Eino Takkusen muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva
Tänään sain vastaanottaa kaksi tilaamaani sotaa käsittelevää maalausta. Posti toi bulgarialaisen taitelijan maalamat maalaukset Eino Takkusesta sekä Kalajoen pommituksista. Näin korona-aikana postin kulku on vähän hitaampaa ja postilähetys viipyi matkalla kolme viikkoa. Tässä maalauksista kuvat sekä selostukset niiden aiheista.
Eino Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa tämä lahjakasta ja valtameren takanakin kunnostautunutta sukua ollut poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun muassa Vilppulan taisteluissa.
Eino
oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli
koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita.
Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun
omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin,
enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen.
Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka
antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti
lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti
kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne
olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli
entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se
elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle,
oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä
Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi
aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa
itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan
tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja
syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan
makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena
käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa,
josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha
haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten
riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden
suut hän katkoi itse kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä
ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja
liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen
rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei
hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän
yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He
eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka
joutui olemaan yksin, syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin
paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras
koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään
mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän
itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten
joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja
vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan
isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja
voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska
hän osasi lukea sisältä, opettaja pani hänet toiselle luokalle.
Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton
huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja
katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja
kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään.
Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettänyt
säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma
pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.
Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätykistörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.
Ajatus sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän koskaan harjoitellut kilpailuja varten.
Kaksinkymmenvuotiaana
hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää.
Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä
tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen,
jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä
useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut
yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto
jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä,
ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan
valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan
mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa.
Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika
oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti
pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului
sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940
reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.
Talvisodan syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja ylennys kapteeniksi.
Kapteeni Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.
Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.
Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohoutumisvaarassa ollutta ryhmää taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.
Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita.”kertoi Eino.
Eino Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.
Pahasti haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27 palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten huomattiin että hän onkin hengissä.
Myöhemmin
saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle
pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka
listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua
solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni
Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen
1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon
karanteenikeskuksessa.
Sotavankeudesta
kotimaahan päästyään mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei
tullut häntä tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli
jo ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai
edes ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä
kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon
kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta
sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa
oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada
esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään
takoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukin.
Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jänyt sinne asumaan.
Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”
Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.
1960-luvulla Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä, mikä suuresti ilahdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen rauhan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes 90-vuotiaana.
Lähdeaineisto The Spirit of Kalajoki Lauri Järvisen kirjoitus, Ville Muilu Syrjäinen ISBN-8013-24-3
Aarne Saaren teloitus
Aarne Saaren muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva
Erkki Saaren muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva
Erkki Saari toinen vasemmalta, Jalo Nivala ja isäni Martti Aho
Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistie ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääsi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.
Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.
Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.
Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen
3.8.1944
Rakkaat
vanhemmat
Lähetän teille
viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin
kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi
siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani
sain kuolemanrangaistuksen.
Olin
tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo
21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa,
että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään
pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja
ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme
jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka
minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He
itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin
tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.
Olen
syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja
Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä,
vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän
sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo
tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme
mukaan. Hän on meidän tuomarimme.
Kuolen
suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo
Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on
kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän
vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että
saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut
käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään
sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne
Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne
lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja
turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen
nimeensä.
Jospa voisitte antaa
tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana
poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi
kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En
saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme
silloin keväällä oli viimeiset.
Tiedän,
että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan
ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon
luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän
on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi.
Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän
olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt
voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä,
että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran
hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.
En
jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy
ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen
loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne
aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä,
sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen
poikanne Aarne.
Jeesus on meidän
turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken
ajallaan.
Ja hänen helmaansa on
meidän hyvä nukahtaa.
Hän
puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.
Kirjeen
kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme.
Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty
mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut
muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei
ole julkisesti paljonkaan puhuttu.
Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki isoisäni Eino Perttula toisen miehen kanssa.
Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.
Aarne
Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi
ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.
Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Serkkuni sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.
Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä Erkki Saaren kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944.
Rautiolaiset jatkosodassa
Martti Ahon muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva
Opettaja Osmo Tokolan muotokuva maalannut taitelija Markku Hakola
Jatkosodan
aikana Raution miehet osallistuivat sotaan siten, että reserviläiset
kuuluivat JR/29:ään, jonka komentajana oli evl. Paavo
Susitaival. Ne
miehet, jotka sodan kestäessä suorittivat asevelvollisuuttaan
kuuluivat JR/50:een, jonka komentajana oli evl. Aho.
Asevelvollisia oli myös JR/8:ssa, jonka komentaja oli
ev. Autti. Tämä
rykmentti on "tuntemattoman sotilaan
rykmentti".
Keskipohjalaisrykmentti
määrättiin liikekannallepanomääryksen mukaan perustettavaksi
18.6.1941. Tällöin lämpinä kesäpäivänä jaettiin Raution
reserviläisille palvelukseenastumismääräys. JR/29:n
III-pataljoona muodostettiin Sievin asemalla. Sinne rautiolaiset
marssivat 18.6.1941 Pöllän koululta.
Nämä kolme rykmenttiä JR29, JR50 ja JR8 muodostivat tulevissa sotatoimissa 11 divisioonan, jonka komentajan oli jalkaväenkenraaliksi myöhemmin noussut K.A.Heiskainen, joka sai lempinimen "Kylmä Kalle".
Kun III pataljoona oli Sievissä Ylitalojen pihoilla saatu koottua, sotilaspuvut ja varustukset aseineen jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentikomenttaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.
20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska-Iisalmi-Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen stialselämä alkoi.
Seitsemännen komppanian ensimmäinen taistelu
Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän pitäjään. Illalla 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8 komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh tulittaessa Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia. Näistä osa putosi etenevään komppaniaan. Eteneminen pysähtyi. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Tämän johdosta 8 komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7 komppanian vuoro. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivutalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion. Tämä käytti ensi kerran ns. kiväärikranaatteja, jotka ammutaan tavallisella kiväärillä ja ovat käsikranaatin kokoisia. Ne räjähtävät ilmassa. Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen. Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassa Kaarlo Korhonen Rautiosta.
Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta.
Seitsemännen komppanian toinen taistelu
Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa. Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7 komppanian ryhmitys kantakolmio. Se tarkoitti sitä, että eturivissä etenivät I, II ja IV joukkueet, III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana. Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihoillinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?". Sieltä vastattiin "On suomalaisia". Mutta lähestyttäessä mäen ylärinnettä alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi tyksitä yhtyi leikkiin. Rautiolaisista Vilho Hihnala haavottui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Kirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometsin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.
Seitsemäs komppania ohittaa Soanlahden
Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään, Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.
Vanhan rajan ylitys
Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi. Siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanhan valtakunnan raja. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.
Hyrsylän taistelut
Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen yhteyttä oli pitänyt kevytosasto Riitesuo, jolta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.
Rautiolaisten kolmas taistelu
Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut. Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän luokse. Igonoila asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat Heikki Perttula, Veikko Kola ja Erkki Toivanen. Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti haavoittuivat.
JR
50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi
kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa
kesti nelisen tuntia.
Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin
asemalta noin 1 km itään. Petroskoin rautatie oli saatu poikki.
Ratakiskoja oli räjäytetty ainakin kahdeksasta kohti. Panssarijuna
jäi mottiin.Saksalaiset pommikoneet saivat lopulta tuhottu
panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja
viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.
Somban kylän valtaus
JR29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppnai sai käskyn saartaa kyl idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, Yksi Raution mies surmattiin pistimellä. Siinä syntyneessa kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin tuhottua vihollisporukan. Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistus ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui 53.
Ikävä yllätys
Somban jälkeen kauniin syyskesän päivän siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli lepohetken vuoroo. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle,. Kolmannessa joukkueessa jäi vartioon aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kesätnyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta harhailevia vihollisia oli metsässä pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman, mutta Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai survaistua pistimen sivuun. Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon. Olavin konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin. Olavi vietiin nopeasti JSP:lle.
Sombasta Pääsään
Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven-Petrsokoin leveän maantien tuntumassa. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin. Saatiin kovaa tykistötulta vastaan. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä toipumuslomaltaan, haavoittui heti uudestaan.
Teru eli Prääsä
Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä. Matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla kantamuksineen. Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi. Siellä oli naapuri vastassa. Kylässä oli useita hyökkäysvaunuja, jotka ryhtyivät ampumaan kukkulalle. Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä kaatuivat Niilo Saaronmaa, Matti Kivisaari, Lauri Huuha ja Arvi Hietamäki. Haavoittuneina poistuivat rivistä Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.
Prääsän valtauksen aikana haavottuneiden saaminen jsp:ltä eteenpäin oli vaikeaa. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu olisi ollut nopeampaa.
III pataljoona hivuuttautui vähän kerralaan Prääsän kauppalaan. Prääsässä yhtyivät rykmentti II ja pataljoona III. JR8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjären asutuskeskuksessa. Täällä Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.
Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan
Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia tappioita Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti. Hänen veljensä Veikko syöksyi auttamaan veljeään, mutta hän kaatui samalle paikalle. Aale saatiin kannettua pois, mutta hän menehtyi joukkosidontapaikalle. Valo Niska ja Kaarlo Verronen haavoittuivat. Pataljoona eteni aina Matroosan kylän laidalle. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään. Polivinan jälkeen oli vuorossa Vilgan valtaus. Raju tykistökeskitys osui 7 komppanian alueelle täsmällisesti. Kranaatti osui nuotioon ja Eino Kärkinen huusi apua. Eino menehtyi nopeasti ja Augusti Niiranen oli kaatunut. Keskitys pani komppania sekaisin. Hevosia kuoli ja kalustoa menetettiin. Erkki Kuoppala ja Yrjö Hakkarainen haavoittuivat. Pataljoonan komentaja ratsumestari Eerola kaatui tarkka-ampujan luodista. Taistelussa kaatuivat Eero Yliverronen ja Väinö Hollanti. Saatiin uustista kuulla, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan kaupungin.
Äänislinna
Äänislinnassa oleville sotilaskasarmeille siirtyi myös III pataljoona. Pataljoona oli niin loppuunkulunut, että sille annettiin kolmen viikon toipumisaika. Raution kirkkoherra Kalevi Vihma kävi komppaniaa tervehtimässä.
Syvärille
Lepokauden jälkeen pataljoona ja myöehmmin koko rykmentti siirrettiin junakuljetuksessa Petroskoissa Syvärin asemalle. Syvärin asemalta marssittiin 30-40 km pohjoispuolen heikkoa tietä Äänisjärvelle päin Homorovitsankullän. Täällä otettiin etulinjan vastuu. Homorovitsan rintamilla II ja III pataljoona miehittivät Kimjärven maason. Talvi painoi päälle. Marras-joulukuun vaihteessa alettiin korsujen teko. Maaliskuun 10 päivänä rykmentin purkamiskäsky määräsi, että 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirretään I pataljoonan alaisiksi ja osa Kevyt Osasto 10:een. Vuonna 1911 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviliin. Tähän päättyi rykmentti JR 29 vaiheet yhtenäisenä sotilasyksikkönä. Raution komppaniasta suurin osa siirtyi I pataljoonan yhteyteen.
Suomalainen partio kävi 21.7.1942 Kiipuron takan. Partiossa oli 14 miestä. Paluumatkalla linjojen ylitys epäonnistui. Olavi Pokela kaatui ja yhdeksän haavoittui. Vain neljä säilyi terveenä. Omat joukot tulivat apuun.
Lähdeaineisto: Raution Sotaveteraanit: Vapauden puolesta Osmo Tokolan kirjoitus
Osmo Tokolan sotaa kuvaavat maalaukset taidenäyttelyssäni
Kalajoen pommitukset
Opettaja Vieno Lahdenperä kuoli pommituksissa. Maalauksessa talo, mikä vaurioitui pommituksessa.
Laskiaispäivä 22.2.1944 oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Edellisenä päivänä oli pommitettua Oulua. Tieto siitä oli tullut myös Kalajoelle. Petroskoin Radion Tiltu oli ilmoittanut, että Kalajoelle pudotetaan laskiaispullia.Pakkasta oli muutama aste ja lunta oli aika vähän. Kouluissa oli vapaapäivä laskiaisen johdosta. Sota-ajan askareet tehtiin pääasiassa naisvoimin. Joitakin vanhimpien ikäluokkien miehiä oli kotiutettu toistaiseksi.Laskiaistiistai kääntyi iltaan.
Ilma
oli tyyni ja taivas pilvetön.
Kello
19.20-19.25 alkoi kuulua lentokoneen ääniä pohjoiselta taivaalta.
Lentokoneiden suunta oli etelään päin.Koneet lähestyivät
Kalajokea mereltä päin jokiuomaa pitkin.
Koko
kirkonkylä oli pimentämättä. Ikkunoista loistivat valot. Sadat
kalajokiset olivat ulkona. He olivat tulleet kuuntelemaan ja
katsomaan näkyisikö mitään.
Pommien
pudottaminen
Koneen
ollessa kirkonkylän keskustan yläpuolella oli hetken kuulunut
pommien pudottamisesta johtuvaa ujellusta ja sitten valtava pommien
räjähdyssarja ja ilmanpaineaalto. Valot sammuivat kaikkialta.
Pommien pudottamisen tarkka ajankohta lienee ollut 19.35. Niihin
lukemiin oli heiluriseinäkello pysähtynyt
Honkelassa.
Lentokoneiden
arvioitu lentokorkeus oli 1-2 kilometriä. Kone kaarsi etelään ja
hetkisen kuluttua ilmeisesti samaan laivueeseen kuulunut kone pudotti
laskuvarjopommin ja heti perään sarjan pommeja Kuivatjärven
alueelle Hiekkasärkkien läheisyyteen. Samat koneet lienevät
pudottaneet pommeja Kälviän Peitsoon etelään lentäessään. On
todennäköistä, että sama laivue pudotti pommeja myös
Merikarvialle. Venäläisten lennot olivat todennäköisesti
suoritettu Virosta käsin.
Vieno
Lahdenperä kuoli pommituksessa
Yksi
pommi osui nykyiselle Pommitielle ja katkaisi suurjännitelinjan.
Siksi valot sammuivat. Pommit putosivat suurjännitelinjan päälle
ja katkoivat linjoja niin ne aiheuttivat myös näyttävän
valoilmiön. Toinen pommi osui Lahdenperän talon merenpuoleiseen
päätyyn noin 2-3 metriä seinästä. Talon toinen pää sortui
kokonaan ja opettaja Vieno
Lahdenperä os.
Hongell sai surmansa silmänräpäyksessä. Kolmas pommi osui
suurjännitelinjan jalkapylvään viereen. Neljäs pommi jäi
suutariksi erään ladon viereen. Viides pommi osui meijerin
merenpuoleisen päädyn lähelle repien suuret alat rappausta ja
rikkoen ikkunat. Kuudes pommi osui meijerin Pitkäsenkylän puoleisen
päädyn lähelle ojaan. Pommi vaurioitti meijerin lastauslaituria.
Sama pommi rikkoi Aino ja Oskari
Kähtävän talon
ikkunat ja aiheutti talolle sirpalevahinkoja. On todennäköistä,
että tästä pommista Aarne
Kähtävä sai
sirun kainaloonsa. Seuraavat kolme pommia osuivat Kärjenkoskeen ja
repivät vain jäähän reikiä. Pommien paineaalto rikkoi ikkunoita
n. kilometrin säteellä. Kalajoen sairaalassa tohtori Untamo
Sorasto hoiti Aarne
Himangan.
Muita henkilöitä ei vastaanotolla käynytkään.
Näin
kertovat pommitukset kokeneet
Inna
Lahdenperä oli
tuohon aikaan 9-vuotias tyttö.
Hän
kertoo, että isämme Vilho
Lahdenperä oli
kaatunut 27.7.1941.
-
Asuimme veljeni ja äitini kanssa 1939 valmistuneessa talossa.
Laskiaispäivänä kävimme mummoa katsomassa Tyngällä ja palasimme
kotiin n. klo 18 aikoihin. Äiti oli laittanut ruuan
poikkeuksellisesti makuukamarin pienelle pöydälle. Syödessämme
kuulimme lentokoneen ääniä.
Äiti
sanoi: ”Käväisenpä katsomassa näkyykö mitään”. Muutaman
sekunnin kuluttua pommit putosivat ja kaikki muuttui yhdellä
rysäyksellä kaaokseksi. Melun ja rätinän vaiettu huusimme
äitiämme. Mitään ei kuulunut. Arvasimme hänen jääneen
raunioihin. Pyrimme talosta ulos.
Mitä
olisi tapahtunut jos ruoka olisi katettu keittiöön eikä
makuukamarin pienelle pöydälle? Pommi olisi silloin voinut surmata
myös lapset.
Aino
Kähtävä kertoo
olleensa puuliiterissä tyttärensä kanssa hakkaamassa puita.
-
Kuultuamme lentokoneiden voimakkaan surinan menimme pihalle. Tytär
ilmeisesti ymmärsi pommeja pudotettavan ja käski mennä maahan
pitkälleen. Samassa oli kuin ukkosen jylinä. Sika oli säikähtänyt
pommitusta ja juoksi ympäri karsinaa. Lentokoneitten poistuttua
menimme asuinhuoneisiin. Kaikki oli mullin mallin. Pommi oli pudonnut
15 metrin päähän talosta ojaan.
Ehkä
pommin osuminen ojaan pelasti talon täydellisestä
tuhoutumiselta.
Eino
Laurila kertoo
olleensa laskiaispäivän iltana kotona. Pitkään jatkuneiden
lentokoneiden äänten takia hän oli uteliaisuudesta mennyt ulos.
Samalla kuului pommien räjähdykset ja hän heittäytyi maahan
pitkälleen. Paineaalto tuntui selvästi.
Laurilassa
oli menty nukkumaan pommien ja koneiden äänten loputtua. Naapurin
isäntä, Tuuran Niku, oli tullut herättämään n. kolmen aikaan
yöllä ja kysymään, että voiko Eino viedä Lahdenperän ja
Honkelan väkeä Tyngälle. Eino Laurila oli valjastanut hevosen ja
lähtenyt viemään Inna ja Lassi
Lahdenperää sekä Tilda
Honkelaa ja
tämän lapsia Auli ja Jorma
Honkelaa Tyngän
Honkelaan.
Aarne
Himanka oli
ollut pyöräilemässä ja päästyään Kalajoen Osuusmeijerin
kohdalle hän oli kuullut pommien ujelluksen ja heittäytynyt ojaan
makuulle. Lumisessa ojassa hän oli ollut sen verran huonosti
suojassa, että hän sai pommista pienen sirpaleen kainaloonsa. Aarne
kertoo, että valtaosa kylästä oli pimentämättä. Pommituksista
hänellä oli kokemuksia niin talvi- kuin jatkosodastakin, mutta
tuntui kummalliselta joutua pommituksen kohteeksi täällä, missä
sitä kaikkein vähiten oli odottanut. Aarne
Himanka on
Kalajoen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Raili
Myllylän isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti