Untamo Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko
Untamo Sorasto Taiteilija Markku Hakolan maalaus
Untamo Sorasto (2.4.1909 – 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana vuosina 1981-1988.Untamo Soraston ansiolista kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä. Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat:
Kasvakaa kunnon kansalaisiksi!
Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta taaksen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.
Kalajoen sairaalan alkuvaiheista
Kalajoella
kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute
kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin
hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin
hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla
Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan.
Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan
kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille,
jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa
kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan
perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa
kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.
Kokkolan
kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle
yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan.
Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa
kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa
kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma,
A.Lankila, V.Granlund ja Kari Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa
1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin
aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua
varmistetuksi.
Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja
niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen
kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa,
lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli
erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua,
tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli
aivan käden ulottuvilla.
Vihkiäisjuhla
Toukokuun
25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa.
Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen
leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen
lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei
myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli
lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön.
Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja
puineen.
Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli
ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön
taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa.
Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä,
kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous
oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa,
niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet,
röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.
Pula-aika
Kun
vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja K.A.
Siipolalle kertyi
huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot
aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys
oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi
jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin
saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat
putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen
synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin
asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300
paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945
ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan
lähikunnille.
Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki
lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava
kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen
kulkutautisairaala.
Sairaalan
laajennus
Vuonna
1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi
ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien.
Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle.
Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka.
Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta
myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja.
Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton
sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika,
vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset
kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti,
lapsihalvaus ja tuhkarokko.
Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin
pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä
pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli
leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä
kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55
potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin
vuosittain yli 500 synnytystä ja yli 800 leikkausta.
Oli
luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät
ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966.
Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan
laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa
oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja
leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden
poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen
poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto
teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonnut noin 13 000
synnytystä.
Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat
toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian
erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen
terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987
saakka.
Tulisitko
vastaanotolleni?
Olin
valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo
tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja
varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli
tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja
kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota
budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston
yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita
läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat.
Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän
luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne.
Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi
kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä
ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on
Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut
huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä
muisti.
Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli
asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin
tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia.
Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes
konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan”
tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti
ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita
näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.”
Lääkärinä ja kuntalaisena Kalajoella
Kalajokilehdessä oli 6.11.1996 Untamo Soraston kirjoitus Kalajoella koettua lääkärinä ja kuntalaisena 1938 -1996. Untamo Sorasto muistelee näin:
Olin puolen vuoden sopimuksella Helsingin Naistenklinikalla apulaislääkärinä ja eräänä keväisenä aamuna Kalajoen entisen rovastin poika Hannes Heilala tuli iloisesti töihin ja sanoi: ”Nyt on sinun koulutuksellesi sopiva paikka auki, haet sinne.Paikka on Kalajoella.
Katsottiin kirjaa ”Suomen Kunnansairaalaitos 50-vuotias”, ja siinähän oli Kalajoen kunnansairaala nähtävissä, vierellään kunnanlääkärin asuintalo koko komeudessaan nousevan puutarhan ympäröimänä. Tarkennuksena vielä pohjapiirros ja tilastotiedot.
Tein työtä käskettyä ja 30.6.1938 kunnanvaltuusto valitsi minut kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta. Viranhoidon aloitin 15.9.1938. Edeltäjäni oli ollut paikalla 15 vuotta – Karl Miemoisv- todellinen kansanterveystyön tarmokas uranuurtaja.
Sairaalan vuodeluku oli 14, joista kaksi paikkaa synnyttäjille. Kunnassa oli kaksi terveyssisarta ja kaksi kätilöä. Kunta kuului tuberkuloosipiiriin ja kunnassa toimi lastenneuvola ja kouluterveyshuolto. Sairaalassa oli leikkaussali riittävine välineistöineen ja lisäksi röntgenkone. Henkilökunta osoittautui ammattinsa osaavaksi. Silloista sairaustilaa hallitsivat kuumetaudit, jotka kehittyivät nopeasti kehkokuumeeksi, johon silloin ei ollut tehokasta lääkitystä. Kulkutauteina esiintyivät erityiset rokot, lavantauti, kukkumätä ynnä muut, sekä erityisesti pitkällinen ja tappava keuhkotuberkuloosi, joka pikkulapsilla aiheutti nopean kuoleman aivokalvontulehduksen muodossa sellaisissa perheissä, joissa oli tubekelibassilleja yskiviä ihmisiä. Alta vuoden ikäisten pikkulasten kuolleisuus oli korkea, joka kymmenes, ja tavallisen tautina ripuli.
Vasta sodan jälkeen kehittyivät antibioottilääkkeet kaikkia kuume- ja kulkutauteja vastaan. Samoin rokotukset. Lääkärin lääketarjonta rajoittui pullo- ja puleverilääkkeisiin, jotka paransivat oireita ja kipuja sekä alensivat kuumetta, mutta eivät iskeneet taudin aiheuttajiin.
Ei siis ihme, että tuloksia työstään etsivät lääkärit hankkivat kirurgista ja synnytyskoulutusta voidakseen tehokkaammin auttaa sairaita ja saavuttaa myönteisiä tuloksia eli parantaa. Tähän tarvittiin sairaalaa mahdollisimman lähelle, eli kunnansairaalaa, kun valtion yleisiin sairaaloihin ja lääninsairaaloihin matkat olivat pitkät ja kulkumahdollisuudet rautatien varteen lähinnä hevospelin varassa. Matkoihin saattoi siten kulua aikaa kohtalokkaasti. Henkilöautoja oli tänne tullessani alta kymmeniä ja niistä takseja oli kolme, mutta tiet olivat talvisaikaan vaikeasti ajettavia.
Sodanaikaiset ja -jälkeiset kulkutautiesiintynät, lähinnä kurkkumätä ja lavantauti, olivat vaikeita ja lavantaudissa kuolleisuus joka kymmenes. Hoitopaikat sijaitsivat tilapäisesti tyhjinä olevissa taloissa, joissa tilanahtaus oli melkoinen ja huolto vaikeata.
Valopilkku oli kuitenkin terveysneuvolan sijoittaminen entiseen suojeluskunnan taloön Suojaan, johon saatiin lasten- ja äitiysneuvolalle tilat ja lisäksi henkilökunnalle asuntoja vuonna 1950. Calmette-tuberkuloosirokotus lähti käyntiin ja Oulaisten parantola laajentui nykyaikaiseksi. Siletä kunta sai riittävästi hoitopaikkoja. Samanaikaisesti alkoi kehittyä tuberkuloosia vastaan myös lääkehoitoja.
Sotakorvausvaiheen jälkeen yleinen yhteiskunnallinen kehitys alkoi edistyä ja niin Kalajoen kunnansairalaa laajennettiin vuonna 1954 yli kaksinkertaiseksi paikkaluvulla mitattuna. Laajennuksen jälkeen sairaansijoja oli 46, oma synnytysosasto erillisenä siipenä, uusi leikkaussali ja muutakin uutta. Sairaalasta tuli kuntainliiton sairaala, jäseninä yhdeksän kuntaa: Kalajoki, Alavieska, Rautio, Merijärvi, Pyhäjoki, Sievi, Himanka, Lohtaja ja Kälviä.
Vuosina 1955-1969 sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 2000 potilasta ja synnyttäjää. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 henkilöä. Näistä kirurgisia leikkauspotilaita oli puolet, eli vuodessa yli tuhat, synnyttäjiä oli vuodessa yli 500 ja loput sisätautisia tai lapsentautipotilaita. Tarvittiin melkoinen työpanos. Kunnanlääkäreitä on kaksi.
Kun keskussairaala valmistui Kokkolaan ja lähti käyntiin vuoden 1969 lopussa ja Oulaisten parantolasta järjestettiin aluesairaala vuonna 1971, muuttui tilanne kaikkien aktiivisten kunnansairaaloiden osalta. Terveyskeskusjärjestelmä lähti käyntiin toukokuulla 1972. Kalajoen sairaalassa leikkaus ja synnytystoiminta jatkui erikoisluvalla vuoden 1975 loppuun asti.
Entisestä kunnansairaalasta muodostettiin lisärakennuksella nykyaikainen terveys´keskus tarvittavine tiloineen vuonna 1985. Kaikki erikoishoitoa tarvitsevat alettiin ohjata Kokkolaan tai Oulaisiin ja huippuerikoistapaukset Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.
Ensimmäiset kokemuksen Kalajoesta ja sen ihmisistä sain kuntalaisena parin ensimmäisen viikon kuluessa: ihmiset olivat asiallisia, selväsanaisia puheissaan ja luotettavia. Heidän kotinsa olivat siistejä, vapaita syöpäläisistä.
Olin opiskeluaikanani toiminut kunnanlääkärien viransijaisena eri puolilla maata ja siten koettanut hankkia tervettä kokemusta eri maakunnista. Olin ollut työssä Ilomantsissa, Kaavilla, Joensuun yleisessä sairaalassa sekä Seinäjoen lääninsairaalassa ja varusmieslääkärinä maanmainiossa Viipurin sotilassairaalassa – Kalajoki nousi ykkössijalle.
Kunnallishallinto oli täällä siihen aikaan perin suppeata kun yksi henkilö toimi kunnansihteerinä ja alta viiden lautakunnan sihteerinä. Hän oli seurakunnan lukkari, musiikkitirehtööri Oskari Metsola. Olin ensimmäisessä kokouksessani kunnalliskodin johtokunnassa, jolloin päätimme esittää keskuslämmityksen järjestämistä taloon. Huoltolautakunnan puheenjohtaja Juho Myllylä sanoi: ”Asia ei ole vielä selvä vaikka teimme yksimielisen ehdotuksen. Se on selvä vasta sitten kun tirehtööri on sen kirjannut kunnanhallituksen pöytäkirjaan.”
Metsolan edeltäjänä oli ollut Kalle Myllylä, etevä itseoppinut mies, kansanedustajanakin käynyt, kuntaa palvellut yli 50 vuotta. Metsola hoiti tehtävää parikymmentä vuotta ja sitten Unto Välimaa 25 vuotta. Molemmat heistä suhtautuivat asiallisesti ja rakentavasti kunnanlääkärin ehdotuksiin, koskivatpa ne sitten rakennushankkeita tai opintolomia, joista pisin kohdallani oli kaksivuotinen. Ehtona opintoloman saamiselle oli sopiva sijainen.
Metsola hoiti asiat kotonaan perheen avustaessa. Pieni oli kunnan henkilöstä vielä Välimaankin aikana, kunnes kunnan uusi toimitalo valmistui vuonna 1968 ja samoihin aikoihin lisääntyivät ja monipuolistuivat myös kunnan tehtävät. Sosiaalihuolta oli Kalajoelle tullessani vain äitiysavustuksen käsittävä, joka sekin 450 markkaa tai vaatepakkaus, oli harkinnanvarainen. Vasta kun lapsilisät alkoivat juosta sodan jälkeen, tällaisesta avustusmuodosta tuli demokraattisen tasapuolinen.
Myöhemmin tuli erilaisia avustusmuotoja paljon lisää. Eipä ihme, jos kerrotaan, etä kun itäsuomalainen emäntä oli käynyt postin luukulta noutamassa lapsilisät ja aikoi poistua, niin postinhoitaja ilmoitti hänelle hallakorvaustenkin olevan vielä nostettavissa. Siihen emäntä:”On se kummoo tämä nykyaeka, pani ukka tai halla, niin aena tulloo maksua.”
Pitkällä 40 vuotta kestäneellä kunnanvaltuustoajallani olen voinut seurata kunnallisasioita laidasta laitaan. Välimaan ajalla valitsi ”talous tarkka, vakaa markka”. Kouluja laajennettiin ja korjattiin, samoin vanhainkotia, mutta Hiekkasärkkäin matkailumahdollisuuksissa tyydyttiin kymmeneen mökkiin ja pieneen kioski-kahvilaan sekä käymälärakennukseen Koivulan perheen hoidossa. Matkailuhotelli oli valtion rakentama ja Suomen Matkailuyhdistyksen vuokraama. Enempää ei kunta kehotuksista huolimatta halunnut. Niinpä neljän miehen porukka osti Hiekkasärkiltä kunnan hylkäämän maa-alueen ja rakensi kahdessa vaiheessa Rantakallan tilat molemmille puolille nykyistä Matkailutietä.
Kun maamme kunnat innostuivat matkailulelinkeinoon, ei Kalajoen kuntakaan enää jäänyt syrjään, vaan ryhtyi matkailuyrittäjäksi täysin rinnoin – ja tunnetuin seurauksin, jossa on selvittämistä arvaamattoman pitkäksi ajaksi eteenpäin meidän veronmaksajien kustannuksella.
Terveyden- ja sairaanhoidon kehitys Kalajoella
Reilu sata vuotta sitten apteekki ja piirilääkäri muodostivat ainoat tukipylväät maalaiskunnissamme. Piirilääkärin oli pidettävä huoli piirissään asuvien yleisestä terveydenhoidosta ja yksityisten henkilöiden tarpeista. Sairauksien hoito oli täysin oireenmukaista eikä mitään tehokasta lääkitystä tunnettu. Ihmiset syntyivät, elivät ja kuolivat "luonnonmenetelmän" mukaan. Terveet ja karaistuneet selvisivät pitkäikäisiksikin, mutta heikot sortuivat jo aivan lapsina. Lääkkeet lievensivät sairauden kärsimyksiä. Lääkärin veitsi avasi enintään pinnalliset märkäpesäkkeet ja kansanparantajat käsittelivät jäsenvikoja.
Vuonna 1857 perustettiin ensi kerran apteekkeja maaseudulle ja ensimmäisten kuuden joukkoon kuului Kalajoki. Apteekkioikeudet Kalajoelle on myönnetty seuraaville apteekkareille: K. U. Relander v. 1857, J.E. Jurvelius 1865. J.O. Hedman 1891, W. A. Dahlström1905, N.W. Aschan 1912, Väinö Granlund 1917, Viljo Viikinkoski 1959, Helvi Sipilä 1971.
Perimätiedon mukaan apteekkari Relander menetti apteekkarin oikeutensa, koska oli laittanut apteekkihuoneeseensa sekatavarakaupan. Sairaat kääntyivät enemmän hänen puoleensa kuin piirilääkärin.
Apteekkari Jurvelius lahjoitti kunnalle maatalousrahaston, joka sai kansalta nimen Jurveliuksen "kuokkarahasto". Apteekkari Granlund ennätti yli 40 vuoden aikana puolisonsa kanssa monin tavoin osallistua paikkakunnan ajankohtaisiin hankkeisiin ja rientoihin. Apteekkari Granlund oli vuosina 1924-1926 kunnansairaalan rakennustoimikunnassa ja sen jälkeen johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1926-1951.
Ensimmäisen piirilääkärin Kalajoki sai vuonna 1859. Piirilääkäreinä ovat toimineet J.J. Staudinger vuosina 1859-1861, F.E. Emeleusvuosina 1863- 1891, V.Lindman 1893-1916 ja Valter Fabritius viimeisenä piirilaitoksen edustajana 1918 - 1940. Hän oli erittäin innostunut ja taitava metsästäjä, ja hänestä on jäänyt runsaasti kaskuja.
Kätilö-rokottaja on toiminut Kalajoella 1800-luvun lopulta lähtien ja toimeen saatiin myöhemmin pihtikurssin käynyt kätilö ja vuonna 1921 toinenkin.
Sairaanhoitaja palkattiin
Silloisissa vaatimattomissa ja kehittymättömissä oloissa kyti valistuneiden kuntalaisten mielissä lähimmäisenrakkauden palveleva henki. Siitä osoituksena oli vuonna 1897 sisaruksien Katariina Friis-Pohjanpalon ja Siina Poukkulan aloitteesta perustettu "Neulomaseura". Sen "tarkoituksena oli työskennellä ensiksi sairaanhoitajan hankkimiseksi kuntaan. Sen jälkeen palkan maksamiseksi ja sitten, jos kunta saadaan antamaan apua palkan suhteen, köyhien sairaiden auttaminen". Ompeluseuratuloin, arpajaisin, markkina-aikaisin kahvin myynnein sekä erikseen anotuin valtionavuin kerättiin tarvittavat varat kiertävän sairaanhoitajan palkkaamiseksi vuosina 1899-1907, jonka jälkeen kunta otti asian omakseen. Isäntien kerrottiin olleen tyytyväisiä järjestelyyn, koska hoitajan pyytäminen sairaan luo kotiin oli paljon halvempaa verrattuna lääkärin kotikäyntiin.
Tämän jälkeen naisyhdistys kohdisti voimansa ja varansa "Keuhkotautisten sairaskodin" kunnostamiseksi veljekset Friisien omistamaan Rahkon taloon Tyngän kylässä. Tämä sairaskoti käsitti 10 hoitopaikkaa ja toimi kolmen vuoden ajan vuosina 1908-1910. mutta joutui lopettamaan tärkeän työnsä valtionavun puutteessa.
Kalajoen 400-vuotisjuhlien aikana vuonna 1925 naisyhdistys piti arpajaiset ja näiden tulojen turvin sekä ahkeran talvikauden 1925-1926 työn tuloksena se luovutti keväällä 1926 valmistuneelle kunnansairaalalle liinvaatteiston ja keittiön talousesineistön. Myöhemmin yhdistys lahjoitti sairaalalle vapaavuoderahaston ja urkuharmonin.
Kunnanlääkäri vuodesta 1913 lähtien
Kunnanlääkärin virka saatiin perustettua vuonna 1913, johon mennessä kolmenkymmenen vuoden kuluessa maahamme oli perustettu 147 vastaavaa virkaa. Kunnanlääkäreinä ovat toimineetVäinö Airo 1914-1920, Karl Miemois 1921-1937, Erkki Karvonen1937-1938, Untamo Sorasto 1938-1972. Vuoden 1953 perustettiin toisen kunnanlääkärin virka ja kunnanlääkäripiiriin liittyivät naapurikunnat Alavieska, Merijärvi ja Rautio. Viranhaltijoina ovat toimineet lääkärit Esko Taulaniemi 1953-1955, Niilo Ripatti 1955-1957, Jorma Lahtinen 1957-1959, Aatos Sarkkinen 1960-1962,Matti Kaitaluoma 1962-1968, Jorma Uurasmaa 1968-1969,Seppo Mattila 1970, Antero Sorasto 1971-1972.
Todellisen kansanterveystyön läpimurron Kalajoella suoritti lääketieteen tohtoriKarl Miemois, joka nuoren lääkärin vaikeuksia pelkäämättömällä intomielellä ja äsken itsenäistyneen isänmaan kaikille työsaroille laajenevassa myötätuulessa eteni tavoitteesta toiseen. Näitä toimia olivat kouluterveydenhoidon aloittaminen vuonna 1923, tuberkuloosin torjuminen tuhoavana kansantautina liittymällä Ylivieskan tuberkuloosipiiriin vuonna 1925. Samana vuonna neljän hoitopaikan varaaminen Seinäjoen piirimielisairaalasta, kunnansairaalan ja sen viereen kunnanlääkärin talon valmistuminen v. 1926, kunnan jakaminen kahdeksi terveyssisarpiiriksi vuonna 1929. Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kalajoen paikallisosaston toimesta avattu pineten lasten neuvonta-aseman vuonna 1930 ja odottavien äitien ilmainen tarkastus vuonna 1932. Tohtori Miemois julkaisi Kalajoen ja Himangan koululaisista antropologisen väitöskirjan vuonna 1948. Vapaa-ajan harrastuksena Miemois pani käyntiin maatalouskerhotoiminnan Kalajoella.
Sotavuodet keskeyttivät terveyden- ja sairaanhoidon kehityksen Kalajoella. Erikoisen vaikeaksi muodostui tilanne vuoden 1944 syksyllä, kun Lapin siirtoväkeä siirrettiin sodan jaloista yli 4000 henkeä Kalajoelle. Kansanopistolle järjestettiin siirtoväen lastensairaala (25 sairaansijaa) ja synnytysosasto ( 8 paikkaa). Lisäksi oli vaikean kurkkumätäepidemian takia avattava kulkutautisairaala niin sanottuun Östmanin taloon, johon järjestyi noin 20 sairaansijaa. Erilaisten kulkutautien vitsaus (kurkkumätä, tulirokko, lavantauti, lapsihalvaus) jatkui sodan jälkeen lähes viisi vuotta.
Rakentamisen vuosikymmeniä
Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen päästiin vihdoin rakentavaan työhän käsiksii. Sen ensmmäisenä merkkinä oli terveystalo, joka valmistui keväällä 1950 entisestä suojeluskunnan talosta muutostöiden jälkeen. Se käsitti äitiys- ja lastenneuvolain tilat sekä asuntoja. Hankkeen toteuttamiseksi saatiin erittäin huomattavat avustukset Suomen Huollolta, Mannerheiminliiton paikallisosastolta ja Ruotsista Dala-Järnä-kummikunnalta.
Kouluhammaslääkärin toiminta alkoi sekin aluksi Mannerheim-liiton paikallisosaston avustamana vuonna 1948, kunnes kunta parin vuoden kuluttua otti asian omakseen. Toinen kouluhammaslääkäri saatiin vuonna 1970.
Mielisairaanhoitoon saatiin ratkaiseva parannus 1960 luvun alussa, kun Oulun keskusmielisairaalaa laajennettiin ja Ylivieskaan valmistui niin sanottu Visalan B-mielisairaala, joista molemmista kunta varasi riittävät sairaansijat.
Epämiellyttävät "likataudit" - lavan- ja pikkulavantauti - saatiin loppumaan puhtaan juomaveden myötä, kun osuuskunta Valkeanveden jakelu alkoi vuonna 1960.
Lääkäri Untamo Sorasto muistaa kiitollisuudella vaikeissa olosuhteissa sitkeän ja epäitsekkään työpäivän suorittaneet terveyssisaret Emma Ventelän (1925-1960) ja Helmi Heusalan(1941-1969).
Sairaalakin saatiin
Kun Kokkolan kaupunginvaltuusto tammikuussa 1924 esitti yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan, Kalajoen kunnanvaltuusto ei siihen liittynyt. Kalajoen valtuusto asetti samassa kokouksessa "kiireellisenä asiana" omaa kunnansairaalaa puuhaamaan komitean. Siihen kuuluivat Oskari Santaholma, A. Lankila, V. Granlund ja Karl Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyvksyttiin arkkitehti Axel Mörnen piirustukset ja kustannusarvio ( 700 000 markkaa). Päätettiin heti valtionavun tultua varmistetuksi ryhtyä rakentamaan oman kunnan hankkeena, kun Alavieskan ja Rautio eivät olleet liittymisesitykseen vastanneet. Toukokuussa 1926 oli oma kunnansairaala valmis. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5, ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. ja ensimmäinen synnytys näki päivänvalon 2.6. Vankan poikalapsen nimi oli Leo Heikki Passi, jonka elämäntie on johtanut Kanadan Ontarioon.
Ensimmäinen kymmenvuotiskausi sairaalassa, jonka 14 sairaansijasta kaksi oli varattu synnyttäjille, oli ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista potilasmäärän pysyessä vuosittain kolmen sadan vaiheilla. Viiden sadan raja sivuutettiin vuonna 1937 ja tuhannen vuonna 1945. Alavieska, Merijärvi ja Rautio tulivat sairaalaan ja sen hallintoon mukaan vuonna 1949. Sairaalan laajennuksen jälkeen vuonna 1954 sairaansijaluku nousi 14:sta 46:een. Seuraavina vuosina perustettuun kuntainliittoon liittyivät Himanka, Lohtaja, Pyhäjoki, Sievi ja Kälviä. Näin oli Kalajoen kunnansairaalasta kehittynyt yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaala.
Parinkymmenen vuoden ajan - keskussairaalan puuttuessa Keskipohjanmaalta - Kalajoen sairaala antoi välitöntä ja tehokasta sairaalahoitoa erityisesti leikkaus- ja synnytystapauksissa. Vuosittainen potilasluku ylitti 2000 vuonna 1955. Lakipisteensä sairaalan toiminta saavutti vuonna 1969, jolloin potilasmäärä oli 2284, sairaanhoitopäivien määrä 20349 ja leikkausten luku 1057. Suurin vuosittain hoidettujen on vuodelta 1963, jolloin synnytysten määrä oli 555.
Kokkolan keskussairaalan toiminta alkoi vuonna 1970 koko tehollaan ja Oulaskankaan aluesairaalan vuonna 1971. Kun kansanterveyslaki purki vuonna 1972 entisen kunnanlääkäripiirin, tapahtui Kalajoen sairaalan toimintaluvuissa kolmanneksen supistuminen. Vuoden 1974 loppuun mennessä sairaala on hoitanut kaikkiaan 60969 potilasta, joista kalajokisten osuus on ollut n. 40 %. Synnytyksiä on ollut 13376 ja leikkausten luku nousee yli 20000. Sairaalan lääkärinä on toiminut kirurgian erikoislääkärri Untamo Sorasto (1938-1972). Ylihoitajana oli vuodesta 1964 lähtien neiti Oili Vänskä. Valtava on ollut kehityksen kulku kuvattuina vuosina.
Kalajoen lääkäritalo
Lääkäritalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kouluterveydenhuolto aloitettiin 1923, hänen aloitteestaan Kalajoki liittyi tuberkuloosin tuhojen torjumiseksi Ylivieskan tuberkuloosipiiriin 1925, samana vuonna varattiin myös 4 paikkaa Seinäjoen piirimielisairaalasta. Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla. Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen. Vuonna 1929 Kalajoen kunta ajettiin kahteen terveyspiiriin.
Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli perustettu 1923. Sen toimesta ja tohtori Miemoisin aloitteesta avattiin Pappilan pikkupuolelle 1929 pienten lasten neuvonta-asema ja 1932 toimintaa laajennettiin käsittämään myös odottavien äitien ilmainen tarkastus.
Jokelan pappila
Jokelan pappilan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Jokelan pappila
Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla. Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää. Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen. Aleksanteri I vieraili Kalajoella. Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu. Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle, mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa Vänrikki Stoolin tarinoihin.
Poukkula
Poukkulan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Poukkulan kauppakartano rakennuksineen on sijainnut Lankilan mailla. Huvilarakennuksen omistaja ennen Poukkuloita on ollut Johan Löfqvist. Tila on kuulunut Lankilan suvulle, jolta Oulun tark`ampujapataljoonan Kalajoen komppanian alikapteeni Groundström osti talon vuonna 1863. Groundström myi pian talon Pedersöressä syntyneelle Löfqvistille. Löfqvististä tuli merkittävä vaikuttaja Kalajoella, hän toimi mm. kuntakokouksenesimiehenä, oli yksi Kalaja-laivan osakkaista ja oli säästöpankin ja paloapuyhdistyksen perustajajäseniä. Kauppakartanonsa hän myi Johannes Poukkulalle 1907. Kauppias Poukkulan huvilaa ympäristöineen ja puutarhoineen sanottiin olevan pitäjän komein. Poukkula oli aloittanut kauppiasuransa Jaakko Merenojan kauppa-apulaisena. Poukkulaa vastapäätä Lankilantiellä, vanhan paloaseman takana oleva vanha rakennus on kuulunut Poukkuloille. Tämän talon on muistitiedon mukaan siirtänyt Mehtäkylästä pastori Aapeli Kiviojan leski, kansanedustaja Liisi Kivioja noin vuonna 1910. Jaakko Poukkula osti talon 1920-luvun lopulla ja siinä asui viimeksi leski Priita Lusiina Poukkula ennen talon siirtymistä uusille omistajille. Poukkulan talo on purettu ja tilalle tulee kerrostaloja
Taiteilija Markku Hakola on maalannut muotokuvan Efraim Kipisestä ja Kilpisen talon.
Kilpisen talo
Kilpisen talon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Efraim Kilpisen muutettua takaisin syntymäpitäjäänsä Kalajoelle alkoi kanteleitten rakentaminen kiinnostaa. Kilpinen opetti myös pojilleen Matille ja Oskarille kanteleitten rakentamisen, ja niin Kalajoelle kehittyi kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä Helsingissä musiikkiliike Fazerilla, ja sieltä alkoi Kilpisille tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin yhtä aikaa 100 kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat hyvin kiireistä aikaa. Kun vielä yksityisetkin tilasivat kanteleita, ylitti kysyntä usein tarjonnan. Kilpisten kanteleet tunnettiin hyvin kaunissointisina, ja niitä käyttivät useat nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa. Kilpiset suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin, ja saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja. Efraim Kilpisen poika Oskari Kilpinen (3.4.1895–8.11.1980) jatkoi kanteleitten rakentamista isänsä jälkeen, ja hänestä tuli myös maankuulu mestari. Isänsä tavoin hänkin teki taidokkaita käsitöitä. Hän sai vuonna 1969 Kalevala-seuran tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan tunnustukseksi ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme kehittämisessä. Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut moniin Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan; myös amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat yli neljätuhatta kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin.
Rukoushuoneen
pienoismalli
Rukoushuoneen pienoismalli, jonka on tehnyt Leo Takalo
Koulurakennukset: Yhteiskoulu aloitti toimintansa rukoushuoneella ja Jokisuun kansakoulun tiloissa. Kalajoen yhteiskoulun koulutalo valmistui 1951, lisärakennukset 1958, 1964 ja 1970. Koulun rehtorit:1943-1944 Pentti Oura, 1945-1945 Ida Hannula, 1945-1946 Arvo Ojala, 1946-1948 Pentti Oura, 1948-1953 Vilho Kivioja, 1953-1955 Rauha Hannula, 1955-1960 Kyösti Anias, 1960-1963 Eero Vehmas, 1963-1974 Martti Isokoski.
Petsamolaisia evakossa Kalajoen Plassilla
https://www.petsamoseura.net/230
Lapin sota
Viranomaisilta Lapin väestön evakuointikäsky 8.9.1944.
168 000 ihmistä joutui evakkotielle.
Ylivieskaan inarilaisia, Kalajoelle petsamolaisia ja savukoskisia, utsjokiset Alavieskaan ja kuusamolaiset Merijärvelle, Oulaisiin ja Pyhäjoelle.
Ensimmäiset laukaukset Pudasjärvellä, 28.9.1944. Sotaa käytiin myös Tornion ja Kemin suunnalla.
Saksalaiset vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren- ja Kilpisjärventietä pitkin. He polttivat tienvarsikylät ja Rovaniemi tuhottiin lähes kokonaan. Sillat räjäytettiin ja tiet miinoitettiin. Viimeiset saksalaiset poistuivat maasta 27.4.1945. Suomi menetti Lapin sodassa 772 miestä, 262 katosi ja 2 904 haavoittui. Saksalaisten tappiot 4 500. Evakoille virallinen lupa palata vasta kesän 1945 aikana, tuolloinkin Lappi oli vaarallinen miinoituksen takia, jotka tappoivat ja vammauttivat asukkaita pitkään sodan jälkeenkin. Lappiin apua Pohjoismaista ja järjestöiltä 1950-luvulle saakka. Muun muassa Punainen Risti sekä Unicef lähettivät tavaroita, vaatteita, lääkkeitä, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita. Terveydenhoidossa avustettiin, rahallisia avustuksia jaettiin, apua saatiin myös rakennustyömaille.
Lapin rakennuskannasta tuhoutui sodassa 70–90 prosenttia. Uuden elämän aloittamista vaikeutti materiaalipulan lisäksi myös poro- ja kotieläinkannan harveneminen.
Lähteet: lappi.fi, Tuominen, Marja (2003) Lapin sodan tuhot ja jälleenrakennus, sanomalehti Kalajokilaaksossa Anne Ruuttula-Vasari: 60 vuotta Lapin evakosta (2004)
Evakkolapset
https://www.evakkolapset.fi/arkisto.htm
Kalajoen lukio 50 vuotta
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/12/kalajoen-lukio-50-vuotta.html
Kalajoen yhteiskoulu 1943-1974
http://www.yksityiskoulut.fi/yksityiskoulujenmatrikkeli/kalajoen.htm
Sisällysluettelo. Kalajoen lukion vaiheita. 1. Lukion toimintaa. 2. Lukion hallinto. 3. Henkilökunta. 4. Opettajakunta. 5.
Varhaiskasvatus ja koulutus
https://kalajoki.fi/varhaiskasvatus-ja-koulutus/peruskoulut/koulut/
Ojala-Siipola
Ojala-Siipolan
(Siipola, juontaa nimestä Sigfrid) talo kuuluu Kalajoen vanhimpiin
kantataloihin. Siipolan talo kuuluu todennäköisesti myös niihin
tiloihin, jotka ovat syntyneet jo keskiajalla, lähteissä talo
mainitaan ensi kerran 1553. Calamnius-suvun kantaisän, kirkkoherra
Pietari Arctophilaciuksen tiedetään omistaneen Kalajoella kaksi
yksityistä taloa vuonna 1607, Siipolan ja siihen yhdistetyn Hietalan
talon. Talon peri sitten hänen poikansa Kaarle Kalling vanh. ja
hänen poikansa Kaarle Kalling nuor. antautui kokonaan kotitilan
viljelemiselle; vuonna 1691 talon tuotto oli 7,5 tynnyriä enemmän
kuin parhaimman sadon saaneilla talonpojilla.
1700-luvulla
talossa pidettiin myös usein käräjiä ja muita kokouksia.
1800-luvulla Siipolassa asuivat maanmittarit Fredrik Johan
Lundström ja Fineman Suomen sodan aikana sattuneeseen kuolemaansa
saakka. 1800-luvun alussa Siipolan omistajaksi mainitaan
nimismies Stårck. Vuonna 1820 osa vanhasta Siipolasta joutui
maanmittari Stenrothille. Vuonna 1846 Siipola mainitaan yhdeksi
Kalajokivarren majataloista.
Kuntakokouksia
on pidetty Siipolassa 1910-luvun puolivälissä. Siipolassa on
naapurin Kärjän tavoin pidetty käräjiä aina 1940-luvulle
saakka. Talo toimi myös vankien ja kuljettajien levähdyspaikkana,
josta talossa on muistona vanhoja käsirautoja ja ketjuja, joilla
vangit olivat kahlittuna talon seinään lepoajaksi. Pihalla on ollut
myös piiskauspaikka, missä rikollisia rangaistiin pieksämällä.
Rangaistut juoksivat sen jälkeen jokirantaan ihoansa
vilvoittelemaan. Viimeisenä Kalajoen kihlakunnan pieksäjänä oli
Siipolan isäntä Matti Naatus (1817-1904). Hän oli
kirkkotyömaalla rampautunut, mutta piiskurina häntä pidettiin
täsmällisenä ja peräänantamattomana.
Kalajoen Työväntalon pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo
Jussi Annala ja Aukusti Ojala pyöräilemässä Työväentalon luona
Kalajoen työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen mukaisesti.
Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka
puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa
kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi
Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi
jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.
Kun
Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys
töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen
kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana
päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä
asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin
isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa
heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin
ennenkin”.
Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa
merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten
serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan
veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen,
jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti
Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.
19.11.1905 pidetyssä
kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon
tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla
niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista
pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin
nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa
jälkeen.
Työväenyhdistys
SDP:n osastoksi
Kalajoen
työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21.
päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke
työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen
kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10
tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen,
jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.
Raittiusliike
oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun
alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana.
Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille
jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista
menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen
korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin
syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen
jäsenyydestä.
Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta
työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan
yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran
soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.
Ensimmäinen
työtaistelu
Kalajoen
työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan
kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä
syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti
kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen
mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei
vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua
työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen
järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan
Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten
lyömiseen.
Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään
mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa,
työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä
nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906
tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M.
Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen
sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut,
vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä
käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka
mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta
väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.
Pitkä ja
vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja
Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.
Oma
toimitalo ja eduskuntavaalit
Oman
toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa
ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa
asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä.
Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist,
veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina
auttajina.
Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää
toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen
työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin
järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston
perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä
näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä
ammattiosasto.
Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit
pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että
köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja
vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli
valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %
Johan
Aleksandr Lankila – kansanedustaja
Kalajoen
työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan
Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan
elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen.
Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee
saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan
huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi
14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin
opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai
merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä
olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja
ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.
J. A. Lankila valittiin
Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden
1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue
lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen
markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.
J. A. Lankilan
suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan
lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen
sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti
kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on
sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi
sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni
takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra
A. W. Rae y.m.”
Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun
puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917
eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi
kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli
vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.
Työväentalo huutokaupataan
Lapualla syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä teollisuusjohtajiakin.
Lapuan liikkeen saavutukset
huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930, jolloin eduskuntaan saatiin
hajottamisen jälkeen pidetyissä vaaleissa kahden kolmasosan
porvarillinen enemmistö. Sen turvin säädettiin ns. kommunistilait,
joilla sosialistit pystyttiin eliminoimaan julkisesta elämästä.
Lapuan liike nosti ”Lapuan lain” Suomen lain yläpuolelle, ja
tästä seurasi muilutusten nimellä tunnettuja, lähinnä
kommunisteihin kohdistuneita kyydityksiä ja muutamia poliittisia
murhakin. Samaan aikaan työväentaloja suljettiin ja työväen
järjestöjen omaisuutta anastettiin tai tuhottiin.
Presidentin
kyyditys
Presidentti
Kaarlo Juho Ståhlberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa
1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti
päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta,
palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä.
Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja
everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty
kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely
alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi
ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta
oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat
avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset
olivat.
Joni
Järvinin hautajaiset
Vuoden
1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella.
Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran
keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä
muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin
hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä
yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti
runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi
Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan
suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti
vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai
jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen
tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930
kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi
asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa
päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja
oikeaksi.
Seuraavina vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin
hautajaisiin liittyviä tapahtumia jopa raskauttavana perusteena
Kalajoen työväentalon riistämiselle pois työväenyhdistykseltä
ja muilta työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan
Kalajoen piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä
1929 antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon
Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys
ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun
päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan
Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen
päätökseen.
Tasan vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies
Gråsten sulki Kalajoen Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä
sijaitsevan Kalajoen Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen
Työväenyhdistyksen toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja
Urheiluseura Riennon ja Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta
estettiin. Kalajoen Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon
sulkemisen aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin,
joka tosin oli osoittanut tarpeettomaksi.
Työväenyhdistyksen
puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman
lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa
todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan
jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen
johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty
mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön
kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen
lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen
talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen
Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että
nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja
jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan
Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä
1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että
Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia
oteta käsiteltäväksi.
Työväenyhdistys
lakkautetaan
Sisäministeriölle
osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman
saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua
kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan
nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan
kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä
julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat
julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies
Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen
Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla
kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä
mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo
Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen
yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1.
lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon
vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen
puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi
valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.
Työväentalo
huutokaupataan
Sisäministeriö
antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä
selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti
siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon
rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen
Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston
myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932.
Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja
siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto.
Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä,
”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä
muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus
ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan
ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä
vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin,
asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934.
Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies
Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän
sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi
muuttamiseen.
Salaperäinen
huutokauppa
Lapuan
liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen
työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen
toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman
tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti
tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa
asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan
tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka
meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen
olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan,
että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle
yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään
ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty
menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.
Plassin taloja
Kalajoen
markkinapaikalla olleista rakennuksista on useita mainintoja jo
1690-luvulta. Suurin osa niistä lienee rakennettu vasta sen jälkeen
kun kaupunki oli ostanut markkinapaikan maapohjan. Aittojen lisäksi
porvareilla oli myös lämmitettäviä markkinatupia, joissa voitiin
asua sydäntalvellakin Heikin markkinoiden aikana. Kruunukin oli jo
1600-luvulla huomannut tärkeäksi valvoa etujansa markkinoilla ja
ryhtyi kantamaan talonpoikien sinne tuomista tavaroista pikkutullia.
Tätä tarkoitusta varten Plassille rakennettiin myös
tullihuone.
Isonvihan
aikana venäläiset polttivat kaikki terva-aitat Plassilla. Ne olivat
Kokkolan porvariston ostamia, sillä raahelaiset saivat vasta jonkin
verran myöhemmin oikeuden varastoida ostamansa tervan Plassille
odottamaan kesää.
Lähes
vastapäätä Plassia, ns. Laivaniemessä joen etelärannalla oli
ainakin jo 1600-luvun lopulla huomattavaa laivanrakennusta. Sen
vilkkain kukoistuskausi oli 1700-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin
Kokkolan porvarit rakennuttivat laivoja Kalajoen suulla. Vuonna 1752
alkoivat Kokkolan porvarit rakentaa pikiruukkia Laivaniemelle. Vuonna
1791 rakennutti raahelainen kauppias ja raatimies Jakob Fellman
Kalajoen toisen pikiruukin nykyisen Plassin alueen pohjoiskulmaan.
Kokkolalaisten ruukki paloi vuonna 1799. Vuonna 1812 Plassilla olevan
ruukin osti kokkolalainen kauppias Jean Kynzell. Tämä ruukki paloi
maan tasalle vuonna 1864 uhaten tuholla koko
markkinayhdyskuntaa.
Vuonna
1885 Plassilla on 171 rakennusta, joista asuinrakennuksia oli 30,
kauppoja 20, makasiineja 31 ja aittoja 31. Leipomoita oli kaksi,
saunoja kaksi, majatupia yksi, arestihuoneita yksi, navettoja kaksi,
liitereitä seitsemän ja ulkohuoneita 37.
Markkinapaikan
rakenne alkoi hiljalleen muuttua 1800-luvun lopulla. Vuonna 1885
Weljekset Friis perustivat metallivalimon Plassille. Vuonna 1902
perusti kalajokelainen kauppias A. Santaholma kivihiomon Plassille.
Mustaa graniittia vietiin Englantiin ja Skotlantiin. Kivihiomon
toiminta loppui 1918. Vuonna 1903 A. Santoholma perusti Jokisuun
höyrysahan.
Viljamakasiini eli lajittelija on rakennettu v. 1753. Kalajoella oli 1790-luvulla Santaniemen lastauspaikan lähettyvillä kaksi kruunun makasiinia, joista toinen oli 900 ja toinen 1400 tynnyrin vetoinen. Toiseen sijoitettiin kruunun verovilja, ja toinen oli tarkoitettu säästöviljan kokoamiseen. Valtiopäivillä 1746-47 oli päätetty, että pitäjiin perustetaan viljamakasiineja. Maaherra Piperin tekemän lainamakasiinin ohjesäännön mukaan tuli savua kohden panna talteen talteen hyvinä vuosina ½ ja huonoina vuosian ¼ tynnyriä viljaa. Vilja saatiin lainata pitäjäkokouksen luvalla maksamalla korkoa.
Jokisuun koulu on rakennettu v. 1861 Kalajoen pitäjän omalla kustannuksella. Aluksi se toimi kruunun aittana, jossa oli neljä hinkaloa ja räystään alla kymmenen ikkunaa sekä katolla ikkunat. Sen urajkoi Juha Laurinpoika Haarala ja sai palkakseen 110 tynnyriä viljaa. Korjauksen jälkeen vuonna 1927 kruunun puotiin sijoitettiin Jokisuun koulu. Koulu lakkautettiin vuonna 2005.
Teatteritalo on työväentalo. Sen rakentamiseksi perustettiin vuonna 1937 Teatteritalo Oy. Aluksi työväenyhdistyksen johtokunta teki itse talon piirustukset ja pienoismallinkin. Kun rahoituksen järjestämiseksi osakkeitten merkintää tarjottiin myös Kansa-yhtiölle, ei yhtiö hyväksynyt suunnitelmia, vaan jouduttiin tekemään uudet. Teatteritalo valmistui talvella 1939, ja avajaiset pidettiin 25.3.1939. Jatkosodan aikana talossa majoitettiin siirtolaisia.. Teatteritalo Oy:n osake-enemmistö siirtyi kaupalla 1960-luvulla Voimistelu- ja Urheiluseura Riennolle. Rakennusta peruskorjattiin ja laajennettiin 1960-luvun lopulla. Kalajoen Riennon historiasta löytyy tietoja tämän nettipäiväkirjan kohdasta:
Kalajoen
Riento 100 vuotta (4.2.2007)
Haarala / Änkilä on Pohjankylän kantatiloja, josta ensimmäinen maininta löytyy vuodelta 1547. Änkilä on toiminut 1600-luvun kestikievarina markkinoiden aikaan ja Ikalaporin vapaaherrakunnan virkatalona. Änkilä on Plassin ”emätalo”. Myöhemmin talo siirtyi mm. kirkkoherra Pietari Calamniukselle ja maanmittari Hårdille, joka 1830-luvulla todennäköisesti rakennutti nykyisen, avokuistillisen, komean virkatalotyyppisen päärakennuksen. 1800-luvun puolivälissä talon omisti rovasti Abraham Montin. Värjäri Juho Pahikainen osti talon vuonna 1871 maanviljelijä Erik Roosilta. Jaakko Haarala, jonka perikunta nykyään Änkilän omistaa, osti sen vuonna 1922 Pahikaisilta. Pihapiirissä on neliosainen makasiinirakennus, jonka kaksi tienpuolista aittaa ovat olleet markkinamiesten käytössä. Makasiinissa on lisäksi heinätalli ja vilja-aitta. Pihapiiristä on purettu pakarirakennus. Änkilä toimi 1800-luvulla nimismiehen virka-asuntona.
Ojankulma oli
alun perin raahelaisen kauppiaan Johan Friemanin omistama
kuusihuonetta käsittävä markkinatupa. Vuoden 1885 kartassa omistus
on merkitty Jaakko Finnilälle. Ojankulman rakennuksen runkona on
kauppapuoti, johon Aleksander Finnilä sai kauppaoikeudet 1870.
Sittemmin talossa on toiminut Kalle Saarikosken värjäämö.
Kauppias Tuomas Rahko korotti ja levensi talon nykyiseen asuunsa
1921. Rakennuksessa toimi Jeeli Ojan kauppa. Erkki Pääkkönen osti
rakennuksen Ojan perikunnalta.
Niin sanottu Orellin talo on pitkänurkkainen hirsipuoti, mahdollisesti 1800-luvun alkupuolelta. Plassin vanhimpia ja parhaiten säilyneitä kauppapuoteja. Vuoden 1885 kartassa tämä oli kauppias L. Ahlqvistin kauppapuoti. Talossa on toiminut mm. Ville Orellin hienosepänverstas, Heikki Luokkalan vaate- ja lyhyttavarakauppa sekä leipomo.
Santaholman
konttori lähes
40 metriä pitkä keltainen rakennus, mikä on Plassin keskeisimpiä
ja Kalajokivarren komeimpia taloja. Tien puolella on 13 ikkunaa.
Talon vanhin osa on vanha kauppakartano ilmeisesti 1800-luvun
alkupuolelta. Kauppias Antti Santaholma osti sen vuonna 1866
kokkolalaiselta kauppiaalta Georg Rajanderilta.. Rakennuksessa on
toiminut A. Santaholman Oy:n konttori.
Ollila on
suurikokoinen, kahdessa osassa rakennettu asuinrakennus. Se sijaitsee
markkinapaikan laidassa. Pohjoispääty on vuodelta 1850. Ollila on
perimätiedon mukaan rakennettu samanaikaisesti kuulun Kalaja-laivan
kanssa, mutta erään toisen laivan hirsistä. Kalaja-laivaa
ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1873; osakkaina olivat mm. Antti
Santaholma ja maanviljelijä Joonas Merenoja. Rakennuksen toinen osa
on 1920-luvulta, jolloin rakennukseen tehtiin yhtenäinen jugendilme.
Rakennuksen ja makasiinin omistajaksi on merkitty vuodesta 1855
Joonas Merenoja.
Kalajoella
kauppapurjehdus vilkastui 1840-luvulla, ja tuohon aikaan
paikkakunnalla oli monia kauppahenkisiä talonpoikia. Jotkut
hankkivat itselleen myös pieniä aluksia, joilla käytiin
ulkomaillakin. Valtiopäiväedustajanakin tunnettu Jaakko Merenoja
oli varustanut itselleen Liukas-nimisen jahdin, jonka kipparina toimi
myös Joonas Merenoja. Kauppaa käytiin Pietarissa ja Ruotsissa
saakka. Tällä purjehduksella oli nälkävuosina 1865-68 suuri
merkitys Kalajoen väestölle; tuolloin Antti Santaholma ja Joonas
Merenoja toivat elintarvikkeita Pietarista suoraan Kalajoelle. Talo
on saanut nimensä siellä myöhemmin asuneen Olavi (Olli)
Santaholman (k. 1940) mukaan. Olli Santaholma hoiti yhtiössä
graniitin ulkomaankauppaa. Veljelle Oskarille, yhtiön
toimitusjohtajalle valmistui jugend-tyylinen
päärakennus Havula vuonna
1912 Palmqvist & Sjöströmin suunnittelemana. Ollilan ulkoasua
muodistettiin samaan tyyliin 1920-luvulla.
Kalajoen
markkinapaikan kistu (putka)
on sijainnut Ojan kaupan luona, ja se siirrettiin nykyiselle
paikalleen vuonna 1948. Putkassa oli kaksi selliosastoa ja
toimisto-osa. Kistu on rakennettu 1700-luvulla. Putkavahti lämmitti
kistun markkina-aikaan ja muulloinkin, kun sitä tarvittiin. ”Kohta
on markkinat, kun kistua lämmitetään” Kistu muutettiin vuonna
1982 Lauri Tanskan ideoimaksi ja toteuttamaksi kalastusmuseoksi.
Kilpisen
talo on
torin itäreunalla sijaitseva asuinrakennus, jonka tiensuuntainen osa
on vuodelta 1860. Vuoden 1875 kartan mukaan tontilla sijaitsi
siltavouti Lakströmin asuinhuone. Puuseppä Efraim Kilpinen muutti
taloon vuonna 1900. Rakennusta on laajennettu siivellä 1921-23 Hän
ja varsinkin hänen poikansa Oskari Kilpinen olivat maankuuluja
kanteleentekijöitä, jotka tekivät mm. musiikkiliike Fazerille
tilaustyönä kanteleita.
Lauri
Tanskan talo on
siirretty nykyiselle paikalleen. Sen on rakennuttanut Kalle Haavisto
1800-luvulla, mutta tiedossa ei ole tarkkaa rakentamisvuotta. Kapeaan
hirsirakennukseen on liitetty siipiosa, joka on aiemmin ollut
luhtiaitta. Tanskan talo oli vuonna 1885 Kalle Haaviston
asuinrakennus ja talousrakennus. Kalle Haavisto purjehti mm.
Kalaja-laivalla.
Kalajoen Nuorisoseuran pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo
Kalajoen silta 1953
Kalajoen Nuorisoseura on eräs maamme tunnetuimpia ja toiminnaltaan menestyksellisimpiä nuorisoseuroja. Se perustettiin huhtikuun 2. päivänä 1894. Silloin pitäjässä oli vain kaksi kansakoulua, Pohjankylässä ja Tyngällä. Seuran alullepanija oli farmaseutti Allan n, joka toimi myös perustamiskokouksen puheenjohtajana. Perustetulle seuralle ei kuitenkaan ollut helppo saada pysyvää vetäjää. Aluksi esimieheksi valittiin Johan Niemelä, joka muutaman päivän jälkeen vaihdettiin Aksel Mäntyseen. Tämä kuitenkin erotettiin jo runsaan kuukauden kuluttua rettelöinnin vuoksi. Tilalle valittiin värjäri Johan Pahikainen. Alkuaikojen sihteerinä oli Vikke Östman.
Ensimmäiset
toimitilat seura sai vuokraamalla värjäri Forsbergin rakentaman
Pahikaisen talon Kalajoen Sillankorvassa. Pahikainen asetti kuitenkin
tiukat säännöt, joiden mukaan rivoudet ja epäsiveellinen elämä
talossa oli kiellettyä, eikä tanssia saanut jatkaa iltakymmenen
jälkeen.
Aluksi seuran toiminta oli monipuolista ja jäseniä
liittyi perustamisvuonna peräti 208. Seuralle avattiin välittömästi
perustamisen jälkeen ensimmäinen lukutupa, jota ryhtyi
hoitamaan Herman
Naatus,
ja siihen tilattiin Pyrkijä, Louhi, Uusi Savo, Pohjalainen, Uusi
Kuvalehti, Uusi Suometar ja Päivälehti. Lainakirjasto syntyi myös
ensi vuotena ja siitä vastasi Siivert Ventelä. Niinikään
toimitettiin käsinkirjoitettuna Vesa-seuralehteä, jonka
toimittajana oli Jaakko
Lankila.
Laulukuorokin aloitti toimintansa jo muutaman viikon kuluttua
perustamisen jälkeen ja sen johtajaksi tuli A.
Mäntylä.
Sen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kun vielä mainitaan,
että saman vuoden joulukuussa toimintansa käynnistänyttä
voimistelu- ja urheiluosastoa johti 3-vuotisen sotaväen käynyt hyvä
voimistelija Vihtori
Östman,
niin voi todeta, että uudessa seurassa olivat edustettuina lähes
kaikki alkuaikojen nuorisoseurojen toimintamuodot.
Kalajoen
nuorisoseuran alkuinnostusta kesti vain hieman toista vuotta, sillä
seura nukahti jo kesällä 1895. Uudelleen toiminta virisi
heinäkuussa 1902. Etelä-Suomesta paikkakunnalle muuttaneen
kivityöntekijä Aaron
Lappalaisen henkiin
herättämänä. Lappalainen valittiin seuran puheenjohtajaksi,
varapuheenjohtajaksi kiertokoulunopettaja Helena
Wentelä,
kirjuriksi uittopomo Oskari
Kärjä,
varakirjuriksi Hilma
Wentelä,
rahastonhoitajaksi kauppias Kustaa
Rahko ja
muiksi johtokunnan jäseniksi Dany
Lankila, Iivari Vuorinen ja
E.
Torvi.
Nyt vuokrattiin toimitilat Leander
Untiselta 10
markan kuukausivuokralla, mutta kun talossa ilmeni tulirokkoa, niin
uudeksi seurantaloksi vuokrattiin jo seuraavana vuoden alussa
Sillanpään talo. Tästä talosta tulikin sitten seuran
pitkäaikainen koitti, sillä jo samana vuonna se ostettiin omaksi ja
uusitiin Nestori
Hailan piirustusten
mukaan.
Seuran
toiminta käynnistyi 1902 jälkeen monipuolisena. Laulukuoroa ryhtyi
1905 johtamaan kanttori Julius
Jalkanen,
jonka johdolla aloitti toiminnan myös torvisoittokunta 1906. Puhuja-
ja keskusteluseura syntyi 1903 ja sitä vetivät
Sanfrid
Ojala ja
rouva Hersten.
Myös näytelmätoiminta käynnistettiin ja siitä tuli eräs seuran
vahvimpia toimintamuotoja.
Suurta
kesäjuhlaa Kalajoen nuorisoseura vietti 28 ja 29 päivänä
heinäkuuta 1903. Kokkola-lehden mukaan ohjelmassa esiintyi myös
Oulun palokunnan torvisoittokunta ja lisäksi oli köörilaulua,
juhlapuhe, kansantanssia, esitelmä, seuralehti ja "urheiluilta
usiamman laisia". Juhlapuhujana oli opettaja Samppa
Luoma ja
toisena puhujana Kalajoelta kotoisin oleva Lohjan Nummen koulun
opettaja Kristiina
Ojala.
Ensimmäisen juhlapäivän iltana esitetiin jo aikaisemmin esitetty
näytelmä "Ei sovintoa ennen uhria" ja toisena iltana
"Roinilan talossa". Jälkimmäinen näytelmä jouduttiin
esittämään kaksi kertaa, sillä "kansaa näet oli niin paljon
etteivät mahtuneet yhdellä kerralla näytöshuoneeseen.",
kuten lehti kertoo. Loppulause lehden uutisessa oli myönteinen:
"Kansan käytöstä voisi sanoa erinomaisen siivoksi.
Pienintäkään häiriötä ei tapahtunut. Miehiä oli, saapi sanoa,
ympäri Suomenmaata, jos minkä ammattilaista, kun on niissä seudun
iin paljon ettei koskaan ennen tukkein uittokin takia ja kosken
perkkareita ym. mutta kaikissa vallitsi yhdenlainen juhlakäytös
kuin heillä olisi ollut yhden miehen mielikin.
Keski-Pohjanmaalle
perustettuun keskusseuraan Kalajoen nuorisoseura liittyi vuonna 1918.
Silloin Kalajoen nuorisoseuran jäsenmäärä oli 161. Seuran
puheenjohtajana tuolloin oli opettaja Janne
Haapoja,
kirjurina Frans
Björnström ja
kirjallisuusasiamiehenä Tyyne
Niemelä.
Kalajoen
nuorisoseurasta kehittyi 1920- ja 1930-luvulla maakunnan huomattavin
nuorisoseura, jolla oli myös vahvaa taloudellista toimintaa. Myös
seuran musiikki- ja näytelmätoiminta on kautta vuosikymmenien ollut
voimakasta ja korkeatasoista. Kalajoen kuoro ja soittokunta olivat
usein esiintymässä Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlissa ja Kalajoki
oli useita kertoja sekä maakunnallisten että valtakunnallisten
tapahtumien järjestelypaikkakuntana.
Kalajoen Metsäkylän
nuorisoseura perustettiin pitäjän toisena seurana vasta niin
myöhään kuin 1916.
Janne Siipola toimi Kalajoen nuorisoseuran toiminnanjohtajana. Asevelvollisuuden suoritettuaan hän työskenteli Kalajoella Orellin leipomossa siirtyen sitten Kalajoen nuorisoseuran leipomoon, jossa hän työskenteli yli 30 vuotta. Kalajoen nuorisoseuran esimieheksi hänet valittiin ensi kerran 1921 ja muutamia välivuosia lukuun ottamatta hän hoiti tätä tehtävää vuoteen 1950, jolloin hänet valittiin seuran toiminnanjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli kuusi vuotta.
Kalajoen nuorisoseura oli Janne Siipolan aikana yksi koko maan vahvimpia seuroja, jola oli myös tuloksellista liiketoimintaa. Seuran leipomo-, kahvila- ja matkahuoltotoiminta sekä jonkin aikaa myös nuorisoseuran elokuvateatteri oli sotavuosia lukuunottamatta Janne Siipolan eli Seuran-Jannen osaavissa käsissä. Janne osallistui myös henkisiin harrastuksiin, joista erityisesti musiikki- ja näytelmätoiminta olivat hänelle läheisiä. Janne esiintyi lukuisissa näytelmissä keskeisissä rooleissa ja hän toimi myös näytelmien ohjaajana.
Seuran-Janne
on jäänyt lukemattomien nuorten muistiin valoisana ja toimekkaana
Kalajoen nuorisoseuran toimihenkilönä, jolta sujui niin käytännön
tehtävät kuin monipuolinen aatteellinenkin toiminta. Ystävällinen
ja iloinen hymy kasvoillaan hän loi ympärilleen hyvää mieltä,
tarttui tarmokkaasti tehtäviin ja vei ne määrätietoisesti lävitse
yhteiseksi hyväksi.
Niin sanottu Kalajoen kapina aiheutti Janne
Siipolassa syvän
masennuksen ja hän muutti 1956 Helsinkiin toiminen Maalaisten
maitokeskuksen leipurina. Janne Siipola kuoli 12.3.1973.
Markkinakapina
Kalajoella
”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä
ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut.
Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty.
Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton
ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella
yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan.
Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon
arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja
loukkaamattomuus.
Tapahtumien
kulku
Lokakuussa
1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän
tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja
tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehottaneen yhtä
poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi
ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin
konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon
samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit,
kertoi Uusi Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä
tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli
pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä
nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi.
Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät
viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista
konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti.
Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään
nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön
myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti
nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että
häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä
piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja
toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti
liikkeelle.
Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei
kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri
tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi
ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan
tapahtumaa.
Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien
kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään
palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi
toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa
onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt
tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun
alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.
-
Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon
lyöneen
ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin
kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne
Siipola ja
Joni
Ojala-Siipola,
jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He
kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle,
että viranomaisten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta,
tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin
koettaen samalla rauhoittaa yleisöä ja rähäkän
osanottajia.
Ankarat
tuomiot
Nimismies
Yrjö
Närhinen joutui
suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli
tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset
poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin
tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden
päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä
puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen
käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi
läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani
Linna.
Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti
Valanne Helsingistä.
Kapinasta
syytetyt ja heidän tuomionsa:
Myllylä,
Antti Felix s.2.7.26
kuritushuonetta
Myllylä,
Veikko Johannes s.
14.1.24 kuritushuonetta
Alho,
Pauli Sulevi s.2.6.31
kuritushuonetta
Alho,
Heikki Olavi s.
7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola,
Aaro Matti s.
29.2.20 kuritushuonetta
Ojala,
Juho Joona "Joni" s.
30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari,
Aki s.19.5.31
ehdollista vankeutta
Ängeslevä,
Heino 1.1.30
syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin.
Vankeutta.
Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa
Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta
keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai
puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen
ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen
nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen
Kuvalehden suuressa juttukokonaisuudessa todetaan näin:
-
Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot.
Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä
saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion.
Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden
ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki
Alho,
joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden
ehdolliseksi.
Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin
kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystävältä,
jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin.
Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin
esiin astui konstaapeli Vähäaho.
Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli
vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole
vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin.
Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin
poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta
"Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän
vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin
tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään.
Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut
auttamaan veljeäni pakoon.
Kutsu tuli Alhon
veljeksillekin
kuulusteluihin ja kolme muullekin pääsyytetylle vasta viikkojen
kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun
lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista
puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät
pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.
Talvikäräjät
2.2.1954
Seuraavilla
Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954
kapinatutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä
valasta. Syyttäjänä oli Tapani
Linna ja
tuomarina kihlakunnantuomari Iivari
Liukko.
Syytettyinä olivat
Siipola,
Johannes Sanfrid s.
11.6.02 , vapautettiin
Jutila,
Erkki s.
22.7.29 vapautettiin
Sauvola,
Pentti s.
22.3.30, vapautettiin
Seuran
Jannen kova kohtalo
-
Janne
Siipola tunnetaan
koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan
uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli
toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta
ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja
vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilö. Hän oli
yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä
mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osittain
liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto,
leipomo ja kahvila. Janne
Siipola oli
toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä
kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen
toiminnastaan.
Joni
Ojala-Siipola oli
puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden
ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on
totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut
Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne
Siipolan pidättäminen
herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin
pidetty henkilö. Lisäksi Siipola
oli
etevä näyttelijä.
Joni
Ojala oli
41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen
kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli
vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan.
Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko
miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa.
Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.
Joni
Ojalan tuomio
oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin
menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle
antamassaan loppulausunnossa Janne
Siipola totesi
näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä
huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on
ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten
yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet,
saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa
syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin
on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä
tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä
huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on
puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi
horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani
tapahtunut."
Kuka
vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa
oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut
vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
-
Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen
määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
-
"Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän
he ole teidän määräilijöitänne!"
-
"Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle
sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse
en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä.
Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen
väittää?.
-"En
muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!",
sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä toimi oululainen
poliisitarkastaja Tapani
Linna ja
tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari
Liukko,
joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen
professori Riitta
Jouppilan isä.
Kapinan
jälkiseuraukset
Epätavallinen,
arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin
sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli
tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella
lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä
antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä
aikana.
Nyrhinen erosi
virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki
Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen
kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa
vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia
Toivo
Eskolaa vastaan.
Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan
tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja
virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin
lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt
sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola
oli
pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa
kuulusteluja varten.
Kalajoen kapinasta tuomitut eivät
saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra V.
H. Kivioja teki
lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja
tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös
kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä
kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti
Kivioja kirjoitti Kekkoselle
Oman
oikeustaistelunsa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V. H. Kivoja.
Kivioja
sanoi
Suomen Kuvalehden toimittaja Esko
Lumikerolle vuonna
1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä
uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että
tutkimusmenetelmät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka
meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka
noille korkeintaan ajattelemattomaan menettelyyn syyllistyneille
nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tuolloin
Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa,
ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on
tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja
rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan
menettely erityisesti Janne
Siipolaa ja
Joni
Ojala-Siipolaa vastaan
ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja
täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat
kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi
olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet
ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot
on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti Kivioja
kirjoitti
kaksi kertaa presidentti Kekkoselle
ja
sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä
vuonna 1963 Kivioja
kääntyi
eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä
Muistikuvia Kalajoen Plassilta
Muistikuvia Kalajoen kunnassa sijaitsevan Plassin taajaväkisen yhdyskunnan asukkaista sekä yrityksistä, jotka antoivat työtä ja palveluita siellä asuvalle väestölle.
Alla mainitut asiat ovat henkilökohtaisia muistojani ajalta vähän ennen sotia, sekä sen jälkeen.
Yrityksistä suurin oli Santaholman saha Oy ja samalla alueella toimiva konepaja. Konepajan vieressä oli Lippi, missä valmistettiin Santaholman omaan käyttöön tarvittavat proomut. Proomut lastattiin sahan rannassa puutavaraa täyteen ja laivat vetivät ne perässään Rahjan satamaan. Lipillä valmistettiin myös useampia rautalaivoja Santaholman omaan käyttöön. Lippi oli poikasille mielenkiintoinen paikka. Se oli vaan niin ankarassa valvonnassa, ettei sinne aina voinut mennä. Afletti- Matti oli vahtina, eivätkä asiattomat päässeet kovinkaan usein paikan päälle. Konepajaa vastapäätä oli höyläämö sekä nikkaritupa, jossa puuseppä teki niitä työkaluja mitä milloinkin tarvittiin. Myöhemmin sinne rakennettiin myös saha-alueen vahdille asunto.
Sahan seutua lähestyessä tunsi hajuista missä milloinkin oltiin. Aivan sahan läheisyydessä haisi tuoreen tukkipuun haju. Sahattu lauta tai lankku sekä muhakasat haisivat jo vähän jatkojalostetuimilta ja käsitellyimmiltä puilta. Konepajaa lähestyessä nenään tulvi raudan hajuja ja höyläämön ympäriltä lastujen keveämpiä tuoksuja. Näin nenän kautta aistien tiesi missä ollaan milloinkin menossa.
Pienempiä, yhdestä viiteen henkilön yrityksiä oli Plassilla väestömäärään nähden suhteellisen paljon.
Aloitan Plassin asukkaiden muistelemisen aina Kaaranhaan ja Kivisuon alueilta asti. Siellä olevalla metsäalueella asui neljä - viisi perhettä. Kauimpana Kaaranhaassa asui Ida Gylden kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat Hilda ja Emmi. He elivät hyvin vaatimatonta elämää. Vävyksi taloon tuli Vasankarista Eino Männistö. Lapsia Hildalla ja Einolla oli Aila, Bertta, Raili, Olavi, Hilkka ja Kalevi. Isä Einolla oli myös hevonen jonka turvin hän sai pientä lisää elantoon. Pääasiallisen toimeentulonsa he saivat maanviljelyksen ja muutaman lehmän sekä pienkarjan turvin. Ida- mummon kuoltua he muuttivat Plassille Kurtin taloon. Eino-isän kuoltua Hilda lapsineen muutti Ruotsiin, jonne he jäivätkin pysyvästi asumaan.
Samalla kankaalla asuivat em. Hildan sisar Emmi miehensä Martti Pisilän kanssa. He rakensivat pienen asunnon aivan Männistöjen viereen. Emmi ja Martti olivat lapseton pari. Martti työskenteli missä milloinkin työtä tarjottiin ja muistelen, että Emmi auttoi suurta yhdeksänhenkistä Männistön perhettä. Aikanaan Pisilät muuttivat myös Ruotsiin.
Seuraavan mökin iäkäs pariskunta oli Joni ja Sofia Luokkala. He olivat myös lapseton pari ja saivat elantonsa pienestä maatilkusta. Oli heillä ehkä lehmä tai pari josta saivat särpimen. Hevonen heillä myös oli, koska he hoitivat kauppa-asiat hevoskyydillä matkaten. Heidät nähtiin usein Plassilla, Joni suitsissa ja Sofia kyydissä. Vanhuuden päiviä viettämään he muuttivat lähemmäs keskustaa josta oli helpompi hoitaa jokapäiväisiä asioita.
Kivisuon puolella asusti pienessä punaisessa tuvassa Puumalaisen pappa vaimonsa Hilman kanssa. Heillä oli myös karjaa ja hyvin hoidettu pieni puutarha.. Puumalaisilla oli vain yksi poika Aarne joka meni naimisiin Lempin kanssa. Aarne halusi asua lähellä vanhempiaan ja rakensi pienen asunnon Kivisuolle lähelle kotoaan. Ikävä kyllä tämä asunto tuhoutui tulipalossa. Aarnen vanhemmat rakensivat uuden asunnon Lepistönperälle (Nykyinen Passin Martin paikka). Tämä uusi asunto oli lähempänä palveluja ja Aarne muutti heidän Kivisuolla olevaan asuntoonsa. Vanhan pariskunnan talo oli ensimmäinen talo tultaessa 8-tieltä Plassille päin. Myöhemmin myös Aarne muutti pois Kivi-suolta ja rakensi asunnon Ämmään. joten Kivisuo jäi asukkaita vaille.
Aarne teki Ämmään rakentamaansa talon piharakennukseen asunnon vanhemmilleen jossa nämä asuivat elämänsä loppuajan.
Sodan jälkeen Aarne muutti perheineen Ruotsiin niin kuin moni muukin kalajokinen. Ruotsiin muutto tapahtui joskus 50-luvun lopussa. Olin heidän huutokaupassaan kirjurina ja rahastajana ja sain palkaksi kalaverkon. Muutaman vuoden Ruotsissa asuttuaan pojat Pauli ja Reino muuttivat vanhempiensa kanssa takaisin Kalajoelle asumaan kotitaloaan ja kalastelemaan isänsä kanssa. Sisaruksista osa jäi kai Ruotsiin ja osa Etelä-Suomeen.
Seuraava asunto oli aivan Iso-ojan vieressä, jossa asusti Marttalan Janne vaimonsa ja kasvattityttä-rensä Helmin kanssa. Helmi avioitui aikuistuttuaan Nisulan Sulon kanssa ja he muuttivat Hämeen-linnaan. Aikanaan tämän Marttalan paikan ostivat Eino ja Rauha Tiinanen. Eino-isä oli Santaholmalla työssä ja Rauha-äiti hoiti kotona perheen lapsia Vappua ja Osmoa. Myöhemmin he muuttivat Raaheen Santaholman hommiin.
Iso-ojan vieressä kulki tie merelle päin, Äijänhakaan ja siellä asui kaksi perhettä. Tien vasemmalla puolella oli mökki jossa asui Ahon Ville silloisen kumppaninsa kanssa. Sittemmin Ville avioitui Pystön Hildan kanssa ja he muuttivat Plassille lähemmäksi Villen työpaikkaa, Santaholman sahaa, missä Hildakin kävi töissä aina kun perheeltä pääsi.
Vähän edempänä, tien oikealla puolella asui Väinö Jutilan perhe. Väinön lisäksi perheeseen kuului vaimo Anni sekä lapset Matti, Irja, Unto, Liisa ja Eino. Lapsista Irja kuoli jo varhaisessa lapsuus-iässä ja Unto Jutilasta tuli koko maassa kuuluisuutta saanut hanuristi ja säveltäjä. Tästä perheestä jäivät Kalajoelle asumaan Matti ja Eino. Liisa avioitui Himangalle ja Unto muutti Toholammille ja avioitui siellä.
Palaan takaisin Lepistöntielle ja jatkan kohti Plassia. Oikealla puolella tietä oli Nisumaan talo, sitä asuttivat veljekset Ville ja Eino Nisumaa. Eino oli vanhapoika, Villellä oli vaimo sekä lapset Katri, Vilho ja Antti. Nisumaat saivat elantonsa maataloudesta ja heillä oli karjaa sekä hevosia. Kaikki lapset jäivät asumaan Kalajoelle. Heistä vain Vilho meni naimisiin ja sai Saija- tyttären joka muutti pois Kalajoelta. Nisumaan vanha talo purettiin ja samalle paikalle rakennettiin uusi, missä Antti ja Katri asuivatkin lopun elämänsä.
Vastapäätä heidän taloaan oli Johannes Niemelän talo. Häntä sanottiin myös Lepistön Jussiksi, mikä johtui kait siitä, että talon nimi oli Lepistö. Talossa asui Jussin lisäksi vaimo sekä palvelija joka hoiti pääasiassa karjan ja taloustyöt. Toimeentulon he saivat maasta ja karjasta. Lepistön vanhusten kuoltua tämän talon ostivat Saariset jotka olivat sukua Johannes Niemelälle.
Toisella puolella tietä oli Nikulan talo missä asui isäntä Arvid ja emäntä Mari sekä heidän tyttärensä Aune. Nikulan talo oli Lepistönperän suurimpia taloja. He saivat toimeentulon karjasta ja maanvilje-lystä. Aune meni naimisiin taloon tulleen rengin, Otto Kähtävän kanssa. Hän tuli vanhuksille avuksi Mehtäkylästä. Aikanaan Aune ja Otto saivat kaksi lasta, Eskon ja Irjan. Vanhempien kuoltua Esko muutti Raaheen töihin ja Irja avioitui Veikko Mannisen kanssa. Irja ja Veikko jäivät pysyvästi Kalajoelle. (Nikulan talon osti edesmennyt lääkäri Pertti Suviola).
Lepistöstä seuraava talo Plassille päin mentäessä on Passin talo. Heillä oli myös maata ja karjaa. Miesväki kävi Santaholmalla töissä ja naisväki hoiti kotitöitä. Passin talossa asuivat isä Larssin lisäksi äiti sekä lapset Aino, Pauli, Emmi, Martti, Ilmi, Hilja sekä Emmin poika Antero. Lapsista muut paitsi Hilja avioituessaan jäivät asumaan Kalajoelle. Hilja muutti perheensä kanssa jonnekin Oulun lähettyville. Hän oli ammatiltaan postivirkailija. Hiljan kuoltua hänen perheensä muutti takaisin Kalajoelle koska mies oli täältä kotoisin. (Tämä talo tehtiin myös uusiksi ja nykyään siinä asuu Ainon poika Sauli Siipola perheineen).
Haapasaaren Friitin ja Ainon tupa oli Passista seuraava. Friiti hankki elannon kirvesmiehen hommilla. Hän teki töitä Santaholman proomujen rakennustöissä sekä tarvittaessa myös talonrakennustöissä. Lapsia heillä oli kolme Aune, Rauni ja Matti. Tästä perheestä vain Matti jäi perheensä kanssa Kalajoelle. Rauni muutti Ruotsiin ja avioitui siellä. Hänellä ei ollut lapsia. Aune muutti jonnekin Eteläsuomeen ja avioitui siellä. He olivat myös lapseton pariskunta. Matti peruskorjasi asunnon mentyään naimisiin ja tätä asuntoa asuu nyt Matin poika Antero.
Samalla puolella tietä seuraavana oli Kalle Koskisen talo. Hänen kanssaan talossa asui poikansa Martti vaimonsa Kertun ja poikiensa Aatoksen ja Martin kanssa. Isä- Martti työskenteli Santaholman sahalla. Muille perheenjäsenille riitti työtä pientilaa viljellen. Perheen vanhempi poika Aatos avioitui Veera Kärkisen kanssa ja perhe muutti eteläsuomeen. Nuorempi poika Martti muutti aikuistuttuaan myös eteläsuomeen ja perusti perheen siellä, josta hän käy perheineen kesänvietossa syntymäkodissaan joka kesä.
Tien toisella puolella oli Tiluksen Kallen ja Lyylin asunto. Heillä oli kaksi lasta, Kerttu ja Arvo. Kalle kävi myös sahalla töissä ja äiti-Lyyli hoiti kotia ja paria lehmää. Muistelen, että heillä oli myös muutamia lampaita ja tietysti kanoja joita oli silloin melkein joka kodissa. Kerttu ja Arvo avioituivat aikanaan ja jäivät asumaan Kalajoelle. Kerttu jäi perheineen asumaan kotitaloaan.
Tien toisella puolella oli pieni tupa jossa asusti Tiinasen Fiina-äiti poikineen. Fiinan poikia olivat Vikke, Setti, Yrjö, Erkki ja Eino. Vanhimman pojan Vikken kaksostytöistä toinen, Vieno, asui myös heidän kanssaan. Tupa oli täynnä iloista väkeä ja mukaan sopi vielä vieraitakin, eikä koskaan tuntunut, että tuvassa olisi ollut ahdasta. Tässä tuvassa todellakin piti paikkansa sanonta, ”hyvä sopu sijaa antaa”. Sotaan saakka kaikki Tiinasen pojat asuivat Kalajoella. Sodan jälkeen Eino muutti perheineen Raaheen Santaholman sahalle. Setti jäi vanhaksi pojaksi. Yrjö ja Erkki perustivat perheen ja jäivät kalajokisiksi.
Aivan vieressä, melkein samassa pihapiirissä asui Väinö Saarinen perheineen. Väinö oli ammatiltaan karjan ostaja ja teurastaja. Perheeseen kuului äiti-Betti sekä lapset Hemmo, Veera, Jorma ja Teuvo. Väinö Saarinen oli siis ensimmäinen varsinainen yksityisyrittäjä Lepistönperältä lähtien. Hänellä oli määrätyt päivät milloin hän teurasti ja möi tuotteet saman tien. Betti-äiti teki ompelu-töitä perheen tarpeisiin ja vähän vieraillekin. Pojat olivat töissä Santaholman hinaajissa ja myös sahalla. Veera oli kotona äidin apuna. Hemmo meni naimisiin ja muutti sodan loputtua Kanadaan perheineen. Jorma ja Teuvo jäivät perheineen Kalajoelle. He ostivat myöhemmin em. Lepistön talon.
Saarisen kohdalta lähtee tie jokisuulle Ämmän rannalle ja heti oikealla puolella kulmassa on Östmannin talo. Talon omisti leski Kaisa Östman ja hän asui vanhemman poikansa Hanneksen kanssa taloa. Hannes oli ”asioitsija” joka hoiti kuntalaisten ”visaisia” asioita. Toinen poika Toivo asui perheineen samassa pihapiirissä. Toivo kävi töissä sahalla, vaimo Hilja hoiti perhettä johon kuuluivat tyttäret Viola ja Kirsti, sekä poika Helge. Helge jäi perheineen Kalajoelle ja työskenteli sähköasentajana eläkepäiviinsä asti. Viola muutti jonnekin eteläsuomeen ja Kirsti perusti perheen Raaheen.
Seuraava talo Ämmään mentäessä oli Eliina Mehtosen talo. Hän oli leski ja hänen kanssaan samassa huushollissa asui myös poika Toivo perheineen. Perheeseen kuului vaimo Nanni ja lapset Aira ja Paavo. Mehtoska piti kanalaa josta kävimme ostamassa munia, siis yrittäjä hänkin. Toivo oli ainakin kesäisin töissä Santaholman hinaajissa ja talvet mahdollisesti sahalla. Poika Paavo avioitui Ylivieskaan mentyään ja tytär Aira avioitui Kalajoelle ja asuu edelleen täällä. (Mehtosen talon ostivat Kalle ja Kerttu Perttula o.s. Tiinanen ).
Tämän pidemmällä Ämmäntien varrella ei ollut asutusta.
Mehtoselta vähän matkaa Ämmään päin oli ”krinti” eli veräjä, joka oli sitä varten etteivät hevoset, joita pidettiin Ämmässä kesälaitumella, pääsisi kylänraitille. Meille kakaroille teroitettiin, että muistakaa se asia, että suljette rintin aina kun kuljette uimassa tai muuten lorvimassa siellä suunnalla. Koko kylän väki kävi nimittäin viettämässä rannalla kesäisin vapaa-aikaa aivan samoin kuin nykyään kansa käy Rivieralla. Siellä saattoi olla kymmeniä perheitä lojumassa puhtaalla hietikolla auringon otossa. Kahvin keitto kuului myös asiaan ja lapsetkin saivat osallistua tähän herkutteluun uimisen ohella. Kulkuvälineenä oli polkupyörä jonka kyytillä oli joskus kolmekin lasta.
Ämmästä palatessa, lähellä sahaa oikealla oli miilumökki jossa asusti miiluvahti. Mökki oli yhtä musta kuin oli vahtikin ja lapsia se kai vähän pelotti.
Seuraavaksi tullaankin sitten itse sahamiljööseen joka antoi työtä suurimmalle osalle Plassin väestöä. Muistelen, että joskus väkeä erilaisissa työtehtävissä olisi ollut viidestäkymmenestä yli sataankin henkeä ja ikäjakautuma oli lapsista vanhuksiin. Maalipojat olivat aivan poikasia, joskus tyttöjäkin ja he työskentelivät kesällä lastuun aikaan. Sahattu lautatavara lastattiin vaunuihin ja maalipoikien tehtävänä oli lyödä Santaholman leima joka ikisen lastattavan laudan päähän. Ylösottajalle huudettiin laudan pituus ja tietysti piti tietää ja myös merkitä laudan vahvuus ylös. Tein itsekin sitä työtä ja se oli mielestäni vastuutehtävä. Lastit työnnettiin rautatietä pitkin rantaan jossa ne sitten lastattiin proomuun. Rautatiet kulkivat lautatarhan läpi pitkin ja poikin ja niiden risteyksissä oli vengit joilla vaunut saatiin käännettyä mihin päin milloinkin oli tarve. Rautatiet kulkivat noin puolitoista metriä maanpinnan yläpuolella. Kun proomut oli lastattu, Santaholman omat hinaajat vetivät ne merelle ja edelleen Rahjan satamaan. Siellä odotti laiva johon proomussa oleva puutavara lastattiin.
Sahan alueella oli myös jätkälä jossa työntekijät saattoivat käydä juomassa joko omat kahvit tai kokin keittämät. Kokkina oli siihen aikaan Tyyne Korpi perheineen. Perheeseen kuuluivat pojat Anto ja Pentti sekä tytär Toini. Toini kuoli nuorena. Anto meni naimisiin Mäkelän Siirin kanssa ja he jäivät asumaan Kalajoelle. Pentti muutti jonnekin Oulun suuntaan asumaan, mutta palasi 60-luvun alkupuolella perheineen takaisin Kalajoelle.
Sahalaitosta ympäröi suuri tukkilaani johon talon isännät ajoivat "leveransseja". Talvisin ajo tapahtui etupäässä jokijäätä pitkin. Syrjäkylien isännät toivat puita tietysti myös maanteitse. Saman suuntaisesti Ämmäntien kanssa kulki toinen tie joka vei sahalle. Tätä tietä käyttivät niin työmiehet kuin naisetkin ja myös hevosmiehet tukkikuormineen kulkivat sitä pitkin. Sahalla kävi melkein joka talosta myös naisia töissä.
Ämmästä tultaessa takaisin Lepistöntielle oli pikkuriikkinen harmaa tupa jossa asuivat Kalle Tanska, vaimonsa Edla sekä lapset Aili, Aune, Martti, Saima ja Taisto. Isä-Kalle kävi sahalla töissä, samoin lapsista Aili ja Martti. Tanskan perheestä Martti, Saima ja Taisto jäivät asumaan Kalajoelle. Aili avioitui Oskari Virtalan kanssa ja he asuivat jonkin aikaa Kalajoella ja muuttivat sitten Oulaisiin, missä Oskari työskenteli myöskin sahalla. Myöhemmin he muuttivat sieltä edelleen Lappeenrantaan. Aune muutti jonnekin Tampereen seutuville missä työskenteli koko ikänsä. Martti meni naimisiin Ulvin Sallin kanssa ja he jäivät asumaan perheineen Kalajoelle. Saima, joka toimi liikeapulaisena avioitui veljeni Jorman kanssa joka oli ammattikalastaja. Taisto asui myös perheineen Kalajoella.
Tämä Kalle ja Edla Tanskan harmaa tupa on purettu, eikä sen tilalle ole rakennettu mitään, vaan tuo alue jäi peltomaaksi ja sen omistavat Santaholmat.
Vastapäätä Tanskan tupaa oli Krookin asunto. Isä-Heikin ja äiti-Hannan lisäksi talossa oli kuusi lasta. Ilmari, Antti, Aino, Eero, Martta ja Reino. Isän lisäksi sahalla työskenteli myös osa pojista. Eero ja Martta menivät Osuusliikkeen Plassin myymälään palvelukseen. Krookin perheestä vain Ilmari ja Aino perustivat perheet Kalajoelle. Antti asettui perheineen Raahen lähettyville ja Eero muutti kai Keskisuomeen päin. Nuorin poika Reino muutti perheineen Lahteen ja Martta avioitui Helsinkiin.
Krookin talosta seuraava asunto oli Pirttijärven mummon tupa. Siihen muutti asumaan Krookin vanhempi tytär Aino mentyään naimisiin setäni Kalle Vierimaan kanssa. Kalle oli ammatiltaan kalastaja. Tästä asunnosta he muuttivat pian ostamaansa asuntoon joka oli lähempänä ”kalarantaa”. Sen jälkeen Pirttijärven mummon tupaan tuli asumaan Pirttijärven Anni mentyään naimisiin Lahdenperän Antin kanssa. Antti oli leskimies ja hänellä oli aikaisemmasta avioliitosta kaksi poikaa, Kalevi ja Allan, joiden asuinpaikoista minulla ei ole tietoa. Anni ja Antti saivat tyttären jonka nimi oli Päivi. Hän muutti avioiduttuaan Kanadaan. Pirttijärven mummon tupa purettiin heti sodan jälkeen ja puretun tuvan paikalle rakensivat talon Pirttijärven Pentti ja vaimonsa Hilja.
Melkein vastapäätä Pirttijärven tupaa oli Annalan talo jossa asui vanha Jaakko-vaari ja vanhapiika- tytär Alma. Samassa huushollissa asui myös Jaakon poika Jussi vaimonsa Alman ja viiden lapsen kanssa. Isä Jussi toimi kipparina Santaholman Apu- nimisessä hinaajassa joka avusti laivoja joella ja jokisuulla. Tämä talo on myös purettu pois eikä tilalle ole rakennettu mitään uutta.
Seuraava rakennus ei olekaan pelkkä talo, vaan se on kartano, ts. Santaholman Havula. Sitä isännöi sahan omistaja Oskari Santaholma vaimonsa Siirin ja perheeseen kuuluvien lasten Eeron, Pentin ja Hilkan kanssa. Santaholmat omistivat myös viljelysmaita sekä metsiä ja Merenojan tilan Kalajoella. Karjaa ja hevosia oli kolmella tilalla. Merenojan tilaa, jossa oli karjaa ja maita eniten, hoiti Juolan Aate perheensä kanssa. Santaholman ja Ollilan tiloilla oli pehtoorina Laineen perhe. Perheeseen kuului isän ja äidin lisäksi neljä lasta, Aili, Paavo, Salme ja Veikko.
Suuressa Santaholman huushollissa tarvittiin myös aputyövoimaa. Maita hoiti pehtoori joka piti jöötä muille työntekijöille. Sisällä työskenteli sisäkkö joka hoiti sisätyöt ja karjanhoitaja hoiti navetta- ja muut ulkotyöt. Santaholman pojat jatkoivat sahan johtotehtäviä isän ikääntyessä.
Kaikki kuntalaiset kunnioittivat tätä perhettä koska sahalaitos antoi toimeentulon suurelle osalle sen alueen väestöstä. Kesän aikana Santaholmalle tuli työvoimaa myös muilta paikkakunnilta.
Työpaikkoja oli sahalla, lautatarhassa, konepajalla (josta käytettiin nimitystä ”remontti”), höyläämössä ja kesäisin hinaajissa sekä maatalouden parissa.
Santaholman joka kesäiset juhlat eli ”kalaasit” olivat hienoin tapahtuma mitä me lapset tiesimme. Niihin juhliin oli kutsuttu koko pitäjän parhaimmisto. Siihen aikaan väki kulki hevoskyydillä hienoissa vaunuissa tai lähempää keskustasta olevat saattoivat tulla hienoissa asuissa jalkaisin.
Tätä komeutta me lapset seurasimme kukin omalta pihalta ja yritimme olla mahdollisimman huomaamattomia. Vanhemmat pitivät sen varan, että lapset eivät menneet ”töllistelemään ” aivan tien viereen.
Havulan kartanoa vastapäätä oli Ketolan talo. Talossa asuvat vanhempien lisäksi pojat Arvo ja Fredrik, eli Veetu, jotka työskentelivät sahalla, neljä tytärtä Lyyli, Tyyni, Hilja ja Laila sekä Hiljan poika Kauko. Lyyli avioitui em. Tiluksen taloon. Tyyni meni avioiduttuaan liikeapulaiseksi Sieviin. Laila ja Hilja jäivät asumaan kotiin. He hoitivat pientä maatilaa, lehmiä, lampaita, hevosia ja kanoja. Heidän perheensä toimi yrittäjinä jalostaen lampaista saatua villaa, josta he sitten valmistivat huovikkaita ja saapassyylingäisiä. Eivätkä he jatkojalostaneen ainoastaan omia villojaan, vaan myös asiakkaiden tuomia villoja, joista nämä tilasivat sitten milloin mitäkin tossukkaa. Sesonkiaika oli luonnollisesti joulun tienoo.
Ketolasta Plassille päin mentäessä oli pikkuriikkinen tupa jossa asui Rannanpään Eetla kahden lapsensa kanssa. Tupa oli niin pieni ja matala, että ylti miltei kädellä koskettaan räystäälle. Ja vieressä oli vielä pienempi navetta. Eetlan poika Franssi kävi sahalla töissä ja tytär Tyyne oli palvelijana Santaholmalla josta pääsi palvelukseen Santaholmien kaupunkikotiin Ouluun. Oulussa ollessaan Tyyne avioitui ja muutti sieltä myöhemmin perheineen Raaheen.
Seuraavat kaksi taloa olivat Santaholman taloja jotka oli vuokrattu sahatyöläisille.
Ensimmäisessä talossa asui Taalin perhe. Perheeseen kuului isä, Maija-äiti sekä lapset Aili, Frans, Aino, Aune, Veikko ja Kalle. Koko perhe, äitiä lukuun ottamatta, työskentelivät sahalla. Kalle meni naimisiin Lapin siirtolaisen kanssa ja muutti Ivaloon. Samoin Aune avioitui siirtolaisen kanssa ja muutti Inariin. Aili meni muistaakseni Helsinkiin ja Aino Ruotsiin. Ainoastaan Frans jäi naimisiin mentyään Kalajoelle asumaan.
Toisessa punaisessa Santaholman talossa asui Lapinojan perhe, jossa lapsia taisi olla enemmän kuin edellisessä tuvassa. Isä-Antti oli myös sahalla töissä, mutta teki lisäansiokseen suutarin töitä. Lapsia oli kahdeksan Toivo, Helli, Elli, Vieno, Aarne, Enni, Martti sekä Anja. Heistä kalajokisiksi jäi vain Toivo, Helli ja Martti.
Seuraava talo oli myös Santaholman omistama. Siinä asui Kalle Niemelän perhe, äiti-Ailin lisäksi perheeseen kuului seitsemän lasta. Jorma, Kalervo, Bertta, Irma, Aila, Tuulikki ja Anna-Liisa. Isä-Kalle oli ”remontissa” pomona ja toimi Santaholman herrasväen autokuskina milloin sellaista tarvittiin. Lapsista vanhin Jorma oli töissä myös ”remontissa” kuten isänsäkin ja hän jäi asumaan pysyvästi Kalajoelle. Bertta muutti jossain vaiheessa pois Kalajoelta, mutta palasi viettämään eläkevuosiaan kotikonnuilleen. Toinen poika, Kalervo, muutti Kannukseen . Tytöistä Irma avioitui Liminkaan ja Aila, Tuulikki sekä Anna-Liisa muuttivat Helsinkiin. Aili-äiti hoiti kotona perhettään ja heillä oli pari lehmää niin kuin melkein kaikilla plassilaisilla.
Varsinainen Plassin seutu alkaa minun käsitykseni mukaan Niemelän taloa vastapäätä olleesta Santaholman omistamasta talosta jossa asui Hongelin perhe.
Antti Hongell oli Santaholman konttoripäällikkö. Äiti-Hanna hoiti kodin, lapset ja karjan aivan niin kuin monet muutkin plassilaisten perheiden äidit tekivät. Hongelin perheeseen kuuluivat lapset Sergei, Hilkka, Heikki, Risto, Raili ja Maija. Vanhin lapsista Sergei kävi kauppakoulun Raahessa kun nuorimmista osa oli vielä äidin helmoissa. Sergei, Hilkka, Heikki ja Risto jäivät asumaan Kalajoelle. Tytöistä Maija avioitui Alavieskaan ja Raili Helsingin liepeille.
Hongelista seuraavaa taloa asui Haaviston Eveliina perheensä kanssa. Talo oli samankokoinen kuin Hongelinkin asunto. Alakerrassa oli neljä huonetta ja yläkerrassa poikia varten yksi kammari. Perheeseen kuului äidin lisäksi kolme poikaa ja kolme tyttöä. Pojista Poju oli jo lähtenyt maailmalle. Eero oli Santaholman laivoilla töissä. Kalle-poika kävi Raahessa kauppakoulun, mutta valitettavasti hän kuoli pian koulun käytyään. Tytöistä vanhin Edna luki opettajaksi. Nuorempien vaiheista en tiedä, ehkä he kävivät koulunsa jossain muualla. Nimet muistan, keskimmäinen oli Eevi ja nuorin Elna. Haaviston lapsista vain Eero-poika jäi pysyvästi Kalajoelle. Eveliina-äiti hoiti kotia ja heillä oli myös lehmä tai pari niin kuin muillakin perheillä tässä ympäristössä.
Karja laidunnettiin silloin läheisissä metsissä ja rannoilla. Aamulla ne vietiin metsän reunaan ja illalla, joskus yötä myöten haettiin, ne kun eivät osanneet tulla omin avuin metsästä pois.
Haavistosta seuraava tupa oli pieni, yhden huoneen käsittävä asunto, jossa asui Ainasojan vaari tyttärensä Betin ja Betin kahden pojan kanssa. Betti kävi vuodet ympäriinsä sahalla töissä ja toi näin toimeentulon perheelle. Pojista nuorempi, alakouluikäinen vasta, menehtyi leikittyään ”kalarannassa” vanteen pyöritystä. Leikin tiimellyksessä hän juoksi vanteineen laiturilta jokeen ja hukkui. Se oli perheelle ja kaikille meille naapureille suuri järkytys.
Halttusen asunto oli seuraava samalla puolen tietä. Sen omisti Manta-äiti kahden poikansa Hanneksen ja Armaan kanssa.. Pojat kävivät sahalla töissä ja toivat näin toimeentulon perheelle. Iäkäs Manta-äiti passasi pojat kotona. Hannes avioitui ja jäi asumaan Kalajoelle. Armas sairastui ja pääsi Seinäjoelle hoitoon, missä sittemmin myös kuoli.
Samassa pihapiirissä oli myös toinen mökki jossa asui Juolan perhe. Perheeseen kuului äiti ja neljä tai viisi lasta. Toimeentulo oli erittäin vaikeaa ja näin ollen äiti joutui antamaan lapset hoitoon suku-laisille tai muille lähimmäisille. Muistelen, että he kaikki muuttivat pois Kalajoelta. Tämä mökki purettiin pois jo ennen sotaa joten Halttusen pihapiiri laajeni vähän. Myöhemmin myös Halttusen mökki purettiin pois.
Seuraava tupa oli Jaakolan Fiinan asunto. Se oli järjestyksen malli kolmine huoneineen. Fiina oli naimaton naisihminen ja oli kaiketi ollut sisäpiikana jossain talossa Pitkäsenkylällä.
Palaamme takaisin Haaviston kohdalle tien toiselle puolelle pieneen kahden huoneen asuntoon, jossa minä asuin. Perheeseemme kuului isä-Yrjön ja äiti-Ainon lisäksi lapset Jorma, Jouko, minä Einileena, Yrjö nuorempi, Tapani sekä Marja-Liisa. Isäni Yrjö oli ammatiltaan kalastaja. Hän teki myös sahalla töitä talvisin jos vain tarjolla oli sopivaa työtä. Lapsista jäivät asumaan Kalajoelle kaikki muut paitsi pojista nuorin, Tapani, joka kävi koulua Raahessa ja sai sittemmin työpaikan sieltä.
Vierimaalta käden ulottuvilla oli niin pikkuriikkinen tupa, että kukaan ei uskoisi sinne mahtuvan kahdeksaa henkeä, vaan niin he vain sulassa sovussa, ei nyt ehkä aina niin sulassa sovussa, mutta kuitenkin sijansa löysivät ja ruokansa nauttivat. Tuvassa asuivat Ville Pahikka-aho ja vaimo Hilda.(heistä olen maininnut jo aikaisemmin Isohaan yhteydessä). Ville ja Hilda kumpikin kävivät sahalla töissä ja lapset hoitivat toinen toistaan sillä aikaa. Orvokki oli heistä vanhin ja sitten oli poikia Paavo, Vilho, Pekka, Juhani ja nuorimmaisena tytär Anja. Heistä ainoastaan nuorin poika Juhani jäi asumaan Kalajoelle. Ville Ahon perhe muutti myöhemmin Hankalan perälle tekemäänsä uuteen taloon.
Samassa pihassa Pahikka-ahojen kanssa asui Stolpin perhe. Antti-isällä oli hevonen jolla hän ajoi tilausajoja nuorempien poikiensa avustamana. Äiti Esteri piti pientä leipomoa.
Leipomosta riitti vähän myyntiinkin, vaikka oma perhe tarvitsi suurimman osan tuotteista. Vanhimmat pojat Niilo, Heikki, Olavi, ja Martti kävivät sahalla töissä. Nuoremmat pojat Pentti ja Eino auttelivat isää hevosen ja karjan hoidossa. Väinö niminen poika oli kehitysvammainen, eikä paljon osallistunut miesten hommiin. Väinö asui kotona niin kauan kuin vanhemmat elivät. Perheessä oli ainoastaan yksi tyttö Olga, jolle riitti töitä navetan puolella ja sisällä miehiä ruokkiessa. Kaikki Stolpin lapset jäivät asumaan Kalajoelle. Stolpilla asui ”huonemiehenä” Oskari Cylden. Oskari kävi sahalla töissä ja sai kortteerin ja ruuan Stolpilla. Nämät asunnot purettiin pois kohta sotien jälkeen. Tähän samaan pihapiiriin kuului myös Stolpin pitkä ulkorakennus jossa oli talli ja navetta sekä heinälato. Tallista kuului joskus iltaisin kova möyke kun hevoset kolistelivat kavioillaan tallin seiniä.
Stolpin kohdalta lähti rantapolku jokirantaan ja ensimmäinen asunto siinä oli Kurtti Kustun asunto. Kurtti oli kulkukauppias. Hän kulki talosta taloon kauppaamassa pikkutavaraa: nappeja, lankaa, kuminauhaa, neuloja ja sen semmoista pikkurihkamaa. Vaimon nimeä en muista, mutta tyttäret olivat Irja, Hilkka, Impi ja Saara. Irja lähti aikuiseksi tultuaan Helsinkiin. Hilkka jäi Kalajoelle ja avioitui em. Krookin vanhimman pojan kanssa. Impi muutti Kanadaan ja avioitui siellä. Saara oli kehitysvammainen ja asui vanhempiensa kanssa niin kauan kuin vanhemmat elivät. Heidän kuoltua hän meni vanhainkotiin ja kuoli siellä.
Mentäessä rantapolkua joelle päin oli aivan pikkuinen mökki jossa Joki-Hanna piti kahvilaa. Kahvilan asiakkaina olivat sahan työmiehet ja kalastajat. Mökki oli niin pieni, että sinne tuntui mahtuvan vain pari ihmistä, mutta tässäkin piti varmaan paikkansa sanonta, että hyvä sopu sijaa antaa. Ei tosin tainnut aina antaa, oli siellä joskus rämäkkääkin toimintaa. Ainakin silloin kun sattui olemaan vahvempaa juotavaa kuin kahvi ja niin taisi olla aika usein.
Sitten edessä onkin jo Plassilta sahalle menevä tie. Sahan portin sisäpuolelle oli rakennettu asunto portinvartijaa varten. Siihen muutti asumaan Juolan Niilo perheensä kanssa. Niilo työskenteli
Santaholman nikkarituvassa melkein ikänsä. Vaimo Aune oli Osuuskaupan palveluksessa. Poikia heillä oli neljä Pekka, Kyösti, Mikko ja Heikki. Pekka ja Mikko jäivät asumaan Kalajoelle.
Sahantietä Plassille päin mentäessä oli mökki jossa asui Lepistön Fiia poikansa Niilon kanssa. Niilo kuoli jo, jos oikein muistan, kaiketi ennen sotaa ja Fiia asusteli yksinään mökissä koko loppuelämänsä.
Palataan takaisin Lepistön tielle, Stolpista seuraavaan asuntoon. Siinä asui setäni Kalle Vierimaa perheineen. Kalle nai Krookin vanhemman tytön Ainon ja perusti perheen tähän asuntoon. Kalle oli kalastaja samoin kuin isäni Yrjö. Kalle kävi myös töissä sahalla talvisin kun ei ollut kalanpyynti- aika. Kallella ja Ainolla oli viisi lasta, vanhin oli Antero sitten Anja, Airi, Aila ja Matti.
Perheestä ainoastaan Aila muutti asumaan Kokkolaan, muut jäivät asumaan Kalajoelle.
Vierimaan Kallelta seuraava tupa oli Sadinmäen tupa jossa asui Hilja-äiti tyttönsä Eilan sekä Eilan tyttöjen Seijan ja Helin kanssa. Hilja ja Eila kävivät sahalla töissä.
Samassa pihassa asui Hiljan sisko Maija Järvin. Hänellä oli isompi asuintila, peräti kolme huonetta käsittävä asunto. Maija Järvin oli naimaton ja kävi myös sahalla töissä. Hänellä oli yhteinen navetta Sadinmäkien kanssa ja he hoitivat ja laidunsivat karjan yhdessä. Heidän laidunmaansa olivat Kivisuolla. Hilja ja Maija olivat samaa sukua Ketoloitten ja Tilusten kanssa.
Samassa pihapiirissä asusti kesäisin myös vanha ukko jota kutsuttiin Issen Aukoksi. Hän keräili kaiken maailman rojua ja sai varmaan aina jotakin myydyksikin. Näitä tämmöisiä yksineläjiä oli Plassin seudulla muutamia.
Järviinin Maijalta seuraava mökki oli Laitalan Reetan asunto joka oli käytössä vain muutaman viikon vuodesta. Reeta oli nimittäin sisäkkönä Hämeenlinnassa Paasivaaran kartanossa ja vietti vain lomat mökissään. Pari päivää meni tupaa tuulettaessa ja sen jälkeen mökki oli kuin leikkipaikka, kaikki siistiä ja tavarat ojennuksessa. Minulla oli kunnia vierailla joka kesä hänen luonaan ja kuulla kuulumisia Paasivaaran kartanosta.
Sadinmäen, Järviinin ja Laitalan asuinalueella asuttiin todella ahtaasti. Myöhemmin nuo asunnot purettiin pois, eikä niiden tilalle ole rakennettu mitään uutta.
Reetan mökistä takakadulle päin oli Astalan asunto. Nanni-äiti oli leipuri ja hän leipoi leipää ja nisua sekä myyntiin, että omalle perheelleenkin. Väinö-isäntä hoiti pientilaa. Heillä oli pari lehmää ja taisi olla hevonenkin. Perheeseen kuului kaksi tyttöä Hilja ja Milja. Tytöt auttoivat vanhempiaan aina siellä missä heitä tarvittiin. Hilja ja Milja avioituivat Kalajoelle. Vanhemmat muuttivat kahden jäätyään ”sillanpäähän”, Mehtäkyläntien varteen.
Myöhemmin tuon Astalan asunnon osti Kustaa ja vaimonsa Sofia Saari. Näin he muuttivat lähemmäs työmaata, ”kalarantaa” vuonna 1942. Kustaa kuului samaan kalaporukkaan Yrjö-isäni ja Kalle-setäni kanssa. Kustaan ja Sofian perheeseen kuului lisäksi lapset Eila, Aaro, Ahti, Arto, Auvo ja Ella. Lapsista Eila, Aaro ja Arto jäivät asumaan Kalajoelle. Auvo muutti koulut käytyään Jyväskylään ja Ella Himangalle.
Astalan taloa vastapäätä oli Niemisen vaarin talo. Nieminen oli kelloseppä. Hän asui vaimonsa ja Tosse- nimisen koiran kanssa talossaan. Heillä oli tietääkseni vain yksi tyttö, joka oli naimisissa em. Kalle Tanskan kanssa ja he asuivat Lepistönperällä.
Niemisen talon naapuri markkinatoria vastapäätä on Kantelemestari Efraim Kilpisen talo jossa hän asui vaimonsa Sofian ja poikansa Oskarin perheen kanssa. Oskarin vaimo Hilma hoiti talouden pidon. Oskarilla ja Hilmalla oli vain yksi tytär Sirkka. Hän opiskeli opettajaksi ja työskenteli samassa ammatissa eläkepäiviinsä asti. Oskari oli myös kanteleen tekijä. Efraim ja Oskari valmistivat soittimia koko maan ja myös maailman laajuisesti. Kilpisen huusholliin kuului myös karjaa. Muistelen, että mummu Sofia kaiketi hoiteli tätä karjaa. Hilma oli taitava pitokokki ja hoiti kaikki juhlatilaisuudet ”herraskaisille” ja kaikille muillekin jotka juhlia järjestivät.
Palaan takaisin Kurtista seuraavaan asuntoon. Järviiniä vastapäätä oli pieni harmaa mökki jossa asui leipuri joka myi myös leipomiaan tuotteita Plassilaisille. Myöhemmin siinä asui Pitkäsenkylältä muuttanut leski, anoppini Jenni Vihelä lastensa kanssa. Perheeseen kuuluneet aikuiset lapset olivat jo vieraan töissä ja vain kaksi nuorinta asui äidin kanssa. Jenni sai töitä Santaholman tarhalta ja elätti näin perheensä, myöhemmin hän avioitui Ville Tohkojan kanssa ja muutti Takakadun varteen.
Samassa pihassa oli Päkki-Villen mökki (Bäck), jossa oli myös vuokralaisia. Taalin Frans ja Kurtin Hilkka olivat menneet naimisiin ja tarvitsivat asunnon. Päkki-Villen asunnossa oli kolme huonetta, kammarit molemmissa päissä ja keittiö keskellä. Ville asui toisessa kamarissa, Taalit toisessa ja keittiö oli yhteinen. Jossakin vaiheessa siinä asui myös anoppini Jenni Vihelä lapsineen ja Mannisen Heimo asui siinä heidän jälkeen. Minun perheeni asui siinä myös sen aikaa kun meidän vanhaa mökkiä vähän isonnettiin.
Melkein samaan pihapiiriin voi lukea myös Siipolan Kustin ja Seleman talon, jossa oli huoneita kuin paremmassakin kartanossa, eli neljä - viisi huonetta. Kusti oli ammatiltaan nuohooja ja muurari. Selema piti kahvilaa. Paikka oli erittäin hyvä kahvilan pitoon, koska markkinapaikka oli aivan vieressä. Ja siihen aikaan pidettiin myös joka lauantai toripäiviä, joten asiakkaita riitti. Kalastajat käyttivät myös kahvilan antimia hyväkseen. Olin kuullut, että sielläkin tarjottiin joskus vähän vahvempaakin juotavaa kuin pelkkää kahvia. Vai olikohan niin, että asiakkailla itsellään oli putellit povitaskuissa. Kusti ja Selema olivat lapseton pariskunta.
Myöhäisemmässä vaiheessa tässä samassa talossa piti sekatavarakauppaa Keiskin Armas. Hän oli tullut Kälviältä. Perheeseen kuului vaimo Aune ja tyttäret Sanna-Maija ja Anna-Liisa sekä poika Juhani. Kälviältä tuli heidän mukanaan myös Aunen veli Väinö Junka. Hän toimi kaupassa apulaisena. Aune-äiti hoiti perheen kotityöt. Hän menehtyi lavantautiepidemian aikana.
Keiskit muuttivat liikkeineen Siipolan talosta Plassin keskustaan ja Armas meni uusiin naimisiin. Sanna-Maija, Anna-Liisa ja Juhani muuttivat Kanadaan. Toisesta avioliitosta Bertta-vaimon kanssa heille syntyi vielä kaksi lasta Kalle ja Kaija.
Kilpisen ja Laitalan Kreetun asuntojen välistä menee tie takakadulle ja tästä alkaa ensimmäinen Plassin neljästä korttelista.
Kilpisistä seuraava talo oli Kantosten talo. He pitivät lehmiä ja viljelivät maata. Isäntä tosin oli Santaholmalla työnjohtotehtävissä. Talon työt tulivat silti hoidettua, koska heillä oli suuri perhe. Poikia tosin oli vain yksi, Reino nimeltään, mutta tyttöjä oli peräti kuusi Tyyne, Aino, Julia, Veera, Mirja ja Siiri. Heidän talossaan oli keittiön lisäksi muistaakseni kolme makuukammaria. Tytötkin kävivät varmaan kesätöissä Santaholmalla. Kaikki lapset avioituivat ja jäivät Kalajoelle asumaan.
Kantosesta seuraava talo oli toinen Santaholman isoista taloista. Ollilan talo, jossa asui Olli ja Inga Santaholma, sekä tyttäret, joita muistaakseni oli kolme. Itse herrasväki asui talossa vain osan vuodesta. Palvelija hoiti taloa muun aikaa ja pehtoori oli apuna karjan hoidossa ja kaikessa missä miestä tarvittiin, etenkin sadonkorjuun aikana. Pehtoori palkkasi kesän aikana lisätyöväkeä läheisistä mökeistä.
Nämä kolme taloa: Kilpinen, Kantola ja Santaholman Ollila ovat vastapäätä markkinatoria jossa on aina pidetty kuuluisat Kalajoen markkinat. Markkinatori oli myös linja-autojen käännöspaikka, koska kaikki linja-autot kävivät siihen aikaan poimimassa matkustajat kyytiin myös Plassilta. Tällä samaisella markkinatorilla pidettiin jokaviikkoiset toripäivät lauantaisin. Silloin tulivat kauppiaat hevosilla vihannes- ja lihakuormineen, ja mitä nyt kullakin oli myytävää. Meistä lapsista se oli kuin juhlapäivä. Siellä norkoiltiin ja seurattiin kaupankäyntiä niinkö parhaatkin asiantuntijat. Saatiinpa joskus jotakin suuhunpantavaakin.
Ollilan talon kulmalta menee toinen kuja takakadulle, jonka varrella on kaksi asuntoa. Hongelin Laurin talo, jossa hän asui vaimonsa Lyydin ja lapsiensa Tertun, Pentin ja Leenan kanssa. Heillä oli muistaakseni myös pieni Lasse-poika, joka kuoli muistaakseni alle kouluikäisenä. Terttu muutti aikuisena Ouluun Santaholman konttoriin töihin. Pentti muutti jonnekin eteläsuomeen ja Leena koulut käytyään Saksaan.
Hongelia vastapäätä oli Ollilan pakaripuoli jossa asui Ollilan palkollisia. Tämän kujan toinen talo oli Santaholmalle kuuluva Sundvallin talo. Sundvall oli Santaholman sahanjohtaja. Vaimo oli kotihengetär ts. hoiti perhettä kotona.
Takakadun varrella seuraava asunto oli Virtalan sisarusten asuttama. Äidin lisäksi tuvassa asui Eino ja Matti sekä sisko Aune. Vanhimmat lapset, Eemi, Jussi, Lauri, Anni ja Oskari olivat muuttaneet jo omiin huusholleihin. Kalajoelle jääneet miehet työskentelivät Santaholmalla. Oskari muutti perheineen Oulaisiin ja sieltä jonnekin Lappeenrannan seutuville. Aune muistaakseni Vaasan seudulle.
Seuraava asunto oli Ojalan Einon ja Ainan asunto. Lapsia talossa oli kahdeksan, Kondra -niminen poika ja seitsemän tytärtä. Anni, Liisa, Martta, Minerva, Mirja, Raili ja Toini, siis kovin naisval-tainen perhe. Isä Eino oli sahalla töissä samoin kait poika Kondra. Äiti kävi myös sahalla silloin kun siellä oli naisille sopivaa työtä. Tytöt hoitivat perhettä ja muutamaa elukkaa siksi kunnes varttuivat ja saivat tienestipaikan kodin ulkopuolelta. Ojalan perheen kaikki lapset avioituivat Kalajoelle.
Palaan takaisin nyt tämän korttelin torinpuolelle eli Ollilasta seuraavaan asuntoon, joka kuuluu myös Santaholman asuntoihin. Talo on Lehtola niminen, eikä se ollut ympärivuotisessa käytössä. Kesäisin siinä asusti Ollilan sukua. Tämä talo on purettu ja sen paikalle rakennettiin silloiselle Santaholman konttoripäällikkö Kivekkäälle ja vaimolleen Vernalle komea talo.
Seuraava talo oli myös Santaholman ja sitä isännöi Laineen perhe. Perheen isä oli Santaholman pehtoori ja hoiti kaikki maatalouteen kuuluvat asiat ja palkkasi kesäisin tarvittavan lisätyövoiman. Vaimon lisäksi perheeseen kuului tyttäret Aili ja Salme ja pojat Paavo ja Veikko. Vanhin tytär Aili avioitui Kalajoelle. Salme ja Paavo muuttivat Amerikkaan ja nuorempi poika Veikko kaatui sodassa. Tämä talo on myös purettu pois ja tilalle on rakennettu talo joka nykyään kuuluu entisen sahanhoitaja Eroman perikunnalle.
Joen puolella tietä, näitä vastapäätä on Santaholman konttorirakennus jossa työskenteli Konttoripäällikkö Viljo Kivekäs sekä muutamat Santaholman perheenjäsenistä, joskus ehkä kaikkikin perheen miehet. Myöhäisemmässä vaiheessa myös Santaholman kanslisti.
Konttorirakennuksessa, Plassin päässä oli myös yksi pieni huoneisto, joka oli Santaholman työntekijöiden käytössä. Mm. Ollilan palvelija, Taluksen Hilda asui siinä jossakin vaiheessa.
Konepajan päällikkö Einar Sahlberg myös asui siinä perheensä kanssa. Perheeseen kuului vaimo Ellen sekä lapset Karin, Liisa ja Kai. Muistini mukaan Sahlbergit muuttivat sodan jälkeen Närpiöön.
Kolmanteen kortteliin kuului seitsemän rakennusta. Laineen taloa lähinnä oleva asunto oli Anttilan tyttöjen omistama. Tässä asunnossa asusti yksineläjä ”mykkä-Franssi”. Muuta nimeä en kuullut milloinkaan hänestä puhuttaessa. Hän kävi myös sahalla töissä ja huolehti itse itsestään. Samassa talossa asui muitakin vuokralaisia. Vuokralaisten vaihtuvuus asunnossa oli aikalailla nopeaa.
Kun kierrämme tämän korttelin ympäri Plassille päin, niin Anttilasta seuraava oli kelloseppä Kortteen asunto. Perhettä en muista
Seuraava oli Orellille kuuluva matala pieni asunto jossa asui Heikki Luokkala perheineen. Hän oli alun alkaen kulkukauppias. Tähän asuntoon hän perusti myös ensimmäisen myymälänsä toimi-nimellä H.R. Luokkala.
Orellit olivat rakentaneet sillä aikaa viereen talon itselleen ja tässä talossa Tyyne Orell piti meille lapsille mieluisaa kauppaa. Tyyne oli kotileipuri ja myi leipomotuotteitaan ja karamelliä omasta myymälästä. Ville-isä oli kalastaja ja kuului samaan kalaporukkaan isäni, Kalle-sedän ja Kustaa-enon kanssa. Orellin perheeseen kuului kaksi lasta, Liisa ja Matti. Liisa opiskeli ja valmistuttuaan avioitui ja muutti perheensä kanssa Helsinkiin. Matti jäi naimisiin mentyään asumaan Kalajoelle.
Seuraava talo oli sitten jo ensimmäinen iso kauppa, Kalajoen Osuuskauppa, Plassin myymälä. Tämän myymälän kulmalta lähti kuja Takakadulle jonka varrella oli kaksi pientä mökkiä.. Tämän korttelin kulmassa oli koko Plassin väen ”kaupungin kaivo”. Hyvävetinen ko mikä. Ja aivan kaivon lähellä oli Tohkojan Villen ja anoppini Jennin mökki, johon he muuttivat avioiduttuaan. Tässä tuvassa asuivat myös Jennin kaksi lasta, mieheni Antti ja sisarensa Eeva. Tämä tupa ja sauna on purettu pois. Ville kävi töissä Santaholmalla ja Jennikin aina kun sattui olemaan naisille sopivia töitä.
Tohkojan vieressä oli Verrosen Annan tupa, jossa Anna asui poikansa Laurin kanssa. Heillä oli samassa pihassa pikkiriikkinen piharakennus jossa asui aina joku vasta nainut pariskunta siksi kunnes saivat tilavamman asunnon. Samassa korttelissa
Verrosen vieressä asui Tiinasen Vikke perheineen. Tupa oli pieni kuin linnun pesä, mutta aina oli paikat järjestyksessä, äiti-Anni piti siitä huolen. Perheeseen kuului lapset Kerttu, Eino, Aune, Tuula ja Lasse. On uskomatonta, että nämä äidit ovat ehtineet käydä vielä kesäisin tällaisen perheen hoidon lisäksi vieraan töissä. Näin teki myös Anni-äiti. Santaholma tarjosi kesän aikaan naisille sopivaa työtä enempi kuin talviaikaan. Avioiduttuaan Eino meni Ruotsiin töihin ja muut lapset jäivät Kalajoelle.
Osuuskaupan vierestä alkoi neljäs kortteli. Kulmatalo oli Usko ja Rauha Bomannin talo, jossa Rauha piti kampaamoa. Usko oli töissä kai sahalla ja kalasti kesän aikaan. Lapsia perheessä oli tytär Sinikka ja kaksi poikaa Jorma ja Jouko. Toinen pojista hukkui myöhemmin. Myöhemmin he siirsivät kampaamoliikkeen lähemmäksi sillanpäätä. Tähän taloon muutti Liisa ja Urho Hihnala. Liisa aloitti Muotiliike Ailan näissä tiloissa. Heidän perheeseen kuului silloin kaksi lasta Pirkko ja Jorma. Urho Hihnala rakensi heti sotien jälkeen uuden talon lähemmäs Kalajoen keskustaa. Ja perheeseen syntyi kolmas lapsi Heimo. Hihnalan lapset perustivat omat yritykset. Jorma muotiliikkeen Ylivieskaan, Pirkko muotiliikkeen Haapajärvelle ja Heimo jatkoi Muotiliike Ailan toimintaa Kalajoella.
Tämän neljännen korttelin takakadun puolella oli Virtalan Laurin ja Lyylin asunto. He työskentelivät sahalla niin kuin monet muutkin Plassin asukkaat. Virtalan perheeseen kuului poika Alpo joka aikuistuttuaan meni sahalle töihin.
Virtalan naapurissa oli pienen pieni tupa johon muutti Äijänhaasta Ahon Fanni. Hän oli vakituinen sahatyöläinen. Myöhemmin Fannin seuraksi muutti Sadinmäen Eero. Eero teki myös päivätyönsä sahalla ja kesäisin kalasti.
Seuraavat rakennukset olivat Plassintien neljännen korttelin yritysten ja yksityisten varasto-rakennuksia. Bomannista seuraava rakennus oli alkujaan Iso-ojan Pekan kauppatalo. Se oli peräti kaksikerroksinen rakennus. Tänä muistamani aikana siinä asui Mäkelän Erkki perheineen. Erkki oli valokuvaaja ja vaimo Hilja piti pientä kahvilaa.
Mäkelän perheeseen kuului vanhempien lisäksi neljä lasta. Annikki, Paavo, Kerttu ja Kirsti. Lapsista ainoastaan Kerttu jäi Kalajoelle postin palvelukseen. Myöhemmin Mäkelät muuttivat tästä Fapen mutkaan Fapea vastapäätä olevaan taloon ja tähän taloon tuli uusi yrittäjä.
Alakertaan tuli suutarinverstas jonka omistivat Maunun veljekset Eino ja Reino. Heidän yrityksessä oli kaksi vierasta työntekijää. Veljesten sukulaispoika Tauno Kiviaho ja toinen apumies oli Kankaanpään Jani. Hyviä suutareita kaikki.. .
Mäkelästä seuraava asunto oli pieni matala tupa jonka Vähämäen Hanna saneerautti itselleen ja tyttärelleen Ebballe asunnoksi. Hanna oli leskirouva ja hän kutoi neulekoneella villa-asusteita kyläläisille heidän tuomistaan, sekä omista langoista ja sai näin elannon itselleen ja lapselle. Tytär Ebba avioitui Kankaanpään Arvon kanssa ja jäivät asumaan Kalajoelle.
Ebba oli ompelija ja Arvo kävi sahalla töissä.
Seuraavassa talossa asui Klintin Kallen perheensä kanssa. Klintin sukunimi muutettiin myöhemmin Kallankariksi. Perheeseen kuului vaimo ja kaksi tytärtä, Enne-Liisa ja Tellervo. Vanhempi tyttäristä meni opiskelemaan Seminaariin ja muutti ammatin saatuaan muualle. Tellervo piti kampaamoa olohuoneesta erotetussa pienessä tilassa, johon oli tehty ovi Plassintien puolelta. Tellervo avioitui Pitkäsen Paavon kanssa ja he muuttivat asumaan Ranualle.
Tästä seuraava asunto oli myös pieni mutta paljon asukkaita sisäänsä kätkevä tila. Siihen myös meni sisäänkäynti niin pihanpuolelta kuin Plassintien puoleltakin. Tähän huoneistoon perusti Koivusaaren Toivo pienen kaupan. Se oli Koivusaaren Kirjakauppa. Kauppa tarjosi myös seppeleen ja kukkien sidontaa. Talossa tienpuoleinen osa oli kauppana ja pihanpuoleinen osa asuntona. Toivo asui tässä asunnossa vaimonsa Elsan kanssa. Heillä oli myös tytär Kati, joka asui jonkin aikaa heidän kanssaan tässä talossa. Koivusaaren kirjakauppa oli minun ensimmäinen työpaikkani josta sain oikein palkkaa ennen kuin menin jatkamaan koulunkäyntiä.
Tämän korttelin viimeinen talo oli Kiuttu Eevan sekatavarakauppa. Hän oli tietääkseni naimaton naisihminen. Työntekijät kaupassa olivat paikkakuntalaisia. Miltei samassa pihassa oli Passin Martin ja Kertun asunto. Martti oli sahalla tarhassa lastuutöissä ja myöhemmin käytti elokuvakonetta Kuvalassa. Lapsia heillä oli Paula, Maire, Heikki, Sakari ja Inkeri. Lapsista vain Sakari muutti pois, muistelen, että Ruotsiin. Passin tuvan ja Änkilän talon välistä lähti tie Mehtäperälle.
Palaamme nyt tien joen puolelle Santaholman konttorirakennuksesta seuraavaan rakennukseen joka oli Korven talo. Näiden rakennusten välistä meni polku Korvenrantaan, jota käyttivät venerantana kaikki tässä ympäristössä asuvat ihmiset.
Korven talossa asui Rikhard Korpi vaimonsa Hannan ja lastensa Laurin, Annin ja Kaarlon kanssa. Hanna ja Riko (Rikhard) olivat erittäin ystävällisiä ihmisiä. Heidän pihallaan oleva juttupenkki oli aina varattu. Siinä istujat puhuivat kaikki asiat selviksi. Niin säät, saaliit, työt, tienestit kuin monet muutkin asiat. Riko kävi sahalla töissä ja kalasti. Samoin pojat vartuttuaan menivät sahalle hommiin. Äiti Hanna hoiti perheen ja lapset. Kaikki lapset jäivät avioiduttuaan asumaan Kalajoelle.
Korven talossa, aivan seinä seinää vasten oli Oikarisen Heinon ja Nannin asunto. He olivat lapseton pariskunta . Heino kävi töissä Rahjan satamassa ja Nanni työskenteli kai sahalla, ainakin kesäisin. Heino käytti vapaa-aikansa työväen urheilijoitten, sittemmin Riennon toiminnoissa. Oikaristen kuoltua Korvet ostivat talon. Ja Kalle muutti asumaan tähän heti naimisiin mentyään.
Melkein samassa pihapiirissä oli Pihlajan Jonnen asunto. Jonne oli kuorma-autoilija ja ajoi rahtiajoa Sievistä ja ehkä Ylivieskastakin. Perheeseen kuului vaimo Siiri ja tyttäret Aune, Aila ja Anna, sekä poika Juhani. Heillä oli myös kasvattipoika Eino Manninen. Eino oli useinkin Jonnella apupoikana rahtiajoissa. Lapsista vain Anna jäi asumaan perheineen Kalajoelle. Juhani muutti Kokkolaan, samoin Aune. Aila muutti johonkin Porin tienoille. Eino Manninen avioitui ja muutti Rovaniemen seutuville.
Pihlajasta seuraava asunto jokivarressa oli Lahtisen Heikin ja Olgan talo. Heidän lisäkseen Asunnossa asuivat Olgan vanhemmat sekä Olgan lapset Kalle, Rauha ja Laimi Kujansuu. Ja myös Heikin ja Olgan yhteiset lapset Antti, Fanni, Veikko, Martti ja Inga. Heikki-isä kävi sahalla töissä ja kalasti. Jossakin tässä seutuvilla oli ollut myös edellä mainittujen Vierimaan veljesten syntymäkoti. Nämä olivat kuolleet jo ennen minun syntymääni. Aikuiseksi varttuneita lapsia heillä oli seitsemän, joista viisi muutti Ouluun, avioituivat siellä ja jäivät pysyvästi sinne asumaan.
Seuraava talo oli Ventelän asunto, josta minä en muista muuta kuin, että siinä asui Ventelä niminen perhe. Ventelän talon jatkona oli Kalajokilaakson Osuusliikkeen varasto. Itse liikerakennus oli aivan maantien vieressä. Ja käynti liikkeeseen oli, niin kuin siihen aikaan kaikkiin liikkeisiin, käytännöllisesti katsoen suoraan maantieltä. Kaupanhoitajana liikkeessä toimi Väinö Varpainen ja liikeapulaisia oli kai pari, kolme.
Tästä kaupan vierestä meni ”kinttupolku” rantaan, jossa oli Plassin naisten pyykkiranta isoine patoineen ja pyykkinaruineen. Kesäpäivinä pyykkipata porisi miltei joka päivä.
Osuusliikkeestä seuraava talo oli peltiseppä Evelin talo. Se oli rakennettu aivan jokitörmän päälle. Niilo Evelin työtilat olivat alakerrassa. Hän valmisti kaikenlaisia peltitavaroita.
Nisupeltejä, pääläreitä, törppöjä, laxlootakarotteja, kastelukannuja ja kaikkea mitä peltistä voi tehdä. Meille lapsille oli myös omat astiastot jotka olivat markkinoiden kysytyimpiä tavaroita. Perheeseen kuului Niilon lisäksi vaimo Martta ja muistaakseni tyttö ja kaksi poikaa. Perhe asui yläkerrassa, jossa oli myös vuokralaisia ja peltisepän työtilat olivat alakerrassa.
Seuraava talo oli Tanskan Marin. Mari asui siinä lastensa Erkin , Martin, Urhon, Laurin, Hannan, Ainon, sekä Vilman kanssa. Pojat olivat kalastajia, joskin osa pojista kävi myös sahalla ja Rahjan satamassa lastuutöissä. Tytöt työskentelivät herrasperheissä sisäkköinä.
Tanskan talosta seuraava mökkönen oli Virtalan Jussin ja Esterin asunto. Heillä oli kaksi lasta Usko ja Sirkka. Usko oli kuulovammainen ja kuoli jo lapsena. Jussi ja Esteri olivat myös sahatyöläisiä.
Seuraava tupa oli Tohko-ojan Jussin ja Hildan asunto. Lapsia heillä oli kaksi Aili ja Matti. Matti kaatui sodassa ja Aili jäi asumaan vanhempien kanssa. Jussi kävi töissä sahalla ja kesäisin hän harrasti jokikalastusta ja nahkiaisen pyyntiä. Hilda kävi myös lautatarhalla töissä kesäisin. Tämän tuvan muistan erikoisesti siitä, kun heillä oli vielä sodan jälkeenkin tuvassa nurkkatakka jossa paloi iloinen valkea. Leivinuuni hohki lämmintä ja hyvän leiväntuoksu tuntui nenään heti oven avattuani. Tuoksu oli niin ”kamalan hyvä”, että olisi tehny mieli pyytää pala paljasta leipää maistettavaksi.
Seuraava rakennus oli putka, joka oli eniten käytössä syysmarkkinoiden aikaan. Sitten, aivan jokitörmällä oli Ventelän tupa, jossa asui Iida Ventelä perheensä kanssa. Lapsista muistan Arvon, Tuomaan, Tanelin ja Jalmarin. Jalmarin vaimo oli Hannan ja heidän lapsensa Aune ja Taisto.
Aivan tien vieressä Kiuttu Eevaa vastapäätä oli Harjun Tanelin suutarinverstas. Hän teki uusia jalkineita ja korjasi vanhoja. Perheeseen kuului vaimo Elsa ja Elsan vanhemmat Tuomen pappa ja mummu sekä Elsan tyttö ja poika. Samaa perhettä oli myös Elsan ja Tanelin poika Olavi Harju, joka oli Tuomen mummun silmäterä.
Tästäpä ylitämme tien ja menemme toiselle puolelle.
Vastapäätä Passin taloa on Änkilän talo, jonka tytär Passin Kerttu oli. Änkilän talossa asui Väinö vaimonsa Editin kanssa sekä lapset Antti, Pekka ja tytär Vappu. Vappu kuoli ehdittyään rippikouluikään. Väinö Änkilä viljeli maata ja vaimo Edit hoiti karjan ja kotityöt. Väinö työskenteli myös metsäpuun hankkijana Santaholmalle.
Seuraava talo Mehtäperälle mentäessä oli Forssin Antin ja Hildan nätti taitekattoinen talo, jossa asui suuri ja iloinen perhe. Hildalla ja Antilla oli lapsia kaksitoista. Helge, Lenne, Elmeri, Eugen, Markku, Inga, Leila, Singe, Rauni, Asta, Airi ja Arja. Tästä talosta ei äiti joutanut vieraan töihin. Isä teki varmasti töitä sitäkin enempi, milloin sahalla, milloin maalaustöissä. Ja aina kun huutokauppa oli tiedossa, isä Antti oli varmasti vasaran varressa. Vaikka ei ois mitään asiaa ollu muuten huutokauppaan, niin piti mennä kuuleen Antin meheviä huutokauppa kommentteja. Ja kansalla oli hauskaa. Lapsista Elmeri, Markku, Rauni ja Arja muuttivat muualle asumaan. Muut lapset perustivat perheen ja jäivät Kalajoelle.
Forssilta eteenpäin, kohti Mehtäperää on Änkilän viljelysmaita.
Niiden jälkeen, tien vasemmalta puolen alkaa vasta varsinainen Mehtäperä. Kulmatontilla oli Siipon mökki, jossa asui isä kahden lapsensa kanssa. Tyttären nimi oli Helga ja poika muistaakseni Olavi.
Siipon kohdalta lähti tie sahalle päin. Sen varrella oli kaksi asuntoa.
Ensimmäinen oli Augusti Pirttijärven asunto, siellä asui iso perhe. Äiti Kustaavan lisäksi oli lapset Matti, Aaro, Pentti, Jouko, Annikki ja Eila. Augusti oli ammatiltaan seppä ja työskenteli sahalla. Samoin äiti kävi lautatarhalla töissä silloin kuin perheeltään ehti. Tästä perheestä kaikki jäivät Kalajoelle (Matti perheineen oli jonkin aikaa Ruotsissa).
Seuraava asunto kuului Topin perheelle. Äiti Reeta piti komentoa kahdelle tyttärelleen Ainolle ja Saaralle ja pojankossille Matille. Tietääkseni Reeta kävi myös töissä sahalla, tienatakseen elannon perheelleen. Näistä taloista on purettu pois Siipon, ja Topin asunnot ja tilalle rakennettu uusia asuntoja.
Siipon mökistä seuraava Mehtäperän perukoille päin oli Ojalan Matin ja Helenan tupa, jossa asui vanhempien lisäksi lapset Lempi, Paavo, Marjatta ja Kalle. Ojalan perheen lapset lähtivät kaikki maailmalle. Lempi ja Paavo menivät Helsinkiin. Marjatta muutti pohjoiseen avioiduttuaan siirtolaispojan kanssa. Kalle muutti Amerikkaan mentyään naimisiin Kankaanpään Kertun kanssa.
Seuraava asunto oli Lahtisen Jukan ja vaimonsa Hilman asunto. Heillä oli vain yksi perillinen, Bertta- tyttö. Muistaakseni hän menehtyi lavantauti-epidemian aikaan.
Tämän asunnon vierestä poikkesi pieni tien tapainen sahalle päin ja sen tien varrella oli kaksi asuntoa. Ensin oli Pahikaisen sisarusten asunto. Tytöt olivat naimattomia ja työskentelivät sahalla niin kuin tämän perukan kaikki asukkaat. Pahikaisista seuraava asunto oli Järvisten koti, jossa asui suuri perhe. Isän ja äiti Hilman lisäksi oli lapsia muistaakseni seitsemän. Kerttu, Vilho, Paavo, Armas, Enni, Linnea ja Reijo.
Tämän saman tien varrella oli vielä pieni siisti tupa jossa asui Rahkolan Hanna. Hän oli hiljainen yksineläjä joka työskenteli sahalla saadakseen näin toimeentulonsa.
Palataanpa takaisin Mehtäperän tien varteen. Kulmatontilla oli Raudasojan Jussin ja Vienon tupa. Jussi oli vakituinen sahan työmies. Samoin Vieno yritti ainakin kesäisin käydä tarhalla töissä. Lapsia heillä oli muistaakseni kuusi. Vanhimman nimi oli Risto, muiden nimiä en nyt muista.
Raudasojaa vastapäätä asui Hannilan Joona. Joonan perheeseen kuului vaimo ja tytär.
Joona rakensi proomuja Santaholmalle.
Nyt palaamme takaisin Kiutun mutkaan. Änkilän Väinön talosta seuraava kylälle päin on Yrjö Änkilän talo. Taloa asui vanha emäntä ja kaksi lasta. Ttytär Elsa ja poika Yrjö. Heidän pääelin-keinonsa oli maatalous. Äidin kuoltua Yrjö jäi hoitamaa taloa
Seuraavaksi siirrymme Plassintien yli joenpuolelle ja luettelen kaikki talot, jotka ovat joen puolella aina Jokisuun koululle asti. Haaralan talo on vastapäätä Änkilän taloja. Rakennus on komea, korkealla kivijalalla seisova talo. Pihapiirissä on myös pienempi asunto ja kuuluisa, komea suuri rakennus, jossa on aittoja ja varastoja. Yhdessä näistä varastoista on myös mankelihuone kivimankeleineen joka oli ainakin myöhäisemmässä vaiheessa kaikkien plassilaisten käytössä
Päärakennusta asui jämerä isäntä, Haaralan vaari (muuta nimeä hänelle en muista). Vaarin lisäksi oli talon tytär poikineen. Haaralat elivät maanviljelyksen ja metsätulojen turvin. Vanhan isännän kuoltua taloa jäi isännöimään tyttären poika. Hän muutti Amerikkaan ja talo on suurimman osan vuotta tyhjillään. Piharakennuksessa asui Selma Marttala tyttärensä Leenan kanssa. Selma työskenteli aina siellä missä naistyövoimaa tarvittiin. Hän oli hyväsydäminen ja lempeä nainen. Seuraava pienen pieni tupa oli myös Haaralan maalla, aivan tien vieressä. Siinä asui aina se joka kipeimmin tupaa tarvitsi. Näihin aikoihin asunnossa asusti Heinistön Selma poikansa Villen kanssa. Ville kävi sahalla töissä ja äiti huolehti hänestä ja kodista.
Seuraava rakennus on Teatteritalo. Tämä talo oli ja on vieläkin työläisväestön käytössä. Toimintaa riitti silloin miltei joka illalle. Talo on ollu tärkeä kokoontumispaikka Plassilla asuvalle väestölle.
Ennen Fapen mutkaa oli pieni tupa jossa asui niihin aikoihin Räihälän Kyllikki kahden lapsensa kanssa. Hän ansaitsi elannon konekutojana ja muistelen, että hän teki ompelutöitä itselle ja myös vieraillekin. Sodan aikoihin Kyllikki muutti perheineen Rahjankylään ja asunto jäi siirtolaisten käyttöön. Myöhemmin tupa oli varmaan vain kesäkäytössä.
Fabritiusen talo on seuraavana. Tässä asui piirilääkäri Fabritius vaimonsa Annan kanssa. Herrasväki eli hyvin eristäytynyttä elämää.
Herra Fabritius tunnettiin erittäin ankarana ja ehkä vähän pelottavanakin miehenä, joka harrasti metsästystä koirineen. Tässä kohdin tie teki (tekee) mutkan sillanpäähän päin mentäessä ja siksi sitä kutsutaan vieläkin Fapen mutkaksi.
Seuraavaan pihapiiriin kuului neljä rakennusta.. Östmannin perhe asui pienemässä punaisessa talossa. Myöhemmin talossa asui Kotiahon Righard vaimonsa ja kahden lapsensa Eilan ja Olavin kanssa. Kahdessa keltaisessa talossa oli muistaakseni siirtolaisia, ja näistä isoimmassa talossa leivottiin ja pakattiin rintamalle leipiä. Tässä samassa talossa oli myös kulkutautisairaala ison lavantautiepidemian aikana. Myöhemmin nämä rakennukset osti opettaja Maija Keskinen ja tällöinkin suurin rakennus oli asumaton..
Melkein tähän samaan pihapiiriin kuului myös Vuotilan komea talo. Talossa valmistettiin limonaadia joka oli meille lapsille suuren suuri ihme. Valitettavasti en muista perheestä muuta kuin tuon limonaadin valmistuksen.
Vuotilan talon jälkeen jälkeen jokirantamaat olivat ketoja ja seuraava rakennus olikin jo pappila, joka kuului jo keskustan palvelujen piiriin.
Palataan Yrjö Änkilästä seuraavaan taloon, jossa ennen sotia oli leipomo. Muistaakseni se oli Pakkasen tai Lylyn omistama talo, perhettä en muista. Saman rakennuksen seuraava omistaja oli myös leipuri, Emil Lehtinen. Hän piti siinä sekä leipomoliikettä, että myymälää. Yrittäjäperheeseen kuului äiti Iida ja kaksi lasta Liisa ja Urpo. Liisan mentyä naimisiin, perhe muutti Ylivieskaan. Urho jäi asumaan perheineen Kalajoelle. Äiti Ida työskenteli sekä myymälässä, että leipomossa.
Lehtisen vierestä kulki pieni tie Mehtäperälle päin. Sen varrella oli kaksi asuntoa. Ensimmäinen oli Rahkolan Joonan asunto, jossa asui isännän lisäksi perheen äiti sekä tytär Ilta-Rauha. Joona Rahkola työskenteli Santaholmalla puuseppänä.
Seuraava asunto oli Lindvallin tupa, jossa asui vanhempien lisäksi kolme poikaa. Pojista vanhin Antti työskenteli sahalla, keskimmäinen poika Matti meni Osuusliikkeen palvelukseen ja nuorimmainen Martti oli myös nuoruusvuosinaan sahatyöläinen. Martti ja Antti jäivät perheineen Kalajoelle asumaan.
Lehtisestä seuraavan talon teki Hemmilän Ville. Ville oli autoilija. Talon yläkerrassa oli asuinhuo-neet ja alakerta oli linja-autoa varten. Hemmilän perheeseen kuului äiti Asta ja poika Pentti. Tämän talon osti myöhemmin sodan aikana sisarukset Tyyne ja Kerttu Heikurinen. He pitivät talon yläkerrassa ravintolaa, jossa sai vaatimattomia, mutta sota-ajan huomioiden, hyviä ruoka-annoksia. Kävimme joskus herkuttelemassa syöden kaurapuuroa ja mustikkasoppaa.
Tämän talon kohdalta lähti taas tie kohti Mehtäperää ja Raaheen menevää tietä ns. Lontaanin mutkaan. Tämän tien varrella vasemmalla ensimmäinen oli Aarne Hietalan ja vaimonsa Annikin talo. Aarne oli sahatyömies. Annikilla riitti työtä perheen parissa. Lapsia oli useampia, muistaakseni kolme tyttöä ja kolme poikaa.
Hietalasta seuraava asunto oli Tanskan Erkin ja hänen vaimonsa rakentama talo. Erkki kaatui sodassa, ja koska he olivat lapseton pariskunta, talo myytiin ja tilalle on sittemmin tehty uusi. Rahkolan Hanneksen talo oli seuraavana. Hannes asui siinä Elma-vaimonsa ja kolmen tyttönsä kanssa. Tytöistä kaksi olivat nimeltään Kaisa ja Annikki, kolmannen nimeä en valitettavasti muista. He muuttivat kai johonkin Viialan seudulle. Tällä puolella tietä, ei ollut muita asukkaita.
Palaamme takaisin tien toista puolta. Ensimmäisenä oli Untisen Feetin ja Helmin asunto. Perheeseen kuului poika Veikko ja kaksi tyttöä Kirsti ja Pirkko. Lapsista Veikko ja Pirkko jäivät asumaan Kalajoelle perheineen. Kirsti muutti eteläsuomeen. Feeti teki kaikenlaisia sekatyömiehen töitä ja kalasteli. Hän oli myös merkittävimpiä nahkiaisen pyytäjiä Kalajoella. Untiselta seuraava Plassintielle päin oli Haikolan Martin asunto, hän oli nainut vaimon Änkilän talosta. Martti oli sahan työläisiä. Vaimo Elsa hoiti perhettä, jossa muistaakseni oli kolme tyttöä ja saman verran poikia.
Seuraava asunto oli Mikkosen Kallen ja Hannan. He olivat lapseton pariskunta. Heistä muistan vain, että Kalle oli innokas hylkeenpyytäjä. Salmisen tupa on seuraava. Tässä tuvassa asusti äiti ja isä Salminen. Heillä oli vain yksi tytär, Linda. Linda avioitui Ketolan Arvon kanssa ja heillä oli tytär Maila. Maila avioitui ja jäi perheineen Kalajoelle. Isä Salminen oli sahalla vahtina ja äiti hoiti tyttären kanssa kodin ohella muutamaa lehmää.
Plassintielle tultaessa Hemmilän lähin naapuri oli pienen pieni koti, jonka Isäntä oli Jutilan Viljami. Viljamin lisäksi tuvassa asui äiti ja kaksi poikaa Matti ja Väinö. Matti oli sahalla konemestarina ja Väinö oli sahalla asettajana. Avioiduttuaan Väinön perhe muutti Lepistön perälle Äijän hakaan, josta olen maininnut jo aikaisemmin. Myöhemmin Väinö Jutilan perhe muutti asumaan Haaviston taloon.
Tässä tuleekin sitten se em. Fapen mutka, josta tie haaraantuu Jokisuun koulua kohti ja edelleen sillanpäähän. Toinen haara on Leviätanhua joka vie Merenojalle.
Tässä teiden haarassa oli pieni, vaalea rakennus jossa Tiiton Hilma piti pienimuotoista vaatetusliikettä. Hän asui tätä kotia kahden tyttärensä kanssa. Vanhempi, Mirja kävi kesäisin, lastuun aikana töissä Santaholman tarhalla puutavaran ylösottajana. Nuorempi, Raili oli vielä alta kouluikäinen. Tämä perhe muutti liikkeensä myöhemmin sillanpäähän. Erkki Mäkelä osti Tiiton talon myöhemmin ja valokuvaamo muutti siihen.
Jokisuun koululle päin Plassintietä mentäessä seuraava asunto oli Santaholman omistama ja siinä asui Väätäinen. Vaimoa en muista, mutta perheessä oli Teuvo-niminen poika. Väätäinen oli Santaholman metsäpomoja. Heidän muutettua pois paikkakunnalta, tähän taloon tuli asumaan Kärjän Kalle ja Helmi. Heidän poikansa Leo taisi syntyä tässä talossa. Kalle oli myös metsäpomo.
Pihlajaniemen mummon tupa oli seuraava. Siinä hän asui poikansa Einon kanssa.
Seuraava kanttinen asunto kuului Brusiinin naisvaltaiselle perheelle. Perheessä kun oli naisia viisi ja poikia vain yksi. Äitin lisäksi oli Aino, Aili, Anna ja Hilma sekä poika Väinö. Tytöt työskentelivät Jokisuun koululla keittäjänä ja siivoojina. Myöhemmin Aili oli postinjakajana. Väinö meni heti vartuttuaan sahalle töihin.
Palataan takaisin Fapen mutkaan ja Leviäntanhuan varrelle, sen maanpuolelle. Jutilasta seuraava asunto oli Untisen, ja siinä asui isännän lisäksi muistaakseni kaksi poikaa. Tämän asunnon osti Oulaisista kotoisin oleva liikennöitsijä Väinö Pirttijärvi. Hän liikennöi monta vuotta linjalla Oulainen – Kalajoki. Melkein samassa pihassa asui ainoastaan naisväkeä ja hekin olivat osan ajasta Amerikassa. Viimeisinä elinvuosina palasivat asumaan vakituisesti tähän omistamaansa taloon.
Nyt tullaankin jo lähelle Raaheen kulkevaa tietä. Tämän tien varrella oli Santaholmalle kuuluvia heinäketoja ja viljapeltoja. Santaholman heinä- ja viljaladot olivat kahden puolen tanhuaa ja niitten vierestä meni tanhut Forssin Veikon asuntoon, jossa hän asui Kerttu-vaimon ja seitsemän lapsen kanssa. Veikko oli maalari kuten Forssin muutkin veljekset. Mutta hänkin työskenteli Santaholmalla ainakin kesällä lastuun aikana. Forssin naapurissa oli Santaholman omistama taitekattoinen talo, jossa asui näihin aikoihin vaihtuvasti sahalla työskenteleviä perheitä.
Palaamme nyt Jokisuun koulun tienoille, josta haarautuu Plassintie ja Raaheen menevä tie. Raahentiellä ensimmäisenä oli kunnan viljamakasiini (viljan lajittelu tapahtui myöhemmin tässä). Jokisuun koulu on tien toisella puolella. Viljamakasiinista seuraava asunto oli Mårdin Suoman ja lasten Paavon, Pekan, Eevan ja Veeran omistama. Suoma hankki elannon perheelle sahan töissä ja lapset menivät heti kynnelle kyettyään myös samaan työpaikkaan äidin kanssa.
Mårdin jälkeen oli Simin Hellin asunto. Sitä sanottiin myös junaksi, koska se oli pitkä ja kapea, junan vaunua muistuttava talo. Tässä asunnossa Helli asui kahden tyttärensä Lillin ja Lauran kanssa. Helli piti myös naisten pukimoa tässä talossa ja myi hyvinkin tyylikkäitä asusteita. Lilli ja Laura muuttivat aikuistuttuaan pois Kalajoelta, Laura muistaakseni Ylivieskaan.
Lindemannin talo oli seuraava. Muistelen, että isä-Lindemanin työ liittyi laivoihin. Perheeseen kuului äidin lisäksi lapset Risto, Antti, Paavo, Aini ja Anneli. Äiti työskenteli suuren perheen keskellä kotona.
Seuraava asunto oli Kailan Pentin ja Lean omistama. Pentti teki töitä Santaholmalla ja vapaa-aikana suutarin töitä kotona. Lea-äiti hoiti kodin ja suuren perheen, johon kuului lapset. Jouko, Jorma, Maire, Aune, Marja, Aino, Anneli, Irja ja Raija. Lapsista ei yksikään jäänyt Kalajoelle, vaan opiskeltuaan he ”lensivät” kaikki maailmalle.
Kailasta seuraava asunto oli Mäkelän Antin perheen. Antti oli kirvesmies ja työskenteli rakennuk-silla. Vanhempien lisäksi perheeseen kuului neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Kerttu, Siiri, Rauni ja Eeva ja pojat Veikko ja Jaakko. Pojat perivät ammatin isältään ja ryhtyivät kirvesmiehiksi.
Mäkelää vastapäätä oli asunto jota isännöi poliisi Jutila. Jutilan perheeseen kuului vaimo ja kaksi poikaa. Toinen pojista oli kuulovammainen ja kuoli vanhainkodissa keski-iän saavutettuaan. Oskari Jutila mentyään naimisiin muutti perheensä kanssa Rovaniemen seudulle voimalaitoksen töihin. Tässä asunnossa oli Jutiloitten jälkeen myös kulkutautisairaala.
Mäkelän talosta seuraava, samalla puolen tietä oleva talo oli Jutilan Natan ja Hilman. Heidän lapsensa olivat Eero, Aaro ja Anna-Liisa. Natalla oli hevonen, hän ajoi Santaholman ajoja sekä yksityisten ajoja, milloin sellaisia tarvittiin. Syksyisin heidän tulonlähteenään oli nahkiaisen pyynti. He jalostivat myös tämän saaliin ja sillä oli kysyntää Helsinkiä myöten.
Jutilasta seuraava asunto oli Forssin perheen. Siihen kuului äidin lisäksi pojat Antti, Kalle, Vilho, Veikko ja Urho. Forssin suvun miehet olivat ja ovat edelleen maalareita. He saivat pääasiallisen elantonsa tällä työllä, mutta kävivät myös sahan töissä, jos maalaustöitä ei ollut.
Forssilta seuraava mökkönen oli Väisäsen Eevan. Hän oli yksineläjä ja sai toimeentulon sairaalan pyykkärinä. Hän oli ehkä aikaisemmin ollut myös sahalla töissä, ainakin kesällä lastuun aikana. Silloin oli töitä tarjolla myös naisille. Näitten kolmen asunnon ulkohuonetilat puuliiterit saunat ja karjasuojat olivat tien vastakkaisella puolella.
Tästä Eevan tuvan seinustaa hipoen kulki Leviätanhua. Ylitämme sen ja jatkamme pitkin Raahentietä. Tien vasemmalla puolella oli ensimmäisenä jo ennen mainittu taitekattoinen asunto.
Siitä seuraava oli Hietalan Taunon ja Lahjan talo. Perheessä oli pojat Raimo ja Reino, sekä tytöt, joista muistan Lauran ja luulen, että heillä oli toinenkin tyttö. Sama pihapolku johti myös toiseen Hietalan taloon. Siinä asui Taunon veli Ville Hietala vaimonsa Ebban ja lastensa Raunin, Teuvon ja Pentin kanssa.
Muita asuntoja tien tällä puolen ei ollutkaan. Raahentie jatkui Lontaanin mutkaan asti ja siitä edelleen Raaheen.
Palaan takaisin Leviäntanhuan ja Raahentien risteykseen.
Oikealla puolella ensimmäinen asunto oli Niemelä-nimisen perheen asunto. Vanhempien nimiä en muista, mutta pojat olivat Oiva ja Olavi. Oiva muutti Pohjoiseen ja jäi sille tielleen. Olavi rakensi Kalajoelle talon, mutta myi sen ja muutti muistaakseni Helsinkiin.
Niemelästä seuraava talo oli Suvannon Antin ja Hilman omistama. Heidän lisäksi perheeseen kuului kasvattipoika Ossi. Antti oli hevosmies ja hän ajoi Santaholman ajoja, ja mikäli aikaa riitti, myös yksityisten ajoja. Ossi muutti laivahommiin johonkin Turun seutuville.
Seuraava mökki, jonka muistan oli Heikkilän Fiian. Hän asui yksin. Suku oli muistaakseni Ameriikassa.
Heikkilästä seuraava oli Akolahden Kallen ja Hiljan tupa. Heillä oli yksi lapsi, Oili nimeltään. Kalle ja Hilja kävivät kumpikin töissä sahalla. Myöhemmin Hilja työskenteli myös sairaalan pesulassa. Oili avioitui ja jäi asumaan Kalajoelle.
Lähellä Lontaanin mutkaa oli Mikkosen Hannan asunto. Hanna oli erittäin hyvä ompelija. Hänen asuntonsa oli ruhtinaallisen iso yksin asumiseen. Ja nuo kaksi huonetta ja keittiö olivat aina niin siistissä kunnossa, että oli vaikea kuvitellakaan, että siellä tehtiin ompeluhommia.
Hannan lähin naapuri oli Heinistön Hanna ja Jussi. Heinistöt olivat myös sahan työläisiä. Heidän perheeseen kuului kaksi tyttöä. Vanhempi tytöistä Helvi avioitui ja asettui johonkin Helsinkiin päin ja nuorempi Raili jäi kalajokiseksi.
Heinistöltä jatkui kärrytie Haanpään taloon, jossa asui Eemi-isäntä ja Saimi-äiti poikineen. He saivat elantonsa etupäässä pienviljelijöinä. Pojat, Toivo, Vilho ja Pentti aikuistuttuaan kävivät tilapäistöissä sahalla tai tarhassa. Nämä olivat Raahentien varren asukkaat.
Leviän tanhuan varrella Merenojalle päin asui muutamia perheitä. Junnikkalat, Vierimaat, Saarikot ja Tammet, jotka työskentelivät sahalla ja käyttivät Plassilla olevien yritysten palveluita. Merenojan tien varrella oli myös muutamia sahalla käyviä työläisperheitä, Sauvolat, Takalot ja Anttilat. Joen toisella puolen, Holmanperällä suurin osa väestöä oli myös sahan työläisiä ja hekin asioivat Plassin kauppaliikkeissä.
Mielenkiintoista on se, että Plassilla oli yritystoimintaa niin paljon niin pienen alueen väestöön nähden. Muistini mukaan kaikkiaan 35 yritystä ja ne kaikki olivat varmasti tarpeellisia.
Siirtolaisväestö kuului myös Plassin asujamistoon noihin aikoihin, koska heitä oli sotaa paossa melkein joka kodissa. Heillä oli suuria perheitä ja osa asui niin pienissä tuvissa, että piti ihmetellä miten se ylipäätään oli mahdollista. Osa pääsi tietysti asumaan isompiinkin taloihin, esim. Santaholman päärakennuksessa ja Santaholman Lehtolan talossa asui varmaan monta perhettä. Plassilla asuneet siirtolaiset olivat lähtöisin Karjalasta ja Lapin itärajalta ja he asuivat vain väliaikaisesti Kalajoella, joten en muista niin tarkkaan heidän perheitään. Osa heistä avioitui täällä ja jäivät asumaan Kalajoelle, mutta osa muutti Lappiin perheineen.
Nämä ovat ainoastaan minun omia muistikuviani Plassin miljööstä siltä aikakaudelta kun olin 10-15 -vuotias, joten näistä muistelmista on voinut jäädä paljonkin pois asioita ja jotain olen ehkä muistanut väärin, mutta toivottavasti tämä saa aikaan keskustelua ja muisteluita noilta menneiltä ajoilta. Ja auttaisi lapsiamme muistamaan juurensa ja siirtämään jotakin niistä omille lapsilleen. Ja mikä tärkeintä, innostaisi muitakin muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Plassilla. Siellä oli ja on edelleen hyvä elää.
Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin ihmiset olisivat tuohon aikaan olleet läheisempiä toisiaan kohtaan ja ottaneet osaa kanssaihmisten iloon kuin suruunkin, puuttumatta silti häiritsevästi kenenkään tekemisiin tai tekemättä jättämisiin.
Muistellessani 1920-lukua, jonka puolivälistä omat muistikuvani alkavat, huomaan että palveluja Kalajoella oli saatavana varsin monenlaisia. Ensimmäinen muistikuvani on, kun isäni pyöräntangolla pääsin mukaan Kalle Untiselle. Isä kävi siellä maksamassa meidän uuden Husqvarna-onpelukoneen. Se oli niin iso, että paitsi äidin vaateompelukset sellä taloon tullut suutari, Himangan Eeli saattoi ommella saappaanvarret. Ennen koulujen alkua Aaltosen Hanna-täti kävi sillä ompelemassa meille koululeningit. Isän ja poikien vaatteet teetettiin Tanhualan Antilla, joka oli taitava ammattimies, vaatteet tulivat miestä myöten sopivat. Tanhuala teki pitkiä päiviä. Veljilleni hänellä oli tapana ilmoittaa ”Tuu pruuvaamaan vaikka torstaina vähän ennen ylösnousua!”
Tanhualan
oppilaaksi ja apulaiseksi joutui heti rippikoulun käytyään Liisa
Sorvoja, kätevää käsityöläissukua. Antin sisar Lyyli Tanhuala
teki mittatilauksena lakkeja ja huopahattuja. Olivat kovin sieviä,
Lyylin tekemä sievä hattu oli minunkin päässäni kun syksyllä
1930 aloitin kouluni Kokkolassa. Lyyli sairastui kuitenkin sen ajan
vitsaukseen keuhkotautiin, eikä voinut palvella asiakkaitaan. Liisa Sorvoja rupesi auttamaan ja innostui asiaan niin, että myöhemmin
kouluttautui useilla kursseilla alalle ja perusti Muotiliike Ailan.
Se toimi hänen pojan Heimo Hihnalan ja hänen vaimonsa työpaikkana.
Paljon on tästä liikkeestä ollut apua ja iloa
paikkakunnalla.
Paitsi
Tanhualaa täällä tekivät miesten vaatteita monet muutkin esim
Svante Kaivosoja ja Ensti Hämeenkorpi. Hämeenkorvella oli myöhemmin
vaatetusliike. Sieltä ostavat asiakkaat palveltiin loppuun saakka,
eli niin että tehtaan vaate korjattiin asiakkaalle sopivaksi. Saman
liikkeen myöhempi haltija Veikko Kurjenluoma jatkoi tätä
perinnettä.
Plassilla
asui taitava puuseppä Efraim Kilpinen, joka puuseppä poikansa
Oskarin kanssa valmisti Väinämöisen kanteleita, aivan uusia,
Fazerin Musiikkikaupan myyntiin usean vuosikymmenen ajan. Kilpisen
liikkeessä valmistettiin tilaustyönä myös huonekaluja. Lähellä
Kilpistä Plassilla asui kelloseppä Wilhelm Korte, joka oli oppinut
taitonsa Pietarissa. Toinen kelloseppä oli Eemeli
Kotka.
Taksiautoja
oli aluksi Fabian Nevalalla ja Jussi Annalalla. Vähän myöhemmin
Korpelan Voiman sähkölinjoja hoitanut K.A. Siipola hankki myös
taksin. Sen ohessa hän hankki Esson bensiinitankin ja mittarin. Se
oli alku Esson huoltoasemalle. Siipolalla oli myös hervolet-autojen
piiriedustus. Näiden liiketoimien kylkiäisenä ilmestyi
Sillanpäähän paikkakunnan ensimmäinen ulkomainos FIRESTONE,
eniten matkaa markalla.
1930-luvun
alussa Siipola aloitti autokoulun aluksi yhdessä Antti Raution
kanssa. Rautio kuitenkin luopui tästä ja perusti oman pajan ja
korjaamon. Samassa Sillanpään maisemassa toimi Frans Takkusen
polkupyöräkorjaamo ja Ford-autojen edustus. Joen puolella tietä
Takkusella oli jonkin aikaan Shellin bensiinitankki ns. Täpärän
paikalla. Takkusen pyrävarstaan loputtua Eino Saari perusti
polkupyöräliikkeen ja korjaamon ja Takkusen verstaassa aloitti
toimintansa Lindholmin kumikorjaamo. Kumikorjaamon toimiessa joen
pohjoispuolella Kerolalla siellä oli oppipoikana Urho Saari, joka
sittemmin osti koko liikkeen.
Suutareita
oli useita. Mainitsen heistä vain lapsuuteni lähimmän naapurin
Valerius Vuoren ja hänen Marjaanansa. Puolisoiden välillä oli
vanhan ajan kunnioitu. Aterian valmistuttua marjaan sanoi verstaan
kynnykseltä: Tulkaasta ny Vuori syömään!
Osuuskaupan
naapurina toimi Kustaa Orellin leipomo. Myöhemmin Nuorisoseuralla
Seuran Janne ( Janne Siipola) avasi leipomon. Näistä molemmista sai
ostaa 2 ja 4 markan ankkastokkaa, nöttereitä, piparkakkuja,
palmukransseja, papinleukoja ja porsaita. Näitä ihanuuksia oli
Orellin kopperossa rannanpuolella tietä saatavana sunnuntaisinkin
limonaadin lisäksi. Kopperossa oli myyjänä Helli Saari siihen
saakka, kun hänen äitinsä perusti oman leipomon, jossa oli
tyttärelle työpaikka eläkeikään saakka.
Amerikasta
palannut Maria Rapp rakennutti talon ja limonaaditehtaan meijerin
viereen. Oli riemu monen talon lapsille, kun tradiotioksi tuli hakea
juomakori juhannukseksi. Meillä oltiin tarkkana siitä, että puoli
koria oli metsäviiniä. En vieläkään ole maistanut parempaa
virvoitusjuomaa!
Plassilla
oli Eemeli Lahtisen leipomo, joka rupesi valmistamaan jäätelöä.
Sitä myytiin useana vuonna Sillanpäässä kärryistä, jossa
jäähdyttäjänä oli vesisäiliö, aamulla jäillä täytetty.
Poikaset sanoivat iltapäivällä ostaneensa sohjoa!
Leipomon
lisäksi Janne touhusi Nuorisoseuralle kahvilan ja elokuvateatterin.
Urho Poukkula oli 1927 yrittänyt elokuvateatteria, mutta se ei
silloin vielä saanut kannatusta. Seuran elokuvat sensijaan toimivat
yli 20 vuotta. 1930-luvun lopulla tänne muutti Päiviön perhe, joka
perusti tänne elokuvateatteri Kuvalan, joka toimi lähes 30
vuotta.
Keväällä
1936 oli Kärjän Oskarin talossa vuokralaisena parturi-kampaaja.
Vesijohtoja ei ollut, työkaluina olivat emaljinen pesuvati ja
vesikannu. Vähän myöhemmin Rauha Boman (myöh. Tanska) perusti
Plassille oikein permanenttikampaamon. Tanskan liike muutti myöhemmin
apteekin viereen toimintansa lopettaneen nahkuri Niemisen
paikalle.
Valokuvaajiakin
oli. 1920-luvulla aloitti Pauli Hongell, myöhemmin Honkakari. Erkki
Mäkelä tuli mukaan useita vuosia myöhemmin. Näiden herrojen
edessä saivat kuvattavat istua hetken liikkumatta, kun he mustan
vaatteen alta määräsivät minnepäin oli katsottava. Kuvat tulivat
hyvänlaatuisia joskin melkein aina jännittyneen
näköisiä.
Yksityisiä
sekatavarakauppoja oli Pohjankylällä Heikki Vedenojalla, myöhemmin
J.S. Yrjänän omistuksessa. Tuomas Rahkolla oli liike Plassilla,
jolla paikalla liiketta harjoittivaat myöhemmin Eeva Kiuttu ja Jeeli
Oja. Tuomas Rahko rakennutti liikkeen nykyisen Herkkutorin paikalle.
Ennen Herkkutoria paikalla toimi Veikko Hyvärisen Kalajoen Myynti
Oy.
Koulutien
toisella puolella Rahkon naapurina Eetu Haapakangas avasi
ruumisarkkuliikkeen. Tämän liikkeen alkamisilmoituksessa oli
maininta: puhelin on Tuomas Rahkon kaupassa.
Linja-autoliikenteen
aloitti Matti Suvanto ajamalla vuoroja Sieviin. Myöhemmin Raahen
linja kuului hänelle. Pihlajan Jonne ajoi sekvaunulla Sievin
vuoroja. Kokkolaan ajoivat Heino Hihnala ja Sanfrid Laurila, aluksi
ilman aikatauluja. Jos mieli mukaan oli illalla soitettava ja
ilmoitettava matka-aikeensa. Laurilan jälkeen Kokkolan linjaa ajoi
Ilmari Kangas. Ylivieskaan ajoi ensin Jalasri Niskala joka soitti
gramofonia autossa matkustajia saadakseen. Niskalan jälkeen linja
oli Vilho Hemmilän hoidossa ja sen jälkeen Antti
Raution.
Kirjakaupan
aloittivat Matti ja Ida Myllylä 1916. Matin kuoltua liike oli Ida
Myllylän hoidossa heinäkuuhun 1951 saakka, jolloin alkoi Leena
Kivioja vastuukausi. Sitä kesti 34 vuotta.
1930-luvun
alkupuolella olivat Hilma ja Jalmari Pahikkala aloittaneet
pienimuotoisen hotelli ja kahvilatoiminnan. Oli kesävieraiden kanssa
tapana käydä hotellin parvekkeelta ihailemassa merta ja nauttia
pullakahvit. Yläkerrassa oli huoneita matkustajille. Siellä oli
vakiovieraansa, jotka useina kesinä tulivat nauttimaan luonnon
rauhasta. Vieraskirjasta löytyy nimiä kuten Ansa Ikonen, Ilmari
Kianto eri sihteerien seurassa, Tauno Palo, Tito Colliander
perheineen majaili kerran koko talven pommituksia paossa. Hietapakat
olivat rauhallinen paikka. Hilman lehmä oli köydessä lammikon
rannalla ja iltalypsyn aikaan kuului navetasta Hilman kaunis laulu
kun hän lypsi maitoa hotellitaloutensa tarpeisiin.
Linja-auto Suolahti - Sievi – Kalajoki
Kalajoen markkinat
Suurpitäjän kaupanteon melkeinpä yksinomaisena keskuksena olivat Kalajoen markkinat. Kalajoen seudun talonpojat olivat sekä talollisia että kauppamiehiä. Heillä oli myytävänä tuolloin turkiksia, hylkeenrasvaa, suolakalaa, kuivattuja haukia, voita ja nautaeläinten vuotia. Heitä kutsuttiin maakauppiaiksi, ja he olivat varakkaita, yritteliäitä ja maailmaa nähneitä miehiä. He saivat usein toimia luottamusmiehinä ja käräjälautakunnassa. Talonpojat omistivat myös laivoja ja muita aluksia.
Tervakaupan keskus
Kokkola sai kaupunkioikeudet 1620 ja luvan pitää markkinoita Kalajoen Santaniemessä niin kuin tätä aluetta silloin kutsuttiin. Kalajoen markkinoista tuli kuitenkin vapaamarkkinat vuonna 1638. Kaikkien kaupunkien porvareilla oli lupa käydä kauppaa Kalajoella, mutta kokkolalaisilla oli kuitenkin kiistaton ylivalta. Koska kauppaoikeudet oli kaupunkien porvareilla maalla ei saanut olla muuta kuin markkinat. Kokkolan kaupunki osti Jaakko Jaakonpoika Änkilältä alueen markkinapaikaksi 1680 ja Kokkolan kaupungin kauppiaat elikkä porvarit, joiksi heitä silloin kutsuttiin alkoivat rakentaa markkinatupia Plassille. Alueella piti olla lämmintä tilaa koska markkinoita pidettiin myös kevättalvella. Näin syntyi tämä asutus. Aluksi ei ollut muuta kuin Änkilän kantatila, pari torppaa ja yksi sotilastorppa. Ja sitten alueella oli pikiruukki ja terva-aittoja pikiruukin hoitajan asunto, sauna ja venelaituri. Markkinakentän molemmin puolin joen rannassa oli asumuksia, markkinatupia myös maanpuolella ja niiden välissä oli kenttää johon markkinamiehet pystyttivät kesäaikana pöytiä ulos mutta talven aikana kauppaa tehtiin näissä markkinatuvissa ja liikuttiin hevospeleillä. Sitten markkinat muuttivat merkitystään ja maallakin sai olla kauppiaita.
Tervakaupan ansiosta Kalajoen markkinat olivat alueen tärkeimmät aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Mutta sitten myöhemmin, kun markkinat menetti merkitystään, tuli paljon asutusta 1800-luvulla tälle alueelle. Markkinoista kehittyi varsin huomattavat ja ne oli verrattavissa Suomen suurimpiin markkinoihin. Laajalta maakunnan alueelta tuli kauppiaita Kokkolasta ja myöhemmin tuli raahelaisia mukaan. Kokkolalaiset yritti karkottaa raahelaisia pois mutta nämä vetosivat maaherraan ja maaherra ratkaisi asian että markkinat tulivat kaikille vapaaksi ja tilanne rauhoittui.
Laajasti tunnetut markkinat
Markkinoilla oli suuri merkitys lähiseudun kaupunkien porvareille ja naapuripitäjien talonpojille, joita saapui jopa Haapavedeltä, Pyhäjärveltä, Kärsämäeltä, Reisjärveltä, Pihtiputaalta, Viitasaarelta, Saarijärveltä ja Rautalammilta saakka. Rantakaupunkien kauppiaat tulivat ja myivät puodeistaan omia tarvikkeitaan. Raahen ja Kokkolan kauppiaat olivat perustaneet Kalajoelle tervahovinsa, jonne maalaisten tuomat tervat kerättiin. Kalajoella pidettiin vuosittain kolmet markkinat. Matinpäivänä 24.2. tehtiin tervakauppaa, Laurinpäivänä 10.8. voikauppaa ja Mikonpäivänä syyskuun lopulla pidettiin karjamarkkinat.
Kiistaa markkinapaikoista
Markkinapaikka oli v. 1763 laaditun maanmittauskartan mukaan n. 140 metriä pitkä ja 60 metriä leveä. Tällä alueella oli porvareiden kauppahuoneita, tervavarastoja ym. tavaramakasiineja ja rakennukset olivat käytössä yleensä vain markkina-aikana sekä kesäkautena laivauksen ollessa käynnissä. Markkinapaikalle oli aikain kuluessa syntynyt asutusta ja tontteja, joiden omistusoikeudesta syntyi riitaa Kalajoen kunnan ja Pohjankylän lohkokunnan kesken. Keisarillinen senaatti määräsi maanmittausylihallituksen toimittamaan arkistotutkimuksia Kalajoen markkinapaikan vanhoista omistussuhteista. Lopulta päädyttiin siihen, että 2.10.1877 kihlakunnanoikeuden vahvistamassa isojaon järjestelyssä erotettiin 22 yleistä ja yhteistä paikkaa. Kalajoen markkinapaikalle määrättiin v. 1885 tehtäväksi järjestyssääntö ja asemakaava.
Kaupunkihankeen kariutuminen
Kaupan vapautuminen nosti markkinapaikan mittavaan kukoistukseen. Sen ilmentymänä oli pyrkimys muodostaa Kalajoesta kaupunki v. 1865. Hanke ei kuitenkaan toteutunut, mutta Kalajoen kauppa muodostui silti vilkkaaksi ja värikkääksi. Vielä 1860-luvun alkupuoliskolla Oulun läänin kuvernööri piti Kalajoen markkinoita läänin huomattavimpina markkinoina, joiden tavaravaihdon laajuudelle ei löytynyt vertaa edes Etelä-Suomen markkinoista. Markkinapaikan verotus perustui vanhaan v. 1864 uudistettuun senaatin päätöksen, jonka mukaan kannetut varat on käytettävä torialueen ja sille rantamaantieltä johtavan tien ylläpitoon. Pian ilmeni vastustusta markkinoiden ylläpidosta johtuviin kustannuksiin. Tämä johti siihen, että nimismies Fr. von Nadelstadh esitti v. 1865 Kalajoen markkinat lakkautettavaksi. Keisarillisen senaatin päätöksellä 31.10.1866 Kalajoen markkinat lakkautettiin. Tästä huolimatta markkinat jatkuivat keskeytyksettä. Senaatti lähetti 1867 Kalajoen kunnalle kirjelmän, jossa se tarjosi Kalajoen markkinoita takaisin. Pitäjäläiset päättivät yksimielisesti hyväksyä senaatin tarjouksen. Kaupan huippu oli 1870-luvun alussa.
Pohjanradan valmistuminen hiljensi kaupankäyntiä Kalajoella. Kalajoen kauppakeskuksen aseman kohottamiseksi pidettiin 8.3.1881 Kalajoen kirkkoherranvirastossa kokous, jossa päätettiin hakea kauppalan oikeuksia. Rautatie kuitenkin oli se tekijä, joka vieroitti yliset kunnat entisestä emäpitäjästä. Vuonna 1888 Ylivieskan, Sievin, Alavieskan ja Raution kunnat kieltäytyivät ottamasta osaa markkinapoliisin palkkaukseen. Vuonna 1893 kunnat lähtivät ajamaan toripäivien lakkauttamista. Kalajoen kunta päätti yksin maksaa markkinapoliisin kustannukset.
Santaholma Oy:llä suuri merkitys alueelle
Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa. Lauri Tanska muistelee Santaholma Oy:n toiminnan alkamista näin:
"Kun Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa, asutustiloja tarvittiin ja monet markkinatuvista oli ettei niissä ollut asukkaita niistä tehtiin kauppoja ja ne asettui niihin asumaan sahan työläiset. Kun oli vakio työpaikka niin asunto tarvittiin. Paljon tuli sitten Savosta ja jopa Hämeestä asukkaita Kalajoelle ja monesta muustakin pitäjästä. Ja sitten paikkakunnalla asu asutustilallisia ja asettuivat tähän asumaan. Siinä oli silloin kun minä olin nuori mies monenlaista ammatinharjoittajaa. Oli muurari, maalari, räätäri, kelloseppä, pläkkiseppä, kirvesmiehiä, kalastajia, monenlaisen ammatin harjoittajia ja sahatyöläisiä. Jokainen asumuskelpoinen asumus oli asuttuna. Mutta vähitellen niistä on purettu yli 40 näitä entistä markkinatupaa pois. Tilalle on rakennettu sahan työsuhdeasuntoja sahantyöläisille."
Syysmarkkinat
Nykyään on syysmarkkinat lokakuun toisena perjantaina ja lauantaina. Kauppiaita on niin paljon kun torille sopii ja ostajia myös. Markkinat siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1921.
Sodan aikana tehtiin neliönmuotoisia leipiä neliönmuotoisiin laatikoihin rintamalle lähetettäväksi
Riennon voimistelijoita
Verkkotarhaa Plassilla
Veistokoululaisia
Valan tehneitä lottia Suojan portailla
Teatteritalon yhtiökokous ravintola Ankkurissa
Sysilaatikon tekijöitä Santaholman sahalla
Olympiasoihtuviesti Kalajoella 11.7.1952
Kuvassa näkyy Kalajoen Siltasaari
Santaholma Oy:n entinen kivihiomo
Santaholma Oy:n entinen kivihiomo
Matkahuolto ja Kalajoen Osuuskauppa
Antti Rahkolan väkeä pellavasaunassa
Ensimmäinen autokatsastus Kalajoella
Haaralan talo
Kalajoen pommituksissa osuman saanut
Olympiasoihtu Kalajoella
Kalajoen sairaalan piha
Laitalan talo
Logvistin eli Poukkulan talon edessä otettu kuva
Merenojan piha
Ison laivan lastausmiehet
Jussi Annala ja Aulusti Ojala pyöräilemässä työväentalon luona. Työväentalo sijaitsi nykyisen Kippolan sähköliikkeen paikalla.
Kanteleen valmistaja Oskari Kilpinen
Kalajoen keskustaa
Plassi
Matturaisen talo, jossa Wilhelm von Schwerin kuoli
Plassin suutarinliike
Olympiasoihtu Kalajoella
Lankilantie Kalajoella kuva vuodelta 1912 Kuvassa Suomen ensimmäisen naiskansanedustajan koti. Liisi Kivioja oli yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista
Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella vuoden 1905 suurlakon jälkeen J. A. Lankila oli alusta lähtien aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan tahto -lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös Suomen sosialidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910 alussa. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen, jossa hän käsitteli myös Suomen valtiollista asemaa venäläisen sortokauden myrskyissä.
J. A. Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka ja muutti sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli Vapaus-lehden toimittajana. Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn 1917 vaaleissa. ”En luullut joutuvani kaikkeen siihen, mikä sittemmin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten tappioon J.A. Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattisiin kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle.
Melkein kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattiset kansanedustajat pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja ”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J. A. Lankila sai kuolemantuomion lokakuun 12. päivänä 1918 annetulla valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt Lankila kuoli sellissään huhtikuun 15. päivänä 1919. Hänen sellitoverinsa, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu Salin, oli menehtynyt yhdeksän päivää aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti