PE 22.09.2023 Kalajoen Pohjankylän ja Plassin historiaa osa1

 

Ensimmäiset varmat tiedot Kalajoen asutuksesta ovat vuodesta 1547 lähtien säilyneissä kymmenysluetteloissa. Silloin Pohjankylässä oli 16 taloa, joista useimmat sijaitsivat tiiviisti jokirannassa. Pohjankylän talot muodostivat tuolloin pitäjän tiheimmän asutuskeskittymän. Vuoteen 1607 mennessä taloluku oli kasvanut vain kolmella. Isojakotoimitukset aloitettiin Kalajoella 1760-luvulla. Metsien, peltojen ja niittyjen isojakotoimitukset saatiin päätökseen 1800-luvun alkuun mennessä. Vuoteen 1860 mennessä tilaluku oli noussut 44:ään. Viisi vuotta myöhemmin tiloja oli 170 ja asukkaita 931.

Taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus Isoviha Kalajoella

Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.

Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja köyhtymisen ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvasti venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Raakaa väkeä

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kuin kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekä ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmenisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 etelänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun

Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melkein kaiken menettänyt Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.

Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottava: noin 2300 sotilasta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistäkin pahoin paleltuneina.

Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.

Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.

Vanha Pohjanmaa rantatie

Vanha Pohjanmaan rantatie kulki Kalajoen alajuoksulla jokivartta Etelän- ja Pohjankylien läpi aina Plassille saakka, josta se jatkui Raaheen. Rantatien varrelle sijoittuneiden kylien tavoin Pohjankylä kärsi sodissa. Pikkuvihan jälkeen 1744 huonokuntoinen puusilta rakennettiin uudelleen. Suomen sodassa korkeaksi ja kauniiksi mainittu silta poltettiin. Uuden sillan rakennustyöt aloitettiin heti sodan päätyttyä 1809. 1870-luvulla siltaa korjattiin useaan kertaan ja 1880-luvulla silta rakennettiin kokonaan uudelleen . Sillalla on ollut liikenteellisen merkityksen lisäksi sosiaalinen merkitys. Sillalla vietettiin aikaa ja sieltä saattoi ihailla jokimaisemaa. 1900-luvun alussa siltaa korjattiin ja sen käsipuissa olevat penkit poistettiin.

Suomen sota Kalajoella

Wilhelm von Schwerinin hauta Kalajoen hautausmaalla

Ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osasto perääntyivät Kalajoelle rantatietä pitkin huhtikuun 4. päivänä 1808. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13.4.1808. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venäläiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18.4.1808 ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi Kalajoelle 30.4.1808 sekä edelleen Kokkolaan, Toukokuun 5. päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista, Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.

Kesän ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita, jodien tuloksensa haavoittui kuolettavasti mm. Runebergin sankareihin kuuluva nuori ruotsalainen kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella syyskyyn 27. päivänä klo 12.00 päivällä Matturaisen talossa ja hänet haudattiin Kalajoen hautausmaahan.

Matturaisen talo, jossa Wilhelm von Schwerin kuoli 27.9.1808 klo 12.00 Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus

Syyskuun 29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät suuomalaiset ja ruotsalaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klngspor suostui lähes venäläisten saneluratkaisuihin, Sopimukseen kuitenkin pakotti armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut puna- ja lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle. Klingspor jätti lokakuun 5. päivä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettiin Pulkkilaan ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista Kalajoelle.

”Elämä täällä on ihanaa! Sitä täydensi vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen molemmin puolin jokea, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti valmistautuminen edessä oleviin taisteluihin”. Näin kirjoitti 18-vuotias vänrikki Carl Johan Ljungren muistelmissaan tilannetta Kalajoella ennen taistelujen alkua.

Kalajoella ollut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4500 palveluskelpoista miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä 3-naulaista tykkiä. Toinen ruotsalainen prikaati, johon Ljungrenkin kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati. Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä sekä yksi pataljoona Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä 12 kanuunaa. Etujoukko oli Siiponjoella. Sen muodosti kaksi pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaan ¾ peninkulman alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvio Kalajoelle ryhmittyneiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä lukuun ottamatta 5800 mieheksi.

Samaan aikaan Kamenski lähti Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa kohti Lohtajaa. Ihmeekseen venäläiset huomasivat Himangan lujat varustukset tyhjiksi. Huolimatta tuhotuista silloista ja kuraisista teistä Kulnev oli marraskuun 5. päivän iltana Siiponjoella. Seuraavana päivänä hän meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen yli pakotettuaan suomalaiset perääntymään. Pian joutuivat ruotsalaiset laukausten vaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui vangiksi.

Taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus Suomen sodasta Kalajoella. Kalajoen kirkko poltetaan.

Kalajoki oli toisen kerran joutunut sodan jalkoihin. Sunnuntaina 6.11. kului melkein yhtämittaisessa taistelujen tuoksinnassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen, Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoonat kiirehtivät hälyytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikkö kreivi Olof von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä. Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin, Ihmisparkojen nähtiin hoipertelevan metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut hetkeksikään, eikä kiväärin rätinä lakannut kaikumasta ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.

Seuraavan päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajoelle. Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illalla työnsi kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria, toisen eräälle kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle ruotsalaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle vasenta siipeä vasten.

Marraskuun 8. päivänä lähti Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Demido jäivät Etelänkylään. Seuraavana päivänä käytiin viimeiset taistelut Kalajoella. Kello 12 Kamenski aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan vasenta siipeä vastaan. Joukot ryntäsivät Myllylä talon luona metsästä kohti jokea, Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset vähitellen tulivat joen yli. Suomen armeija aloitti perääntymisen. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä ankaran pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta. Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui vaikeasti ja kaksi lievästi. Kirkko, silta ja kahdeksan talo rakennuksineen oli poltettu.

Pahikkalan talo, Antti Santaholman kotitalo, kievari

Anttila

Anttilan talo toimi käräjätalona muun muassa kuuluisien Kalajoen käräjien 1838-1839 aikana. Toisen käräjätalona toimi nykyinen Siltasaaressa oleva kotiseutumuseo, joka oli aikanaan nykyisen kaupungintalon paikalla. Museo toimii entisessä Törnvallin talossa, joka siirrettiin paikalleen nykyisen kaupungintalon pihalta vuonna 1964. 1800-luvulla rakennettu pohjalaistalo kuuluu Kalajoen vanhimpiin ja siellä pidettiin mm. herännäiskäräjät vuonna 1838. Kunnan omistukseen siirtynyt talo ehti 1930-luvulta lähtien toimia monissa eri tehtävissä, mm. äitiys-ja lastenneuvolana ja pääkirjastona ennen siirtoa Siltasaareen. Kalajoen kotiseutumuseo esittelee niin entisajan elämänkulkua kuin kalajokisia merkkihenkilöitä.

Anttilan talon paikalle rakennettiin Kalajoen Kristillisen opiston ensimmäinen rakennus.

Opiston ensimmäsen rehtorin Mikko Torvisen muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen rakennus (Aurasen tilan päärakennus), jossa oli ruokasali ja rehtorin asuntoa, opisto alkaessa 20.2.1942.Rakennus purettiin v. 1974. Nykyisin paikalla on v. 2013 valmistunut asuntolarakennus. Samalla paikalla sijaitsi Anttilan kestikievari, jossa pidettiin Kalajoen käräjien 5 viimeistä istuntoa v.1838-39

Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen luokka- ja asuntolarakennus, mikä rakennettiin v.1939-40 presidentti Kyösti Kallion lapsuuskodin tallin hirsistä. Nurmeksen ja Sortavalan siirtoväki oli rakentamassa rakennuksen loppuvaiheita ja asui väliaikaisesti vuoden ajan. 20.1.1942 alkaen rakennuksessa majoittuivat opiston oppilaat. Vuosina 1944-45 rakennus toimi sotasairaalana ja petsamolaisten majoitustilana.

Ojala-Siipolan (Siipola, juontaa nimestä Sigfrid) talo kuuluu Kalajoen vanhimpiin kantataloihin. Siipolan talo kuuluu todennäköisesti myös niihin tiloihin, jotka ovat syntyneet jo keskiajalla, lähteissä talo mainitaan ensi kerran 1553. Calamnius-suvun kantaisän, kirkkoherra Pietari Arctophilaciuksen tiedetään omistaneen Kalajoella kaksi yksityistä taloa vuonna 1607, Siipolan ja siihen yhdistetyn Hietalan talon. Talon peri sitten hänen poikansa Kaarle Kalling vanh. ja hänen poikansa Kaarle Kalling nuor. antautui kokonaan kotitilan viljelemiselle; vuonna 1691 talon tuotto oli 7,5 tynnyriä enemmän kuin parhaimman sadon saaneilla talonpojilla.

1700-­luvulla talossa pidettiin myös usein käräjiä ja muita kokouksia. 1800-­luvulla Siipolassa asuivat maanmittarit Fredrik Johan Lundström ja Fineman Suomen sodan aikana sattuneeseen kuolemaansa saakka. 1800-­luvun alussa Siipolan omistajaksi mainitaan nimismies Stårck. Vuonna 1820 osa vanhasta Siipolasta joutui maanmittari Stenrothille. Vuonna 1846 Siipola mainitaan yhdeksi Kalajokivarren majataloista. .

Talo toimi myös vankien ja kuljettajien levähdyspaikkana, josta talossa on muistona vanhoja käsirautoja ja ketjuja, joilla vangit olivat kahlittuna talon seinään lepoajaksi. Pihalla on ollut myös piiskauspaikka, missä rikollisia rangaistiin pieksämällä. Rangaistut juoksivat sen jälkeen jokirantaan ihoansa vilvoittelemaan. Viimeisenä Kalajoen kihlakunnan pieksäjänä oli Siipolan isäntä Matti Naatus (1817­-1904). Hän oli kirkkotyömaalla rampautunut, mutta piiskurina häntä pidettiin täsmällisenä ja peräänantamattomana.

Pohjankylässä oli 1800-luvulla useita majataloja. Majatalot toimivat myös postitaloina. Ensimmäinen varsinainen postitoimisto avattiin Kalajoella 1860-luvulla emäkirkon pappilaan. Sieltä postitoimisto siirtyi Anttilan käräjätaloon. Kalajoen postitoimisto oli pitkään ainoa Pohjois-Suomessa. Posti toimi vuodesta 1925 kunnanlääkärintalossa ja myöhemmin mm. Naatuksen talossa, kunnes se sai tilat uudesta valtion virastotalosta.

Elinkeinoista

Nykyinen keskusta ja Pohjankylän alue on ollut voimakasta maatalousaluetta. Pohjankylän vauraat talot olivat esimerkkinä maatalouden kehitykselle. Kalajoen talouskunta järjesti maatalousnäyttelyn Merenojalla jo vuonna 1870. Meijeritoiminta käynnistyi 1880-luvun lopulla. Kalajoen Alapään Osuusmeijeri perustettiin Siltasaareen vuonna 1917.Vanhinta teollisuutta edustavat myllyt, joita Pohjankylässä on ollut useita. Sahaustoiminnan Pohjankylässä aloitti Hannilan raamisaha vuonna 1876. Messinkivalua Kalajoella on harjoitettu 1800-luvun alusta lähtien. Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella jatkoi vuonna 1885 perustettu Veljekset Friis. Perustajina olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Myöhemmin mukaan liittyi myös nuorin veli Matti. Pääsuunnaksi vähitellen tuli rautateollisuus. Maakauppias Jaakko Friis omisti nahkatehtaan ja hänen veljensä lukkari Johan Friis höyryvoimalla toimivan tiilitehtaan. Koulutien varressa toimi Tapion kattotiilitehdas, mikä valmisti myös sementtitiiliä, joita käytettiin uusiin navettarakennuksiin. Pohjankylässä asui suurin osa käsityöläisistä.

Pohjankylälle perustettiin kauppahuoneita. Varustamillaan laivoilla talonpojat kävivät myös ulkomaankauppaa. Talonpoikaispurjehdusta harjoittivat mm. Rahkolan ja Ventelän talojen isännät, Antti Santaholman isä Juho Pahikkala yhdessä Jaakko Merenojan kanssa sekä apteekkari Relander.Kalajoen kaupallinen keskus on alkuaan sijainnut Plassin vanhalla, puukaupunkimaisen tiheään rakennetulla ja asutulla markkinapaikalla. Vilkastuneen kaupankäynnin johdosta Kalajoesta ehdotettiin kaupunkia jo vuonna 1865 ja myöhemmin myös kauppalaa, mutta kumpikaan hanke ei tuolloin toteutunut. Kauppaliikkeiden määrä oli suurimmillaan vuonna 1877 jolloin niitä oli 14.

Kalajoelle perustettiin yksi Suomen vanhimmista maalaisapteekeista. Ensimmäisen apteekin perustamislupa myönnettiin Karl Ulrik Relanderille vuonna 1857. Hän oli tulevan presidentin setä. Hän kuitenkin joutui luopumaan apteekkarin oikeuksistaan, koska myi apteekista myös kahvia, sokeria ja tupakkaa. Vanhan apteekkitalon apteekkari oli Väinö Granlund vuodesta 1917 kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Apteekintalo oli apteekkari Wiikinkosken käytössä sen jälkeen siihen saakka kunnes, kunnes KOP:n ja Wiikinkosken yhteinen liiketalo valmistui. Granlundin perikunta myi talon Jeeli Ojalle vuonna 1964, jonka jälkeen siitä tuli rautakauppa.

Kahviloita ja leipomoita alkoi ilmaantua kyläkuvaan 1920-luvulla useita mm. Orellin ja Orelman leipomot. Kalajoen Osuuskauppa perustettiin 1917. Päämyymälä uusittiin vuonna 1931. 1940-luvun taitteessa vanhan myymälän jatkoksi rakennettiin ns. vanha Kultakala.

Kalajoen Säästöpankki perustettiin vuonna 1887. Säästöpankki rakennus valmistui 1915. Talosta kunta vuokrasi konttorin ja kassaholvin itselleen. Talossa oli myös juhlasali, joka oli Petsamon kunnan käytössä sotavuosina. Säästöpankin uusi toimitalo valmistui vanhan talon viereen 1967. Kansallis-Osake-Pankki on toiminut Kalajoella vuodesta 1917 lähtien. Pankki rakensi komean toimitalon 1920-luvun tienoilla säästöpankin viereen . Kun uusi liiketalo valmistui 1960-luvulla, niin se korvasi vanhan puurakennuksen, jonka hirsistä tehtiin nykyinen hiihtomaja.

Päätös kansakoulun perustamisesta Kalajoelle tehtiin vuonna 1880. Poikakansakoulu rakennettiin ja kahden vuoden päästä aloitti tyttökansakoulu. Peruskorjattu rakennus on nyt kansalaisopiston käytössä. Kalajoen nuorisoseura perustettiin vuonna 1894. Nuorisoseuralla oli kirjasto ja lukutupa. Talossa aloitti kahvila ja kotileipomo 1920-luvulla. Myöhemmin siellä näytettiin myös elokuvia. Kahvila toimi aina 1960-luvulle. Nuorisoseuralla toimi myös linja-autoasema. Talo purettiin osuuspankin uuden toimitalon alta vuonna 1980.

Työväenyhdistys perustettiin Kalajoelle 1905. Työväentalo rakennettiin 1907. Työväenyhdistys lakkautettiin ja talo takavarikoitiin 1930-luvulla. Sen jälkeen talosta tuli Kalajoen mieskotiteollisuuskoulu. Kunnalliskodin alkuna Santaholma Oy lahjoitti Kalajoen kunnalle yhtiön omistaman Rahkolan perintötilan. Talo valmistui vuonna 1920.

Kyläkuvan kehitys 1940-luvulta eteenpäin

Rakentaminen Kalajoen keskustassa oli vilkasta 1940- ja 1950-luvuilla. Vanhojen puurakennusten vierelle nousi kaksikerroksisia kivitaloja kaupan tarpeisiin. Yläkerrokset oli varattu asumiseen. Kalajoen sanottiin olleen Keski-Pohjanmaan kauneimpia ja parhaiten rakennettuja kyliä, joka on vilkas liikepaikka isoine kauppaliikkeineen. Heti sodan jälkeen Kalajoella toimi kaksi kirjakauppaa ja neljä matkustajakotia. Sillanpäähän rakennettiin Sotainvalidien Veljesliiton tilaama liiketalo, joka käsitti baarin, myymälän ja asuinhuoneiston. Talossa toimi aikanaan "Veljesmotti". Kauppias A.G. Naatus rakennutti liiketalon. Seuraavat kaksi rakennusta olivat Yrjänän ja Vilho Kortelaisen liike- ja asuintalot.

Kalajoen Osuuspankki rakensi uuden toimitalon, jossa nykyisin toimii Valkean Linnan Kello. Shellin huoltoasema toimi nykyisen Alavieskan Lasiasennuksen talossa. Närhisen talon Ventelän ja paloaseman väliin rakennutti Yrjö Närhinen ja siihen tuli myös vastaanottotilat hänen hammaslääkärivaimolleen. Kalajoen kristillinen kansanopisto perustettiin Kalajoen Pohjankylälle vuonna 1942. Sodan aikana opiston rakennuksissa toimi Petsamon aluesairaala. Uusi opistorakennus valmistui vuonna 1951. 1940-luvulla perustettu yhteiskoulu aloitti toimintansa kansanopiston tiloissa. Paloasema rakennettiin vuonna 1952.

Valtatie 8 oikaistiin kulkemaan vuonna 1956 valmistuneen Pappilan eli Isosillan kautta, mitä myös uudeksi sillaksi nimitetään. Vanha puukantinen kivipilarisilta Osuuskaupan luona korvattiin uudella betonirakenteisella sillalla vuonna 1972. Ensimmäinen rakennuskaava keskustaajamaan vahvistettiin vuonna 1966. Ajan hengen mukaan vahvan kasvu-uskon mukaisesti keskustan kasvu ja liikenteen kehitys ylimitoitettiin. Olemassa olevaa rakennuskantaa ei otettu huomioon. Vuonna 1973 keskustan tietä levennettiin ja tuhottiin kauniit koivut raitin reunoilta. Näin tuhottiin koko Kalajoen kaunis keskusta. Tänä päivänä on erittäin vaikea korjata niitä vahinkoja mitä silloin tehtiin.

Kalajoelta vietiin 1500-luvun lopulta alkaen paljon tervaa ulkomaille, kunnes puulaivojen rakentaminen lakkasi. Niinpä Calamnius-suvun kantaisän mainitaan omistaneen hyviä laivoja ja kerrankin ostaneen Kalajoen markkinoilta kaiken tervan, mistä nimi ”Terva-Pieti”. Paitsi hevosilla tuotiin ylimaista tervaa myös tynnyreitä uittamalla. Metsät katsottiin vanhoina aikoina yhteisiksi, joten täällä rannikon metsissä suorittivat paikkakunnan asukkaiden lisäksi monet ylempänä asuvatkin tervanpolttoa. Siitä syystä metsät eivät päässeet kasvamaan suuria puita. Hyvät rakennuspuut vielä 1800-luvula piti tuoda joen latvoilta ja Kinnulasta asti. Kuljetus tapahtui monesti uittamalla. Vuosisadan vaihteen edellä alkoivat uitot. 1900-luvun kolmena ensimmäisenä vuosikymmenenä monen liikkeen uitot kestivät kestivät koko kesän. Usein jouduttiin syksyisin puut nostamaan rannalle talven ajaksi. Ne pantiin ”sekaan” sitten tulvan jälkeen seuraavana keväänä. Uitot loppuivat kokonaan 1950-luvun alussa, kun autokuljetus tuli yleiseksi.

Vuosisadan alussa suoritettiin joen perkaus, mistä aluksi johtui kevättulvahäiriöitä. Suurin tulva oli 1905, jolloin jäänsärkijät , ”kirnut” vanhan sillan edessä peittyivät aivan umpeen. Jäät menivät vähällä vedellä. Mutta sen jälkeen oli lämmintä sadetta yötä päivää ja metsien lumet joutuivat yhtä aikaa jokeen, jonka vesi ei jääpatojenkaan johdosta ole noussut niin korkealle, että maantielläkin monin paikoin piti käyttää venettä. Paikoin vesi levisi virtaamaan kaukaa peltojen takaa ja metsienkin kautta. Aikaisin jäänlähtö tiedetään erään ladon hirteen leikatusta merkinnästä olleen 1779 Maarian päivänä. Tavallisesti jäät lähtevät huhtikuussa, mutta usein myös toukokuun alussa. V. 1921 joen suupuoli puhdistui maaliskuun viimeisenä päivänä. Joki on jatkuvasti aiheuttanut hukkumisia, varsinkin lapsille. Tavallisten veneiden lisäksi joessa liikuttaessa on käytettyä ”öykkiä”, jota sanaa ei Nykysuomen Sanakirjakaan tunne. Se on tasaperäinen ja tasapohjainen pieni soudettava kulkuväline, melkein sen tyyppinen kuin poron pulkka, tai kuin katkaistu vene.

Kalajoella oli melkoinen purjevenekanta, jota lopuksi kuljetettiin moottoreilla. Se loppui kokonaan jo ennen viimeisä sotia. Näillä kuljetettiin mm. jauhoja ja suoloja kauppiaiden makasiineihin markkinapaikan rannassa. Mm. halkoja niillä vietiin Vaasaan ym. kaupunkeihin ennen öljylämmityksen aikaa ja Ruotsiin sysiä ja tiiliä. 1800-luvun puolivälistä alkaen kuokitettiin paljon soita pelloiksi. Kuokkamiehiä tuli ”etelästä” asti. Kuokkimispalkka oli 60 penniä kapanmaalta talon ruoassa. Raivattavilla paikoilla oi vaivaiskoivujen lisäksi jonkin verran pienenpuoleista puustoakin. Myös kivisiä joenranta-alueita kuokitettiin ja kivet haudattiin. Siten oli viljellyn maan pinta-ala itsenäisyytemme alussa kohonnut lähes 6000 hehtaariksi, minkä jälkeen se on melkein kaksinkertaistunut.

Monet kydöttivät suoviljelyksiään ja saivat ne kasvamaan, varsinkin ruista, joka sitten talvella ajettiin Kokkolan tai Oulun porvareille, missä vain hinta oli edes pennin verran suurempi. Matkan pituus ei tullut kysymykseen. 1920-luvulta alkaen on peltoja jo melkoisesti salaojitettu ja metsiä kuivattu kasvullisiksi. Suuria katovuosia oli 1601, 1602, 1697, 1739, monet alkuvuodet 1830-luvulla ja 1860-luvulla, jolloin 1867 oli suuri nälkävuosi, 1968 halla myös. Suuret kerjäläislaumat kiertelivät kaikkialla. Paljon kuoli lavantauntiin eli ”kuumaan tautiin”. 1749 oli kuuma ”palokesä”, jolloin suuret metsäpalot roihusivat tavallista kovemmin.

Meijereitä syntyi v. 1888 jälkeen useita, monta samaan kylään. V.1914 ne yhdistettiin kahdeksi, jotka myöhemmin yhtyivät. Mehtäkylän meijeri lopetti samoin toimintansa. Maitoa sieltä ja Vasankarista vietiin Raaheen.

1800-luvun kolmannelta vuosikymmeneltä alkaen vuosisadan loppuun paikkakunnalla oli Helander-suvun kuuluisa messinkiteollisuus. Sen jatkona oli Friis-veljesten konepaja vuoteen 1910. Mieskotiteollisuuskoulu alkoi 1936, naiskotiteollisuuskoulu 1940. A. Santaholma Oy rakensi itse joitakin hinaajia ja proomuja. Seppiä, puuseppiä ja monia muita käsityöläisiä on ollut kautta aikojen, mm. kuuluisia pyssyseppiä, lukkoseppiä, kantelemestareita jne.

Muistelmia Kalajoen liikeoloista

Kalajoki on ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan oli Kalajoella niihin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat, sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.

Kaupanteko vanhaan aikaan oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen ”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl. kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin 1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi tukkukauppiaaksi.”

Sisämaan vientitavara, niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta, säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620 kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja ja Kokkolan maaseurakunta sekä kalastusoikeus Kallan karissa.

Kun tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km². Kaikki talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen kansan kauppatiet.

Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara, mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli. Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka 1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik. pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista: ”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”

Tässä ei ole tilaisuus seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat, voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati, myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja. Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden 1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.

Muistan tuon murroskauden Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859 asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa, ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittain rukiita ja jauhoja myös Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin) valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita. Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A. Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa.

Nykyisen ei näitä kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet, neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym. Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja ne olivat ja sillä hyvä.

Kansa kaipasi tietoja, ani harvalla oli sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa. Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan. Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala, Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin, kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina syrjäytetyt.

Ylämaan kauppa ja markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia, nyt se on pienin menoerä taloudessamme.

Maataloustuotteiden silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk, koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg., vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6 mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset 7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7 tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat suolattu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä

Löytötavarat. Suola karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta 2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk leipälakit (nyk. poissa muodista) 3 mk kappale nahkalakit (foljarit) korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk, varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista vasikannahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita, sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen kangaspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan niihin huikeita summia.

Velkakauppa oli aluksi harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880 alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.

Pussikauppa ja sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja ”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.

Yleinen vallalla oleva tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta laatikosta vapaata tupakkaa nk. ”hakkuja”, miehet istuskeli tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua täynnä, että silmiä kirveli, mutta maakuntain kuulumiset, kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym. tapahtumat arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena. Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.

Huomattava on että silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet suorittaa.

Aikaisemin oli pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”, kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensin mainitun tuotanto oli vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000 tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia. Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.

Puutavaraliike, jolla Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monia lasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempiä ostajia ilmaantui mm G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Friis ja A:. Santaholma. Aluksi otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita, mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä. Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi – mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen paremmalla tuloksella.

Kalajoen kauppaliike on sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista. Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan. Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet. Mainittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi, sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko kaikenlaista ylellisyystavaraa.

Näitten tavarain kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa. Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.

Yleensä on maakaupan alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa. Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.

Maalaistavarain vientiä Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin kattotuohia, puisiin fluwiin pakattuna hinta 50 p leiviskä, josta lukkari Friis laivallaan vei Kööpenhaminaan, mistä ne edelleen kuljetettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.

Liike oli vilkkaimmillaan v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät Taitelija Markku Hakolan maalaus

Paavo Ruotsalainen syntyi Tölvänniemessä kaskiviljelijöiden Anna o.s. Svahn ja Vilppu Ruotsalaisen vanhimpana poikana ja sai ensimmäisen raamattunsa kuusivuotiaana. Rippikouluikään mennessä hän oli lukenut sen jo kolmesti kannesta kanteen. Paavo Ruotsalainen ajautui vuonna 1796 Telppäs-niityllä alkunsa saaneen kansanherätyksen piiriin. Nuori Paavo Ruotsalainen kärsi synnintunnosta, mutta Juhana Lustigin johtama herätysliike ei pystynyt tarjoamaan kylähullunakinkin pidetylle Paavolle apua. Kuultuaan jyväskyläläisestä saarnaajasta, seppä Jaakko Högmanista, Ruotsalainen kulki 200 km jalan tapaamaan tätä. Tapaaminen loi perustan Paavo Ruotsalaisen hengelliselle elämälle. Muutokseen vaikuttivat Högmanin kuuluisat sanat Ruotsalaiselle: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.".

Paavo Ruotsalaisesta tuli herännäisliikkeen johtohahmo Suomessa. Hän matkusteli ympäri Suomea tapaamassa liikkeen muita hahmoja, kuten pohjalaisia pastoreita Jonas Lagusta ja Niilo Kustaa Malmbergia. On arvioitu, että hän kaikkiaan kulki matkoillaan noin 40000 kilometriä – suuren osan siitä jalan. Liikkeen leviäminen huolestutti valtion viranomaisia ja kirkonmiehiä ja 1838–1839 Ruotsalainen joutuikin oikeuteen Kalajoen käräjillä, jossa hänet tuomittiin sakkoihin vuonna 1726 annetun konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt liikettä leviämästä.

Ruotsalaisen uskonnolliset aktiviteetit tekivät hänen yksityiselämästään vaikean: Paavo Ruotsalaisen ensimmäinen vaimo Riitta Ollikainen (1777–1833) ei ymmärtänyt Ruotsalaisen toimintoja, ja hänen naapurinsa jopa murhasivat hänen vanhimman poikansa Juhanan vuonna 1830.

Paavo Ruotsalaisen ja Pohjanmaan nuorten pappien välille syntynyt liitto muutti 1830-luvun alussa nopeasti tilannetta. Herätys ei ollut enää rahvaan liikehdintää, vaan yhä useammat papit ja muutkin säätyläiset olivat mukana. Vuoteen 1836 mennessä Pohjanmaalle oli muodostunut kolme vahvaa herätyskeskusta.

Tärkein oli Malmbergin ja Laguksen työalueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, jotka kuuluivat kappeleina Kalajoen seurakuntaan. Helmikuussa 1838 kruununvouti ilmoitti Oulun läänin maaherralle Kalajoen pitäjässä syntyneistä ”yleistä rauhaa ja yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista” ja jätti maaherran päätettäväksi jatkotoimista. Ilmiantaja oli Kalajoen nimismies Niilo Sandman. Pappien asunnoista ja muualtakin oli löytynyt säästölaatikoita. Nimismies kertoi satojen ihmisten kokoontuneen pitkin pitäjää veisaamaan Siionin Virsiä ja lukemaan monen kaltaisia kirjoja. Kuuleman mukaan kokoontuneet luulivat itseään uudestisyntyneiksi, laiminlöivät velvollisuuksiaan ja halveksuivat lähimmäisiään.

Asiaan liittyvä salakähmäisyys huolestutti läänin hallintoa, sillä keräyksiin ei ollut lupaa. Rahat oli toimitettu Ruotsiin. Maaherra Lagerborg piti tilannetta vakavana. Lääninhallitus raportoi prokuraattorinvirastoon, joka käski asettamaan syytteeseen kokousten järjestäjät ja niihin osallistuneet henkilöt.

Oikeusjutut oli nostettu, ja ensi kerran käräjille kokoonnuttiin 6.-9. heinäkuuta 1838 Kalajoen Pihkalan taloon. Kantajana oli maaviskaaliErkki Julius Berg ja pappien takia tuomiokapitulin asiamiehenä kirkkoherra K.K.Elfving. Tuomarina istui hovioikeuden määräämänä K.F.Grönberg. Haasteen olivat saaneet papeista Malmberg, Lagus, Hemming ja Laurin, lisäksi tervahovin hoitaja Roos vaimoineen ja 22 talonpoikaa eri osista pitäjää.

Seuraaviin käräjiin haastettiin myös Durchman ja Paavo Ruotsalainen. Ne määrättiin elokuun kuudenneksi päiväksi. Paavo Ruotsalainen ei tullut paikalle, mutta Durchman ja 35 talonpoikaa tulivat entisten haastettujen lisäksi. Syyttäjän puolella näytöt alkoivat huveta ja Kalajoen käräjät oli saamassa yhä selvemmin poliittisen oikeudenkäynnin luonteen. Paavo Ruotsalainen oli pakoillut virkavaltaa. Käräjät eivät kiinnostaneet.

Vähitellen käräjät alkoivat muistuttaa lähes farssia. Syyttäjä marssitti todistajiaan esiin, heidän lausuntonsa osoittautuivat huhupuheiksi ja ilmeni, että tänne oli tultu makselemaan henkilökohtaisia kaunoja. Heränneet kokoontuivat käräjien aikana jatkuvasti seuroihin veisaamaan Siionin Virsiä, lukemaan ja kuuntelemaan Paavon ja pappien sananselitystä. Yhä enemmän uteliaita virtasi paikalle ja herätys tavoitti uusia ihmisiä.

Alkoi näyttä siltä, että ensimmäisten ilmiantojen tekijät, Kalajoen nimismiehet, olivat ryhtyneet hankkeeseen omien etujensa takia. Herätystä seurannut rikollisuuden ja juopottelun väheneminen oli sotkenut heidän viinakauppansa.
Huhtikuun 9. päivänä alkaneeseen istuntoon syyttäjä oli saanut uusia todistajia, säätyläisiä. Kesäkuussa alkaneisiin seuraaviin käräjiin Berg oli haastanut lisää todistajia. Paavo Ruotsalainen ja pastori Laurin eivät olleet paikalla, joten tuomiota ei voitu julistaa. Tutkimusta jatkettiin elokuun 27. päivänä. Talonpoikien puolustuskirjelmässä torjuttiin kaikki syytökset. Viimeinen istunto päättyi lauantaina 31. elokuuta 1839 ja oikeus julisti tuomionsa seuraavana maanantaina.

Paljon heränneitä ja muita uteliaita oli kerääntynyt käräjätalon pihalle. Koko päivän oli satanut vettä, mutta iltaa kohti taivas selkeni. Syytetyt astuivat ulos käräjätalosta mitään puhumatta tietäen, että oikeus tulisi julistamaan langettavan tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren Meidän linnamm` on Jumala taivaast`. Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen, jossa hän ylisti Jumalan armoa, että hän oli katsonut heidät arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Kun oikeuden virkailijat katsoivat ulos ikkunasta, he näkivät koko suuren ihmisjoukon polvistuneena ja yhtyneenä tähän rukoukseen.

Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä, jossa se tuomitsi 80 syytetystä 62 erisuuruisiin sakkoihin. Niiden kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa. Pappien tuomiot jätettiin tuomiokapitulin harkintaa, Laurinia sakotettiin epäkunnioittavasta kielenkäytöstä syyttäjää kohtaan 20 hopeataalarilla, Tervahovin hoitaja Roos, lukkari Salmenius, leskirouva Haggren, itsellismies Kourijärvi ja 28 talonpoikaa saivat 200 hopeataalarin sakon laittomien hartauskokousten järjestämisestä tai niiden sallimisesta tiloissaan. Sapatin rikkomisesta ja osallistumisesta laittomiin kokouksiin saivat lisäsakkoja maallikkosaarnaajina toimineet Pekka Kiuru, Paavo Ruotsalainen ja Matti Kalmare. Paavo Ruotsalaisen sakot kohosivat näin 210 taalariin eli 100 hopearuplaan 80 kopeekkaan. Nimismiehiä loukkaavasta kirjelmästä tuli lisäsakkoja niin, että Paavon sakot olivat yhteensä 110 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Varojen puutteessa sakot saattoi korvata 18 päivän vesileipävankeudella. Sakkojen suuruutta kuvaa se, että perunkirjoituksissa ilmoitetun maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.

Niilo Kustaa Malmberg ja Kalajoen käräjät

Niilo Kustaa Malmberg ja Kalajoen käräjät Taiteilija Markku Hakolan maalaus

Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin Nils Gustav, s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.

Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat Herman Malmberg ja Liisa Greta Aejmelaeus. Herman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin. Niilo Kustaa Malmbergin elämässä se merkitsi muuttoa Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä jo seuraavana vuonna Reisjärvelle, jossa hän eli vanhempineen 12 vuotta.
Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.

Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen. Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä. Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825).

Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkottamiseensa Pietarista 1829. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg omasta mielestään pitäytyi Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja piispa Gezeliuksen raamatunselityksiin, hänen esimiehensä tohtori Frosterus kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai nuhteita pietismistä, lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä.

Kalajoella Malmberg tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tulevaMalmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi. Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.
Niilo Kustaa Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi 1842 ja samana vuonna Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti.

Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Kalajoen käräjät, jossa viisi pappia, Frans Oskar Durchman, Jaakko Hemming, Jonas Lagus, Lauri Herman Laurin ja Niilo Kustaa Malmberg sekä maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen, 74 talonpoikaa sekä tervahovinpehtori Johan Daniel Roos sekä puolisonsa olivat syytteessä ja tuomittiin vuonna 1839 konventtiplakaatin vastaisten kirkollisten tilaisuuksien järjestämisestä, niihin osallistumisesta sekä rahavarojen keräämisestä pakanalähetystyötä varten ilman asianmukaista lupaa.

Malmberg ja Johan Daniel Roos ryhtyivät muiden heränneiden tapaan järjestämään seuroja. Kalajoella ne järjestettiin usein tervahovissa, siis Plassin viereisessä tervavarastossa. He saivat tietää, että skottilaiset munkit kiersivät pohjoismaissa keräten rahaan Afrikassa harjoitettavaan pakanalähetykseen.
He innostuivat asiasta ja laittoivat rahankeräyslippaansa kotiensa eteisiin. Malmbergin lippaassa luki: "Kukin sydämensä ehdon jälkeen, ei ylös mielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala arvostaa". Roosin lippaassa taas luki: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä sen kaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle" ja lisäksi "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee."

Kalajoen kirkkoherra Frosterus suhtautui melko pidättyvästi toimintaan ja vierasti etenkin Malmbergin ankaria saarnoja. Hän kuitenkin salli muutamien seurojen pitämistä seurakunnan tiloissa. Paikalliset viranomaiset, erityisesti nimismiehet Nils Sandman ja Wihelm Sandström eivät lainkaan katsoneet toimintaa hyvällä silmällä. Tsaarin viranomaiset suhtautuivat varsin kielteisesti kokoontumisiin, josta saattoi päätellä, että kansa liikehti. Uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella olivat heidän silmissään epäilyttäviä. Samoin körttiläisten yhdenmukainen pukeutuminen ärsytti.

Virallisen alkunsa Kalajoen käräjät saivat raportista, jonka Salon kruununvouti Gustav Hård helmikuussa 1838 lähetti Oulun läänin maaherralle R. W. Lagerborgille. Maaherra Lagerborg kirjoitti asiasta jo maaliskuussa prokuraattorille ja liitti mukaan Hårdin raportin. Maaherra katsoi, että ihmisten houkutteleminen uhraamaan varojaan säästölippaisiin soti 25.4.1696 julkaistua kuninkaallista määräystä vastaan.
Seuratilaisuudet taas loukkasivat konventtiplakaattia 12. päivältä tammikuuta 1726 ja sitä täydentävää kirjettä 2. toukokuuta 1752. Säästölippaiden asettajia maaherra kuvaa ilmaisulla "alempi papisto" ja "eräs virkamies" sekä lahjoittajia "vähemmän ajattelevaksi osaksi rahvasta."

Maaherran Lagerborg pyysi tapahtuneiden väärinkäytösten ehkäisemiseksi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamiseksi. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja prosessi lähti liikkeelle. Tarkoituksena oli aluksi vain syyttää pappeja ja Roosia ja käyttää avoimesti talonpoikia todistajina, mutta nämä tunnustivat avoimesti järjestäneensä ja osallistuneensa seuroihin ja näin syytettyjen määrä nousi nousemistaan. Syytteet tosin syytettiin tiukasti.

Johan Daniel ja Elisabeth Roosin talo Kalajoen Plassilla oli käräjien aikana enemmän kuin vain syytettyjen majapaikka. Olavi Kares toteaa kirjassaan "Palava kynttilä", että tervahovinmestari Roosin koti toimi koko käräjien aikana heränneiden "päämajana"

Tervahovissa asuttiin ja käytiin läpi käräjäpäivien tapahtumia ja pidettiin jopa käräjien aikana seuroja. Nimismies Nils Sandman uskaltautui kerran kieltämään alkamassa olevat seurat. Hän ilmoitti päätöksensä kiivastuneelle isännälle ja poistui kiireesti. Paavo Ruotsalainen ja papit pohtivat tilannetta ja päätyivät siihen, että olisi viisainta noudattaa käskyä. Lagus lähetettiin ilmoittamaan asiasta itse tervahovissa jo veisaavalle kansalle.

Ilmeisen järkyttynyt Roos vaati aluksi seurojen pitämistä. Hän oli huudahtanut "Ei mitenkään – ei vaikka Siperiaan vievät, vainon aikana kansa tarvitsee kehotusta…ja kun Paavokin on täällä." Laguksenollessa jo ovella menossa Roos huutaa vielä kerran hänen peräänsä: "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa."

Seuraväen poistuessa tervahovista Ruotsalainen, papit ja Roos tarkkailivat heitä ikkunasta ja kiinnittivät huomiota heidän rauhallisuuteensa. "Oli kuin he olisivat työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä.. niin kuin seurat olisivat pidetty ja rukouksella päätetty.", he totesivat.
"Näettekö tuota kansaa kuinka rauhallista", kysyi Malmberg. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää, meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus.

Syytettyjen tullessa ulos viimeisestä istunnosta käräjätalosta lauantaina 31. elokuuta 1839 oli pihalle kerääntynyt joitain heränneitä ja paljon uteliaita. Syytetyt olivat vaiti. He tiesivät, että oikeus asettaa heille tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren "Meidän linnamm on Jumala taivaast`". Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen. Hän ylisti Jumalan armoa ja sitä, että heidät oli katsottu arvolliseksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Oikeuden jäsenet seurasivat hämmentyneenä koko suuren ihmisjoukon polvistumista ja yhtymistä tähän rukoukseen. Se veti heidät varmasti mietteliäiksi.

Lagus lausui myöhemmin tuosta tilanteesta profeetallisesti: " Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
Niin siinä kävi.
Kalajoen käräjät johtivat tavallaan vastakkaiseen tulokseen kun mihin niillä pyrittiin. Tuomio koettiin kansan keskuudessa vääräksi. Syytteessä olivat oikeastaan olleet loukatut kansalaiset.

Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.

Toimiessaan pappina Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla Niilo Kustaa Malmberg sai elää aikana, jolloin hengellisellä kylvötyöllä oli otollinen maaperä. Kirkollisessa elämässä vallitsi valistusajalta peräisin oleva suuntaus, joka painotti uskonnossa hyvettä ja järjenmukaisuutta. Pappiloitten elämä keskittyi seurusteluun säätyläisten kanssa. Huvittelulla väkijuomien käyttöineen oli seurustelussa huomattava sija. Papin tehtäväksi nähtiin ”kerätä kaikki voimansa ihmiskunnan korkeimpien tarkoituksien, valistuksen ja siveellisyyden hyväksi”.

Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikana Malmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaajaCarl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.
Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 Sofia Amanda Karolina Bergrothin kanssa ja 1853–1858 Helena Jaakontytär Huhtalan kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.

Malmbergin tupa

Malmbergin tupa pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kalajoen alue nousi 1830-luvulta lähtien yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista. Jonas Lagus valittiin 1828 Ylivieskan kappalaiseksi ja Niilo Kustaa Malmberg kaksi vuotta myöhemmin kirkkoherran apulaiseksi Kalajoelle. Malmberg herätti suurta huomiota heti tulosaarnallaan. Vähitellen herätysliike sai niin huomattavat mittasuhteet, että huolestuneet viranomaiset katsoivat tarpeelliseksi haastaa mielenrauhansahäiritsijät käräjille. Jokelan pappilan miespihassa on itäpuolella ns. Malmbergin tupa ja piispantupa ja länsipuolella pakaritupa ja arentaattorin tupa. Niilo Kustaa Malmberg asui hänen mukaansa nimetyssä tuvassa 1830-1833. Hän oli Pohjanmaan herätysliikkeen keskeisin hahmo.

Santaholma Osakeyhtiö 1866-1996

Antti Sanholma Taitelija Markku Hakolan maalaus

ANTTI SANTAHOLMAN JA HÄNEN POIKIENSA LIIKETOIMET OSAKEYHTIÖN PERUSTAMISEEN SAAKKA

Kauppias Santaholma

Yrityksen perustaja oli vanhan kalajokilaisen suvun vesa Antti Santaholma (1840-1918). Liike-elämään Santaholma perehtyi maanviljelijä-kauppias isänsä opissa, joka myös rahoitti poikansa ensimmäisiä liiketoimia.

Vuonna 1866 Antti Santaholma osti asuin- ja kaupparakennuksen sekä maatilan Kalajoelta, mistä katsotaan hänen itsenäisen liikemiehenuransa alkaneen. Santaholman alkuaikojen liiketoiminnassa viljan, potaskan ja tervan tukkukauppa muodostui merkittävimmäksi. Vähittäiskauppaa Antti harjoitti Kalajoella maalaispuodissaan, josta sai miltei kaikkea tarvittavaa. Puoti toimi 1900-luvun ensivuosiin saakka.

Tavaroiden kuljettamisessa Santaholma aluksi käytti ulkopuolisten aluksia. Kauppapurjehduksen hän aloitti hankkimalla osakkuuden vuonna 1874 valmistuneesta parkkilaiva Kalajasta. Laivan liikennöinti päättyi vaiherikkaiden episodien jälkeen Newfoundlandin matalikolla vuonna 1885, jolloin se upposi törmättyään sitä ennen saksalaisen höyrylaiva Mainin kanssa. Vuonna 1883 Antti Santaholma liittyi osakkaaksi kaljaasi Primukseen, jonka kohtaloksi niin ikään tuli uppoaminen vuonna 1888. Hylky saatiin nostetuksi ylös, mutta laivan osakkaat eivät sitä enää kunnostaneet vaan myivät sen vuonna 1890.

Onnellisten tähtien alla ei seilannut Antti Santaholman hankkima oma laivakaan. Vuonna 1887 hän näet osti perustamansa sahan lautojen ja lankkujen kuljettamista varten saksalaisen Louise Wilhelmine- nimisen hylyn, joka kunnostuksen jälkeen sai nimekseen Joutsen. Ensi matkansa se teki kesällä 1888. Laivan merikelpoisuus oli huono, minkä vuoksi sekin upposi syysmyrskyssä Pohjanmerellä marraskuussa 1888.

Pyöreä puu

Puutavarakaupan Antti Santaholma aloitti vuonna 1879, jolloin hän osti C.J. Thodénin konkurssihuutokaupasta lautoja ja lankkuja edelleen myymistä varten. Samoihin aikoihin alkoi ratapölkkyjen välitys. Ensimmäiset paperipuut Santaholma myi vuonna 1889. Niiden vienti laajeni huomattavasti vuonna 1893, jolloin kauppa Ranskaan alkoi.

Pyöreän puun kauppa laajensi puun hankinta-aluetta. Se ulottui etelästä Lestijoen, Viirteenjoen ja Lohtajanjoen seuduilta pohjoiseen Iijoen ja Kiiminkijoen vaiheille. Sen sijaan Oulunjoen vesistöstä Santaholma pysyi kauan erossa.

Puutavarakauppa toi mukanaan uusia tehtäviä Santaholman perheyritykselle. Puun ostamista varten oli kierrettävä metsiä sekä ratkaistava uitto- ja kuljetuskysymyksiä. Uitoista huolehtivat yleensä puun myyjät tai ns. hankkijat, jotka palkkiota vastaan välittivät paperipuuta Santaholmalle.

Vuonna 1889 ostettu, Weikko - nimen saanut, hinaaja veti proomuja Iissä, Haukiputaalla ja Kalajoella. Santaholman ensimmäiset proomut rakennettiin Iissä kesäksi 1890.

Paperipuun laivauspaikoista tärkeimmät oli Haukipudas ja Kalajoen Rahja. Muita lastauspaikkoja olivat Iin Röyttä, Kalajoki, Simo jonkin aikaa, Himangan Ohla, Raahen Lapaluoto ja Saloisten Siniluoto.

Ulkomaisten ostajien vaatimukset paperipuun kuorimisesta johtivat koneellisen kuorinnan aloittamiseen Iin Koninsaaressa vuonna 1894. Työn hankaluus ja vaarallisuus sekä palkkaerimielisyydet työntekijöiden kanssa osoittivat koneellisen kuorinnan olleen huono yritys. Vuonna 1902 Koninsaaren kuorintalaitos purettiin.

Ensimmäiset kaivospölkyt Santaholma hakkautti ja teetti talvella 1888-1889. Ensimmäinen kauppa syntyi seuraavana vuonna.

Sahatavara

Ensimmäiset metsänsä Santaholma hankki vuonna 1881. Hakatut tukit sahautettiin aluksi eri vesisahoilla. Oman sahan Santaholma rakennutti vuosina 1882-1883 Kalajoen Pitkäsen kylälle Johan Löfqvistiltä ostetun Saukonkosken tullijauhomyllyn yhteyteen. Sahaus tällä ns. Saukon sahalla alkoi vuonna 1883. Mylly jatkoi niin ikään toimintaansa. 1890-luvulla Saukolla ei sahattu kaikkina vuosina ja 1900-luvun alussa vain joskus kyläläisten tarpeisiin. Sen sijaan myllyn toiminta oli vilkasta. Saukonkoskeen rakennettiin sähkölaitos 1910-luvun lopulla. Vuonna 1940 A. Santaholma Osakeyhtiö myi Saukon myllyrakennuksen maa-alueineen Tyngän Mylly-, Sähkö- ja Sahaosuuskunnalle.

Nahka- ja graniittikauppa

Antti Santaholman muista liiketoimista mainittakoon nahkojen valmistaminen ja muokkaus vuosien 1869-1870 aikana käynnistyneessä nahkaverstaassa sekä graniittikauppa. Viimeksi mainitun Santaholma aloitti vuonna 1890 skotlantilaisen liikekumppanin tiedustelun innoittamana. Ensimmäinen kivilouhos sijaitsi Kalajoen Etelänkylässä, Mustosen talon maalla, lähellä Saukonkoskea. Myöhemmin graniittia louhittiin myös Haapakankaalla ja ns. Passin kallioilla.

Santaholmat tulevat Ouluun

Rautatien valmistuminen Ouluun toi tervakaupan piiriin uusia alueita, mutta samalla se siirsi alan kaupan painopistettä kaupunkiin. Kun lisäksi samoihin aikoihin Keskipohjanmaan tervakauppa alkoi hiipua, Santaholman oli siirrettävä liiketoimiaan Ouluun tervakaupan jatkamiseksi.

Vuonna 1888 Antti Santaholma avasi Oulussa sivuliikkeen nahka- ja jauhokauppaa varten. Saman vuoden kesällä alkoi tervan osto. Ouluun siirtymistä helpotti Antin poikien koulunkäynti kaupungissa. Silti uuden yrittäjän saapuminen suljetun tervakauppiaiden yhteisön kilpailijaksi ei sujunut soraäänittä. Kestikin aikansa ennen kuin Santaholmat saivat asemansa vakiinnutettua Oulun tervaporvareiden keskuudessa.

Antti Santaholman miehiksi varttuneista pojista Ouluun jäivät Juhani ja Sivert. Antti itse jatkoi liikkeensä hoitoa Kalajoelta käsin. Toiminimen oma kauppa- ja konttorirakennus valmistui Ouluun vuonna 1891 Aleksanterinkadun varteen. Sen pihalla sijaitsivat varastot jauhoja varten ja tervamiesten majatupa.

Santaholman viljakauppa jatkui Oulussakin laajana, sillä terva- ja viljakauppa kytkeytyivät toisiinsa ostajan usein maksaessa saamansa tervan jyvillä ja jauhoilla. Toiminimen, kuten muidenkin oululaisten tervakauppiaiden toiminta päättyi tervahovin paloon vuonna 1901. Tervakaupan menetystä korvasi alati kasvava pyöreän puun vienti, minkä seurauksena Oulusta tuli yhä tärkeämpi keskus Santaholmien liiketoiminnassa.

2. A.SANTAHOLMA OSAKEYHTIÖ 1903-1996

Perustaminen, hallinto ja omistajat

Vuonna 1903 toiminimi muutettiin osakeyhtiöksi 5 milj. markan pääomalla. Antti Santaholman lisäksi tulivat osakkeenomistajiksi hänen viisi poikaansa: Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari. Järjestelyllä selkiinnytettiin organisaatiota, mutta samalla vakiinnutettiin ja virallistettiin Antti Santaholman poikien osuus perheyrityksen toiminnassa.

Yhtiö sai nimekseen ’A. Santaholma Osakeyhtiö’. Aikaisemmin yritys tunnettiin ilman sanaa ’osakeyhtiö’. Vuonna 1903 käyttöön otettu nimimuoto säilyi liki sellaisenaan koko toiminnan ajan. Pieni kosmeettinen muutos tehtiin vuonna 1984, jolloin sitaatit poistettiin nimestä.

Yhtiön kotipaikaksi tuli Oulu, jossa myös Santaholmien myyntikonttori sijaitsi. Sen sijaan pääkonttori oli Kalajoella.

Ensimmäiseen hallitukseen kuuluivat Antti Santaholma, Sivert Santaholma, Juhani Santaholma ja varajäsenenä Antti K. Santaholma. Yhtiön toimitusjohtajana aloitti Juhani Santaholma.

Vanha Antti Santaholma kuoli 26.1.1918. Pian yhtiötä kohtasi toinen suuri menetys, kun toimitusjohtaja Juhani Santaholma menehtyi sydänkohtaukseen 5.5.1919. Yhtiökokous valitsi uudeksi toimitusjohtajaksi Sivert Santaholman. Hallitukseen uudeksi jäseneksi tuli Antti K. Santaholma ja varajäseneksi Olli Santaholma. Kolmas kuolemantapaus kohtasi veljessarjaa 11.7.1922, jolloin insinööri Antti K. Santaholman sydän pysähtyi lavantaudin tuottaman rasituksen seurauksena.

Veljesten pois meno oli järkytys yhtiön osakkaille. Toimintaa supistettiin vuonna 1923 ja olipa ilmassa ajatus yhtiön lakkauttamisesta. Kaikesta huolimatta yhtiökokous valitsi uudeksi toimitusjohtajaksi Oskari Santaholman vuonna 1924. Seuraavana vuonna toiminnan lopettamisajatus raukesi. Pian tämän jälkeen yhtiön omistuksessa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet. He myös muodostivat vuodesta 1926 alkaen yhtiön hallituksen.

Sivert Santaholma kuoli Oulussa vuonna 1936. Hänen poismenonsa merkitsi sitä, että yhtiön johto siirtyi uuden polven käsiin. Olli ja Oskari Santaholman rinnalle hallitukseen tuli Sivert Santaholman poika Lauri. Varajäseneksi nimitettiin Eero Santaholma ja toiseksi tilintarkastajaksi Pentti Santaholma. Eero ja Pentti olivat Oskari Santaholman poikia. A. Santaholma Osakeyhtiö oli tuolloin puhdas perheyhtiö, sillä hallituksen kaksi muuta varajäsentä ja toinen tilintarkastaja oli Santaholmien tyttärien kanssa naimisissa ja yhtiön palveluksessa. Tultaessa 1950-luvulle yhtiön omistuspohja oli laajentunut. Osakkeiden omistajina olivat Santaholmien eri sukupolvet ja näiden puolisot.

Oskari Santaholma pyysi korkeaan ikäänsä vedoten yhtiökokoukselta eroa toimitusjohtajan tehtävästä vuonna 1956. Uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Oskari Santaholman poika Eero. Eero Santaholma kuoli vuonna 1977. Sitä ennen hän oli luovuttanut toimitusjohtajan tehtävät Pekka Santaholmalle. Vuonna 1984 toimitusjohtajaksi tuli Timo Pentti Santaholma.

A. Santaholma Osakeyhtiö asetettiin konkurssiin 4.6.1996.

Tuotantolaitokset

Vuonna 1902 Santaholmat päättivät rakentaa höyrysahan maalleen Pullin rantaan Kalajoella. Yksikehäinen Jokisuun saha valmistui 1903, mutta jo seuraavana vuonna sitä laajennettiin toisella kehällä. Sahalla valmistettiin myös pientavaraa kuten kimpiä, päreitä ja rimalautoja. Kun rimalaudoiksi kelpaamattomia hylkyjä alkoi tulla ongelmaksi asti, aloitettiin niistä polttamaan sysiä. Sysimiilu sijaitsi jonkin matkaa sahalta Ämmälle päin.

Jokisuun sahan yhteyteen rakennettiin kivihiomo, joka hyödynsi sahan höyryvoimaa. Näin graniittikaupan jalostusastetta saatiin kohotettua. Tuotevalikoimaan kuuluivat hautakivet ja muistomerkit. Kivihiomon toiminta päättyi vuonna 1917 työvoiman puutteen sekä palkkojen ja rahdin kohoamisen seurauksena.

Vuonna 1905 valmistui Hourunkosken puuhiomo Pyhäjoella. Sen perustamisen taustalla oli kilpailu seudun paperipuusta, minkä seurauksena Santaholma oli ostanut alueelta metsiä ja puutavaraa. Hyödyntääkseen tuon raaka-aineen Santaholmien yhtiö osti puuhiomon rakentamista varten porilaiselta Juseliukselta Hourun vesisahan, Hourunniskan tullijauhomyllyn, Tervonniemen sahanpaikan ja kaikki niihin kuuluvat rakennukset, irtaimistot jne. 1930- ja 1940-luvulla hiomoa ei pidetty useana vuonna lainkaan käynnissä hiokkeen alhaisen hinnan takia. Viimeiset hiokepaalit myytiin vuonna 1948, mihin Hourunkosken hiomon tarina sitten päättyi.

Ajatus sahan rakentamisesta Kiiminkijoen suulle, jonne huomattava osa yhtiön raaka-ainehankintoja uitettiin, kyti Santaholmien mielessä vuosia. Hankkeen toteutuminen lähti liikkeelle sen jälkeen kun yhtiö oli ostanut tiloja sahan sijoituspaikaksi. Samanaikaisesti Sivert Santaholma kartoitti alueen metsävaroja ja myös osti metsäsarkoja. Kaksikehäinen Jokirannan saha Haukiputaalla valmistui vuonna 1915. Sen tuotantoteho kasvoi huomattavasti 1920-luvun puolivälin jälkeen tehtyjen uudistusten ansiosta.

Vuonna 1934 A. Santaholma Osakeyhtiö osti kaksikehäisen Pirttiniemen sahan Raahessa. Sen aikaisempi omistaja oli F.A. Juselius Oy. Vuorineuvos Juseliuksen vuonna 1930 tapahtuneen kuoleman jälkeen hänen omaisuuttaan testamentin perusteella hallinnoinut Sigfrid Juseliuksen Säätiö lopetti sahan toiminnan ja ryhtyi kauppaamaan sitä. Sopimuksessa Santaholmalle siirtyi myös Juseliuksen Raahen kaupungin kanssa tekemät vuokrasopimukset sahan maa-alueista.

Santaholman sahat kohtasivat vaikeuksia 1960-luvulle tultaessa. Sahatavaran kaupan kansainvälinen stagnaatio lamaannutti Santaholman sahojen toimintaa, mutta suhdanteiden parannuttuakin yhtiöllä oli kotikutoisia ongelmia, joihin ratkaisu oli etsittävä.

Santaholman sahat olivat teknisesti vanhentuneita. Pelkkien laitteiden nykyaikaistaminen ei olisi auttanut parantamaan kannattavuutta, sillä monet muut seikat, esimerkiksi Haukiputaan sahan epäedullinen sijainti, ennustivat vaikeuksien jatkuvan uudistusten jälkeenkin. Lisäksi investointimahdollisuuksia heikensi yhtiötä vaivannut jatkuva pääoman puute.

Strategiaksi tuli tuotannon keskittäminen yhdelle sahalle. Ensin sahauksen keskeyttämisiä tapahtui Pirttiniemen sahalla vuodesta 1962 lähtien. Lopullisesti tuotanto Pirttiniemen sahalla päättyi vuonna 1964. Pian yhtiö joutui supistamaan tuotantoaan myös Kalajoella ja Haukiputaalla, kunnes vuonna 1968 sahaus Jokirannan sahalla loppui. Sekä Raahen että Haukiputaan omaisuutta ryhdyttiin realisoimaan. Tuotanto Jokisuun sahalla jatkui kesään 1996 saakka.

Puunhankinta ja kuljetukset

Huomattavan osan kaivopuusta ja paperipuusta yhtiö hankki leveransseina. Pystyyn ostaminen, ts. metsien vuokraaminen oli myös tavallista. Tiloja hankittiin vuosina 1903-1910 Suomussalmelta, Puolangalta, Pudasjärveltä, Haukiputaalta, Merijärveltä, Kärsämäeltä ja Haapajärveltä.

Oman puuhiomon valmistumisesta huolimatta yhtiön paperipuun vienti jatkui. Toisaalta, ennen ensimmäistä maailmansotaa, kaivospuun osuus raakapuun viennistä kasvoi alati.

Uittoyhdistysten puuttuessa kilpailu yhtiöiden kesken uittovälillä oli ajoittain kovaa, minkä vuoksi Pohjois-Suomen uitto-oloihin alettiin kiinnittää huomiota. A. Santaholma Osakeyhtiö oli mukana uiton kehittämisessä, mm. se antoi lausuntonsa lauttaussääntöä Pyhäjoen vesistöön laadittaessa vuonna 1909. Uitto-oloissa tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen edistystä siinä mielessä, että Kiiminginjoelle perustettiin uittoyhdistys ja Uittokalusto Oy vuonna 1920. A. Santaholma Osakeyhtiö osallistui yhtiön toimintaan alusta pitäen.

Yhtiöllä oli toimintansa alussa hinaajat Toimi, Antti ja Kunto sekä pieni jokihinaaja Ilo. Hiukan myöhemmin hankittiin toinen pieni jokihinaaja Leimu. Sitten yhtiön hinaajakalusto kasvoi seuraavasti: Apu (1911), Oiva (1912) ja Tarmo (1912). Viimeksi mainittu oli vahvistettu keulasta ja perästä, koska yhtiö ajatteli käyttää sitä syksyisin jäänmurtajana.

Myös proomuja tarvittiin koko ajan lisää. Vuonna 1913 yhtiöllä oli niitä 29 kpl. Vuonna 1910 rakennettiin myös niputusproomu, johon asennettiin koneet lastausten helpottamiseksi.

Hinaajia ja proomuja rakennettiin Santaholman telakalla Kalajoella. Yhtiön tarpeisiin kehiteltiin omia hinaajamalleja. Hinaajien piti olla yhtä aikaa matalilla jokisuilla kulkevia kuin merikelpoisia aavan meren kyntäjiä. 1950-luvun alkuun mennessä Santaholman telakalla oli valmistunut n. 80 proomua. Varsinkin Oskari Santaholma kunnostautui hinaajien ja proomujen kehittäjänä.

Sosiaalista toimintaa ja hyväntekeväisyyttä

Toisen maailmansodan jälkeen A. Santaholma Osakeyhtiö ryhtyi kohentamaan työväestönsä asuinoloja. Vuosina 1947-1948 valmistui Raahessa ja Haukiputaalla useita asuinrakennuksia. Varsinkin yhtiön nuoremmat omistajat olivat kiinnostuneita työläistensä sosiaalisten olojen kehittämisestä.

Vanha Antti Santaholma aloitti yrityksen hyväntekeväisyystoiminnan. 1890-luvulla hän lahjoitti lainakirjaston Kalajoelle ja vuonna 1903 urut kotiseurakuntansa kirkkoon. Yhtiön johtoa lähellä oli suomenkielisen sivistystyön tukeminen. Avustusta saivat Suomalainen Liikesivistys (1919), Turun Suomalainen Yliopisto (1919) ja Suomen Kulttuurirahasto(1938). Vuonna 1926 yhtiö lahjoitti maatilan Puolangan kunnalle kansakoulun paikaksi. Sotien takia kärsimään joutuneiden avustamiseksi yhtiö lahjoitti huomattavia summia Presidentti Kallion avustusrahastolle kaatuneiden omaisten hyväksi ja Kansan Avulle.

Oskari Santaholma ja Havula

 Oskari Santaholma Taiteilija Markku Hakolan maalaus

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867,Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Kauppaneuvos Oskari Santaholma (s. 24.4.1878 – k. 26.8.1956) toimi Santaholma Oy:n toimitusjohtajana. Oskari avioitui 3.6.1905Siiri Johanna Selinin (s. 4.12.1882 – k. 17.9.1954) kanssa. Siiri Selinin vanhemmat olivat liikemies Adolf Selin ja Brita Johanna Ahlskog.

Käytyään muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota Oskari Santaholma kävi Raahen porvari- ja kauppakoulun ja lähti vuoden pituiselle opintomatkalle Englantiin 1901. Tämän jälkeen hän aloitti työskentelynsä perheyrityksessä yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa. Hän toimi aluksi konttoripäällikkönä, ja 1924 hänestä tuli tämän suuren puutavaraliikkeen, A. Santaholma Oy:n, toimitusjohtaja 23.5.1924. Yhtiön omistusoloissa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet, joten jo 22.3.1926 kolme veljestä omisti koko yhtiön osakepääoman. He muodostivat tästä lähtien yhtiön hallituksen. Kun yhtiö oli näin päässyt sisäisesti lujittumaan, sen toiminta virkosi.

Vuoden 1926 raaka-aineen hankinnat suunnattiin myös Kiiminkijoen latvavesille Puolangalle. Samana vuonna päätettiin ryhtyä ostamaan tukkeja myös Iijoen varrelta. Kevättalvella 1926 päätettiin uudistaa Jokirannan saha Haukiputaalla. Pulavuodet 1930-32 koettelivat yhtiötä, mutta vuodesta 1933 yhtiön voitiin todeta tuottaneen voittoa. Kesäkuussa 1925 Raahen kaupunki oli vuokrannut Pirttiniemen tehdasalueen F.A. Juselius Oy:lle 30 vuodeksi. Vuorineuvos Juselius oli kuollut 8.2.1930. Hänen koko omaisuutensa oli joutunut Sigfried Juselius Säätiön haltuun. Tämä oli ruvennut heti lopettamaan Pirttiniemen sahan toimintaa. Silloin A. Santaholma Osakeyhtiö astui näyttämölle ja osti 9.6.1934 tehdyllä kauppakirjalla sahalaitoksen. Samana päivänä tehdyllä vuokrasopimuksella Raahen kaupunki siirsi yhtiölle ne alueet, jotka se oli aikaisemmin vuokrannut Juseliukselle. Vuokra-ajaksi sovittiin 40 vuotta. Yhtiön toimesta ryhdyttiin heti kunnostamaan sahaa ja hankkimaan sinne raaka-ainetta. Talvisaikaan töissä oli 250 miestä ja kesäaikaan, jolloin myös lastaus- ja tukkityöt olivat käynnissä noin 400 miestä.

Sivert Santaholman kuoltua yhtiön hallitukseen valittiin hänen poikansa Lauri. Hallituksen varajäseniksi valittiin 7.5.1936 Eero Santaholma, metsänhoitaja Einar Nylander ja luutnantti Mauri Lehtosaari. Tilintarkastajiksi valittiin Pentti Santaholma ja Paavo Kiviharju. Pari vuotta myöhemmin yhtiön johdossa tapahtui huomattava muutos. Johtaja Olli Santaholma kuoli Kalajoella kesäkuun 5. päivänä 1940. Hänen poismenonsa jälkeen yhtiökokous valitsi 12.8.1940 yhtiön johtokuntaan Mauri Lehtosaaren ja tämän varajäseneksi rouva Inga Santaholman. Yhtiön johtokunnan kokoonpano oli Oskari Santaholma, Einar Nylander ja Mauri Lehtosaari ja varajäseninä Inga Santaholma, Eero Santaholma ja Paavo Kiviharju.

Tuotantolaitoksia pyrittiin kehittämään. Pienehköjä uudistuksia suoritettiin v. 1936 Jokisuun ja Pirttiniemen sahalla, v. 1937 uudenaikaistettiin Jokirannan saha ja seuraavana vuonna Jokisuun ja vuonna 1939 Pirttiniemen ja vielä Jokirannan sahat. Kalajoelle rakennettiin v. 1936 asuinrakennus toimihenkilöitä varten ja v. 1937 yksi työväen asunto. Jokirannan sahalle rakennettiin 1937 hiiltämö, jossa oli 21 miilua. Sydet myytiin Ruotsiin Herrängin Kaivosyhtiölle. Pyhäjoen puuhioketta laivattiin Englantiin ja sitten Ranskaan.

Yhtiön telakalla oli hinaajien ja proomujen rakennustyötä johtanut insinööri Einar Sahlberg, joka oli ollut yhtiön palveluksessa 30 vuotta. Hänen aikanaan oli rakennettu pieniä hinaajia, kuten sopu, Virma, Apu, Nopsa ja Leimu sekä suuremmat hinaajat Ponteva ja Panu. Vuonna 1934 Pitkäniemen Saha Oy:ltä oli ostettu hinaajaksi matkustajahöyryalus Vanttaus. Vuonna 1937 ostettiin vielä hinaaja Aalto. Ensimmäinen omalla tehtaalla rakennettu hinaaja Antti myytiin Turkuun. Proomuja yhtiö rakensi kaikkiaan noin 80.

Syksyllä 1939 yhtiön melkein koko henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodassa se sitten taisteli eri rintamillamme. Sota muutti myyntitoiminnan perin pohjin. Se esti Englannin kaupan kokonaan. Hollantiin, Tanskaan ja Saksaan voitiin myydä. Jatkosodassa melkein koko henkilökunta oli jälleen mukana. Sahojen toiminta supistui vähiin. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen päästiin hitaasti säännöllisiin oloihin.

Parempien työmahdollisuuksien luomiseksi yhtiö ryhtyi v. 1946 rakentamaan työväen asuntoja. Raahessa ja Haukiputaalla saatiin vuosian 1947-1948 valmiiksi useita rakennuksia. Raahessa v. 1947 15 perheelle ja vuonna 1948 12 perheelle. Jokirannan ja Pirttiniemen sahoille hankittiin v. 1949 selluloosahakkurit jätteiden käyttämiseksi. Työmarkkinoilla sattuneet häiriöt haittasivat tuotantoa, kunnes vuonna 1951 linnarauhan ansiosta saatiin työskennellä rauhassa.

Yhtiön tuotteiden sijoittamisessa maailmanmarkkinoille ulkomaiset agentit ovat suorittaneet arvokkaan työn. Pääasiassa sahatavaran myynnissä yhtiön pääedustajaksi tuli v. 1921 Nino Lincoln & Co Helsingistä. Lincolnin kautta yhtiöllä oli seuraavat ulkomaiset agentit: Isossa Britaniassa ja Irlannissa vuodesta 1922 Hallam, Ramsay & Co, Lontoo, Hollannissa vuodesta 1926 Vrancken & Holm ja pari vuotta myöhemmin K.V. Holm ja herra Holmin kuoltua v. 1951 hänen poikansa K.V.Holm jr, Tanskassa aikaisemmin useita agentteja, vuodesta 1938 Schmidt& Bloch, Kööpenhamina, Saksassa ennen 2. maailmansotaa useita agentteja lyhyen aikaa, vuodesta 1940 H.A. Gratenau, Ranskassa vuodesta 1949 Societe COPAP, Pariisi, Ruotsissa K. Åsander Aktiebolag.Oskari Santaholman johdossa perheyrityksestä kasvoi yksi Pohjois-Suomen suurimpia alallaan.

Kotiseutunsa Kala¬joen ja Keski- sekä Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän kehittämisen lisäksi hänen pyrkimyksenään oli kotiseutunsa ja koko isänmaan sivistyselämän ja kaikkien hyvien harrastusten tukeminen. Hän toimi A. Santaholma Oy:n johtokunnan jäsenenä 1911–56, Kalajoen Säästöpankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1907–12 ja Pohjolan osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1931–. Hän oli Oulun kauppakamarin hallituksen jäsen ja Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen sen perustamisesta alkaen. Hän lisäsi ammattitaitoaan lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai 1928 ja kauppaneuvoksen arvonimen 1943.

Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997.
Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine sisustuksineen.

Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle. Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selinin kanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä.

Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.
Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, mm. Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.

Havula

Havulan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Santaholman konttori

Santaholman konttorin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Santaholman konttori lähes 40 metriä pitkä keltainen rakennus, mikä on Plassin keskeisimpiä ja Kalajokivarren komeimpia taloja. Tien puolella on 13 ikkunaa. Talon vanhin osa on vanha kauppakartano ilmeisesti 1800-luvun alkupuolelta. Kauppias Antti Santaholma osti sen vuonna 1866 kokkolalaiselta kauppiaalta Georg Rajanderilta.. Rakennuksessa on toiminut A. Santaholman Oy:n konttori

Kalaja-laiva Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus

Kuva Anders Gustaf Östman (1819-1900)

Kalajokelaisten talonpoikien kauppapurjehduksella on vanhat perinteet. Kalajokiset osasivat itse rakentaa laivansa. Vielä 1860-luvulla oli käytössä talollisten Juho Pahikainen ja Jaakko Merenojan rakentama 13 lästin vetoinen "Liukas", mikä myytiin vuonna 1864 kalajokiselle Erkki Roosille. Tuohon aikaan oli käytössä myös liikemies-apteekkari Relanderin käyttämä 16 lästin "Anny"-laiva, mikä myytiin vuonna 1863 Kaarle Kustaa Törnvallille ja joitakin vuosia myöhemmin Kustaa Änkilälle. Tämä "Anny" ei ollut Kalajoella rakennettu, "Liukas" suoritti nälkävuoisen aikaiset jauhohakumatkat Pietarista. Nälkävuodet katkaisivat sitten purjehduksen. Kun nimismiehen ja voudinkertomusten mukaan Kalajoella oli maapurjehdusta vuosina 1865-67 yhteensä 16-29 lästin verran. Vuonna 1868 maapurjehdusta ei ollut lainkaan.

Laivanrakennus pääsi Kalajoella jatkumaan nälkävuosien jälkeen. Tunnetuimmaksi rakentajaksi nousi Pietarsaaressa 27.8.1819 syntynyt Anders Gustaf Östman, joka sittemmin Kalajoelle siirtyneenä teki monia laivoja. Tämä itseoppinut ja käytännön kouluttama rakentaja rakennutti 1870-luvulla Kalajoen kirkon, Oulun kasarmit ja pani alulle Kokkolan kaupungin tilaamat kaksi proomua, joiden viimeistely jäi hänen poikiensa huoleksi. Hänen itsevarmuuttaaan työssään kuvaa hänen mielilauseekseen mainittu "Me teke tätä ja me osaa teke tä". Östman kuoli Kalajoella 28.3.1900. Hänen työtään jatkoivat Kalajoella hänen poikansa. Frans Adolf Östman (1859-1910) rakensi Ämmän veistämöllään muun muassa "Ansio"-laivan vuonna 1891. Östmanien rakentamia olivat todennäköisesti myös vuonna 1883 valmistunut "Onni"# ja vuonna 1892 valmistunut "Toivo". Nämä purjehtivat "Ansion" ohella vielä vuonna 1895 kotipaikkanaan Kalajoki.

Lästi on tilavuusmitta

Kauppalästi (kommersläst tai handelsläst) oli Ruotsissa 1 134 kannua (kanna) eli 2 970 litraa.
Vanhana tilavuusmittana käytetyllä lästillä oli kolme kokoa: 12, 13 tai 24 tynnyriä (tunna). Yleensä lästi tarkoitti hiiliä, kalaa, tervaa, viljaa tai voita mitattaessa 12 tynnyriä eli 1 978 litraa. Lästi tervaa tarkoitti 1600-luvulla 12 tynnyriä eli 1 507 litraa. Vuodesta 1855 Ruotsissa tynnyri nestetavaran mittana oli 125,62 litraa ja kuivan tavaran mittana 146,35 litraa. Suomessa tynnyri kuivaa tavaraa oli 164,88 litraa.

Kalaja oli kauppias Antti Santaholman vuosina 1873–1874 rakennuttama Kalajoen kuuluisin parkkilaiva, joka purjehti maailman merillä vuosina 1874–1885. Kauppamatkoillaan alus päätyi aina Etelä-Amerikkaan, Kiinaan ja Australiaan asti, ja upposi Newfoundlandin edustalla vuonna 1885.

Kalajan rakentaminen

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi. Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Laivan rakennutti osakeyhtiö, johon kuuluivat Kalajoelta A. Santaholma, I. Merenoja, O. Pahikkala, J. Myllylä, Oulusta L. Helander sekä Pyhäjoelta A. Annala. Rakennuspuuksi käytettiin aina Pihtiputaalta ja Reisjärveltä asti haettuja komeita jättiläishonkia, jotka siihen aikaan ylimaissa eivät kovin paljon maksaneet. Rakennusmestarina oli laivojen rakentaja Anders Gustaf Östman Kalajoelta. Työmiehet olivat pääasiassa kalajokisia isäntämiehiä, joilla useimmilla oli ammattituntemusta laivanrakennusalalla.

Miehistön värvääminen

Miehistön värvääminen tapahtui Kalajoella 17.9.1874. Laivan miehistöön kuului 16 miestä, 1 stuuvertti eli ylikokki, 2 perämiestä ja kapteeni. Laivan kapteeniksi tuli yksi yhtiön osakkaista, pietarsaarelaissyntyinen Jakob Roos, jolle luvattiin palkkioksi 60 markkaa kuukaudessa, 5 prosenttia bruttorahdista ja 3 markkaa maissaolorahaa. Perämieheksi nimitettiin D. Roos, joka vaihdettiin Skotlannissa vuonna 1867 oululaiseen J. Stenmaniin. Muut miehistön jäsenet olivat:

Konstaapeli Juho Östman
Puuseppä Kalle Haavisto
Matruusit M. Märsell ja E. Rahja
Puolimatruusit Niku Lohva, Juho Heusala, Antti Östman
Kokki Antti Sievilä
"Jungmannit" Heikki Simi, Antti Rönnqvist, August Pitkänen, Erik Anttila, F. Haapakangas, Matti Junnikkala, Sivert Hendelin
Kajuuttavahti Herman Östman
Aluksen tulliselvittely tehtiin Raahessa syyskuussa 1874, minkä jälkeen Kalaja lähetettiin ansaitsemaan maailman merille, tarkoituksena palata kahden vuoden kuluttua takaisin. Kalajoen "Lentävän hollantilaisen" matka venähti kuitenkin viiden vuoden mittaiseksi kapteeni Roosin kaapattua laivan.

Kalajan seikkailut maailman merillä 1874–1880

Kalaja purjehti aluksi Raahesta painolastissa Pietarsaareen, jossa laivaan lastattiin lankkuja Englannin Hulliin vietäväksi. Hullin satamassa Kalajaan laitettiin kuparipohja, ja tammikuussa 1875 alus jatkoi matkaansa Hullista Shieldsiin, josta se otti hiililastin vietäväksi Jaavan saarelle Indonesiaan.

Tammikuussa 1876 Kalaja jatkoi matkaansa Queenstownista Glasgow'hun ja otti huhtikuussa rahdin Buenos Airesiin, Argentiinan pääkaupunkiin, jonne saavuttiin saman vuoden kesäkuussa. Jaavan sokerirahdista kirjattiin samaan aikaan Kalajoella tuloja 16 430 mk. Argentiinasta kapteeni Roos jatkoi maissi- ja heinälastissa Brasilian Rio de Janeiroon, jonne alus saapui syyskuussa. Lokakuussa kapteeni Roos päätti lähteä pelkällä painolastilla, onneensa luottaen, purjehtimaan takaisin Jaavalle Batavian satamaan, josta otti kurssin kohti Indo-Kiinaa. Alkuvuodesta 1877 Kalaja saapui Saigonin satamaan, jossa laivan pohjakuparit vaihdettiin uusiin. Saigonista Roos lähetti edellisen vuoden rahtituloja Kalajoelle 9 502,50 mk.

Kapteeni Roosin onni kääntyi, kun puolimatruusi Heusala sairastui Saigonissa koleraan ja kuoli tautiin 20 päivää sairastettuaan. Kaiken lisäksi singaporelainen höyrylaiva lasketti lähes täydessä vauhdissa ankkurissa maanneen Kalajan päälle rikkoen aluksen pahasti, ja Santaholma joutui ottamaan Suomen Merivakuutusyhtiöltä ennakkona lainaa 84 000 mk viiden prosentin korolla laivan korjauksia varten. Kapteeni Roosia pyydettiin palaamaan kotiin, mutta seikkailumieli vei miehen mennessään.

Saigonista kapteeni Roos päätti viedä Kalajan vanhaa pohjakuparia Hongkongiin, josta hän otti lastin Siamiin. Lokakuussa 1877 laiva saapui Bangkokin satamaan, jossa kapteeninrouvan apulaiseksi Glasgow'sta tullut suomalainen nainen L. Ramstedt kuoli tropiikin tauteihin. Loppuvuodesta 1878 Kalaja otti sokerilastin Australiaan. Kalajoella isännistö alkoi kuitenkin jo hermostua. Kaikesta huolimatta Santaholma kirjoitti Roosille Australian Sydneyhin 2.8.1878 vielä toiveikkain mielin ja kertoi odottelevansa kärsivällisesti parempia aikoja.

Roos päätti viipyä kuukausikaupalla Sydneyssä sillä seurauksella, että joulukuussa laivasta karkasi seitsemän merimiestä Australiaan, useimmat heistä suomalaisia. Australiasta Kalaja otti hiililastin Shanghaihin Kiinaan ja kävi tämän jälkeen pari kertaa Euroopassa. Se jäi kuitenkin purjehtimaan Itä-Intian rannikkoreitille. Miehistö pyyteli kapteenia palaamaan kotiin, mutta Roos ilmoitti isännistölle marraskuussa 1879 purjehtivansa Kiinan merellä ja aikovansa Anjeriin, Jaavalle, mukanaan 450 tonnia raskasta lastia, teetä, kanelia ja silkkiä.

Kalajoella loppui kärsivällisyys, ja Roosin oli otettava viimein Hongkongista rahti takaisin Lontooseen, jonne alus saapui kesäkuussa 1880. Lontoossa laiva otettiin Roosilta pois ja annettiin 58-vuotiaan oululaisen merikapteeni Ryselin haltuun. Uudeksi perämieheksi nimitettiin August Söderlund. Pian Kalajoelle kantautui tieto, jonka mukaan Kalaja oli kärsinyt haverin Lontoossa ja Roos oli ottanut laivan korjauksia varten lainaa, joka oli maksettava heti takaisin. Lainan hankkiminen osoittautui hankalaksi, mutta viimein raahelainen kauppias Heikki Sovelius lupautui lainaamaan yhtiölle hampaita kiristellen 30 000 mk, ja Santaholma onnistui saamaan vielä ”Lumperin pankista” pankinjohtaja Aspergrenilta lainaa 20 000 mk, joilla Kalajan pakkohuutokauppa estettiin. Kalaja päätettiin myydä, mutta myynnistä ei kuitenkaan tullut mitään.

Roos tahtoi omistajilta rahaa laivan korjausta varten. Rahat lähetettiinkin, mutta Roos pani ne omiin taskuihinsa ja vielä lisäksi laivan rahtirahat. Isännistö vaati Roosia tulemaan kotimaahan ja tuomaan laiva Kalajoelle, mutta Roosilla oli sellainen omistajien valtakirja, että se oikeutti hänet rajattomasti purjehtimaan ja ottamaan lastia haluamastaan satamasta ja viemään minne se vain osoitetaan. Kapteeni Roos ei totellut isäntien määräyksiä, vaan ”seilasi ja hoilasi” vapaasti. Noin viitisen vuotta hän purjehti laivallaan aivan kaukaisen idän vesillä. Viimein omistajat valtuuttivat kapteeni Johan Ryselin Oulusta ottamaan laiva haltuunsa ja hänen onnistuikin saada ”karkulainen” kiinni Englannissa. Kalaja tuotiin nyt Ouluun. Se oli perin huonossa kunnossa. Oulusssa siihen pantiin Varjakan sahalta lankkulasti, jonka se vei Liverpooliin Englantiin. Siellä laiva nostettiin telakalle, revittiin vanha pohja pois, pantiin uusi kupari sekä muutenkin korjattiin koko laiva aivan ensiluokkaiseen kuntoon.

Liverpoolista laiva lähti Baltimooreen Yhdysvaltoihin, josta hyväkuntoisuutensa vuoksi sai nisujyvälastin Tanskaan. Sitten se haki Philadelphiasta jyvälastin Skotlantiin, jonne tuotiin vielä toinenkin nisujyvälasti Amerikasta. Neljäskin lasti oli samaa tavaraa Philadelphiasta ja se tuotiin Roueniin Ranskaan. Täällä laiva purjehti Lissaboniin ottamaan suolalastia, mikä tuotiin Raaheen. Laivan kapteenina näillä matkoilla toimi kapteeni Mustonen. Laivaa kunnostettiin ja se lähti kapteeni Aatami Kaakisen johdolla lankkulastissa Englantiin ja sitten Länsi-Intian saarilta hakemaan sinipainevärilastia.

Kapteeni Roosin oikeudenkäynti

Kapteeni Roos haastettiin oikeuteen. Hän oli ollut Kalajan kapteenina viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta, joista laiva oli maannut eksoottisissa satamissa kolme vuotta ja ollut merillä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. Sopimus oli tehty alun perin vain kahdeksi vuodeksi, jonka Roos oli rikkonut kieltäydyttyään palaamasta takaisin Suomeen. Voittoa oli tullut ainoastaan Pohjois-Amerikan reitiltä ja kirjanpidon mukaan laivan "proviantiin" oli kulunut vuosina 1874–1880 yhteensä jopa 65 470,12 mk, sillä Roos oli ostanut pitkille merimatkoille ”väkeviä juomisia, viinejä, porteria, olutta, skinkkua, juustoa ja monenlaista muuta erinomaisempaa kajuutta ruokaa”. Kaiken lisäksi kapteenin rouva oli ollut laivassa 4,5 vuotta maksamatta laisinkaan ruokarahaa. Isännistö vaati Roosilta korvauksia 126 014,43 mk, mutta oikeus määräsi hänen maksettavakseen ainoastaan 1 711,98 mk, sillä kapteenilla oli yli yhtiöltä saamisia 50 741,60 mk.

Pohjois-Amerikan reitillä 1880–1885

Trooppisten vesien toukat olivat syöneet Kalajan huonoon kuntoon, mutta laiva päätettiin korjata Mansikkaniemen varvilla Rahjassa ja lähettää toiselle ansaintamatkalle Pohjois-Amerikan reitille, joka aikaisemmin oli tuottanut hyvin voittoa. Kapteeniksi nimitettiin Edvard Mustonen ja perämieheksi Adam Kaakinen. Toinenkin matka alkoi kummallisella tavalla, kun Kalaja otti v. 1880 lankkulastin Oulusta Liverpooliin, mutta osa kansilastista päätyi mereen Pohjanmeren myrskyssä.

Seuraavat pari vuotta Kalaja purjehti Philadelphian ja Euroopan väliä, ja vuonna 1882 laivaa yritettiin myydä, mutta jälleen kerran tuloksetta. Kalajan kapteeniksi tuli v. 1882 entinen perämies Adam Kaakinen, joka purjehti Baltimoren ja Euroopan väliä kuskaten erilaisia rahteja öljystä ratapölkkyihin. Alus palasi 1884 Suomeen, josta lähti seuraavana vuonna viimeiselle, kohtalokkaalle matkalleen.

Kalajan tuhoutuminen

Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxista Kanadasta sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885 matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan.

Alavieskalainen Juho Nikula, joka oli ollut Kalajassa merimiehenä sen viimeisellä matkalla kertoi, että ”oli nokipimeä yö huhtikuun 14. päivää vasten 1885. Se ei mene mielestäni koskaan. Muistan kuin viime yön. Olin sinä yönä iltapuolesta ruotelissa. Myrsky oli ankara, meri pauhasi ja korkeat laineet huuhtelivat laivamme kantta. Silmä kovan piti tähystellä pimeään yöhön, minne ei nähnyt ”nenäänsä pitemmälle”. Tuuli vinkui ja ulvoi mastoissa sekä purjeiden köysissä. Kapteeni Kaakinen kävi iltayöstä tarkastamassa, että kaikki ”oli reit”. Hyvässä tuulessa mentiin Ranskaa kohti. Laivassa oli kallisarvoinen, ehkä miljoonien arvoinen sinipainevärilasti, otettu Intiasta. Se oli aikomus viedä Havreen Ranskaan, mutta kohtalo ei sitä sallinut. Laivalla oli vastuksia ja vahinkoja koko purjehdusolonsa aikana, joten voimme sanoa sitä kovan onnen laivaksi. Purjehdusajallaan se menetti tapaturmaisesti 16 miestä. Kapteeni Kaakinen oli etevä merimies.

Kello 1 yöllä vaihtui laivalla vuoro. Ruoteliin tuli nyt tilalleni Janne Lakström Kalajoelta. Kiiruusti juoksin, kylmä kun oli, keulapuoleen hyttiini juomaan kuumaan kahvia. Mutta juuri kun nostin kahvilautasta suulleni, kuului rymähdys, vaikkei tosin kovin ankara. Heti kiireesti kannelle ja pian huomasin, että suuri höyry oli ajanut Kalajan ahterinpuolesta aivan eri poikki, kahdeksi kappaleeksi. Etupuoli pysyi vielä veden päällä sekä peräpuoli, mikäli erotin postilaivan valossa. Laiva, joka pimeässä ajoi päälle, oli saksalainen Bremen-linjan suuri matkustajahöyry Main. Sieltä laskettiin heti pelastusveneet vesille ja huolimatta pimeydestä ja ankarasta aallokosta, pelastuimme kaikki paitsi ahterissa ollut Lakström. Hän oli suuriin lammasnahkaturkkeihin puettuna heti laivojen törmätessä hukkunut. Sinne jätimme haikeana Lakströmin ja sääli tuli sikaakin, jonka arvattavasti hait pian söivät. Laiva vei meidät Halifaxiin, jonne se oli matkalla. Sitten meidät tuotiin Lontooseen todistamaan ja riita laivan haaksirikosta kesti Lontoon merioikeudessa kuusi kuukautta, jonka aikana olimme kaupungissa.

Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakström hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Kalajoen Laiva ja Varvi Seura purettiin ja huutokaupattiin kannattamattomana, mutta Santaholman laivanvarustaminen ei suinkaan päättynyt tähän. Parin vuoden kuluttua Kalajan uppoamisesta Santaholma hankki käyttöönsä Joutsen-nimisen laivan ja ryhtyi kuljettamaan sillä kauppaamaansa tervaa ja puuta Englantiin ja tuomaan Englannista kivihiiltä Suomeen. Santaholman poika Juhani Santaholma osallistui Joutsenen purjehduksille. Santaholma rakensi myös hinaaja-aluksia, joista ensimmäinen oli nimeltään Antti. Weikko puolestaan oli ensimmäinen yhdistetty hinaus- ja matkustajalaiva.

Haaralan talo

Haralan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Haarala / Änkilä on Pohjankylän kantatiloja, josta ensimmäinen maininta löytyy vuodelta 1547. Änkilä on toiminut 1600-luvun kestikievarina markkinoiden aikaan ja Ikalaporin vapaaherrakunnan virkatalona. Änkilä on Plassin ”emätalo”. Myöhemmin talo siirtyi mm. kirkkoherra Pietari Calamniukselle ja maanmittari Hårdille, joka 1830-luvulla todennäköisesti rakennutti nykyisen, avokuistillisen, komean virkatalotyyppisen päärakennuksen. 1800-luvun puolivälissä talon omisti rovasti Abraham Montin. Värjäri Juho Pahikainen osti talon vuonna 1871 maanviljelijä Erik Roosilta. Jaakko Haarala osti sen vuonna 1922 Pahikaisilta. Jaakko Haarala myi talon Kalajoen kaupungille ja kaupunki edelleen uudelle omistajalle. Pihapiirissä on neliosainen makasiinirakennus, jonka kaksi tienpuolista aittaa ovat olleet markkinamiesten käytössä. Makasiinissa on lisäksi heinätalli ja vilja-aitta. Pihapiiristä on purettu pakarirakennus. Änkilä toimi 1800-luvulla nimismiehen virka-asuntona

Ensimmäinen käräjätalo - kotiseutumuseo

Käräjätalo, nykyisin kotiseutumuseo pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Vuosina 1838 -1839 Pohjankylän Törnvallin talossa pidettiin tunnettujen Kalajoen käräjien istuntoja, joissa heränneitä tuomittiin konvektikkeliplakaattiin vedoten. Suuri joukko heränneitä maallikoita tuomittiin sakkoihin ja pappeja erotettiin lyhyeksi aikaa virastaan. Nykyisen kaupungintalon paikalta Siltasaaren siirretty käräjärakennus toimii nykyisin Kalajoen kotiseutumuseona.

Kalajoen apteekki

Kalajoen apeteekin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kalajoelle perustettiin yksi Suomen vanhimmista maalaisapteekeista. Ensimmäisen apteekin perustamislupa myönnettiin Karl Ulrik Relanderille vuonna 1857. Hän oli tulevan presidentin setä. Hän kuitenkin joutui luopumaan apteekkarin oikeuksistaan, koska myi apteekista myös kahvia, sokeria ja tupakkaa. Vanhan apteekkitalon viimeinen apteekkari oli Väinö Granlund vuodesta 1917 kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Granlundin perikunta myi talon Jeeli Ojalle vuonna 1964, jonka jälkeen siitä tuli rautakauppa.