Untamo
Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko

Untamo
Sorasto Taiteilija Markku Hakolan maalaus
Untamo
Sorasto (2.4.1909
– 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä
miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä
vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen
vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana
vuosina 1981-1988.Untamo
Soraston ansiolista
kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään
leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä.
Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa
vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti
eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa
ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että
ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on
tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös
kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat:
Kasvakaa kunnon
kansalaisiksi!
Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa
on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi
vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi
kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle
olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen
paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän
sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta
taaksen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.
Kalajoen
sairaalan alkuvaiheista
Kalajoella
kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute
kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin
hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin
hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla
Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan.
Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan
kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille,
jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa
kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan
perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa
kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.
Kokkolan
kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle
yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan.
Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa
kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa
kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma,
A.Lankila, V.Granlund ja Kari Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa
1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin
aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua
varmistetuksi.
Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja
niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen
kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa,
lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli
erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua,
tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli
aivan käden ulottuvilla.
Vihkiäisjuhla
Toukokuun
25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa.
Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen
leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen
lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei
myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli
lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön.
Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja
puineen.
Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli
ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön
taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa.
Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä,
kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous
oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa,
niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet,
röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.
Pula-aika
Kun
vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja K.A.
Siipolalle kertyi
huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot
aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys
oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi
jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin
saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat
putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen
synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin
asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300
paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945
ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan
lähikunnille.
Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki
lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava
kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen
kulkutautisairaala.
Sairaalan
laajennus
Vuonna
1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi
ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien.
Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle.
Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka.
Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta
myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja.
Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton
sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika,
vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset
kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti,
lapsihalvaus ja tuhkarokko.
Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin
pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä
pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli
leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä
kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55
potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin
vuosittain yli 500 synnytystä ja yli 800 leikkausta.
Oli
luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät
ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966.
Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan
laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa
oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja
leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden
poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen
poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto
teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonnut noin 13 000
synnytystä.
Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat
toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian
erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen
terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987
saakka.
Tulisitko
vastaanotolleni?
Olin
valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo
tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja
varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli
tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja
kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota
budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston
yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita
läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat.
Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän
luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne.
Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi
kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä
ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on
Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut
huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä
muisti.
Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli
asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin
tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia.
Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes
konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan”
tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti
ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita
näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.”
Lääkärinä
ja kuntalaisena Kalajoella
Kalajokilehdessä
oli 6.11.1996 Untamo Soraston kirjoitus Kalajoella koettua lääkärinä
ja kuntalaisena 1938 -1996. Untamo Sorasto muistelee näin:
Olin
puolen vuoden sopimuksella Helsingin Naistenklinikalla
apulaislääkärinä ja eräänä keväisenä aamuna Kalajoen entisen
rovastin poika Hannes Heilala tuli iloisesti töihin ja sanoi: ”Nyt
on sinun koulutuksellesi sopiva paikka auki, haet sinne.Paikka on
Kalajoella.
Katsottiin
kirjaa ”Suomen Kunnansairaalaitos 50-vuotias”, ja siinähän oli
Kalajoen kunnansairaala nähtävissä, vierellään kunnanlääkärin
asuintalo koko komeudessaan nousevan puutarhan ympäröimänä.
Tarkennuksena vielä pohjapiirros ja tilastotiedot.
Tein
työtä käskettyä ja 30.6.1938 kunnanvaltuusto valitsi minut
kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta. Viranhoidon aloitin 15.9.1938.
Edeltäjäni oli ollut paikalla 15 vuotta – Karl Miemoisv-
todellinen kansanterveystyön tarmokas uranuurtaja.
Sairaalan
vuodeluku oli 14, joista kaksi paikkaa synnyttäjille. Kunnassa oli
kaksi terveyssisarta ja kaksi kätilöä. Kunta kuului
tuberkuloosipiiriin ja kunnassa toimi lastenneuvola ja
kouluterveyshuolto. Sairaalassa oli leikkaussali riittävine
välineistöineen ja lisäksi röntgenkone. Henkilökunta osoittautui
ammattinsa osaavaksi. Silloista sairaustilaa hallitsivat kuumetaudit,
jotka kehittyivät nopeasti kehkokuumeeksi, johon silloin ei ollut
tehokasta lääkitystä. Kulkutauteina esiintyivät erityiset rokot,
lavantauti, kukkumätä ynnä muut, sekä erityisesti pitkällinen ja
tappava keuhkotuberkuloosi, joka pikkulapsilla aiheutti nopean
kuoleman aivokalvontulehduksen muodossa sellaisissa perheissä,
joissa oli tubekelibassilleja yskiviä ihmisiä. Alta vuoden ikäisten
pikkulasten kuolleisuus oli korkea, joka kymmenes, ja tavallisen
tautina ripuli.
Vasta
sodan jälkeen kehittyivät antibioottilääkkeet kaikkia kuume- ja
kulkutauteja vastaan. Samoin rokotukset. Lääkärin lääketarjonta
rajoittui pullo- ja puleverilääkkeisiin, jotka paransivat oireita
ja kipuja sekä alensivat kuumetta, mutta eivät iskeneet taudin
aiheuttajiin.
Ei
siis ihme, että tuloksia työstään etsivät lääkärit hankkivat
kirurgista ja synnytyskoulutusta voidakseen tehokkaammin auttaa
sairaita ja saavuttaa myönteisiä tuloksia eli parantaa. Tähän
tarvittiin sairaalaa mahdollisimman lähelle, eli kunnansairaalaa,
kun valtion yleisiin sairaaloihin ja lääninsairaaloihin matkat
olivat pitkät ja kulkumahdollisuudet rautatien varteen lähinnä
hevospelin varassa. Matkoihin saattoi siten kulua aikaa
kohtalokkaasti. Henkilöautoja oli tänne tullessani alta kymmeniä
ja niistä takseja oli kolme, mutta tiet olivat talvisaikaan
vaikeasti ajettavia.
Sodanaikaiset
ja -jälkeiset kulkutautiesiintynät, lähinnä kurkkumätä ja
lavantauti, olivat vaikeita ja lavantaudissa kuolleisuus joka
kymmenes. Hoitopaikat sijaitsivat tilapäisesti tyhjinä olevissa
taloissa, joissa tilanahtaus oli melkoinen ja huolto vaikeata.
Valopilkku
oli kuitenkin terveysneuvolan sijoittaminen entiseen suojeluskunnan
taloön Suojaan, johon saatiin lasten- ja äitiysneuvolalle tilat ja
lisäksi henkilökunnalle asuntoja vuonna 1950.
Calmette-tuberkuloosirokotus lähti käyntiin ja Oulaisten parantola
laajentui nykyaikaiseksi. Siletä kunta sai riittävästi
hoitopaikkoja. Samanaikaisesti alkoi kehittyä tuberkuloosia vastaan
myös lääkehoitoja.
Sotakorvausvaiheen
jälkeen yleinen yhteiskunnallinen kehitys alkoi edistyä ja niin
Kalajoen kunnansairalaa laajennettiin vuonna 1954 yli
kaksinkertaiseksi paikkaluvulla mitattuna. Laajennuksen jälkeen
sairaansijoja oli 46, oma synnytysosasto erillisenä siipenä, uusi
leikkaussali ja muutakin uutta. Sairaalasta
tuli kuntainliiton sairaala, jäseninä yhdeksän kuntaa: Kalajoki,
Alavieska, Rautio, Merijärvi, Pyhäjoki, Sievi, Himanka, Lohtaja ja
Kälviä.
Vuosina
1955-1969 sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 2000 potilasta ja
synnyttäjää. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55
henkilöä. Näistä kirurgisia leikkauspotilaita oli puolet, eli
vuodessa yli tuhat, synnyttäjiä oli vuodessa yli 500 ja loput
sisätautisia tai lapsentautipotilaita. Tarvittiin melkoinen
työpanos. Kunnanlääkäreitä on kaksi.
Kun
keskussairaala valmistui Kokkolaan ja lähti käyntiin vuoden 1969
lopussa ja Oulaisten parantolasta järjestettiin aluesairaala vuonna
1971, muuttui tilanne kaikkien aktiivisten kunnansairaaloiden osalta.
Terveyskeskusjärjestelmä lähti käyntiin toukokuulla 1972.
Kalajoen sairaalassa leikkaus ja synnytystoiminta jatkui
erikoisluvalla vuoden 1975 loppuun asti.
Entisestä
kunnansairaalasta muodostettiin lisärakennuksella nykyaikainen
terveys´keskus tarvittavine tiloineen vuonna 1985. Kaikki
erikoishoitoa tarvitsevat alettiin ohjata Kokkolaan tai Oulaisiin ja
huippuerikoistapaukset Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.
Ensimmäiset
kokemuksen Kalajoesta ja sen ihmisistä sain kuntalaisena parin
ensimmäisen viikon kuluessa: ihmiset olivat asiallisia,
selväsanaisia puheissaan ja luotettavia. Heidän kotinsa olivat
siistejä, vapaita syöpäläisistä.
Olin
opiskeluaikanani toiminut kunnanlääkärien viransijaisena eri
puolilla maata ja siten koettanut hankkia tervettä kokemusta eri
maakunnista. Olin ollut työssä Ilomantsissa, Kaavilla, Joensuun
yleisessä sairaalassa sekä Seinäjoen lääninsairaalassa ja
varusmieslääkärinä maanmainiossa Viipurin sotilassairaalassa –
Kalajoki nousi ykkössijalle.
Kunnallishallinto
oli täällä siihen aikaan perin suppeata kun yksi henkilö toimi
kunnansihteerinä ja alta viiden lautakunnan sihteerinä. Hän oli
seurakunnan lukkari, musiikkitirehtööri Oskari Metsola. Olin
ensimmäisessä kokouksessani kunnalliskodin johtokunnassa, jolloin
päätimme esittää keskuslämmityksen järjestämistä taloon.
Huoltolautakunnan puheenjohtaja Juho Myllylä sanoi: ”Asia ei ole
vielä selvä vaikka teimme yksimielisen ehdotuksen. Se on selvä
vasta sitten kun tirehtööri on sen kirjannut kunnanhallituksen
pöytäkirjaan.”
Metsolan
edeltäjänä oli ollut Kalle Myllylä, etevä itseoppinut mies,
kansanedustajanakin käynyt, kuntaa palvellut yli 50 vuotta. Metsola
hoiti tehtävää parikymmentä vuotta ja sitten Unto Välimaa 25
vuotta. Molemmat heistä suhtautuivat asiallisesti ja rakentavasti
kunnanlääkärin ehdotuksiin, koskivatpa ne sitten rakennushankkeita
tai opintolomia, joista pisin kohdallani oli kaksivuotinen. Ehtona
opintoloman saamiselle oli sopiva sijainen.
Metsola
hoiti asiat kotonaan perheen avustaessa. Pieni oli kunnan henkilöstä
vielä Välimaankin aikana, kunnes kunnan uusi toimitalo valmistui
vuonna 1968 ja samoihin aikoihin lisääntyivät ja monipuolistuivat
myös kunnan tehtävät. Sosiaalihuolta oli Kalajoelle tullessani
vain äitiysavustuksen käsittävä, joka sekin 450 markkaa tai
vaatepakkaus, oli harkinnanvarainen. Vasta kun lapsilisät alkoivat
juosta sodan jälkeen, tällaisesta avustusmuodosta tuli demokraattisen
tasapuolinen.
Myöhemmin
tuli erilaisia avustusmuotoja paljon lisää. Eipä ihme, jos
kerrotaan, etä kun itäsuomalainen emäntä oli käynyt postin
luukulta noutamassa lapsilisät ja aikoi poistua, niin postinhoitaja
ilmoitti hänelle hallakorvaustenkin olevan vielä nostettavissa.
Siihen emäntä:”On se kummoo tämä nykyaeka, pani ukka tai halla,
niin aena tulloo maksua.”
Pitkällä
40 vuotta kestäneellä kunnanvaltuustoajallani olen voinut seurata
kunnallisasioita laidasta laitaan. Välimaan ajalla valitsi ”talous
tarkka, vakaa markka”. Kouluja laajennettiin ja korjattiin, samoin
vanhainkotia, mutta Hiekkasärkkäin matkailumahdollisuuksissa
tyydyttiin kymmeneen mökkiin ja pieneen kioski-kahvilaan sekä
käymälärakennukseen Koivulan perheen hoidossa. Matkailuhotelli oli
valtion rakentama ja Suomen Matkailuyhdistyksen vuokraama. Enempää
ei kunta kehotuksista huolimatta halunnut. Niinpä neljän miehen
porukka osti Hiekkasärkiltä kunnan hylkäämän maa-alueen ja
rakensi kahdessa vaiheessa Rantakallan tilat molemmille puolille
nykyistä Matkailutietä.
Kun
maamme kunnat innostuivat matkailulelinkeinoon, ei Kalajoen kuntakaan
enää jäänyt syrjään, vaan ryhtyi matkailuyrittäjäksi täysin
rinnoin – ja tunnetuin seurauksin, jossa on selvittämistä
arvaamattoman pitkäksi ajaksi eteenpäin meidän veronmaksajien
kustannuksella.
Terveyden- ja
sairaanhoidon kehitys Kalajoella
Reilu
sata vuotta sitten apteekki ja piirilääkäri muodostivat ainoat
tukipylväät maalaiskunnissamme. Piirilääkärin oli pidettävä
huoli piirissään asuvien yleisestä terveydenhoidosta ja
yksityisten henkilöiden tarpeista. Sairauksien hoito oli täysin
oireenmukaista eikä mitään tehokasta lääkitystä tunnettu.
Ihmiset syntyivät, elivät ja kuolivat "luonnonmenetelmän"
mukaan. Terveet ja karaistuneet selvisivät pitkäikäisiksikin,
mutta heikot sortuivat jo aivan lapsina. Lääkkeet lievensivät
sairauden kärsimyksiä. Lääkärin veitsi avasi enintään
pinnalliset märkäpesäkkeet ja kansanparantajat käsittelivät
jäsenvikoja.
Vuonna
1857 perustettiin ensi kerran apteekkeja maaseudulle ja ensimmäisten
kuuden joukkoon kuului Kalajoki. Apteekkioikeudet Kalajoelle on
myönnetty seuraaville apteekkareille: K.
U. Relander v.
1857, J.E.
Jurvelius 1865.
J.O.
Hedman 1891,
W.
A. Dahlström1905,
N.W.
Aschan 1912,
Väinö
Granlund 1917,
Viljo
Viikinkoski
1959,
Helvi
Sipilä 1971.
Perimätiedon
mukaan apteekkari Relander
menetti
apteekkarin oikeutensa, koska oli laittanut apteekkihuoneeseensa
sekatavarakaupan. Sairaat kääntyivät enemmän hänen puoleensa
kuin piirilääkärin.
Apteekkari Jurvelius lahjoitti
kunnalle maatalousrahaston, joka sai kansalta nimen Jurveliuksen
"kuokkarahasto". Apteekkari Granlund ennätti yli 40
vuoden aikana puolisonsa kanssa monin tavoin osallistua paikkakunnan
ajankohtaisiin hankkeisiin ja rientoihin. Apteekkari Granlund oli
vuosina 1924-1926 kunnansairaalan rakennustoimikunnassa ja sen
jälkeen johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1926-1951.
Ensimmäisen
piirilääkärin Kalajoki sai vuonna 1859. Piirilääkäreinä ovat
toimineet J.J.
Staudinger
vuosina
1859-1861, F.E.
Emeleusvuosina
1863- 1891, V.Lindman
1893-1916
ja Valter
Fabritius viimeisenä
piirilaitoksen edustajana 1918 - 1940. Hän oli erittäin innostunut
ja taitava metsästäjä, ja hänestä on jäänyt runsaasti
kaskuja.
Kätilö-rokottaja on toiminut Kalajoella 1800-luvun
lopulta lähtien ja toimeen saatiin myöhemmin pihtikurssin käynyt
kätilö ja vuonna 1921 toinenkin.
Sairaanhoitaja
palkattiin
Silloisissa
vaatimattomissa ja kehittymättömissä oloissa kyti valistuneiden
kuntalaisten mielissä lähimmäisenrakkauden palveleva henki. Siitä
osoituksena oli vuonna 1897 sisaruksien Katariina
Friis-Pohjanpalon
ja
Siina
Poukkulan
aloitteesta
perustettu "Neulomaseura". Sen "tarkoituksena oli
työskennellä ensiksi sairaanhoitajan hankkimiseksi kuntaan. Sen
jälkeen palkan maksamiseksi ja sitten, jos kunta saadaan antamaan
apua palkan suhteen, köyhien sairaiden auttaminen".
Ompeluseuratuloin, arpajaisin, markkina-aikaisin kahvin myynnein
sekä erikseen anotuin valtionavuin kerättiin tarvittavat varat
kiertävän sairaanhoitajan palkkaamiseksi vuosina 1899-1907, jonka
jälkeen kunta otti asian omakseen. Isäntien kerrottiin olleen
tyytyväisiä järjestelyyn, koska hoitajan pyytäminen sairaan luo
kotiin oli paljon halvempaa verrattuna lääkärin kotikäyntiin.
Tämän
jälkeen naisyhdistys kohdisti voimansa ja varansa "Keuhkotautisten
sairaskodin" kunnostamiseksi veljekset Friisien omistamaan
Rahkon taloon Tyngän kylässä. Tämä sairaskoti käsitti 10
hoitopaikkaa ja toimi kolmen vuoden ajan vuosina 1908-1910. mutta
joutui lopettamaan tärkeän työnsä valtionavun puutteessa.
Kalajoen
400-vuotisjuhlien aikana vuonna 1925 naisyhdistys piti arpajaiset ja
näiden tulojen turvin sekä ahkeran talvikauden 1925-1926 työn
tuloksena se luovutti keväällä 1926 valmistuneelle
kunnansairaalalle liinvaatteiston ja keittiön talousesineistön.
Myöhemmin yhdistys lahjoitti sairaalalle vapaavuoderahaston ja
urkuharmonin.
Kunnanlääkäri
vuodesta 1913 lähtien
Kunnanlääkärin
virka saatiin perustettua vuonna 1913, johon mennessä
kolmenkymmenen vuoden kuluessa maahamme oli perustettu 147 vastaavaa
virkaa. Kunnanlääkäreinä ovat toimineetVäinö
Airo 1914-1920,
Karl
Miemois
1921-1937,
Erkki
Karvonen1937-1938,
Untamo
Sorasto 1938-1972.
Vuoden 1953 perustettiin toisen kunnanlääkärin virka ja
kunnanlääkäripiiriin liittyivät naapurikunnat Alavieska,
Merijärvi ja Rautio. Viranhaltijoina ovat toimineet lääkärit
Esko
Taulaniemi
1953-1955,
Niilo
Ripatti
1955-1957,
Jorma
Lahtinen
1957-1959,
Aatos
Sarkkinen
1960-1962,Matti
Kaitaluoma
1962-1968,
Jorma
Uurasmaa
1968-1969,Seppo
Mattila
1970,
Antero
Sorasto
1971-1972.
Todellisen
kansanterveystyön läpimurron Kalajoella suoritti lääketieteen
tohtoriKarl
Miemois,
joka nuoren lääkärin vaikeuksia pelkäämättömällä
intomielellä ja äsken itsenäistyneen isänmaan kaikille
työsaroille laajenevassa myötätuulessa eteni tavoitteesta
toiseen. Näitä toimia olivat kouluterveydenhoidon aloittaminen
vuonna 1923, tuberkuloosin torjuminen tuhoavana kansantautina
liittymällä Ylivieskan tuberkuloosipiiriin vuonna 1925. Samana
vuonna neljän hoitopaikan varaaminen Seinäjoen
piirimielisairaalasta, kunnansairaalan ja sen viereen kunnanlääkärin
talon valmistuminen v. 1926, kunnan jakaminen kahdeksi
terveyssisarpiiriksi vuonna 1929. Kenraali Mannerheimin
Lastensuojeluliiton Kalajoen paikallisosaston toimesta avattu pineten
lasten neuvonta-aseman vuonna 1930 ja odottavien äitien ilmainen
tarkastus vuonna 1932. Tohtori Miemois julkaisi
Kalajoen ja Himangan koululaisista antropologisen väitöskirjan
vuonna 1948. Vapaa-ajan harrastuksena Miemois pani
käyntiin maatalouskerhotoiminnan Kalajoella.
Sotavuodet
keskeyttivät terveyden- ja sairaanhoidon kehityksen Kalajoella.
Erikoisen vaikeaksi muodostui tilanne vuoden 1944 syksyllä, kun
Lapin siirtoväkeä siirrettiin sodan jaloista yli 4000 henkeä
Kalajoelle. Kansanopistolle järjestettiin siirtoväen
lastensairaala (25 sairaansijaa) ja synnytysosasto ( 8 paikkaa).
Lisäksi oli vaikean kurkkumätäepidemian takia avattava
kulkutautisairaala niin sanottuun Östmanin taloon, johon järjestyi
noin 20 sairaansijaa. Erilaisten kulkutautien vitsaus (kurkkumätä,
tulirokko, lavantauti, lapsihalvaus) jatkui sodan jälkeen lähes
viisi vuotta.
Rakentamisen
vuosikymmeniä
Yli
kymmenen vuoden tauon jälkeen päästiin vihdoin rakentavaan työhän
käsiksii. Sen ensmmäisenä merkkinä oli terveystalo, joka
valmistui keväällä 1950 entisestä suojeluskunnan talosta
muutostöiden jälkeen. Se käsitti äitiys- ja lastenneuvolain
tilat sekä asuntoja. Hankkeen toteuttamiseksi saatiin erittäin
huomattavat avustukset Suomen Huollolta, Mannerheiminliiton
paikallisosastolta ja Ruotsista Dala-Järnä-kummikunnalta.
Kouluhammaslääkärin
toiminta alkoi sekin aluksi Mannerheim-liiton paikallisosaston
avustamana vuonna 1948, kunnes kunta parin vuoden kuluttua otti
asian omakseen. Toinen kouluhammaslääkäri saatiin vuonna 1970.
Mielisairaanhoitoon
saatiin ratkaiseva parannus 1960 luvun alussa, kun Oulun
keskusmielisairaalaa laajennettiin ja Ylivieskaan valmistui niin
sanottu Visalan B-mielisairaala, joista molemmista kunta varasi
riittävät sairaansijat.
Epämiellyttävät
"likataudit" - lavan- ja pikkulavantauti - saatiin
loppumaan puhtaan juomaveden myötä, kun osuuskunta Valkeanveden
jakelu alkoi vuonna 1960.
Lääkäri Untamo
Sorasto
muistaa
kiitollisuudella vaikeissa olosuhteissa sitkeän ja epäitsekkään
työpäivän suorittaneet terveyssisaret Emma
Ventelän (1925-1960)
ja Helmi
Heusalan(1941-1969).
Sairaalakin
saatiin
Kun
Kokkolan kaupunginvaltuusto tammikuussa 1924 esitti yhtymistä
anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan, Kalajoen
kunnanvaltuusto ei siihen liittynyt. Kalajoen valtuusto asetti
samassa kokouksessa "kiireellisenä asiana" omaa
kunnansairaalaa puuhaamaan komitean. Siihen kuuluivat Oskari
Santaholma,
A.
Lankila,
V.
Granlund
ja
Karl
Miemois
kokoonkutsujana.
Lokakuussa 1924 hyvksyttiin arkkitehti Axel
Mörnen piirustukset
ja kustannusarvio ( 700 000 markkaa). Päätettiin heti valtionavun
tultua varmistetuksi ryhtyä rakentamaan oman kunnan hankkeena, kun
Alavieskan ja Rautio eivät olleet liittymisesitykseen vastanneet.
Toukokuussa 1926 oli oma kunnansairaala valmis. Ensimmäinen potilas
sisäänkirjoitettiin 27.5, ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6.
ja ensimmäinen synnytys näki päivänvalon 2.6. Vankan poikalapsen
nimi oli Leo
Heikki Passi,
jonka elämäntie on johtanut Kanadan Ontarioon.
Ensimmäinen
kymmenvuotiskausi sairaalassa, jonka 14 sairaansijasta kaksi oli
varattu synnyttäjille, oli ikään kuin totuttautumista ja
luottamuksen hankkimista potilasmäärän pysyessä vuosittain
kolmen sadan vaiheilla. Viiden sadan raja sivuutettiin vuonna 1937
ja tuhannen vuonna 1945. Alavieska, Merijärvi ja Rautio tulivat
sairaalaan ja sen hallintoon mukaan vuonna 1949. Sairaalan
laajennuksen jälkeen vuonna 1954 sairaansijaluku nousi 14:sta
46:een. Seuraavina vuosina perustettuun kuntainliittoon liittyivät
Himanka, Lohtaja, Pyhäjoki, Sievi ja Kälviä. Näin oli Kalajoen
kunnansairaalasta kehittynyt yhdeksän kunnan kuntainliiton
sairaala.
Parinkymmenen
vuoden ajan - keskussairaalan puuttuessa Keskipohjanmaalta -
Kalajoen sairaala antoi välitöntä ja tehokasta sairaalahoitoa
erityisesti leikkaus- ja synnytystapauksissa. Vuosittainen
potilasluku ylitti 2000 vuonna 1955. Lakipisteensä sairaalan
toiminta saavutti vuonna 1969, jolloin potilasmäärä oli 2284,
sairaanhoitopäivien määrä 20349 ja leikkausten luku 1057. Suurin
vuosittain hoidettujen on vuodelta 1963, jolloin synnytysten määrä
oli 555.
Kokkolan
keskussairaalan toiminta alkoi vuonna 1970 koko tehollaan ja
Oulaskankaan aluesairaalan vuonna 1971. Kun kansanterveyslaki purki
vuonna 1972 entisen kunnanlääkäripiirin, tapahtui Kalajoen
sairaalan toimintaluvuissa kolmanneksen supistuminen. Vuoden 1974
loppuun mennessä sairaala on hoitanut kaikkiaan 60969 potilasta,
joista kalajokisten osuus on ollut n. 40 %. Synnytyksiä on ollut
13376 ja leikkausten luku nousee yli 20000. Sairaalan lääkärinä
on toiminut kirurgian erikoislääkärri Untamo
Sorasto (1938-1972).
Ylihoitajana oli vuodesta 1964 lähtien neiti Oili
Vänskä.
Valtava on ollut kehityksen kulku kuvattuina vuosina.
Kalajoen
lääkäritalo

Lääkäritalon
pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kouluterveydenhuolto
aloitettiin 1923, hänen aloitteestaan Kalajoki liittyi tuberkuloosin
tuhojen torjumiseksi Ylivieskan tuberkuloosipiiriin 1925, samana
vuonna varattiin myös 4 paikkaa Seinäjoen piirimielisairaalasta.
Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että
vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen,
pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo
viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä
ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä
ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla.
Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan
vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin
27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli
nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6.
Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti.
Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle
liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille
laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen. Vuonna 1929
Kalajoen kunta ajettiin kahteen terveyspiiriin.
Kenraali
Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli perustettu 1923. Sen toimesta ja
tohtori Miemoisin aloitteesta avattiin Pappilan pikkupuolelle 1929
pienten lasten neuvonta-asema ja 1932 toimintaa laajennettiin
käsittämään myös odottavien äitien ilmainen tarkastus.



Jokelan
pappila

Jokelan
pappilan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Jokelan
pappila
Kalajoen
pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan
pappila,
mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut
nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista
lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo
1200-luvulla. Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät
vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli
rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko
Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien
muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon
hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan.
Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen
asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525
Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja
seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää. Kalajoen
emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin
kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi
kirkkoherrakunnikseen. Aleksanteri
I vieraili Kalajoella. Isonvihan
jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa
kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna
rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802
valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli
alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi
vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan
pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan
majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari
Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi
vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen
huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui
piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä
suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten
tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa
1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.
Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle,
mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna
Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin
rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin,
minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi.
Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa
Vänrikki Stoolin tarinoihin.
Poukkula

Poukkulan
pienoismallin on rakentanut Leo Takalo


Poukkulan
kauppakartano rakennuksineen on sijainnut Lankilan mailla.
Huvilarakennuksen omistaja ennen Poukkuloita on ollut Johan
Löfqvist.
Tila on kuulunut Lankilan suvulle, jolta Oulun tark`ampujapataljoonan
Kalajoen komppanian alikapteeni Groundström
osti
talon vuonna 1863. Groundström
myi
pian talon Pedersöressä syntyneelle Löfqvistille.
Löfqvististä tuli
merkittävä vaikuttaja Kalajoella, hän toimi mm.
kuntakokouksenesimiehenä, oli yksi Kalaja-laivan osakkaista ja oli
säästöpankin ja paloapuyhdistyksen perustajajäseniä.
Kauppakartanonsa hän myi Johannes
Poukkulalle 1907.
Kauppias Poukkulan
huvilaa
ympäristöineen ja puutarhoineen sanottiin olevan pitäjän komein.
Poukkula oli aloittanut kauppiasuransa Jaakko
Merenojan kauppa-apulaisena.
Poukkulaa vastapäätä Lankilantiellä, vanhan paloaseman takana
oleva vanha rakennus on kuulunut Poukkuloille. Tämän talon on
muistitiedon mukaan siirtänyt Mehtäkylästä pastori Aapeli
Kiviojan leski,
kansanedustaja Liisi
Kivioja noin
vuonna 1910. Jaakko
Poukkula osti
talon 1920-luvun lopulla ja siinä asui viimeksi leski Priita
Lusiina Poukkula ennen
talon siirtymistä uusille omistajille. Poukkulan talo on purettu ja
tilalle tulee kerrostaloja
Taiteilija
Markku Hakola on maalannut muotokuvan Efraim Kipisestä ja Kilpisen
talon.
Kilpisen
talo

Kilpisen
talon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Efraim
Kilpisen muutettua takaisin syntymäpitäjäänsä Kalajoelle alkoi
kanteleitten rakentaminen kiinnostaa. Kilpinen opetti myös pojilleen
Matille ja Oskarille kanteleitten rakentamisen, ja niin Kalajoelle
kehittyi kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä
Helsingissä musiikkiliike Fazerilla, ja sieltä alkoi Kilpisille
tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin yhtä aikaa 100
kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat hyvin kiireistä aikaa.
Kun vielä yksityisetkin tilasivat kanteleita, ylitti kysyntä usein
tarjonnan. Kilpisten kanteleet tunnettiin hyvin kaunissointisina, ja
niitä käyttivät useat nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa.
Kilpiset suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia
uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin, ja
saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja. Efraim Kilpisen poika
Oskari Kilpinen (3.4.1895–8.11.1980) jatkoi kanteleitten
rakentamista isänsä jälkeen, ja hänestä tuli myös maankuulu
mestari. Isänsä tavoin hänkin teki taidokkaita käsitöitä. Hän
sai vuonna 1969 Kalevala-seuran tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan
tunnustukseksi ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme
kehittämisessä. Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut
moniin Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan; myös
amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat yli
neljätuhatta kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös
runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät
pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai Suomen Valkoisen Ruusun I
luokan ritarimerkin.
Rukoushuoneen
pienoismalli

Rukoushuoneen
pienoismalli, jonka on tehnyt Leo Takalo

Koulurakennukset:
Yhteiskoulu aloitti toimintansa
rukoushuoneella ja Jokisuun kansakoulun tiloissa. Kalajoen
yhteiskoulun koulutalo valmistui 1951, lisärakennukset 1958, 1964
ja 1970. Koulun rehtorit:1943-1944
Pentti Oura, 1945-1945 Ida Hannula, 1945-1946 Arvo Ojala, 1946-1948
Pentti Oura, 1948-1953 Vilho Kivioja, 1953-1955 Rauha Hannula,
1955-1960 Kyösti Anias, 1960-1963 Eero Vehmas, 1963-1974 Martti
Isokoski.
Petsamolaisia
evakossa Kalajoen Plassilla
https://www.petsamoseura.net/230
Lapin
sota
Viranomaisilta
Lapin väestön evakuointikäsky 8.9.1944.
168 000
ihmistä joutui evakkotielle.
Ylivieskaan
inarilaisia, Kalajoelle petsamolaisia ja savukoskisia, utsjokiset
Alavieskaan ja kuusamolaiset Merijärvelle, Oulaisiin ja Pyhäjoelle.
Ensimmäiset
laukaukset Pudasjärvellä, 28.9.1944. Sotaa käytiin myös Tornion
ja Kemin suunnalla.
Saksalaiset
vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren- ja Kilpisjärventietä pitkin.
He polttivat tienvarsikylät ja Rovaniemi tuhottiin lähes kokonaan.
Sillat räjäytettiin ja tiet miinoitettiin. Viimeiset saksalaiset
poistuivat maasta 27.4.1945. Suomi menetti Lapin sodassa 772 miestä,
262 katosi ja 2 904 haavoittui. Saksalaisten tappiot 4 500.
Evakoille virallinen lupa palata vasta kesän 1945 aikana,
tuolloinkin Lappi oli vaarallinen miinoituksen takia, jotka
tappoivat ja vammauttivat asukkaita pitkään sodan
jälkeenkin. Lappiin apua Pohjoismaista ja järjestöiltä
1950-luvulle saakka. Muun muassa Punainen Risti sekä Unicef
lähettivät tavaroita, vaatteita, lääkkeitä, jauhoja ja muita
ruokatarvikkeita. Terveydenhoidossa avustettiin, rahallisia
avustuksia jaettiin, apua saatiin myös rakennustyömaille.
Lapin
rakennuskannasta tuhoutui sodassa 70–90 prosenttia. Uuden elämän
aloittamista vaikeutti materiaalipulan lisäksi myös poro- ja
kotieläinkannan harveneminen.
Lähteet:
lappi.fi,
Tuominen, Marja (2003) Lapin sodan tuhot ja jälleenrakennus,
sanomalehti Kalajokilaaksossa Anne Ruuttula-Vasari: 60 vuotta Lapin
evakosta (2004)
Evakkolapset
https://www.evakkolapset.fi/arkisto.htm
Kalajoen
lukio 50 vuotta
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/12/kalajoen-lukio-50-vuotta.html
Kalajoen
yhteiskoulu 1943-1974
http://www.yksityiskoulut.fi/yksityiskoulujenmatrikkeli/kalajoen.htm
Sisällysluettelo.
Kalajoen lukion vaiheita. 1. Lukion toimintaa. 2. Lukion hallinto.
3. Henkilökunta. 4. Opettajakunta. 5.
https://docplayer.fi/1054569-Sisallysluettelo-kalajoen-lukion-vaiheita-1-lukion-toimintaa-2-lukion-hallinto-3-henkilokunta-4-opettajakunta-5.html
Varhaiskasvatus
ja koulutus
https://kalajoki.fi/varhaiskasvatus-ja-koulutus/peruskoulut/koulut/
Ojala-Siipola

Ojala-Siipolan
(Siipola, juontaa nimestä Sigfrid) talo kuuluu Kalajoen vanhimpiin
kantataloihin. Siipolan talo kuuluu todennäköisesti myös niihin
tiloihin, jotka ovat syntyneet jo keskiajalla, lähteissä talo
mainitaan ensi kerran 1553. Calamnius-suvun kantaisän, kirkkoherra
Pietari Arctophilaciuksen tiedetään omistaneen Kalajoella kaksi
yksityistä taloa vuonna 1607, Siipolan ja siihen yhdistetyn Hietalan
talon. Talon peri sitten hänen poikansa Kaarle Kalling vanh. ja
hänen poikansa Kaarle Kalling nuor. antautui kokonaan kotitilan
viljelemiselle; vuonna 1691 talon tuotto oli 7,5 tynnyriä enemmän
kuin parhaimman sadon saaneilla talonpojilla.
1700-luvulla
talossa pidettiin myös usein käräjiä ja muita kokouksia.
1800-luvulla Siipolassa asuivat maanmittarit Fredrik Johan
Lundström ja Fineman Suomen sodan aikana sattuneeseen kuolemaansa
saakka. 1800-luvun alussa Siipolan omistajaksi mainitaan
nimismies Stårck. Vuonna 1820 osa vanhasta Siipolasta joutui
maanmittari Stenrothille. Vuonna 1846 Siipola mainitaan yhdeksi
Kalajokivarren majataloista.
Kuntakokouksia
on pidetty Siipolassa 1910-luvun puolivälissä. Siipolassa on
naapurin Kärjän tavoin pidetty käräjiä aina 1940-luvulle
saakka. Talo toimi myös vankien ja kuljettajien levähdyspaikkana,
josta talossa on muistona vanhoja käsirautoja ja ketjuja, joilla
vangit olivat kahlittuna talon seinään lepoajaksi. Pihalla on ollut
myös piiskauspaikka, missä rikollisia rangaistiin pieksämällä.
Rangaistut juoksivat sen jälkeen jokirantaan ihoansa
vilvoittelemaan. Viimeisenä Kalajoen kihlakunnan pieksäjänä oli
Siipolan isäntä Matti Naatus (1817-1904). Hän oli
kirkkotyömaalla rampautunut, mutta piiskurina häntä pidettiin
täsmällisenä ja peräänantamattomana.

Kalajoen
Työväntalon pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo


Jussi
Annala ja Aukusti Ojala pyöräilemässä Työväentalon luona
Kalajoen
työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan
nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä
kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja
pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen
perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa
välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen
mukaisesti.
Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka
puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa
kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi
Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi
jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.
Kun
Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys
töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen
kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana
päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä
asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin
isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa
heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin
ennenkin”.
Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa
merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten
serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan
veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen,
jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti
Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.
19.11.1905 pidetyssä
kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon
tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla
niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista
pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin
nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa
jälkeen.
Työväenyhdistys
SDP:n osastoksi
Kalajoen
työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21.
päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke
työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen
kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10
tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen,
jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.
Raittiusliike
oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun
alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana.
Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille
jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista
menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen
korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin
syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen
jäsenyydestä.
Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta
työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan
yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran
soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.
Ensimmäinen
työtaistelu
Kalajoen
työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan
kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä
syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti
kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen
mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei
vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua
työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen
järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan
Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten
lyömiseen.
Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään
mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa,
työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä
nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906
tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M.
Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen
sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut,
vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä
käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka
mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta
väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.
Pitkä ja
vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja
Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.
Oma
toimitalo ja eduskuntavaalit
Oman
toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa
ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa
asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä.
Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist,
veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina
auttajina.
Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää
toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen
työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin
järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston
perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä
näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä
ammattiosasto.
Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit
pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että
köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja
vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli
valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %
Johan
Aleksandr Lankila – kansanedustaja
Kalajoen
työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan
Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan
elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen.
Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee
saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan
huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi
14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin
opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai
merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä
olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja
ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.
J. A. Lankila valittiin
Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden
1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue
lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen
markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.
J. A. Lankilan
suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan
lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen
sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti
kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on
sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi
sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni
takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra
A. W. Rae y.m.”
Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun
puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917
eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi
kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli
vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.
Työväentalo
huutokaupataan
Lapualla
syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi
tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti
äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden
väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan
vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt
saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja
maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen
Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä
kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia
talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä
teollisuusjohtajiakin.
Lapuan liikkeen saavutukset
huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930, jolloin eduskuntaan saatiin
hajottamisen jälkeen pidetyissä vaaleissa kahden kolmasosan
porvarillinen enemmistö. Sen turvin säädettiin ns. kommunistilait,
joilla sosialistit pystyttiin eliminoimaan julkisesta elämästä.
Lapuan liike nosti ”Lapuan lain” Suomen lain yläpuolelle, ja
tästä seurasi muilutusten nimellä tunnettuja, lähinnä
kommunisteihin kohdistuneita kyydityksiä ja muutamia poliittisia
murhakin. Samaan aikaan työväentaloja suljettiin ja työväen
järjestöjen omaisuutta anastettiin tai tuhottiin.
Presidentin
kyyditys
Presidentti
Kaarlo Juho Ståhlberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa
1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti
päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta,
palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä.
Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja
everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty
kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely
alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi
ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta
oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat
avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset
olivat.
Joni
Järvinin hautajaiset
Vuoden
1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella.
Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran
keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä
muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin
hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä
yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti
runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi
Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan
suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti
vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai
jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen
tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930
kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi
asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa
päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja
oikeaksi.
Seuraavina vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin
hautajaisiin liittyviä tapahtumia jopa raskauttavana perusteena
Kalajoen työväentalon riistämiselle pois työväenyhdistykseltä
ja muilta työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan
Kalajoen piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä
1929 antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon
Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys
ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun
päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan
Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen
päätökseen.
Tasan vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies
Gråsten sulki Kalajoen Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä
sijaitsevan Kalajoen Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen
Työväenyhdistyksen toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja
Urheiluseura Riennon ja Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta
estettiin. Kalajoen Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon
sulkemisen aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin,
joka tosin oli osoittanut tarpeettomaksi.
Työväenyhdistyksen
puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman
lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa
todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan
jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen
johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty
mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön
kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen
lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen
talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen
Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että
nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja
jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan
Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä
1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että
Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia
oteta käsiteltäväksi.
Työväenyhdistys
lakkautetaan
Sisäministeriölle
osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman
saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua
kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan
nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan
kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä
julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat
julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies
Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen
Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla
kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä
mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo
Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen
yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1.
lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon
vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen
puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi
valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.
Työväentalo
huutokaupataan
Sisäministeriö
antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä
selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti
siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon
rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen
Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston
myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932.
Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja
siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto.
Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä,
”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä
muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus
ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan
ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä
vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin,
asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934.
Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies
Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän
sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi
muuttamiseen.
Salaperäinen
huutokauppa
Lapuan
liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen
työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen
toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman
tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti
tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa
asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan
tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka
meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen
olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan,
että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle
yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään
ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty
menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.
Plassin
taloja
Kalajoen
markkinapaikalla olleista rakennuksista on useita mainintoja jo
1690-luvulta. Suurin osa niistä lienee rakennettu vasta sen jälkeen
kun kaupunki oli ostanut markkinapaikan maapohjan. Aittojen lisäksi
porvareilla oli myös lämmitettäviä markkinatupia, joissa voitiin
asua sydäntalvellakin Heikin markkinoiden aikana. Kruunukin oli jo
1600-luvulla huomannut tärkeäksi valvoa etujansa markkinoilla ja
ryhtyi kantamaan talonpoikien sinne tuomista tavaroista pikkutullia.
Tätä tarkoitusta varten Plassille rakennettiin myös
tullihuone.
Isonvihan
aikana venäläiset polttivat kaikki terva-aitat Plassilla. Ne olivat
Kokkolan porvariston ostamia, sillä raahelaiset saivat vasta jonkin
verran myöhemmin oikeuden varastoida ostamansa tervan Plassille
odottamaan kesää.
Lähes
vastapäätä Plassia, ns. Laivaniemessä joen etelärannalla oli
ainakin jo 1600-luvun lopulla huomattavaa laivanrakennusta. Sen
vilkkain kukoistuskausi oli 1700-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin
Kokkolan porvarit rakennuttivat laivoja Kalajoen suulla. Vuonna 1752
alkoivat Kokkolan porvarit rakentaa pikiruukkia Laivaniemelle. Vuonna
1791 rakennutti raahelainen kauppias ja raatimies Jakob Fellman
Kalajoen toisen pikiruukin nykyisen Plassin alueen pohjoiskulmaan.
Kokkolalaisten ruukki paloi vuonna 1799. Vuonna 1812 Plassilla olevan
ruukin osti kokkolalainen kauppias Jean Kynzell. Tämä ruukki paloi
maan tasalle vuonna 1864 uhaten tuholla koko
markkinayhdyskuntaa.
Vuonna
1885 Plassilla on 171 rakennusta, joista asuinrakennuksia oli 30,
kauppoja 20, makasiineja 31 ja aittoja 31. Leipomoita oli kaksi,
saunoja kaksi, majatupia yksi, arestihuoneita yksi, navettoja kaksi,
liitereitä seitsemän ja ulkohuoneita 37.
Markkinapaikan
rakenne alkoi hiljalleen muuttua 1800-luvun lopulla. Vuonna 1885
Weljekset Friis perustivat metallivalimon Plassille. Vuonna 1902
perusti kalajokelainen kauppias A. Santaholma kivihiomon Plassille.
Mustaa graniittia vietiin Englantiin ja Skotlantiin. Kivihiomon
toiminta loppui 1918. Vuonna 1903 A. Santoholma perusti Jokisuun
höyrysahan.

Viljamakasiini
eli
lajittelija on rakennettu v. 1753. Kalajoella oli 1790-luvulla
Santaniemen lastauspaikan lähettyvillä kaksi kruunun makasiinia,
joista toinen oli 900 ja toinen 1400 tynnyrin vetoinen. Toiseen
sijoitettiin kruunun verovilja, ja toinen oli tarkoitettu
säästöviljan kokoamiseen. Valtiopäivillä 1746-47 oli päätetty,
että pitäjiin perustetaan viljamakasiineja. Maaherra Piperin
tekemän lainamakasiinin ohjesäännön mukaan tuli savua kohden
panna talteen talteen hyvinä vuosina ½ ja huonoina vuosian ¼
tynnyriä viljaa. Vilja saatiin lainata pitäjäkokouksen luvalla
maksamalla korkoa.

Jokisuun
koulu on
rakennettu v. 1861 Kalajoen pitäjän omalla kustannuksella. Aluksi
se toimi kruunun aittana, jossa oli neljä hinkaloa ja räystään
alla kymmenen ikkunaa sekä katolla ikkunat. Sen urajkoi Juha
Laurinpoika Haarala ja sai palkakseen 110 tynnyriä viljaa.
Korjauksen jälkeen vuonna 1927 kruunun puotiin sijoitettiin Jokisuun
koulu. Koulu lakkautettiin vuonna 2005.

Teatteritalo
on
työväentalo. Sen rakentamiseksi perustettiin vuonna 1937
Teatteritalo Oy. Aluksi työväenyhdistyksen johtokunta teki itse
talon piirustukset ja pienoismallinkin. Kun rahoituksen
järjestämiseksi osakkeitten merkintää tarjottiin myös
Kansa-yhtiölle, ei yhtiö hyväksynyt suunnitelmia, vaan jouduttiin
tekemään uudet. Teatteritalo valmistui talvella 1939, ja avajaiset
pidettiin 25.3.1939. Jatkosodan aikana talossa majoitettiin
siirtolaisia.. Teatteritalo Oy:n osake-enemmistö siirtyi kaupalla
1960-luvulla Voimistelu- ja Urheiluseura Riennolle. Rakennusta
peruskorjattiin ja laajennettiin 1960-luvun lopulla. Kalajoen Riennon
historiasta löytyy tietoja tämän nettipäiväkirjan
kohdasta:
Kalajoen
Riento 100 vuotta (4.2.2007)

Haarala
/ Änkilä on
Pohjankylän kantatiloja, josta ensimmäinen maininta löytyy
vuodelta 1547. Änkilä on toiminut 1600-luvun kestikievarina
markkinoiden aikaan ja Ikalaporin vapaaherrakunnan virkatalona.
Änkilä on Plassin ”emätalo”. Myöhemmin talo siirtyi mm.
kirkkoherra Pietari Calamniukselle ja maanmittari Hårdille, joka
1830-luvulla todennäköisesti rakennutti nykyisen, avokuistillisen,
komean virkatalotyyppisen päärakennuksen. 1800-luvun puolivälissä
talon omisti rovasti Abraham Montin. Värjäri Juho Pahikainen osti
talon vuonna 1871 maanviljelijä Erik Roosilta. Jaakko Haarala, jonka
perikunta nykyään Änkilän omistaa, osti sen vuonna 1922
Pahikaisilta. Pihapiirissä on neliosainen makasiinirakennus, jonka
kaksi tienpuolista aittaa ovat olleet markkinamiesten käytössä.
Makasiinissa on lisäksi heinätalli ja vilja-aitta. Pihapiiristä on
purettu pakarirakennus. Änkilä toimi 1800-luvulla nimismiehen
virka-asuntona.
Ojankulma oli
alun perin raahelaisen kauppiaan Johan Friemanin omistama
kuusihuonetta käsittävä markkinatupa. Vuoden 1885 kartassa omistus
on merkitty Jaakko Finnilälle. Ojankulman rakennuksen runkona on
kauppapuoti, johon Aleksander Finnilä sai kauppaoikeudet 1870.
Sittemmin talossa on toiminut Kalle Saarikosken värjäämö.
Kauppias Tuomas Rahko korotti ja levensi talon nykyiseen asuunsa
1921. Rakennuksessa toimi Jeeli Ojan kauppa. Erkki Pääkkönen osti
rakennuksen Ojan perikunnalta.

Niin
sanottu Orellin
talo on
pitkänurkkainen hirsipuoti, mahdollisesti 1800-luvun alkupuolelta.
Plassin vanhimpia ja parhaiten säilyneitä kauppapuoteja. Vuoden
1885 kartassa tämä oli kauppias L. Ahlqvistin kauppapuoti. Talossa
on toiminut mm. Ville Orellin hienosepänverstas, Heikki Luokkalan
vaate- ja lyhyttavarakauppa sekä leipomo.

Santaholman
konttori lähes
40 metriä pitkä keltainen rakennus, mikä on Plassin keskeisimpiä
ja Kalajokivarren komeimpia taloja. Tien puolella on 13 ikkunaa.
Talon vanhin osa on vanha kauppakartano ilmeisesti 1800-luvun
alkupuolelta. Kauppias Antti Santaholma osti sen vuonna 1866
kokkolalaiselta kauppiaalta Georg Rajanderilta.. Rakennuksessa on
toiminut A. Santaholman Oy:n konttori.
Ollila on
suurikokoinen, kahdessa osassa rakennettu asuinrakennus. Se sijaitsee
markkinapaikan laidassa. Pohjoispääty on vuodelta 1850. Ollila on
perimätiedon mukaan rakennettu samanaikaisesti kuulun Kalaja-laivan
kanssa, mutta erään toisen laivan hirsistä. Kalaja-laivaa
ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1873; osakkaina olivat mm. Antti
Santaholma ja maanviljelijä Joonas Merenoja. Rakennuksen toinen osa
on 1920-luvulta, jolloin rakennukseen tehtiin yhtenäinen jugendilme.
Rakennuksen ja makasiinin omistajaksi on merkitty vuodesta 1855
Joonas Merenoja.
Kalajoella
kauppapurjehdus vilkastui 1840-luvulla, ja tuohon aikaan
paikkakunnalla oli monia kauppahenkisiä talonpoikia. Jotkut
hankkivat itselleen myös pieniä aluksia, joilla käytiin
ulkomaillakin. Valtiopäiväedustajanakin tunnettu Jaakko Merenoja
oli varustanut itselleen Liukas-nimisen jahdin, jonka kipparina toimi
myös Joonas Merenoja. Kauppaa käytiin Pietarissa ja Ruotsissa
saakka. Tällä purjehduksella oli nälkävuosina 1865-68 suuri
merkitys Kalajoen väestölle; tuolloin Antti Santaholma ja Joonas
Merenoja toivat elintarvikkeita Pietarista suoraan Kalajoelle. Talo
on saanut nimensä siellä myöhemmin asuneen Olavi (Olli)
Santaholman (k. 1940) mukaan. Olli Santaholma hoiti yhtiössä
graniitin ulkomaankauppaa. Veljelle Oskarille, yhtiön
toimitusjohtajalle valmistui jugend-tyylinen
päärakennus Havula vuonna
1912 Palmqvist & Sjöströmin suunnittelemana. Ollilan ulkoasua
muodistettiin samaan tyyliin 1920-luvulla.

Kalajoen
markkinapaikan kistu (putka)
on sijainnut Ojan kaupan luona, ja se siirrettiin nykyiselle
paikalleen vuonna 1948. Putkassa oli kaksi selliosastoa ja
toimisto-osa. Kistu on rakennettu 1700-luvulla. Putkavahti lämmitti
kistun markkina-aikaan ja muulloinkin, kun sitä tarvittiin. ”Kohta
on markkinat, kun kistua lämmitetään” Kistu muutettiin vuonna
1982 Lauri Tanskan ideoimaksi ja toteuttamaksi kalastusmuseoksi.

Kilpisen
talo on
torin itäreunalla sijaitseva asuinrakennus, jonka tiensuuntainen osa
on vuodelta 1860. Vuoden 1875 kartan mukaan tontilla sijaitsi
siltavouti Lakströmin asuinhuone. Puuseppä Efraim Kilpinen muutti
taloon vuonna 1900. Rakennusta on laajennettu siivellä 1921-23 Hän
ja varsinkin hänen poikansa Oskari Kilpinen olivat maankuuluja
kanteleentekijöitä, jotka tekivät mm. musiikkiliike Fazerille
tilaustyönä kanteleita.

Lauri
Tanskan talo on
siirretty nykyiselle paikalleen. Sen on rakennuttanut Kalle Haavisto
1800-luvulla, mutta tiedossa ei ole tarkkaa rakentamisvuotta. Kapeaan
hirsirakennukseen on liitetty siipiosa, joka on aiemmin ollut
luhtiaitta. Tanskan talo oli vuonna 1885 Kalle Haaviston
asuinrakennus ja talousrakennus. Kalle Haavisto purjehti mm.
Kalaja-laivalla.

Kalajoen Nuorisoseuran
pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo



Kalajoen
silta 1953

Kalajoen
Nuorisoseura on eräs maamme tunnetuimpia ja toiminnaltaan
menestyksellisimpiä nuorisoseuroja. Se perustettiin huhtikuun 2.
päivänä 1894. Silloin pitäjässä oli vain kaksi kansakoulua,
Pohjankylässä ja Tyngällä. Seuran alullepanija oli farmaseutti
Allan n,
joka toimi myös perustamiskokouksen puheenjohtajana. Perustetulle
seuralle ei kuitenkaan ollut helppo saada pysyvää vetäjää.
Aluksi esimieheksi valittiin Johan
Niemelä,
joka muutaman päivän jälkeen vaihdettiin Aksel
Mäntyseen.
Tämä kuitenkin erotettiin jo runsaan kuukauden kuluttua
rettelöinnin vuoksi. Tilalle valittiin värjäri Johan
Pahikainen.
Alkuaikojen sihteerinä oli Vikke
Östman.
Ensimmäiset
toimitilat seura sai vuokraamalla värjäri Forsbergin rakentaman
Pahikaisen talon Kalajoen Sillankorvassa. Pahikainen asetti kuitenkin
tiukat säännöt, joiden mukaan rivoudet ja epäsiveellinen elämä
talossa oli kiellettyä, eikä tanssia saanut jatkaa iltakymmenen
jälkeen.
Aluksi seuran toiminta oli monipuolista ja jäseniä
liittyi perustamisvuonna peräti 208. Seuralle avattiin välittömästi
perustamisen jälkeen ensimmäinen lukutupa, jota ryhtyi
hoitamaan Herman
Naatus,
ja siihen tilattiin Pyrkijä, Louhi, Uusi Savo, Pohjalainen, Uusi
Kuvalehti, Uusi Suometar ja Päivälehti. Lainakirjasto syntyi myös
ensi vuotena ja siitä vastasi Siivert Ventelä. Niinikään
toimitettiin käsinkirjoitettuna Vesa-seuralehteä, jonka
toimittajana oli Jaakko
Lankila.
Laulukuorokin aloitti toimintansa jo muutaman viikon kuluttua
perustamisen jälkeen ja sen johtajaksi tuli A.
Mäntylä.
Sen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kun vielä mainitaan,
että saman vuoden joulukuussa toimintansa käynnistänyttä
voimistelu- ja urheiluosastoa johti 3-vuotisen sotaväen käynyt hyvä
voimistelija Vihtori
Östman,
niin voi todeta, että uudessa seurassa olivat edustettuina lähes
kaikki alkuaikojen nuorisoseurojen toimintamuodot.
Kalajoen
nuorisoseuran alkuinnostusta kesti vain hieman toista vuotta, sillä
seura nukahti jo kesällä 1895. Uudelleen toiminta virisi
heinäkuussa 1902. Etelä-Suomesta paikkakunnalle muuttaneen
kivityöntekijä Aaron
Lappalaisen henkiin
herättämänä. Lappalainen valittiin seuran puheenjohtajaksi,
varapuheenjohtajaksi kiertokoulunopettaja Helena
Wentelä,
kirjuriksi uittopomo Oskari
Kärjä,
varakirjuriksi Hilma
Wentelä,
rahastonhoitajaksi kauppias Kustaa
Rahko ja
muiksi johtokunnan jäseniksi Dany
Lankila, Iivari Vuorinen ja
E.
Torvi.
Nyt vuokrattiin toimitilat Leander
Untiselta 10
markan kuukausivuokralla, mutta kun talossa ilmeni tulirokkoa, niin
uudeksi seurantaloksi vuokrattiin jo seuraavana vuoden alussa
Sillanpään talo. Tästä talosta tulikin sitten seuran
pitkäaikainen koitti, sillä jo samana vuonna se ostettiin omaksi ja
uusitiin Nestori
Hailan piirustusten
mukaan.
Seuran
toiminta käynnistyi 1902 jälkeen monipuolisena. Laulukuoroa ryhtyi
1905 johtamaan kanttori Julius
Jalkanen,
jonka johdolla aloitti toiminnan myös torvisoittokunta 1906. Puhuja-
ja keskusteluseura syntyi 1903 ja sitä vetivät
Sanfrid
Ojala ja
rouva Hersten.
Myös näytelmätoiminta käynnistettiin ja siitä tuli eräs seuran
vahvimpia toimintamuotoja.
Suurta
kesäjuhlaa Kalajoen nuorisoseura vietti 28 ja 29 päivänä
heinäkuuta 1903. Kokkola-lehden mukaan ohjelmassa esiintyi myös
Oulun palokunnan torvisoittokunta ja lisäksi oli köörilaulua,
juhlapuhe, kansantanssia, esitelmä, seuralehti ja "urheiluilta
usiamman laisia". Juhlapuhujana oli opettaja Samppa
Luoma ja
toisena puhujana Kalajoelta kotoisin oleva Lohjan Nummen koulun
opettaja Kristiina
Ojala.
Ensimmäisen juhlapäivän iltana esitetiin jo aikaisemmin esitetty
näytelmä "Ei sovintoa ennen uhria" ja toisena iltana
"Roinilan talossa". Jälkimmäinen näytelmä jouduttiin
esittämään kaksi kertaa, sillä "kansaa näet oli niin paljon
etteivät mahtuneet yhdellä kerralla näytöshuoneeseen.",
kuten lehti kertoo. Loppulause lehden uutisessa oli myönteinen:
"Kansan käytöstä voisi sanoa erinomaisen siivoksi.
Pienintäkään häiriötä ei tapahtunut. Miehiä oli, saapi sanoa,
ympäri Suomenmaata, jos minkä ammattilaista, kun on niissä seudun
iin paljon ettei koskaan ennen tukkein uittokin takia ja kosken
perkkareita ym. mutta kaikissa vallitsi yhdenlainen juhlakäytös
kuin heillä olisi ollut yhden miehen mielikin.
Keski-Pohjanmaalle
perustettuun keskusseuraan Kalajoen nuorisoseura liittyi vuonna 1918.
Silloin Kalajoen nuorisoseuran jäsenmäärä oli 161. Seuran
puheenjohtajana tuolloin oli opettaja Janne
Haapoja,
kirjurina Frans
Björnström ja
kirjallisuusasiamiehenä Tyyne
Niemelä.
Kalajoen
nuorisoseurasta kehittyi 1920- ja 1930-luvulla maakunnan huomattavin
nuorisoseura, jolla oli myös vahvaa taloudellista toimintaa. Myös
seuran musiikki- ja näytelmätoiminta on kautta vuosikymmenien ollut
voimakasta ja korkeatasoista. Kalajoen kuoro ja soittokunta olivat
usein esiintymässä Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlissa ja Kalajoki
oli useita kertoja sekä maakunnallisten että valtakunnallisten
tapahtumien järjestelypaikkakuntana.
Kalajoen Metsäkylän
nuorisoseura perustettiin pitäjän toisena seurana vasta niin
myöhään kuin 1916.
Janne
Siipola toimi
Kalajoen nuorisoseuran toiminnanjohtajana. Asevelvollisuuden
suoritettuaan hän työskenteli Kalajoella Orellin leipomossa
siirtyen sitten Kalajoen nuorisoseuran leipomoon, jossa hän
työskenteli yli 30 vuotta. Kalajoen nuorisoseuran esimieheksi hänet
valittiin ensi kerran 1921 ja muutamia välivuosia lukuun ottamatta
hän hoiti tätä tehtävää vuoteen 1950, jolloin hänet valittiin
seuran toiminnanjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli kuusi
vuotta.
Kalajoen
nuorisoseura oli Janne
Siipolan aikana
yksi koko maan vahvimpia seuroja, jola oli myös tuloksellista
liiketoimintaa. Seuran leipomo-, kahvila- ja matkahuoltotoiminta sekä
jonkin aikaa myös nuorisoseuran elokuvateatteri oli sotavuosia
lukuunottamatta Janne
Siipolan eli
Seuran-Jannen osaavissa käsissä. Janne osallistui myös henkisiin
harrastuksiin, joista erityisesti musiikki- ja näytelmätoiminta
olivat hänelle läheisiä. Janne esiintyi lukuisissa näytelmissä
keskeisissä rooleissa ja hän toimi myös näytelmien ohjaajana.
Seuran-Janne
on jäänyt lukemattomien nuorten muistiin valoisana ja toimekkaana
Kalajoen nuorisoseuran toimihenkilönä, jolta sujui niin käytännön
tehtävät kuin monipuolinen aatteellinenkin toiminta. Ystävällinen
ja iloinen hymy kasvoillaan hän loi ympärilleen hyvää mieltä,
tarttui tarmokkaasti tehtäviin ja vei ne määrätietoisesti lävitse
yhteiseksi hyväksi.
Niin sanottu Kalajoen kapina aiheutti Janne
Siipolassa syvän
masennuksen ja hän muutti 1956 Helsinkiin toiminen Maalaisten
maitokeskuksen leipurina. Janne Siipola kuoli 12.3.1973.
Markkinakapina
Kalajoella
”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä
ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut.
Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty.
Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton
ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella
yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan.
Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon
arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja
loukkaamattomuus.
Tapahtumien
kulku
Lokakuussa
1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän
tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja
tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehottaneen yhtä
poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi
ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin
konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon
samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit,
kertoi Uusi Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä
tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli
pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä
nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi.
Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät
viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista
konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti.
Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään
nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön
myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti
nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että
häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä
piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja
toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti
liikkeelle.
Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei
kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri
tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi
ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan
tapahtumaa.
Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien
kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään
palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi
toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa
onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt
tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun
alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.
-
Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon
lyöneen
ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin
kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne
Siipola ja
Joni
Ojala-Siipola,
jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He
kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle,
että viranomaisten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta,
tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin
koettaen samalla rauhoittaa yleisöä ja rähäkän
osanottajia.
Ankarat
tuomiot
Nimismies
Yrjö
Närhinen joutui
suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli
tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset
poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin
tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden
päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä
puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen
käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi
läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani
Linna.
Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti
Valanne Helsingistä.
Kapinasta
syytetyt ja heidän tuomionsa:
Myllylä,
Antti Felix s.2.7.26
kuritushuonetta
Myllylä,
Veikko Johannes s.
14.1.24 kuritushuonetta
Alho,
Pauli Sulevi s.2.6.31
kuritushuonetta
Alho,
Heikki Olavi s.
7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola,
Aaro Matti s.
29.2.20 kuritushuonetta
Ojala,
Juho Joona "Joni" s.
30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari,
Aki s.19.5.31
ehdollista vankeutta
Ängeslevä,
Heino 1.1.30
syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin.
Vankeutta.
Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa
Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta
keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai
puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen
ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen
nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen
Kuvalehden suuressa juttukokonaisuudessa todetaan näin:
-
Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot.
Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä
saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion.
Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden
ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki
Alho,
joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden
ehdolliseksi.
Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin
kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystävältä,
jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin.
Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin
esiin astui konstaapeli Vähäaho.
Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli
vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole
vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin.
Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin
poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta
"Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän
vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin
tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään.
Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut
auttamaan veljeäni pakoon.
Kutsu tuli Alhon
veljeksillekin
kuulusteluihin ja kolme muullekin pääsyytetylle vasta viikkojen
kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun
lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista
puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät
pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.
Talvikäräjät
2.2.1954
Seuraavilla
Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954
kapinatutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä
valasta. Syyttäjänä oli Tapani
Linna ja
tuomarina kihlakunnantuomari Iivari
Liukko.
Syytettyinä olivat
Siipola,
Johannes Sanfrid s.
11.6.02 , vapautettiin
Jutila,
Erkki s.
22.7.29 vapautettiin
Sauvola,
Pentti s.
22.3.30, vapautettiin
Seuran
Jannen kova kohtalo
-
Janne
Siipola tunnetaan
koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan
uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli
toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta
ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja
vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilö. Hän oli
yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä
mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osittain
liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto,
leipomo ja kahvila. Janne
Siipola oli
toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä
kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen
toiminnastaan.
Joni
Ojala-Siipola oli
puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden
ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on
totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut
Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne
Siipolan pidättäminen
herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin
pidetty henkilö. Lisäksi Siipola
oli
etevä näyttelijä.
Joni
Ojala oli
41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen
kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli
vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan.
Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko
miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa.
Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.
Joni
Ojalan tuomio
oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin
menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle
antamassaan loppulausunnossa Janne
Siipola totesi
näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä
huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on
ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten
yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet,
saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa
syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin
on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä
tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä
huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on
puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi
horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani
tapahtunut."
Kuka
vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa
oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut
vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
-
Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen
määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
-
"Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän
he ole teidän määräilijöitänne!"
-
"Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle
sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse
en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä.
Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen
väittää?.
-"En
muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!",
sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä toimi oululainen
poliisitarkastaja Tapani
Linna ja
tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari
Liukko,
joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen
professori Riitta
Jouppilan isä.
Kapinan
jälkiseuraukset
Epätavallinen,
arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin
sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli
tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella
lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä
antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä
aikana.
Nyrhinen erosi
virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki
Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen
kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa
vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia
Toivo
Eskolaa vastaan.
Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan
tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja
virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin
lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt
sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola
oli
pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa
kuulusteluja varten.
Kalajoen kapinasta tuomitut eivät
saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra V.
H. Kivioja teki
lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja
tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös
kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä
kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti
Kivioja kirjoitti Kekkoselle
Oman
oikeustaistelunsa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V. H. Kivoja.
Kivioja
sanoi
Suomen Kuvalehden toimittaja Esko
Lumikerolle vuonna
1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä
uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että
tutkimusmenetelmät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka
meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka
noille korkeintaan ajattelemattomaan menettelyyn syyllistyneille
nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tuolloin
Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa,
ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on
tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja
rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan
menettely erityisesti Janne
Siipolaa ja
Joni
Ojala-Siipolaa vastaan
ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja
täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat
kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi
olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet
ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot
on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti Kivioja
kirjoitti
kaksi kertaa presidentti Kekkoselle
ja
sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä
vuonna 1963 Kivioja
kääntyi
eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä
Muistikuvia
Kalajoen Plassilta
Muistikuvia
Kalajoen kunnassa sijaitsevan Plassin taajaväkisen yhdyskunnan
asukkaista sekä yrityksistä, jotka antoivat työtä ja palveluita
siellä asuvalle väestölle.
Alla
mainitut asiat ovat henkilökohtaisia muistojani ajalta vähän ennen
sotia, sekä sen jälkeen.
Yrityksistä
suurin oli Santaholman saha Oy ja samalla alueella toimiva konepaja.
Konepajan vieressä oli Lippi, missä valmistettiin Santaholman omaan
käyttöön tarvittavat proomut. Proomut lastattiin sahan rannassa
puutavaraa täyteen ja laivat vetivät ne perässään Rahjan
satamaan. Lipillä valmistettiin myös useampia rautalaivoja
Santaholman omaan käyttöön. Lippi oli poikasille mielenkiintoinen
paikka. Se oli vaan niin ankarassa valvonnassa, ettei sinne aina
voinut mennä. Afletti- Matti oli vahtina, eivätkä asiattomat
päässeet kovinkaan usein paikan päälle. Konepajaa vastapäätä
oli höyläämö sekä nikkaritupa, jossa puuseppä teki niitä
työkaluja mitä milloinkin tarvittiin. Myöhemmin sinne rakennettiin
myös saha-alueen vahdille asunto.
Sahan
seutua lähestyessä tunsi hajuista missä milloinkin oltiin. Aivan
sahan läheisyydessä haisi tuoreen tukkipuun haju. Sahattu lauta tai
lankku sekä muhakasat haisivat jo vähän jatkojalostetuimilta ja
käsitellyimmiltä puilta. Konepajaa lähestyessä nenään tulvi
raudan hajuja ja höyläämön ympäriltä lastujen keveämpiä
tuoksuja. Näin nenän kautta aistien tiesi missä ollaan milloinkin
menossa.
Pienempiä,
yhdestä viiteen henkilön yrityksiä oli Plassilla väestömäärään
nähden suhteellisen paljon.
Aloitan
Plassin asukkaiden muistelemisen aina Kaaranhaan ja Kivisuon alueilta
asti. Siellä olevalla metsäalueella asui neljä - viisi perhettä.
Kauimpana Kaaranhaassa asui Ida Gylden kahden tyttärensä kanssa.
Tyttäret olivat Hilda ja Emmi. He elivät hyvin vaatimatonta elämää.
Vävyksi taloon tuli Vasankarista Eino Männistö. Lapsia Hildalla ja
Einolla oli Aila, Bertta, Raili, Olavi, Hilkka ja Kalevi. Isä
Einolla oli myös hevonen jonka turvin hän sai pientä lisää
elantoon. Pääasiallisen toimeentulonsa he saivat maanviljelyksen ja
muutaman lehmän sekä pienkarjan turvin. Ida- mummon kuoltua he
muuttivat Plassille Kurtin taloon. Eino-isän kuoltua Hilda lapsineen
muutti Ruotsiin, jonne he jäivätkin pysyvästi asumaan.
Samalla
kankaalla asuivat em. Hildan sisar Emmi miehensä Martti Pisilän
kanssa. He rakensivat pienen asunnon aivan Männistöjen viereen.
Emmi ja Martti olivat lapseton pari. Martti työskenteli missä
milloinkin työtä tarjottiin ja muistelen, että Emmi auttoi suurta
yhdeksänhenkistä Männistön perhettä. Aikanaan Pisilät muuttivat
myös Ruotsiin.
Seuraavan
mökin iäkäs pariskunta oli Joni ja Sofia Luokkala. He olivat myös
lapseton pari ja saivat elantonsa pienestä maatilkusta. Oli heillä
ehkä lehmä tai pari josta saivat särpimen. Hevonen heillä myös
oli, koska he hoitivat kauppa-asiat hevoskyydillä matkaten. Heidät
nähtiin usein Plassilla, Joni suitsissa ja Sofia kyydissä.
Vanhuuden päiviä viettämään he muuttivat lähemmäs keskustaa
josta oli helpompi hoitaa jokapäiväisiä asioita.
Kivisuon
puolella asusti pienessä punaisessa tuvassa Puumalaisen pappa
vaimonsa Hilman kanssa. Heillä oli myös karjaa ja hyvin hoidettu
pieni puutarha.. Puumalaisilla oli vain yksi poika Aarne joka meni
naimisiin Lempin kanssa. Aarne halusi asua lähellä vanhempiaan ja
rakensi pienen asunnon Kivisuolle lähelle kotoaan. Ikävä kyllä
tämä asunto tuhoutui tulipalossa. Aarnen vanhemmat rakensivat uuden
asunnon Lepistönperälle (Nykyinen Passin Martin paikka). Tämä
uusi asunto oli lähempänä palveluja ja Aarne muutti heidän
Kivisuolla olevaan asuntoonsa. Vanhan pariskunnan talo oli
ensimmäinen talo tultaessa 8-tieltä Plassille päin. Myöhemmin
myös Aarne muutti pois Kivi-suolta ja rakensi asunnon Ämmään.
joten Kivisuo jäi asukkaita vaille.
Aarne
teki Ämmään rakentamaansa talon piharakennukseen asunnon
vanhemmilleen jossa nämä asuivat elämänsä loppuajan.
Sodan
jälkeen Aarne muutti perheineen Ruotsiin niin kuin moni muukin
kalajokinen. Ruotsiin muutto tapahtui joskus 50-luvun lopussa. Olin
heidän huutokaupassaan kirjurina ja rahastajana ja sain palkaksi
kalaverkon. Muutaman vuoden Ruotsissa asuttuaan pojat Pauli ja Reino
muuttivat vanhempiensa kanssa takaisin Kalajoelle asumaan kotitaloaan
ja kalastelemaan isänsä kanssa. Sisaruksista osa jäi kai Ruotsiin
ja osa Etelä-Suomeen.
Seuraava asunto oli aivan
Iso-ojan vieressä, jossa asusti Marttalan Janne vaimonsa ja
kasvattityttä-rensä Helmin kanssa. Helmi avioitui aikuistuttuaan
Nisulan Sulon kanssa ja he muuttivat Hämeen-linnaan. Aikanaan tämän
Marttalan paikan ostivat Eino ja Rauha Tiinanen. Eino-isä oli
Santaholmalla työssä ja Rauha-äiti hoiti kotona perheen lapsia
Vappua ja Osmoa. Myöhemmin he muuttivat Raaheen Santaholman hommiin.
Iso-ojan vieressä kulki
tie merelle päin, Äijänhakaan ja siellä asui kaksi perhettä.
Tien vasemmalla puolella oli mökki jossa asui Ahon Ville silloisen
kumppaninsa kanssa. Sittemmin Ville avioitui Pystön Hildan kanssa ja
he muuttivat Plassille lähemmäksi Villen työpaikkaa, Santaholman
sahaa, missä Hildakin kävi töissä aina kun perheeltä pääsi.
Vähän edempänä, tien
oikealla puolella asui Väinö Jutilan perhe. Väinön lisäksi
perheeseen kuului vaimo Anni sekä lapset Matti, Irja, Unto, Liisa ja
Eino. Lapsista Irja kuoli jo varhaisessa lapsuus-iässä ja Unto
Jutilasta tuli koko maassa kuuluisuutta saanut hanuristi ja
säveltäjä. Tästä perheestä jäivät Kalajoelle asumaan Matti ja
Eino. Liisa avioitui Himangalle ja Unto muutti Toholammille ja
avioitui siellä.
Palaan takaisin
Lepistöntielle ja jatkan kohti Plassia. Oikealla puolella tietä oli
Nisumaan talo, sitä asuttivat veljekset Ville ja Eino Nisumaa. Eino
oli vanhapoika, Villellä oli vaimo sekä lapset Katri, Vilho ja
Antti. Nisumaat saivat elantonsa maataloudesta ja heillä oli karjaa
sekä hevosia. Kaikki lapset jäivät asumaan Kalajoelle. Heistä
vain Vilho meni naimisiin ja sai Saija- tyttären joka muutti pois
Kalajoelta. Nisumaan vanha talo purettiin ja samalle paikalle
rakennettiin uusi, missä Antti ja Katri asuivatkin lopun elämänsä.
Vastapäätä heidän
taloaan oli Johannes Niemelän talo. Häntä sanottiin myös Lepistön
Jussiksi, mikä johtui kait siitä, että talon nimi oli Lepistö.
Talossa asui Jussin lisäksi vaimo sekä palvelija joka hoiti
pääasiassa karjan ja taloustyöt. Toimeentulon he saivat maasta ja
karjasta. Lepistön vanhusten kuoltua tämän talon ostivat Saariset
jotka olivat sukua Johannes Niemelälle.
Toisella puolella tietä
oli Nikulan talo missä asui isäntä Arvid ja emäntä Mari sekä
heidän tyttärensä Aune. Nikulan talo oli Lepistönperän suurimpia
taloja. He saivat toimeentulon karjasta ja maanvilje-lystä. Aune
meni naimisiin taloon tulleen rengin, Otto Kähtävän kanssa. Hän
tuli vanhuksille avuksi Mehtäkylästä. Aikanaan Aune ja Otto saivat
kaksi lasta, Eskon ja Irjan. Vanhempien kuoltua Esko muutti Raaheen
töihin ja Irja avioitui Veikko Mannisen kanssa. Irja ja Veikko
jäivät pysyvästi Kalajoelle. (Nikulan talon osti edesmennyt
lääkäri Pertti Suviola).
Lepistöstä seuraava talo
Plassille päin mentäessä on Passin talo. Heillä oli myös maata
ja karjaa. Miesväki kävi Santaholmalla töissä ja naisväki hoiti
kotitöitä. Passin talossa asuivat isä Larssin lisäksi äiti sekä
lapset Aino, Pauli, Emmi, Martti, Ilmi, Hilja sekä Emmin poika
Antero. Lapsista muut paitsi Hilja avioituessaan jäivät asumaan
Kalajoelle. Hilja muutti perheensä kanssa jonnekin Oulun
lähettyville. Hän oli ammatiltaan postivirkailija. Hiljan kuoltua
hänen perheensä muutti takaisin Kalajoelle koska mies oli täältä
kotoisin. (Tämä talo tehtiin myös uusiksi ja nykyään siinä asuu
Ainon poika Sauli Siipola perheineen).
Haapasaaren Friitin ja
Ainon tupa oli Passista seuraava. Friiti hankki elannon kirvesmiehen
hommilla. Hän teki töitä Santaholman proomujen rakennustöissä
sekä tarvittaessa myös talonrakennustöissä. Lapsia heillä oli
kolme Aune, Rauni ja Matti. Tästä perheestä vain Matti jäi
perheensä kanssa Kalajoelle. Rauni muutti Ruotsiin ja avioitui
siellä. Hänellä ei ollut lapsia. Aune muutti jonnekin Eteläsuomeen
ja avioitui siellä. He olivat myös lapseton pariskunta. Matti
peruskorjasi asunnon mentyään naimisiin ja tätä asuntoa asuu nyt
Matin poika Antero.
Samalla puolella tietä
seuraavana oli Kalle Koskisen talo. Hänen kanssaan talossa asui
poikansa Martti vaimonsa Kertun ja poikiensa Aatoksen ja Martin
kanssa. Isä- Martti työskenteli Santaholman sahalla. Muille
perheenjäsenille riitti työtä pientilaa viljellen. Perheen
vanhempi poika Aatos avioitui Veera Kärkisen kanssa ja perhe muutti
eteläsuomeen. Nuorempi poika Martti muutti aikuistuttuaan myös
eteläsuomeen ja perusti perheen siellä, josta hän käy perheineen
kesänvietossa syntymäkodissaan joka kesä.
Tien toisella puolella oli
Tiluksen Kallen ja Lyylin asunto. Heillä oli kaksi lasta, Kerttu ja
Arvo. Kalle kävi myös sahalla töissä ja äiti-Lyyli hoiti kotia
ja paria lehmää. Muistelen, että heillä oli myös muutamia
lampaita ja tietysti kanoja joita oli silloin melkein joka kodissa.
Kerttu ja Arvo avioituivat aikanaan ja jäivät asumaan Kalajoelle.
Kerttu jäi perheineen asumaan kotitaloaan.
Tien toisella puolella oli
pieni tupa jossa asusti Tiinasen Fiina-äiti poikineen. Fiinan poikia
olivat Vikke, Setti, Yrjö, Erkki ja Eino. Vanhimman pojan Vikken
kaksostytöistä toinen, Vieno, asui myös heidän kanssaan. Tupa oli
täynnä iloista väkeä ja mukaan sopi vielä vieraitakin, eikä
koskaan tuntunut, että tuvassa olisi ollut ahdasta. Tässä tuvassa
todellakin piti paikkansa sanonta, ”hyvä sopu sijaa antaa”.
Sotaan saakka kaikki Tiinasen pojat asuivat Kalajoella. Sodan jälkeen
Eino muutti perheineen Raaheen Santaholman sahalle. Setti jäi
vanhaksi pojaksi. Yrjö ja Erkki perustivat perheen ja jäivät
kalajokisiksi.
Aivan vieressä, melkein
samassa pihapiirissä asui Väinö Saarinen perheineen. Väinö oli
ammatiltaan karjan ostaja ja teurastaja. Perheeseen kuului
äiti-Betti sekä lapset Hemmo, Veera, Jorma ja Teuvo. Väinö
Saarinen oli siis ensimmäinen varsinainen yksityisyrittäjä
Lepistönperältä lähtien. Hänellä oli määrätyt päivät
milloin hän teurasti ja möi tuotteet saman tien. Betti-äiti teki
ompelu-töitä perheen tarpeisiin ja vähän vieraillekin. Pojat
olivat töissä Santaholman hinaajissa ja myös sahalla. Veera oli
kotona äidin apuna. Hemmo meni naimisiin ja muutti sodan loputtua
Kanadaan perheineen. Jorma ja Teuvo jäivät perheineen Kalajoelle.
He ostivat myöhemmin em. Lepistön talon.
Saarisen kohdalta lähtee
tie jokisuulle Ämmän rannalle ja heti oikealla puolella kulmassa on
Östmannin talo. Talon omisti leski Kaisa Östman ja hän asui
vanhemman poikansa Hanneksen kanssa taloa. Hannes oli ”asioitsija”
joka hoiti kuntalaisten ”visaisia” asioita. Toinen poika Toivo
asui perheineen samassa pihapiirissä. Toivo kävi töissä sahalla,
vaimo Hilja hoiti perhettä johon kuuluivat tyttäret Viola ja
Kirsti, sekä poika Helge. Helge jäi perheineen Kalajoelle ja
työskenteli sähköasentajana eläkepäiviinsä asti. Viola muutti
jonnekin eteläsuomeen ja Kirsti perusti perheen Raaheen.
Seuraava talo Ämmään
mentäessä oli Eliina Mehtosen talo. Hän oli leski ja hänen
kanssaan samassa huushollissa asui myös poika Toivo perheineen.
Perheeseen kuului vaimo Nanni ja lapset Aira ja Paavo. Mehtoska piti
kanalaa josta kävimme ostamassa munia, siis yrittäjä
hänkin. Toivo oli ainakin kesäisin töissä Santaholman hinaajissa
ja talvet mahdollisesti sahalla. Poika Paavo avioitui Ylivieskaan
mentyään ja tytär Aira avioitui Kalajoelle ja asuu edelleen
täällä. (Mehtosen talon ostivat Kalle ja Kerttu Perttula o.s.
Tiinanen ).
Tämän pidemmällä
Ämmäntien varrella ei ollut asutusta.
Mehtoselta vähän matkaa
Ämmään päin oli ”krinti” eli veräjä, joka oli sitä varten
etteivät hevoset, joita pidettiin Ämmässä kesälaitumella,
pääsisi kylänraitille. Meille kakaroille teroitettiin, että
muistakaa se asia, että suljette rintin aina kun kuljette uimassa
tai muuten lorvimassa siellä suunnalla. Koko kylän väki kävi
nimittäin viettämässä rannalla kesäisin vapaa-aikaa aivan samoin
kuin nykyään kansa käy Rivieralla. Siellä saattoi olla kymmeniä
perheitä lojumassa puhtaalla hietikolla auringon otossa. Kahvin
keitto kuului myös asiaan ja lapsetkin saivat osallistua tähän
herkutteluun uimisen ohella. Kulkuvälineenä oli polkupyörä jonka
kyytillä oli joskus kolmekin lasta.
Ämmästä palatessa,
lähellä sahaa oikealla oli miilumökki jossa asusti miiluvahti.
Mökki oli yhtä musta kuin oli vahtikin ja lapsia se kai vähän
pelotti.
Seuraavaksi tullaankin
sitten itse sahamiljööseen joka antoi työtä suurimmalle
osalle Plassin väestöä. Muistelen, että joskus väkeä
erilaisissa työtehtävissä olisi ollut viidestäkymmenestä yli
sataankin henkeä ja ikäjakautuma oli lapsista vanhuksiin.
Maalipojat olivat aivan poikasia, joskus tyttöjäkin ja he
työskentelivät kesällä lastuun aikaan. Sahattu lautatavara
lastattiin vaunuihin ja maalipoikien tehtävänä oli lyödä
Santaholman leima joka ikisen lastattavan laudan päähän.
Ylösottajalle huudettiin laudan pituus ja tietysti piti tietää ja
myös merkitä laudan vahvuus ylös. Tein itsekin sitä työtä ja se
oli mielestäni vastuutehtävä. Lastit työnnettiin rautatietä
pitkin rantaan jossa ne sitten lastattiin proomuun. Rautatiet
kulkivat lautatarhan läpi pitkin ja poikin ja niiden risteyksissä
oli vengit joilla vaunut saatiin käännettyä mihin päin milloinkin
oli tarve. Rautatiet kulkivat noin puolitoista metriä maanpinnan
yläpuolella. Kun proomut oli lastattu, Santaholman omat hinaajat
vetivät ne merelle ja edelleen Rahjan satamaan. Siellä odotti laiva
johon proomussa oleva puutavara lastattiin.
Sahan alueella oli myös
jätkälä jossa työntekijät saattoivat käydä juomassa
joko omat kahvit tai kokin keittämät. Kokkina oli siihen aikaan
Tyyne Korpi perheineen. Perheeseen kuuluivat pojat Anto ja Pentti
sekä tytär Toini. Toini kuoli nuorena. Anto meni naimisiin Mäkelän
Siirin kanssa ja he jäivät asumaan Kalajoelle. Pentti muutti
jonnekin Oulun suuntaan asumaan, mutta palasi 60-luvun alkupuolella
perheineen takaisin Kalajoelle.
Sahalaitosta ympäröi
suuri tukkilaani johon talon isännät ajoivat "leveransseja".
Talvisin ajo tapahtui etupäässä jokijäätä pitkin. Syrjäkylien
isännät toivat puita tietysti myös maanteitse. Saman suuntaisesti
Ämmäntien kanssa kulki toinen tie joka vei sahalle. Tätä tietä
käyttivät niin työmiehet kuin naisetkin ja myös hevosmiehet
tukkikuormineen kulkivat sitä pitkin. Sahalla kävi melkein joka
talosta myös naisia töissä.
Ämmästä tultaessa
takaisin Lepistöntielle oli pikkuriikkinen harmaa tupa jossa asuivat
Kalle Tanska, vaimonsa Edla sekä lapset Aili, Aune, Martti, Saima ja
Taisto. Isä-Kalle kävi sahalla töissä, samoin lapsista Aili ja
Martti. Tanskan perheestä Martti, Saima ja Taisto jäivät asumaan
Kalajoelle. Aili avioitui Oskari Virtalan kanssa ja he asuivat jonkin
aikaa Kalajoella ja muuttivat sitten Oulaisiin, missä Oskari
työskenteli myöskin sahalla. Myöhemmin he muuttivat sieltä
edelleen Lappeenrantaan. Aune muutti jonnekin Tampereen seutuville
missä työskenteli koko ikänsä. Martti meni naimisiin Ulvin Sallin
kanssa ja he jäivät asumaan perheineen Kalajoelle. Saima, joka
toimi liikeapulaisena avioitui veljeni Jorman kanssa joka oli
ammattikalastaja. Taisto asui myös perheineen Kalajoella.
Tämä Kalle ja Edla
Tanskan harmaa tupa on purettu, eikä sen tilalle ole rakennettu
mitään, vaan tuo alue jäi peltomaaksi ja sen omistavat
Santaholmat.
Vastapäätä Tanskan
tupaa oli Krookin asunto. Isä-Heikin ja äiti-Hannan lisäksi
talossa oli kuusi lasta. Ilmari, Antti, Aino, Eero, Martta ja Reino.
Isän lisäksi sahalla työskenteli myös osa pojista. Eero ja Martta
menivät Osuusliikkeen Plassin myymälään palvelukseen. Krookin
perheestä vain Ilmari ja Aino perustivat perheet Kalajoelle. Antti
asettui perheineen Raahen lähettyville ja Eero muutti kai
Keskisuomeen päin. Nuorin poika Reino muutti perheineen Lahteen ja
Martta avioitui Helsinkiin.
Krookin talosta seuraava
asunto oli Pirttijärven mummon tupa. Siihen muutti asumaan Krookin
vanhempi tytär Aino mentyään naimisiin setäni Kalle Vierimaan
kanssa. Kalle oli ammatiltaan kalastaja. Tästä asunnosta he
muuttivat pian ostamaansa asuntoon joka oli lähempänä
”kalarantaa”. Sen jälkeen Pirttijärven mummon tupaan tuli
asumaan Pirttijärven Anni mentyään naimisiin Lahdenperän Antin
kanssa. Antti oli leskimies ja hänellä oli aikaisemmasta
avioliitosta kaksi poikaa, Kalevi ja Allan, joiden asuinpaikoista
minulla ei ole tietoa. Anni ja Antti saivat tyttären jonka nimi oli
Päivi. Hän muutti avioiduttuaan Kanadaan. Pirttijärven mummon tupa
purettiin heti sodan jälkeen ja puretun tuvan paikalle rakensivat
talon Pirttijärven Pentti ja vaimonsa Hilja.
Melkein vastapäätä
Pirttijärven tupaa oli Annalan talo jossa asui vanha Jaakko-vaari ja
vanhapiika- tytär Alma. Samassa huushollissa asui myös Jaakon poika
Jussi vaimonsa Alman ja viiden lapsen kanssa. Isä Jussi toimi
kipparina Santaholman Apu- nimisessä hinaajassa joka avusti laivoja
joella ja jokisuulla. Tämä talo on myös purettu pois eikä tilalle
ole rakennettu mitään uutta.
Seuraava rakennus ei
olekaan pelkkä talo, vaan se on kartano, ts. Santaholman Havula.
Sitä isännöi sahan omistaja Oskari Santaholma vaimonsa Siirin ja
perheeseen kuuluvien lasten Eeron, Pentin ja Hilkan kanssa.
Santaholmat omistivat myös viljelysmaita sekä metsiä ja Merenojan
tilan Kalajoella. Karjaa ja hevosia oli kolmella tilalla. Merenojan
tilaa, jossa oli karjaa ja maita eniten, hoiti Juolan Aate perheensä
kanssa. Santaholman ja Ollilan tiloilla oli pehtoorina Laineen perhe.
Perheeseen kuului isän ja äidin lisäksi neljä lasta, Aili, Paavo,
Salme ja Veikko.
Suuressa Santaholman
huushollissa tarvittiin myös aputyövoimaa. Maita hoiti pehtoori
joka piti jöötä muille työntekijöille. Sisällä työskenteli
sisäkkö joka hoiti sisätyöt ja karjanhoitaja hoiti navetta- ja
muut ulkotyöt. Santaholman pojat jatkoivat sahan johtotehtäviä
isän ikääntyessä.
Kaikki kuntalaiset
kunnioittivat tätä perhettä koska sahalaitos antoi toimeentulon
suurelle osalle sen alueen väestöstä. Kesän aikana Santaholmalle
tuli työvoimaa myös muilta paikkakunnilta.
Työpaikkoja oli sahalla,
lautatarhassa, konepajalla (josta käytettiin nimitystä ”remontti”),
höyläämössä ja kesäisin hinaajissa sekä maatalouden parissa.
Santaholman joka kesäiset
juhlat eli ”kalaasit” olivat hienoin tapahtuma mitä me lapset
tiesimme. Niihin juhliin oli kutsuttu koko pitäjän parhaimmisto.
Siihen aikaan väki kulki hevoskyydillä hienoissa vaunuissa tai
lähempää keskustasta olevat saattoivat tulla hienoissa asuissa
jalkaisin.
Tätä komeutta me lapset
seurasimme kukin omalta pihalta ja yritimme olla mahdollisimman
huomaamattomia. Vanhemmat pitivät sen varan, että lapset eivät
menneet ”töllistelemään ” aivan tien viereen.
Havulan kartanoa
vastapäätä oli Ketolan talo. Talossa asuvat vanhempien lisäksi
pojat Arvo ja Fredrik, eli Veetu, jotka työskentelivät sahalla,
neljä tytärtä Lyyli, Tyyni, Hilja ja Laila sekä Hiljan poika
Kauko. Lyyli avioitui em. Tiluksen taloon. Tyyni meni avioiduttuaan
liikeapulaiseksi Sieviin. Laila ja Hilja jäivät asumaan kotiin. He
hoitivat pientä maatilaa, lehmiä, lampaita, hevosia ja kanoja.
Heidän perheensä toimi yrittäjinä jalostaen lampaista
saatua villaa, josta he sitten valmistivat huovikkaita ja
saapassyylingäisiä. Eivätkä he jatkojalostaneen ainoastaan omia
villojaan, vaan myös asiakkaiden tuomia villoja, joista nämä
tilasivat sitten milloin mitäkin tossukkaa. Sesonkiaika oli
luonnollisesti joulun tienoo.
Ketolasta Plassille päin
mentäessä oli pikkuriikkinen tupa jossa asui Rannanpään Eetla
kahden lapsensa kanssa. Tupa oli niin pieni ja matala, että ylti
miltei kädellä koskettaan räystäälle. Ja vieressä oli vielä
pienempi navetta. Eetlan poika Franssi kävi sahalla töissä ja
tytär Tyyne oli palvelijana Santaholmalla josta pääsi palvelukseen
Santaholmien kaupunkikotiin Ouluun. Oulussa ollessaan Tyyne avioitui
ja muutti sieltä myöhemmin perheineen Raaheen.
Seuraavat kaksi taloa
olivat Santaholman taloja jotka oli vuokrattu sahatyöläisille.
Ensimmäisessä talossa
asui Taalin perhe. Perheeseen kuului isä, Maija-äiti sekä lapset
Aili, Frans, Aino, Aune, Veikko ja Kalle. Koko perhe, äitiä lukuun
ottamatta, työskentelivät sahalla. Kalle meni naimisiin Lapin
siirtolaisen kanssa ja muutti Ivaloon. Samoin Aune avioitui
siirtolaisen kanssa ja muutti Inariin. Aili meni muistaakseni
Helsinkiin ja Aino Ruotsiin. Ainoastaan Frans jäi naimisiin mentyään
Kalajoelle asumaan.
Toisessa punaisessa
Santaholman talossa asui Lapinojan perhe, jossa lapsia taisi olla
enemmän kuin edellisessä tuvassa. Isä-Antti oli myös sahalla
töissä, mutta teki lisäansiokseen suutarin töitä. Lapsia oli
kahdeksan Toivo, Helli, Elli, Vieno, Aarne, Enni, Martti sekä Anja.
Heistä kalajokisiksi jäi vain Toivo, Helli ja Martti.
Seuraava talo oli myös
Santaholman omistama. Siinä asui Kalle Niemelän perhe, äiti-Ailin
lisäksi perheeseen kuului seitsemän lasta. Jorma, Kalervo, Bertta,
Irma, Aila, Tuulikki ja Anna-Liisa. Isä-Kalle oli ”remontissa”
pomona ja toimi Santaholman herrasväen autokuskina milloin sellaista
tarvittiin. Lapsista vanhin Jorma oli töissä myös ”remontissa”
kuten isänsäkin ja hän jäi asumaan pysyvästi Kalajoelle. Bertta
muutti jossain vaiheessa pois Kalajoelta, mutta palasi viettämään
eläkevuosiaan kotikonnuilleen. Toinen poika, Kalervo, muutti
Kannukseen . Tytöistä Irma avioitui Liminkaan ja Aila, Tuulikki
sekä Anna-Liisa muuttivat Helsinkiin. Aili-äiti hoiti kotona
perhettään ja heillä oli pari lehmää niin kuin melkein kaikilla
plassilaisilla.
Varsinainen Plassin seutu
alkaa minun käsitykseni mukaan Niemelän taloa vastapäätä
olleesta Santaholman omistamasta talosta jossa asui Hongelin perhe.
Antti Hongell oli
Santaholman konttoripäällikkö. Äiti-Hanna hoiti kodin, lapset ja
karjan aivan niin kuin monet muutkin plassilaisten perheiden äidit
tekivät. Hongelin perheeseen kuuluivat lapset Sergei, Hilkka,
Heikki, Risto, Raili ja Maija. Vanhin lapsista Sergei kävi
kauppakoulun Raahessa kun nuorimmista osa oli vielä äidin
helmoissa. Sergei, Hilkka, Heikki ja Risto jäivät asumaan
Kalajoelle. Tytöistä Maija avioitui Alavieskaan ja Raili Helsingin
liepeille.
Hongelista seuraavaa taloa
asui Haaviston Eveliina perheensä kanssa. Talo oli samankokoinen
kuin Hongelinkin asunto. Alakerrassa oli neljä huonetta ja
yläkerrassa poikia varten yksi kammari. Perheeseen kuului äidin
lisäksi kolme poikaa ja kolme tyttöä. Pojista Poju oli jo lähtenyt
maailmalle. Eero oli Santaholman laivoilla töissä. Kalle-poika kävi
Raahessa kauppakoulun, mutta valitettavasti hän kuoli pian koulun
käytyään. Tytöistä vanhin Edna luki opettajaksi. Nuorempien
vaiheista en tiedä, ehkä he kävivät koulunsa jossain muualla.
Nimet muistan, keskimmäinen oli Eevi ja nuorin Elna. Haaviston
lapsista vain Eero-poika jäi pysyvästi Kalajoelle. Eveliina-äiti
hoiti kotia ja heillä oli myös lehmä tai pari niin kuin muillakin
perheillä tässä ympäristössä.
Karja laidunnettiin
silloin läheisissä metsissä ja rannoilla. Aamulla ne vietiin
metsän reunaan ja illalla, joskus yötä myöten haettiin, ne kun
eivät osanneet tulla omin avuin metsästä pois.
Haavistosta seuraava tupa
oli pieni, yhden huoneen käsittävä asunto, jossa asui Ainasojan
vaari tyttärensä Betin ja Betin kahden pojan kanssa. Betti kävi
vuodet ympäriinsä sahalla töissä ja toi näin toimeentulon
perheelle. Pojista nuorempi, alakouluikäinen vasta, menehtyi
leikittyään ”kalarannassa” vanteen pyöritystä. Leikin
tiimellyksessä hän juoksi vanteineen laiturilta jokeen ja hukkui.
Se oli perheelle ja kaikille meille naapureille suuri järkytys.
Halttusen asunto oli
seuraava samalla puolen tietä. Sen omisti Manta-äiti kahden
poikansa Hanneksen ja Armaan kanssa.. Pojat kävivät sahalla töissä
ja toivat näin toimeentulon perheelle. Iäkäs Manta-äiti passasi
pojat kotona. Hannes avioitui ja jäi asumaan Kalajoelle. Armas
sairastui ja pääsi Seinäjoelle hoitoon, missä sittemmin myös
kuoli.
Samassa pihapiirissä oli
myös toinen mökki jossa asui Juolan perhe. Perheeseen kuului äiti
ja neljä tai viisi lasta. Toimeentulo oli erittäin vaikeaa ja näin
ollen äiti joutui antamaan lapset hoitoon suku-laisille tai muille
lähimmäisille. Muistelen, että he kaikki muuttivat pois
Kalajoelta. Tämä mökki purettiin pois jo ennen sotaa joten
Halttusen pihapiiri laajeni vähän. Myöhemmin myös Halttusen mökki
purettiin pois.
Seuraava tupa oli Jaakolan
Fiinan asunto. Se oli järjestyksen malli kolmine huoneineen. Fiina
oli naimaton naisihminen ja oli kaiketi ollut sisäpiikana jossain
talossa Pitkäsenkylällä.
Palaamme takaisin
Haaviston kohdalle tien toiselle puolelle pieneen kahden huoneen
asuntoon, jossa minä asuin. Perheeseemme kuului isä-Yrjön ja
äiti-Ainon lisäksi lapset Jorma, Jouko, minä Einileena, Yrjö
nuorempi, Tapani sekä Marja-Liisa. Isäni Yrjö oli ammatiltaan
kalastaja. Hän teki myös sahalla töitä talvisin jos vain tarjolla
oli sopivaa työtä. Lapsista jäivät asumaan Kalajoelle kaikki muut
paitsi pojista nuorin, Tapani, joka kävi koulua Raahessa ja sai
sittemmin työpaikan sieltä.
Vierimaalta käden
ulottuvilla oli niin pikkuriikkinen tupa, että kukaan ei uskoisi
sinne mahtuvan kahdeksaa henkeä, vaan niin he vain sulassa sovussa,
ei nyt ehkä aina niin sulassa sovussa, mutta kuitenkin sijansa
löysivät ja ruokansa nauttivat. Tuvassa asuivat Ville Pahikka-aho
ja vaimo Hilda.(heistä olen maininnut jo aikaisemmin Isohaan
yhteydessä). Ville ja Hilda kumpikin kävivät sahalla töissä ja
lapset hoitivat toinen toistaan sillä aikaa. Orvokki oli heistä
vanhin ja sitten oli poikia Paavo, Vilho, Pekka, Juhani ja
nuorimmaisena tytär Anja. Heistä ainoastaan nuorin poika Juhani jäi
asumaan Kalajoelle. Ville Ahon perhe muutti myöhemmin Hankalan
perälle tekemäänsä uuteen taloon.
Samassa pihassa
Pahikka-ahojen kanssa asui Stolpin perhe. Antti-isällä oli hevonen
jolla hän ajoi tilausajoja nuorempien poikiensa avustamana. Äiti
Esteri piti pientä leipomoa.
Leipomosta riitti vähän
myyntiinkin, vaikka oma perhe tarvitsi suurimman osan tuotteista.
Vanhimmat pojat Niilo, Heikki, Olavi, ja Martti kävivät sahalla
töissä. Nuoremmat pojat Pentti ja Eino auttelivat isää hevosen ja
karjan hoidossa. Väinö niminen poika oli kehitysvammainen, eikä
paljon osallistunut miesten hommiin. Väinö asui kotona niin kauan
kuin vanhemmat elivät. Perheessä oli ainoastaan yksi tyttö Olga,
jolle riitti töitä navetan puolella ja sisällä miehiä
ruokkiessa. Kaikki Stolpin lapset jäivät asumaan Kalajoelle.
Stolpilla asui ”huonemiehenä” Oskari Cylden. Oskari kävi
sahalla töissä ja sai kortteerin ja ruuan Stolpilla. Nämät
asunnot purettiin pois kohta sotien jälkeen. Tähän samaan
pihapiiriin kuului myös Stolpin pitkä ulkorakennus jossa oli talli
ja navetta sekä heinälato. Tallista kuului joskus iltaisin kova
möyke kun hevoset kolistelivat kavioillaan tallin seiniä.
Stolpin kohdalta lähti
rantapolku jokirantaan ja ensimmäinen asunto siinä oli Kurtti
Kustun asunto. Kurtti oli kulkukauppias. Hän kulki talosta
taloon kauppaamassa pikkutavaraa: nappeja, lankaa, kuminauhaa,
neuloja ja sen semmoista pikkurihkamaa. Vaimon nimeä en muista,
mutta tyttäret olivat Irja, Hilkka, Impi ja Saara. Irja lähti
aikuiseksi tultuaan Helsinkiin. Hilkka jäi Kalajoelle ja avioitui
em. Krookin vanhimman pojan kanssa. Impi muutti Kanadaan ja avioitui
siellä. Saara oli kehitysvammainen ja asui vanhempiensa kanssa niin
kauan kuin vanhemmat elivät. Heidän kuoltua hän meni vanhainkotiin
ja kuoli siellä.
Mentäessä rantapolkua
joelle päin oli aivan pikkuinen mökki jossa Joki-Hanna piti
kahvilaa. Kahvilan asiakkaina olivat sahan työmiehet ja kalastajat.
Mökki oli niin pieni, että sinne tuntui mahtuvan vain pari ihmistä,
mutta tässäkin piti varmaan paikkansa sanonta, että hyvä sopu
sijaa antaa. Ei tosin tainnut aina antaa, oli siellä joskus
rämäkkääkin toimintaa. Ainakin silloin kun sattui olemaan
vahvempaa juotavaa kuin kahvi ja niin taisi olla aika usein.
Sitten edessä onkin jo
Plassilta sahalle menevä tie. Sahan portin sisäpuolelle oli
rakennettu asunto portinvartijaa varten. Siihen muutti asumaan Juolan
Niilo perheensä kanssa. Niilo työskenteli
Santaholman nikkarituvassa
melkein ikänsä. Vaimo Aune oli Osuuskaupan palveluksessa. Poikia
heillä oli neljä Pekka, Kyösti, Mikko ja Heikki. Pekka ja Mikko
jäivät asumaan Kalajoelle.
Sahantietä Plassille päin
mentäessä oli mökki jossa asui Lepistön Fiia poikansa Niilon
kanssa. Niilo kuoli jo, jos oikein muistan, kaiketi ennen sotaa ja
Fiia asusteli yksinään mökissä koko loppuelämänsä.
Palataan takaisin Lepistön
tielle, Stolpista seuraavaan asuntoon. Siinä asui setäni Kalle
Vierimaa perheineen. Kalle nai Krookin vanhemman tytön Ainon ja
perusti perheen tähän asuntoon. Kalle oli kalastaja samoin kuin
isäni Yrjö. Kalle kävi myös töissä sahalla talvisin kun ei
ollut kalanpyynti- aika. Kallella ja Ainolla oli viisi lasta, vanhin
oli Antero sitten Anja, Airi, Aila ja Matti.
Perheestä ainoastaan Aila
muutti asumaan Kokkolaan, muut jäivät asumaan Kalajoelle.
Vierimaan Kallelta
seuraava tupa oli Sadinmäen tupa jossa asui Hilja-äiti tyttönsä
Eilan sekä Eilan tyttöjen Seijan ja Helin kanssa. Hilja ja Eila
kävivät sahalla töissä.
Samassa pihassa asui
Hiljan sisko Maija Järvin. Hänellä oli isompi asuintila, peräti
kolme huonetta käsittävä asunto. Maija Järvin oli naimaton ja
kävi myös sahalla töissä. Hänellä oli yhteinen navetta
Sadinmäkien kanssa ja he hoitivat ja laidunsivat karjan yhdessä.
Heidän laidunmaansa olivat Kivisuolla. Hilja ja Maija olivat samaa
sukua Ketoloitten ja Tilusten kanssa.
Samassa pihapiirissä
asusti kesäisin myös vanha ukko jota kutsuttiin Issen Aukoksi. Hän
keräili kaiken maailman rojua ja sai varmaan aina jotakin
myydyksikin. Näitä tämmöisiä yksineläjiä oli Plassin seudulla
muutamia.
Järviinin Maijalta
seuraava mökki oli Laitalan Reetan asunto joka oli käytössä vain
muutaman viikon vuodesta. Reeta oli nimittäin sisäkkönä
Hämeenlinnassa Paasivaaran kartanossa ja vietti vain lomat
mökissään. Pari päivää meni tupaa tuulettaessa ja sen jälkeen
mökki oli kuin leikkipaikka, kaikki siistiä ja tavarat
ojennuksessa. Minulla oli kunnia vierailla joka kesä hänen luonaan
ja kuulla kuulumisia Paasivaaran kartanosta.
Sadinmäen, Järviinin ja
Laitalan asuinalueella asuttiin todella ahtaasti. Myöhemmin nuo
asunnot purettiin pois, eikä niiden tilalle ole rakennettu mitään
uutta.
Reetan mökistä
takakadulle päin oli Astalan asunto. Nanni-äiti oli leipuri ja
hän leipoi leipää ja nisua sekä myyntiin, että omalle
perheelleenkin. Väinö-isäntä hoiti pientilaa. Heillä oli pari
lehmää ja taisi olla hevonenkin. Perheeseen kuului kaksi tyttöä
Hilja ja Milja. Tytöt auttoivat vanhempiaan aina siellä missä
heitä tarvittiin. Hilja ja Milja avioituivat Kalajoelle. Vanhemmat
muuttivat kahden jäätyään ”sillanpäähän”, Mehtäkyläntien
varteen.
Myöhemmin tuon Astalan
asunnon osti Kustaa ja vaimonsa Sofia Saari. Näin he muuttivat
lähemmäs työmaata, ”kalarantaa” vuonna 1942. Kustaa kuului
samaan kalaporukkaan Yrjö-isäni ja Kalle-setäni kanssa. Kustaan ja
Sofian perheeseen kuului lisäksi lapset Eila, Aaro, Ahti, Arto, Auvo
ja Ella. Lapsista Eila, Aaro ja Arto jäivät asumaan Kalajoelle.
Auvo muutti koulut käytyään Jyväskylään ja Ella Himangalle.
Astalan taloa vastapäätä
oli Niemisen vaarin talo. Nieminen oli kelloseppä. Hän asui
vaimonsa ja Tosse- nimisen koiran kanssa talossaan. Heillä oli
tietääkseni vain yksi tyttö, joka oli naimisissa em. Kalle Tanskan
kanssa ja he asuivat Lepistönperällä.
Niemisen talon naapuri
markkinatoria vastapäätä on Kantelemestari Efraim Kilpisen
talo jossa hän asui vaimonsa Sofian ja poikansa Oskarin perheen
kanssa. Oskarin vaimo Hilma hoiti talouden pidon. Oskarilla ja
Hilmalla oli vain yksi tytär Sirkka. Hän opiskeli opettajaksi ja
työskenteli samassa ammatissa eläkepäiviinsä asti. Oskari oli
myös kanteleen tekijä. Efraim ja Oskari valmistivat soittimia koko
maan ja myös maailman laajuisesti. Kilpisen huusholliin kuului myös
karjaa. Muistelen, että mummu Sofia kaiketi hoiteli tätä karjaa.
Hilma oli taitava pitokokki ja hoiti kaikki juhlatilaisuudet
”herraskaisille” ja kaikille muillekin jotka juhlia järjestivät.
Palaan takaisin Kurtista
seuraavaan asuntoon. Järviiniä vastapäätä oli pieni harmaa mökki
jossa asui leipuri joka myi myös leipomiaan tuotteita
Plassilaisille. Myöhemmin siinä asui Pitkäsenkylältä muuttanut
leski, anoppini Jenni Vihelä lastensa kanssa. Perheeseen kuuluneet
aikuiset lapset olivat jo vieraan töissä ja vain kaksi nuorinta
asui äidin kanssa. Jenni sai töitä Santaholman tarhalta ja elätti
näin perheensä, myöhemmin hän avioitui Ville Tohkojan kanssa ja
muutti Takakadun varteen.
Samassa pihassa oli
Päkki-Villen mökki (Bäck), jossa oli myös vuokralaisia. Taalin
Frans ja Kurtin Hilkka olivat menneet naimisiin ja tarvitsivat
asunnon. Päkki-Villen asunnossa oli kolme huonetta, kammarit
molemmissa päissä ja keittiö keskellä. Ville asui toisessa
kamarissa, Taalit toisessa ja keittiö oli yhteinen. Jossakin
vaiheessa siinä asui myös anoppini Jenni Vihelä lapsineen ja
Mannisen Heimo asui siinä heidän jälkeen. Minun perheeni asui
siinä myös sen aikaa kun meidän vanhaa mökkiä vähän
isonnettiin.
Melkein samaan pihapiiriin
voi lukea myös Siipolan Kustin ja Seleman talon, jossa oli huoneita
kuin paremmassakin kartanossa, eli neljä - viisi huonetta. Kusti oli
ammatiltaan nuohooja ja muurari. Selema piti kahvilaa.
Paikka oli erittäin hyvä kahvilan pitoon, koska markkinapaikka
oli aivan vieressä. Ja siihen aikaan pidettiin myös joka lauantai
toripäiviä, joten asiakkaita riitti. Kalastajat käyttivät myös
kahvilan antimia hyväkseen. Olin kuullut, että sielläkin
tarjottiin joskus vähän vahvempaakin juotavaa kuin pelkkää
kahvia. Vai olikohan niin, että asiakkailla itsellään oli putellit
povitaskuissa. Kusti ja Selema olivat lapseton pariskunta.
Myöhäisemmässä
vaiheessa tässä samassa talossa piti sekatavarakauppaa Keiskin
Armas. Hän oli tullut Kälviältä. Perheeseen kuului vaimo Aune ja
tyttäret Sanna-Maija ja Anna-Liisa sekä poika Juhani. Kälviältä
tuli heidän mukanaan myös Aunen veli Väinö Junka. Hän toimi
kaupassa apulaisena. Aune-äiti hoiti perheen kotityöt. Hän
menehtyi lavantautiepidemian aikana.
Keiskit muuttivat
liikkeineen Siipolan talosta Plassin keskustaan ja Armas meni uusiin
naimisiin. Sanna-Maija, Anna-Liisa ja Juhani muuttivat Kanadaan.
Toisesta avioliitosta Bertta-vaimon kanssa heille syntyi vielä kaksi
lasta Kalle ja Kaija.
Kilpisen ja Laitalan
Kreetun asuntojen välistä menee tie takakadulle ja tästä alkaa
ensimmäinen Plassin neljästä korttelista.
Kilpisistä seuraava talo
oli Kantosten talo. He pitivät lehmiä ja viljelivät maata. Isäntä
tosin oli Santaholmalla työnjohtotehtävissä. Talon työt tulivat
silti hoidettua, koska heillä oli suuri perhe. Poikia tosin oli vain
yksi, Reino nimeltään, mutta tyttöjä oli peräti kuusi Tyyne,
Aino, Julia, Veera, Mirja ja Siiri. Heidän talossaan oli keittiön
lisäksi muistaakseni kolme makuukammaria. Tytötkin kävivät
varmaan kesätöissä Santaholmalla. Kaikki lapset avioituivat ja
jäivät Kalajoelle asumaan.
Kantosesta seuraava talo
oli toinen Santaholman isoista taloista. Ollilan talo, jossa asui
Olli ja Inga Santaholma, sekä tyttäret, joita muistaakseni oli
kolme. Itse herrasväki asui talossa vain osan vuodesta. Palvelija
hoiti taloa muun aikaa ja pehtoori oli apuna karjan hoidossa ja
kaikessa missä miestä tarvittiin, etenkin sadonkorjuun aikana.
Pehtoori palkkasi kesän aikana lisätyöväkeä läheisistä
mökeistä.
Nämä kolme taloa:
Kilpinen, Kantola ja Santaholman Ollila ovat vastapäätä
markkinatoria jossa on aina pidetty kuuluisat Kalajoen markkinat.
Markkinatori oli myös linja-autojen käännöspaikka, koska kaikki
linja-autot kävivät siihen aikaan poimimassa matkustajat kyytiin
myös Plassilta. Tällä samaisella markkinatorilla pidettiin
jokaviikkoiset toripäivät lauantaisin. Silloin tulivat kauppiaat
hevosilla vihannes- ja lihakuormineen, ja mitä nyt kullakin oli
myytävää. Meistä lapsista se oli kuin juhlapäivä. Siellä
norkoiltiin ja seurattiin kaupankäyntiä niinkö parhaatkin
asiantuntijat. Saatiinpa joskus jotakin suuhunpantavaakin.
Ollilan talon kulmalta
menee toinen kuja takakadulle, jonka varrella on kaksi asuntoa.
Hongelin Laurin talo, jossa hän asui vaimonsa Lyydin ja lapsiensa
Tertun, Pentin ja Leenan kanssa. Heillä oli muistaakseni myös pieni
Lasse-poika, joka kuoli muistaakseni alle kouluikäisenä. Terttu
muutti aikuisena Ouluun Santaholman konttoriin töihin. Pentti muutti
jonnekin eteläsuomeen ja Leena koulut käytyään Saksaan.
Hongelia vastapäätä oli
Ollilan pakaripuoli jossa asui Ollilan palkollisia. Tämän kujan
toinen talo oli Santaholmalle kuuluva Sundvallin talo. Sundvall oli
Santaholman sahanjohtaja. Vaimo oli kotihengetär ts. hoiti perhettä
kotona.
Takakadun varrella
seuraava asunto oli Virtalan sisarusten asuttama. Äidin lisäksi
tuvassa asui Eino ja Matti sekä sisko Aune. Vanhimmat lapset, Eemi,
Jussi, Lauri, Anni ja Oskari olivat muuttaneet jo omiin
huusholleihin. Kalajoelle jääneet miehet työskentelivät
Santaholmalla. Oskari muutti perheineen Oulaisiin ja sieltä jonnekin
Lappeenrannan seutuville. Aune muistaakseni Vaasan seudulle.
Seuraava asunto oli Ojalan
Einon ja Ainan asunto. Lapsia talossa oli kahdeksan, Kondra -niminen
poika ja seitsemän tytärtä. Anni, Liisa, Martta, Minerva, Mirja,
Raili ja Toini, siis kovin naisval-tainen perhe. Isä Eino oli
sahalla töissä samoin kait poika Kondra. Äiti kävi myös sahalla
silloin kun siellä oli naisille sopivaa työtä. Tytöt hoitivat
perhettä ja muutamaa elukkaa siksi kunnes varttuivat ja saivat
tienestipaikan kodin ulkopuolelta. Ojalan perheen kaikki lapset
avioituivat Kalajoelle.
Palaan takaisin nyt tämän
korttelin torinpuolelle eli Ollilasta seuraavaan asuntoon, joka
kuuluu myös Santaholman asuntoihin. Talo on Lehtola niminen, eikä
se ollut ympärivuotisessa käytössä. Kesäisin siinä asusti
Ollilan sukua. Tämä talo on purettu ja sen paikalle rakennettiin
silloiselle Santaholman konttoripäällikkö Kivekkäälle ja
vaimolleen Vernalle komea talo.
Seuraava talo oli myös
Santaholman ja sitä isännöi Laineen perhe. Perheen isä oli
Santaholman pehtoori ja hoiti kaikki maatalouteen kuuluvat asiat ja
palkkasi kesäisin tarvittavan lisätyövoiman. Vaimon lisäksi
perheeseen kuului tyttäret Aili ja Salme ja pojat Paavo ja Veikko.
Vanhin tytär Aili avioitui Kalajoelle. Salme ja Paavo muuttivat
Amerikkaan ja nuorempi poika Veikko kaatui sodassa. Tämä talo on
myös purettu pois ja tilalle on rakennettu talo joka nykyään
kuuluu entisen sahanhoitaja Eroman perikunnalle.
Joen puolella tietä,
näitä vastapäätä on Santaholman konttorirakennus jossa
työskenteli Konttoripäällikkö Viljo Kivekäs sekä muutamat
Santaholman perheenjäsenistä, joskus ehkä kaikkikin perheen
miehet. Myöhäisemmässä vaiheessa myös Santaholman kanslisti.
Konttorirakennuksessa,
Plassin päässä oli myös yksi pieni huoneisto, joka oli
Santaholman työntekijöiden käytössä. Mm. Ollilan palvelija,
Taluksen Hilda asui siinä jossakin vaiheessa.
Konepajan päällikkö
Einar Sahlberg myös asui siinä perheensä kanssa. Perheeseen kuului
vaimo Ellen sekä lapset Karin, Liisa ja Kai. Muistini mukaan
Sahlbergit muuttivat sodan jälkeen Närpiöön.
Kolmanteen kortteliin
kuului seitsemän rakennusta. Laineen taloa lähinnä oleva asunto
oli Anttilan tyttöjen omistama. Tässä asunnossa asusti yksineläjä
”mykkä-Franssi”. Muuta nimeä en kuullut milloinkaan hänestä
puhuttaessa. Hän kävi myös sahalla töissä ja huolehti itse
itsestään. Samassa talossa asui muitakin vuokralaisia.
Vuokralaisten vaihtuvuus asunnossa oli aikalailla nopeaa.
Kun kierrämme tämän
korttelin ympäri Plassille päin, niin Anttilasta seuraava oli
kelloseppä Kortteen asunto. Perhettä en muista
Seuraava oli Orellille
kuuluva matala pieni asunto jossa asui Heikki Luokkala perheineen.
Hän oli alun alkaen kulkukauppias. Tähän asuntoon hän perusti
myös ensimmäisen myymälänsä toimi-nimellä H.R. Luokkala.
Orellit olivat rakentaneet
sillä aikaa viereen talon itselleen ja tässä talossa Tyyne Orell
piti meille lapsille mieluisaa kauppaa. Tyyne oli kotileipuri ja
myi leipomotuotteitaan ja karamelliä omasta myymälästä. Ville-isä
oli kalastaja ja kuului samaan kalaporukkaan isäni, Kalle-sedän ja
Kustaa-enon kanssa. Orellin perheeseen kuului kaksi lasta, Liisa ja
Matti. Liisa opiskeli ja valmistuttuaan avioitui ja muutti perheensä
kanssa Helsinkiin. Matti jäi naimisiin mentyään asumaan
Kalajoelle.
Seuraava talo oli sitten
jo ensimmäinen iso kauppa, Kalajoen Osuuskauppa, Plassin
myymälä. Tämän myymälän kulmalta lähti kuja Takakadulle jonka
varrella oli kaksi pientä mökkiä.. Tämän korttelin kulmassa oli
koko Plassin väen ”kaupungin kaivo”. Hyvävetinen ko mikä. Ja
aivan kaivon lähellä oli Tohkojan Villen ja anoppini Jennin mökki,
johon he muuttivat avioiduttuaan. Tässä tuvassa asuivat myös
Jennin kaksi lasta, mieheni Antti ja sisarensa Eeva. Tämä tupa ja
sauna on purettu pois. Ville kävi töissä Santaholmalla ja Jennikin
aina kun sattui olemaan naisille sopivia töitä.
Tohkojan vieressä oli
Verrosen Annan tupa, jossa Anna asui poikansa Laurin kanssa. Heillä
oli samassa pihassa pikkiriikkinen piharakennus jossa asui aina joku
vasta nainut pariskunta siksi kunnes saivat tilavamman asunnon.
Samassa korttelissa
Verrosen vieressä asui
Tiinasen Vikke perheineen. Tupa oli pieni kuin linnun pesä, mutta
aina oli paikat järjestyksessä, äiti-Anni piti siitä huolen.
Perheeseen kuului lapset Kerttu, Eino, Aune, Tuula ja Lasse. On
uskomatonta, että nämä äidit ovat ehtineet käydä vielä
kesäisin tällaisen perheen hoidon lisäksi vieraan töissä. Näin
teki myös Anni-äiti. Santaholma tarjosi kesän aikaan naisille
sopivaa työtä enempi kuin talviaikaan. Avioiduttuaan Eino meni
Ruotsiin töihin ja muut lapset jäivät Kalajoelle.
Osuuskaupan vierestä
alkoi neljäs kortteli. Kulmatalo oli Usko ja Rauha Bomannin talo,
jossa Rauha piti kampaamoa. Usko oli töissä kai sahalla ja
kalasti kesän aikaan. Lapsia perheessä oli tytär Sinikka ja kaksi
poikaa Jorma ja Jouko. Toinen pojista hukkui myöhemmin. Myöhemmin
he siirsivät kampaamoliikkeen lähemmäksi sillanpäätä. Tähän
taloon muutti Liisa ja Urho Hihnala. Liisa aloitti Muotiliike
Ailan näissä tiloissa. Heidän perheeseen kuului silloin kaksi
lasta Pirkko ja Jorma. Urho Hihnala rakensi heti sotien jälkeen
uuden talon lähemmäs Kalajoen keskustaa. Ja perheeseen syntyi
kolmas lapsi Heimo. Hihnalan lapset perustivat omat yritykset. Jorma
muotiliikkeen Ylivieskaan, Pirkko muotiliikkeen Haapajärvelle ja
Heimo jatkoi Muotiliike Ailan toimintaa Kalajoella.
Tämän neljännen
korttelin takakadun puolella oli Virtalan Laurin ja Lyylin asunto. He
työskentelivät sahalla niin kuin monet muutkin Plassin asukkaat.
Virtalan perheeseen kuului poika Alpo joka aikuistuttuaan meni
sahalle töihin.
Virtalan naapurissa oli
pienen pieni tupa johon muutti Äijänhaasta Ahon Fanni. Hän oli
vakituinen sahatyöläinen. Myöhemmin Fannin seuraksi muutti
Sadinmäen Eero. Eero teki myös päivätyönsä sahalla ja kesäisin
kalasti.
Seuraavat rakennukset
olivat Plassintien neljännen korttelin yritysten ja yksityisten
varasto-rakennuksia. Bomannista seuraava rakennus oli alkujaan
Iso-ojan Pekan kauppatalo. Se oli peräti kaksikerroksinen rakennus.
Tänä muistamani aikana siinä asui Mäkelän Erkki perheineen.
Erkki oli valokuvaaja ja vaimo Hilja piti pientä kahvilaa.
Mäkelän perheeseen
kuului vanhempien lisäksi neljä lasta. Annikki, Paavo, Kerttu ja
Kirsti. Lapsista ainoastaan Kerttu jäi Kalajoelle postin
palvelukseen. Myöhemmin Mäkelät muuttivat tästä Fapen mutkaan
Fapea vastapäätä olevaan taloon ja tähän taloon tuli uusi
yrittäjä.
Alakertaan tuli
suutarinverstas jonka omistivat Maunun veljekset Eino ja
Reino. Heidän yrityksessä oli kaksi vierasta työntekijää.
Veljesten sukulaispoika Tauno Kiviaho ja toinen apumies oli
Kankaanpään Jani. Hyviä suutareita kaikki.. .
Mäkelästä seuraava
asunto oli pieni matala tupa jonka Vähämäen Hanna saneerautti
itselleen ja tyttärelleen Ebballe asunnoksi. Hanna oli leskirouva ja
hän kutoi neulekoneella villa-asusteita kyläläisille heidän
tuomistaan, sekä omista langoista ja sai näin elannon itselleen ja
lapselle. Tytär Ebba avioitui Kankaanpään Arvon kanssa ja jäivät
asumaan Kalajoelle.
Ebba oli ompelija ja Arvo
kävi sahalla töissä.
Seuraavassa talossa asui
Klintin Kallen perheensä kanssa. Klintin sukunimi muutettiin
myöhemmin Kallankariksi. Perheeseen kuului vaimo ja kaksi tytärtä,
Enne-Liisa ja Tellervo. Vanhempi tyttäristä meni opiskelemaan
Seminaariin ja muutti ammatin saatuaan muualle. Tellervo piti
kampaamoa olohuoneesta erotetussa pienessä tilassa, johon oli
tehty ovi Plassintien puolelta. Tellervo avioitui Pitkäsen Paavon
kanssa ja he muuttivat asumaan Ranualle.
Tästä seuraava asunto
oli myös pieni mutta paljon asukkaita sisäänsä kätkevä tila.
Siihen myös meni sisäänkäynti niin pihanpuolelta kuin Plassintien
puoleltakin. Tähän huoneistoon perusti Koivusaaren Toivo pienen
kaupan. Se oli Koivusaaren
Kirjakauppa. Kauppa
tarjosi myös seppeleen ja kukkien sidontaa. Talossa tienpuoleinen
osa oli kauppana ja pihanpuoleinen osa asuntona. Toivo asui tässä
asunnossa vaimonsa Elsan kanssa. Heillä oli myös tytär Kati, joka
asui jonkin aikaa heidän kanssaan tässä talossa. Koivusaaren
kirjakauppa oli minun ensimmäinen työpaikkani josta sain oikein
palkkaa ennen kuin menin jatkamaan koulunkäyntiä.
Tämän korttelin
viimeinen talo oli Kiuttu Eevan sekatavarakauppa. Hän oli
tietääkseni naimaton naisihminen. Työntekijät kaupassa olivat
paikkakuntalaisia. Miltei samassa pihassa oli Passin Martin ja Kertun
asunto. Martti oli sahalla tarhassa lastuutöissä ja myöhemmin
käytti elokuvakonetta Kuvalassa. Lapsia heillä oli Paula, Maire,
Heikki, Sakari ja Inkeri. Lapsista vain Sakari muutti pois,
muistelen, että Ruotsiin. Passin tuvan ja Änkilän talon välistä
lähti tie Mehtäperälle.
Palaamme nyt tien joen
puolelle Santaholman konttorirakennuksesta seuraavaan rakennukseen
joka oli Korven talo. Näiden rakennusten välistä meni polku
Korvenrantaan, jota käyttivät venerantana kaikki tässä
ympäristössä asuvat ihmiset.
Korven talossa asui
Rikhard Korpi vaimonsa Hannan ja lastensa Laurin, Annin ja Kaarlon
kanssa. Hanna ja Riko (Rikhard) olivat erittäin ystävällisiä
ihmisiä. Heidän pihallaan oleva juttupenkki oli aina varattu. Siinä
istujat puhuivat kaikki asiat selviksi. Niin säät, saaliit, työt,
tienestit kuin monet muutkin asiat. Riko kävi sahalla töissä ja
kalasti. Samoin pojat vartuttuaan menivät sahalle hommiin. Äiti
Hanna hoiti perheen ja lapset. Kaikki lapset jäivät avioiduttuaan
asumaan Kalajoelle.
Korven talossa, aivan
seinä seinää vasten oli Oikarisen Heinon ja Nannin asunto. He
olivat lapseton pariskunta . Heino kävi töissä Rahjan satamassa ja
Nanni työskenteli kai sahalla, ainakin kesäisin. Heino käytti
vapaa-aikansa työväen urheilijoitten, sittemmin Riennon
toiminnoissa. Oikaristen kuoltua Korvet ostivat talon. Ja Kalle
muutti asumaan tähän heti naimisiin mentyään.
Melkein samassa
pihapiirissä oli Pihlajan Jonnen asunto. Jonne oli kuorma-autoilija
ja ajoi rahtiajoa Sievistä ja ehkä Ylivieskastakin. Perheeseen
kuului vaimo Siiri ja tyttäret Aune, Aila ja Anna, sekä poika
Juhani. Heillä oli myös kasvattipoika Eino Manninen. Eino oli
useinkin Jonnella apupoikana rahtiajoissa. Lapsista vain Anna jäi
asumaan perheineen Kalajoelle. Juhani muutti Kokkolaan, samoin Aune.
Aila muutti johonkin Porin tienoille. Eino Manninen avioitui ja
muutti Rovaniemen seutuville.
Pihlajasta seuraava asunto
jokivarressa oli Lahtisen Heikin ja Olgan talo. Heidän lisäkseen
Asunnossa asuivat Olgan vanhemmat sekä Olgan lapset Kalle, Rauha ja
Laimi Kujansuu. Ja myös Heikin ja Olgan yhteiset lapset Antti,
Fanni, Veikko, Martti ja Inga. Heikki-isä kävi sahalla töissä ja
kalasti. Jossakin tässä seutuvilla oli ollut myös edellä
mainittujen Vierimaan veljesten syntymäkoti. Nämä olivat kuolleet
jo ennen minun syntymääni. Aikuiseksi varttuneita lapsia heillä
oli seitsemän, joista viisi muutti Ouluun, avioituivat siellä ja
jäivät pysyvästi sinne asumaan.
Seuraava talo oli Ventelän
asunto, josta minä en muista muuta kuin, että siinä asui Ventelä
niminen perhe. Ventelän talon jatkona oli Kalajokilaakson
Osuusliikkeen varasto. Itse liikerakennus oli aivan maantien
vieressä. Ja käynti liikkeeseen oli, niin kuin siihen aikaan
kaikkiin liikkeisiin, käytännöllisesti katsoen suoraan maantieltä.
Kaupanhoitajana liikkeessä toimi Väinö Varpainen ja liikeapulaisia
oli kai pari, kolme.
Tästä kaupan vierestä
meni ”kinttupolku” rantaan, jossa oli Plassin naisten pyykkiranta
isoine patoineen ja pyykkinaruineen. Kesäpäivinä pyykkipata porisi
miltei joka päivä.
Osuusliikkeestä seuraava
talo oli peltiseppä Evelin talo. Se oli rakennettu aivan
jokitörmän päälle. Niilo Evelin työtilat olivat alakerrassa. Hän
valmisti kaikenlaisia peltitavaroita.
Nisupeltejä, pääläreitä,
törppöjä, laxlootakarotteja, kastelukannuja ja kaikkea mitä
peltistä voi tehdä. Meille lapsille oli myös omat astiastot jotka
olivat markkinoiden kysytyimpiä tavaroita. Perheeseen kuului Niilon
lisäksi vaimo Martta ja muistaakseni tyttö ja kaksi poikaa. Perhe
asui yläkerrassa, jossa oli myös vuokralaisia ja peltisepän
työtilat olivat alakerrassa.
Seuraava talo oli Tanskan
Marin. Mari asui siinä lastensa Erkin , Martin, Urhon, Laurin,
Hannan, Ainon, sekä Vilman kanssa. Pojat olivat kalastajia, joskin
osa pojista kävi myös sahalla ja Rahjan satamassa lastuutöissä.
Tytöt työskentelivät herrasperheissä sisäkköinä.
Tanskan talosta seuraava
mökkönen oli Virtalan Jussin ja Esterin asunto. Heillä oli kaksi
lasta Usko ja Sirkka. Usko oli kuulovammainen ja kuoli jo lapsena.
Jussi ja Esteri olivat myös sahatyöläisiä.
Seuraava tupa oli
Tohko-ojan Jussin ja Hildan asunto. Lapsia heillä oli kaksi Aili ja
Matti. Matti kaatui sodassa ja Aili jäi asumaan vanhempien kanssa.
Jussi kävi töissä sahalla ja kesäisin hän harrasti
jokikalastusta ja nahkiaisen pyyntiä. Hilda kävi myös
lautatarhalla töissä kesäisin. Tämän tuvan muistan erikoisesti
siitä, kun heillä oli vielä sodan jälkeenkin tuvassa nurkkatakka
jossa paloi iloinen valkea. Leivinuuni hohki lämmintä ja hyvän
leiväntuoksu tuntui nenään heti oven avattuani. Tuoksu oli niin
”kamalan hyvä”, että olisi tehny mieli pyytää pala paljasta
leipää maistettavaksi.
Seuraava rakennus oli
putka, joka oli eniten käytössä syysmarkkinoiden aikaan.
Sitten, aivan jokitörmällä oli Ventelän tupa, jossa asui Iida
Ventelä perheensä kanssa. Lapsista muistan Arvon, Tuomaan, Tanelin
ja Jalmarin. Jalmarin vaimo oli Hannan ja heidän lapsensa Aune ja
Taisto.
Aivan tien vieressä
Kiuttu Eevaa vastapäätä oli Harjun Tanelin suutarinverstas. Hän
teki uusia jalkineita ja korjasi vanhoja. Perheeseen kuului vaimo
Elsa ja Elsan vanhemmat Tuomen pappa ja mummu sekä Elsan tyttö ja
poika. Samaa perhettä oli myös Elsan ja Tanelin poika Olavi Harju,
joka oli Tuomen mummun silmäterä.
Tästäpä ylitämme tien
ja menemme toiselle puolelle.
Vastapäätä Passin taloa
on Änkilän talo, jonka tytär Passin Kerttu oli. Änkilän talossa
asui Väinö vaimonsa Editin kanssa sekä lapset Antti, Pekka ja
tytär Vappu. Vappu kuoli ehdittyään rippikouluikään. Väinö
Änkilä viljeli maata ja vaimo Edit hoiti karjan ja kotityöt. Väinö
työskenteli myös metsäpuun hankkijana Santaholmalle.
Seuraava talo Mehtäperälle
mentäessä oli Forssin Antin ja Hildan nätti taitekattoinen talo,
jossa asui suuri ja iloinen perhe. Hildalla ja Antilla oli lapsia
kaksitoista. Helge, Lenne, Elmeri, Eugen, Markku, Inga, Leila, Singe,
Rauni, Asta, Airi ja Arja. Tästä talosta ei äiti joutanut vieraan
töihin. Isä teki varmasti töitä sitäkin enempi, milloin sahalla,
milloin maalaustöissä. Ja aina kun huutokauppa oli tiedossa, isä
Antti oli varmasti vasaran varressa. Vaikka ei ois mitään asiaa
ollu muuten huutokauppaan, niin piti mennä kuuleen Antin meheviä
huutokauppa kommentteja. Ja kansalla oli hauskaa. Lapsista Elmeri,
Markku, Rauni ja Arja muuttivat muualle asumaan. Muut lapset
perustivat perheen ja jäivät Kalajoelle.
Forssilta eteenpäin,
kohti Mehtäperää on Änkilän viljelysmaita.
Niiden jälkeen, tien
vasemmalta puolen alkaa vasta varsinainen Mehtäperä. Kulmatontilla
oli Siipon mökki, jossa asui isä kahden lapsensa kanssa. Tyttären
nimi oli Helga ja poika muistaakseni Olavi.
Siipon kohdalta lähti tie
sahalle päin. Sen varrella oli kaksi asuntoa.
Ensimmäinen oli Augusti
Pirttijärven asunto, siellä asui iso perhe. Äiti Kustaavan lisäksi
oli lapset Matti, Aaro, Pentti, Jouko, Annikki ja Eila. Augusti oli
ammatiltaan seppä ja työskenteli sahalla. Samoin äiti kävi
lautatarhalla töissä silloin kuin perheeltään ehti. Tästä
perheestä kaikki jäivät Kalajoelle (Matti perheineen oli jonkin
aikaa Ruotsissa).
Seuraava asunto kuului
Topin perheelle. Äiti Reeta piti komentoa kahdelle tyttärelleen
Ainolle ja Saaralle ja pojankossille Matille. Tietääkseni Reeta
kävi myös töissä sahalla, tienatakseen elannon perheelleen.
Näistä taloista on purettu pois Siipon, ja Topin asunnot ja tilalle
rakennettu uusia asuntoja.
Siipon mökistä seuraava
Mehtäperän perukoille päin oli Ojalan Matin ja Helenan tupa, jossa
asui vanhempien lisäksi lapset Lempi, Paavo, Marjatta ja Kalle.
Ojalan perheen lapset lähtivät kaikki maailmalle. Lempi ja Paavo
menivät Helsinkiin. Marjatta muutti pohjoiseen avioiduttuaan
siirtolaispojan kanssa. Kalle muutti Amerikkaan mentyään naimisiin
Kankaanpään Kertun kanssa.
Seuraava asunto oli
Lahtisen Jukan ja vaimonsa Hilman asunto. Heillä oli vain yksi
perillinen, Bertta- tyttö. Muistaakseni hän menehtyi
lavantauti-epidemian aikaan.
Tämän asunnon vierestä
poikkesi pieni tien tapainen sahalle päin ja sen tien varrella oli
kaksi asuntoa. Ensin oli Pahikaisen sisarusten asunto. Tytöt olivat
naimattomia ja työskentelivät sahalla niin kuin tämän perukan
kaikki asukkaat. Pahikaisista seuraava asunto oli Järvisten koti,
jossa asui suuri perhe. Isän ja äiti Hilman lisäksi oli lapsia
muistaakseni seitsemän. Kerttu, Vilho, Paavo, Armas, Enni, Linnea ja
Reijo.
Tämän saman tien
varrella oli vielä pieni siisti tupa jossa asui Rahkolan Hanna. Hän
oli hiljainen yksineläjä joka työskenteli sahalla saadakseen näin
toimeentulonsa.
Palataanpa takaisin
Mehtäperän tien varteen. Kulmatontilla oli Raudasojan Jussin ja
Vienon tupa. Jussi oli vakituinen sahan työmies. Samoin Vieno yritti
ainakin kesäisin käydä tarhalla töissä. Lapsia heillä oli
muistaakseni kuusi. Vanhimman nimi oli Risto, muiden nimiä en nyt
muista.
Raudasojaa vastapäätä
asui Hannilan Joona. Joonan perheeseen kuului vaimo ja tytär.
Joona rakensi proomuja
Santaholmalle.
Nyt palaamme takaisin
Kiutun mutkaan. Änkilän Väinön talosta seuraava kylälle päin on
Yrjö Änkilän talo. Taloa asui vanha emäntä ja kaksi lasta.
Ttytär Elsa ja poika Yrjö. Heidän pääelin-keinonsa oli
maatalous. Äidin kuoltua Yrjö jäi hoitamaa taloa
Seuraavaksi siirrymme
Plassintien yli joenpuolelle ja luettelen kaikki talot, jotka ovat
joen puolella aina Jokisuun koululle asti. Haaralan talo on
vastapäätä Änkilän taloja. Rakennus on komea, korkealla
kivijalalla seisova talo. Pihapiirissä on myös pienempi asunto ja
kuuluisa, komea suuri rakennus, jossa on aittoja ja varastoja.
Yhdessä näistä varastoista on myös mankelihuone kivimankeleineen
joka oli ainakin myöhäisemmässä vaiheessa kaikkien plassilaisten
käytössä
Päärakennusta asui
jämerä isäntä, Haaralan vaari (muuta nimeä hänelle en muista).
Vaarin lisäksi oli talon tytär poikineen. Haaralat elivät
maanviljelyksen ja metsätulojen turvin. Vanhan isännän kuoltua
taloa jäi isännöimään tyttären poika. Hän muutti Amerikkaan ja
talo on suurimman osan vuotta tyhjillään. Piharakennuksessa asui
Selma Marttala tyttärensä Leenan kanssa. Selma työskenteli aina
siellä missä naistyövoimaa tarvittiin. Hän oli hyväsydäminen ja
lempeä nainen. Seuraava pienen pieni tupa oli myös Haaralan maalla,
aivan tien vieressä. Siinä asui aina se joka kipeimmin tupaa
tarvitsi. Näihin aikoihin asunnossa asusti Heinistön Selma poikansa
Villen kanssa. Ville kävi sahalla töissä ja äiti huolehti hänestä
ja kodista.
Seuraava rakennus on
Teatteritalo. Tämä talo oli ja on vieläkin työläisväestön
käytössä. Toimintaa riitti silloin miltei joka illalle. Talo on
ollu tärkeä kokoontumispaikka Plassilla asuvalle väestölle.
Ennen Fapen mutkaa oli
pieni tupa jossa asui niihin aikoihin Räihälän Kyllikki kahden
lapsensa kanssa. Hän ansaitsi elannon konekutojana ja
muistelen, että hän teki ompelutöitä itselle ja myös
vieraillekin. Sodan aikoihin Kyllikki muutti perheineen Rahjankylään
ja asunto jäi siirtolaisten käyttöön. Myöhemmin tupa oli varmaan
vain kesäkäytössä.
Fabritiusen talo on
seuraavana. Tässä asui piirilääkäri Fabritius vaimonsa Annan
kanssa. Herrasväki eli hyvin eristäytynyttä elämää.
Herra Fabritius tunnettiin
erittäin ankarana ja ehkä vähän pelottavanakin miehenä, joka
harrasti metsästystä koirineen. Tässä kohdin tie teki (tekee)
mutkan sillanpäähän päin mentäessä ja siksi sitä kutsutaan
vieläkin Fapen mutkaksi.
Seuraavaan pihapiiriin
kuului neljä rakennusta.. Östmannin perhe asui pienemässä
punaisessa talossa. Myöhemmin talossa asui Kotiahon Righard vaimonsa
ja kahden lapsensa Eilan ja Olavin kanssa. Kahdessa keltaisessa
talossa oli muistaakseni siirtolaisia, ja näistä isoimmassa talossa
leivottiin ja pakattiin rintamalle leipiä. Tässä samassa talossa
oli myös kulkutautisairaala ison lavantautiepidemian aikana.
Myöhemmin nämä rakennukset osti opettaja Maija Keskinen ja
tällöinkin suurin rakennus oli asumaton..
Melkein tähän samaan
pihapiiriin kuului myös Vuotilan komea talo. Talossa valmistettiin
limonaadia joka oli meille lapsille suuren suuri ihme.
Valitettavasti en muista perheestä muuta kuin tuon limonaadin
valmistuksen.
Vuotilan talon jälkeen
jälkeen jokirantamaat olivat ketoja ja seuraava rakennus olikin jo
pappila, joka kuului jo keskustan palvelujen piiriin.
Palataan Yrjö Änkilästä
seuraavaan taloon, jossa ennen sotia oli leipomo. Muistaakseni se oli
Pakkasen tai Lylyn omistama talo, perhettä en muista. Saman
rakennuksen seuraava omistaja oli myös leipuri, Emil Lehtinen. Hän
piti siinä sekä leipomoliikettä, että myymälää.
Yrittäjäperheeseen kuului äiti Iida ja kaksi lasta Liisa ja
Urpo. Liisan mentyä naimisiin, perhe muutti Ylivieskaan. Urho jäi
asumaan perheineen Kalajoelle. Äiti Ida työskenteli sekä
myymälässä, että leipomossa.
Lehtisen vierestä kulki
pieni tie Mehtäperälle päin. Sen varrella oli kaksi asuntoa.
Ensimmäinen oli Rahkolan Joonan asunto, jossa asui isännän lisäksi
perheen äiti sekä tytär Ilta-Rauha. Joona Rahkola työskenteli
Santaholmalla puuseppänä.
Seuraava asunto oli
Lindvallin tupa, jossa asui vanhempien lisäksi kolme poikaa. Pojista
vanhin Antti työskenteli sahalla, keskimmäinen poika Matti meni
Osuusliikkeen palvelukseen ja nuorimmainen Martti oli myös
nuoruusvuosinaan sahatyöläinen. Martti ja Antti jäivät perheineen
Kalajoelle asumaan.
Lehtisestä seuraavan
talon teki Hemmilän Ville. Ville oli autoilija. Talon
yläkerrassa oli asuinhuo-neet ja alakerta oli linja-autoa varten.
Hemmilän perheeseen kuului äiti Asta ja poika Pentti. Tämän talon
osti myöhemmin sodan aikana sisarukset Tyyne ja Kerttu Heikurinen.
He pitivät talon yläkerrassa ravintolaa, jossa sai
vaatimattomia, mutta sota-ajan huomioiden, hyviä ruoka-annoksia.
Kävimme joskus herkuttelemassa syöden kaurapuuroa ja
mustikkasoppaa.
Tämän talon kohdalta
lähti taas tie kohti Mehtäperää ja Raaheen menevää tietä ns.
Lontaanin mutkaan. Tämän tien varrella vasemmalla ensimmäinen oli
Aarne Hietalan ja vaimonsa Annikin talo. Aarne oli sahatyömies.
Annikilla riitti työtä perheen parissa. Lapsia oli useampia,
muistaakseni kolme tyttöä ja kolme poikaa.
Hietalasta seuraava asunto
oli Tanskan Erkin ja hänen vaimonsa rakentama talo. Erkki kaatui
sodassa, ja koska he olivat lapseton pariskunta, talo myytiin ja
tilalle on sittemmin tehty uusi. Rahkolan Hanneksen talo oli
seuraavana. Hannes asui siinä Elma-vaimonsa ja kolmen tyttönsä
kanssa. Tytöistä kaksi olivat nimeltään Kaisa ja Annikki,
kolmannen nimeä en valitettavasti muista. He muuttivat kai johonkin
Viialan seudulle. Tällä puolella tietä, ei ollut muita asukkaita.
Palaamme takaisin tien
toista puolta. Ensimmäisenä oli Untisen Feetin ja Helmin asunto.
Perheeseen kuului poika Veikko ja kaksi tyttöä Kirsti ja Pirkko.
Lapsista Veikko ja Pirkko jäivät asumaan Kalajoelle perheineen.
Kirsti muutti eteläsuomeen. Feeti teki kaikenlaisia sekatyömiehen
töitä ja kalasteli. Hän oli myös merkittävimpiä nahkiaisen
pyytäjiä Kalajoella. Untiselta seuraava Plassintielle päin oli
Haikolan Martin asunto, hän oli nainut vaimon Änkilän talosta.
Martti oli sahan työläisiä. Vaimo Elsa hoiti perhettä, jossa
muistaakseni oli kolme tyttöä ja saman verran poikia.
Seuraava asunto oli
Mikkosen Kallen ja Hannan. He olivat lapseton pariskunta. Heistä
muistan vain, että Kalle oli innokas hylkeenpyytäjä. Salmisen tupa
on seuraava. Tässä tuvassa asusti äiti ja isä Salminen. Heillä
oli vain yksi tytär, Linda. Linda avioitui Ketolan Arvon kanssa ja
heillä oli tytär Maila. Maila avioitui ja jäi perheineen
Kalajoelle. Isä Salminen oli sahalla vahtina ja äiti hoiti tyttären
kanssa kodin ohella muutamaa lehmää.
Plassintielle tultaessa
Hemmilän lähin naapuri oli pienen pieni koti, jonka Isäntä oli
Jutilan Viljami. Viljamin lisäksi tuvassa asui äiti ja kaksi poikaa
Matti ja Väinö. Matti oli sahalla konemestarina ja Väinö oli
sahalla asettajana. Avioiduttuaan Väinön perhe muutti
Lepistön perälle Äijän hakaan, josta olen maininnut jo
aikaisemmin. Myöhemmin Väinö Jutilan perhe muutti asumaan
Haaviston taloon.
Tässä tuleekin sitten se
em. Fapen mutka, josta tie haaraantuu Jokisuun koulua kohti ja
edelleen sillanpäähän. Toinen haara on Leviätanhua joka vie
Merenojalle.
Tässä teiden haarassa
oli pieni, vaalea rakennus jossa Tiiton Hilma piti pienimuotoista
vaatetusliikettä. Hän asui tätä kotia kahden tyttärensä
kanssa. Vanhempi, Mirja kävi kesäisin, lastuun aikana töissä
Santaholman tarhalla puutavaran ylösottajana. Nuorempi, Raili oli
vielä alta kouluikäinen. Tämä perhe muutti liikkeensä myöhemmin
sillanpäähän. Erkki Mäkelä osti Tiiton talon myöhemmin ja
valokuvaamo muutti siihen.
Jokisuun koululle päin
Plassintietä mentäessä seuraava asunto oli Santaholman omistama ja
siinä asui Väätäinen. Vaimoa en muista, mutta perheessä oli
Teuvo-niminen poika. Väätäinen oli Santaholman metsäpomoja.
Heidän muutettua pois paikkakunnalta, tähän taloon tuli asumaan
Kärjän Kalle ja Helmi. Heidän poikansa Leo taisi syntyä tässä
talossa. Kalle oli myös metsäpomo.
Pihlajaniemen mummon tupa
oli seuraava. Siinä hän asui poikansa Einon kanssa.
Seuraava kanttinen asunto
kuului Brusiinin naisvaltaiselle perheelle. Perheessä kun oli naisia
viisi ja poikia vain yksi. Äitin lisäksi oli Aino, Aili, Anna ja
Hilma sekä poika Väinö. Tytöt työskentelivät Jokisuun koululla
keittäjänä ja siivoojina. Myöhemmin Aili oli postinjakajana. Väinö
meni heti vartuttuaan sahalle töihin.
Palataan takaisin Fapen
mutkaan ja Leviäntanhuan varrelle, sen maanpuolelle. Jutilasta
seuraava asunto oli Untisen, ja siinä asui isännän lisäksi
muistaakseni kaksi poikaa. Tämän asunnon osti Oulaisista kotoisin
oleva liikennöitsijä Väinö Pirttijärvi. Hän liikennöi
monta vuotta linjalla Oulainen – Kalajoki. Melkein samassa pihassa
asui ainoastaan naisväkeä ja hekin olivat osan ajasta Amerikassa.
Viimeisinä elinvuosina palasivat asumaan vakituisesti tähän
omistamaansa taloon.
Nyt tullaankin jo lähelle
Raaheen kulkevaa tietä. Tämän tien varrella oli Santaholmalle
kuuluvia heinäketoja ja viljapeltoja. Santaholman heinä- ja
viljaladot olivat kahden puolen tanhuaa ja niitten vierestä meni
tanhut Forssin Veikon asuntoon, jossa hän asui Kerttu-vaimon ja
seitsemän lapsen kanssa. Veikko oli maalari kuten Forssin muutkin
veljekset. Mutta hänkin työskenteli Santaholmalla ainakin kesällä
lastuun aikana. Forssin naapurissa oli Santaholman omistama
taitekattoinen talo, jossa asui näihin aikoihin vaihtuvasti sahalla
työskenteleviä perheitä.
Palaamme nyt Jokisuun
koulun tienoille, josta haarautuu Plassintie ja Raaheen menevä tie.
Raahentiellä ensimmäisenä oli kunnan viljamakasiini (viljan
lajittelu tapahtui myöhemmin tässä). Jokisuun koulu on tien
toisella puolella. Viljamakasiinista seuraava asunto oli Mårdin
Suoman ja lasten Paavon, Pekan, Eevan ja Veeran omistama. Suoma
hankki elannon perheelle sahan töissä ja lapset menivät heti
kynnelle kyettyään myös samaan työpaikkaan äidin kanssa.
Mårdin jälkeen oli Simin
Hellin asunto. Sitä sanottiin myös junaksi, koska se oli pitkä ja
kapea, junan vaunua muistuttava talo. Tässä asunnossa Helli asui
kahden tyttärensä Lillin ja Lauran kanssa. Helli piti myös naisten
pukimoa tässä talossa ja myi hyvinkin tyylikkäitä asusteita.
Lilli ja Laura muuttivat aikuistuttuaan pois Kalajoelta, Laura
muistaakseni Ylivieskaan.
Lindemannin talo oli
seuraava. Muistelen, että isä-Lindemanin työ liittyi laivoihin.
Perheeseen kuului äidin lisäksi lapset Risto, Antti, Paavo, Aini ja
Anneli. Äiti työskenteli suuren perheen keskellä kotona.
Seuraava asunto oli Kailan
Pentin ja Lean omistama. Pentti teki töitä Santaholmalla ja
vapaa-aikana suutarin töitä kotona. Lea-äiti hoiti kodin ja
suuren perheen, johon kuului lapset. Jouko, Jorma, Maire, Aune,
Marja, Aino, Anneli, Irja ja Raija. Lapsista ei yksikään jäänyt
Kalajoelle, vaan opiskeltuaan he ”lensivät” kaikki maailmalle.
Kailasta seuraava asunto
oli Mäkelän Antin perheen. Antti oli kirvesmies ja työskenteli
rakennuk-silla. Vanhempien lisäksi perheeseen kuului neljä tyttöä
ja kaksi poikaa. Kerttu, Siiri, Rauni ja Eeva ja pojat Veikko ja
Jaakko. Pojat perivät ammatin isältään ja ryhtyivät
kirvesmiehiksi.
Mäkelää vastapäätä
oli asunto jota isännöi poliisi Jutila. Jutilan perheeseen kuului
vaimo ja kaksi poikaa. Toinen pojista oli kuulovammainen ja kuoli
vanhainkodissa keski-iän saavutettuaan. Oskari Jutila mentyään
naimisiin muutti perheensä kanssa Rovaniemen seudulle voimalaitoksen
töihin. Tässä asunnossa oli Jutiloitten jälkeen myös
kulkutautisairaala.
Mäkelän talosta
seuraava, samalla puolen tietä oleva talo oli Jutilan Natan ja
Hilman. Heidän lapsensa olivat Eero, Aaro ja Anna-Liisa. Natalla oli
hevonen, hän ajoi Santaholman ajoja sekä yksityisten
ajoja, milloin sellaisia tarvittiin. Syksyisin heidän
tulonlähteenään oli nahkiaisen pyynti. He jalostivat myös
tämän saaliin ja sillä oli kysyntää Helsinkiä myöten.
Jutilasta seuraava asunto
oli Forssin perheen. Siihen kuului äidin lisäksi pojat Antti,
Kalle, Vilho, Veikko ja Urho. Forssin suvun miehet olivat ja ovat
edelleen maalareita. He saivat pääasiallisen elantonsa tällä
työllä, mutta kävivät myös sahan töissä, jos maalaustöitä ei
ollut.
Forssilta seuraava
mökkönen oli Väisäsen Eevan. Hän oli yksineläjä ja sai
toimeentulon sairaalan pyykkärinä. Hän oli ehkä aikaisemmin ollut
myös sahalla töissä, ainakin kesällä lastuun aikana. Silloin oli
töitä tarjolla myös naisille. Näitten kolmen asunnon
ulkohuonetilat puuliiterit saunat ja karjasuojat olivat tien
vastakkaisella puolella.
Tästä Eevan tuvan
seinustaa hipoen kulki Leviätanhua. Ylitämme sen ja jatkamme pitkin
Raahentietä. Tien vasemmalla puolella oli ensimmäisenä jo ennen
mainittu taitekattoinen asunto.
Siitä seuraava oli
Hietalan Taunon ja Lahjan talo. Perheessä oli pojat Raimo ja Reino,
sekä tytöt, joista muistan Lauran ja luulen, että heillä oli
toinenkin tyttö. Sama pihapolku johti myös toiseen Hietalan taloon.
Siinä asui Taunon veli Ville Hietala vaimonsa Ebban ja lastensa
Raunin, Teuvon ja Pentin kanssa.
Muita asuntoja tien tällä
puolen ei ollutkaan. Raahentie jatkui Lontaanin mutkaan asti ja siitä
edelleen Raaheen.
Palaan takaisin
Leviäntanhuan ja Raahentien risteykseen.
Oikealla puolella
ensimmäinen asunto oli Niemelä-nimisen perheen asunto. Vanhempien
nimiä en muista, mutta pojat olivat Oiva ja Olavi. Oiva muutti
Pohjoiseen ja jäi sille tielleen. Olavi rakensi Kalajoelle talon,
mutta myi sen ja muutti muistaakseni Helsinkiin.
Niemelästä seuraava talo
oli Suvannon Antin ja Hilman omistama. Heidän lisäksi perheeseen
kuului kasvattipoika Ossi. Antti oli hevosmies ja hän ajoi
Santaholman ajoja, ja mikäli aikaa riitti, myös yksityisten
ajoja. Ossi muutti laivahommiin johonkin Turun seutuville.
Seuraava mökki, jonka
muistan oli Heikkilän Fiian. Hän asui yksin. Suku oli muistaakseni
Ameriikassa.
Heikkilästä seuraava oli
Akolahden Kallen ja Hiljan tupa. Heillä oli yksi lapsi, Oili
nimeltään. Kalle ja Hilja kävivät kumpikin töissä sahalla.
Myöhemmin Hilja työskenteli myös sairaalan pesulassa. Oili
avioitui ja jäi asumaan Kalajoelle.
Lähellä Lontaanin mutkaa
oli Mikkosen Hannan asunto. Hanna oli erittäin hyvä ompelija. Hänen
asuntonsa oli ruhtinaallisen iso yksin asumiseen. Ja nuo kaksi
huonetta ja keittiö olivat aina niin siistissä kunnossa, että oli
vaikea kuvitellakaan, että siellä tehtiin ompeluhommia.
Hannan lähin naapuri oli
Heinistön Hanna ja Jussi. Heinistöt olivat myös sahan työläisiä.
Heidän perheeseen kuului kaksi tyttöä. Vanhempi tytöistä Helvi
avioitui ja asettui johonkin Helsinkiin päin ja nuorempi Raili jäi
kalajokiseksi.
Heinistöltä jatkui
kärrytie Haanpään taloon, jossa asui Eemi-isäntä ja Saimi-äiti
poikineen. He saivat elantonsa etupäässä pienviljelijöinä.
Pojat, Toivo, Vilho ja Pentti aikuistuttuaan kävivät tilapäistöissä
sahalla tai tarhassa. Nämä olivat Raahentien varren asukkaat.
Leviän tanhuan varrella
Merenojalle päin asui muutamia perheitä. Junnikkalat, Vierimaat,
Saarikot ja Tammet, jotka työskentelivät sahalla ja käyttivät
Plassilla olevien yritysten palveluita. Merenojan tien varrella oli
myös muutamia sahalla käyviä työläisperheitä, Sauvolat, Takalot
ja Anttilat. Joen toisella puolen, Holmanperällä suurin osa väestöä
oli myös sahan työläisiä ja hekin asioivat Plassin
kauppaliikkeissä.
Mielenkiintoista on se,
että Plassilla oli yritystoimintaa niin paljon niin pienen alueen
väestöön nähden. Muistini mukaan kaikkiaan 35 yritystä ja ne
kaikki olivat varmasti tarpeellisia.
Siirtolaisväestö kuului
myös Plassin asujamistoon noihin aikoihin, koska heitä oli sotaa
paossa melkein joka kodissa. Heillä oli suuria perheitä ja osa asui
niin pienissä tuvissa, että piti ihmetellä miten se ylipäätään
oli mahdollista. Osa pääsi tietysti asumaan isompiinkin taloihin,
esim. Santaholman päärakennuksessa ja Santaholman Lehtolan talossa
asui varmaan monta perhettä. Plassilla asuneet siirtolaiset olivat
lähtöisin Karjalasta ja Lapin itärajalta ja he asuivat vain
väliaikaisesti Kalajoella, joten en muista niin tarkkaan heidän
perheitään. Osa heistä avioitui täällä ja jäivät asumaan
Kalajoelle, mutta osa muutti Lappiin perheineen.
Nämä ovat ainoastaan
minun omia muistikuviani Plassin miljööstä siltä aikakaudelta kun
olin 10-15 -vuotias, joten näistä muistelmista on voinut jäädä
paljonkin pois asioita ja jotain olen ehkä muistanut väärin, mutta
toivottavasti tämä saa aikaan keskustelua ja muisteluita noilta
menneiltä ajoilta. Ja auttaisi lapsiamme muistamaan juurensa ja
siirtämään jotakin niistä omille lapsilleen. Ja mikä tärkeintä,
innostaisi muitakin muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan
Plassilla. Siellä oli ja on edelleen hyvä elää.
Näin jälkeenpäin
ajatellen tuntuu kuin ihmiset olisivat tuohon aikaan olleet
läheisempiä toisiaan kohtaan ja ottaneet osaa kanssaihmisten iloon
kuin suruunkin, puuttumatta silti häiritsevästi kenenkään
tekemisiin tai tekemättä jättämisiin.
Muistellessani
1920-lukua, jonka puolivälistä omat muistikuvani alkavat, huomaan
että palveluja Kalajoella oli saatavana varsin monenlaisia.
Ensimmäinen muistikuvani on, kun isäni pyöräntangolla pääsin
mukaan Kalle Untiselle. Isä kävi siellä maksamassa meidän uuden
Husqvarna-onpelukoneen. Se oli niin iso, että paitsi äidin
vaateompelukset sellä taloon tullut suutari, Himangan Eeli saattoi
ommella saappaanvarret. Ennen koulujen alkua Aaltosen Hanna-täti
kävi sillä ompelemassa meille koululeningit. Isän ja poikien
vaatteet teetettiin Tanhualan Antilla, joka oli taitava ammattimies,
vaatteet tulivat miestä myöten sopivat. Tanhuala teki pitkiä
päiviä. Veljilleni hänellä oli tapana ilmoittaa ”Tuu
pruuvaamaan vaikka torstaina vähän ennen ylösnousua!”
Tanhualan
oppilaaksi ja apulaiseksi joutui heti rippikoulun käytyään Liisa
Sorvoja, kätevää käsityöläissukua. Antin sisar Lyyli Tanhuala
teki mittatilauksena lakkeja ja huopahattuja. Olivat kovin sieviä,
Lyylin tekemä sievä hattu oli minunkin päässäni kun syksyllä
1930 aloitin kouluni Kokkolassa. Lyyli sairastui kuitenkin sen ajan
vitsaukseen keuhkotautiin, eikä voinut palvella asiakkaitaan. Liisa Sorvoja rupesi auttamaan ja innostui asiaan niin, että myöhemmin
kouluttautui useilla kursseilla alalle ja perusti Muotiliike Ailan.
Se toimi hänen pojan Heimo Hihnalan ja hänen vaimonsa työpaikkana.
Paljon on tästä liikkeestä ollut apua ja iloa
paikkakunnalla.
Paitsi
Tanhualaa täällä tekivät miesten vaatteita monet muutkin esim
Svante Kaivosoja ja Ensti Hämeenkorpi. Hämeenkorvella oli myöhemmin
vaatetusliike. Sieltä ostavat asiakkaat palveltiin loppuun saakka,
eli niin että tehtaan vaate korjattiin asiakkaalle sopivaksi. Saman
liikkeen myöhempi haltija Veikko Kurjenluoma jatkoi tätä
perinnettä.
Plassilla
asui taitava puuseppä Efraim Kilpinen, joka puuseppä poikansa
Oskarin kanssa valmisti Väinämöisen kanteleita, aivan uusia,
Fazerin Musiikkikaupan myyntiin usean vuosikymmenen ajan. Kilpisen
liikkeessä valmistettiin tilaustyönä myös huonekaluja. Lähellä
Kilpistä Plassilla asui kelloseppä Wilhelm Korte, joka oli oppinut
taitonsa Pietarissa. Toinen kelloseppä oli Eemeli
Kotka.
Taksiautoja
oli aluksi Fabian Nevalalla ja Jussi Annalalla. Vähän myöhemmin
Korpelan Voiman sähkölinjoja hoitanut K.A. Siipola hankki myös
taksin. Sen ohessa hän hankki Esson bensiinitankin ja mittarin. Se
oli alku Esson huoltoasemalle. Siipolalla oli myös hervolet-autojen
piiriedustus. Näiden liiketoimien kylkiäisenä ilmestyi
Sillanpäähän paikkakunnan ensimmäinen ulkomainos FIRESTONE,
eniten matkaa markalla.
1930-luvun
alussa Siipola aloitti autokoulun aluksi yhdessä Antti Raution
kanssa. Rautio kuitenkin luopui tästä ja perusti oman pajan ja
korjaamon. Samassa Sillanpään maisemassa toimi Frans Takkusen
polkupyöräkorjaamo ja Ford-autojen edustus. Joen puolella tietä
Takkusella oli jonkin aikaan Shellin bensiinitankki ns. Täpärän
paikalla. Takkusen pyrävarstaan loputtua Eino Saari perusti
polkupyöräliikkeen ja korjaamon ja Takkusen verstaassa aloitti
toimintansa Lindholmin kumikorjaamo. Kumikorjaamon toimiessa joen
pohjoispuolella Kerolalla siellä oli oppipoikana Urho Saari, joka
sittemmin osti koko liikkeen.
Suutareita
oli useita. Mainitsen heistä vain lapsuuteni lähimmän naapurin
Valerius Vuoren ja hänen Marjaanansa. Puolisoiden välillä oli
vanhan ajan kunnioitu. Aterian valmistuttua marjaan sanoi verstaan
kynnykseltä: Tulkaasta ny Vuori syömään!
Osuuskaupan
naapurina toimi Kustaa Orellin leipomo. Myöhemmin Nuorisoseuralla
Seuran Janne ( Janne Siipola) avasi leipomon. Näistä molemmista sai
ostaa 2 ja 4 markan ankkastokkaa, nöttereitä, piparkakkuja,
palmukransseja, papinleukoja ja porsaita. Näitä ihanuuksia oli
Orellin kopperossa rannanpuolella tietä saatavana sunnuntaisinkin
limonaadin lisäksi. Kopperossa oli myyjänä Helli Saari siihen
saakka, kun hänen äitinsä perusti oman leipomon, jossa oli
tyttärelle työpaikka eläkeikään saakka.
Amerikasta
palannut Maria Rapp rakennutti talon ja limonaaditehtaan meijerin
viereen. Oli riemu monen talon lapsille, kun tradiotioksi tuli hakea
juomakori juhannukseksi. Meillä oltiin tarkkana siitä, että puoli
koria oli metsäviiniä. En vieläkään ole maistanut parempaa
virvoitusjuomaa!
Plassilla
oli Eemeli Lahtisen leipomo, joka rupesi valmistamaan jäätelöä.
Sitä myytiin useana vuonna Sillanpäässä kärryistä, jossa
jäähdyttäjänä oli vesisäiliö, aamulla jäillä täytetty.
Poikaset sanoivat iltapäivällä ostaneensa sohjoa!
Leipomon
lisäksi Janne touhusi Nuorisoseuralle kahvilan ja elokuvateatterin.
Urho Poukkula oli 1927 yrittänyt elokuvateatteria, mutta se ei
silloin vielä saanut kannatusta. Seuran elokuvat sensijaan toimivat
yli 20 vuotta. 1930-luvun lopulla tänne muutti Päiviön perhe, joka
perusti tänne elokuvateatteri Kuvalan, joka toimi lähes 30
vuotta.
Keväällä
1936 oli Kärjän Oskarin talossa vuokralaisena parturi-kampaaja.
Vesijohtoja ei ollut, työkaluina olivat emaljinen pesuvati ja
vesikannu. Vähän myöhemmin Rauha Boman (myöh. Tanska) perusti
Plassille oikein permanenttikampaamon. Tanskan liike muutti myöhemmin
apteekin viereen toimintansa lopettaneen nahkuri Niemisen
paikalle.
Valokuvaajiakin
oli. 1920-luvulla aloitti Pauli Hongell, myöhemmin Honkakari. Erkki
Mäkelä tuli mukaan useita vuosia myöhemmin. Näiden herrojen
edessä saivat kuvattavat istua hetken liikkumatta, kun he mustan
vaatteen alta määräsivät minnepäin oli katsottava. Kuvat tulivat
hyvänlaatuisia joskin melkein aina jännittyneen
näköisiä.
Yksityisiä
sekatavarakauppoja oli Pohjankylällä Heikki Vedenojalla, myöhemmin
J.S. Yrjänän omistuksessa. Tuomas Rahkolla oli liike Plassilla,
jolla paikalla liiketta harjoittivaat myöhemmin Eeva Kiuttu ja Jeeli
Oja. Tuomas Rahko rakennutti liikkeen nykyisen Herkkutorin paikalle.
Ennen Herkkutoria paikalla toimi Veikko Hyvärisen Kalajoen Myynti
Oy.
Koulutien
toisella puolella Rahkon naapurina Eetu Haapakangas avasi
ruumisarkkuliikkeen. Tämän liikkeen alkamisilmoituksessa oli
maininta: puhelin on Tuomas Rahkon kaupassa.
Linja-autoliikenteen
aloitti Matti Suvanto ajamalla vuoroja Sieviin. Myöhemmin Raahen
linja kuului hänelle. Pihlajan Jonne ajoi sekvaunulla Sievin
vuoroja. Kokkolaan ajoivat Heino Hihnala ja Sanfrid Laurila, aluksi
ilman aikatauluja. Jos mieli mukaan oli illalla soitettava ja
ilmoitettava matka-aikeensa. Laurilan jälkeen Kokkolan linjaa ajoi
Ilmari Kangas. Ylivieskaan ajoi ensin Jalasri Niskala joka soitti
gramofonia autossa matkustajia saadakseen. Niskalan jälkeen linja
oli Vilho Hemmilän hoidossa ja sen jälkeen Antti
Raution.
Kirjakaupan
aloittivat Matti ja Ida Myllylä 1916. Matin kuoltua liike oli Ida
Myllylän hoidossa heinäkuuhun 1951 saakka, jolloin alkoi Leena
Kivioja vastuukausi. Sitä kesti 34 vuotta.
1930-luvun
alkupuolella olivat Hilma ja Jalmari Pahikkala aloittaneet
pienimuotoisen hotelli ja kahvilatoiminnan. Oli kesävieraiden kanssa
tapana käydä hotellin parvekkeelta ihailemassa merta ja nauttia
pullakahvit. Yläkerrassa oli huoneita matkustajille. Siellä oli
vakiovieraansa, jotka useina kesinä tulivat nauttimaan luonnon
rauhasta. Vieraskirjasta löytyy nimiä kuten Ansa Ikonen, Ilmari
Kianto eri sihteerien seurassa, Tauno Palo, Tito Colliander
perheineen majaili kerran koko talven pommituksia paossa. Hietapakat
olivat rauhallinen paikka. Hilman lehmä oli köydessä lammikon
rannalla ja iltalypsyn aikaan kuului navetasta Hilman kaunis laulu
kun hän lypsi maitoa hotellitaloutensa tarpeisiin.

Linja-auto
Suolahti - Sievi – Kalajoki
Kalajoen
markkinat
Suurpitäjän
kaupanteon melkeinpä yksinomaisena keskuksena olivat Kalajoen
markkinat. Kalajoen seudun talonpojat olivat sekä talollisia että
kauppamiehiä. Heillä oli myytävänä tuolloin turkiksia,
hylkeenrasvaa, suolakalaa, kuivattuja haukia, voita ja nautaeläinten
vuotia. Heitä kutsuttiin maakauppiaiksi, ja he olivat varakkaita,
yritteliäitä ja maailmaa nähneitä miehiä. He saivat usein toimia
luottamusmiehinä ja käräjälautakunnassa. Talonpojat omistivat
myös laivoja ja muita aluksia.
Tervakaupan
keskus
Kokkola
sai kaupunkioikeudet 1620 ja luvan pitää markkinoita Kalajoen
Santaniemessä niin kuin tätä aluetta silloin kutsuttiin. Kalajoen
markkinoista tuli kuitenkin vapaamarkkinat vuonna 1638. Kaikkien
kaupunkien porvareilla oli lupa käydä kauppaa Kalajoella, mutta
kokkolalaisilla oli kuitenkin kiistaton ylivalta. Koska
kauppaoikeudet oli kaupunkien porvareilla maalla ei saanut olla muuta
kuin markkinat. Kokkolan kaupunki osti Jaakko Jaakonpoika Änkilältä
alueen markkinapaikaksi 1680 ja Kokkolan kaupungin kauppiaat elikkä
porvarit, joiksi heitä silloin kutsuttiin alkoivat rakentaa
markkinatupia Plassille. Alueella piti olla lämmintä tilaa koska
markkinoita pidettiin myös kevättalvella. Näin syntyi tämä
asutus. Aluksi ei ollut muuta kuin Änkilän kantatila, pari torppaa
ja yksi sotilastorppa. Ja sitten alueella oli pikiruukki ja
terva-aittoja pikiruukin hoitajan asunto, sauna ja venelaituri.
Markkinakentän molemmin puolin joen rannassa oli asumuksia,
markkinatupia myös maanpuolella ja niiden välissä oli kenttää
johon markkinamiehet pystyttivät kesäaikana pöytiä ulos mutta
talven aikana kauppaa tehtiin näissä markkinatuvissa ja liikuttiin
hevospeleillä. Sitten markkinat muuttivat merkitystään ja
maallakin sai olla kauppiaita.
Tervakaupan
ansiosta Kalajoen markkinat olivat alueen tärkeimmät aina
1800-luvun loppupuolelle saakka. Mutta sitten myöhemmin, kun
markkinat menetti merkitystään, tuli paljon asutusta 1800-luvulla
tälle alueelle. Markkinoista kehittyi varsin huomattavat ja ne oli
verrattavissa Suomen suurimpiin markkinoihin. Laajalta maakunnan
alueelta tuli kauppiaita Kokkolasta ja myöhemmin tuli raahelaisia
mukaan. Kokkolalaiset yritti karkottaa raahelaisia pois mutta nämä
vetosivat maaherraan ja maaherra ratkaisi asian että markkinat
tulivat kaikille vapaaksi ja tilanne rauhoittui.
Laajasti
tunnetut markkinat
Markkinoilla
oli suuri merkitys lähiseudun kaupunkien porvareille ja
naapuripitäjien talonpojille, joita saapui jopa Haapavedeltä,
Pyhäjärveltä, Kärsämäeltä, Reisjärveltä, Pihtiputaalta,
Viitasaarelta, Saarijärveltä ja Rautalammilta saakka.
Rantakaupunkien kauppiaat tulivat ja myivät puodeistaan omia
tarvikkeitaan. Raahen ja Kokkolan kauppiaat olivat perustaneet
Kalajoelle tervahovinsa, jonne maalaisten tuomat tervat kerättiin.
Kalajoella pidettiin vuosittain kolmet markkinat. Matinpäivänä
24.2. tehtiin tervakauppaa, Laurinpäivänä 10.8. voikauppaa ja
Mikonpäivänä syyskuun lopulla pidettiin karjamarkkinat.
Kiistaa
markkinapaikoista
Markkinapaikka
oli v. 1763 laaditun maanmittauskartan mukaan n. 140 metriä pitkä
ja 60 metriä leveä. Tällä alueella oli porvareiden
kauppahuoneita, tervavarastoja ym. tavaramakasiineja ja rakennukset
olivat käytössä yleensä vain markkina-aikana sekä kesäkautena
laivauksen ollessa käynnissä. Markkinapaikalle oli aikain kuluessa
syntynyt asutusta ja tontteja, joiden omistusoikeudesta syntyi riitaa
Kalajoen kunnan ja Pohjankylän lohkokunnan kesken. Keisarillinen
senaatti määräsi maanmittausylihallituksen toimittamaan
arkistotutkimuksia Kalajoen markkinapaikan vanhoista
omistussuhteista. Lopulta päädyttiin siihen, että 2.10.1877
kihlakunnanoikeuden vahvistamassa isojaon järjestelyssä erotettiin
22 yleistä ja yhteistä paikkaa. Kalajoen markkinapaikalle
määrättiin v. 1885 tehtäväksi järjestyssääntö ja asemakaava.
Kaupunkihankeen
kariutuminen
Kaupan
vapautuminen nosti markkinapaikan mittavaan kukoistukseen. Sen
ilmentymänä oli pyrkimys muodostaa Kalajoesta kaupunki v. 1865.
Hanke ei kuitenkaan toteutunut, mutta Kalajoen kauppa muodostui silti
vilkkaaksi ja värikkääksi. Vielä 1860-luvun alkupuoliskolla Oulun
läänin kuvernööri piti Kalajoen markkinoita läänin
huomattavimpina markkinoina, joiden tavaravaihdon laajuudelle ei
löytynyt vertaa edes Etelä-Suomen markkinoista. Markkinapaikan
verotus perustui vanhaan v. 1864 uudistettuun senaatin päätöksen,
jonka mukaan kannetut varat on käytettävä torialueen ja sille
rantamaantieltä johtavan tien ylläpitoon. Pian ilmeni vastustusta
markkinoiden ylläpidosta johtuviin kustannuksiin. Tämä johti
siihen, että nimismies Fr. von Nadelstadh esitti v. 1865 Kalajoen
markkinat lakkautettavaksi. Keisarillisen senaatin päätöksellä
31.10.1866 Kalajoen markkinat lakkautettiin. Tästä huolimatta
markkinat jatkuivat keskeytyksettä. Senaatti lähetti 1867 Kalajoen
kunnalle kirjelmän, jossa se tarjosi Kalajoen markkinoita takaisin.
Pitäjäläiset päättivät yksimielisesti hyväksyä senaatin
tarjouksen. Kaupan huippu oli 1870-luvun alussa.
Pohjanradan
valmistuminen hiljensi kaupankäyntiä Kalajoella. Kalajoen
kauppakeskuksen aseman kohottamiseksi pidettiin 8.3.1881 Kalajoen
kirkkoherranvirastossa kokous, jossa päätettiin hakea kauppalan
oikeuksia. Rautatie kuitenkin oli se tekijä, joka vieroitti yliset
kunnat entisestä emäpitäjästä. Vuonna 1888 Ylivieskan, Sievin,
Alavieskan ja Raution kunnat kieltäytyivät ottamasta osaa
markkinapoliisin palkkaukseen. Vuonna 1893 kunnat lähtivät ajamaan
toripäivien lakkauttamista. Kalajoen kunta päätti yksin maksaa
markkinapoliisin kustannukset.
Santaholma
Oy:llä suuri merkitys alueelle
Santaholman
saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa. Lauri Tanska muistelee
Santaholma Oy:n toiminnan alkamista näin:
"Kun
Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa, asutustiloja
tarvittiin ja monet markkinatuvista oli ettei niissä ollut asukkaita
niistä tehtiin kauppoja ja ne asettui niihin asumaan sahan
työläiset. Kun oli vakio työpaikka niin asunto tarvittiin. Paljon
tuli sitten Savosta ja jopa Hämeestä asukkaita Kalajoelle ja
monesta muustakin pitäjästä. Ja sitten paikkakunnalla asu
asutustilallisia ja asettuivat tähän asumaan. Siinä oli silloin
kun minä olin nuori mies monenlaista ammatinharjoittajaa. Oli
muurari, maalari, räätäri, kelloseppä, pläkkiseppä,
kirvesmiehiä, kalastajia, monenlaisen ammatin harjoittajia ja
sahatyöläisiä. Jokainen asumuskelpoinen asumus oli asuttuna. Mutta
vähitellen niistä on purettu yli 40 näitä entistä markkinatupaa
pois. Tilalle on rakennettu sahan työsuhdeasuntoja
sahantyöläisille."
Syysmarkkinat


Nykyään
on syysmarkkinat lokakuun toisena perjantaina ja lauantaina.
Kauppiaita on niin paljon kun torille sopii ja ostajia myös.
Markkinat siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1921.

Sodan
aikana tehtiin neliönmuotoisia leipiä neliönmuotoisiin laatikoihin
rintamalle lähetettäväksi

Riennon
voimistelijoita

Verkkotarhaa
Plassilla

Veistokoululaisia

Valan
tehneitä lottia Suojan portailla

Teatteritalon
yhtiökokous ravintola Ankkurissa

Sysilaatikon
tekijöitä Santaholman sahalla

Olympiasoihtuviesti
Kalajoella 11.7.1952

Kuvassa
näkyy Kalajoen Siltasaari

Santaholma
Oy:n entinen kivihiomo
Santaholma
Oy:n entinen kivihiomo

Matkahuolto
ja Kalajoen Osuuskauppa

Antti
Rahkolan väkeä pellavasaunassa

Ensimmäinen
autokatsastus Kalajoella

Haaralan
talo

Kalajoen
pommituksissa osuman saanut


Olympiasoihtu
Kalajoella

Kalajoen
sairaalan piha

Laitalan
talo

Logvistin
eli Poukkulan talon edessä otettu kuva

Merenojan
piha

Ison
laivan lastausmiehet

Jussi
Annala ja Aulusti Ojala pyöräilemässä työväentalon luona.
Työväentalo sijaitsi nykyisen Kippolan sähköliikkeen paikalla.

Kanteleen
valmistaja Oskari Kilpinen

Kalajoen
keskustaa

Plassi

Matturaisen
talo, jossa Wilhelm von Schwerin kuoli

Plassin
suutarinliike

Olympiasoihtu
Kalajoella

Lankilantie
Kalajoella kuva vuodelta 1912 Kuvassa Suomen ensimmäisen
naiskansanedustajan koti. Liisi Kivioja oli yksi Suomen ensimmäisistä
naiskansanedustajista

Poliittisen
ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella
vuoden 1905 suurlakon jälkeen J. A. Lankila oli alusta lähtien
aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut
maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan tahto
-lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös
Suomen sosialidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen
työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910
alussa. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen,
jossa hän käsitteli myös Suomen valtiollista asemaa venäläisen
sortokauden myrskyissä.
J.
A. Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka ja muutti
sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli
Vapaus-lehden toimittajana. Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn
1917 vaaleissa. ”En luullut joutuvani kaikkeen siihen, mikä
sittemmin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla
tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua
eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa
Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja
ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä
Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten
tappioon J.A. Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattisiin
kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet
eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle.
Melkein
kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattiset kansanedustajat
pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös
Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja
”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J. A. Lankila
sai kuolemantuomion lokakuun 12. päivänä 1918 annetulla
valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti
tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt
Lankila kuoli sellissään huhtikuun 15. päivänä 1919. Hänen
sellitoverinsa, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu
Salin, oli menehtynyt yhdeksän päivää aikaisemmin.