KE 25.10.2023 Kalajoen Käännänkylän ja jokivarren historiaa

 

Taiteilija Tanja Luukkosen muotokuvapiirros messinkivaluri, valtiopäivämies Olof Helanderista.

Puuseppä Leo Takalon rakentama pienoismalli messinkivaluri Leonard Helanderin kodista Tilviksessä.

Käännänkylä (Kääntä)

Käännänkylä sijaitsee noin 10 – 16 km matkan päässä Kalajoen keskustasta Alavieskan suuntaan (tie nro 7780) joen pohjoispuolella. Alavieskan keskustaan on matkaa 7 – 13 km.

Käännänkylä

http://www2.kalajoki.fi/kylat/kaanta/

Kalajoen vesistön vaiheita

Joki yhdistää

Kalajokivarren kunnilla on pitkä yhteinen historia, sillä ne kaikki kuuluivat 1500-luvulta alkaen yhteen Kalajoen seurakuntaan. Ensimmäiset varmat kirjalliset maininnat silloisesta Kalajoen pitäjästä ovat vuoden 1547 veroluetteloista, jolloin koko alueella oli kahdeksan kylää. Suur-Kalajoen alueella 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa asutuksen kasvu oli suurinta Tyngän ja Reisjärven kylissä. Vähän myöhemmin koko Kalajokilaakson ja muunkin Pohjanmaan väki kohtasi Kalajoen markkinoilla. Nykyiset kunnat itsenäistyivät 1800-luvun loppupuolella. Ylivieskan vaikutus alkoi kasvaa 1800-luvun loppupuolella Pohjanmaan radan valmistuttua. Rata vaikutti myönteisesti myös esimerkiksi Sievin teollisuuden kehitykseen. Nykyisin Ylivieska on alueen suurin ja nopeimmin kasvava kaupunki.

Kalajoen ja sen latvavesien äärellä on tiettävästi ollut asutusta jo kivikaudella. Vanhimmat esihistorialliset löydöt ovat Reisjärveltä ajalta 6000 eaa. Muita esihistoriallisia asuinsijoja on löydetty muun muassa Nivalan Erkkisijärveltä ja Sievistä. Huomioitavaa on, että maankohoamisen vuoksi Kalajoen suu sijaitsi 1500 eaa. nykyisen Käännänkylän kohdilla. Välillä asutus on kaikonnut. Kalajokilaakson seudut olivat keskiajalla erämaata, jossa etelämpää tulleet kävivät pyyntiretkillä. Joet tarjosivat usein helpomman tavan liikkua kuin soinen ja metsäinen maasto.

Vakituinen asutus asettui ensimmäisenä nykyisen Kalajoen suulle todennäköisesti 1300-luvulla, kenties jo 1200-luvulla. Sieviin ja joen latvoille asetuttiin puolestaan 1550-luvulla. Asutus keskittyi Kalajoen ja sen sivu-uomien varsille. Myös Reisjärvelle saapui uudisasukkaita 1550-luvulla nimenomaan vesireittejä pitikin ja ensimmäiset talot perustettiin parhaille paikoille eli järvien rannoille. Jokilaakson ja järvien rantamaat soveltuivat hyvin viljelyyn ja rantaniityiltä saatiin heinää karjalle. Eräitä 1500-luvulla perustettuja tiloja on edelleen asuttuna jokivarren kylissä.

Kalajoki on tiettävästi saanut nimensä Kalajanjärvestä, joka oli aikoinaan vesistöalueen suurin järvi. Sivu-uoma Kalajanjoen nimi lienee samaa perua.

Kallankarien ja rannikon kalastuselinkeinon pitkää historiaa on esitelty esimerkiksi vuonna 2016 valmistuneessa YLE:n tv-sarjassa Metsien kätkemä. Sen 6. osassa tutustutaan paitsi Kallankareihin, myös Siiponjokeen ja hiekkasärkkiin. Sarja on edelleen nähtävänä YLE Areenassa.

Elinkeinot ja rakentaminen

Kalajoki on kokenut monia muutoksia historian aikana. Joki on tavalla tai toisella palvellut monien elinkeinojen kehitystä alueella. Jokisuut ovat yleisestikin olleet kaupan, kalastuksen ja teollisuuden solmukohtia. Kalajoki oli paikallisille tärkeä lohijoki 1500-luvulta lähtien aina 1800-luvun lopulle. Ensimmäiset ravut istutettiin Kalajokeen 1893, ja vuosien saatossa ravusta kehittyi merkittävä pyyntikohde. Tervanpoltto lisäsi joen merkitystä liikenneväylänä 1600-luvulla. Tervanpolton yhä erottuvia jälkiä alueella ovat myös vanhojen tervahautojen pohjat. Sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla. Sahat sijoittuivat usein jokisuihin ja koskipaikkoihin, joissa oli hyvät uitto- ja rautatieyhteydet.

Lohen pyynti elinkeinona loppui Kalajoella käytännössä kokonaan 1900-luvulle tultaessa, kun metsäyhtiöt lunastivat itselleen lohenpyynnin vuokrausoikeudet. Tällöin tukinuitto lisääntyi voimakkaasti ja sen edistämiseksi perattiin koskia Kalajoessa, kuten tuolloin monessa muussakin joessa. Ravun pyynnin merkitys paikallisille kutistui puolestaan rapukantojen romahtaessa 1960-luvulla.

Rannikolla kalastus on ollut merkittävä elinkeino kautta aikojen, mistä todistavat Kalajoella rannikon kylien ja saarien vanhat kalastussatamat ja muut kalastajien tukikohdat. Vaellussiikasaaliit olivat vielä 1950-luvulla 45–70 tonnia, mutta vähenivät 1970-luvulle tultaessa 8–10 tonnin tasolle. Tämän on arveltu johtuneen vesistörakentamisesta. Myös nahkiaisen taantuminen on yhdistetty vesistörakentamiseen ja perkauksiin, joiden takia koskien pohjan rakenne ja virtausolosuhteet ovat yksipuolistuneet, mikä on puolestaan heikentänyt virta-alueista riippuvaisten lajien lisääntymisalueiden määrää ja laatua. Nahkiaisen lisääntyminen on nykyisin mahdollista vain joen alajuoksulla, sillä voimalaitosrakentaminen estää vaeltavan nahkiaisen nousun yläjuoksulle.

Vaellussiika on tärkeä pyyntikohde Kalajoen edustan merialueella ja jokisuulla edelleen, vaikka saalis onkin pienentynyt. Kalajoki on yhä myös antoisa nahkiaisjoki, ja nahkiainen on joessa kalastaville jopa tärkein pyyntikohde. Kunnollisen rapusaaliin arvo voisi olla suurempi kuin joesta pyydettävän kalasaaliin arvo yhteensä, ja ravun palauttaminen onkin yksi keskeinen intressi myös kunnostustoimissa.

Maatalous on ollut Kalajokilaaksossa laaja-alaista. Yhtenäistä viljelymaata on voitu raivata jokilaakson hienojakoiseen maahan, ja lisäalaa on saatu kuivattamalla pieniä järviä. Maataloudella on yhä suuri merkitys. Tuotanto on suuntautunut pääasiassa rehunviljelyyn ja karjanhoitoon. Muutamia aikanaan merkittäviä voimanlähteitä, vanhoja tuulimyllyjä on säilynyt alueella näihin päiviin. Nykyisin Kalajokilaaksoon on suunnitteilla tai selvitysvaiheessa useita moderneja tuulivoimapuistoja uusiutuvan energian lähteeksi.

Rakennushankkeet palvelivat useita tavoitteita

Kalajoen yläjuoksun ensimmäinen vesistöjärjestely pantiin toimeen Reisjärvellä 1860-luvulla. Silloin Kalajanjärvi kuivatettiin, mikä tuottikin suhteellisen suuren lisäyksen Reisjärven peltoalaan. Kalajanjärven kuivatuksesta heinäniityksi ja edelleen pelloksi tuli Suomen suurin loppuun asti saatettu järven kuivatushanke. Myös muita järviä on kuivatettu maatalousmaaksi. Esimerkiksi Alavieskanjärven 380 hehtaarin vesialue kuivatettiin vuosina 1833-1958. Eräät jo kertaalleen kuivatetut järvet on vesitetty uudelleen, kuten Kuonanjärvi, Settijärvi ja Pidisjärvi.

Tulvasuojeluun ja voimatalouteen liittyvä perkaus, pengerrys, rakentaminen ja säännöstely aloitettiin 1900-luvun aikana. Ensimmäiset mittavat vesistöjärjestelyt tehtiin Kalajoella vuosina 1903–1910. Tällöin toteutettiin perkauksia pääasiassa tulvasuojelun tarpeita palvelevaa säännöstelyä varten Reisjärveltä aina jokisuulle ulottuneissa toimenpiteissä. Moni rakennushanke on kuitenkin palvellut useaa eri tarkoitusta kuten tulvasuojelua, maanviljelyä, voimataloutta ja virkistyskäyttöä.

Lähteinä: Aronsuu ja Wennman (2012), Lämsä (1995, 2006), Alajoki (2005)

Käännän koulun johtokunta HISTORIAA 21.05.2010

Juhla-aika: Lauantai 22.05.2010, klo 13.00 alkaen

Juhlapaikka: Käännänkylän koulu

Suora ote Kalajoen ja Raution historia -kirjasta, jonka on toimittanut Matti Kyllönen:

”Joulukuussa 1916 asetettu toimikunta toi esityksensä valtuustoon jo tammikuussa 1917. Tällöin muodostettiin Alakäännän kylän koulupiiri, koulun paikkana Aksilan talo”.

Käännän koulun vaiheista: 09.02.1920 Käännänkylän kansakoulun johtokunnan kokous Antti Vedenojan talossa. Koulun paikka: ”Aksilan maasta, Vedenojan ja vainiotien välistä”. ”Aksilan numeroa Antti Stenbägin maasta 60 markalla aari”

Kivijalka: ”porakivijalat” Piirustukset nähtävillä: ”Pitkäsenkylän kansakoulun piirustukset pienillä muutoksilla”

Rahoitus: ”Lainaa 20000 markkaa Kalajoen Säästöpankista”. ”Rahan nostaja Antti Vedenoja” ”Tontin osto 1600 markkaa” 09.03.1920 Käännänkylän kansakoulun urakkasopimukset: Heikki Kaarta, hirsirungon puutavara, 500 runkoa Heikki Mustonen ja Aapeli Paananen, kivijalan teko ja asennus (= kiviurakka) Ville Pokela, lautavuoren puutavara Sanfrid Vedenoja, ulkolaudoitus Mikko Tolonen, ulkomaalaus 18.05.1921

Käännänkylän kansakoulun opettajien valinta: opettaja: 3 hakijaa, joista valittiin ”Maria Korhonen, Himangalta” käsityön opettaja: ”ei yhtään sopivaa hakijaa, Antti Vedenoja valittiin veiston opettajaksi väliaikaisesti” 04.09.1921

Käännänkylän kansakoulun ensimmäinen johtokunnan kokous kansakoululla. 28.12.1921 Käännänkylän kansakoulun vihkiäiset. 26.01.1927 Viran sijaisuus: ” Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Elisabeth Korhonen”. Kolmas sisar on nimeltään Ester Korhonen. 01.08.1933 Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Martti Kaarta” Vuonna 1934 Sijaisuuksia: ”Ville Savikurki, Savitaipaleelta”, ”tyttöjen käsityön opettajaksi Elisabeth Korhonen”, ”Matti Jääskelä, touko - kesäkuun alku” 25.02.1935

Hiihtoloma: ”Ensimmäinen hiihtoloma maaliskuu 1-5 päivinä” 26.10.1938 Vesikaton uusiminen: ”Päätös uuden vesikaton hankkimisesta. Tiilikatto” 18.11.1938 Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Urho Isokääntä. Martti Kaarran sijaiseksi” 07.03.1941 Viran sijaisuus: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Elisabeth Korhonen”. Maria otti kasvattilapsekseen Yrjö Ensio Bisin. 28.01.1942

Sodan vaikutus: ”Vaateavustuksia 3 perheelle”. Opettaja Maria Korhosen meni sijaiseksi Petsamoon Kalasjoen koululle. Sisar oli tässä vaiheessa nimeltään Ester Taikari (os. Korhonen). 24.01.1946 Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Viljo Mäkelä”. ”Keittäjän toimeen valittiin Elisabeth Korhonen”. 27.01.1949 Vesijohto: ”vesijohto koululle” 21.08.1952 Viran sijaisuus lukuvuosi 1952 -1953: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Pasi Eskola” 15.09.1952 Syysloma: ”Perunan nostoloma 16 - 30.09.1952 väliseksi ajaksi 6 ja 7 luokkalaisille”

Vuosi 1953 Viran sijaisuus lukuvuosi 1953 - 1954: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Rahko” Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja” Vuosi 1954 Viran sijaisuus lukuvuosi 1954 - 1955: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Kerttu Virta” Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja”

Vuosi 1955 Viran sijaisuus lukuvuosi 1955 - 1956: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti (os. Rahko)”. Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja” Vuosi 1956 Viran sijaisuus lukuvuosi 1956 - 1957: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti” Myöhemmin Hilkan tilalle tuli Aune-Liisa Aksila. Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja” Vuosi 1957 Viran sijaisuus lukuvuosi 1957 - 1958: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti” Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Antti Vedenoja”

Vuosi 1958 Viran sijaisuus lukuvuosi 1958 - 1959: ”Opettaja Maria Korhosen sijaiseksi Hilkka Tavasti” Myöhemmin Hilkan tilalle tuli Leena Ojala. Hilkka äitiyslomalla. Käsityön opettaja: ”Veiston opettajaksi väliaikaisesti Tauno Härönoja” Keittäjäksi: ”Elvi Härönoja” 01.08.1959 Lukuvuosi 1959 - 1960: ”Opettaja Maria Korhosen erosi virastaan”. Tilalle valittiin Martti ja Elvi Huttunen (Muhokselta). Maria Korhonen oli virassa yhtäjaksoisesti 38 vuotta. Myöhemmin Elvin tilalle tuli Sisko Sahlberg.

Vuosi 1967 Lukuvuosi 1967 - 1968: ”Opettaja Martti Huttusen sijaiseksi Matti Orell” Vuosi 1967 – 1988 Normaalia opetusta suoritettiin Martti ja Elvi Huttusen johdolla. Keittäjinä toimi useita henkilöitä tällä välin (mm. Seija Pisilä ja Eila Mustonen). Vuosi 1989 Lukuvuosi 1989 - 1990: Martti ja Elvi Huttusen 30 -vuotisjuhlia juhlittiin kukkasin ja täytekakkukahvin merkeissä. Pannuhuoneen remontti suoritettiin syksyllä 1989.

Vuosi 1990 Lukuvuosi 1990 - 1991: Koulupiirin rajoista käytiin ”puolustustaistelua” ja oppilasmäärää arvioitiin koululain pohjalta. Oppilasmäärä oli riittävä 2 -opettajaisen koulun säilyttämiseksi. Vuosi 1991 Lukuvuosi 1991 - 1992: Esitys kunnalle maakaistaleen ostamisesta Veijo Vedenojalta ja Juhani Vedenojalta koulun tontin ja Vetenojan välistä. Vuosi 1992 Lukuvuosi 1992 - 1993: Opettaja Elvi Huttunen jäi eläkkeelle 01.08.1992. Hänen tilalleen valittiin Kirsi Junttila. Elvi Huttunen oli virassa yhtäjaksoisesti 33 vuotta. Martti oli 34 vuotta. Opettaja Martti Huttunen jäi eläkkeelle 01.02.1993. Hänen tilalleen valittiin Pasi Turpeinen. Oppilasmäärä kävi tänä vuonna vähimmillään 13 oppilaassa. Koulupiirissä oli kuitenkin 25 alle kouluikäistä lasta. Keittäjänä toimi: Anja Hukka.

Vuosi 1993 Lukuvuosi 1993 - 1994: Opettajina toimivat Pasi Turpeinen ja Maija Somero. Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1994 Lukuvuosi 1994 - 1995: Luokanopettajaksi valittiin 03.01 - 04.06.1994 Satu Törnvall. Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1995 Lukuvuosi 1995 - 1996: Luokanopettajiksi valittiin Esko Valikainen ja Päivi Taattola (myöh. Valikainen). Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1996 Lukuvuodet 1996 - 1997: Opettajina toimivat Esko ja Päivi Valikainen. Ikkunaremonttiin varattiin 40000 mk. Keittäjänä toimi: Anja Hukka.

Vuosi 1997 Lukuvuosi 1997 - 1998: Opettaja Päivi Valikainen siirtyi Vuorenkallion koululle. Hänen tilalleen valittiin Minna Pesonen, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. Haastattelujen pohjalta valittiin Marena Hänninen (myöh. Hannula). Opettaja Esko Valikainen siirtyi Mehtäkylän koululle. Hänen tilalleen valittiin Markku Pernu, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. I varasijalta toimeen valittiin Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Anja Hukka.

Vuosi 1998 Lukuvuosi 1998 - 1999: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Anja Hukka. Vuosi 1999 Lukuvuosi 1999 - 2000: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjä Anja Hukka jäi eläkkeelle. Hänen tilalleen valittiin Seija Roimela. Vuosi 2000 Lukuvuosi 2000 - 2001: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Seija Roimela.

Vuosi 2001 Lukuvuosi 2001 - 2002: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Keittäjänä toimi: Seija Roimela. Vuosi 2002 Lukuvuosi 2002 - 2003: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Esiopetuksen opettajaksi valittiin Anniina Törnvall. Keittäjänä toimi: Seija Roimela. Vuosi 2003

Lukuvuosi 2003 - 2004: Opettajina toimivat keväällä Marena Hannula sekä Timo Ylikoski. Kevätkaudella Timon sijaisena toimi Kimmo Savolainen. Syksyllä 2003 luokanopettajan toimessa aloitti Petri Kiiveri. Esiopetuksen opettajana toimi Anniina Törnvall. Keittäjänä toimi: Eija Vedenoja.

Vuosi 2004 Lukuvuosi 2004 - 2005: Opettajina toimivat Marena Hannula sekä virassaan vakinaistettu Petri Kiiveri. Esiopetuksen opettajana toimi Marena Hannula. Vierailevina opettajina toimivat (Riitta Pulkkinen, Sari Heiniemi). Keittäjänä toimi: Eija Vedenoja. Vuosi 2005 Lukuvuosi 2005 - 2006: Koska opettaja Marena Hannula oli äitiyslomalla, niin hänen sijalleen valittiin sijainen kaudeksi 2005 - 2006. Myös ruuanjakaja/siivoja Eija Vedenoja oli äitiyslomalla. Opettajina toimivat Petri Kiiveri (3-6) ja Sirpa Ulvi (0-2) sekä esikoululaisten opettajana to - pe Anne Ojala. Vierailevina opettajina toimivat (Airi Orajärvi (eng.), Riitta Pulkkinen). Koulunkäyntiavustajana toimi Heli Takalo. Ruuanjakajana/siivojana toimi Virpi Santapakka.

Vuosi 2006 Lukuvuosi 2006 - 2007: Opettajina toimivat Petri Kiiveri (3-6) ja Annukka Sipilä (1-2). Annukka hoiti alaluokan opettajan virkaa syyslukukauden ajan. Vierailevina opettajina toimivat Airi Orajärvi (eng.), Päivi Valikainen (erit.). Koulunkäyntiavustajana toimi Heli Takalo. Ruuanjakajana/siivojana jatkoi äitiyslomalta palannut Eija Vedenoja. Vuosi 2007 Lukuvuosi 2007 - 2008: Tällä lukukaudella opettajina toimivat Marena Hannula (1-2) ja Petri Kiiveri (3-6), jotka opettavat kylän alakouluikäisille lapsille elämän perusasioita lukukaudella 2007 - 2008. Ruuanjakajana/siivojana toimii Eija Vedenoja. Toukokuussa Marena Hannulan äitiysloman sijaisena toimi opettaja Merja Tilus.

Vuosi 2008 Lukuvuosi 2008 - 2009: Tällä lukukaudella opettajina toimivat Suvi Päivärinta (1-2) Marena Hannulan äitiysloman sijaisena ja Petri Kiiveri (3-6), jotka opettivat kylän alakouluikäisille lapsille elämän perusasioita lukukaudella 2008 - 2009. Koulunkäyntiavustajana toimi Lea Kääntä. Ruuanjakajana/siivojana toimi Eija Vedenoja. Vuosi 2009 Lukuvuosi 2009 - 2010: Tällä lukukaudella opettajina toimivat Johanna Pahkala (1-3) Marena Hannulan hoitovapaan sijaisena ja Petri Kiiveri (3-6), jotka opettavat kylän alakouluikäisille lapsille elämän perusasioita lukukaudella 2009 - 2010. Ruuanjakajana/siivojana toimii Eija Vedenoja. Käännän koulu ehti toimia opetuksen ”kehtona” 89 vuoden ajan. Käännänkylässä 21.05.2010

_________________________ Esko Joki-Erkkilä Käännän koulun johtokunnan puheenjohtaja

Helanderit : Kalajoen maankuulut messinkivalurit I

Keskipohjanmaa 5.11.1982

Rohkaisin luontoni eräänä kauniina päivänä ja soitin tasavallan presidentin linnan kansliaan saadakseni selvää muutamista messinkiesineistä, joista olin lukenut. Puhelu ohjattiin linnanvouti Arimo Raesteelle, jolta kysyin, onko totta ja onko tiedossa, että linnan kalustoon kuuluu kalajokisen messinkivaluri Helanderin valmistama koristeellinen pöytäkello, joka on ostettu Suomen valtiolle joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla?

- Mikä niistä, meillä on niitä useitakin, sanoi linnanvouti Raeste ja kertoi edelleen, etten valitettavasti pääse niitä katsomaan koska nykyinen tasavallan presidentti työskentelee linnassa ja turistikierrokset niinollen häiritsisivät.

- Mutta voin auttaa teitä eteenpäin: Museovirastossa tiedetään niistä enemmän kuin minä konsanaan ja sieltä uskoisin löytyvän kuviakin Helanderin täällä olevista messinkiteoksista.

Siitä alkoi aineiston keruu ja Helanderien sukujuurien selvittely, joka otti huomattavan paljon aikaa. Sen kestäessä tuli esille monta mielenkiintoista

asiaa...

Messinkiteollisuuden juuret

Kupariseosten - niihinhän messinkikin kuuluu - valamistekniikka periytyy sangen kaukaa esihistorialliselta ajalta pronssikaudella asti. Jo keskiajalla harjoitettiin Euroopassa suoranaista messinkiteollisuutta, jonka keskeisiä paikkoja olivat nykyisen Belgian valtion alue ja sitä ympäröivät Saksan alueet, myöhemmin nimenomaan Aachen ja nykyisen Hollannin alue. Ruotsissa alkoi kupari- ja messinkiteollisuus kukoistaa 1600-luvun puolivälissä. Tiedetään, että juuri tuohon aikaan suuret joukot vallooneja pakeni kotimaastaan katolista vastareformaatiota, eikä ollut vähäinen se pakolaisten määrä, joka suuntasi laivansa kokan protestanttiseen Ruotsiin. Heitä nähtiin työskentelemässä käsityöläisinä eri ammateissa, mutta erikoisesti valureina ja seppinä Finspångsin rautaruukilla ja Norrköpingin messinkiruukilla. Osa näistä emigranteista perusti pienimuotoisia verstaita, käsityöläispajoja kaupunkeihin. On sangen luonnollista että heitä kulkeutui Suomen puolellekin, ennenkaikkea Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin. Tuollaisia muuttoliikettä lienee ollut mm. Gävlen kaupungista 1300-luvulla.

Pohjanmaalla messinkivalureita jo 1600-luvulla?

Messingistä ja muista kupariseoksista valmistettiin hyvin monenlaisia esineitä aina kirkonkelloista ja -kruunuista kynttilänjalkoihin ja seinälampetteihin, vyön ja kengän solkiin ja moniin muihin esineisiin, joita senaikaisessa porvarillisessa elämässä tarvittiin.

Mitä pohjoisemmista seuduista on kysymys, sitä suurempi merkitys on nimenomaan valaistuslaitteilla, ei vain kodeissa vaan myös kirkoissa, joiden piti, varsinkin jouluna, loistaa yhtenä valomerenä.

Pohjanmaan kirkoissa on säilynyt messinkisiä kynttiläkruunuja ja -lampetteja enemmän kuin muualla koko maassa, siitäkin huolimatta että niitä juuri täältä on ison vihan aikana kaikkein enimmän hävinnyt. Osa 1600- ja 1700-luvun kruunuista on valettu Tukholmassa, mutta tutkijain mukaan näyttää siltä, että jo 1600-luvun lopulla on valureita ollut Suomessakin.

Aivan erikoista mielenkiintoa herättää taidehistorioitsija, fil.tri. sittemmin Kansallismuseon intendentti K. K. Meinanderin välittämä tieto juuri Kokkolan seudulla vaikuttaneesta messinkivalurista, jonka työt hänen arvionsa mukaan "kauneudessaan suuresti ylittävät muut samaan aikaan valmistetut kruunut maassamme."

Tri Meinanderin mukaan tämän tuntemattoman mestarin kynttiläkruunuja löytyy kirkoistamme maantieteellisesti varsin rajoitetulta alueelta: Vaasan ja Oulun väliltä. Hän mainitsee Pietarsaaren ja Kruunupyyn kirkoissa olevista kruunuistakin mutta tuntuu olevan erikoisen ihastunut kahteen Kokkolan kirkossa olleeseen kruunuun, jotka paloivat puukirkon mukana loppiaisaamuna 1958. Koska niitä ei enää ole, kiinnostanee kokkolalaisia tri Meinanderin varsin yksityiskohtainen kuvaus niistä.

Kokkolan kirkon kruunut

Tri Meinander on tämän vuosisadan alussa katsellut Kokkolan kirkon kruunuja hyvin perusteellisesti vieläpä kuvannut - tai kuvauttanut - ne.

Suomen Museo 1910-nimisessä julkaisussa olevassa artikkelissaan hän kertoo niistä:

"Näissä kruunuissa koristeluaiheet ovat toiset kuin yleensä, niiden muoto on aistikas, kerrassaan herkullinen. Ajattelen mielelläni että ne olisivat kaikki saman taiteilijan käsialaa, taiteilijan, jolla oli erittäin kehittynyt muotoaisti. Samat motiivit toistuvat alinomaan eri variatioina, jotka ovat erittäin omaperäisiä. Useimmin toistuvien aiheiden joukossa on huippufiguurina rauhanjumalatar palmunoksa kädessään, sekä liitelevä keruubi, joka tavallisesti on sijoitettu kruunun alaosaan.

Kokkolan kirkossa olevassa kruunussa on keskuspallo, jonka kuviointi on läpityöskennelty ikäänkuin filigraanityön tapaan, se sisältää monia rikkaita lehtiaiheita. Tämän kruunun ovat kaupungin kirkolle lahjoittaneet Brennerin, Hermanin ja Wendeliuksen perheet 1690-luvulla.

Matalahko, muodoltaan hyvin samantapainen toinenkin kruunu löytyy samasta kirkosta vuodelta 1724. Keskustanko levenee ylempänä uurnan muotoiseksi, siitä nousevat liljaa muistuttavat korkeavartiset kukat. Kynttiläpitimet muodostuvat kuin luonnollisesti kaartuvista lehtivarsista, keskuspallo niiden alapuolella on läpityöstetty kuten vanhemmassakin kruunussa. Erikoista on, että keskellä palloa kulkee ikäänkuin erillinen vyö, jonka kuviot esittävät metsästäjiä, puita ja eläimiä. Keskuspallon alaosassa nähdään delfiinejä ja valaita sekä Poseidon atraimineen - vieläpä kolme onkivaa poikaa. Pallon yläosassa taas pitävät iloaan ilman siivekkäät olennot, linnut.

Pietarsaaren kirkossa löytyy kolmas korkeatasoinen kruunu, se on vuodelta 1691. Muodon silhuetti on jokseenkin sama kuin Kokkolan kruunuissa mutta vapaampi ja ilmavampi, keskuspallo on päärynänmuotoinen.

Tuntematon mestari

Tri K. K. Meinander jatkaa edelleen:

"Kuka on näiden kruunujen mestari? Kysymyksen täytynee jäädä avoimeksi, sillä kirkkojen arkistot eivät anna siihen vastausta.

Minusta näyttää todennäköisimmältä, että kysymyksessä on ollut kotimainen mestari: työt esiintyvät maantieteellisesti, kultturellisesti ja kaupallisesti rajoitetulla alueella. Jos kysymyksessä olisi esim. ruotsalainen tekijä, olisipa varsin kummallista jos hänen teoksi ei olisi ostettu muillekin seuduille Ruotsi-Suomessa. Jos mestari on ollut suomalainen, hän on ollut suureksi kunniaksi isänmaalleen: minä uskon ettei missään maailmassa ole niin kauniita valaisinkruunuja kuin nämä mainitut Kokkolan ja Pietarsaaren kruunut."

Tuo maantieteellisesti, kultturellisesti ja kaupallisesti rajoitettu alue on yhtä kuin Keski-Pohjanmaa, ehkäpä juuri Kokkolan seutu.

Kaikesta päättäen tuo ikivanha, valloonien, saksalaisten ja hollantilaisten tänne tuoma taito on kautta vuosisatojen säilynyt käsityöläispajoissa, ja välillä puhjennut kukkaan sellaisissa lahjakkaissa henkilöissä kuin kerrottu 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun täkäläinen mestari on ilmeisesti ollut. Toistaiseksi hänestä ei tiedetä enempää. Kirkkojen arkistoissa löytyvät tiedot kyllä esineitten lahjoittajista - tuon ajan varakkaat ihmiset pitivätkin kunnia-asianaan lahjoittaa jotakin todella kaunista ja arvokasta kotikirkkoihinsa. Esineen valmistajaa ei sensijaan mainita ollenkaan 1600-luvulla, hyvin harvoin vielä 1700-luvullakaan, mutta 1800-luvulta on jo tietoja sekä lahjoittajista että valmistajista.

Oppi Kokkolan seudulta

Olisi houkuttelevaa jatkaa ajatusleikkiä "Tuntemattomasta mestarista" aina Kalajoen Helandereihin asti. Viime vuosisadan sanomalehdet nim. heistä kertoessaan mainitsevat, useamman kuin yhden kerran, heidän isoisänsä saaneen alkuopetuksen messinkivaluun Kokkolan seudulta.

Helanderien suku näyttää jo 1700-luvulla asuneen Ylivieskan Juurikoskella. Professori Pentti Virrankosken välittömän tiedon mukaan sittemmin niin kuuluisien Helanderin veljesten isoisä olisi ollut lasimestari, siis käsityöläinen. Toisten tietojen mukaan hän olisi ollut "köyhä maalaisrenki, joka palveli Kokkolassa".

Näin kertoo veljeksistä ja heidän taustastaan Wasa Tidning toukokuun 4:nnen päivän numerossaan v. 1844:

"Veljekset Olof Henrik ja Leander Helander ovat molemmat syntyneet Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa, missä heidän isänsä on maanviljelijänä omistaen osan Juurikosken ja Similän tiloista, nykyisen Toivola-nimisen tilan. Taipumuksensa ja halunsa ammattiin, jota he nykyään harjoittavat enemmän kuin tavallista maanviljelystä, he näyttävät perineen isoisältään, joka otti nimen Helander ja oli maanviljelijänä samassa pitäjässä, sen ohella hän erään oleskelunsa aikana Kokkolan pitäjässä oppi taidon valaa tiukuja ja muita pieniä kelloja."

Ehkäpä jossakin Kokkolan maaseurakunnan alueella on vielä 1700-luvun puolivälin paikkeilla sijainnut Tuntemattoman mestarin paja - tai kenties joitakin muita pajoja, jotka läpi vuosikymmenien olivat kannatelleet tuon mestarillisen, mielikuvitusrikkaan taiteilijan perintöä, joskaan ei enää yhtä korkeisiin saavutuksiin päästen. Johonkin sellaiseen pajaan, verstaaseen, nuori ylivieskalaismies lienee osautunut, ja välittänyt sitten innostuksensa ja taitonsa alkeet pojanpojalleen.

Paitsi Kokkolan maaseurakunnassa pieniä messinkipajoja oli muuallakin: Kaustisella talollinen Lauri Tanelinpoika Rauma teki 1800-luvun alkupuolella kirkonkruunujakin, taidon osasi myös hänen vävynsä, kuulu kirkonrakentaja Jaakko Kuorikoski. Niinikään Vetelissä Juha Hintrikki Alperi valoi samoihin aikoihin kelloja ja kulkusia, jopa muutamia kirkonkruunuja. Kälviän Hautalassakin on tehty monenlaista valutyötä viime vuosisadalla, etenkin kelloja ja kulkusia, joita on myyty Savoon ja Pohjois-Hämeeseen asti.

Helanderit muuttavat Kalajoelle

Olof Helander oli syntynyt v. 1801 Ylivieskan Juurikoskella, ja hänellä oli ainakin yksi aikuiseksi elänyt veli, nim. Leander Helander, veljeään kymmenkunta vuotta nuorempi eli v. 1812 syntynyt. Tuon ajan sanomalehtitiedoista voi päätellä, että veljekset olivat yhdessä harjoittaneet messinkivalua jo Juurikoskella.

Olof Helander solmi avioliiton Maria Akselintytär Vetenojan kanssa ja muutti v. 1822 Ylivieskan kappelista Kalajoen emäseurakuntaan, hän kun tuli vaimonsa kotitaloon Käännänkylän Vetenojaan vävyksi. Isossa jaossa talon nimeksi sitten tuli Aksila.

Olof Helander näyttää olleen täysin ammattitaitoinen valuri jo Aksilaan tullessaan koskapa hän samana vuonna - vieläpä samassa tammikuussa jolloin on kirjansa muuttanut, on luovuttanut Kalajoen kirkolle valmistamansa 15-haaraisen kynttelikön ja saanut siitä maksuksi 40 riikintaaleria. Tämä komea alttaripöydän kynttelikkö on saatu pelastettua Kalajoen edellisen kirkon palosta ja koristaa edelleen kirkkosalia - samoin kuin monet muut Helanderien teokset, joista myöhemmin.

Ei ole aivan selvää, siirtyikö nuorempi veli Leander veljensä luo Aksilaan kuinka varhaisessa vaiheessa: kirjansa hän siirsi joka tapauksessa Kalajoen emäseurakuntaan vasta 1840. Tuolloin hän oli ostanut itselleen joen eteläpuolella olevan, melkein vastapäätä Käännänkylän Aksilaa sijaitsevan Tilviksen tilan, jossa alotti oman valimotoimintansa.

Siitä alkoi valimoteollisuuden kukoistuskausi Kalajoella.

Annikki Wiirilinna

Helanderien töitä tunnetaan seuraavasti

Kalajoen kirkossa, jossa ilmeisesti suurin kokoelma:
- alttarin 15-haarainen kynttelikkö
- saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt
- sivuseinien lampetit
- lehterillä urkujen luona olevat kruunut
- sakastissa oleva kastemalja
- ovien kahvat, salvat ja säpit
- kirkkomaan porttien messinkipallot

Presidentin linnassa:
- 4 pöytäkelloa
- 2 seinäkelloa
- neljä paria kynttelikköjä

Yläneen vanhassa kartanossa
- kullattu pronssikruunu uusrokokoota

Ikaalisten kirkossa
- kynttelikköjä

Västmanlandin museossa Ruotsissa
- kynttilänjalkoja

Lemlannin, Loimaan, Siikaisten ja Virtojen kirkoissa
- kolmihaaraisia kynttilänjalkoja

Mäntyniemen hovissa Kesälahdella
- uusrokokootyylinen kynttilänjalka

Monilla yksityisillä
Läheskään kaikissa heidän töissään ei ole leimoja - sitäpaitsi niitä on esim. kirkon kruunuista vaikea löytää koska kruunut ovat korkealla ja leimat pieniä. - Leimat löytyvät joko pesästä tai kynttilähaaroista.

Kuvatekstit:

Kokkolan kaupunginkirkon kruunu 1960-luvulta. Tuntemattoman mestarin käsialaa.

Presidentin linnan kalustoon kuuluu mm. tämä 53 cm korkea seinäkello, jossa on signeeraus: 0. Helander, Kalajoki. (Valok. Museovirasto.

Toinen Kokkolan puukirkossa olleista kruunuista, vuodelta 1724. Kuvasta saa käsityksen sen ihastuttavan kepeästä muodosta, huomaa myös kynttilänpitimet - kuin taivutettuja oksia, joista lehdet riippuvat.

Kalajoen kirkon alttaripöydän 15-haarainen kynttelikkö samoin kuin saarnastuolin reunalla olevat 5-haaraiset kynttiläjalat ovat Olof Helanderin käsialaa.

Yksityiskohta Kokkolan kaupunginkirkossa olleesta vuoden 1724 kruunusta: keskellä palloa oleva vyö, jossa puita, eläimiä ja metsästäjiä.

Helanderit : Kalajoen maankuulut messinkivalurit II

Keskipohjanmaa 8.11.1982

Olof Henrik Helander ja Leander Helander olivat talonpoikaista sukua eivätkä he, huolimatta perehtyneisyydestään messinkiteollisuuteen, koskaan siirtyneet pelkästään käsityöläisammatin harjoittajiksi vaan asuivat ja rakentelivat talojaan Käännänkylässä, molemmilla puolilla Kalajokea. Metallityötä tehtiin vain silloin kun maanviljelystöiltä ehdittiin, mutta myyntimatkat markkinoille ja Etelä-Suomen kaupunkeihin ottivat runsaasti aikaa. Myös uusia malleja oli etsittävä ja itse suunniteltava ellei muu auttanut. - Valimossa käytettyjä muotteja saattaa vieläkin nousta pinnalle joskus Aksilassa ja Tilviksessä, kun kaivetaan oikein syvää ojaa tai kaivoa.

Huomattavan varallisuuden veljekset hankkivat sivuammatillaan - sen voi päätellä sekä heidän taloissaan että sen ajan lehtitiedoista.

Olof Henrik eli "Veten-Olli"

Erikoisen mielenkiintoisia ovat tietenkin ne lehtitiedot, jotka heistä ovat saatavissa. Perustuvathan ne enemmän tai vähemmän aktuelliin tapaamiseen, suorastaan haastattelutilanteeseen ilmeisesti. Ehkäpä Wasa Tidningenin toimittaja on tavannut veljekset Vaasan kevätmarkkinoilla ja puhutellut heitä pitempäänkin koskapa lehti lauantain, toukokuun 4 päivän numerossaan vuonna 1844 edelleen antaa heistä näin perusteellista tietoa:

"Olof Henrik, vanhempi veljeksistä, on se joka ensin suuremmassa määrin omistautui tälle ammatille, ja joka omin neuvoin voitti ne monet vaikeudet jotka häntä alkuun kohtasivat.

Jo poikasena hän alkoi valaa, ensin nappeja ja pieniä tiukuja, ja tämä rakas askartelu otti hänet yhä enemmän ja enemmän valtoihinsa, niin että isän täytyi, hänen erikoisen suuren harrastuksensa pakottamana, lähettää hänet Vaasaan kultasepän oppiin. Mutta huomattuaan, ettei hän tullut maanviljelyksessään toimeen ilman vanhimman poikansa apua, isä kutsui hänet kotiin jo muutamien viikkojen oppiajan jälkeen. Sittemmin Olof jatkoi harrastustaan kotitilallaan, kuitenkin pienemmässä mittakaavassa, koska hänen täytyi ottaa osaa talon töihin kuten jokaisen muunkin maanviljelijän pojan.

Mentyään naimisiin ja muutettuaan Kalajoen Käännänkylän Aksilaan hän alkoi laajentaa liikettään ja yhä enemmän omistautua valutyölle. Paitsi että hän on perehtynyt kellosepän, kulta- ja hopeasepän ammatteihin ja rautateosten taontaan, samoin useimpiin vaunusepän ja puusepän ammatteihin kuuluviin töihin, hän ennenkaikkea työskentelee valajana, jossa hän on saavuttanut viime aikoina harvinaisen suuren taidon. Hän on myynyt suuren suosion saavuttaneita teoksiaan useimpiin maamme kaupunkeihin, pääasiassa kynttilänjalkoja.

Kaikkein merkillisintä on, että hän ilman kaikkea opastusta on saavuttanut valmiutensa, eikä ainoastaan itse valmistanut vaan myös itse keksinyt ja jossakin määrin kehitellyt ne työvälineet, joita hän verstaassaan käyttää. Hän tapaakin usein sanoa! ‘Ei ole mikään konsti työskennellä kun vain on olemassa työkalut ja osaa niitä käyttää.’

Että hän valmistaa mitä erilaisimpia, suurempia ja pienempiä kruunuja kirkkoihin eri puolille maata, ei vielä ole niin huomattavaa, samantapaisia töitä valmistetaan muissakin verstaissa tässä maakunnassa, mutta sitä suurempi merkitys on pantava sille, että hän ilman pienintäkään ohjausta, itsenäiseen tutkimukseen nojautuen, valmistaa moitteettomia viivottimia mitta-asteikkoineen ja muita tarpeellisia instrumentteja, ei ainoastaan maakunnassa praktiseeraaville maanmittareille vaan myös Maanmittaushallituksen pääkonttoriin Helsinkiin. - Huolimatta näistä monista sivuelinkeinoista hän ei kuitenkaan ole hylännyt talonpojan tärkeintä työtä – maanviljelystä."

Olof Henrik Helanderin jälkimaine Kalajoella kertookin, että hän oli erittäin taitava maanviljelijä, ja oli siinä asiassa paljonkin aikaansa edellä. Hänen valistuneisuudestaan kertoo sekin, että hänet kerran valittiin valtiopäivämieheksi, nim. vuoden 1867 valtiopäiville, jossa hän oli Saloisten kihlakunnan edustajana.

Perimätieto kertoo myös, että Olof Henrik Helanderin toimesta on tehty se jokseenkin suora maantie, joka pohjapuolella jokea johtaa Käännänkylästä Kalajoen kirkolle.

Olof Helander eli "Veten-Olli" kuten häntä paikkakunnalla kutsuttiin, oli siis erittäin monipuolinen ja mittava mies, mutta kaikkein eniten hänelle kansan keskuudessa kertyi kai mainetta sen takia, että hänen verstaassaan valettiin niinkin suuria teoksia kuin kirkonkelloja. Aina ei valutyö sentään häneltäkään onnistunut koskapa kansansuussa on säilynyt hokema, jonka mukaan joku hänen valamistaan kellosta olisi soinut seuraavaan tapaan: ‘Pala laijasta, pala laijasta. Minkä kokonen, minkä kokonen - Vetelin-Ollin nokan kokonen’... Tästä voisi melkein päätellä että mittavana miehellä oli myös mittava nenävärkki.

Leander Helander

Samassa Wasa Tidningin kirjoituksessa, josta edellä olevat lainaukset on otettu, kerrotaan nuoremmasta veljestä tähän tapaan:

"Nuoremmasta veljestä, Leander Helanderista, jota tavallisimmin kutsutaan vain Leanderiksi, voidaan ainoastaan mainita, että hän aivan nuoresta lähtien on ollut vanhemman veljensä luona ja omaksunut häneltä sekä tiedon että käytännön toimenpiteet useimmissa niissä taidoissa, joista edellä on kerrottu, ja jotka hän osaa suorittaa yhtä taitavasti kuin veljensä. Kenties hänellä on vieläkin suurempi valmius ja taitavuus kulta- ja hopeasepän sekä kellosepän ammatteihin kuin vanhemmalta veljellään. Niihin ei vanhempi veli enää viime aikoina ole paljonkaan syventynyt.

Myös Leander on tilanomistaja, nykyisin hänkin asuu Kalajoen emäseurakunnassa Tilviksessä (Tilvis by), jossa hän johtaa omaa pienteollisuusverstastaan. Suuremmat työt veljekset yhä edelleen tekevät yhdessä."

Kirjoituksen sävystä ja veljesten kuvia vertaamalla tulee epäilleeksi, että Olof Helander, valtiopäivämies, oli ehkä myös sanavalmiimpi ja puheliaampi kuin Leander Helander, joka vaikuttaa hyvin rauhalliselta. Hänellä ei ehkä ollut veljensä aktiviteettia mutta sen sijaan vieläkin enemmän taituruutta ja kärsivällisyyttä pikkutarkkaan detaljityöhön.

Leander Helanderin valimo on siis sijainnut Tilviksessä jo 1840-luvulla, ja kohta alkuaikoina hän on rakennuttanut samaan pihaan, nurkittain valimon kanssa, komean päärakennuksen, jonka hirret perimätiedon mukaan oli uitettu ylämaasta ja ne olivat punahonkaa. Huoneet olivat erittäin korkeat ja komeat, talossa oli ranskalaiset ovet ja suuret 6-ruutuiset ikkunat, talon molemmissa päädyissä eli empire-tyylin mukaiset puolipyöreät ikkunat. Tielle päin katsoi suuri lasiveranta, ja talon taakse oli tehty ranskalaistyylinen, symmetrinen puutarha, jonka suorat istutusrivit muodostuivat pihlajista ja niiden väliin istutetuista marjapensaista sekä monenlaisista koristepensaista, jotka reunustavat hiekotettuja käytäviä. Puutarhan keskipisteeksi oli istutettu koivu, joka kasvoi mahtavan leveäksi ja haaroi joka suuntaan niin että se vielä sata vuotta myöhemmin tarjosi lapsille mieluisan kiipeily- ja istumapaikan.

Valimorakennuksessa, suunnilleen sen keskikohdalle, oli valtaisa uuni, jossa metalli sulatettiin ja josta se, kaikille neljälle suunnalle avautuvien aukkojen kautta pitkävartisilla astioilla otettiin ja kaadettiin muotteihin - erittäin kuumaa ja vaarallistakin työtä. Valimotalon päädyssä oli erillinen sorvihuone, jossa esineet otettiin pois muoteista, puhdistettiin metallisorvissa ja kiilloitettiin.

Perimätieto kertoo myös, että Helanderien Tilviksessä elettiin jokseenkin komeasti, pidettiin mm. juhlia ja tanssiaisia, joihin Kalajoen kirkonkylän säätyläiset saapuivat pitkinä hevoskaravaaneina, ja näitä Tilviksen herraskaisten juhlia puolestaan saapuivat keskenkasvuiset tytöt ja pojat noin 5 km:n päästä Tyngän kylästä varta vasiten katsomaan ja kurkkimaan - sisälle taloon he eivät luonnollisestikaan menneet.

Leander Helander oli naimisissa Nivalasta kotoisin olleen Hedvig Ollintyttären kanssa ja heillä oli 7 lasta.

Topeliuksen lehden käsitys veljeksistä

Kaikesta päättäen Helanderin veljekset ja heidän tuotteensa olivat maankuuluja. Siitä kertoo omaa kieltään mm. pieni kirjoitelma Helsingfors Tidningarin etusivulla tammikuun 4 pnä 1845. Sillä on sikälikin kulttuurihistoriallista arvoa, että lehteä toimitti Zachris Topelius, joka silloin juuri äskettäin oli mennyt naimisiin ja muuttanut nuorikkonsa kanssa heidän ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa Bernhardinkadun varrelle. Helsingfors Tidningarin toimitushuoneena toimi Topeliuksen oma työhuone, eikä lehdellä ollut muita toimittajia, paitsi kesäisin, jolloin kesälomasijaisena saattoi toimia joku toinen. Voimme siis olla jokseenkin varmoja, että tammikuun numeron uutinen on Topeliuksen omaa käsialaa, tai ainakin hänen stilisoimansa.

"Veljekset Helander, valajat Kalajoelta, joista muutamin sanoin kerrottiin jo viimevuoden viimeisessä numerossa, myivät tässä kaupungissa huomattavan erän kynttilänjalkoja ja matkasivat tänä aamuna Porvooseen, jatkaakseen sieltä Hämeen halki takaisin kotiseudulleen. Myös nämä veljekset kuuluvaa siihen onnelliseen luonnonlahjakkuuksien lajiin, joka vastuksista huolimatta murtuu esiin myötäsyntyisillä avuilla ja kulkee sitä rataa, jonka tuntee kutsumuksekseen. Köyhän, Gamla-Karlebyssä palvelleen maalaisrengin pojat, alkoivat - vanhin ollessaan vasta 12-vuotias, leikkien työskennellä messingin kanssa valaen tiukuja ym. Vähäinen oli se opetus, jonka hän ehti saada erään kultasepän luona Vaasassa, ja myöhemminkin hän on ainoastaan kerran saanut laajempaa kokemusta Pietarin-matkan muodossa. Nuorempi sitä vastoin on ollut jonkin aikaa opissa Pietarissa. Molempien valuteokset ovat jo pitkän aikaa olleet tunnettuja ympäri Pohjanmaan ja ovat hankkineet heille säätyynsä katsoen huomattavan suuren varallisuuden. Heillä oli mukana tänne etelään tullessaan suuri kynttiläkruunu, 3 1/2 kyynärää korkea ja 55 kynttilähaaraa käsittävä, sopiva johonkin kirkkoon.

Se mikä vielä tämän kaiken lisäksi puhuu näiden kätevien maanmiestemme puolesta, on heidän vaaleaan päähänsä yhdistetty vaatimattomuus, jolla molemmat - taito ja kyvykkyys, ovat saaneet heidät jättämään säädyn, johon ovat syntyneet. Molemmat puhuvat ja ymmärtävät vain suomea."

Joko lienee toimittajan ammattiin silloin kuulunut kiire vai johtuneeko muusta syystä - esim. kielivaikeuksista - että henkevään ja huoliteltuun tekstiin on pujahtanut pikku virhe: "köyhä maalaisrenki" joka oli palvellut Kokkolassa, oli poikien isoisä eikä isä. Niin kertovat toiset lähteet, joita on syytä pitää luotettavina.

Kirjeenvaihtoa Museoviraston kanssa

Mutta entä ne presidentin linnassa olevat koristeelliset kellot ja kyntteliköt, joista kaikki lähti alkuun? Kumpi Helandereista oli niiden tekijä? Ja mitä muita esineitä tiedettiin heidän tekemikseen?

Linnanvouti Raesteen neuvosta käännyin siis Museoviraston puoleen, jossa aluksi sain yhteyden tutkija Marianne Kaukoseen. Hän selasi läpi presidentin linnan inventointikertomuksen ja löysi sieltä Helanderien tuotantoa: 6 kelloa ja 4 paria kynttelikköjä. Lisäksi sain tietää että toinen tutkija, Heikki Hyvönen on ollut enemmän tekemisissä Helanderien tuotannon kanssa.

Heikki Hyvönen puolestaan kertoi, paitsi kaikista tietämistään Helanderien teoksista, myös eräästä artikkelista, joka löytyy Suomen Museo 1910 nimisestä julkaisusta, ja jonka on vanhoilla päivillään sanellut valuri Klaes Engerbrecht Helander. Sain myös kuvia, sekä yksinkertaisista kynttiläjaloista että kolmihaaraisista, ja myös noista presidentin linnassa olevista esineistä. Joissakin kerrottiin olevan myös leimat: toisissa 0.H., toisissa L.H. Oletin ilman muuta että kysymyksessä ovat nimenomaan nämä veljekset, Olof ja Leander.

Mutta kun sitten - kaukolainana sain myös tutustua mainittuun Klaes Helanderin sanelemaan artikkeliin, tuntuivat kaikki pasmat menevän sekaisin. Artikkelissa puhuttiin kyllä Helanderin veljeksistä - mutta etunimet eivät olleetkaan Olof ja Leander, vaan Klaes ja Leonard...

Täytyi kääntyä Ylivieskan ja Kalajoen kirkkoherranvirastojen puoleen, pyytää syntymäaikoja ja muita henkilötietoja. Kesti jonkin aikaa ennenkuin todella tajusin että Leander ja Leonard olivatkin kaksi eri henkilöä: edellinen Veten-Ollin veli, jälkimmäinen hänen poikansa.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Leander Helanderin rakennuttamat Tilviksen talot. Valimo sijaitsi pienemmässä talossa. Suurempi, Helanderien asuintalo, on purettu 1950-luvulla. Kuva lienee otettu joskus 30-luvulla.

Olof Henrik Helander, syntynyt Ylivieskan Juurikoskella 21.4.1801, kuollut Kalajoen Käännänkylässä 17.5.1886.

Leander Helander, syntynyt Ylivieskan Juurikoskella 18.3.1812 Ylivieskan Juurikoskella, kuollut Kalajoen Tilviksessä 4.8.1874.

Leander Helanderin tekemä maustevaaka on vuodelta 1869.

Kolmihaarainen kynttiläjalka, valm. L. Helander. Tämäntyyppiset kynttiläjalat ovat 1830-40 luvuilta.

Helanderit : Kalajoen maankuulut messinkivalurit III

Keskipohjanmaa 9.11.1982

Helanderin veljeksiä on siis ollut valureina ainakin kahdessa sukupolvessa, josta ensimmäiset ovat syntyneet ja kasvaneet Ylivieskan Juurikoskella, toiset Kalajoen Käännänkylän Aksilassa. - se oli uusi tieto, joka selvisi Kalajoen kirkonkirjoista.

Avioliitostaan Maria Akselintytär Vetenojan kanssa Olof Henrik Helanderilla oli mm. kaksi poikaa: Klaes Engelbrecht s. 7.11.1828 ja Joakim Leonard s. 20.7.1831.

Vanhempi veli, Klaes, tämän vuosisadan alussa sanellut V. Väyryselle muistelmiaan. Niistä ilmenee, että samaan tapaan kuin isänsä ja setänsä aikoinaan, myös nämä pojat lapsesta asti "leikittelivät" messingin valutyön kanssa, aluksi oltiin viilaustyössä isän apuna.

Ollessaan 15-vuotias Klaes pääsi ensi kertaa talon rengin kanssa markkinamatkalle, joka suuntautui Tornioon. Siellä he möivät kynttilänjalkoja, jotka ilmeisesti menivät hyvin kaupaksi koska hän kertoo innostuneensa kovasti asiaan ja ruvenneensa heti kotiin tultuaan valamaan uusia. Mutta kovin valittaa Klaes isänsä, Veten-Ollin kitsautta ja köyhyyttä: raaka-ainetta oli aina niin vähän ettei hommaa voinut laajentaa. Mainitsee hän toki myös syyn tuolloiseen asiantilaan: isä oli joutunut suureen takuuvelkaan, 18.000 ruplaa silloista rahaa. Sitäpaitsi hän oli aina tahtonut pitää maanviljelyksen elinkeinonaan, vaskenvalun vain sivu- ja lisäansiona.

Mutta hänen pojillaan oli selvästikin laajentumispyrkimyksiä.

Viinapannuista kynttilänjalkoja

Kerran kun isä-Olli oli Helsingissä - siihen aikaan tuo matka otti vähintään yhden kuukauden - pojat sillä aikaa keräsivät kaikki viilanpurut ja sorvilastut yhteen, ostivat vähän kuparia ja valoivat kynttilänjalkoja. Sitten Klaes lähti Ylivieskaan sukuloimaan ja sai sieltä ostaa 5 leiviskää painaneen viinapannun. Se sulatettiin ja tehtiin messinki - ja kun isä kotiutui, pojilla oli 30 paria kynttilänjalkoja ja 30 ruplaa rahaa. Nuoruuden innolla pojat paiskivat töitä ‘viidestä aamulla yhdeksään illalla niin ettei tahottu syömään joutaa’. Pienimmät hommat pojat hallitsivat itsenäisesti, mutta esim. silloin kun tehtiin kirkonkruunuja ja muita suurempia töitä, isä teki itse valut, kertoo Klaes.

Kerran Klaes tapasi Kokkolan markkinoilla - hän muistelee sen olleen vuonna 1847 - erään viipurilaisen, jolla oli myytävänä kaksi hevoskuormallista kuparia. Klaes näki hetkensä tulleen, sai kuin saikin järjestettyä rahaa ja osti koko erän. "Kotiin tullessa isä pahotteli kovin kun koko markkinoilla ansaittu raha meni kupariin, mutta samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen tilaus: piti nopeasti valmistaa 500 paria kynttilänjalkoja. Kun oli raaka-ainetta, tilaus voitiin toimittaa, ja isän suuttumus lauhtui heti eikä hän sen koommin puuttunut poikien hommiin".

Messinkivalimoissa käytettiin viime vuosisadalla pääasiassa kahta valuseosta oli ‘lejeerinkiä’. Soivat kellot ja kulkuset valettiin pronssista, joka on kuparin ja tinan sekoitus. Sellaiset esineet, joista ei lähde ääntä kuten kynttiläkruunut ja -jalat, soljet, erilaiset koristeet ja kojeet, taas valettiin messingistä, joka on kuparin ja sinkin sekoitus. Klaes ja Leonard liittivät messinkituotteittensa joukkoon myös hevosvaljaisiin tarvittavia osia, ne oli siihen saakka tehty raudasta.

Matkoja

Yksistään Aksilan valimosta tehtiin vuosittain kaksi matkaa Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin - "mutta monesti Kokkolasta tai Vaasasta piti jo palata kun kaupukset loppuivat eikä päästy näkemään Turkua tai Helsinkiä vaikka mieli teki", kertoo Klaes.

Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksettua, ja pojat alkoivat vähitellen vaatia osaansa työn tuloksista.

Klaes kertoo tehneensä myös muutamaa opintomatkoja. Vuonna 1847 kauppaneuvos Julin hommasi hänet veljensä omistamaan Fiskarsin tehtaaseen, jossa hän jonkin aikaa työskenteli haluten pysyä tuntemattomana, mutta kauaa. se ei onnistunut. Jostakin Julin sai kuulla, että Helanderin poika siellä on konepajantyöläisenä, vietätti itsensä pojan luo ja kummasteli kovin, kutsuipa pojan kotiinsa sunnuntaiksi. Hän tarjosi Klaesille messinkivalimon uudelleenjärjestämistä ja työnjohtoa siellä, mutta poika ei tahtonut - ja niin hänet ajettiin pois koko talosta.

Kesällä 1852 kertoi Klaes tehneensä toisen opintomatkansa, tällä kertaa Lyypekkiin asti. Vähäinen kielitaito taisi olla yksi syy viihtymättömyyteen - itse hän kertoo että, "ei ollut miehuutta jäädä sinne talveksi, koska ei ollut ainuttakaan kunnollista messinkityöhuonetta". Klaes ja Joakim Leonard olivat joka tapauksessa aikoinaan "yritelleet koulunkäyntiä", ensin Raahessa, sitten Vaasassa, mutta Klaes kertoo lopettaneensa koulun jo 1842, 14-vuotiaana, Leonard seuraavana vuonna.

Mutta 1850-luvulla molemmilla veljillä oli jo niin paljon rahaa että he Pietarissa käydessään - v. 1856 - ostivat kumpikin 2000 ruplalla sieltä aineita ja malleja.

Suuria tilauksia

Muistelmissaan Klaes luonnollisesti kertoo ennenkaikkea itsestään, mutta eräässä yhteydessä hän mainitsee veljensä Leonardinkin olleen "taitavamman pikku- ja hienomman työn tekijänä", ja jatkaa:

- Sellaista oli tehty paljon, mm. Nordenstamin välityksellä Helsinkiin, keisarilliseen ja kenraalikuvernöörin palatsiin, senaattiin ym.

Ikävä kyllä hän ei mainitse mitään vuosilukuja tässä yhteydessä. Saa sen käsityksen, että niitä oli tehty ainakin Aksilan verstaalla, kenties myös Tilviksessä. Joka tapauksessa liikettä oli laajennettu, aputyövoimana oli alettu käyttää sekä paikkakuntalaisia että kiertäviä kisällejä.

Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti myös yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta.

Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivaansa ruorisaranoita.

- Vastasin epäröimättä suostuvani jos vain saisin aineet ja mallit, kertoo Klaes. - Ne tulivatkin, mutta huomasin heti, että ne olivat toisen verran suuret. Aineina oli viinapannun piippuja ja juuria, joissa oli 3/4 lyijyä ja vain 1/4 kuparia. Ilmoitin hänelle ettei niin huonosta aineesta voi valaa, ja että panen itseltäni lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta minä muurasin pihalle valu-uunia. Kaksi päivää kesti muuraaminen, mutta kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa...

Klaes kertoo sitten yksityiskohtaisesti, mitä vaikeuksia oli voitettavana, ennenkuin saranoihin saatiin reiät: se onnistui lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin siis vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein - mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Kuka oli LH?

Monissa kirkoissa, museoissa ja yksityiskokoelmissa on esineitä, joiden leimassa on sata- ja kymmenlukujen välissä kirjaimet LH. Tarkoittavatko ne Leander Helanderia vai Leonard Helanderia? Setää vai veljenpoikaa?

Leander, Tilviksen valimon mestari, oli syntynyt 1812 ja veljenpoika Leonard 1831. Ainakin 1830-40 luvuilla valetut ja näillä kirjaimilla leimatut teokset menevät ilman muuta Leanderin tilille, mutta entäpä 1850-luvulla valmistetut työt? Tilviksen mestari oli silloin nelissäkymmenissä, Leonard yli parinkymmenen - siis molemmat ikänsä puolesta yhtä mahdollisia tekijöitä. Toisaalta: senaikaisissa lehdissä on mainintoja siitä, että Leander oli taitava kelloseppä ja että hän oli käynyt Pietarissa kellosepän opin. Leonardista ei tällaista tietoa nimenomaan mainita, mutta siitä huolimatta niin on saattanut olla. Klaes kyllä sanoo nuoremman veljensä olleen taitava "pikku- ja hienomman työn tekijä", mikä viittaisi juuri tämänkaltaiseen lahjakkuuteen. Ehkäpä voimme ajatella, että työt verstaissa tapahtuivat jo tuohon aikaan kollektiivisesti: kukin teki sitä mitä parhaiten osasi, ja niinpä useisiin tuotteisiin lyötiinkin vain leima: Helander, Kalajoki.

"Kalajoen valtavalurit"

Paitsi valimotyötä jatkaneita poikiaan Olof Helanderilla oli myös vävy, joka sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla, hän oli talollinen, sittemmin valtiopäivämies Jaakko Merenoja, ja hänen verstaassaan puolestaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Tilviksessä jatkui messinginvalu ainakin Leander Helanderin elinajan, 1870-luvun puoliväliin. Aksilassa jatkoi Olof Helanderin jälkeen Leonard, sillä Klaes siirtyi Ouluun, jossa tuohon aikaan rakennettiin laivoja sangen kiihkeässä tahdissa. Hän valmisti metallitarpeet laivoihin ja sen lisäksi kertoi valaneensa yhteensä 30 kirkonkelloakin, viimeisen niistä Kemijärvelle v. 1882. Klaes möi valimonsa Juho Mustoselle.

Raaheenkin siirtyi joku Helandereistä, - vai lieneekö ollut vain heidän oppipoikiaan? Samuli Paulaharju mainitsee kirjassaan Vanha Raahe moneenkin otteeseen Kalajoen Helanderit ja Tilviksen valimon, mm. näin:

"Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki olikin ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Merenojallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustuikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri (Klaes) Helanderkin oli saanut oppinsa. Tilvis oli taas aikoinaan Raahen suurin metallimestari. Hän valoi ja takeli laivoihin kaikki messinkinaulat, saranat ja lukot, valoi kirkkoihin kynttiläkruunut ja -jalat, valoipa kerran kirkonkellonkin Nivalaan. Siellä kyllä ei kellosta huolittu kun sen kantimeen oli valettaessa jäänyt pikku harkko. Kello joutui sitten 6:sta ruplasta Kalajoen Pahikkalaan ja sieltä viimein Lumijoen kellotapuliin..."

Mistä nimi Tilvis?

Helanderien jälkeen Tilviksen tilan ostanut suku otti - silloisen käytännön mukaan - sukunimekseen paikannimen. Jokainen nimen omistaja on varmaan useammin kuin kerran joutunut toistamaan tuon outosointisen nimen ja vastaamaan sen alkuperää koskeviin kysymyksiin.

Tiedetään vain, että pikku on ollut asuttu sangen kauan, mikä on yllättävää kun niin syrjäisestä seudusta on kysymys. Ensimmäinen tunnettu, siis kirjoihin merkitty, Tilviksen isäntä on ollut Matti Fransin poika, v. 1633.

Turun Yliopiston germaanisen filologian professori Pentti Tilvis, joka on äskettäin mennyt manalle, kertoi tämän kirjoittajalle viime keväänä tavatessamme, että häntä nimen omistajana on myös kiinnostanut sen alkuperä.

- Olen löytänyt tiedon (Neuphilologische Mitteilungen XXXII 1936, sivu 177), että Belgiassa lähellä Liegen kaupunkia on paikkakunta, muuan kylä, jonka nimi nykyään kirjoitetaan Tilff ja äännetään Tiff. M u t t a vuonna 1250 paikka oli nimeltään Tilves, ja edelleen vuonna 1311 Tilves.

• On mahdollista, jatkoi professori Tilvis, että flaameja olisi siirtynyt Ruotsiin ja Ruotsin kautta Suomeen jo 1300-luvulla, suuria tulvia pakoon. Mitään dokumentteja tästä asiasta et kyllä ole olemassa, hän painotti. Kirkonkirjathan alkavat maassamme vasta 1500-luvulta.

Omituinen sattuma: entisen messinkivalimon nimi viittaa samoille seuduille, mistä koko messinkivalutaito on maahamme kulkeutunut.

Pohjanlahden rannikoille, mm. Kokkolan seudulle, on kyllä tullut aikoinaan pakolaisia alankomaista, mm. uskonvainojen ajamina. Niinpä 1500-luvulla on Hollannista tullut Hals-sukua, josta mm. Slottet polveutuvat. Friis-nimisiä - siis friisejä - on kauppamiehinä purjehtinut rannikkoseuduillemme jo 1100-luvulta lähtien ja osa on tänne jäänytkin, dokumentoitua tietoa Friiseistä on jo 1400-luvulta. Ja vuonna 1585 laski Kirkonmäellä - silloisella Holmbackenilla - laivansa rantaan muuan rouva Katariina, mukanaan suuri joukko palvelusväkeä ja paljon omaisuutta. Hänen arvellaan tulleen Hollannista. - Kokkolan Indolat ovat 12. sukupolvi Rouva Katariinasta. Vierasperäisen nimen alkuperää ei ole selvitetty.

Annikki Wiirilinna

Lähteitä
K.K. Meinander: Belysningsredskap av mässing i våra kyrkor, Suomen Museo 1910.
Paul Nyberg: Zachris Topelius, en biografisk skildring
Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II
Pentti Virrankoski: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa 1809-noin 1865.
J. Väyrynen: Valuri Klaes Engelbrecht Helander, Suomen Museo 1910 Kalajoen kirkkoherranvirasto
Samuli Paulaharju: Vanha Raahe

Kuvatekstit:

Klaes Helander puolisonsa, Rautiosta kotoisin olleen Kaisa Tassilan (Petäjistö) kanssa. - Nuoremmasta veljestä Joakim Leonardista ei kuvaa ole tiedossa.

Presidentin linnassa on neljä paria tällaisia 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Kyntteliköt ovat kullasta pronssia. Niissä ei ole leimoja, mutta arkiston perusteella tiedetään v. 1859 ostetun Kalajoelta neljä paria pronssisia kynttilänjalkoja.

Presidentin linnassa oleva pöytäkello, kullattua pronssia. Valm. Helander 1859, Kalajoki.

Yksinkertainen messinkinen kynttilänjalka lienee sitä Helanderin mallistoa, joka on kaikkein eniten kulunut kansan käsissä. Siinä on leima: 18 LH 58.

Kalajoen Helanderit – messinkivalun mestarit

Erkki Aho   05 07 2007, 20:58

Vahvat perinteet

Metallivalulla oli Kalajoella vahvat perinteet. Kalajokiset messinkivalutyöt, kynttiläkruunut ja – jalat olivat vuosisadan puolivälissä yli maan tunnettuja, tasoltaan hyviä ja huokeita. Tuotanto keskittyi messinkivaluun, minkä kehittäjäksi Kalajoella nousi monipuolinen yrittäjä ja kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja (1825-1912). Hän valmisti kynttilänjalkoja, ja –kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Hän oli esimerkillinen maanviljelijä.. Hän avioitui ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären kanssa. Helandereiden suvusta tuli varsinainen messinkivaluteollisuuden kehittäjä Kalajoella.

Helanderit

Heikki Helander poika Olli Heikki syntyi 21.4.1801 Ylivieskassa ja kuoli 17.5.1886 Kalajoella. Hän avioitui 6.5.1821 talontyttären Maria Vedenojan kanssa, joka oli kotoisin Kalajoen Käännänkylästä. Olli Helander muutti asumaan vaimonsa kotitaloon Aksilaan. Olli Heikki Helanderin sanotaan saavuttaneen tarmokkaan itseopiskelun avulla laajat tiedot. Hän oli paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Hänen talonsa Aksila oli aikanaan mallitilana ympäristölleen. Hän oli myös teollisuudenharjoittaja, messinkivaluri, hopea- ja kultaseppä. Palkatun työvoiman ja kahden vanhemman poikansa kanssa hän valmisti konepajassaan messinkiteoksia mm. hevosenvaljaita, kirkonkruunuja, kynttilänjalkoja sekä hopeatöitä, aisa- ja ruokakelloja. Heidän töitään ostettiin Helsinkiin keisarillisiin sekä kuvernöörin huoneisiin. Olli Helander valittiin Salon tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville.

Olli Heikki Helanderin ja Maria Vedenojan lapsia oli mm. Klaes Engelbert, syntynyt 1828 Kalajoella ja kuollut 1909 Oulussa. Joachim Leonard oli syntynyt 1831 Kalajoella ja kuollut 1887 Kalajoella. Josefiina Amaalia oli Antti Santaholman vaimo. Josefiina syntyi Kalajoella 25.9.1834 ja kuoli 16.5.1914 Kalajoella. Olli yritti ohjata poikia opintielle ja lähetti heidät Raaheen kouluun. Toinen heistä karkasi sieltä ja toinenkin kieltäytyi jatkamasta lukuja. Nyt pojat saivat täydellä todella ryhtyä mielipuuhaansa ”viilauksella leikittelemiseen”. Kun vuonna 1844 isä Olli lähti Helsinkiin kuukauden ajaksi myymään tuotteitaan niin pojat ostivat sillä aikaa kuparia, valoivat sen messingiksi ja edelleen kynttilänjaloksi. Tästä sai alkunsa heidän ennen pitkää huomattavaksi muodostunut teollisuudenharjoituksensa. Kun isä palasi matkaltaan ja näki valmiiksi tehtynä 30 paria kynttilänjalkoja ja vielä 30 ruplaa rahaakin, hän antoi valutyöt kokonaan poikien huoleksi. Ahkera työnteko alkoi. Valettiin, viilattiin ja sorvattiin kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla, niin ettei tahdottu syömään joutaa.

Suuria tilauksia

Pojat olivat niin innoissaan, että Klaes osti v. 1847 Kokkolasta viipurilaiselta kauppiaalta kaksi kuormaa kuparia, johon kaikki markkinarahat hupenivat isän suureksi harmiksi. Kupari oli kuitenkin tuiki tarpeellista, sillä jo samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen 500 kynttilänjalkaparin tilaus. Valutöitä myytiin myös Helsinkiin ja Viipuriin saakka. Klaes valmisti myös metallitarpeet laivoihin.
Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta. Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivansa ruorisaranoita. Klaes vastasi epäröimättä suostuvansa jos saa aineet ja mallit. Ne tulivatkin, mutta Klaes huomasi heti, että raaka-aineet ovat huonoa aineista valaa. Hän päätti panna itseltään lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta Klaes muurasi pihalle valu-uunin. Muuraaminen kesti kaksi päivää.. Kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa. Vaikeuksia oli voitettavana ennekuin saranoihin saatiin reiät lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein – mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Klaes muutti Ouluun ja hänen tehtaassaan oli enimmillään jopa kymmenen sorvia käynnissä. Kirkonkelloja valettiin yhteensä n. 30 kpl, ja paljon töitä antoivat valtion laivanrakennuksen tarpeisiin tehtävät työt. Klaes myi tehtaansa ja palasi Kalajoelle vuonna 1882 toimien loppuikänsä kauppiaana.

Olli Helander eli Veten-Ollin nimi sidottiin kansan suussa myös Kalajoen kirkonkelloihin, joita hän ei valanut. Kalajoen kirkonkellojen näet sanottiin moikkaavan: ”Pala laijasta, pala laijasta … minkä kokonen, minkä kokonen? – Veten-Ollin nokan kokonen”. Tämä V.H. Kiviojan muistiinmerkitsemä hokema liittynee Helandereiden ”visuuteen” säästäväisyyteen. Helanderilla sanottiin olleen tallissaan monta hevosta, mutta hän aina kulki 13 kilometrin kirkkomatkan jalkaisin. Veten-Ollin visuus johtui suurista takuuveloista, joita hän oli joutunut maksamaan silloista rahaa 18 000 ruplaa. Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksettuiksi.

Helandereiden työtä metallialalla Kalajoella jatkui v. 1885 ”Veljekset Friis”. Sen perustajana olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

”Kalajoen valtavalurit”

Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Vanha Raahe näin: ”Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki oli ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Meronjallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Klaes Helanderkin oli oppinsa saanut. Tilvis oli aikoinaan Raahen suurin metallimestari.”

Kalajoen puukot

Metallista valmistettiin Kalajoella 1800-luvun alkupuoliskolla monenmoisia tuotteita mm. aseita, pistooleja ja veitsiä. Puukkoja valmistettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kalajoki ja Kauhava olivat kuuluisimpia Pohjanmaan puukkoteollisuuden paikkoja. Venäjän keisari Alensanteri II:lle luovutettiin ns. keisarinpuukko. Tupen valmisti taitava haapavetinen mies. Tuohipään ja heloitukset, vyön ja sen koristeet heloineen sekä solituksen kultauksineen teki Olof Helander.

Helandereiden toiminnan huippukautena 1860- ja 1870-luvuilla puukkojen valmistus oli keskittynyt Kalajoella heille. Kalajoella puukon valmistusta jatkoi Ylikäännän kylässä Fredrik Haapasaari, joka oli ollut Helandereiden palveluksessa. Haapasaari opetti puukon valmistusta Friisien metallikoulussa 1890-luvun alussa. Puukoilla oli laajat markkinat aina Ruotsia myöten.

Alkuperäinen ja aito kalajokinen puukko on varustettu tuohipäällä, messinkisellä yläholkilla ja alahelalla, jotka on kaiverruksin koristeltu. Tuppi on suora, varustettu yläpäästä helalla ja sen suippoa pyöreähköä kärkeä ympäröi messinkilevystä taivutettu suojus.


Messinkivalun mestarit

Leader-rahoituksella Kalajoen Artema on toteuttanut Kalajoen Helanderit - messinkivalun mestarit näyttelyn. Hankkeen toteutusaika on 19.4.2006- 28.2.2008. Hankkeen kustannusarvio on 51 750 euroa. Näyttely on vuonna 2007 esillä Kokkolassa K.H. Renlundin museossa, Pohjanmaan museossa Vaasassa, Heinolan kaupunginmuseossa, Suomen käsityömuseossa Jyväskylässä ja Akustiikkatalossa Ylivieskassa.

Helandereiden töitä on myös Presidentin linnassa. Neljä paria 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Ne on ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentin linnassa on myös pöytäkello, mikä on kullattua pronssia. Se on Helandereiden valmistama ja ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentinlinnassa on kaikkiaan Helandereiden valmistamia pöytäkelloja neljä ja seinäkelloja kaksi.
Helandereiden töitä on myös Kalajoen kirkossa, jossa on alttarin 15-haarainen kynttelikkö, saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt, sivuseinien lampetit, urkujen luona olevat kruunut, sakastissa oleva kastemalja, ovien kahvat, salvat ja säpit sekä kirkkomaan porttien messinkipallot.


Lähdekirjallisuus

Matti Kyllönen: Kalajoen ja Raution historia
Sakari Vapaasalo: A.Santaholma Osakeyhtiö 1903-1952
Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II
Samuli Paulaharju: Vanha Raahe

Lauri Kaarta seitsemän MM-mitalia sotilaskiväärillä

Kalajoen urheiluhistorian ensimmäinen maailmanmestari on Lauri Kaarta, Käännänkylästä kotoisin ollut ampuja ja suojeluskuntaurheilija. Tammikuun 23. päivänä 1907 maanviljelijäperheeseen syntynyt Kaarta saavutti parhaat tuloksensa sotilaskiväärillä voittaen 1937 Helsingin maailmanmestaruuskilpailuissa kaksi joukkuekultaa. Urallaan seitsemän MM-mitalia tähdännyt Lauri Kaarta ylti henkilökohtaisissa lajeissa maailmanmestaruuskilpailujen hopealle ja pronssille.

Ammunnan valitseminen päälajiksi oli Lauri Kaarralle selvää jo nuorena. Hänen isänsä Heikki Kaarta sekä vanhemmat veljensä Martti ja Eino harrastivat lajia aktiivisesti ja rakensivat maailmansotien välisenä aikana tilalleen oman ampumaradankin. Kaarrat nousivat ensin suojeluskuntapiirinsä huipulle, sitten valtakunnalliseen parhaimmistoon, ja lopulta sekä Laurista että Martista tuli MM-mitalisteja.

Helsingin Malmilla 1937 järjestetyt MM-kilpailut olivat ammunnan ensimmäinen huomattava kansainvälinen tapahtuma Suomessa. Isäntämaan edustajat olivat edellisvuosien menestykseksensä ja tulostensa ansiosta jo ennakolta suosikkeja monissa lajeissa. Karsintojen perusteella Lauri ja Martti Kaarta valittiin Suomen kisajoukkueeseen. Martti kilpaili vain henkilökohtaisissa sotilaskiväärilajeissa, mutta Lauri Kaarta kuului myös siihen viiden miehen huippuryhmään, joka edusti maatamme tämän aseen joukkuekilpailuissa.

Sotilaskiväärin kolmiasentokilpailussa Lauri Kaarran tulos 526 sivusi syntyhetkellään maailmanennätystä, mutta kilpailun vanhetessa sen ylitti kaksi ampujaa ja lopullinen sijoitus oli kolmas. Kolmiasennon joukkuekilpailussa Suomen sotilaskivääriampujat yltivät hopealle vain kolmen pisteen päässä mestaruuden voittaneesta Sveitsistä.

Mainittujen pääkilpailujen ohella kaikissa kiväärilajeissa ratkaistiin 1937 MM-mitalit myös kolmessa asentokilpailussa, samoin niiden joukkuekilpailuissa. Suomen viisikko voitti makuu- ja pystyasentojen maailmanmestaruudet ja pronssia polvelta. Henkilökohtaisesti Lauri Kaarta tähtäsi polvelta neljänneksi, pystystä viidenneksi ja makuulta kymmenenneksi.

Malmilta palasi Käännänkylään kaksi MM-kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia saavuttanut ampuja. Lauri Kaarran viiden mitalin suurmenestys ei kuitenkaan nostattanut isoja otsikkoja edes Keski-Pohjanmaalla. Itse asiassa hänen maailmanmestaruuksiaan ei mainittu yhdessäkään Keski-Pohjanmaalla tai Pohjois-Suomessa 1937 ilmestyneessä lehdessä. MM-kisojen asentokilpailujen runsaslukuisuuden ja niiden saaman vähäisen tai kokonaan olemattoman huomion ja palstatilan takia Lauri Kaarran maailmanmestaruudetkin jäivät 1990-luvulle saakka melkein poikkeuksetta huomioimatta tilastoissa, julkaisuissa ja urheilukirjallisuudessa. Kaikki huomio keskittyi vain kolmiasentokilpailuihin.

Lauri Kaarran arvokkaat, hänen sukunsa hallussa säilyneet vuoden 1937 MM-kultamitalit ovat joka tapauksessa Keski-Pohjanmaan urheiluhistorian ensimmäiset maailmanmestaruudet.
Lauri Kaarran veli Martti palasi hänkin samoista MM-kilpailuista mitalistina. Hän ei kuulunut sotilaskiväärissä Suomen viralliseen edustusviisikkoon, mutta henkilökohtaisissa lajeissa huomioitiin myös muut mukana olleet ampujat. Martti Kaarta tähtäsi sotilaskiväärin polviasentokilpailussa maailmanennätyksen 182 pistettä, jonka kaksi sveitsiläistä myöhemmin ylitti. Kaikki muut pysyivät takana, ja Kaarran perheen MM-mitalikokoelma täydentyi Martin yllätyspronssilla. Hänen tuloksensa kilpailun puolivälissä oli peräti 96 pistettä, mutta toinen jakso jäi 86:een.

Lauri Kaarta nähtiin puolustamassa MM-mitalejaan Sveitsin Luzernin MM-ammunnoissa 1939. Kokonaismenestys ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Malmilla, mutta kahdella mitalilla Kaarran arvokisojen mitalikokoelma silläkin kertaa kasvoi. Maailmanmestaruus oli äärimmäisen lähellä sotilaskiväärin henkilökohtaisessa pystyasentokilpailussa, jossa Kaarran 333 pistettä nousi taulujen ensimmäisessä tarkastelussa kärkeen yhdessä häntä ennen ampuneen saksalaisen Brodin kanssa. Tulos oli samalla uusi maailmanennätys. Tarkistuslaskennassa saksalaisen kertymä kuitenkin parani pisteellä, ja suomalainen joutui tyytymään hopeaan. Mitaliväri oli sama myös sotilaskiväärin kolmiasennon joukkuekilpailussa, jossa Kaarta jälleen kuului Suomen edustusviisikkoon. Henkilökohtaisessa kolmiasentokilpailussa Kaarta sijoittui 12:nneksi.

Loistavasta MM-menestyksestään huolimatta Kaarta ei voittanut kertaakaan Suomen mestaruutta. Kotimainen kilpailu kiväärilajeissa oli 1930-luvulla erittäin kovaa ja tasaista. Maailmanmestaruuskilpailuissa Kaarta kuitenkin oli Suomen selvästi paras ja varmin sotilaskivääriampuja vuosina 1937–1939.

Koska sotilaskivääri ei ollut olympialaji, Lauri Kaarta olisi 1940-luvulla todennäköisesti keskittynyt aikaisempaa enemmän pienoiskivääriin. Runsaat kolme kuukautta MM-Luzernin jälkeen puhjennut talvisota katkaisi kuitenkin elämän kulun.
Lauri Kaarta kaatui talvisodan rauhantekoa edeltäneenä päivänä 11.3.1940 Viipurin Tervaniemellä sijainneen koulun kellarikerroksessa rakennuksen saatua kranaatin osuman. Kaarta taisteli tuolloin aivan puolustuksen etulinjassa vihollisen edettyä vähän aikaisemmin Viipurin itäisiin kaupunginosiin, joihin Tervaniemikin kuului.

Kaarran ampujaperheestä on julkaistu laaja katsaus teoksessa ”Kalajoen Suojeluskunta ja Lotta Svärd” (Lauri Järvinen, 1995).

Wanha Aapiskukko - juhlatila keskellä maaseudun rauhaa

Wanha Aapiskukko on entinen kyläkoulu, joka on vuosien saatossa remontoitu tunnelmalliseksi juhlatilaksi. Palveluihimme kuuluu pitopalvelu, jota voidaan hyödyntää tapahtumien sekä tilaisuuksien järjestämisen yhteydessä. Kesäisin tiloissamme toimii kesäkahvila ja pihapiirissä pääsymaksuton kotieläinpiha. Lisäksi meiltä löytyy matkaparkki ja tilaussauna. Wanha Aapiskukko sijaitsee Kalajoen Käännänkylässä noin 10 minuutin ajomatkan päässä Kalajoen keskustasta, Ylivieskasta Wanhaan Aapiskukkoon ajaa 20 minuutissa.

Levollinen ja kaunis maaseutumiljöö kutsuu kokoontumaan juhlien, kokouksien tai koulutuspäivien merkeissä. Heitä kiirelle hyvästit ja tule nauttimaan maaseudun rauhasta aitojen ja lähellä tuotettujen herkkujen äärellä.

Ota yhteyttä ›

https://www.wanhaaapiskukko.fi/

Täyttä elämää

https://hannele78.blogspot.com/2018/07/wanhan-aapiskukon-kesakahvila.html