sunnuntai 29. lokakuuta 2023

MA 30.10.2023 Typpön kylän historiaa

Typpöstä on matkaa Kalajoelle 20 km ja Rautioon 6 km. Lähin kaupunki on Ylivieska, jonne on matkaa 30 km.

Typpön kartta-linkki

Typpön koulun historiaa
















Typpön koulu aloitti toiminta syksyllä 1924 entisessä Saaren talossa, jonka kunta oli ostanut ja kunnostanut koulutaloksi. Tässä talossa koulu toimi yli neljännesvuosisada ajan vuoteen 1950.















Typpöön saatiin uusi koulutalo syksyksi 1950 ja koulua siinä pidettiin vuoteen 1979, jolloin Typpön koulupiiri lakkautettiin.


Jako ala- ja yläkansakouluihin poistui 1950-luvulla, kun oli päädytty kuusiluokkaiseen kansakouluun. Niin sanottu jatko-opetus muuttui 1958 vähintään 200-tuntiseksi kansalaiskouluksi ja se toimi Raution kirkonkylän koulun yhteydessä. Vuodesta 1963 kansalaiskoulu toimi 1-vuotisena ja sitten 2-vuotisena syksystä 1967. Vuonna 1968 annettiin laki kulujärjestelmän perusteista ja vuodesta 1973 alkaen kansakoulu, kansalaiskoulu ja keskikoulu ovat yhdessä muodostaneet peruskoulun, jonka ala-asteet toimivat Rautiossa kirkolla, Pöllässä ja Kärkisissä.


Typpön koulun oppilaita

Lähdeaineisto Aarre Aunola Rautio


Leonard Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja



Muotokuvapiirroksen Leonard Typpöstä on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen


image












Rautiolainen Leonard Typpö valittiin kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”. Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä, Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se, ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli ”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.

Typön ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut erään toisien edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden potilaiden joukossa.

Leonard Typön maallinen matka päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna 1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai aivokuumeen johdosta.

Lestadiolaisen herätysliikkeen maallikkosaarnaajana ja virsirunoilijana sekä kansanedustajana jälkimaailman tietoisuuteen jäänyt Leonard Typpö oli syntynyt 29. tammikuuta 1868 torpparin, sittemmin talon isännän Kaarle Heikinpoika Alatypön ja tämän ensimmäisen vaimoin Loviisa Juhontytär Mäkelän kuudesta lapsesta vanhimpana.

Leonard Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin 18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen syntyi kolmas tyttö. Rautioon perhe palasi 1895 ja seuraavana vuonna Frederika äiti kuoli kolmisen viikkoa perheen neljän lapsen syntymän jälkeen.

Leonard Typpö vihittiin toiseen avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja Anna syntyi viisi lasta, joista kaksi kuoli vain muutaman viikon ikäisinä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna 1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana. Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia hahmoja.

Lähde
Aarre Aunola: Rautio-kirja
Matti Isomaa: Kalajokilaakson kotiseutulukemisto


Leonard Typpö oli keskipohjalainen maanviljelijä ja erityisesti lestadiolainen maallikkosaarnaaja, joka tunnettuna saarnamiehenä ja vanhoillislestadiolaisena vaikuttajana houkuteltiin mukaan politiikkaan. Vaikka Typpö oli enemmänkin hengellinen vaikuttaja, nousi hän silti eduskuntauransa aikana keskeiseksi, pohjoissuomalaiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi erityisesti heränneiden parissa.

Talollisen perheeseen Rautiossa 1868 syntynyt Leonard Typön (ent. Alatyppö) sanotaan olleen monitoiminen ja lahjakas mies. Toimeentulon perheelleen Typpö hankki maanviljelyksellä, vaikkakin suurimman osan hänen ajastaan veikin lestadiolainen saarnatoiminta. Typpö oli ahkera saarnamies ja kulki pitkin Pohjanmaata ja aina Yhdysvaltoja myöten saarnamatkoillaan. Leonard Typpö kuului vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) perustettiin 1906. Järjestön tavoitteena ja tarkoituksena oli herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa. Saarnatoimintansa ohella Typpö osallistui kirkon hallinnolliseen toimintaan kirkolliskokousedustajana. Konkreettisen uskonnollisen toimintansa ohella Typpö käytti luovuuttaan tuotteliaana virsirunoilijana sekä kirjoittamalla usein uskonnollisiin julkaisuihin.

Poliittisista puolueista Typölle läheisin oli Suomalainen puolue, jonka listoilta hänet useasti valittiin eduskuntaan. Suomalaisen puolueen ohjelma ja ideologia ovat hyvin yhteneväiset SRK:n tavoitteiden kanssa – kansanraittius, kristillissiveelliset elämäntavat ja isänmaallinen mieli. Ei siis ollut ihme, että Typpö, kuten monet muutkin lestadiolaiset maallikkojohtajat esim. (→) Juuso Runtti ja (→) Sakari Ainali, löysivät poliittisen kotinsa Suomalaisen puolueen parista. Ensimmäisen kerran Typpö asteli eduskunnan istuntoon 1911. Hänen kansanedustajauransa jatkui pienin tauoin aina vuoteen 1921 asti. Suomalaisessa puolueessa oli jo ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähtien panostettu uskontokysymyksiin ja puolue olikin toistuvasti vaaleissa asettanut useita pappisehdokkaita. Herätysliikkeen kannattajien piirissä maallikkosaarnaajilla ja -johtajilla oli kuitenkin keskeisempi ja huomattavasti suurempi vaikutus kuin lestadiolaispapeilla. Tästä syystä puolueet pyrkivätkin asettamaan Pohjois-Suomessa ehdokkaaksi hyvin tunnettuja lestadiolaismaallikoita. Suomalainen puolue saavutti ja säilytti asemansa herännäisäänestäjien ykköspuolueena koko toisen venäläistämiskauden ajan eli ensimmäisistä eduskuntavaaleista aina itsenäistymiseen. Tämän jälkeen erityisesti Maalaisliitto nousi haastamaan Suomalaisen puolueen aseman Pohjois-Suomen heränneiden edustajana.

Leonard Typpö ei ollut lähtökohtaisesti järin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, vaan ajautui mukaan politiikkaan lähinnä muiden vetämänä. Suomalainen puolue tarvitsi uuden ääniharavan Oulun eteläiseen vaalipiiriin vuoden 1910 eduskuntavaaleihin. Puolue oli menettänyt vaalipiirissä edustajan paikan Maalaisliitolle edellisissä vaaleissa. Ehdokasasettelussa esille nousi rautiolainen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja Leonard Typpö. Paikkakunnan vanhasuomalaisten ja vanhoillislestadiolaisten johtomies Otto Petäjistö sai houkuteltua saarnaajana hyvin tunnetun Typön asettumaan ehdolle. Kaikkien vanhoillislestadiolaisten siunausta Typön ehdokkuus ei kuitenkaan saanut. Ensimmäisissä vaaleissaan Typpö ei kuitenkaan vielä päässyt läpi.

Kuten muiden herännäispoliitikkojen tapauksissa myös Typön ollessa kyseessä, näytteli hänen uskonnollinen taustansa alusta alkaen suurta roolia hänen poliittisella urallaan Asettuessaan ehdolle Typpö oli jo vanhoillislestadiolaisuuden huomattavimpia johtomiehiä sekä tuotteliaan kirjallisen että saarnatoimintansa vuoksi. Hän oli tunnettu vuosikokous saarnaaja ja liikkui puhujamatkoillaan laajasti Kalajokilaaksossa, Oulun ja Raahen seuduilla sekä Tornionjokilaaksossa. Eräs kannattaja totesikin Typölle ennen vuoden 1911 vaaleja, että hänet oli asetettu ehdolle kaikkien uskovaisten kuin myös Suomalaisen puolueen puolesta. Hetken politiikassa toimittuaan myös Typpö itse totesi Kaiku-lehdessä 1916, että Suomalainen puolue oli vakavin ja tarmokkain uskonnon kannattaja. Typpö omaksui nopesti Suomalaisen puolueen ohjelman ja poliitikon roolin omakseen. Hän oli idealisti, joka kannatti erityisesti kokonaisuuden etua luokkaetuja vastaan. Vastapainona karsastamilleen luokkaeduille Typpö näki Suomalaisen puolueen, joka syyllistymättä minkään yhteiskuntaryhmän erityisintressien ajajaksi toimi kansankokonaisuuden parhaaksi. Vaikka talonpoika olikin, näki Typpö myös Maalaisliiton kuuluvaksi luokkapuolueiden piiriin. Luokkataistelunvastaisuus ja ajatus kansankokonaisuudesta vetosi ainakin osaan Pohjois-Suomen lestadiolaisväestöstä.

Vuoden 1916 eduskuntavaali kampanjassaan Typpö käytti jumalanpilkkapykälien käsittelyä esimerkkinä mm. sosialidemokraattien ja Ruotsalaisen kansanpuolueen epäluotettavuudesta uskontopolitiikassa. Suomalaisen puolueen toiminta oli hänen mukaansa pelastanut rikoslain jumalanpilkkapykälät. Suomalaista puoluetta markkinoitiin ”jumalankielteisyyden” vastaisena voimana, joka edusti turvallista esivaltaan. Vaikka Typpö olikin läpeensä hengenmies, oli hän myös varsin maltillinen ja suvaitsevainen. Hän kannatti muun muassa valinnaista siviiliavioliittoa, mutta ei sen sijaan voinut hyväksyä rajatonta uskonnonvapautta. Typpö oli perinteisen kristillisen valtion kannattaja ja uskoi, että vapaudesta seurasi pakanuutta. Hän edusti johdonmukaisesti omaksumaansa patriarkaalis-konservatiivista yhteiskuntakäsitystä ja tähän käsitykseen liittyi olennaisesti ajatus kristillisestä valtiosta.

Vuoden 1916 jälleen eduskuntaan valittu Typpö seurasi aitiopaikalta vuoden 1917 ja 1918 tapahtumia. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja poliittiset kannanottonsa osaltaan muokkasivat pohjois-suomalaisten uskovien kuvaa tilanteesta. Typpö ei ollut innokas puheenvuorojen käyttäjä eduskunnassa, mutta välitti muutoin tuntojaan kannattajilleen. Typpö koki vuoden 1917 tapahtumat erittäin raskaina ja valitti huolta ja pelkoaan vaimolleen kirjeissään. Kesällä hän koki eduskunnan suorastaan vankilamaisena. Keskusteltaessa jumalanpilkkapykälistä Typpö totesi todellisten kristinuskon tunnustajien kokoneen historian eri vaiheissa häväistystä ja vainoa. Hän katsoi, että pilkalla ei ollut mitään arvoa, sillä kansan enemmistö kuitenkin kunnioitti Jumalan sanaa. Typpö uskoi, että syksyn 1917 eduskuntavaalit toisivat jälleen porvarienemmistön ja Suomalaiselle puolueelle lisää paikkoja. Kaiku-lehteen syksyllä 1917 kirjoittamassa artikkelissaan hän piti vasemmistoenemmistöisen hajotetun eduskunnan toimintaa häpeällisenä. Maa oli ajettu tukalaan asemaan siksi, että yhteiskuntapolitiikassa oli otettu huomioon vain yhden kansanluokan edut. Typpö oli huolissaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta ja kristinuskon asemasta. Sosialidemokraattien vallan jatkumisen Typpö näki johtavan pahempaan orjuuteen kuin keisarivallan konsanaan. Syksyn 1917 eduskuntavaalit palauttivat porvarienemmistön, joka päätyi julistamaan maan itsenäiseksi vuoden lopussa.

Itsenäistymistä seurasi koko kansaa ankarasti koetellut kansalaissota. Typön, kuten muidenkin lestadiolaispoliitikkojen, ensimmäiset tulkinnat puhjenneesta sodasta olivat etupäässä uskonnollisia. Typpö katsoi Jumalan vitsan alkaneen kurittaa kansaa, jolla oli edessään suuret kärsimykset. Suomalaisia kutsuttiin nyt kääntymykseen. Myös Typpö jäi useiden muiden kansanedustajien kanssa loukkuun pääkaupunkiin sodan alettua. Aikaansa punaisen Suomen pääkaupungissa hän vertasi elämään jalopeurain luolassa. Typön lehtikirjoitukset punaisesta Helsingistä olivat omiaan lisäämään sosialidemokraatteja kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä Pohjois-Suomen vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Kansalaissotaa seuranneessa valtiomuototaistelussa Typpö asettui Suomalaisen puolueen linjan mukaisesti monarkian kannalle. Hän perusteli valintaan myös uskonnollisilla syillä. Eduskuntapuheenvuorossaan elokuussa 1918 Typpö katsoi, että oli Jumalan johdatusta, että kansa sai itse valita valtiomuotonsa. Valtiomuodon tuli taata maan itsenäisyys ja palauttaa vahva laillinen järjestys. Rikkonainen ja puolueisiin jakautunut kansa tarvitsi kokoavan johtajan. Typön perusteluissa yhdistyivät vanhasuomalainen ajatus kansankokonaisuudesta, patriarkaalinen ihanne Herran pelossa vaeltavasta kansasta sekä lain ja järjestyksen korostus. Monarkian joutuessa kovaan vastatuuleen, totesi Typpö myös lujaan hallitusvaltaan rakentuvan tasavaltaisen valtiomuodon olevan hyväksyttävissä.

Leonard Typpö kuoli muutama päivä ennen vaaleja 1922 vasta 54-vuotiaana. Hänen tilalleen ei ehditty enää asettaa uutta ehdokasta. Typpö oli ollut vaalipiirissään Kokoomuspuolueen pääehdokas, joten hänen seuraajastaan käytiin kovaa keskustelua. Typön seuraajaksi ja hänen vanhoillislestadiolaisilta saatujen ääntensä perijäksi suositeltiin tuomiorovasti Mannermaata, joka valittiinkin eduskuntaan.

Typpö (e. Alatyppö), Leonard S 29.01.1868 Rautio K 27.06.1922 Rautio V talollinen Kaarle Alatyppö, Lovisa Alatyppö P1 Fredrika Sipilä 1886 – 1896 P2 Anna Lyydia Sorvari 1902 -

URA. maanviljelijä Rautiossa , oleskeli USA:ssa 1889-1895, lestadiolainen maallikkosaarnaaja, Suomalaisen puolueen kansanedustaja Oulun läänin eteläinen vaalipiiri 01.02.1911 – 08.12.1918, Kokoomuksen kansanedustaja 09.12.1918 - 04.09.1922

Lakivaliokunta, Suuri valiokunta

Kirkolliskokous

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Talonen Jouko, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929, 1988; Eilo Olavi, Leonard Typpö, teoksessa Keskipohjalaisia elämäkertoja, Kokkola 1995; Eduskunnan kirjasto, edustajamatrikkeli http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm ,

luettu 30.10.2011.

Jenni Karimäki

Leonard Typön 346 laulua sisältävä Siionin kansan Matka-Laulut Elämän tiellä (1902–1916) tai lyhyesti Siionin Matka-Laulut ja Gustaf Skinnarin Jumalan lasten Rukous-, Ylistys- ja Kiitos-Wirsiä matkustaissamme elämän tietä läpi wihollisen maan Paratiisiin olivat suurimpia vanhoillislestadiolaisten käyttämiä kokoelmia ennen O. H. Jussilan kokoelmaa. Vuonna 1916 Oskari Heikki Jussila julkaisi Siionin laulut ja wirret, johon hän oli kerännyt 329 laulua. Hän toimitti laulukirjaa parisenkymmentä vuotta, poistaen ja lisäillen lauluja. Vuonna 1939 hän lopetti laulukirjan julkaisemisen.

Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950 https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/8500/URN_NBN_fi_joy-20070154.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kalajoki 28.04.2023

Erkki Aho


Alvar Typpö


Alvar Typpö patsas

Alvar Typpö oli Kellokosken juhlatalon vuosien 1990-1991 suuren korjausurakan legendaarinen talkoomies. Veistoksen on tehnyt latvialainen Wija Mikane. Veistos on nykyisen Kellokosken juhlatalon pääoven lähellä. Rakennuksessa toimi 1800-luvun lopulla viinanpolttimo eli pränni, 1920-luvulta 1960-luvulle talo oli Kellokosken tehtaan Juhlatalona. Nykyisin paikka on Helsingin seurakuntayhtymän leirikeskuksena.


Asko Typpö (s. 9. huhtikuuta 1948 Rautio) on suomalainen rovasti ja runoilija.

Typpö pääsi ylioppilaaksi 1968 Kalajoen yhteiskoulusta. Hän valmistui teologian kandidaatiksi 1977 ja teologian maisteriksi 1978. Typpö vihittiin papiksi Oulussa 1977 ja hän suoritti pastorin tutkinnon 1980. Typpö toimi kappalaisena Kaustisella ja Ullavassa sekä oli Ullavan kirkkoherrana vuodesta 1984 alkaen. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2011

Typpö Asser

s. 1928, k. 2016 väitteli 2005 tekniikan tohtoriksi Oulun yliopistossa (77-vuotiaana)

viimeinen työpaikka vesiylioikeuden neuvoksena Vaasassa

Typpö Tapani

s. 1943 väitteli 1985 lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Oulun yliopistossa

eläkkeellä, toiminut keskussairaalan röntgen- ja isotooppiosaston ylilääkärinä Kokkolassa

Tapani Typpö

https://www.youtube.com/watch?v=5BbU7q2God0


Kalajokilaakso-valssi, säv. Tapani Typpö

https://www.youtube.com/watch?v=v3_bBQhI3_4


Tapani Typpö

https://www.youtube.com/watch?v=NR_Ct6EHDMQ


Mintunkukka, tango

https://www.youtube.com/watch?v=66TKFUH67gA

Outi Airola (s. 1959 Kalajoki) on suomalainen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa MTV Uutisissa. Hän on toiminut vuodesta 2017 lähtien Kokkola-lehden päätoimittajana Airola kasvoi Kokkolassa ja opiskeli Turussa.

Outi Airola on taiteilijaperheen äiti: hänen lapsiaan ovat näyttelijät Oona ja Anna Airola, toimittaja Laura Airola, sirkustaiteilija Sara Airola ja laulaja Aaro Airola eli Arppa.


Kahvila Saha

Airola pyörittää pihapiirissään entisessä hevostallissa kulttuurikahvila Sahaa. Sen ympäristössä järjestetään vuosittain myös Ykspihlajan kulttuuriviikot -tapahtuma. Kahvila on vuoden 2020 molemmin puolin ollut lopettamisuhan alla, mutta se on saanut puolelleen pienen kansanliikkeen. Kahvila on paikallisesti tunnettu, ja mainitaan muun muassa Arpan kappaleessa "Vihdoin viimein"


Airolan taiteilijaperheen taustalla kyti kamala tragedia – äiti Outi paljastaa Ylellä: ”Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt”

https://www.is.fi/viihde/art-2000009308325.html


Sahojen historiaa Kalajoelta ja Peurakosken Sahan historiaa


Kalajoen sahateollisuuden nousu alkoi 1870-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa toimivat Hannilan, Pahikkalan ja Tavastvikin sahat sekä Niskakosken saha Rautiossa. 1890-luvun puolivälissä Kalajoella toimi kuusi ja Rautiossa kaksi vesisahaa. Kaikki olivat pieniä, yksiraamisia ja alle 1 000 tukkia vuodessa sahanneita laitoksia, jotka tarjosivat ansion yhteensä 25 henkilölle. Ensimmäinen suurempi saha Kalajoella oli F. A. Juséliuksen 1800-luvun loppuvuosina perustamav Holman höyrysaha.
Kalajokisen talonpoikaissuvun perillinen Antti Juhonpoika Pahikkala (myöh. Santaholma) aloitti liikemiesuransa 1800-luvun lopulla kauppiaana. Santaholma myi tervaa ja paperipuuta sekä kävi graniittikauppaa Skotlantiin asti. Hän harjoitti myös valtameripurjehdusta. Liiketoiminnan tehostamiseksi perustettiin vuonna 1903 A. Santaholma Oy, jonka 1,5 miljoonan markan pääomasta 1/3 tuli Antti Santaholmalle ja loput hänet pojilleen. Yhtiön kotipaikkana oli aluksi Oulu, mutta vuonna 1909 kotipaikka muuttui Kalajoelle, minne yhtiön pääasiallinen tuotantokin oli siirtynyt.


Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909–1913 sahattiin vuosittain 130 000–330 000 tukkia. Niistä jalostui 2 788–5 500 standarttia erilaista puutavaraa. Työvoiman määrä vaihteli 74:stä 134 henkeen. Näillä luvuilla A. Santaholma Oy oli ylivoimaisesti suurin työnantaja Kalajoella. Lisäksi on huomattava, että hakkuut ja uitot tarjosivat ansiomahdollisuuksia rautiolaisille ja muidenkin lähikuntien asukkaille. Sahan työväki asui pääasiassa Plassilla, missä yhtiö omisti työväen asuntoja ja missä oli myös työväen omia mökkejä. Työvoiman puute ja liikennöintirajoitukset johtivat vuosina 1916–1918 seisokkeihin. Jokisuun sahan ohella Santaholmilla oli puuhiomo Pyhäjoella ja saha Haukiputaalla, Himangalla ja Raahessa.

Jokisuun sahan toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1919. Seuraavana vuonna sahatavaraa myytiin runsaat 4 300 standarttia. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Tämä näkyi tuotantoluvuissa, jotka nousivat vuonna 1930 noin 8 100 standarttiin. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahankin toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Santaholman merkitys työllisyyden ylläpitäjänä oli keskeinen myös maailmansotien välisenä kautena.

Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996. Yhteensä 93 toimintavuotensa aikana saha koki luonnollisesti monia uudistuksia ja muutoksia. Saharakennus oli aluksi suorakaiteen muotoinen, noin yhdeksän metriä leveä ja lähes 50 metriä pitkä rakennus. Sittemmin rakennusta laajennettiin useaan otteeseen, viimeksi vuonna 1985, jolloin rakennettiin uusi hakkurihuone. Samana vuonna hankittu uusi veistokone vaati katon korottamisen ja sisäänkäynnit pohjoispuolelle. Vuonna 1996 julkaistussa Timo Kantosen teoksessa ”Satakunta sahaa Suomessa” Jokisuun sahan päärakennusta kuvataan näin: ”Se on L:n muotoinen ja käsittää ylä- ja alasahan. Voimanvälityslaitteet ja sahakoneiden jalustat täyttävät alasahan ja yläsahassa sijaitsevat toimintakuntoiset kaksi raamisahauslinjaa. Viereinen voimalaitos sekä savupiippu ovat tiilirakenteiset.” Laivasta peräisin oleva höyrykone on harvinainen ja yhä toimintakykyinen trippelihöyrykone vuodelta 1916. Naakat ovat asuttaneet joen puolella sijaitsevan 38 metriä korkean savupiipun sahan hiljenemisen jälkeen.


Santaholman sahalla pitkään työskennellyt metsätalousinsinööri Esa Eroma on muistellut:

Kun tukki oli kulkenut ykkösraamin läpi, oli pyöreä tukki sahattu pelkaksi, sivulaudoiksi ja losoiksi. Sydäntavarat matkasivat suoraan merkkipenkkiin, sivulaudat kakkoskantille ja losot jälleen alasahaan hakkurin kuljettimelle. Ennen hakkureiden tuloa losot ja kantista tulevat rimat poltettiin miiluissa sysiksi eli hiiliksi – – – Tapulissa sahatavarat sitten kuivuivat lastattaviksi ja laivattaviksi, useimmiten ulkomaille. Taaplarin työ oli todella raskasta ja siihen ei aivan joka pojasta ollut. On huomattava, että sahatavarat ovat taaplausvaiheessa tuoreita ja painavat kaksi-kolminkertaisesti kuivapainoonsa verrattuna. Tapulit olivat Kalajoella neljästä neljään ja puoleen metriin korkeita.”


Tänä päivänä kalajokista sahaperinnettä jatkaa Junnikkala Oy. Puu ja vesi ovat olleet pitkään perusta Junnikkalan suvun leipätyölle. Aarne Junnikkala valmisti 1950-luvulla puisia vesijohtoputkia. Hän osti myös sirkkelisahan, jolla perheen vanhin poika Ismo aloitti sahaustoiminnan. Vuonna 1960 Ismo Junnikkala perusti yksiraamisen sahalaitoksen. Heikki Junnikkala tuli mukaan toimintaan vuonna 1965, ja vuonna 1968 sahalinja muuttui kaksiraamiseksi. Ilpo Junnikkalan liittyessä remmiin vuonna 1971 vientitoiminta laajeni entisestään. Saha paloi vuonna 1980, mutta se rakennettiin uudelleen jo samana vuonna. Höyläämön rakentaminen vuonna 1987 paransi toimintaedellytyksiä entisestään. Moderni laitos työllistää nykyisin satakunta henkeä.



Peurakosken Saha 

Rautiossa oli 1800-luvun lopussa kaksi sahaa: Niskakankaan saha Ylipäässä ja Peurakosken saha Typpössä. Vääräjoen Peurakoskessa on vuodelta olevan asiakirjatiedon perusteella ollut myllylaitos vuodesta 1882. Peurakosken Sahamylly Oy teki konkurssin ja sahan ja myllyn toimintaa jatkamaan perustettiin uusi osakeyhtiö Alapään Sahamylly Oy, joka on merkitty kaupparekisteriin 9.lokakuuta 1928.

Yhtiön osakkaiden tarkkaa määrää ei ole voitu selvittää, mutta vuodelta 1933 olevan asiakirjan mukaan yhtiön johtokunnan puheenjohtajana oli silloin Juho Typpö ja johtokuntaan olivat kuuluneet hänen lisäkseen Aukusti Pahkala, Eemil Räihä, Jaakko Yliverronen ja Matti Verronen. Osakkaina ovat olleet Otto Alatyppö, Emanuel Vähäkangas, Joonas Alatyppö, Eemil Nivala, Juho Simi, Joonas Puurunen, Aadi (Adiel) Räihä, Otto Uusitalo, Tauno Alaverronen, Matti Alaverronen, Matti Oja ja August Verronen.

Yhtiön harjoittaman mylly- ja sahaustoiminta on loppunut keväällä 1941, kun yhtiö myi mylly- ja sahalaitoksen Janne (Juho Viljami) Torvelle ja tämän pojalle Veikko Torvelle ja Eemil Räihälle. Juho Viljami Iisakinpoika Torvi oli syntynyt 8. huhtikuuta 1879 ja hän kuoli 20.kesäkuuta 1943. Vaimonsa Hilja Maria oli syntynyt 6.elokuuta 1882 ja hän kuoli 29.kesäkuuta 1945. Perinnönjaossa 1947 tilat ja muu omaisuus jaettiin lasten kesken ja 23. maaliskuuta 1950 tehdyllä sisarusten välisellä kaupalla kiinteistöt ovat siirtyneet Veikko ja Antero Torvelle.

Yrjö Eemeli Kallenpoika Räihä (s.19.2,1903) ja hänen vaimonsa Anna Lusina ( os. Poukkula) s.23.9.1900 myivät 850v000 markan hinnalla Räihän osuuden Peurakosken myllyyn liittyneistä neljästä tilasta ja myllyn irtaimesta 6.joulukuuta tehdyllä kaupakirjalle työmies Antero Torvelle ja Veikko Torven vanhimmalle pojalle, koululainen Ensio Torvelle. Näin Ensio Torvesta tuli 12-vuotiaana poikasena Torven saha- ja mylly-yhtymän kolmas osakas.

Veikko Torvi on syntynyt 25. kesäkuuta 1906 ja hän kuoli 3. marraskuuta 1978. Hänen vaimonsa Sanna Loviisa Nikuntytär (os. Saukko) oli syntynyt 17.kesäkuuta 1920 ja kuoli 6. lokakuuta 1983. Toiminta Peurakosken laitoksella on loppunut 1980-luvulla ja rakennukset ovat sittemmin päässeet rapistumaan.

Peurakoski-yhtymän osakkaina ovat 1999 Janne Torven lapsista nuorin, vuonna 1931 syntynyt Veikko Antero Torvi sekä Veikko ja Sanna Torven lapset Ensio Torvi, Pekka Torvi, Helena Torvi, Raija Torvi, Maire Pokela ja Sanna-Maija Laurila.

Ensio Torvella on Ylivieskassa sahalaitos E.T. Listat Oy, jonka palveluksessa on myös Pekka Torvi. 

Pekka Torvi



Raution Kisailijoiden painnonnoston vetäjä Pekka Torvi on erinomainen esimerkki miehestä, jonka painonnosto on vienyt mukanaan. Torvi oli nostamassa veteraanien SM-kultaa 1996 ja 2003, mutta mittavamman työn hän tehnyt pienen Raution painonnostovetäjänä jo parin vuosikymmenen ajan.

Raution Kisailijat on voittanut useita satoja arvokisamitalleja painonnostossa. Milko Tokola edusti Suomea Rion Olympialaisissa 2016.



Milko Tokolan ja hänen vaimonsa Anna ( os. Everi) muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva.

 

Eino Takkunen – veiston taitaja
















































Eino Takkusen rukinlapanäyttely on jatkuvana näyttelynä esillä Rautiossa.

Puukko on pysynyt Eino Takkusen käsissä aivan poikavuosista lähtien ja puu on elänyt monimuotoisesti hänen töissään vuosikymmenien ajan. Rukin lavat ovat olleet 1960-luvun alkuvuosista lähtien, yli kolmenkymmenen vuoden ajan hänen päätuotettaan, mutta maailmalle on lähtenyt myös Einon käsissä syntyneitä nimikilpiä , ”kirjaloovia”, pöllökelloja, kynttilälampetteja, pienoisveistoksia ym. satamäärin.

Puunkäsittelyn saloihin tämä veiston taitaja on päässyt sisälle omakohtaisen ja jatkuvan ”harjoittelun” myötä. Ja tuo harjoittelu jatkui omassa tuvassa, omatekemän höyläpenkin ääressä tiiviinä, lähes päivittäisenä veistelynä aina syksyyn 1998 saakka. Silloin sairaus hiljalleen sai yliotteen miehestä ja hänen taloudenhoidosta vastanneen Suoma-sisaren poismeno 82-vuotiaana helmikuun alussa 1999 pakotti miehen siirtymään pois Alatyppön Hakalasta. Höyläpenkin Eino halusi tietysti mukaansa myös Mäntyrinteeseen – Kalajoen vanhainkotiin.

Eino Johannes Takkunen syntyi Raution Alatyppön Hakalassa pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen 2. tammikuuta 1921 Jaakko ja Seliina Takkusen perheen viidentenä lapsena. Kaksi vanhinta lasta, molemmat tyttöjä, olivat kuolleet jo aivan nuorena. Einon jälkeen syntyi perheeseen vielä yksi lapsi. Eino-poika oli vasta hieman neljännellä vuodella, kun perhettä kohtasi kova isku vuonna 1924. Suutarina ja rakennusmiehenä toiminut isä Jaakko kuoli parhaassa miehuusiässä, vain 36-vuotiaana, tietojen mukaan anemiaan, ja lapset jäivät yksin ompelijana toimineen Selliina-äidin hoiviin.

Einon kädentaitojen voidaan katsoa olevan ainakin osittain sukuvikaa, perua isältä ja setä-Leonardilta, joka toimi yli kymmenen vuoden ajan kirkonkylän kansakoulun veistonopettajanakin (1934-46). Jaakko-isä oli saanut 13-vuoden ikäisenä neljän lukukauden opiskelun jälkeen päästötodistuksen Raution kirkonkylän ylemmästä kansakoulusta keväällä 1901. Todistuksen olivat allekirjoittaneet vain yhden lukuvuoden (1900-1901) ajan koulussa toiminut vt. opettajatar Tilda Roine ja johtokunnan esimies, kirkkoherra Jaakko Kajanen ja siinä on Jaakko Takkusen (s.3.9.1887) taidot arvostelut merkinnällä ”hyvä 9” ja niin piirustuksessa, kaunokirjoituksessa kuin käsitöissäkin.

Ensiopit lukemiseen ja kirjoittamisen taitoihin Eino Takkunen on saanut kotona äidiltään. Säilyneen lastenkoulutodistuksen mukaan Eino on ollut seitsemän ikäisenä lastenkoulussa, kiertokoulussa, vuonna 1928 kahdeksantoista päivän ajan. Kinkereille osallistumisesta Einon kinkeritodistuksessa on merkintä vuodelta 1931. Eino aloitti varsinaisen koulukäynnin Typön piirin supistetun kansakoulun yläluokan ensimmäisellä vuosiluokalla ja sai koulusta päästötodistuksen neljän lukuvuoden jälkeen 30. huhtikuuta 1935.

Jo aivan pienenä poikasena Eino oli lehmivahtina ja vuoleskeli ojanpientareella ja kivillä istuessaan puukollaan pajupillejä ja pieniä eläimiä. Seitsemän ikäisenä Einoa kohtasi sairaus, joka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan sinnikästä poikaa. Vasempaan käteen iskenyt polio (lapsihalvaus) runteli pahoin käden ja hoidon puutteessa sormet jäykistyivät sellaisiin asentoihin, ettei kädellä pystynyt tekemään mitään. Suksisauvakaan ei pysynyt kädessä, ellei sitä sitonut polkupyörän sisärenkaasta leikatulla kumilenkillä käteen. Kouluvuosina Eino ei menestynyt erikoisesti hiihdossa, mutta aikuisiässä hän sijoittui esimerkiksi suojeluskunnan hiihdoissa 2o kilometrillä toiseksi.

Nuoruusiässä Einonkin oli lähdettävä leivän tienuuseen metsätöihin muiden miesten tavoin. Sotavuosien aikana Eino teki metsätöitä Raution lisäksi Sievissä ja Kalajoen puolella ja oli sittemmin vuosien ajan rakennustöissä lähiseudulla. 1950-luvun alkupuolella hän rakensi esimerkiksi Matokankaan talon Typpöön vanhoista laudoista ja vanhoilla jo kertaalleen käytetyillä nauloilla. Peurakosken sahalla Eino Takkunen oli ensi kerran kesätöissä rimojen kannossa jo ennen talvisotaa ja sotien jälkeen sahuiden aikana taaplarina ja remonttimiehenä.
Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen 1940-luvulla Eino Takkunen teki metsätöiden jälkeen iltaisin satoja sormuksia alumiiniromusta, jonka hän ensin oli sulattanut. Raaka-aineitta sormuksiin Eino sai vanhoista alumiinikattiloista, lusikoista ja muista jo aikansa palvelleista alumiinitavaroista sulattamalla niitä pitkävartisella valukauhalla takassa. Sormusten tekiminen oli varsin tuottoisaa askartelua.

Varsinainen koristeveisto tuli Eino Takkusen ohjelmaan joskus 1960-luvun alkupuolella. Maastossa liikkuessaan hänellä oli tapana ottaa talteen kaikenlaisia puuvänkkyröitä ja luonnonoikkuja, jotka sitten kotituvassa saattoivat muuttua vaikka kynttilänjaloiksi, lampeteiksi tai erikoismitalliseksi tuoliksi. Erilaiset eläinhahmot olivat myös olleet Einon kiinnostuksen kohteina ja niitäkin hän on tehnyt kymmenittäin.

Rukinlavoista on vuosien varrella tullut eräänlainen tavaramerkki Eino Takkuselle ja kaiken kaikkiaan hän on tehnyt niitä pitkälti yli kolmensataa kappaletta. Erilaisia malleja on yksin kappalein laskien ehkä noin 170-180 josta monet ovat olleet todella vaikeasti tehtävissä niiden koristeellisuuden takia. Rukinlapoja on Einon verstaasta Alatyppöntien varrelta lähtenyt moniin maihin Amerikkaa, Japania ja Australiaa myöten.

Pääasiallisesti Takkunen on käyttänyt rukinlapojen tekemiseen karvileikkausta, puukonkärkipistelyä ja uurtoviivatekniikkaa, mutta hän on myös hallinnut koho- ja reikäkuvioinnin. Kaikkein reikäisimmässä Eino Takkusen tekemässä rukinlavassa on ollut yli 600 puukonkärjellä yksitellen tehtyä reikää. Koivu on ollut lujuutensa ja kauneutensa taki tärkein rukinlapojen raaka-ainespuu, mutta on Takkunen käyttänyt myös muita puulajeja. Ne eivät kuitenkaan ole veistäjän kannalta yhtä otollisia, sillä esimerkiksi pehmeään haapaan tulee hiottaessa helposti lankoja, eikä pinnasta saa sileää.

Turkistarhauksen yleistyessä otti sahan isäntä Veikko Torvi tuotanto-ohjelmaan eläinten pesäkopit, joista tulikin Einolle pitkäaikainen leivän lähde. Mallit oli saatu Borenien isolta tarhalta Himangalta. Parhaana päivänä kertoo tehneensä 156 pesäkoppia.
Sahaushommat loppuivat Peurakosken sahalla 1960-luvulla ja sen jälkeen Eino Takkunen oli parin vuoden ajan töissä Reijo Niemelän puusepänverstaalla. Siellä hän valmisti muun muassa monet kangaspuut ja teki ikkunoita, keittiökalusteita ja huonekaluja. Vuoden 1976 jälkeen Eino Takkunen ei ole pystynyt enää syömään normaalisti suun kautta, vaan ateriointi on siitä lähtien tapahtunut letkuruokintana suoraan vatsalaukkuun.

Eino Takkunen on kirjoittanut näytelmät: Ilta Kalankankaalla (1987), Kalakankaan iltoja (1988), Perttulankosken vonkamiehet (1989) Vääräjoen varsilta (1990), Rautiosta rahanhakuun (1991), Kultaakin kalliimpi ( 1992) ja Pirttijärven puolukat (1993).

torstai 26. lokakuuta 2023

PE 27.10.2023 Kärkisen kylän tätä päivää ja historiaa

 Kärkinen

Kärkinen sijaitsee Kalajoen keskustasta etelään päin. Kärkisestä on matkaa Kalajoen keskustaan noin 20 km, Himangalle 20 km, Ylivieskaan 40 km ja Kokkolaan 60 km. Siiponjoki virtaa kylän halki.

Kärkisen kartta-linkki


Kärkisen koulun historia


















Kärkiskylän koulun perustamispäivänä voidaan pitää 1. kesäkuuta 1891, jolloin kylän miehet ilmoittivat kuntakokouksessa aloittavansa kansakoulun kylässään seuraavana syksynä. Kuukautta myöhemmin koulupiirin ”osallisten” kokouksessa on ollut paikalla ”melkoinen määrä kyläläisiä” ja silloin on valittu ensimmäiseen johtokuntaa puheenjohtajaksi Antti Iso-oja (vuodesta 1893 Korva) ja jäseniksi August Mäkitalo, Jaakko Rautakoski, Emanuel Peltokangas ja Emanuel Vähäoja.


Koulutyö oli määrä aloittaa 23. syyskuuta 1891, mutta kun valittu opettaja ei tullutkaan, niin aloittaminen siirtyi lähes kahdella kuukaudella. Antti Iso-ojan talosta oli koululle vuokrattu tilat ja ”koulu avattiin käytännölliseen toimeensa” 12. marraskuuta 1891, jolloin Jenny Hahtolinilla oli opetettavana kaikkiaan 25 kärkisläislasta.

Kärkisen kansakoulun aloittaminen oli voimallinen osoitus kyläläisten yhteistoiminnasta ja halusta antaa lapsilleen oppia elämää ja huomista varten. Koulu oli sanamukaisesti kylän ”oma” koulu, sillä se toimi yksityisenä kouluna aina kevääseen 1934. Kouluhallituksen määräys Kärkisen koulun määräämisestä kunnalliseksi kouluksi on luettu tiedoksi Raution kunnanvaltuuston kokouksessa 28. maaliskuuta 1934.

Koulutalon rakentamisesta on päätetty koulupiirin kokouksessa 1. heinäkuuta 1891 ja sen rakentaminen on käynnistynyt seuraavan vuoden keväällä. Tammikuulta 1893 on säilynyt tilinteko koulun rakentamisen kustannuksista, jotka on laskettu yhteensä 7833 markaksi eli vuoden 1999 rahaksi muutettuna noin 160 000 markaksi. Kylän väki teki kouluntyömaalla muun muassa 1250 talkoopäivä ja isännät lahjoittivat paljon rakennustarvikkeita. Keisarillinen senaatti myönsi talvella 1894 Kärkisen koulun rakennuskustannuksiin 1500 markan suuruisen rakentamisavustuksen.














Uuden koulutalon rakentaminen on ollut vireillä jo vuonna 1930, jolloin on hyväksytty piirustuksetkin koulupiirin kokouksessa. Sitten rakentaminen siirtyi kuitenkin monista syistä johtuen vuosikausien ajan. Vuonna 1936 hyväksyttiin koulun ja ulkohuoneitten uudet piirustukset ja toinen koulutalo valmistui vuonna 1937. Korjaustöitä tehtiin 1952, suuri peruskorjaus 1966-67 ja veistoluokka rakennettiin 1970. Koulu on rakennettu kyläläisten yhteisesti omistamalle tontille. Koulu on lopettanut toimintansa, mutta Kalajoen kaupunki ei voi myydä koulua, koska Kalajoen kaupunki ei omista tonttia.


Lähdeaineisto Aarre Aunola Rautio Isbn 952-91-1208-4, Erkki Ahon muistiinpanot



Aarre Merikanto "Kesäyö" - LAURA MÄKITALO, Merikantolaulukilpailun finalisti 2015

https://www.youtube.com/watch?v=OsSH2gQ6h7k

Kärkisen urheilukenttä


















Kärkisen kentän vihkiäistapahtuma 10.7.1996. Toivo Palosaari, Mauri Ylitalo ja Juhani Kajava.

Kärkisiin rakennettiin vaatimaton kyläurheilukenttä 1950-luvun alussa paikallisen nuorisoseuran käynnistämillä talkoilla. Kentän maapohja oli ostettu Antti Korvalta. Myöhemmin Kärkisen nuorisoseura lahjoitti alueen Raution kunnalle, joka osti kenttää varten lisämaata Arvo Ainalilta ja käynnisti varsinaisen rakentamistyön 1958. Suunnitelmat tähänkin kenttään, jolle tuli 250 metrin pituinen juoksurata, oli laatinut Adolf Männistö.


Kärkisen kyläkenttä kunnostettiin 1972 ja vuonna 1974 ja sille saatiin uusi hiilimurskepinta, Viimeisimmät kunnostus- ja parannustyöt Karkisen kentällä on tehty kevätkesällä 1996 ja kentän uudelleenvihkiminen on tapahtunut 10. heinäkuuta 1996.


Johanna Ylitalo hiihti ja juoksi SM-mitaleja



























Raution Kärkisistä kotoisin oleva ja aktiiviurallaan yhtä talvea lukuun ottamatta aina Kisailijoita edustanut Johanna Ylitalo kuuluu niihin urheilijoihin, jotka erottuivat muista jo ikäkausivaiheessa viimeistään 10-vuotiaasta lähtien. 3.-4-luokkien sarjoissa kilpailleet Johanna Ylitalo ja Antti Haapakoski olivat talvella 1981 Kalajoen koulujenvälisten hiihtojen ylivoimaisimmat voittajat. Kumpikin hiihti saman matkan ja ilmassa leijui kevyttä hämmenyksen virettä, kun Ylitalon aika oli 12 sekuntia Haapakoskea nopeampi.

Kansainvälistä kilpailukokemusta Johanna Ylitalo sai jo 1979 vain 8-vuotiaana osallistuessa Kokkolassa pohjoismaisten nuorisokisojen 10-vuotiaiden sarjaan. Tuloksena oli 12. sija runsaan minuutin päästä kärejstä. Seuraavinakin talvina Johanna kilpaili monta vuotta itsenään vanhempien kanssa, mutta menestyi silti usein erinomaisesti. Talvesta 1982 lähtien hän oli ikäistensä joukosa lähes lyömätön Kalajoella ja sen lähialueella sekä pian isommissakin ympyröissä.

Tammikuussa 1982 Johanna voitti 14-vuotiaiden Keski-Pohjanmaan mestaruuden kolmella kilometrillä, vaikka hän oli 11-vuotias. Keskipohjanmaa-lehti pahoittelikin, että tytön aiheuttama sensaatio oli niin suuri, jotta sen tunnelmissa hänestä jäi kuvankin ottamatta.
11-12-vuotiaiden joukossa Kärkisen tytön vauhti oli talvella 1982 yleensä murskaavan ylivoimaista Keski-Pohjanmaan alueella. Esimerkiksi Raution Kisailijoiden puistohiihdoissa synty kolmen kilometrin matkalla yli kolmen minuutin ero seuraavaan, vaikka vastassa oli piiritasolla menestyneistä kilpailijoita. Hopeasomman aluekilpailussa Johanna voitti 12-vuotiaiden sarjan puolella minuutilla. Saman ikäluokan poikien ykkönen oli Vetelin Kuisma Taipale, joka sauvoi saman ladun vain kymmenen sekuntia Johannaa nopeammin.

Johanna Ylitalon ensimmäinen osallistuminen 14-vuotiaiden Hopeasomman valtakunnalliseen loppukilpailuun tapahtui Lappeenrannassa maaliskuussa 1983. Kilpailu käytiin räntäsateessa ja Ylitalon voitelu epäonnistui totaalisesti. Hänen sijoituksensa painui pari sijaa 50:n huonommalle puolelle.
Hopeasomman valtakunnallinen huipentuma käytiin 1984 Harjavallassa ja siellä Johanna Ylitalo onnistui huomattavasti edellisvuotta paremmin. Sijoitus parhaana keskipohjalaisena oli seitsemäs 133:n kilpailijan joukossa.

Talvella 1985 Johanna Ylitalo siirtyi piirin kilpailuissa 16-vuotiaiden sarjaan kamppaillen vuoden tai pari itseään vanhempien kanssa. Ikäluokan pm-ladulla Ylitalon suksi kulki pronssille Kälviän Sari Hankaniemen voittaessa minuutin erolla.
Hopeassomman valtakunnallinen finaali eli Johannan kohdalla käytännössä 15-vuotiaiden SM-kilpailu käytiin Kuusamon Rukan vaativassa maastossa maaliskuussa 1985. KLL:n mestaruuskilpailuissa 12. sijalle jäänyt rautiolainen ei kuulunut ennakkosuosikkeihin, mutta sensaatio oli, että hänen vauhtinsa riitti peräti 51 sekunnin erolla voittoon. Loppuaika oli niin kova, että se olisi riittänyt 16-vuotiaissakin neljänneksi viiden sekunnin päässä pronssimitalista.

Raution Kisalijoiden historian ensimmäinen Suomen mestaruus tuli seuran lähestyessä jo 55 vuoden ikäänsä. Johanna Ylitalon osana oli hankkia myös järjestyksessä toinen Suomen mestaruus, viisi vuotta myöhemmin.
Talvella 1986 Johanna Ylitalo alkoi olla 15-vuotiaana jo vahva haastaja Keski-pohjanmaan naishiihdon parhaimmistolle. Tammikuun alussa kulki viisi kilometriä Halsualla niin vauhdikkaasti, että piirin hiihtäjistä vain Anne Piispanen ehti edelle. Kalajoen edellinen kansallisesti menestynyt Merja Myllylä jäi Ylitalosta parikymmentä sekuntia.

Talvella 1987 Johanna Ylitalo edusti Kälviän Tarmoa, joka sai näin kokoon hyvän viestijoukkueen 17-vuotiaisiin. Kolmikko Johanna Ylitalo, Sari Hankaniemi ja Sari Kippo etenikin Keminmaalla SM-viestipronssille. Ikäluokan SM-hiihtojen henkilökohtaisilla matkoilla Johanna oli mitalien tuntumassa. 15 kilometrillä neljäs ja viidellä kilometrillä kuudes.

Seuraavana talvena 1988 Johanna Ylitalo kilpaili jälleen Raution Kisailijoiden asussa ja nousi 18-vuotiaiden SM-mitalistiksi Ilomantsissa jo tammikuussa hiihdetyllä 15 kilometrillä. Savonlinnassa mitali jäi viidella kilometrillä kuuden sekunnin päähän sijoituksen ollessa neljäs.
Talvella 1988 hyvä kansallinen ja kansainvälinen menestys nosti Johanna Ylitalon nuorten MM-ryhmään, mikä samalla merkisti harjoitusmatkoja Keski-Euroopan Alpeille jo kesällä 1988.

Nuorten MM-kisat pidettiin Norjan Vangissa 14.-19.3.1989. Johanna Ylitalon ohella keskipohjalaisista ylti tähän edustustehtävään vain Haapajärven Mika Myllylä. Vangin MM-kisoissa Johanna Ylitalo hiihti viiden kilometsin perinteisen kilpailun ja toisen osuuden Suomen viestijoukkueessa. Pikamatkan MM-kultaa sauvoi Italian Stefanie Belmondo. Mari-Anne Lallukka oli parhaana suomalaisena 11.sijalla. Johanna Ylitalo jäi kärjestä runsaani minuutin ja oli 26.s. Seuraavana päivän hiihdetyssä viestissä Suomi sijoittui neljänneksi jääden mitalista vain neljän sekunnin päähän.

Talvella 1990 ensimmäiset katsastukset käytiin uudenvuodenpäivänä Hakunilassa, missä Ylitalo eteni 15 kilometrin kolmanneksi ja sai heti vahvan otteen arvokisalippuun. SM-hiihdoissa 1990 20-vuotiaiden 10 k:n hiihdon voitti Johanna Ylitalo. 20-vuotiaide 5 km:n hiihdossa Johanna Ylitalo oli kolmas. Naisten 5 km:n hiihdossa Johanna Ylitalo oli 13.s.
Nuorten MM-hiihdot oli määrä pitää helmikuussa Ranskassa, mutta ne jouduttiin siirtämäään huhtikuulle huonon lumitilanteen takia. Kisat käytiin 28.3.-1.4. Ranskan Les Saisies`ssa. 5 km:n hiihdossa Johanna Ylitalo oli 34.s.

Vaikka Johanna Ylitalo valitsi päälajikseen hiihdon, hän menestyi Kalajoen edellisen SM-tason hiihtäjän Jussi Kurikkalan tavoin varsin hyvin myös kestävyysjuoksijana, erityisesti maastossa. 16-vuotiaiden SM-maastojuoksussa Johanna Ylitalo nähtiin mukana Imatralla 1984, ainoastaan 14-vuotiaana. Tuloksena oli hienosti kuudes sija vain kaksi sekuntia voittajasta. Keväällä 1985 Johanna voitti Anne Siltalan maastojuoksun piirin mestaruuskisoissa 16-vuotiaiden tiukassa kamppailussa. Helsingissä SM-kisoissa Pirkkalassa molemmat Kalajokilaakson tytöt putosivat täpärästi mitalleilta.

SM-maastoissa 1989 20-vuotiaiden 5 km:n juoksussa Johanna Ylitalo otti pronssimitalin ja 1990 samalla matkalla Kalajoen SM-maastoissa hopeaa. Johanna johti SM-juoksua suurimman osan matkasta, mutta Monika Rönnholmin loppuveto oli niin voimakas ettei Raution tyttö pystynyt siihen vastaamaan kotiyleisön mallikkaasta kannustuksesta huolimatta.
Johanna Ylitalo voitti urallaan kaksi Suomen mestaruutta ja kaikkiaan 9 SM-mitalia, joista kuusi hiihdossa ja kolme juoksussa. MM-kisoissa paras menestys oli viestissä 4 sija Suomen joukkueessa.

Aulis Harju nuorten MM-kisoissa 1970



Raution Kisailijoiden 1980-luvun ampumahiihtäjistä oli Aulis Harjulla kokemusta tästä lajinsa jo 1970-luvun taitteesta lähtien jopa MM-tasolta saakka. Ampumahiihdon MM-kisat 1970 käytiin Ruotsin Östersundissa. 20-vuotiaiden sarjassa oli Suomen yhtenä edustajana Aulis Harju Raution Kärkisen kylästä. Hän oli alkutalvesa voittanut molemmat katsastukset.

Toiveet 10 parhaan joukkoon sijoittumisesa olivat hyvät vielä ennen viimeistä ampumapaikkaa. Sen jälkeen alkoivat vastoinkäymiset yhteensä yhdeksän sakkominuuttia pudottivat nuorukaisen 25.sijalle.

12 vuotta myöhemmn Aulis Harju oli edelleen lajissaan Keski-Pohjanmaan parhaimmistoa. Hän saavutti yleisen sarjan 20 kilometrillä pm-hopeaa, nyt kilpailujen parhaana ampujana.


Tapio Korva kärjen tuntumassa maastojuoksussa ja pitkillä matkoilla




Raution Kisailijoita vuoteen 1973 saakka ja uudelleen 1980-luvulta lähtien edustanut kestävyysjuoksija Tapio Korva (s.1948) juoksi 5000, 10 000 metrillä ja erityisesti maratonilla hyviä valtakunnallisen tason aikoja 1070-luvun alkuvuosista lähtien lähes 10 vuoden ajan.

Keskipohjanmaa-lehti otsikoi (1972) ”Tapio Korva nousi kympin tilasoistomme kärkipäähän” ja kertoi tekstissään;

Kokkolan kympin suurin yllättäjä oli Tapio Korva Rautiosta. Nykyisen kovan pitkien matkojen juoksun tasomme johdosta, ja olihan mukana ulkomaalaisiakin, Korva sijoittui kymmenenneksi ja vasta ajan kuultuaan osasi antaa arvoa 24-vuotiaan yhden vuooden tulokkaan saavutuksille. Sijoittaessaan Korvan ajan 31.13,4 kaikkien aikojen keskipohjalaistulosten joukkoon, huomaa kuinka kova se aika on. Edelle jäävät vain maakuntamme todella kovat juoksijat kahdelta viimeiseltä vuosikymmeneltä Risto Ala-Korpi, Jouko Kuha, Mikko Ala-Leppilampi sekä paremmin maratonjuoksijoina menestyneet Jukka Koivukangas ja Kotila. Tapio Korva on siten kuudentena ja hänen taakseenkin jääneiden joukossa on varsin tunettuja juoksijoita.”

Tapio Korva kilpaili 1973 edelleen Kisailijoiden edustajana ja paransi 5000 metrin ennätyksensä 14.55,2:een sekä kympin 31.06:een. Hän voitti Keski-Pohjanmaan piirinmestaruudet sekä maastojuoksussa että 10 000 metrillä. Näiden matkojen parhaat aikansa hän juoksi seuraavana kesänä edustaessaan Vaasan Kiistoa. Hän paransi 5000 metrin ennätyksensä 14.50.2:een ja 10 000 metrin aika oli 30.19,6. Kalajoella SM-maastoissa Tapio Korva saavutti 16.sijan Lasse Virenin voittaessa. Korvan sijoitus oli erinomainen ottaen huomioon tuon ajan kovan juoksutason.

Vaasan Kiston vuosinaan Tapio Korva kilpaili myös maratonjuoksussa, jossa hän kellotti toukokuun lopulla 1975 Imatran SM-kilpailussa lopullisen ennätykensä 2.26.02.

Pitkäjärven leirikeskus

https://kalajoki.fi/vapaa-aika-ja-liikunta/nuoriso/pitkajarven-leirikeskus/


Pitkäjärven leirikeskus sijaitsee luonnonkauniin Pitkäjärven rannalla, Kärkisen kylällä. Leirikeskus on käytössä kesäkuun alusta syyskuun loppuun välisenä aikana. Leirikeskuksessa on yöpymistilat kaikkiaan 32 henkilölle. Keskukseen kuuluvat päärakennus (sauna- ja peseytymistilat, pieni keittiötila ja yöpymistilat neljälle), seitsemän pientä mökkiä neljälle, ruokailukatos sekä pienempi katettu huvimaja grillauspaikan läheisyydessä. Leirikeskuksessa ovat käytössä ulkovessat.

Pitkäjärven uimavesi on hyvälaatuista ja uimapaikka keskuksen rannalla on turvallinen.

Osoite: Pitkäjärventie 390, 85150 Typpö

Hinnat ja varaaminen

  • Päärakennus ja pikkumökit 60 € / vrk


Ilta Pitkäjärvellä, säv./san. Osmo Tokola

https://www.youtube.com/watch?v=WAw6S_rDCzM



Kappale kauneinta Kalajokea – Raution palkitusta kylästä löytyy muun muassa kyläläisten yhdessä perustama kauppa sekä yksi alueen kauneimmista uimarannoista

https://www.suomenmaa.fi/uutiset/kappale-kauneinta-kalajokea-raution-palkitusta-kylasta-loytyy-muun-muassa-kylalaisten-yhdessa-perustama-kylakauppa-seka-yksi-alueen-kauneimmista-uimarannoista/


Ptkäjärvi-ilta Rautio-viikolla

https://htphoto.1g.fi/kuvat/Yleis%C3%B6tapahtumat/Pitk%C3%A4j%C3%A4rvi+ilta+Rautio-viikolla/


"Kireitä siimoja vain kalamiehille" – Pitkäjärveen istutettiin 200 kiloa kirjolohta

https://www.kalajokilaakso.fi/artikkeli/kireita-siimoja-vain-kalamiehille-pitkajarveen-istutettiin-200-kiloa-kirjolohta


Pikäjärven patikointi/Kalajoki

https://www.matkablogi.fi/pitkajarven-patikointi-kalajoki/


Pitkäjärven reitti (7km) Kalajoella

https://www.taipaleita.com/post/pitk%C3%A4j%C3%A4rven-reitti-7km-kalajoella


Pitkäjärven luontopolku maastopyöräillen

https://www.youtube.com/watch?v=XMfon4v3iik


Rautio-viikko Kärkisen päivä

https://data.kosila.fi/tapahtumakalenteri/494eac21-2ec5-46cf-8280-d850c51e07ba_IY1705793_Rautio-viikko_2018.pdf

10:00, 12:00, 14:00 Työnäytös Riukuaidan teko, Raimo Haasanen 11:00-14:00 Keittolounas, lihakeitto, kiisseli ja kahvi 10€ Lapsille leikkejä ja pelejä Remontoidun koulun esittely 10:00-15:00 Myyntipöydät: rieskaa, kakkuja, pullaa, arpoja 18:00 Pitkäjärven ilta: Laudat laineilla; opastusta ja mahdollisuus kokeilla SUP-lautoja Rautio Sports Surf Center, 19:00 SUP-lautailu kisa haitarinsoittoa, hevosenkengän heittoa, kettinkipeli, makkaraa, lättyjä, kahvia, arpajaisten arvonta klo 20:30 20:00 Lauluilta Pitkälläjärvellä Harri Rönn laulattaa Eeva Myllynen, Eeva Heikkilä, Leeni Rautakoski


Pohjois­Pohjanmaan rakennettu kulttuuriympäristö 2015 Kalajoki

https://pohjois-pohjanmaa.fi/wp-content/uploads/2020/08/3542.pdf

Mäkitalon mäki

kohteen nimi: Mäkitalon mäki kunta: Kalajoki kiinteistötunnus: 208­403­13­11 mm. kylä/k.osa: Kärkinen tyyppi: maa­ ja metsätalous ajoitus: 1809­1863 ajoitusselite: 1820 arvottaminen: maakunnallisesti arvokas kuvaus: Kerroksellinen asutusmäki, jolla on edustavaa maatilarakentamista. Mäkitalo on harvinaisen edustava, iäkäs ja kookas talonpoikaisrakennus, säilyttänyt hyvin alkuperäisyytensä. Rakennus sijaitsee Siiponjoen varrella, mäenkumpareella kylän keskeisellä ja näkyvällä paikalla. Mäellä on useita talouskeskuksia ja aivan mäen harjalla Mäkitalo sekä Pihlajamäen talot uusine asuinrakennuksineen muodostavat kaksi kerroksellista neliöpihaa. Mäen asutus on hyvin kerroksellista ja tien varteen mäelle ryhmittyvät talouspihat muodostavat edustavan kokoelman eri ikäisiä maatilan rakennuksia. Jäljellä on muiden muassa kaksi vanhaa 1920­luvun hirsinavettaa. Toinen tien varteen sijoittuvaa navetta on hyvin pitkä ja siihen on rakennettu kaksi sementtitiilistä pientä AIV­tornia. Talo on perimätiedon mukaan rakennettu noin 1820, pihapiirin tuntumassa on myös aitta (kuuluu toiselle omistajalle), josta löytyy vuosiluku 1822. Rakennus on Kalajoen kookkaimpia talonpoikaisrakennuksia, noin 27x8 m. Talo on perustettu korkealle luonnonkiviperustalle, ja sen alla on kaksi suurta kellaria. Rakennuksessa on taidokkaasti veistetyt räystäät, ja toisella puolen on kaunis, pieniruutuisin ikkunoin varustettu kuisti. Talon pohjoissivulla on myöhemmin rakennettu kuisti, vanhan kuistin ääriviivat näkyvät vielä seinässä. Talo on ollut useamman perheen asunto. Sitä on peruskorjattu viimeksi 1974. Talon sisällä on tehty joitain väliseinämuutoksia, mutta vanhaa kiinteää sisustusta on vielä paljon jäljellä. Myös vintillä on vanhoja esineitä, mm. kustavilaistyyliset pariovet, jotka viittaavat 1800­luvun alkuun. Talo liittyy myös hiihtäjä Jussi Kurikkalaan, erään tiedon mukaan tämä olisi Jussin syntymäkoti.


PE 03.02.2023 Taidenäyttelyni kertoo Raution, Kalajoen ja Suomen historiaa vuodesta 1323 nykypäivään saakka

 


Pähkinäsaaren rauha tehtiin 700 vuotta sitten. Rautiolainen Sulevi Juhola on tutkinut Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Pähkinäsaaren1323 raja kulki Raution kautta. Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut Sulevi Juholan muotokuvan sekä Pähkinäsaaren rauhan rajan ja Kukkarokiven, mikä on rauhanrajan merkki. Maalauksen koko 50 x 70 cm.


Pähkinäsaaren rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471


PÄHKINÄSAAREN RAUHAN RAJA ARKEOLOGIAN JA RAJA-ALUEELLE JÄÄNEEN PAIKANNIMISTÖN VALOSSA

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471


Maallikot innostuivat ikiaikaisista rajakivistä – yksi niistä haastaa löytäjänsä mukaan käsitykset kuuluisasta rauhanrajasta

https://yle.fi/a/3-9888629


Pähkinäsaaren rauha

https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4hkin%C3%A4saaren_rauha


Ikuinen rauha Samu Sarviaho

http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526215563.pdf


Ajatuksia kielirajoista, niiden synnystä ja murtamisesta

file:///C:/Users/Erkki%20Aho/Downloads/95556-Artikkelin%20teksti-159175-1-10-20200609%20(5).pdf


Rauhaton raja puhuttaa

https://yle.fi/a/3-5891746


Sulevi Juhola


Näissä teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat, Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli, joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016 mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.


Historioitsija: Pähkinäsaaressa ei vedetty Suomen itärajaa – silti 700-vuotias rauhan raja jakaa Suomen geneettisesti kahtia

https://yle.fi/a/74-20013073



Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Yksimielisyys on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välinen raja?


Mitään tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.

Valtioon kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella. Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin liittää itselle sopivaa sisältöä. Korpelan mukaan rajaan liittyviä dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat kokeneet huijaavansa, Korpela sanoi esitelmässään.


Professori Jukka Korpelan mukaan Pähkinäsaaren rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen asukkaille.

Rauhaa ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. Pähkinäsaaren raja jakaa Suomen kahteen kansaan.



PE 13.01.2023 Rautiolainen John Raymond Ylitalo käynnisti NATON synnyn.

 



Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut John Raymond Ylitalon muotokuvan, jossa on mukana Mäkitalon talo Raution Kärkisen kylältä, josta Ylitalon vanhemmat lähtivät Ameriikkaan vuonna 1907. Maalauksen koko on 50 x 70 cm ja maalaus on Erkki Ahon taidenäyttelyssä Kalajoella.



Venäjä/Neuvostoliitto on ollut turvallisuusuhka Suomelle kautta vuosisatain. Se on hyökännyt Suomen kimppuun vähintäänkin kerran vuosisadassa. Suomen maantieteellinen asema on Venäjän/Neuvostoliiton naapurina on vaikuttanut siihen, että Suomi on joutunut sopeutumaan tilanteeseen.


Neuvostoliiton turvallisuusintressit huomioonottanut poliittista linjaa kutsuttiin Paasikiven linjaksi. Suomen Marsalkka Mannerheimin käsialaa on kuitenkin YYA-sopimuksen ensimmäinen luonnos tammikuulta 1945.


Vuonna 1945 kovin pitkäjänteiseen poliittiseen suunnitteluun ei ollut mahdollisuuksia. Jo sodan kestäessä Neuvostoliitto oli solminut sotilasliittoja itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa, joten oli tietysti odotettavissa, että liittoa tarjottaisiin myös Suomelle. Puolustusliittoa Neuvostoliitto oli esittänyt jo 1938 ja 1939. Asia tuli esille, kun Suomen sotilasjohto tammikuussa 1945 perusteli Suomen purku-uhan alaisen rannikkotykistön hyödyllisyyttä myös Neuvostoliitolle.


Valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Zhdanov toimitti Mannerheimille nähtäväksi Neuvostoliiton solmimia sopimuksia ja Mannerheim laati luonnoksen liittosopimukseksi.

Suomen sotilasjohto teki tuossa tilanteessa välttämättömyydestä hyveen. Jos sopimus kerran olisi tehtävä, siitä oli saatava kaikki mahdollinen hyöty ja sen negatiiviset puolet oli rajattava mahdollisimman vähäisiksi. Liittosopimuksen solmiminen olisi edellyttänyt Neuvostoliitolta Suomen suvereenisuuden tunnustamista. Sen avulla Suomi olisi saanut pikemmin lopullisen rauhansopimuksen ja kenties uudessa sotilaspoliittisessa yhteydessään vähennyksiä sotakorvauksissa ja alueluovutuksissa. Mannerheim rajasi luonnoksessaan Neuvostoliiton avun eli joukkojen Suomeen tulon edellytykseksi sellaisen hyökkäyksen, joka kohdistuisi Suomeen tai Neuvostoliittoon Suomen kautta. Lähtökohtana oli sama ajatus kuin lopullisessa YYA-sopimuksessa, että suomalaisia joukkoja ei vietäisi johonkin muualle sotimaan Neuvostoliiton sotia.


Stalin ei kuitenkaan vielä vuonna 1945 halunnut keskusteluja jatkettavan. Suomen rauhansopimusta ja itsenäisyyttä ei ollut määrä vahvistaa ennen yleisiä rauhansopimuksia.

Presidenttiydestä maaliskuussa 1946 luovuttuaankin Mannerheimin kantoi huolta Suomen kohtalosta. Hän tuki seuraajaansa Paasikiveä, mutta lausui pessimistisiä ajatuksia Neuvostoliiton aikomuksista. Porkkalan tukikohta vetäisi Suomen mukaan suurvaltojen välisiin sotaan. Paasikivikin muuttui pian presidentin virkaan astuttuaan puolustusliittoajatuksen vastustajaksi. Hänen syytettiin kuuntelevan Mannerheimin neuvoja.


Pariisin rauhansopimuksen ratifioimisen jälkeen Neuvostoliitto alkoi yhä voimakkaammin äänenpainoin vaatia liittosopimuksen solmimista. Mannerheim asettui selkeästi liittoa vastustamaan. Kun Suomen mahdollisuudet varustautua oli rauhansopimuksella rajoitettu ja taistelukyky tavallaan ennakkoon estetty, maa ei saisi solmia puolustusliittoa, joka voisi viedä sen sotaan. Paasikivikin vastusti liittoa viimeiseen, eli kevääseen 1948 asti.


Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.


Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettilääksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.l


John Raymond Ylitalon isä syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin äiti on Anna Liisa Antintytär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät muuttaessaan nimeä Mäkitalo.

Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.

Juho Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin, muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John Raymond Ylitalo syntyi Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli kyläläisten hyvin tuntema kätilö.


Tuolloin kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi siinä osassa Amerikkaa, joka eniten muistutti suomalaista metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria soittelemaan.
John Raymond Ylitalon äiti Saima Maria Swen syntyi 1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi seitsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.


Yllätysnimitys Suomeen


John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu 
John Raymond Ylitalon tutkittavaksi.

John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö "Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.


Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.


Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, 
Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäytyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääministeri Pekkalaa kieltäytymään siitä.


Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus tarjosi ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä hallitus kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidentin valitsijamiesvaaleihin saakka oli odottamaton saavutus. Leinon rakentaman kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava saavutus.


Kekkosen keskustavähemmistöhallitus teki Suomelle paljon helpommaksi puolustaa suvereenisuuttaan jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin salkkuja.


Käynnisti Naton synnyn


Yhdysvaltain Helsingin lähetystön attaseana toimivan 
J.Raymond Ylitalon puhelin soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik Bromania. Tämän kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen, arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan, Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.

Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut politiikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.

Aamupäivällä 4.3. Bromania oli käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.


Vakoojat, myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö 
Beck-Friis keskustellessaan suurlähettiläs Matthewsin kanssa korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi Pakenham totesi puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen kuolonsuudelman.


Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias 
Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.


Lähdeaineisto J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3