SU 22.10.2023 Kalajoen kirkkojen historiaa

 

Kalajoen kirkkojen historia

Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.

Tyngän isäntä Niku Eerikinpoika Tynkä tappoi keihäällä Kalajoen kolmannen papin Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen Tyngän suvannossa hyljeverosta syntyneen riidan seurauksena. Maalauksen aiheesta on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.

Kalajoen toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty muistomerkki 11.9.1961.


Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kirkko rakennettiin

Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo. Nykyisin Kalajoen kolmannen hautausmaan päälle on rakennettu puisto, mikä on saanut v. 2022 nimen Kiviojan puisto.

Neljäs kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua häpeämässä.

Venäläiset kasakat hyökkäsivät Kalajoelle 14.12.1714 ja tappoivat Kalajoella ihmisiä ja veivät mennessään 264 alle 15-vuotiasta lasta. Alavieskasta kasakat vievät miehensä vierestä yöllä kauniin Marketta Pekantytär Aniaksen. Maalauksen Isosta Vihasta Kalajoella on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.

Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdolla suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoittuneet ja pienen eteisen itäisin pilari sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet ja moneen kertaan paikkatutki Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas. Kun seurakunnassa oli 40-50 pariskuntaa ilman penkkisijoja ja vanhan kirkon korjaus olisi tullut suhteettoman kalliiksi, sai uuden kirkon rakentamispäätös yleisen hyväksymisen.

Rakennusaineiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Tiilet oli tuotava Kokkolasta saakka, sillä pitäjässä ei ollut tiilitehdasta tai lähitienoon merenpohjan saven luultiin olevan niin suolapitoinen, ettei sitä voitu polttaa. Kalkkikivi oli tuotava peräti Tukoholamasta saakka. Kaikeksi onnettomuudeksi suuret metsäpalot olivat viimeksi kuluneina kuivina kesinä tuhonneet paljon metsiä, mutta takamailta puita kuitenkin vielä voitiin saada. Kun rakennustöiden alkamisen tiellä oli monia esteitä, päätettiin ensimmäisenä vuonna keskittyä tarvikkeiden hankkimiseen, seuraavana vuonna laskettaisiin perustua ja vasta kolmantena uusi rakennus tehtäisiin vanhan länsipuolelle oslaksi entiseen kirkkotarhaan, sillä näin menetellen voisi vanha kirkko seistä purkamatta, kunnes uuden seiniä ryhdyttäisiin tekemään.

Kirkonrakentajista puhuttaessa on jo huomautettu, että maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajen vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustustan mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korka kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.

Kalajoen kirkko poltettiin ruotsalaisen sotapäällikkö Olof von Schwerinin käskystä. Maalaus taiteilija Rositsa Tancheva.

Suomen sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v. Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.

Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu Anton v. Arppen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.

Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli

Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.

Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.

Onnettomuus kirkon rakentamisessa

Kirkkoa rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla. Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin, joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi korvauksia vaille.

Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.

Kalajoen seitsemännen kirkon palo

Olimme Pehko-Eemin kanssa sonnustautuneet kirkkoon oikein kalossit jaloissa. Siihen aikaan oli muoti, että nuorilla miehillä piti olla kalossit komeuden vuoksi. Jouduimme lehtereillä lähelle urkuja, kun halusimme kuunnella, kuinka komeaa oli, kun koneella veisattiin. Saarnasta emme niinkään välittäneet. Katselimme vai kattoa ja ihmettelimme, miksi urkujen vierestä välikatosta hilseilee maali irti niin kuin sataisi lunta hiljalleen. Kivioja saarnasi pöntöstä niin kuin ennenkin. Mistä hän puhui, sitä emme seuranneet, mutta sitten havahduimme, kun Kivioja kesken saarnan kuulutti, että kirkkoväki olisi hvä ja poistuisi kirkosta sievästi, sillä kirkon tornissa on tuli irti.

Tuli haudan hiljaisuus, niin kuin kirkkoväki ei olisi heti käsittänyt, mistä on kysymys. Mutta hetken perästä tuli säpinä alhaalla, kun kaikki olisivat halunneet ensiksi päästä ulos. Minä ja Eemi emme hätäilleet, vaan katselimme kuinka lukkari Metsola rupesi kokoilemaan nuottikirjoja. Vähän ajan kuluttua tuli suntio suuren avaimen kanssa kovaa vauhtia ja painui urkujen takana olevassa ovesta torniin johtavia portaita kohti, minä ja Eemin perässä. Me odotimme portaiden juuressa, kunnes suntio sai lukon auki, Sitten suntio nosti luukkua vähän raolleen, mutta nosti luukun heti paikoilleen ja sanoi. ” Ei herrajumala!” Mitä hän näki se jäi meille arvoitukseksi.

Samantien hän palasi takaisin sakastiin. Me päätimme, että pelastetaan urut ja jostain löysimme vanhan ämpärin, johon rupesimme nostamaan urkupillejä. Pian saimme ämpärin täyteen, eivätkä pillit näyttäneet vähenevän ollenkaan. Sanoin, että taitaa olla turhaa näitä nykiä, mennään pelastamaan tauluja ja maalauksia.

Sillä aikaa kun me touhusimme urkujen kimpussa, kirkkoon oli tullut pelastus- ja sammutusväkeä, joka hääräsi taulujen pelastamisessa. Liityimme siihen porukkaan. Joku oli tuonut lyhykäiset tikapuut, joilla pääsi juuri akkunan laudoille, ja siitä oli hyvä väännellä lasimaalauksia irti. Rutina kuului, mutta eivät ne maalaukset särkyneet, kun ne oli koottu pienistä palasista. Ylimmäiset lasit olivat niin korkealla, ettei tikkailta ylettynyt irrottamaan, mutta minut komennettiin tikkaitten nokkaan. Kaksi pitkää miestä otti rikkaat olkapäilleen. Jopa rupes yltämään. Niin saatiin kaikki lasimaalaukset turvaan.

Sitten lähdettiin ulos katsomaan mitä siellä oli tehtävä. Sinne oli tuotu joku kylän paloruisku. Ne olivat hartiavoimin paineltavia kyläruiskuja. Ja lisäksi Santaholman tarharuisku, joka oli vähän pienempi. Sakastinpuolipäähän oli tuotu Kalajoen pisimmät tikkaat, jotka yltivät juuri räystään alle. Minut kehotettiin viemään letkua katolle. Siinä kysyttiin rohkeutta, kun piti räystään alta kömpiä katolle, eikä ollut mitään muuta kuin peilin syrjä, mistä sai vähän kiinni. Päästin suurella vaivalla katolle ja pukkasin letkun suuttimella ikkunan rikki, josta aloitin ruiskuttaa vettä välikatolle. Mutta siellä oli niin kova paine jo kuumuudesta, että kaikki vesi tuli takaisin minun silmille, Sain katolle kirveen ja köyden. Hakkasin kirveellä reiän kattoon, johon sidoin köyden, että pääsin vähän turvallisemmin alas. Maassa huomasin, että toinen kalossini oli jäänyt sinne katolle. Päätin, että sitä en lähden hakemaan, vaikka en saisi kalosseja koskaan, enkä niitä ole sen jälkeen saanutkaan.

Kun sammutustyöstä oli jo luovuttu, päätin luoda viime silmäyksen kirkon sisälle. Sitä näkyä ei voi heti unohtaa, Kiipesin portaita ylös, mutta tien oli tukkinut suuri arkistokaappia, jota oli yritetty saada ulos. Se oli liian suuri, eikä se mahtunutkaan portaista. Kiipesin kaapin ylitse lehterin ovelle, jossa seisoin jonkin aikaa ja katselin, kuinka kaikki penkit oliva yhtenä tulimerenä. Tuli väkisinkin mieleen, että tuollaistako helvetissä on! Lapsesta asti oli päntätty päähän että helvetissä on kaikki kuin tulisessä pätsissä.

Pauli Manninen kirjoitus Kalajoki-lehdessä 1979

Kirkon rakentajia

Taiteilija Olga  Markova-Orellin maalaus Kalajoen kirkosta

Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Raution kirkosta

Raution kirkon historiaa

Rautioon alettiin puuhata omaa seurakuntaa 1790-luvulla. Oma kirkko ja hautausmaa saatiin vuonna 1800. Puinen ristikirkko ja ylöspäin kolmijaksoinen tapuli ovat kuuluisan kalajokisen kirkonrakentajan Simon Matinpoika Jylkän eli Silvénin viimeiset kirkkorakennukset. Simon Jylkkä-Silven kuoli 1798 joten hän ei ollut mukana kirkon rakentamisen loppuvaiheissa. Kirkkoa korjattiin 1880-luvulla, jolloin sitä korotettiin lähes metrillä ja siihen tehtiin torni.

Alttaritauluja Raution kirkossa on kolme. Vuodelta 1804 on Johannes Kemppen ”Ristiinnaulittu”. Sen rinnalle kaivattiin isompaa alttaritaulua. Aluksi sellaisena palveli Oskar Lindbergin ”Ehtoollinen” (1933), joka alun perin sijoitettiin edellisen alle, koska se ei ollut kuitenkaan Ristiinnaulittu-taulua suurempi. Vuodelta 1939 on kookkain, ”Hyvä Paimen”, jonka Aina Håkansson maalasi amerikkalaisen esikuvan mukaan. Siinä Paimen kurottautuu rotkon reunalla henkensä uhallakin pelastamaan pelokasta lammastaan. Vuodesta 1988 kaikki kolme taulua ovat olleet alttariseinällä. Alttariseinämän kaikki taulut kertovat Jeesuksesta ja puhuttelevat siten kristinuskon keskeisellä sanomalla.

Kirkko edustaa rautiolaisille jotakin pysyvää. Muuttumattomaksi ymmärretään sen lohduttava ja rohkaiseva sana. Kirkon peruskorjaus ja maalaus tehtiin vastikään vuonna 2000. Hans Heinrichin 1975 rakentamat urut ovat kahdeksanäänikertaiset. Raution kirkko on kodikas, rauhaisa ja viihtyisä. Raution kirkossa on 370 istumapaikkaa.

Tapulin kello kutsuu Raamatun sanoin kansaa kirkkoon: ”Veisatkat Herralle, soittakat Herralle, puhukat kaikista hänen ihmeellisistä töistänsä” (I Aik 16:9). Teksti on kellon kyljessä. Kylästä pitäjäksi muotouduttuaan Rautio sai kappeliseurakunnan oikeudet vuonna 1826. Seurakunta itsenäistyi Kalajoen emäseurakunnasta 1921. Vuonna 1973 Rautio liitettiin Kalajoen kuntaan, minkä jälkeen seurakunnat muodostivat täydellisessä yhteistaloudessa toimivan seurakuntayhtymän.

Kirkkoherrat
Vuodesta 1921 Raution kirkkoherroina ovat toimineet

Mauri Kokko 1921-26
Aarne Alikoski 1927-28
Vilho Vihma 1936-46
Jaakko Kurkela 1946-1951
Antero Juntumaa 1952-55
Martti Peltonen 1955-71
Paavo Paananen 1972-75
Veli Taanila 1975-79
Kaarlo Hirvilammi 1980-84
Jorma Manninen 1985-2000
Jari Savinainen 2001-2002

Rautiolaiset halusivat pysyä itsenäisenä seurakuntana

Oulun tuomiokapituli teki syyskuussa 2002 esityksen Kalajoen ja Raution seurakuntien yhdistämisestä. Tuomikapituli kysyi asiassa selvitysmieheksi kirkkoherra Markku Korpelaa. Asiaa hoiti tuomikapitulin lakimiesasessori Osmo Rahja. Rautiossa kerättiin adressi yhdistämistä vastaan. Adressin kirjoitti lähes 1400 henkilöä. Käytännössä kaikki rautiolaiset.

Rautiolaiset vetosivat myös piispan antamaan lupaukseen pari vuotta aikaisemmin, että seurakuntia ei yhdistetä. Yhteinen kirkkovaltuusto päätti äänestyspäätöksellä 15-4 esittää kirkkohallitukselle selvitysmies Markku Korpelan yhdistyssuunnitelman hyväksymistä. Kirkkovaltuustossa vastaan äänestivät rautiolaiset Alpo Murtoniemi, Kalevi Vasalampi, Sari Hihnala ja Marja-Liisa Kaakko. Selvitysmiehen selvityksen mukaan hallinto kevenee, päällekkäisiä toimintoja voidaan purkaa, työvoiman käyttö selkiintyy. Samalla voidaan varautua talouden heikkenemiseen. Rautiolaiset vastustivat Korpelan selvitystyötä, koska katsoivat sen perustuvan tilaajamalliin. Alpo Murtoniemi oli mukana selvitysmiehen avuksi asetetussa selvitystyöryhmässä, joka ei saanut ottaa kantaa itse yhdistymiseen. Lisäksi hän oli pienemmässä toimikunnassa, joka esitti Korpelalle, miten nykyistä toimintamallia voisi kehittää. Selvitysmiehen raporttiin näitä ei liitetty.

Kirkkohallitus yhdisti

Kirkkohallitus teki yksimielisen päätöksen Oulun tuomiokapitulin aloitteen mukaan yhdistää Kalajoen ja Raution seurakunnat. Rautiolaiset eivät tyytyneet tähän päätökseen vaan valittivat päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen. He esittivät päätökselle toimenpidekieltoa ja kumoamista. Kuitenkin yhdistymispäätöksen seurauksena Raution kirkkoherran ja kanttorin virat lakkautettiin ja Kalajoen seurakuntaan perustettiin kanttorin virka, johon Raution kanttori siirtyy. Raution seurakuntayhtymän omaisuus siirtyy Kalajoen seurakunnalle. Valitukset eivät auttaneet.

Himangan kirkko

Himanka perustettiin Lohtajan saarnahuonekunnaksi 1700-luvulla. Sitä ennen himankalaiset joutuivat kulkemaan kirkkoon vuoteen 1467 asti Pietarsaareen ja sitten Kokkolaan. 1500-luvulta lähtien he taivalsivat kirkkoon Lohtajalle. Omaa saarnahuonetta kuitenkin kaivattiin, ja vuonna 1786 yhteensä 17 himankalaista lähetti kuningas Kustaa III:lle anomuskirjeen asiasta. Kirjeessä perusteltiin saarnahuoneen tarvetta seikkaperäisillä kertomuksilla pitkistä ja vaivalloisista kulkuyhteyksistä Pohjanpään kylistä Lohtajalle. Himankalaiset kuvailivat kirjeessään syksyn kurakelejä, pimeyttä, vanhusten vaikeuksia matkanteossa, hevosten väsymistä ja kirkkoon kulkijoiden pakkomuonitusta, jota vaaditaan köyhiltäkin talonpojilta. Kirjeessä myös muistutettiin, ettei kelirikkoaikana saatu pappia sairaiden luo. Aluksi himankalaisten anomus evättiin tuomikapitulin johdolla, mutta 11.1.1787 Kustaa III antoi myöntävän päätöksen. Enää ei puhuttu saarnahuoneesta vaan kirkosta, jonka rakentamispuuhiin himankalaiset vuonna 1791 ryhtyivätkin.

Seurakunnan ensimmäiseksi saarnaajaksi valittiin Jacob Stenman vuonna 1803. Ensimmäinen pitempiaikainen saarnaaja oli Abraham Perander, joka hoiti Himangalla virkaansa vuosina 1826-1850. Kappeliseurakunnan aseman Himanka sai vuonna 1851. Seurakunnalle haluttiin saada pysyvä ja pätevä sielunhoitaja, mutta hanketta vaikeutti kuitenkin palkkaus, sillä vuonna 1856 kirkkoherran palkka oli 3630 ruplaa siinä missä Himangan kappalaiselle maksettiin 267 ruplaa. Seurakunna oli siis itsenäistyttävä.

Ensimmäisen kerran itsenäistymisen puolesta alettiin vääntää känttä maaliskuussa 1872, kun valittiin kyläkunnittain 11 miestä valmistelemaan eroanomusta Lohtajasta. Kaksi vuotta myöhemmin senaatti kuitenkin tyrmäsi anomuksen. Maaliskuussa 1898 senaatti lopulta myöntyi seurakunnan itsenäistymiseen, mutta vasta sitten, kun Lohtajan kirkkoherra vaihtuisi. Lohtajan silloisen kirkkoherran muutettua Nivalaan sai Himangan seurakunta itsenäisyyden vappuna 1906. Vuoden 2010 alussa Himangan seurakunta itsenäisenä seurakuntana lakkasi ja muuttui Kalajoen kappeliseurakunnaksi, kun Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin

Vanhan hautausmaan ympäröimä Himangan kirkko on seurakunnan ensimmäinen. Se on muodoltaan tasavartinen, sisäviisteinen ristikirkko, joka ristikeskuksesta kohoaa kahdeksankulmainen torninalusrakenne. Alun perin kirkon rakentamista viivästytti kiista sen paikasta. Kirkkoa suunniteltiin Rautilan kylälle noin kuusi kilometriä nykyistä paikkaa pohjoisemmaksi, mutta lopulta se päädyttiin kuitenkin rakentamaan Raumankarin markkinapaikan lähelle, johon muodostui sittemmin Himangan kirkonkylä. Perustuksia päästiin laskemaan 1791, ja kirkko valmistui ja se vihittiin vuonna 1794. Arkkitehtinä toimi pietarsaarelainen kirkonrakentaja ja rakennusmestari Jacob Rijif ja käytännön rakennustöitä johti hänen veljensä Carl. Turun akatemia professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthan sanoi aikanaan Himangan kirkkoa kauneimmaksi koskaan näkemäkseen puukirkoksi.

Kirkon vieressä seisova kaksinivelinen kellotapuli valmistui vuonna 1823 keskipohjalaisen kirkonrakentaja Niilo Koskelan eli Pyörteen johdolla. Tapulissa oli kaksi kelloa. Kelloista isompi ln valettu Tukholmassa vuona 1794 ja pienempi helsinkiläisen Osberg & Baden valimolla vuonna 1860.

Himangan kirkkoa on remontoitu 1840-luvulla Samalla vuosikymmenellä saatiin kirkkoon alttaritaulu Jeesus ristillä, jonka maalasi taiteilija Johan Gustav Hedman vuonna 1845. Nykyasunsa kirkkos sai vuoden 1897 remontissa, jolloin rasksta tornia pidennettiin ja ikkuiden yläosan muotoa muutettiin. Vuonna 2010 Himangan kirkkoa kunnostettiin monelta osin: esimerkiksi äänentoisto ja sähöt uusittiin, sakastiin rakennettiin pieni vessa ja pesutilat, ja kirkkosalin valaistus nykyaikaistettiin. Myös vanhat kattokruunut kunnostettiin ja puhdistettiin. Remontin aikana tehtiin kiintoisia löytöjä, erilaisia asiapapereita ja viestilappuja sekä nyöritetty huopakenkä. Päivitysten mukaan ainakin osa tavaroista on peräsin 1890-luvun puolivälistä.

Lehterit sijaitsevat kirkon peräosassa. Sinne sijoitettiin urut, jotka Himangalle saatiin 1924. Nykyiset ovat 16-äänikertaiset, jotka ovat vuodelta 1981. Urkuparvella on myös kuoron paikka.

Hautausmaa sijaitsee n. 300-400 m kirkosta vanhan Kokkolantien varrella. Vanhastaan oli hautausmaa kirkkotarhassa, mutta 1890 se siirrettiin nykyiselle paikalleen. Sankarihaudat on kirkon pihassa. Siellä on 103 kiveä muistuttamassa, että sodan vuosina 1939-1944 kaatui rintamalla yli 100 himankalaista nuorta miestä. Se on ollut raskas uhri.

Seurakuntatalo sijaitsee aivan kirkon läheisyydessä. Sen on suunnitellut himankalaissyntyinen arkkitehti Risto Tilus. Se valmistui syksyllä 1969, ja 1980-luvulla sitä laajennettiin. Siinä on seurakuntasali, kahvio ja kerhohuone. Myös kanttorin virka-asunto on seurakuntatalon yhteydessä.

Ruonaojan kesäkodin vanha maja valmistui vuonna 1964. Kesäkodilla pidetään lasten ja nuorten kesäleirejä, vanhustenleirejä, sinne tehdään retkiä. Siellä pidetään kaksi viikkoa kestäviä rippukoululeirejä. Ruonalla on hyvä hiekkapohjainen uimaranta. Ruonaojan kesäkodin uusi maja on Kannuksen seurakunnan rakentama ja omistama. Se on kuitenkin ollut Himangan seurakunnan käytössä silloin, kun sillä on omat leirit. Vastavuoroisesti myös Kannuksen seurakunta saa käyttää Himangan omistamia tiloja omien leiriensä aikana.

Lähdeaineisto: Teuvo Tuorila: Saarnahuone vaihtui kirkoksi, Himangan seurakunnan  historia

Teuvo Tuorila: Seurakunta itsenäistyi 1906 Himangan seurakunnan historia

Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt

Yle Keski-Pohjanmaa Kirkkoremontti etenee Himangalla 24.8.2010

Teuvo Tuorilan kirjoitus Himanka-lehdessä nro 21 1994.

Matti Orellin muotokuvan sekä Kallan kirkon ja pappilan on maalannut taiteilija Markku Hakola.

Kallan kirkon pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

 

Kallan kirkko

Kalastajayhdyskunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1680. Se oli puurakenteinen, matala rakennus, jossa oli viisi ikkunaa. Vesikatto ole tehty laudoista, välikattoa ei ollut. Lattiana oli karkea kallio. Saarnastuolia ei ollut. Vajaassa sadassa vuodessa tämä herranhuone rappeutui huonokuntoiseksi. Alettiin puhua uuden kirkon tarpeellisuudesta. Piirustukset laati kirkonrakentaja Simon Jylkkä. Katto suunniteltiin jyrkkälappeiseksi, joten kirkko muodostui melko korkeaksi. Kirkon rakentamiseen saatiin maaherran vahvistus 1779 ja kirkko valmistui kesällä 1980. Kirkosta tuli mm. tärkeä maamerkki. Se näkyy kauas merelle. Kirkkorakennus toimi myös Kallan ”kaupungintalona”, jonka suojissa saatettiin pitää tärkeitä kokouksia. Kallan papin palkka maksettiin tuoreina kaloina.

Ensimmäinen virallinen saarnaaja oli vuonna 1926 kokkolalaisen kauppiaan poika Mathias Pazelius. Häntä seurasi Georg Meurling, joka siirtyi Poriin 1732. Hänen jälkeensä tuli Johan Forsman. Hyvin pitkäaikainen saarnaaja oli Erik Juvelius 1749-1776. Sen jälkeen saarnaajat vaihtuivat tiheään. Uuden kirkon rakentamista lähti toteuttamaan silloinen saarnaaja ja haminavouti Johan Kreander.
Papin pieni tupa on ollut Kallassa ainakin vuodesta 1726 lähtien.

Taiteilija Markku Hakola maalaa Kalajoen kirkon ja Himangan kirkon Erkki Aho taidenäyttelyyn. Maalaukset ovat valmiina kevään 2024 kuluessa.