena
Takalo.
Junkkarihiihdon
alkutaival
Junkkarien
1930-luvun ja 1940-luvun alun muita menestyneitä hiihtäjiä olivat
Saima Kärjä (myöh. Siipola) ja Lauri Suni. Saima Kärjä voitti
Ounasvaaralla 1938 naisten sarjan ja oli seuraavana vuonna paras myös
naisten Oulun hiihdossa. Lauri Suni hiihti alkutalvella 1941 hienosti
13 sijalle Suomen MM-karsinnoissa.
1930-luvun lopulta aina
1950 luvun alkuun saakka parhaisiin junkkarihiihtäjiin kuului myös
Mauno Kärjä, joka ylti päälajissaan pyöräilyssä maan
parhaimmistoon ja lähelle olympiaedustusta. 1950- ja 60-luvuilla
Kalajoen Junkkarien hiihtäjät eivät saavuttaneet mainittavaa
valtakunnallista menestystä. Merja Myllylän 19-20 vuotiaiden
SM-pronssi talvella 1980 oli ensimmäinen merkittävä
valtakunnallinen tulos sitten Jussi Kurikkalan.
Kalajoen
Junkkarien kasvatti Ossi Juola kuului veljensä Veikon ohella
1960-luvun lopulla Keski-Pohjanmaan hiihtoparhaimmistoon. Kanadaan
muutettuaan Ossi Juola ylti uudessa kotimaassaan useisiin
veteraanihiihdon maailmanmestaruuksiin.
Arvokisamenestystä
Mauno
Juola nousi ensimmäiseksi Junkkarihiihdon juniorien Suomen
mestariksi 1990-luvun alussa ja kuului 1993 MM-pronssia
saavuttaneeseen Suomen 20-vuotiaiden viestijoukkueessa. Mauno Juola,
Janne Ojala ja Kalle Junnikkala hiihtivät puolestaan juniorien
SM-viestikultaa 1992. Jokainen heistä on menestynyt myös yleisessä
sarjassa; Junnikkala tosin ensisijaisesti hiihtosuunnistuksessa,
missä hänellä on yksi maailmancupin osakilpailuvoittokin.
Juniorien SM-viestimitalia juhlittiin myös 1993, jolloin Mauno
Juolan, Veli-Matti Junnikkalan ja Janne Ojalan muodostama kolmikko
saavutti pronssia. Annika Anttiroiko oli samoissa Keravan kisoissa
20-vuotiaiden viides ja viestikolmikko, johon hänen lisäkseen
kuuluivat Marika Suni ja Katja Ojala tuli seitsemänneksi.
Junkkarien
selviytyminen miesten viestissä SM-kisojen 11. sijalle Pellossa 1993
ja yhdeksänneksi Saarijärvellä 1994 enteili sitä vahvaa nousua,
joka muutamaa vuotta myöhemmin tuotti SM-viestihopeaa 1998 ja myös
henkilökohtaisen SM-mitalin talvella 2000. Junkkarien joukkueissa on
vat 1990-luvun SM-viesteissä hiihtäneet seuran omat kasvatit Mauno
Juola, Janne Ojala, Kalle Junnikkala, Simo Törnvall sekä muualta
siirtyneet Mika Viitala, Marko Santapakka, Marko Kinnunen, Kuisma
Taipale ja Kusti Kittilä.
Vantaalla 1997 Junkkarit oli jo
mitalien tuntumassa tullen viidenneksi joukkueella Mauno Juola, Marko
Santapakka, Kalle Junnikkala ja Janne Ojala. Seuraavana talvena
Puijolla oli riemastuttavasti tuomisina viestihopeaa joukkueen
ollessa muuten ennallaan, mutta Junnikkalan tilalla hiihti Marko
Kinnunen, jonka loistava kolmas osuus nosti Kalajoen lopulliselle
sijalleen. Seuraavana talvena sama joukkue oli Inarissa kuudes, mutta
talvella 2000 jouduttiin Joensuussa tyytymään yhdeksänteen sijaan
osittain varamiehisellä ryhmällä, johon kuuluivat Kusti Kittilä,
Kuisma Taipale, Janne Ojala ja Marko Santapakka.
Aikaisemmalla
urallaan jo viisi miesten SM-mitalia hiihtänyt ja sekä MM- että
Olympiakisoissa nähty Kuisma Taipale lykki ensimmäisenä
junkkarivuotena pronssille Joensuun 50 kilometrin
SM-yhteislähtökisassa ja oli kaksi muuta kertaa talven SM-lähtöjen
kärkikymmenikössä. Uransa parhaan ja tasaisen varman kauden 2000
hiihtänyt Marko Santapakka ylti Jyväskylän SM-hiihtojen 30
kilometrillä viidenneksi ja nousi kolme muuta kertaa
kärkikymmenikköön.
Kalajoen Junkkarit on hiihdon
sinettiseura ja piiriluokittelun mukaan paras hiihtoseura
Keski-Pohjanmaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti