TO 10.04.2025 Näyttelyvakuutuksesta

 

Kiitän vastauksesta. On luonnollista, että on tehtävä tarkka luettelo taidenäyttelyn maalauksista ja rakennusten pienoismalleista ennen kuin voidaan tehdä vakuutustarjousta ja sopimusta. Jos oletetaan että taidenäyttelyni arvo on 120 000 euroa ja se järjestetään 7 kuukauden ajaksi Kohtaamispaikka Loistoon Kalajoen Hiekkasärkille, niin millainen on vakuutusyhtiön riskianalyysi , jonka vakuutusyhtiö tekee asiassa.

Mikä olisi näyttelyvakuutuksen mahdollinen euromääräinen suuruus – arvio?

Kohtaamispaikka Loisto on kuvassa näkyvä rakennus, jonka toisessa kerroksessa taidenäyttely on tarkoitus järjestää. Alakerrassa on ravintola ja lasten leikkipuisto. Toisessa kerroksessa taidenäyttely. Toiseen kerrokseen pääsee portaita pitkin ja myös hissillä. Taidenäyttelyssä ei välttämättä aina ole muuta valvontaa kuin kameravalvonta. Kohtaamispaikka Loisto on liikenteellisesti erittäin hyvällä paikalla 8-tien varressa. Kalajoella vierailee vuosittain n. 2 miljoonaa matkailijaa ja on todennäköistä, että merkittävä osa vierailee Kohtaamispaikka Loistossa.

Haluan täyden varmuuden siitä, että taidenäyttely voidaan turvallisesti järjestää Kohtaamispaikka Loistossa. Millainen on vakuutusyhtiön riskianalyysi?

Taidenäyttelyssä on maalauksia, jotka kertovat Kalajoen ja Suomen historiaa, joihin olen kirjoittanut historiikit historiatauluihin. Siksi taidenäyttely on siinä mielessä tavanomaisesta taidenäyttelystä poikkeava. Historiataulujen ja muotokuvien arvo on varmasti useita tuhansia euroja.

Tässä muutamia esimerkkejä maalauksista ja rakennusten pienoismalleista sekä tekemistäni historiikeista

1. Isoviha Kalajoella maalaus taiteilija Rositsa Tancheva

Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.

Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja köyhtymisen ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvasti venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Raakaa väkeä

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kuin kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekä ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo maalaus taiteilija Rositsa Tancheva

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta 14.12. 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet. Kasakat veivät mennessään Kalajoelta 264 alle 15-vuotiasta lasta.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 Etelänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun

Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melkein kaiken menettänyt Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.

Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottava: noin 2300 sotilasta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtlandiin, osa heistäkin pahoin paleltuneina.

Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.

Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.

2. John Raymond Ylitalo – vakooja taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut John Raymond Ylitalon muotokuvan, jossa on mukana Mäkitalon talo Raution Kärkisen kylältä, josta Ylitalon vanhemmat lähtivät Ameriikkaan vuonna 1907. Maalauksen koko on 50 x 70 cm ja maalaus on Erkki Ahon taidenäyttelyssä Kalajoella.

Venäjä/Neuvostoliitto on ollut turvallisuusuhka Suomelle kautta vuosisatain. Se on hyökännyt Suomen kimppuun vähintäänkin kerran vuosisadassa. Suomen maantieteellinen asema on Venäjän/Neuvostoliiton naapurina on vaikuttanut siihen, että Suomi on joutunut sopeutumaan tilanteeseen.

Neuvostoliiton turvallisuusintressit huomioonottanut poliittista linjaa kutsuttiin Paasikiven linjaksi. Suomen Marsalkka Mannerheimin käsialaa on kuitenkin YYA-sopimuksen ensimmäinen luonnos tammikuulta 1945.

Vuonna 1945 kovin pitkäjänteiseen poliittiseen suunnitteluun ei ollut mahdollisuuksia. Jo sodan kestäessä Neuvostoliitto oli solminut sotilasliittoja itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa, joten oli tietysti odotettavissa, että liittoa tarjottaisiin myös Suomelle. Puolustusliittoa Neuvostoliitto oli esittänyt jo 1938 ja 1939. Asia tuli esille, kun Suomen sotilasjohto tammikuussa 1945 perusteli Suomen purku-uhan alaisen rannikkotykistön hyödyllisyyttä myös Neuvostoliitolle.

Valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Zhdanov toimitti Mannerheimille nähtäväksi Neuvostoliiton solmimia sopimuksia ja Mannerheim laati luonnoksen liittosopimukseksi.

Suomen sotilasjohto teki tuossa tilanteessa välttämättömyydestä hyveen. Jos sopimus kerran olisi tehtävä, siitä oli saatava kaikki mahdollinen hyöty ja sen negatiiviset puolet oli rajattava mahdollisimman vähäisiksi. Liittosopimuksen solmiminen olisi edellyttänyt Neuvostoliitolta Suomen suvereenisuuden tunnustamista. Sen avulla Suomi olisi saanut pikemmin lopullisen rauhansopimuksen ja kenties uudessa sotilaspoliittisessa yhteydessään vähennyksiä sotakorvauksissa ja alueluovutuksissa. Mannerheim rajasi luonnoksessaan Neuvostoliiton avun eli joukkojen Suomeen tulon edellytykseksi sellaisen hyökkäyksen, joka kohdistuisi Suomeen tai Neuvostoliittoon Suomen kautta. Lähtökohtana oli sama ajatus kuin lopullisessa YYA-sopimuksessa, että suomalaisia joukkoja ei vietäisi johonkin muualle sotimaan Neuvostoliiton sotia.

Stalin ei kuitenkaan vielä vuonna 1945 halunnut keskusteluja jatkettavan. Suomen rauhansopimusta ja itsenäisyyttä ei ollut määrä vahvistaa ennen yleisiä rauhansopimuksia.

Presidenttiydestä maaliskuussa 1946 luovuttuaankin Mannerheimin kantoi huolta Suomen kohtalosta. Hän tuki seuraajaansa Paasikiveä, mutta lausui pessimistisiä ajatuksia Neuvostoliiton aikomuksista. Porkkalan tukikohta vetäisi Suomen mukaan suurvaltojen välisiin sotaan. Paasikivikin muuttui pian presidentin virkaan astuttuaan puolustusliittoajatuksen vastustajaksi. Hänen syytettiin kuuntelevan Mannerheimin neuvoja.

Pariisin rauhansopimuksen ratifioimisen jälkeen Neuvostoliitto alkoi yhä voimakkaammin äänenpainoin vaatia liittosopimuksen solmimista. Mannerheim asettui selkeästi liittoa vastustamaan. Kun Suomen mahdollisuudet varustautua oli rauhansopimuksella rajoitettu ja taistelukyky tavallaan ennakkoon estetty, maa ei saisi solmia puolustusliittoa, joka voisi viedä sen sotaan. Paasikivikin vastusti liittoa viimeiseen, eli kevääseen 1948 asti.

Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettilääksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.

John Raymond Ylitalon isä syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin äiti on Anna Liisa Antintytär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät muuttaessaan nimeä Mäkitalo.

Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.

Juho Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin, muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John Raymond Ylitalo syntyi Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli kyläläisten hyvin tuntema kätilö.

Tuolloin kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi siinä osassa Amerikkaa, joka eniten muistutti suomalaista metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria soittelemaan.
John Raymond Ylitalon äiti Saima Maria Swen syntyi 1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi seitsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.

Yllätysnimitys Suomeen

John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu John Raymond Ylitalon tutkittavaksi.

John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö "Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.

Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.

Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäytyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääministeri Pekkalaa kieltäytymään siitä.

Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus tarjosi ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä hallitus kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidentin valitsijamiesvaaleihin saakka oli odottamaton saavutus. Leinon rakentaman kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava saavutus.

Kekkosen keskustavähemmistöhallitus teki Suomelle paljon helpommaksi puolustaa suvereenisuuttaan jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin salkkuja.

Käynnisti Naton synnyn

Yhdysvaltain Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond Ylitalon puhelin soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik Bromania. Tämän kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen, arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan, Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.

Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut politiikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.

Aamupäivällä 4.3. Bromania oli käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Vakoojat, myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan suurlähettiläs Matthewsin kanssa korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi Pakenham totesi puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen kuolonsuudelman.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Lähdeaineisto J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3

3. Karikatyyrimaalaus Esko Ahosta taiteilija Rositsa Tancheva

Taidenäyttelyssäni on taiteilija Rositsa Tanchevan karikatyyrimaalaus pääministeri Esko Ahosta, joka toimi presidentti Mauno Koiviston juoksupoikana. Esko Ahon hallitus ja neljä ostajapankkia sopivat 22.10.1993 että säästöpankit pilkotaan neljän ostajapankin kesken pankkien taseiden parantamiseksi. Lisäksi sovittiin, että markkinoilta poistetaan tiettyjen alojen ylikapasiteetti ja sovittiin yritysten kaatamisperusteet. Markkinoilta poistettiin 48 000 yritystä ja työttömiä tuli 500 000 ja ylivelkaantuneita yli 280 000. Koska kaadetut yritykset eivät saaneet oikeutta niin kaikki yrittäjät eivät kestäneet Suomen valtion rikollista toimintaa ja 11500 yrittäjää teki itsemurhan. Valtiopetos ja murha eivät vanhene koskaan.

Minulla on kopio tuosta Esko Ahon hallituksen ja 4 ostajapankin välisestä ns. SSP-sopimuksesta. Karikatyyrimaalauksessa pääministeri Esko Aho kävelee kansallispuvussa Tuonelanjoella, jossa ui kolme mustaa joutsenta ”vakaan markan politiikka”, rahamarkkinoiden vapautus” ja ” idänkaupan romahdus”. Pääministeri Esko Aho johdattaa valkoista joutsenta eli säästöpankkeja ja 60 000 yritystä kohti kuolemaa.

Ylimääräiset TV-uutiset 18.3.1992 klo 13 (EY-jäsenyys)

https://www.youtube.com/watch?v=jIVkifgvs_M

SSP-sopimus

https://www.youtube.com/watch?v=ZUXRy7336rY

Koiviston konklaavi – SSP-sopimus ja muut salatut sopimukset

https://kalajokinen.blogspot.com/2017/06/koiviston-konklaavi-ssp-sopimus-ja-muut.html

4. Kalajoen nuorisoseura ja Kalajoen kapina Kalajoen Nuorisoseura pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Kalajoella ”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut. Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty. Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan. Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja loukkaamattomuus.

Tapahtumien kulku

Lokakuussa 1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehottaneen yhtä poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit, kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi. Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti. Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.

Yleisön myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti liikkeelle.

Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.

Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.

- Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli Vähäahon lyöneen ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne Siipola ja Joni Ojala-Siipola, jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle, että viranomaisten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin koettaen samalla rauhoittaa yleisöä ja rähäkän osanottajia.

Ankarat tuomiot

Nimismies Yrjö Närhinen joutui suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja Tapani Linna. Tuomarina oli hovioikeuden auskultantti Matti Valanne Helsingistä.

Kapinasta syytetyt ja heidän tuomionsa:

Myllylä, Antti Felix s.2.7.26 kuritushuonetta
Myllylä, Veikko Johannes s. 14.1.24 kuritushuonetta
Alho, Pauli Sulevi s.2.6.31 kuritushuonetta
Alho, Heikki Olavi s. 7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola, Aaro Matti s. 29.2.20 kuritushuonetta
Ojala, Juho Joona "Joni" s. 30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari, Aki s.19.5.31 ehdollista vankeutta
Ängeslevä, Heino 1.1.30 syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin. Vankeutta.

Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.

Suomen Kuvalehden suuressa juttukokonaisuudessa todetaan näin:
- Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot. Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion. Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki Alho, joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden ehdolliseksi.

Heikki kertoo tapauksesta näin:
- Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystävältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho. Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin. Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta "Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään. Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut auttamaan veljeäni pakoon.

Kutsu tuli Alhon veljeksillekin kuulusteluihin ja kolme muullekin pääsyytetylle vasta viikkojen kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.

Talvikäräjät 2.2.1954

Seuraavilla Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954 kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä valasta. Syyttäjänä oli Tapani Linna ja tuomarina kihlakunnantuomari Iivari Liukko. Syytettyinä olivat
Siipola, Johannes Sanfrid s. 11.6.02 , vapautettiin
Jutila, Erkki s. 22.7.29 vapautettiin
Sauvola, Pentti s. 22.3.30, vapautettiin


Seuran Jannen kova kohtalo

- Janne Siipola tunnetaan koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilö. Hän oli yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osittain liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto, leipomo ja kahvila. Janne Siipola oli toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.
Joni Ojala-Siipola oli puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan Janne Siipolan pidättäminen herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin pidetty henkilö. Lisäksi Siipola oli etevä näyttelijä.

Joni Ojala oli 41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan. Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa. Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon. Joni Ojalan tuomio oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään järjestysmieskorttinsa.

Kihlakunnanoikeudelle antamassaan loppulausunnossa Janne Siipola totesi näin:
"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."

Kuka vastaa vangitsemisesta?

Väärävala-jutussa oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
- Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
- "Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän he ole teidän määräilijöitänne!"
- "Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä. Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen väittää?.
-"En muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!", sanoo syyttäjä terävästi.

Syyttäjänä toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani Linna ja tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari Liukko, joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen professori Riitta Jouppilan isä.

Kapinan jälkiseuraukset

Epätavallinen, arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Nyrhinen erosi virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.

Tilanteen kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia Toivo Eskolaa vastaan. Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola oli pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa kuulusteluja varten.

Kalajoen kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra V. H. Kivioja teki lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.

Rovasti Kivioja kirjoitti Kekkoselle

Oman oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja. Kivioja sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja Esko Lumikerolle vuonna 1954 näin:
- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelmät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille korkeintaan ajattelemattomaan menettelyyn syyllistyneille nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tuolloin Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely erityisesti Janne Siipolaa ja Joni Ojala-Siipolaa vastaan ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.

Rovasti Kivioja kirjoitti kaksi kertaa presidentti Kekkoselle ja sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä vuonna 1963 Kivioja kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Lähdeaineistot: Maakunta-arkiston käräjäpöytäkirjat ja Suomen Kuvalehti

5. Kalajoen työväentalon historia Kalajoen työväentalon pienoismallin on tehnyt puuseppä Leo Takalo

Lapualla syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä teollisuusjohtajiakin.

Lapuan liikkeen saavutukset huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930, jolloin eduskuntaan saatiin hajottamisen jälkeen pidetyissä vaaleissa kahden kolmasosan porvarillinen enemmistö. Sen turvin säädettiin ns. kommunistilait, joilla sosialistit pystyttiin eliminoimaan julkisesta elämästä. Lapuan liike nosti ”Lapuan lain” Suomen lain yläpuolelle, ja tästä seurasi muilutusten nimellä tunnettuja, lähinnä kommunisteihin kohdistuneita kyydityksiä ja muutamia poliittisia murhakin. Samaan aikaan työväentaloja suljettiin ja työväen järjestöjen omaisuutta anastettiin tai tuhottiin.

Presidentin kyyditys

Presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa 1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta, palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä. Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset olivat.

Joni Järvinin hautajaiset

Vuoden 1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella. Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930 kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja oikeaksi.

Seuraavina vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin hautajaisiin liittyviä tapahtumia jopa raskauttavana perusteena Kalajoen työväentalon riistämiselle pois työväenyhdistykseltä ja muilta työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan Kalajoen piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä 1929 antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen päätökseen.

Tasan vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies Gråsten sulki Kalajoen Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä sijaitsevan Kalajoen Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen Työväenyhdistyksen toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja Urheiluseura Riennon ja Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta estettiin. Kalajoen Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon sulkemisen aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin, joka tosin oli osoittanut tarpeettomaksi.

Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä 1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia oteta käsiteltäväksi.

Työväenyhdistys lakkautetaan

Sisäministeriölle osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli. Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1. lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.

Työväentalo huutokaupataan

Sisäministeriö antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932. Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto. Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä, ”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin, asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934. Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi muuttamiseen.

Salaperäinen huutokauppa

Lapuan liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan, että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.

6. Jokelan pappila – Rakennuksen pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla. Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää. Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen.

Aleksanteri I vieraili Kalajoella

Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu. Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle, mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Kun iltaa viel on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
ma Kulnevista juttelen
lie sulle tuttu tuo.
Sep´oli vasta kansan mies,
hän elää ja kuolla ties
mies parhain missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.

Hän harras myös ol` lempimään
nopeesti kullan valitsi,
tulesta tuskin pääsikään,
niin tanssit toimitti.
Yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui kullaltaan
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.

7. Raution pappila – rakennuksen pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Raution kappalaisen puustelli Granholma perustettiin viimeisenä uusien virkatalojen sarjassa. Granholma nimi tulee tontin nimestä. Pappila todennäköisesti valmistui 1809. Seuraavana vuonna annettiin Granholmille kuten muillekin uusille puustelleille kymmenen vuoden verovapaus. Pappilan pitkä päärakennus on 19 kyynärää (1 kyynärä = 59,4 cm) pitkä. Siinä on sali, kolme kamaria ja keittiö sekä eteinen ja myöhemmin virkatalo sai pakarituvan, saunanavetan, rehuladon, tallin, kaksi riihtä ja aittaa, saunan, halko- ja rekiliiterin, kärryliiterin sekä käymälän. Rakennus laudoitettiin myöhemmin empireen henkeen sopivaksi. Rakennuksen perusta on tehty porakivestä.

Raution kunnan ensimmäinen ”kuntakokous” lienee pidetty Raution pappilassa 4.8.1866. Siellä päätettiin esimerkiksi siitä, että kunnan varat ja paperit säilytetään ”nykyisessä kirkon arkussa joka tulee olemaan pappilassa jonka avaimia säilyttää lautakunnan esimies yhden, kuntakokouksen esimies yhden ja kunnan lautamies Jaakko Verronen yhden avaimen.” Kunnan varat olivat siten turvallisesti tallessa.

Pappilassa sijaitsevan renkituvan kattoa korjattiin vuonna 1867. Työn sai vähimmän vaativa. Päärakennuksen korjauksissa vuonna 1874 korjattiin lattiat ja varustettiin sali ja välikamari kaakeliuuneilla. Julkisivuun on myös myöhemmin rakennettu myös muuhun rakennukseen nähden todella suuri kaksisisäänkäyntinen veranta pienine lasiruudukkoineen. Vuonna 1879 pappilassa on harjoitettu jonkilaisia korjauksia joista ei ole tarkempaa tietoa.

Ainakin jo vuonna 1874 Granholman mailla oli ilmeisesti jo pitemmän aikaa ollut torppari Heikki Suomala, jota kirkonkokous (=kuntakokous) syytti metsän hävittämisestä ja päivätöiden laiminlyönnistä. Hänet uhattiin karkottaa "pappilan metsäsarasta" ellei hän "tästä eeskäsin" rupea tekemään seuraavia päivätöitä:
"Vuojesa jos tekeepi ensiksikin, että hakkaapi 15 syltää koivuhalkoja ja pappilan maantienojan pitääpi oornikisa hyväsä ja yksi viikko niitulla heinän teosa omin rukinensa ja jos täyttääpi nämät mainitut työt niin saapi net niitun palaset viljellä ja pellon niin kuin on tähänkin asti viljellyt ja polttopuukseen ottaa ensiksi kuivat puut ja sitten lisää niitun maalta ja mehtä vahata niin ettei kukaan saa siittä varastaa ja niittu niin ettei eläimet syö"

Pappilassa järjestettiin kuntakokous 12.12.1881 jossa asiana oli kansakoulun perustaminen ja kokouksessa tehtiin perustamispäätös. Todellisuudessa koulutyön käynnistämisessä oli sitten Rautiossa kuitenkin suuria vaikeuksia ja lopullisesti koulu saatiin ”pystyyn” vasta 8 vuotta myöhemmin kansakoulujen tarkastajan ja Oulun lääninhallituksen patistelujen jälkeen. Kuntakokouksessa jäseninä olivat Henrik Petäistö, Henrik Kärkinen, Johan Räihä, Johan Härö, Henrik Asu, Jaako Sipilä ja Henrik Takkunen.

Pappilassa korjauksia suoritettiin vuonna 1884 pappilan navettarakennukseen ja samalla navettaan hankittiin ”veenlämmityskone”. Kustannukset olivat yhteensä 1000 markkaa. Esteettiset ja terveydenhoidolliset seikat otettiin vielä huomioon, kun tunkion kohdalle rakennettiin aita.

Raution kappalaisentalon Granholm oli veroluvultaan 1/32 manttaalin tila vielä vuonna 1884.

Raution pappila oli Oskar Vilhelm Snellmanin toimikauden eräänlainen ”koulutoiminnan keskuspaikka” kunnassa. Pappilassa pidettiin 13 helmikuuta 1889 kansakoulun johtokunnan ensimmäinen kokous. Pappilan salissa pidettiin myös useimmat muutkin johtokunnan kokouksesta jolloin pastori Snellman oli johtokunnan puheenjohtajana.

Suurempia korjauksia pappilassa suoritettiin vasta vuonna 1896, jolloin päärakennus sai asfalttikaton, uudet lattia ja seinäpaperit. Samassa yhteydessä korjattiin myös renkitupa, ruokapuoti, mankelitupa, kellari, tallirakennus, sauna, navetta, sikahuone, maki, kalustohuone, riihi ja jyväaitta. Korjaukset rahoitettiin myymällä pappilan metsää. Myös lukkarin puustelli korjattiin. Vuonna 1889 tehtiin päätös pappilan päärakennuksen uusimisesta. Peruskiviä ajettiin 75 syltää kooltaan 30 cm korkeita ja 20 cm leveitä. Tukkeja vedettiin 100 kpl kukin 6,6 metriä pitkiä. Ajot suoritettiin manttaaleittain ja työssä oli joka kuudes mies.

Valtiopäivämiesvalitsijan valitsemiseksi 1897 järjestettiin kuntakokous taas pappilassa.

Heinäkuussa vuonna 1899 otettiin Kalajoen Säästöpankista rakennustyöhön 1000 mk:n laina. Pappila valmistui saman vuoden lokakuussa ja se palovakuutettiin 10 000 mk:sta. Loppusyyni pidettiin 8.7.1900. Rakennusurakka oli seurakunnalle vastikään rakennettujen kansakoulujen jälkeen raskas. Tätä seurakunta valittikin anoessaan hakkuulupaa Granholman metsiin rakennuslainan lyhentämiseksi. Asiaa pahensi se, että seurakunnan väkiluvusta oli yli 200 henkeä Amerikassa. Lisämenoja aiheutti vuonna 1902 toteutettu lukkarin uusi palkkajärjestely. Onneksi senaatti myönsi vuonna 1902 metsän myyntiluvat. Vuonna 1903 saatiinkin metsätuloja 4000 markkaa, josta riitti säästöönkin laitettavaksi Kalajoen Säästöpankkiin.

Tämän jälkeen ei virkatalojen hyväksi tarvinnut aikoihin tehdä mittavampia sijoituksia vuosikorjauksia lukuun ottamatta. Asiat olivat kunnossa, eikä vuosina 1907 ja 1912 toimitetuissa piispantarkastuksissa ollut virkatalojen suhteen muuta huomauttamista kuin palovakuutusten alhaisuus. Pappilan vakuutussumma vuonna 1912 oli 12000 markkaa. Raution virkatalon lautakunnan toimesta 1.7.1909 kaikkia kappalaistalon Granholmin aidat on saatettu kuntoon paikkakunnan tapojen mukaisella tavalla.

Kirkkoherra Mauri Juhana Kokko käynnisti pian Rautioon tulonsa jälkeen vuonna 1921 säännöllisen pyhäkoulutyön seurakunnassa. Pyhäkoulua alettiin pitämään Granholman pappilassa.

Seuraava tilinpäätös on tehty 28.4.1952: Raution seurakunnan omistamasta Granholmin tilasta n:ro 21/4:ään on pakkolunastettu 15,90 ha maatalousmaata, 7,50 maatalouspohjaista maata, 84,13 ha metsämaata sekä 0,53 ha joutomaata ja alueen hinta oli etuuksineen markoissa 731.600,-

Vuonna 1955 on mietitty kannattako Granholman pappilaa enää kunnostaa vai tehdäänkö kokonaan uusi pappila ja tässä seuraavassa on kerrottu Granholman korjaustoimenpiteet, nykyaikaistaminen sekä kustannusarvio:

Pappilan rakennuksen perustukset olisi tehtävä uudestaan, koska perustus liikkuu niin paljon, että jopa ikkunaruudut rikkoutuvat joutuessaan puristuksiin seinien liikkuessa. Perustustyö olisi tehtävä siten, että vanha perustus purettaisiin ensin nurkkien ja väliseinien kohdalta ja näiden kohdalle tehtäisiin pilarit kallioon saakka, joka on noin 1-2 m:en syvyydessä maanpinnasta. Pilareihin laitettaisiin tartuntaraudat perään väliin rakennettavalle betoniperustukselle.

Kun pilarit olisivat kuivuneet, purettaisiin loppu kiviperustus pois ja tuettaisiin rakennuksen ulkoseinät pitemmillä pilariväleillä tilapäisesti hirsitukien varaan. Tämän jälkeen kaivettaisiin pilarivälit auki ja valettaisiin ne 20 cm betoniperustuksin umpeen. Rakennus ympäröitäisiin salaojalla ja peruskaivannot täytettäisiin soralla ohuin kerroksin tiiviisti sulloen lähelle maanpinnan tasoa. Tämän päälle sullottaisiin noin 15 cm savikerros ja saven päälle laitettaisiin ruohoturvekerros. Rakennukset lattiat pudotettaisiin, lattiakoolaukset uusittaisiin ja oiottaisiin, täytteet tarkistettaisiin ja lattialaudoitus höylättäisiin sileäksi ja korkkimatot lumppupahveineen laitettaisiin takaisin. Välikatot oiottaisiin rimottamalla ja kattopinnaksi laitettaisiin esim. akustiikkalevyt. Ulkoseiniin asennettaisiin sisäpuolelle huokoinen kuitulevy lämpöisyyden parantamiseksi. Akkunat uusittaisiin heloituksineen. Ovet korjattaisiin ja samoin myös pienemmän epäkohdat. Uunit ja piiput korjattaisiin tai tehtäisiin rakennukseen keskuslämmitys. Keskuslämpökattilahuone voitaisiin sijoittaa tehtävän tiilisen arkistohuoneen yhteyteen suurentamalla sitä ulkomitoiltaan niin paljon, että kattilahuone mahtuisi samojen ulkoseinien sisään. Tällöin olisi arkisto-, kattilahuoneen paikka mahdollisimman lähellä rakennuksen keskustaa pihanpuoleisella ulkoseinällä poistaen osan kuistista, tai tekemällä sitten kattilahuone rakennuksen alle. Jos keskuslämmitys tehdään, poistetaan piiput ja uunit ja näistä saatavat kelvolliset tiilet käytetään arkistohuoneen seinämuuraukseen. Ulkoportaan alle tehtäisiin wc ottaen siihen tarvittaessa lisätilaa eteisestä, täältä tehtäisiin viemäri pihalle tehtävään saostuskaivoon, josta liete ajetaan pois veden suodattuessa maaperään tai johdetaan se pellon avo-ojaan. Sisältä rakennus paperoidaan ja maalataan uudelleen. Saunan perustus uusitaan samoin kuin päärakennuksen ja tehdään uusi kellari. Kustannusarvio oli 1 338 000 markkaa.

Granholman kappalaisen pappila poistettiin käytöstä 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kun Rautioon rakennettiin uusi pappila.

Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kaatui 25.1.1940 Impilahden Konnunsaarella Koiriojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Ei venäläisten eikä suomalaisten puolelta onnistuttu lopettamaan hevosten kärsimyksiä, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen ja lopetti hevosen pistoolilla. Samalla hän joutui venäläisten konekiväärin ampumaksi.

Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyin kuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjoittautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.

Kun Suomen vapaussota alkoi Elias Simojoen syntymäpäivänä 1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn voittoparaatiin.

Keväällä 1919 Simojoki sai ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken, kun taas kuului taistelukutsu. Aunuksen talonpoikien nousu kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja -innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.

Kaunispiirteinen Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä Viktor Janssonin mallina ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Vuoden 1921 lopulla Elias Simojoki kävi vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.

Elias Simojoen asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran propagandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli itseoikeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä E.E. Kailan kanssa AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi oli valittu 1927 Vilho Helanen ( valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin Oulussa syntynyt ja kasvanut.

Ylioppilas Simojoen ensimmäinen suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa 1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi esille Suur-Suomen ajatuksen.

Simojoki liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932 Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin puheenjohtajakseen Elias Simojoen.
Pommisuojan nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki lausui:

"Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militarisoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit pommittavat Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihollisen kaasulaboratorioiden viimeisten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa hätähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."

Puhe sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi takariveiltä suoraan koteihinsa. Puheen sanoma osoittautui muutaman vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
- Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja, saarnaaja Albin Wickman eduskunnassa. Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan ja järjestö lakkautettiin 1936.

Simojoen entinen ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppani Urho Kekkonen erosi seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937 sisäministeriksi nimitetyllä Urho Kekkosella oli sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen sai 1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42, mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.

Elias Simojoki ihaili marsalkka Mannerheimiä, mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättyväisyyttä Suur-Suomi asiassa. Mannerheimin täyttäessä 70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojoki osoitti hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä.

"Kaikille Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan, ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennen kuin viimeinen Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme, kuinka siinä kävi."

Kirje oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui Simojoen luokseen ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä informoimiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti valmistautuneita.

Elias Simojoen talvisota päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen oli jäänyt öisestä huoltokolonnasta virumaan Pitkärannan edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias Simojoki hiihti päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän kääntäessä suksensa paluusuuntaan räsähtää Nuolainniemen rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu Simojoen päähän. Simojoen ruumis haettiin heti hämärän tultua.

Elias Simojoki oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi. Hän oli Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja 1933-38 ja Akateemisen Karjalaseuran perustajajäsen. Simojoki oli kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921 että suomalaisten vasemmistolaisten ja Viron presidentti Konstantin Pätsin kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti.

Arno Anthoni piileskeli Raution pappilassa

Kolme päivää aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Antoni pakenee ilman maastapoistumislupaa Ruotsiin. Hän esiintyy siellä väärällä nimellä. Hän palaa 21 päivänä lokakuuta Helsinkiin, mutta marraskuun alkupäivinä 1944 Arno Anthoni matkustaa Raution pappilaan ja piileskelee Raution pappilassa kirkkoherra Vihman huostassa. Anthoni kävi ostamassa maitoa ja voita kotitilaltani Aholta, mikä oli Raution pappilan lähinaapuri. Tuolloin ihmisillä ei ollut tarkkaa tietoa kuka tämä henkilö oli. Anthoni esiintyi väärällä nimellä. Anthoni piileskeli Raution pappilan vinttikamarissa. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1945.

Kuka oli Arno Anthoni?

Arno Kalervo Anthoni (11. elokuuta 1900 Karjalohja - 9. elokuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä jatkosodan aikana.
Anthoni tuli ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928-1933. Nimismiehen toimensa ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni toimi Uudenmaan läänin poliisitarkastajana.

Anthoni nimitettiin Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Hänen toimestaan Valpo asettui läheiseen yhteistyöhön Saksan salaisen poliisin Gestapon kanssa. Sisäministeri Toivo Horellin kanssa Anthoni, joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja henkilöitä, joiden joukossa oli useita juutalaisia. Kun Horelli toi Anthonin kannattaman esityksensä valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942, hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.-A. Fagerholm suuttuivat ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli puolestaan uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin. Presidentti Risto Ryti, joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan erikseen lepyttelemään Tanneria ja Fagerholmia ja vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä karkotettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin ja Horellin karkotettavaksi määräämät henkilöt sittenkin luovutettiin Saksaan.

Anthoni syrjäytettiin Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni siirtyi virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin.

Anthoni pidätettiin Suomen kommunistisen puolueen ja Valvontakomission vaatimuksesta 23. huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Hänet tuomittiin vankeuteen sotarikoksista syytettynä 24. tammikuuta 1946 Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö Leinon jouduttua eroamaan hallituksesta Anthoni vapautettiin toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst von Born oli tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan hallitukselle.
Vuodesta 1949 Anthoni toimi Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä.

Juutalaiset puolustivat isänmaatamme

Talvi- ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä naista. Hitler myönsi kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.

6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Syyt kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon päällikkö Arno Anthonin mukaan kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.

Syyllisyytemme on suurempi kuin annettu ymmärtää

Valitettavasti syyllisyytemme on suurempi kuin olemme uskoneet. Suomi luovutti natsi-Saksaan huomattavasti useampia kuin ne kahdeksan pakolaista, joista tähän asti on puhuttu. Tiedon on tuonut päivänvaloon kaksi kirjaa, toimittaja Rony Smolarin ja tutkija Elina Sanan teokset. Vasta 60 vuotta tapahtumien jälkeen paljastuvat sotahistoriamme synkimmät luvut.
On kyse sekä pakolaisten että venäläisten sotavankien karkotuksesta Suomesta Hitlerin Saksaan, yhteensä 3000:sta henkilöstä. Kumpikin kirjoittaja on päätynyt samaan lukumäärään. Vähintään muutama sata luovutetuista oli syntyperältään juutalaisia. Arkaluonteinen kysymys on se, valittiinko heidät siksi, että he olivat juutalaisia. Suurin osa kaikista luovutuksista tapahtui Suomen ja Saksan "vankeinvaihdon" puitteissa. Me saimme vastaanottaa inkeriläistä ja muuta suomalais-ugrilaista väestöä, jotka olivat joutuneet vangiksi saksalaisen armeijan edetessä itään. Ne viranomaisemme, jotka osallistuivat tähän valonarkaan toimintaan, tiesivät varmasti, että luovutukset natsi-Saksaan merkitsivät useimmissa tapauksissa kuolemantuomiota.

Kun Heinrich Himmler, joka oli Hitlerin lähimpiä miehiä, vieraili Suomessa kesällä 1942, hänellä oli hallussaan lista osoitteineen käytännöllisesti katsoen kaikista juutalaissyntyisistä Suomen kansalaisista. Sen oli hänelle toimittanut sisäministeriö, siis viimekädessä Horelli ja Anthoni. Levitettiin myös huhua, että juutalaiset sotilaat kotiutettaisiin rintamalta aikaisemmin kuin muut. Se herätti levottomuutta, koska sitä pidettiin merkkinä edessä olevista suomenjuutalaisten maastakarkotuksista. Stiller tiedusteli asiaa suoraan Mannerheimin adjutantilta, kenraali Kekonilta. Lopulta viranomaiset kielsivät tietävänsä mitään koko asiasta.
Luetteloa voi jatkaa. Vieraillessaan miehitetyssä Norjassa Adolf Eichman ehdotti, että suunniteltaisiin jenkinmuotoista sabotaasia Suomeen ja syytettäisiin siitä sitten juutalaisia. Ryti-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen kesäkuussa 1944 äärikansallinen kotimainen lehdistö sai vielä yhden aiheen lisätä juutalaiseen väestöön kohdistunutta painostusta.

Maan korkein poliisiviranomainen Arno Anthoni oli täysin saksalaisten natsien palkkalistoilla. Hän vieraili Berliinissä keväällä 1942 Reinhard Heydrichin -jota myöhemmin nimitettiin Tsekkoslovakian pyöveliksi -ja Gestapon päällikön Heinrich Miillerin kutsumana ja sai tietää Saksan uudesta juutalaispolitiikasta, joka johtaisi juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun". On selvitetty, että Anthonilla oli mukanaan lista Suomen juutalaisista. Hänen matkaraportistaan ilmenee hänen sopineen Gestapon kanssa, että saksalainen osapuoli ottaa vastaan "kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi poliittisesti epäilyttävinä tai muissa suhteissa epäluotettavina tai rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa valtakunnasta". Aivan kuten Tanner totesi, valtionpoliisille oli miten helppoa tahansa leimata kenet tahansa.

Anthoni joutui syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran puheenjohtaja. Horellia vastaan ei koskaan edes nostettu syytettä, sen sijaan hänet valittiin eduskunnan varapuhemieheksi hallituksen vaihdoksen jälkeen. Arvostelukykyinen kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen katsoi Helsingin Sanomissa (HS 20.9.2003), että oikeudenkäynti Anthonia vastaan sisälsi niin monta farssinomaista piirrettä, että olisi aihetta ottaa tapaus uudelleen esille. Sekä Anthoni että Horelli ovat kuolleet, mutta heidän syyllisyytensä sotarikoksiin olisi siten mahdollista todentaa.

Historiantutkija Elina Sana on tehnyt uuden uraauurtavan työn, tällä kertaa kaikista sotavangeista, jotka luovutettiin Saksalle sodan aikana. Kirjan nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (WSOY, 2003). Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun hän julkaisi ensimmäisen suuren selvityksen kahdeksan juutalaisen pakolaisen kohtalosta kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn - otsikko viittaa kuolemanlaivaan, joka vei heidät ulos maasta matkalle kohti Auschwitzia. Vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä keskitysleiriltä.

Elina Sana on tehnyt täysipainoisen työn, joka sisältää sekä kattavan yleiskatsauksen että aineiston, jonka yksityiskohtien runsaus on toisinaan kerrassaan yllättävä. Hetkittäin lukeminen on tuskallista. Sana tekee selväksi, että karkotuksia tehtiin kahta väylää pitkin, joista toisesta vastasi sotilasjohtomme, toisesta valtionpoliisi. Hän on löytänyt asiakirjoja, jotka osoittavat viranomaistemme sekaantuneen valonarkaan toimintaan, joka ei ole oikeusvaltion arvolle sopivaa. Vaikka armeijan ja valtionpoliisin piirissä yritettiin tuhota virallisia papereita kun maa alkoi polttaa, jäljelle jäi silti asiakirjoja, jotka ovat kyllin raskauttavia.

Keskeinen salaiseksi leimattu asiakirja vankienvaihdosta on päivätty 21.11.1941 allekirjoittajana Mannerheim (nimi kirjoitettu koneella); sama menettelytapa esikuntapäällikön, kenraaliluutnantti E. Hanellin nimen kohdalla, pelkkä konekirjoite. Dokumentin on lopulta allekirjoituksellaan vahvistanut muuan eversti S. Isakson.
Asiakirjasta käy ilmi, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat koonneet ensimmäisen, 2062 suomalaista tai suomensukuista vankia käsittävän erän Tallinnaan, jossa se odotti sopimuksen mukaista laivakuljetusta Suomeen. Saksalaiset olivat omasta puolestaan valmiita ottamaan vastaan saksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia, liettualaisia, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä vankeja. "Juutalainen" ilmestyy ensimmäisen kerran esiin kansallisuuden tunnusmerkkinä suomalaisessa asiakirjassa. Ilmi ei käy kuka sopimuksen oli laatinut ja missä muodossa.

Jossain määrin Sana kiertää kysymyksen siitä, mikä oli Mannerheimin vastuu vankienvaihdosta. Tämä ei voinut olla tietämätön asiasta, mutta "hänellä oli sota johdettavanaan ja hänen tehtävänsä oli jakaa käskyjä".

Mielenkiintoinen on Sanan kysymys, joka koskee sitä, olisiko Eljas Erkko voinut pysäyttää vankeinvaihdon. Hän oli aiemmin kansanedustaja, toimi ulkoministerinä ennen talvisodan puhkeamista ja omisti suuren lehden, Helsingin Sanomat. Sana muistuttaa myös, ehkä epähienosti, että Erkko itse asiassa johti suurta osaa vankileireistä vilkkaimman vankeinvaihdon ajanjaksona syksystä 1941 kesäkuuhun 1942. Sodan jälkeen Erkkoa vastaan nostettiin syyte virkavirheestä ensin sotaoikeudessa, sitten sotaylioikeudessa ja lopulta Korkeimmassa oikeudessa, sen johdosta että hän oli antanut vankileirien vartiointia koskevia määräyksiä, jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten ja sotalaitoksen rikoslain kanssa. Erkko vapautettiin syytteistä.

Elina Sanan kirja havahdutti jopa BBC:n tekemään sen aihetta jokseenkin seikkaperäisesti käsittelevän reportaasin marraskuun lopulla. BBC:n toimesta on maailma nyt saanut tietää, että Suomi luovutti noin 3000 sotavankia natsi-Saksaan. Sana tähdensi BBC:lle, että hänen ilmoittamansa määrä - 2829 luovutettua - on minimi. Hän kertoi tietävänsä useita muita tapauksia, joiden asiakirjat olivat kadonneet. Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, haluan myös korostaa, että ehkä ansioitunein sotahistorioitsijamme Ohto Manninen arvioi BBC:lle Sanan tutkimustulokset sensaatiomaisiksi, sanan parhaassa merkityksessä.

Lähdeaineisto:

Elina Sana Kuoleman laiva

Elina Sana Luovutetut

Asekätkentä liittyy myös Raution pappilaan, sillä pappilan vintillä oli Raution asekätkö. Raution pappina toimi tuolloin sotilaspastori Kalevi Vihma. Kun tieto tutkinnoista alkoi, niin Raution pappilan rengit veivät hevosvetoisilla kärryillä pappilan vintille kätketyt aseet hevosilla Pohjarämeen kautta Sivakka-suohon. Syyskuun iltahämärässä ja surkeassa ilmassa hevosvetoinen lasti lähti Pohjarämeen takaa menevää kulku-uraa Kettukallioille ja sieltä Sivakkasuolle. Siellä ne aseet ovat todennäköisesti vieläkin säilössä. Aseet lienevät ensimmäisen maailman sodan aikaisia aseita. Siihen viittaa pappilan vintiltä löytyneet aselippaat.

8. Kallan karit ja itsehallinto – Kallan kirkon pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Kallan kirkko

Kalastajayhdyskunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1680. Se oli puurakenteinen, matala rakennus, jossa oli viisi ikkunaa. Vesikatto ole tehty laudoista, välikattoa ei ollut. Lattiana oli karkea kallio. Saarnastuolia ei ollut. Vajaassa sadassa vuodessa tämä herranhuone rappeutui huonokuntoiseksi. Alettiin puhua uuden kirkon tarpeellisuudesta. Piirustukset laati kirkonrakentaja Simon Jylkkä. Katto suunniteltiin jyrkkälappeiseksi, joten kirkko muodostui melko korkeaksi. Kirkon rakentamiseen saatiin maaherran vahvistus 1779 ja kirkko valmistui kesällä 1980. Kirkosta tuli mm. tärkeä maamerkki. Se näkyy kauas merelle. Kirkkorakennus toimi myös Kallan "kaupungintalona", jonka suojissa saatettiin pitää tärkeitä kokouksia. Kallan papin palkka maksettiin tuoreina kaloina. Ensimmäinen virallinen saarnaaja oli vuonna 1926 kokkolalaisen kauppiaan poika Mathias Pazelius. Häntä seurasi Georg Meurling, joka siirtyi Poriin 1732. Hänen jälkeensä tuli Johan Forsman. Hyvin pitkäaikainen saarnaaja oli Erik Juvelius 1749-1776. Sen jälkeen saarnaajat vaihtuivat tiheään. Uuden kirkon rakentamista lähti toteuttamaan silloinen saarnaaja ja haminavouti Johan Kreander. Papin pieni tupa on ollut Kallassa ainakin vuodesta 1726 lähtien.

Kalastajien lukumäärä on ollut suurimmillaan Kallan kareilla 1700- ja 1800-luvuilla. Akateemikko Vilkuna on arvioinut venekuntia olleen 1760-luvulla enintään 90, mikä jo edellytti säännöllistä valkamain vuorokäyttöä. Kyseinen venekuntien lukumäärä merkitsi sitä, että karissa olisi ollut tuohon aikaan noin 270 henkilöä. Huippuluja lienevät vuoden 1852 tarkat tiedot: Maakallassa 75 ja Ulkokallassa 111 venekuntaa ja niissä 302 henkilöä. Lisäksi kirjattiin seitsemän ammattiperkaajaa, neljä lasta sekä pappi, eli kaikkiaan Kallen saarien väkiluku nousi 314 henkilöön.

Kallan karien itsehallinto

Hallinnolliset asetukset saapuivat Kallaan 1600-luvun lopulla antaen suhteellisen tarkat toimintaohjeet. Varhaisin valtakunnallinen satamaoikeusasetus on kuningas Kaarle XI:n holhoojahallituksen 10.5.1669 antama ”Hampne-Rätt”. Se perustuu aikaisempien kuninkaiden antamiin paikallisiin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin, jotka ovat peräisin jo keskiajalta.

Lähin esikuva on ollut Tukholman, Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan satama-ammattikuntien järjestyssääntö vuodelta 1450. Jo tuolloin mainitaan haminavouti ja määritellään hänen tehtävänsä. Vuoden 1669 asetusta lienee noudatettu myös Kallassa, koska muutamat menettelytavat – esimerkiksi kalastamaan lähtö ja karista karkottaminen – ovat mainitun asetuksen mukaisia, tai sitten ne perustuvat vielä vanhempaan kansanomaiseen perinteeseen.

Aikaisempaa laajempi ”uudistettu satamajärjestys” tuli voimaan vuonna 1726 ja sen jälkeen 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi Eli Laki”. Viimeksi mainitun suomennos oli pian myös Kallan karinarkussa ja luettiin aina kalastuskauden alkaessa saarnastuolissa. Valtakunnalliset asetukset eivät kuitenkaan sisältäneet kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia piirteitä. Paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminakokous ja haminavouti.

Karikokousten käytännön toteutuksesta ei aluksi ollut mitään erityisiä säädöksiä, mutta selvää on, jotta siihen ottivat osaa kaikki Kallaan saapuneet kalastajat; olipa heillä suorastaan painava velvollisuus saapua kokoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin heti kalastuskauden alussa Jaakon päivän tienoilla, kun edelliseksi kesäksi valittu haminavouti oli saapunut.

Keskellä karia pidettävästä kokouksesta ilmoitettiin rummuttamalla, torveen puhaltamalla tai kirkonkelloa soittamalla. Rumpuna oli alkuaan vain tyhjä silakkatynnyri, ja tämä käytäntö jatkui ainakin Ulkokallassa vielä 1820-luvulla. Varsinainen rumpu päätettiin ostaa 1784 ja se oli tarkoitettu myös ”kalastajain palvelukseen pimeinä öinä”. Vuoden 1669 asetuksessa mainitaan, että merkki kalastukseen lähtöön annettiin torveen puhaltamalla. Vuodesta 1729 lähtien kokous- ja muut merkit annettiin lahjaksi saadulla kirkonkellolla.

Karinkokous valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Juuri valittu haminavouti luki sen jälkeen hamina-asetuksen sekä muut vuosittain edellytetyt päätökset. Edelleen huutokaupattiin reimarien asettaminen ja merkkilyhdyn huoltaminen kumpareen nenässä. Lisäksi voitiin keskustella siitä, mitä korjauksia tai muita yhteisiä toimenpiteitä tarvittaisiin. Kaikki tehtävät myytiin huutokaupalla alimman tarjouksen tehneelle.

Kun yhteiset menot oli näin saatu selville, päätettiin karirahan suuruudesta eli siitä maksusta tai verosta, joka kannettiin jokaiselta venekunnalta. Keskeinen esi- ja toimimies oli asetusten mukaan haminavouti, jota Kustaa Vilkunan mukaan ehkä vastasi kansanomainen nimitys karinvanhin ja viimeksi karimestari. Haminavoudiksi voitiin valita kuka tahansa luottamusta nauttiva kalastaja; käytännössä tehtävään valittiin yleensä haminasaarnaaja, mikäli hän tuli kariin heri pyyntikauden alussa. Saarnaaja pidettiin arvovaltaisena; sopivasti sivusta tulleena henkilönä, jolla oli hyvät edellytyksen puolueettomiin ratkaisuihin. Lisäski hän oli kirjoitustaitoinen ja saattoi pitää hamina-asetuksen edellyttämää muistikirjaa, johon merkittiin kaikki oikeudessa päätetyt ratkaisut. Kun Kallassa kuitenkin sattui useita papittomia pyyntikausia, valittiin haminavoudiksi joku pysyvä kalastaja.

Haminavoudin tärkeimpänä toimena oli yleisen järjestyksen valvominen, minkä ohella hän toimitti monia yleisiä tehtäviä. Jokaisen venekunnan oli ilmoittauduttava hänelle sekä saapuessaan että lähtiessään. Haminavouti peri yhteisiin menoihin tarkoitetun karirahan venekunnilta ja tarvittaessa hän kutsui oikeuden koolle. Haminavoudin rinnalle valittiin 1850-luvulta lähtien aina 1930-luvulle asti ”karinvanhin” eli järjestysmies, joka oli samalla kirkkoväärti.

Haminaoikeus piti istuntonsa pappilassa; näin tapahtui silloinkin, kun saarnaajaa ei ollut, vaan oikeuden puheenjohtajana toimi kalastajien keskuudestaan valitsema haminavouti. Toimituksessa noudatettiin kihlakunnan oikeudelle tyypillisiä menettelytapoja. Päätösten ohjenuorana oli ”Karin lakikirja” eli edellä mainittu asetus vuodelta 1771. Usein tuomio sisälsi vain varoituksen tai kehotuksen, varsinkin jos syytetty oli tunnustanut rikkomuksensa ja pyytänyt anteeksi.

Sakkoja tuli eniten salakrouvauksesta eli viinan myynnistä. Milloin asia oli sen luontoinen, että tuomittu saattoi ja halusi siitä valittaa, hänelle myönnettiin valitusoikeus, joka oli käytettävä kahden viikon kuluessa ja suunnattava Kokkolan maistraatille. Käytännössä valituksia tehtiin harvoin. Sakkoon tuomittu maksoi suorituksensa heti oikeuden nähden kirkkoväärtille.

Tunnetuin esimerkki on on heinäkuulta 1827, jolloin karkotuksen kohteeksi joutui talollinen Jaakko Isola Hailuodosta. Hän oli jatkuvasti kannellut naapureistaan, räyhännyt humalassa ja esittänyt perättömiä syytöksiä. Kun Isolan tavat eivät varoituksista ja sakoista huolimatta ottaneet parantuakseen, karinkokous langetti yksimielisesti hänelle ikuisen karkotustuomion, jonka perusteluissa todettiin syytteen olleen ”pahan ja epäsovun alkujuuri tässä muuten rauhallisessa paikassa”. Samalla määrättiin viiden hopeataalarin uhkasakko sille, joka toisi veneessään Isolan Kallaan. Lisäksi tuomio päätettiin lukea julki myös Hailuodon kirkossa, jotta miehen ominaisuudet varmasti tulisivat tunnetuksi myös hänen kotiseudullaan.
Rehellisyys katsottiin äärimmäisen välttämättömäksi, koska aitat ja tuvat olivat lukitsemattomia ja huomattava osa omaisuudesta ulkona kaikkien ulottuvilla.

Kallan karit ei ole EU:n jäsen

Kallan karien itsehallinto perustuu aikanaan laintasoisena annettuun määräykseen eli ”Kuninkaallisen Majestetin uudistettu Hamina Ordningi eli Laki. Annettu Stockholmissa Neuvo Kammarissa sinä 24 p:nä Tammikuuta 1771”.

Kallan karien itsehallinto perustuu siten aivan erityistä historiallista arvoa omaavaan laintasoiseen määräykseen, jonka tarkoituksena on ollut kalastuselinkeinon turvaaminen kalasatamille. Annettua ja säädettyä itsehallintoa on toteutettu Kallan karien koko historian ajan aivan tähän päivään saakka mainittuun ”ordningiin” perustuen. Siten itsehallinnon perusteena oleva ”laki” ei ole käyttämättömänä vanhentunut.

Suomen EU-ministeriryhmän kokous on pidetty 14.2.1994 ja siitä on tehty pöytäkirja 4/94 18.2,1994. Pöytäkirja on julistettu salaiseksi.

Pöytäkirjan mukaan kokoukseen osallistuivat pääministeri Esko Aho ja ministerit Salolainen, Haavisto, Norrbäck ja Kankaanniemi sekä avs Sundbäck, osp Satuli, ylij. Eriksson, aop Kosonen, tp Kuosmanen, fn Aarnio, lsn Jääskinen ja ln Halonen sekä eav Huhtaniemi.

EU-jäsenyysneuvottelu muistiossa esitetään, että ratkaisu koostuisi seuraavista elementeistä:
1. kalastus, 2. matkustajatuomiset, 3. kuljetusyhteyksien turvaaminen, 4. kakkosasunnot ja Ahvenanmaa, jonka osalta esitetään, että asia ratkaistaan Suomen position pohjalta.

Itsehallinnon omaavia Kallan kareja ei ole esitettykään liitettäväksi Euroopan Unioniin, eikä Suomen hallitus ole esittänyt sellaista pyyntöä Kallankarien itsehallintoelimille karinkokoukselle ja karineuvostolle päätettäväksi. Näin ollen Kallan karit ei ole liittynyt EU:n jäseneksi.Tämä voi olla erinomainen matkailuvaltti Kalajoen matkailulle.

Rahjan saariston Natura Life-hakemus

Keski-Pohjanmaan ympäristökeskus esitti Himangan kunnalle ja Kalajoen kunnalle kirjeessään 11.4.1996, että mainitut kunnat osallistuisivat Natura 2000-suojeluohjelman perustamiseen Rahjan saaristoon. Projektialueeksi määriteltiin Rahjan saariston Kalajoen puoleinen alue, Siiponjokisuu, saariston Himangan puoleinen alue ja Kallan karit.

Rahoitussuunnitelma oli seuraava:
Ympäristöministeriö 4 702 548 mk,
Metsähallitus 1 000 000 mk,
Himangan kunta 200 000 mk,
Kalajoen kunta 200 000 mk ja
Life-rahaa 6 102 548 mk.
Yhteensä koko summa oli 12 205 096 mk.

Himangan kunnanhallitus päätti kieltäytyä hankkeesta (Khall 122 § 14.5.1996) Myös Himangan kunnanvaltuusto otti asiaan kielteisen kannan. Kalajoen kunnanhallitus päätti sen sijaan osallistua hankkeeseen (Khall 138 § 22.4.1996). Kalajoen kunnanhallitukselle esitettiin totuuden vastaisesti, että Himangan kunta osallistuu hankkeeseen 200 000 markalla.

Myös Kallan karien itsehallintoelimet karineuvosto ja karikokous ottivat asiaan kielteisen kannan. Tästä huolimatta avustushakemus, jonka oli laatinut biologi Eero Laukkanen, lähetettiin Brysseliin alkuperäisessä muodossaan, vaikka varmasti tiedettiin, että hakemus oli tehty väärillä tiedoilla. Himangan kunnan osuudeksi rahoitussuunnitelmassa oli merkitty 200 000 markkaa ja Himangan kunnan päättävät elimet olivat ottaneet asiaan kielteisen kannan. Näin väärillä tiedoilla tehdyllä rahoitushakemuksella johdettiin päättäjiä harhaan.

Hakemuksessa sitouduttiin siihen, että hakemuksessa mainitut alueet liitetään Natura 2000-verkostoon. EU-komissio hyväksyi väärillä tiedoilla tehdyn hakemuksen ja myönsi rahoituksen. EU-komission päätöksiä ei voi kansallisilla päätöksillä muuttaa.

Minun oikeustajuni mukaan Rahjan saariston Natura Life-rahoitushakemus täyttää törkeän petoksen tunnusmerkistön sekä loukkaa syvästi Kallan karien itsehallintoa.

Kiistaton itsehallinnon loukkaus

Kun Kallan karit sitouduttiin liittämään vastoin tahtoaan Naturaan, niin silloin loukattiin Kallan karien itsehallintoa. Direktiivin 92/43 EEC 14. artiklan mukaan Natura-alueilla liikkuminen voidaan kieltää. Kun kieltopäätöksen antaa jokin muu taho kuin Kallan karien itsehallintoelimet, esimerkiksi Metsähallitus, ympäristöviranomainen tai eurobyrokraatti, niin se rajoittaa olennaisesti Kallan karien itsehallintoa. Koska itsehallinto on määritelty laintasoisella määräyksellä, niin karineuvosto ei voi luopua lain perustamasta itsehallinnosta tai tehdä sellaisia sitoumuksia, jotka rajoittavat taikka vähentävät karien itsehallintoa. Mikäli kaikki ne, joilla on ”hamina-oikeus”, päättäisivät yksimielisesti liittyä Natura 2000-ohjelmaan, niin liittyminen olisi mahdollista. Samalla he yksimielisesti luopuisivat ainakin osasta Kallan karien itsehallintoa. Tällaiseen menettelyyn ei ole laillista estettä, mutta se merkitsisi vuosisataisen itsehallinnon vesittymistä. Karineuvosto eikä karikokous voi tehdä sellaisia sitoumusta, joka vähentää ”laissa” myönnettyä itsehallintoa. Enemmistöpäätös loukkaisi ”laissa” annettua Kallan karien itsehallintoa vähemmistöön jäävien osalta ja päätös olisi siten mitätön.

Itsehallinnosta luopuminen taikka sen rajoittaminen voi tapahtua vain kaikkien hamina-oikeuden omaavien yksimielisellä päätöksellä. On myös todettava, ettei maa- ja vesialueiden hallinnan siirtyminen metsähallitukselle anna sille yhtään suurempia oikeuksia itsehallinnon rajoittamiseksi kuin edellisellä haltijalla on ollut.

Toimivallan ylityksiä

Kallan karit sisällytettiin Natura 2000-ohjelmaan. Kun asiasta sitten nousi hälyä, niin Suomen viranomaiset sanoivat poistaneensa Kallan karit Natura 2000-ohjelmasta. Kumpaankaan toimenpiteeseen heillä ei ollut lainmukaista oikeutta. Ympäristöministeriön ylitarkastaja Leila Suvantola ilmoitti 2.10.1998, että Kallan karit poistettiin virkamiestyönä ns. giljotiinivaiheessa ennen ministeriryhmää. Kallan karit poistettiin lähinnä itsehallintokysymyksen takia. Korkeimmassa Hallinto-oikeudessa Metsähallitus on jo kerran hävinnyt riidan kalastusoikeuksista, koska alueella on Ruotsin kuninkaan myöntämä itsehallinto, jonka katsottiin olevan yhä voimassa.

Kallan karin poistamisen Naturasta vahvisti myös valtiosihteeri Rauno Saari kirjeellään. Soitin ympäristöministeriöön 4.2.1998 Ilkka Heikkiselle, joka kertoi minulle, että Kallan karit ovat Natura-esityksessä. Ihmettelin, että miten se voi olla mahdollista, kenen luvalla ja päätöksellä.

Soitin 5.2.1998 Keski-Pohjanmaan Ympäristökeskukseen Tom Hästbackalle, joka kertoi, että ministeriöstä on tullut ohjeet miten tulee toimia. He ovat pitäneet palaverin ministeriön virkamiesten kanssa. Hästbackan mielestä Kallan karit on poistettu Natura-esityksestä.

Kalajoen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Raili Myllylä soitti minulle 26.2.1998 ja oli huolissaan Natura-asioista. Hänellä oli todella suuri hätä. On täysin selvää, että Rahjan saariston Natura Life-hakemus täyttää törkeän petoksen tunnusmerkistön ja ympäristöviranomaisilla ei ole ollut laillista oikeutta laittaa Kallan kareja Naturaan ja poistaa Kallan kareja Natura-esityksestä.

Käsittämätöntä on, ettei Suomen poliisi löydä asioista mitään rikosta, eivätkä laillisuusvalvojat mitään laitonta.

9. Pääministeri Juha Sipilä taiteilija Markku Hakolan maalaus

Taiteilija Markku Hakola on maalannut pääministeri Juha Sipilän muotokuvan ja hänen Rautiossa olevan mummolansa.

Juha Petri Sipilä (s. 25.huhtikuuta 1961 Veteli) on suomalainen poliitikko, liikemies ja yritysjohtaja, joka toimi Suomen pääministerinä vuosina 2015–2019. Sipilä on toiminut kansanedustaajana vuosina 2011–2023 ja keskustan puheenjohtajana vuosina 2012–2019. Sipilä oli myös Kempeleen kunnanvaltuuston jäsen vuosina 2013–2017.

Sipilä on teknologiayritysten pääomarahoitukseen keskittyneen Fortel Invest Oy:n perustaja, ja hän on ollut noin 40 yrityksen johtotehtävissä, muiden muassa radiotaajuuskomponentteja valmistavan Solitra Oy:n ja pörssiyhtiö Elektrobit Oyj:n toimitusjohtajana. Hän on ollut Oulun vaalipiirin kansanedustaja vuodesta 2011 lähtien ja hänet valittiin keskustan puheenjohtajaksi kesäkuussa 2012.

Sipilä kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1980 Puolangan lukiosta ja valmistui diplomi-insinööriksi Oulun yliopistosta vuonna 1986. Sipilän opinnäytetyön aihe on 900 MHz:n duplexsuodatin.

Työuransa Sipilä aloitti Kempeleessä Lauri Kuokkanen Oy:ssä, ensin diplomityöntekijänä ja myöhemmin tuotekehityspäällikkönä. Vuonna 1992 Sipilästä tuli Lauri Kuokkasen omistaman, radiotaajuuskomponentteja valmistavan Solitra Oy:n toimitusjohtaja. Vuonna 1994 valtion yhtiö Rautaruukki myi Sipilän holdingyhtiölle enemmistöomistuksensa Solitra Oy:stä, juuri Rautaruukin lainatessa Sipilän holdingyhtiölle tähän kauppaan tarvittavat rahat, jolloin Sipilästä tuli yhtiön uusi pääomistaja. 1990-luvun IT-alan huippuvuosina yritys kasvoi sadan prosentin vuositahdissa. Sipilä ja muut avainhenkilöt myivät yhtiön amerikkalaiselle ADC Telecommunicationsille vuonna 1996. Yrityskaupan johdosta Sipilä oli ensimmäisiä Oulun IT-miljonäärejä. Hän sai kaupassa yli 73 miljoonaa markkaa (noin 12 miljoonaa euroa), ja oli eniten Suomessa vuonna 1996 ansainnut henkilö.

Vuonna 1995 Sipilä perusti Fortel Invest Oy:n, joka on teknologiayritysten pääomarahoitukseen keskittynyt yritys. Yhtiö oli voitollinen vain neljänä vuonna vuosien 1995–2012 aikana. Vuonna 2012 yhtiö teki 2,9 miljoonan euron tappion. Vuosina 2002–2005 Sipilä toimi Elektrobit Oyj:n toimitusjohtajana, minkä jälkeen hän palasi johtamaan Fortel Investiä, kunnes tuli valituksi eduskuntaan.

Sipilä kiinnostui puukaasusta pyydettyään tarjousta sähköliittymästä mökilleen. Sipilä päätti pitää mökkinsä irrallaan valtakunnallisesta sähköverkosta. Aluksi sähkö tuotettiin tuulivoimalla ja dieselkäyttöisellä aggregaatilla. Tämän jälkeen Sipilä korvasi dieselin ympäristöystävällisemmällä ja edullisemmalla puuhakkeella, mikä johti lopulta Volter Oy:n perustamiseen.

Yritys kehittää ja valmistaa puukaasuvoimaloita. Volterin tekemää tuotekehitystä puukaasun alalla toteutetaan Kempeleen ekokorttelissa. Se toimi vuoteen 2015 asti itsenäisenä asuintalosaarekkeena erillään valtakunnallisesta sähköverkosta. Keväällä 2015 ekokylä liittyi paikalliseen sähköverkkoon tasoittaakseen kulutuksen ja oman tuotannon epätasapainon.

Juha Sipilä on myös esiintynyt kansainvälisessä mediassa Chevrolet El Camino ”El Kamina” -puukaasuauton tiimoilta. Mekaanisesti ahdetun moottorin on kerrottu toimivan puukaasun lisäksi bensiinillä.

Sipilä nousi kansanedustajaksi ensiyrittämällään eduskuntavaaleissa 2011 , joissa hän sai 5 543 ääntä. Hänet valittiin samana keväänä keskustan eduskuntaryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi.

Huhtikuussa 2012 Sipilä ilmoitti pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi kesän puoluekokouksessa. Puoluekokous valitsi Sipilän puheenjohtajaksi 9. kesäkuuta 2012. Hän sai puheenjohtajavaalin toisella kierroksella 1 251 ääntä toiseksi tulleen Tuomo Puumalan saadessa 872 ääntä. Sipilä piti ensimmäisen puheenjohtajan linjapuheensa puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2012. Hän ilmaisi vahvaksi visiokseen ja haaveekseen hajautetun yhteiskunnan, jossa on rooli kasvukeskuksilla , maaseutukeskuksilla ja maaseudulla. Puoluekokous otti vahvasti kantaa nuorten ja perheiden auttamisen puolesta. Sipilän mukaan Suomeen olisi mahdollista luoda 200 000 uutta työpaikkaa biotalouteen.

Sipilän noustessa keskustan johtoon puolue oli perussuomalaisten jälkeen opposition toiseksi suurin puolue 35 kansanedustajallaan. Ensimmäiset Sipilän johdolla käydyt vaalit olivat vuoden 2013 kunnallisvaalit , joissa keskustan kannatus oli 18,7 prosenttia. Sipilä valittiin vaaleissa kotikuntansa Kempeleen valtuustoon 755 äänellä. Vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa keskusta oli 19,7 prosentin kannatuksella

toiseksi suurin puolue ja säilytti kolme edustajaansa Euroopan parlamentissa.

Juha Sipilän vaalikampanjaa leimasi hänen asemansa keskustan puheenjohtajana. Kannatusmittauksissa ennen vaalia oppositiopuolue keskusta oli suurin puolue, joten Sipilällä oli vahva asema nousta seuraavaksi pääministeriksi. Sipilän linjana vaaleissa oli rajata tulevat leikkaukset 2,3 miljardiin euroon, mikä oli suurista puolueista pienin leikkauslupaus. Sipilä väläytti myös mahdollisuutta, että vaalien jälkeen toteutettavat leikkaukset olisivat tätä pienempiä. Eläkeläisten, lapsiperheiden, opiskelijoiden ja muiden yhteiskunnan tukia saavien tukitasosta Sipilä lupasi olla leikkaamatta lainkaan. Erityisesti opiskelun ja koulutuksen resursoinnin puolesta Sipilä kampanjoi näyttävästi Ylioppilaskuntien liiton kanssa yhdessä otetuissa promokuvissa, joissa Sipilä puolusti koulutuksen ja opintotuen rajaamista kokonaan leikkausten ulkopuolelle (ns.Koulutuslupaus-kampanja ). Lupauksista huolimatta koulutuksesta ja opintotuesta kuitenkin leikattiin. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen Sipilä puolusti Ylen pääministeritentissä lupaamalla, ettei pääsyä julkiseen päivähoitoon tulla rajaamaan.

Kevään 2015 eduskuntavaaleissa Sipilä oli koko maan ääniharava saaden 30 758 ääntä. Keskustan kannatus oli 21,1 prosenttia ja se nousi 49 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi. Vaalien jälkeen Sipilä valittiin eduskunnan puhemieheksi sekä hallitustunnustelijaksi. Hän pyrki samanaikaisesti luomaan myös niin sanotun yhteiskuntasopimuksen , johon hallituspuolueet ja muut osapuolet kuten työmarkkinajärjestöt sitoutuisivat. Hallitustunnustelut etenivät Sipilän luomassa aikataulussa ja hän sai kiitosta hallituskumppaneiltaan. Hallituksen ulkopuolelle jätetyt SDP ja Vasemmistoliitto kritisoivat hallitusneuvotteluja näytelmäksi. Sen sijaan yhteiskuntasopimusneuvottelut päättyivät tuloksettomina.

Eduskunta valitsi Sipilän pääministeriksi 28. toukokuuta 2015 äänin 128 puolesta, 62 vastaan. Sipilän hallituksessa keskustalla on kuusi paikkaa, perussuomalaisilla ja kokoomuksella kummallakin neljä.

Oltuaan pääministerinä noin puoli vuotta Sipilä antoi Ylen A-studiossa 2. joulukuuta 2015 lausunnon, jonka monet tulkitsivat vähättelevän akateemista oppineisuutta. Sipilän lausuma oli seuraava:

»Nyt pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka kertovat, että mitä nyt pitäisi tehdä. Niitä on ihan liikaa nyt Suomessa, jotka kertovat, mitä nyt tässä tilanteessa ei saa tehdä. Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä. Nyt hallitus ei vain voi seisoa kädet taskuissa ja katsoa, kuinka työttömyys kasvaa. Meidän täytyy nyt tehdä jotakin.»

Uusi Suomi katsoi otsikossaan oppineiden joutuneen ”yleisen vitsin kohteiksi”. Artikkelissa vihreiden Ville Niinistö kritisoi Sipilää seuraavasti: ”Mitä maallemme on tapahtunut, kun tiedon pilkkaaminen on ihan pääministeritason viisautta? Tällä viisaudella Sipilän hallitus leikkaa eniten korkeakouluilta , tutkimuksesta ja varhaiskasvatuksesta.”

Ilmaus ”kaiken maailman dosentit” jäi osaksi suomalaista poliittista diskurssia

Juha Sipilä lupasi 5. syyskuuta 2015 luovuttaa vähällä käytöllä olevan Kempeleen kotinsa turvapaikanhakijoille ja rohkaisi jokaista suomalaista samaan. Toivottavasti tästä tulee jonkinlainen kansanliike, joka vapaaehtoisesti kantaa taakan turvapaikanhakijoiden sijoituksissa, Sipilä totesi. Sipilä sai tarjouksestaan runsaasti kiittävää palautetta tutkijoilta ja poliitikoilta, kuten ”Upea esimerkki”, ”Eihän tätä voi kuin ihailla”, tai ”Pääministeri näyttää kansakunnalle moraalista esimerkkiä”. Lupaus julkaistiin maailmalla myös useilla arabiankielisillä uutiskanavilla. Seuraavien viiden viikon aikana etenkin Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä kohosi koko vuoden huippulukuihin, viikoittaisten lukujen ollessa kahdesta neljään tuhanteen. Vuonna 2019 Sipilä arvioi, että tarjous oli virhe: Jälkikäteen turvallisuuden näkökulmasta katsoen oli virhe, kun puhuin valmistautumattomana suorassa tv-lähetyksessä turvapaikan tarjoamisesta. En osaa sanoa, oliko se lopulta impulssi pakolaisten tulolle. Ehkä siitä syntyi käsitys Suomesta houkuttelevana maana. Viesti meni väärään osoitteeseen, kun Irakista saapui pakolaisia, joilla ei ollut mitään edellytyksiä saada turvapaikkaa.

Marraskuussa 2016 Kansan Uutiset kertoi, että Juha Sipilän sukulaisten omistama konepajayritys on saanut valtionyhtiö Terrafamelta merkittävän kuljetintilauksen. Uutinen herätti kysymyksen Sipilän jääviydestä, koska hallitus oli aiemmin myöntänyt Terrafamen omistamalle Talvivaaran kaivokselle sadan miljoonan euron lisärahoituksen. Uutisen jälkeen Sipilä pyysi oikeuskansleria selvittämään, olisiko hänen pitänyt jäävätä itsensä rahoituspäätöksessä. Myöhemmin julkisuuteen nousi tieto, että Yleisradion johto olisi suitsinut uutisointia jääviysepäilyistä Sipilän otettua heihin yhteyttä, mikä herätti epäilyjä Ylen poliittisesta painostamisesta. Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen on kuvaillut Sipilän toimintaa suhteessa mediaan omituiseksi ja harkitsemattomaksi. Jääskeläisen mukaan Sipilä ei ole antanut palautetta politiikkaa koskevista uutisista, vaan yhteydenotot ovat koskeneet uutisia, jotka ovat käsitelleet Sipilän henkilökohtaista varallisuutta, uskonnollista vakaumusta ja yrittäjätaustaa.

Vuoden 2015 vaalien alla keskusta asetti tavoitteikseen, että vuoteen 2025 mennessä Suomeen olisi saatava 200 000 työpaikkaa lisää, talous kahden prosentin kasvu-uralle ja lisäksi velkaantuminen olisi pysäytettävä. Hallitusohjelmassa tavoitteiksi kirjattiin, että hallituskauden loppuun mennessä työllisyysaste nousisi 72 prosenttiin, työllisten määrä kasvaisi 110 000 henkilöllä ja velkaantuminen suhteessa bruttokansantuotteeseen taittuisi.

Sipilän hallituksen aloittaessa keväällä 2015 työllisyysaste oli alle 68 prosenttia. Marraskuussa 2018 työllisyysasteen kausi- ja satunnaisvaihtelusta tasoitettu trendi nousi 72 prosenttiin.

Suotuisan kehityksen taustalla olivat pitkälti kansainväliset suhdanteet, mutta myös poliittisilla toimilla, kuten vuonna 2016 solmitulla, palkkojen nousua hillinneellä kilpailukykysopimuksella (kiky), oli asiantuntijoiden mielestä ollut merkitystä. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan mukaan kilpailukykysopimus ja hallituksen työn tarjontaa lisäävät uudistukset selittävät noin puolet työpaikkojen lisäyksestä hallituskauden aikana.

Sipilä itse ei ollut ehdolla vuoden 2017 kuntavaaleissa Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa keskustan kannatus oli ollut 18,7 % ja vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 21,1 %, mutta kuntavaaleissa 2017 puolueen kannatus laski 17,5 prosenttiin.

2017 puoluekokouksessa Jussi Halla-aho valittiin hallituspuolue Perussuomalaisten uudeksi puheenjohtajaksi. Sipilä tulkitsi perussuomalaisten muuttuneen valinnan myötä eri puolueeksi. Sipilä oli sanojensa mukaan jo matkalla pyytämään presidentti Sauli Niinistöltä hallituksen eroa, mutta lopulta erolle ei ollut tarvetta. Perussuomalaisista irtautui Uusi vaihtoehto -niminen ryhmä, ja Sipilän hallitus jatkoi taivaltaan uuden ryhmän kanssa.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksessa marraskuussa 2018 Juha Sipilän hallitus kokonaisuutena sai 31 prosentilta erittäin hyvän tai melko hyvän arvosanan. Enemmistö (61 %) antoi hallitukselle huonon arvosanan.

Maaliskuussa 2019 Sipilä tulkitsi, ettei hänen hallituksensa merkittävimmällä hankkeella, sote-uudistuksella, ollut edellytyksiä edetä. Sipilä jätti hallituksensa eronpyynnön presidentti Niinistölle 8.3.2019. Presidentti pyysi hallitusta jatkamaan toimitusministeristönä kunnes uusi hallitus nimitetään.

Vuoden 2019 vaaleissa Keskusta sai vähemmän ääniä kuin se oli saanut yli sataan vuoteen ja puolue menetti 18 kansanedustajan paikkaa. Keskustaa kannatti enää 13,8 % äänestäjistä, ja se riitti 31 paikkaan eduskunnassa.

Sipilä oli edelleen oman vaalipiirinsä selvä äänikuningas 16 688 äänellä, mutta edellisistä vaaleista hänen kannatuksensa oli miltei puolittunut. Toimittaja Teemu Muhonen arvioi, että syy Keskustan tappioon oli siinä, että puolue oli toistanut samat virheet, jotka johtivat sen aiempaan vaalitappioon vuonna 2011: linjaerojen peittely, vaihtoehdottomuuden linja, keskustelun puute, köyhien unohtaminen. Sipilä itse tulkitsi, että yksi syy oli keskitien linja, jota kulkemalla Keskusta menetti äärilaitojen kannattajien äänet.

Sipilä ilmoitti luopuvansa keskustan puheenjohtajuudesta. Hän jatkoi puheenjohtajana 7. syyskuuta 2019 asti, jolloin keskustalle valittiin uusi puheenjohtaja.

Vaalitappiosta huolimatta keskusta osallistui muodostettavan Rinteen hallituksen hallitusneuvotteluihin. Keskustan tulkittiin menestyneen hallitusneuvotteluissa hyvin.

Kouvolan puoluekokouksessa syyskuussa 2019 Sipilä luopui keskustan puheenjohtajuudesta. Syyskuussa 2019 keskustan kannatus oli pudonnut 11,6 prosenttiin. Puolueen seuraavaksi puheenjohtajaksi valittiin Katri Kulmuni .

Heinäkuussa 2020 Sipilä ilmoitti lehtihaastattelussa ettei asetu ehdolle enää vuoden 2023 eduskuntavaaleissa

Juha Sipilän sijoitusomaisuus on salattu kapitalisaatiosopimuksen avulla vakuutuskuoreen, jonka käytön ammattisijoittajat Kim Lindström ja Tom Lindström arvioivat johtuvan sen sallimista verosuunnittelumahdollisuuksista. Vakuutuskuoressa olevan sijoitusomaisuuden määrä ja laatu ovat tuntemattomia, sillä ministerin sidonnaisilmoituksessa Juha Sipilä ilmoitti vain omistavansa ”merkittävän” sijoitusomaisuuden. Sipilän menettely poikkeaa muiden ministerien ilmoituksista, jotka sisälsivät tarkat määrät omaisuudesta ja velasta. Vaikka sijoitusomaisuuden tarkka määrä on tuntematon, tutkiva journalisti Jarno Liski on arvioinut sen olevan todennäköisesti noin 15 miljoonaa euroa. Liski huomauttaa, että Sipilän omaisuus on salattu huomattavasti paksumman salaisuuden verhon taakse, kuin mitä sijoittajajärjestöt ja valtiovarainministeriö ovat toistuvasti esittäneet.

Valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankisen mukaan Sipilä on pääministerinä toimiessaan kustantanut itse virkamatkojaan satojen tuhansien eurojen arvosta.

Vuonna 2016 Juha Sipilän verotettavat tulot olivat yhteensä 375 802 €, josta ansiotuloja 162 023 € ja pääomatuloja 213 779 € . Hänen veroprosenttinsa oli 38,6. Vuonna 2017 Sipilän verotettavat tulot olivat yhteensä 159 364 €, ja ne koostuivat pelkästään ansiotuloista. Hänen veroprosenttinsa oli tuolloin 44,3.

Sipilä omistaa mm. Mooney m2or Ovaton 2--pienkoneen, arvoltaan n. 200 000 – 300 000 euroa, sekä osuudet toisesta lentokoneesta ja helikopterista. Hän omistaa osuuden Kempeleessä sijaitsevasta omakotitalosta; 1,48 miljoonan euron (v. 2016) arvoisen asunnon Sipoosta sekä 7 800 neliömetrin laajuisen teollisuuskiinteistön Kempeleessä (arvo 195 000 euroa vuonna 2019).

Sipilällä on vaimonsa Minna-Maarian kanssa viisi lasta sekä kuusi lastenlasta. Hänen nuorin, vuonna 1993 syntynyt poikansa Tuomo kuoli 18. helmikuuta 2015. Sipilät ovat vuonna 1998 perustaneet säätiön edistämään kristillisen lähetys- ja opetustyön sekä humanitaarisen työn tekemistä Suomessa ja ulkomailla. Vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas on Sipilän serkku.

Sipilä kuuluu Rauhan sana-nimiseen herätysliikkeeseen , jonka juuret ovat vanhoillislestadiolaisuudessa. Sipilä itse vaikenee uskonnollisesta taustastaan, mutta toimittajat mediassa ovat sitä käsitelleet julkisuudessa.

Kirkkohistorian professori Jouko Talosen tutkimuksen mukaan Sipilän uskonnollinen tausta on rauhansanalaisessa lestadiolaisuudessa, joka on osa vanhoillislestadiolaisuuden perintöä. Se eroaa kuitenkin tietyissä uskonnollis-teologisissa ja elämäntapoja koskevissa asioissa herätysliikkeen pääsuunnasta. Professori Talosen mukaan Risto Uimosen kirja Sipilästä vuodelta 2015 silottelee voimakkaasti Sipilän uskonnollista taustaa ja sovittaa sen yleiseen liberalismiin.

10. Helena Petäistö taitelija Rositsa Tanchevan maalaus

Helena Petäistön isä on Lasse Paavo s. 25.01.1924 Rautiossa, vihitty ensimmäiseen avioliittoon 24.04.1949 Hellin Alina Iso-ojan kanssa, syntynyt 05.09.1928 Rautiossa. He muuttivat Ouluun 19.02.1951. He muuttivat takaisin Rautioon 02.07.1952. He muuttivat Ouluun 08.05.1955. Mukana muutti lapsi Helena Mirjani.

Helena Mirjami Petäistö (s. 10. joulukuuta 1950 Rautio on suomalainen toimittaja, kolumnisti ja tietokirjailija.

Hän on ollut pitkäaikainen televisioyhtiö MTV:n Ranskan ja Brysselin kirjeenvaihtaja.

Petäistö pääsi ylioppilaaksi Oulun tyttölyseostaja kirjoitti viisi laudaturia. Hänen sukunsa on lestadiolaista, ja hän on arvellut olevansa ainoa televisiotoimittaja, joka ei ollut katsonut televisiota ennen kuin alkoi tehdä sinne juttuja. Petäistö valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta. Ranskan kieltä Petäistö oli opiskellut sekä Oulun tyttölyseossa että Helsingin kauppakorkeakoulussa. Heti ekonomiksi valmistuttuaan Petäistö muutti Pariisiin, missä hän työskenteli ensin pankissa, sitten Pathel Industrie -yrityksessä. Myöhemmin Petäistö alkoi tehdä työn ohella juttuja suomalaismediaan. Petäistö palasi Helsinkiin vuonna 1983 ulkomaantoimittajaksi MTV:n uutisiin. Hän toimi jonkin aikaa myös uutisankkurina. Vuonna 1989 hän meni toimittajille tarkoitetulle EU-kurssille. Vuonna 1990 Petäistö palasi Pariisiin MTV:n uutisten Ranskan ja Euroopan kirjeenvaihtajaksi.

Petäistön ensimmäinen kirja Ranskalaiset korot ilmestyi vuonna 1995 (yhteensä seitsemän painosta). Seuraavan kirjansa Aamiainen Cocon kanssa ja muita elämyksiä Euroopassa hän julkaisi vuonna 1999. Kirja aloitti Aamiainen Cocon kanssa -kirjasarjan, jossa Petäistö esittelee eurooppalaisia kaupunkeja. Tee teematka! -kirja sai Lauri Jäntin säätiön palkinnon vuonna 2008. Vuonna 2013 Petäistö siirtyi kustannusliike Tammesta Otavalle ja aloitti uuden kaupunkikirjasarjan à la Helena Petäistö. Ranskan politiikasta hän kirjoitti uudelleen teoksessaan Ranska, Macron ja minä.

Petäistö sai kesäkuussa 2016 aivoinfarktin, jonka seurauksena hänen vasen puolensa halvaantui osittain ja hän joutui sairaalahoitoon kahdeksi kuukaudeksi. Hän jäi sairausloman jälkeen pois MTV:n uutistyöstä, mutta hän on sittemmin toipunut lähes kokonaan ja julkaisi jo seuraavana vuonna kirjan Ranska, Macron ja minä. Petäistö toimii nykyään MTV:n Eurooppa-kolumnistina. Hän toimii myös vakituisena kolumnistina Apu-lehdessä sekä Maaseudun Tulevaisuudessa. Aiemmin Petäistö kirjoitti kolumneja Suomen Kuvalehteen.

Vuodesta 2018 lähtien Petäistö on tullut tunnetuksi suosittuna Eurooppa-esitelmöitsijänä.

Petäistö asuu Helsingissä ja Pariisissa.

Petäistö sai vuonna 2005 Ranskan ansioritarikunnan Kunnialegioonan ritariluokan kunniamerkin ja vuonna 2014 Kunnialegioonan upseerimerkin. Vuonna 2010 hänet palkittiin Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla muiden palkintojen joukossa. Vuonna 2010 Petäistö nimitettiin Vuoden ulkosuomalaiseksi. Kultainen Venla 2022 -gaalassa tammikuussa 2023 Petäistö sai elämäntyöpalkinnon

Petäistö kuuluu Oulun yliopiston uusimpien kunniatohtorien joukkoon, jonka tohtoripromootio pidetään vuonna 2021.

Ranskalaiset korot. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0641-1

• Aamiainen Cocon kanssa ja muita elämyksiä Euroopassa. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1539-9.

• Aamiainen Cocon kanssa: Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-2132-1.

• Aamiainen Cocon kanssa: Brysselissä, Amsterdamissa ja Luxemburgissa. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-2131-3.

• Aamiainen Cocon kanssa: Lontoossa, Edinburghissa ja Dublinissa. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-2666-8.

• Aamiainen Cocon kanssa: Madridissa, Barcelonassa ja Lissabonissa. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 978-951-31-2665-0.

• Aamiainen Cocon kanssa: Roomassa, Milanossa ja Ateenassa. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3003-7.

• Tee teematka. Helsinki: Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4410-4.

• Nizza, Cannes, Biarritz à la Helena Petäistö. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-27080-5.

• Pariisi, Versailles, Giverny à la Helena Petäistö. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-27831-3.

• Ranska, Macron ja minä. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-1-32517-8.

• Bryssel, Strasbourg, Luxemburg à la Helena Petäistö. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-29545-7.

• Gallian kukko kiekuu taas. Helsinki: Otava, 2022. ISBN978-951-1-44552-4.

Terv. Erkki Aho