PE 11.04.2025 Toteutuuko Kalajoki 500- juhlavuosinäyttely juhlavuonna?

 Kalajoen kaupunki on varannut budjettiinsa 150 000 euroa Kalajoen 500 vuotistapahtumia varten. Kalajoen kaupunki ei ole osoittanut euroakaan Kalajoki-500-vuotisjuhlanäyttelyn toteuttamiseen.

Kalajoen seurakunta on varannut budjettiinsa 110 000 euroa Kalajoen 500 vuotistapahtumia varten. Kalajoen seurakunta ei ole osoittanut euroakaan Kalajoki 500-vuotisjuhlanäyttelyn toteuttamiseen. Kalajoen kaupungilla on ollut 2,5 vuotta aikaa tehdä asiassa päätös, mutta se on suhtautunut asiaan omalla tavallaan, jota epäilen rikolliseksi.

Jotta voisin järjestää taidenäyttelyn Kohtaamispaikka Loistossa niin tarvitsen ulkopuolista apua taidenäyttelyn kokoamiseen, pystyttämiseen ja ylläpitoon. Ulkopuolisen avun tarve on n. 14 000 euroa rahana + talkootyö lisäksi. Olen saanut vakuutusyhtiö Pohjolalta arvion näyttelyvakuutuksen suuruudesta.

On todennäköistä, että joudun nostamaan kädet pystyyn ja tunnustamaan voimattomuuteni. Minulla ei ole taloudellisia resursseja taidenäyttelyn pystyttämiseen. Minä katson, että minun osuuteni asiassa on taidenäyttelyn tekeminen ja toiminnan ylläpitäminen kuuluu Kalajoen kaupungille ja Kalajoen seurakunnalle. Pidän Kalajoen kaupungin ja Kalajoen seurakunnan toimintaa asiassa poikkeuksellisena ja olen pyytänyt poliisia tutkimaan asiaa. Epäilen Kalajoen kaupunkia 40 vuotta jatkuneesta syrjinnästä ja syrjinnän jatkumista yhä edelleen.

Esittelen tässä vielä taidenäyttelyni töitä historiikkeineen

1. Pähkinäsaaren rauhan raja v.1323

Pähkinäsaaren rauha tehtiin 700 vuotta sitten. Rautiolainen Sulevi Juhola on tutkinut Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Pähkinäsaaren1323 raja kulki Raution kautta. Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut Sulevi Juholan muotokuvan sekä Pähkinäsaaren rauhan rajan ja Kukkarokiven, mikä on rauhanrajan merkki. Maalauksen koko 50 x 70 cm.

Pähkinäsaaren rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471

PÄHKINÄSAAREN RAUHAN RAJA ARKEOLOGIAN JA RAJA-ALUEELLE JÄÄNEEN PAIKANNIMISTÖN VALOSSA

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471

Maallikot innostuivat ikiaikaisista rajakivistä – yksi niistä haastaa löytäjänsä mukaan käsitykset kuuluisasta rauhanrajasta

https://yle.fi/a/3-9888629

Pähkinäsaaren rauha

https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4hkin%C3%A4saaren_rauha

Ikuinen rauha Samu Sarviaho

http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526215563.pdf

Ajatuksia kielirajoista, niiden synnystä ja murtamisesta

file:///C:/Users/Erkki%20Aho/Downloads/95556-Artikkelin%20teksti-159175-1-10-20200609%20(5).pdf

Rauhaton raja puhuttaa

https://yle.fi/a/3-5891746

Sulevi Juhola

Näissä teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat, Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli, joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016 mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.

Erkki Aho: Olen tutkinut Pähkinäsaaren rauhan rajaa ja sen ajan maailmaa. Historian tutkiminen on kuin palapelin pelaamista. On saatava oikea pala kohdalleen. Olen vakuuttunut siitä, että maanmittari Sulevi Juholan tutkimustulokset ovat oikeita. Siksi yleinen historian tukijoiden tulkinta siitä, että Pähkinäsaaren alkuperäinen rauha raja olisi Hanhikivellä Pyhäjoella on virheellinen.

Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Yksimielisyys on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välinen raja?

Mitään tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.

Valtioon kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella. Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin liittää itselle sopivaa sisältöä. R ajaan liittyviä dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat kokeneet huijaavansa,

Pähkinäsaaren rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen asukkaille.

Rauhaa ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. 

Pähkinäsaaren raja jakaa Suomen kahteen kansaan.

Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäisä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallanvälillä 12.elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden kansan välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin. Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.

Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on myöhemmin laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio. Ne voivat olla satoja vuosia myöhemmin laadittuja.

Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä.

Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi.

Kansojen välinen raja

Viipurin linna perustettiin kolmannen ristiretken aikana Tyrgils Knutsson’in eli Torkkeli Knuutinpojan toimesta vuonna 1293 vilkkaan kauppapaikan suojaksi, idästä tulevia valtauspyrkimyksiä vastaan. Paikkaa ei valittu mielijohteesta, vaan tuhottu vanha karjalainen linnoitus oli entuudestaan tuttu ruotsalaisille kaupallisten yhteyksien ja ryöstöretkien kautta.

Heti ruotsalaisten suorittaman valtauksen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta kivistä linnaa, joka joutui ottamaan vastaan Novgorodin ensimmäisen hyökkäyksen vuonna 1294.

Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 vakiinnutti rauhantilan ja loi samalla edellytykset Viipurin kasvulle. On tunnettua, että 1300-luvulla asutus oli siirtynyt linnan kaakkoispuolella olevalle niemekkeelle. Pian asutus valtasi niemekkeen ja sitä ryhdyttiin kutsumaan kaupungiksi eli Civitas. Varhaisin Viipurin kaupunkinimitys löytyy Vatikaanin arkistosta 1350-luvulta, vaikka Viipurilla ei ollut laillisia kaupunkioikeuksia.

Viipurille myönnettiin kauppaoikeudet 1400-luvun alussa ja vuonna 1403 niemelle kohonnut asutus sai Erik Pommerilaiselta kaupunkioikeudet.

Kirkot olivat ensimmäisiä ja hallitsevia rakennuksia Viipurissa keskiajalla. Kivirakenteista tuomiokirkkoa ryhdyttiin rakentamaan v. 1418, mutta se tuhoutui v. 1477 kaupungissa raivonneessa tulipalossa. Mustainveljesten kivistä luostarikirkkoa ryhdyttiin rakentamaan uuteen paikkaan vuonna v. 1481 ja Harmaidenveljesten luostarikirkkoa oletettavasti v. 1445. Luterilainen uskonpuhdistus lakkautti luostarit 1520-luvun alkupuolella, mutta kirkollinen merkitys ei silti vähentynyt.

Pohjanmaalla kansojen välistä rajaa siirrettiin asutuksen myötä

Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan linjasta on useita erilaisia tulkintoja. Kiistaton on vain rajalinjan eteläisin osa, joka ulottui Viipurin itä- ja pohjoispuolelta Pihlajavedelle. Useimmin toistetun tulkinnan mukaan raja jatkui sieltä nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki päättyen lopulta Pohjanlahteen. Tavallisten 1300-luvun ihmisten näkökulmasta rajaa ei ollut edes olemassa. Rajasopimuksella oli merkitystä vain etäisille valtakeskuksille, jotka riitelivät verotusalueista, Pohjanlahteen päättyvää rajaa on siirretty Suomen kansan asutuksen siirtyessä pohjoisemmaksi vuosisatojen kuluessa. Alkuperäinen kansojen raja on Sulevi Juholan määrittelemä raja.

2. Kalajoen kolmannen papin tappo

Niku Eerikinpoika Tynkä tappoi Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen Kalajoen jäällä Tyngän suvannossa vuonna1555. Taitelija Rosistsa Tancheva on maalannut aiheesta taulun, jonka koko on 50x70 cm. Maalaus on Erkki Aho taidenäyttelyssä Kalajoella. Tässä historiikkia asioista.

Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikärätauluilta, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää. Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.

Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.

Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 kruunun sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 kruunua ja 8 äyrikäistä sakkoa.

On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.

Tyngän kylässä asui 1500-luvulla rikas Tyngän suku, johon kuului kolme talonpoikaiskauppiasta; serkukset Mikko Erkinpoika ja Mikko Nikunpoika Tynkä sekä jälkimmäisen veli Pieti Nikunpoika Rahja. Innokas kaupankäynti ja rikkaus viittaavat siihen, että edelliset isännät, Erkki Mikonpoika Tynkä ja hänen veljensä Niku, olivat olleet kauppiaita ja suvun kauppiasperinne lienee juontunut kaukaa keskiajalta. Kalajoen pitäjän huomattavin kauppias 1500-luvun jälkipuolella oli Mikko Erkinpoika, joka on merkitty talonsa isännäksi 1553-1607. Erotukseksi serkustaan Mikko Erkinpoikaa sanottiin Isoksi-Mikoksi, kaiketi kokonsa vuoksi. Mikko Nikunpoika oli puolestaan Pikku-Mikko. Tyngän suku oli perin yritteliästä. Peltoala oli Pikku-Mikon talossa suurin ja Ison-Mikon talo oli kolmantena. Karjaakin Mikko Erkinpojalla oli runsaasti, vuonna 1591 muun muassa kymmenen salvettua härkää, joita kasvatettiin lähinnä teuraseläimiksi. Mikko Erkinpojalla oli myös vesimylly ja tuulimylly.

Iso-Mikko myi ainakin 1570-luvulla kruunun turkisten ostajille ketun-, kärpän- ja oravannahkoja, talon miesten itse pyytämiä tai ostettuja. Mikko oli, kuten isänsäkin, innokas hylkeenpyytäjä ja toimi nuorehkona miehenä monet vuodet venekunnan päällikkönä. Kauppatavaraa kertyi omastakin takaa, ja lisää Mikko Erkinpoika hankki ostamalla, Hänellä oli jatkuvasti ainakin yksi laiva, jolla hän nouti kauppatavaraa pohjoisesta, kuten Oulun ja Iin markkinapaikoilta, ja vei etelään, muun muassa Tukholmaan. Vuonna 1575 hän myi jossakin Itämeren äärillä sotalaivaan 2,5 kippuntaa eli 435 kg kapahaukia, Vuonna 1585 Isoa-Mikkoa sakotettiin merimiesten palkkoihin tarkoitettujen rahojen anastamisesta, mutta tämä ei estänyt häntä saamasta myöhemminkin kruunun rahteja. Niinpä hän kuljetti syksyllä 1591 Norrköpingistä Liivinmaalle 20 armeijan hevosta. Mikon silloinen laiva oli ajan oloissa isonlainen, 13-14 lästin vetoinen, mikä lienee merkinnyt noin 200 tervatynnyrin kantoisuutta.

Iso-Mikko näkyy olleen kiivasluonteinen, koska häntä sakotettiin 1579 verihaavan lyömisestä toiseen Tyngän kylän mieheen. Hän oli silti kruunun ja pitäjän tärkeimpiä luottamusmiehiä, vakinaisesti lautamiehenä 1554-1580 ja ainakin 1564-1577 neljännesmiehenä kruunun veronkantajan hankalassa tehtävässä.

On todennäköistä, että Niku Eerikinpoika Tynkä oli Mikko Eerikinpoika Tyngän veli. On todennäköistä, että pappi Mikael Eerikinpoika Tavastius on asunut Tavastissa ja ottanut sukunimekseen Tavastiuksen talon nimen mukaan. Tavasti on myöhemminkin ollut eräänlainen virkatalo Tyngällä, jossa asui myöhemmin oopperalaulaja Ida Basilier-Magelssen, jonka isovanhempien isä oli Kalajoen kirkkoherra Jakob Simelius.

3. Kalajoen sairaalan historiaa

Untamo Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko

Muotokuvan Untamo Sorastosta on maalannut taiteilija Markku Hakola. Muotokuvassa mukana lääkäritalo.

Lääkäritalon pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Untamo Sorasto (2.4.1909 – 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana vuosina 1981-1988.

Untamo Soraston ansiolista kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä. Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat: Kasvakaa kunnon kansalaisiksi!

Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta taakseen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.

Kalajoen sairaalan alkuvaiheista

Kalajoella kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan. Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille, jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.

Kokkolan kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan. Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma, A. Lankila, V. Granlund ja Karl Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua varmistetuksi.

Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla.

Vihkiäisjuhla

Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen.

Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa. Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä, kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa, niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet, röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.

Pula-aika

Kun vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja K.A. Siipolalle kertyi huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300 paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945 ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan lähikunnille.

Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen kulkutautisairaala.

Sairaalan laajennus

Vuonna 1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien. Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle. Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka. Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja. Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika, vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti, lapsihalvaus ja tuhkarokko.

Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 500 synnytysta ja yli 800 leikkausta.

Oli luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966. Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonut noin 13 000 synnytystä.

Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat toimineet lääketieteen tohtori Karl Miemois 1926-37, kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987 saakka.

Tulisitko vastaanotolleni?

Olin valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat. Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne. Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä muisti.

Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia. Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan” tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.”

Lääkärinä ja kuntalaisena Kalajoella

Untamo Sorasto

Kalajokilehdessä oli 6.11.1996 Untamo Soraston kirjoitus Kalajoella koettua lääkärinä ja kuntalaisena 1938 -1996. Untamo Sorasto muistelee näin:

Olin puolen vuoden sopimuksella Helsingin Naistenklinikalla apulaislääkärinä ja eräänä keväisenä aamuna Kalajoen entisen rovastin poika Hannes Heilala tuli iloisesti töihin ja sanoi: ”Nyt on sinun koulutuksellesi sopiva paikka auki, haet sinne. Paikka on Kalajoella.

Katsottiin kirjaa ”Suomen Kunnansairaalalaitos 50-vuotias”, ja siinähän oli Kalajoen kunnansairaala nähtävissä, vierellään kunnanlääkärin asuintalo koko komeudessaan nousevan puutarhan ympäröimänä. Tarkennuksena vielä pohjapiirros ja tilastotiedot.

Tein työtä käskettyä ja 30.6.1938 kunnanvaltuusto valitsi minut kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta. Viranhoidon aloitin 15.9.1938. Edeltäjäni oli ollut paikalla 15 vuotta – Karl Miemois - todellinen kansanterveystyön tarmokas uranuurtaja.

Sairaalan vuodeluku oli 14, joista kaksi paikkaa synnyttäjille. Kunnassa oli kaksi terveyssisarta ja kaksi kätilöä. Kunta kuului tuberkuloosipiiriin ja kunnassa toimi lastenneuvola ja kouluterveyshuolto. Sairaalassa oli leikkaussali riittävine välineistöineen ja lisäksi röntgenkone. Henkilökunta osoittautui ammattinsa osaavaksi. Silloista sairaustilaa hallitsivat kuumetaudit, jotka kehittyivät nopeasti keuhkonkuumeeksi, johon silloin ei ollut tehokasta lääkitystä. Kulkutauteina esiintyivät erityiset rokot, lavantauti, kukkumätä ynnä muut, sekä erityisesti pitkällinen ja tappava keuhkotuberkuloosi, joka pikkulapsilla aiheutti nopean kuoleman aivokalvontulehduksen muodossa sellaisissa perheissä, joissa oli tuberkelibassilleja yskiviä ihmisiä. Alta vuoden ikäisten pikkulasten kuolleisuus oli korkea, joka kymmenes, ja tavallisen tautina ripuli.

Vasta sodan jälkeen kehittyivät antibioottilääkkeet kaikkia kuume- ja kulkutauteja vastaan. Samoin rokotukset. Lääkärin lääketarjonta rajoittui pullo- ja pulverilääkkeisiin, jotka paransivat oireita ja kipuja sekä alensivat kuumetta, mutta eivät iskeneet taudin aiheuttajiin.

Ei siis ihme, että tuloksia työstään etsivät lääkärit hankkivat kirurgista ja synnytyskoulutusta voidakseen tehokkaammin auttaa sairaita ja saavuttaa myönteisiä tuloksia eli parantaa. Tähän tarvittiin sairaalaa mahdollisimman lähelle, eli kunnansairaalaa, kun valtion yleisiin sairaaloihin ja lääninsairaaloihin matkat olivat pitkät ja kulkumahdollisuudet rautatien varteen lähinnä hevospelin varassa. Matkoihin saattoi siten kulua aikaa kohtalokkaasti. Henkilöautoja oli tänne tullessani alta kymmeniä ja niistä takseja oli kolme, mutta tiet olivat talvisaikaan vaikeasti ajettavia.

Sodanaikaiset ja -jälkeiset kulkutautiesiintymät, lähinnä kurkkumätä ja lavantauti, olivat vaikeita ja lavantaudissa kuolleisuus joka kymmenes. Hoitopaikat sijaitsivat tilapäisesti tyhjinä olevissa taloissa, joissa tilanahtaus oli melkoinen ja huolto vaikeata.

Valopilkku oli kuitenkin terveysneuvolan sijoittaminen entiseen suojeluskunnan taloön Suojaan, johon saatiin lasten- ja äitiysneuvolalle tilat ja lisäksi henkilökunnalle asuntoja vuonna 1950. Calmette-tuberkuloosirokotus lähti käyntiin ja Oulaisten parantola laajentui nykyaikaiseksi. Siletä kunta sai riittävästi hoitopaikkoja. Samanaikaisesti alkoi kehittyä tuberkuloosia vastaan myös lääkehoitoja.

Sotakorvausvaiheen jälkeen yleinen yhteiskunnallinen kehitys alkoi edistyä ja niin Kalajoen kunnansairaalaa laajennettiin vuonna 1954 yli kaksinkertaiseksi paikkaluvulla mitattuna. Laajennuksen jälkeen sairaansijoja oli 46, oma synnytysosasto erillisenä siipenä, uusi leikkaussali ja muutakin uutta.

Sairaalasta tuli kuntainliiton sairaala, jäseninä yhdeksän kuntaa: Kalajoki, Alavieska, Rautio, Merijärvi, Pyhäjoki, Sievi, Himanka, Lohtaja ja Kälviä.

Vuosina 1955-1969 sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 2000 potilasta ja synnyttäjää. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 henkilöä. Näistä kirurgisia leikkauspotilaita oli puolet, eli vuodessa yli tuhat, synnyttäjiä oli vuodessa yli 500 ja loput sisätautisia tai lapsentautipotilaita. Tarvittiin melkoinen työpanos. Kunnanlääkäreitä on kaksi.

Kun keskussairaala valmistui Kokkolaan ja lähti käyntiin vuoden 1969 lopussa ja Oulaisten parantolaan järjestettiin aluesairaala vuonna 1971, muuttui tilanne kaikkien aktiivisten kunnansairaaloiden osalta. Terveyskeskusjärjestelmä lähti käyntiin toukokuulla 1972. Kalajoen sairaalassa leikkaus ja synnytystoiminta jatkui erikoisluvalla vuoden 1975 loppuun asti.

Entisestä kunnansairaalasta muodostettiin lisärakennuksella nykyaikainen terveyskeskus tarvittavine tiloineen vuonna 1985. Kaikki erikoishoitoa tarvitsevat alettiin ohjata Kokkolaan tai Oulaisiin ja huippuerikoistapaukset Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.

Ensimmäiset kokemuksen Kalajoesta ja sen ihmisistä sain kuntalaisena parin ensimmäisen viikon kuluessa: ihmiset olivat asiallisia, selväsanaisia puheissaan ja luotettavia. Heidän kotinsa olivat siistejä, vapaita syöpäläisistä.

Olin opiskeluaikanani toiminut kunnanlääkärien viransijaisena eri puolilla maata ja siten koettanut hankkia tervettä kokemusta eri maakunnista. Olin ollut työssä Ilomantsissa, Kaavilla, Joensuun yleisessä sairaalassa sekä Seinäjoen lääninsairaalassa ja varusmieslääkärinä maanmainiossa Viipurin sotilassairaalassa – Kalajoki nousi ykkössijalle.

Kunnallishallinto oli täällä siihen aikaan perin suppeata kun yksi henkilö toimi kunnansihteerinä ja alta viiden lautakunnan sihteerinä. Hän oli seurakunnan lukkari, musiikkitirehtööri Oskari Metsola. Olin ensimmäisessä kokouksessani kunnalliskodin johtokunnassa, jolloin päätimme esittää keskuslämmityksen järjestämistä taloon. Huoltolautakunnan puheenjohtaja Juho Myllylä sanoi: ”Asia ei ole vielä selvä vaikka teimme yksimielisen ehdotuksen. Se on selvä vasta sitten kun tirehtööri on sen kirjannut kunnanhallituksen pöytäkirjaan.”

Metsolan edeltäjänä oli ollut Kalle Myllylä, etevä itseoppinut mies, kansanedustajanakin käynyt, kuntaa palvellut yli 50 vuotta. Metsola hoiti tehtävää parikymmentä vuotta ja sitten Unto Välimaa 25 vuotta. Molemmat heistä suhtautuivat asiallisesti ja rakentavasti kunnanlääkärin ehdotuksiin, koskivatpa ne sitten rakennushankkeita tai opintolomia, joista pisin kohdallani oli kaksivuotinen. Ehtona opintoloman saamiselle oli sopiva sijainen.

Metsola hoiti asiat kotonaan perheen avustuksessa. Pieni oli kunnan henkilöstä vielä Välimaankin aikana, kunnes kunnan uusi toimitalo valmistui vuonna 1968 ja samoihin aikoihin lisääntyivät ja monipuolistuivat myös kunnan tehtävät. Sosiaalihuolta oli Kalajoelle tullessani vain äitiysavustuksen käsittävä, joka sekin 450 markkaa tai vaatepakkaus, oli harkinnanvarainen. Vasta kun lapsilisät alkoivat juosta sodan jälkeen, tällaisesta avustusmuodosta tuli demokraattisen tasapuolinen.

Myöhemmin tuli erilaisia avustusmuotoja paljon lisää. Eipä ihme, jos kerrotaan, etä kun itäsuomalainen emäntä oli käynyt postin luukulta noutamassa lapsilisät ja aikoi poistua, niin postinhoitaja ilmoitti hänelle hallakorvaustenkin olevan vielä nostettavissa. Siihen emäntä: ”On se kummoo tämä nykyaeka, pani ukko tai halla, niin aena tulloo maksua.”

Pitkällä 40 vuotta kestäneellä kunnanvaltuustoajallani olen voinut seurata kunnallisasioita laidasta laitaan. Välimaan ajalla valitsi ”talous tarkka, vakaa markka”. Kouluja laajennettiin ja korjattiin, samoin vanhainkotia, mutta Hiekkasärkkäin matkailumahdollisuuksissa tyydyttiin kymmeneen mökkiin ja pieneen kioski-kahvilaan sekä käymälärakennukseen Koivulan perheen hoidossa. Matkailuhotelli oli valtion rakentama ja Suomen Matkailuyhdistyksen vuokraama. Enempää ei kunta kehotuksista huolimatta halunnut. Niinpä neljän miehen porukka osti Hiekkasärkiltä kunnan hylkäämän maa-alueen ja rakensi kahdessa vaiheessa Rantakallan tilat molemmille puolille nykyistä Matkailutietä.

Kun maamme kunnat innostuivat matkailuelinkeinoon, ei Kalajoen kuntakaan enää jäänyt syrjään, vaan ryhtyi matkailuyrittäjäksi täysin rinnoin – ja tunnetuin seurauksin, jossa on selvittämistä arvaamattoman pitkäksi ajaksi eteenpäin meidän veronmaksajien kustannuksella.

Siiri Myllylä

Siiri Marjatta Myllylä syntyi 8.9.1921 Juho ja Hilda Myllylän maanviljelijäperheeseen kolmanneksi nuorimpana. Hän aloitti noin 10-vuotiaana pikkulottana Helli Mäkelän ja Maija Keskisen ohjauksessa viikoittain Suojassa eli Suojeluskunnantalolla (jatkosodan jälkeen Terveystalo ja nykyinen nuorisotalo Alexi Kalajoella). Siellä hän oppi paljon käytännön asioita. Toiminta oli laajaa ja innostunutta. Oli laulu-, lausunta-, ja näytelmäkerhot. Pikkulotat pakkasivat leipiä, valmistivat satoja nenäliinoja sotasairaaloihin ja seisoivat kunniavartiossa sankarihaudalla. Tapulintornissa pikkulotat olivat ilmavartiossa.

Ennen sotaa hän kävi keräys- ja kanslialottakurssin. Sodan syttyessä hän oli 18-vuotias. Talvisodan aikana hän toimi puhelinlottana Suojassa.

Jatkosodan aikana Kokkolassa toimi Sotasairaala 28 Mäntykankaan koululla ja työväentalolla. Siellä Siiri oli hoitamassa venäläisiä sotavankeja. Kun häneltä kysyttiin, eikö teitä pelottanut hoitaa vankeja, hän vastasi, että ei pelottanut, koska he olivat jalattomia. Tuohon aikaan oli myös sellaistakin mielialaa, mikä ilmeni sanoissa ”ryssän hyssyttelijöitä”. Sotasairaalan toiminnasta Kokkolassa voi lukea lisää teoksesta Kokkolan kaupungin historia osa 4 (s.545).

Myöhemmin Siiri hoiti suomalaisia sotilaita Salon seudun sairaalassa.

Sodan loputtua Siiri teki elämäntyönsä Kalajoen sairaalassa lähinnä laboratoriossa. Hän sai koulutusta mm. Salossa ja Tampereella röntgenhoitajan tehtäviin, mutta hän sanoi olleensa sairaalassa ns. ”joka paikan höylä”, toisin sanoen, missä apua tarvittiin, sinne hän meni. Kunnanlääkäri Untamo Sorasto oli tottunut toimimaan lääkärinä sodan olosuhteissa ja ohjasi Siiriä hoitamaan mm. anestesiaa leikkaussalissa.

Siiri Myllylä menehtyi 15.5.2019.

Terveyden- ja sairaanhoidon kehitys Kalajoella

Reilu sata vuotta sitten apteekki ja piirilääkäri muodostivat ainoat tukipylväät maalaiskunnissamme. Piirilääkärin oli pidettävä huoli piirissään asuvien yleisestä terveydenhoidosta ja yksityisten henkilöiden tarpeista. Sairauksien hoito oli täysin oireenmukaista eikä mitään tehokasta lääkitystä tunnettu. Ihmiset syntyivät, elivät ja kuolivat "luonnonmenetelmän" mukaan. Terveet ja karaistuneet selvisivät pitkäikäisiksikin, mutta heikot sortuivat jo aivan lapsina. Lääkkeet lievensivät sairauden kärsimyksiä. Lääkärin veitsi avasi enintään pinnalliset märkäpesäkkeet ja kansanparantajat käsittelivät jäsenvikoja.

Vuonna 1857 perustettiin ensi kerran apteekkeja maaseudulle ja ensimmäisten kuuden joukkoon kuului Kalajoki. Apteekkioikeudet Kalajoelle on myönnetty seuraaville apteekkareille: K. U. Relander v. 1857, J.E. Jurvelius 1865. J.O. Hedman 1891, W. A. Dahlström 1905, N.W. Aschan 1912, Väinö Granlund 1917, Viljo Viikinkoski 1959, Helvi Sipilä 1971.

Perimätiedon mukaan apteekkari Relander menetti apteekkarin oikeutensa, koska oli laittanut apteekkihuoneeseensa sekatavarakaupan. Sairaat kääntyivät enemmän hänen puoleensa kuin piirilääkärin.

Apteekkari Jurvelius lahjoitti kunnalle maatalousrahaston, joka sai kansalta nimen Jurveliuksen "kuokkarahasto". Apteekkari Granlund ennätti yli 40 vuoden aikana puolisonsa kanssa monin tavoin osallistua paikkakunnan ajankohtaisiin hankkeisiin ja rientoihin. Apteekkari Granlund oli vuosina 1924-1926 kunnansairaalan rakennustoimikunnassa ja sen jälkeen johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1926-1951.

Ensimmäisen piirilääkärin Kalajoki sai vuonna 1859. Piirilääkäreinä ovat toimineet J.J. Staudinger vuosina 1859-1861, F.E. Emeleus vuosina 1863- 1891, V.Lindman 1893-1916 ja Valter Fabritius viimeisenä piirilaitoksen edustajana 1918 - 1940. Hän oli erittäin innostunut ja taitava metsästäjä, ja hänestä on jäänyt runsaasti kaskuja.
Kätilö-rokottaja on toiminut Kalajoella 1800-luvun lopulta lähtien ja toimeen saatiin myöhemmin pihtikurssin käynyt kätilö ja vuonna 1921 toinenkin.

Sairaanhoitaja palkattiin

Silloisissa vaatimattomissa ja kehittymättömissä oloissa kyti valistuneiden kuntalaisten mielissä lähimmäisenrakkauden palveleva henki. Siitä osoituksena oli vuonna 1897 sisaruksien Katariina Friis-Pohjanpalon ja Siina Poukkulan aloitteesta perustettu "Neulomaseura". Sen "tarkoituksena oli työskennellä ensiksi sairaanhoitajan hankkimiseksi kuntaan. Sen jälkeen palkan maksamiseksi ja sitten, jos kunta saadaan antamaan apua palkan suhteen, köyhien sairaiden auttaminen". Ompeluseuratuloin, arpajaisin, markkina-aikaisin kahvin myynnein sekä erikseen anotuin valtionavuin kerättiin tarvittavat varat kiertävän sairaanhoitajan palkkaamiseksi vuosina 1899-1907, jonka jälkeen kunta otti asian omakseen. Isäntien kerrottiin olleen tyytyväisiä järjestelyyn, koska hoitajan pyytäminen sairaan luo kotiin oli paljon halvempaa verrattuna lääkärin kotikäyntiin.

Tämän jälkeen naisyhdistys kohdisti voimansa ja varansa "Keuhkotautisten sairaskodin" kunnostamiseksi veljekset Friisien omistamaan Rahkon taloon Tyngän kylässä. Tämä sairaskoti käsitti 10 hoitopaikkaa ja toimi kolmen vuoden ajan vuosina 1908-1910. mutta joutui lopettamaan tärkeän työnsä valtionavun puutteessa.

Kalajoen 400-vuotisjuhlien aikana vuonna 1925 naisyhdistys piti arpajaiset ja näiden tulojan turvin sekä ahkeran talvikauden 1925-1926 työn tuloksena se luovutti keväällä 1926 valmistuneelle kunnansairaalalle liinvaatteiston ja keittiön talousesineistön. Myöhemmin yhdistys lahjoitti sairaalalle vapaavuoderahaston ja urkuharmonin.

Kunnanlääkäri vuodesta 1913 lähtien

Kunnanlääkärin virka saatiin perustettua vuonna 1913, johon mennessä kolmenkymmenen vuoden kuluessa maahamme oli perustettu 147 vastaavaa virkaa. Kunnanlääkäreinä ovat toimineet Väinö Airo 1914-1920, Karl Miemois 1921-1937, Erkki Karvonen 1937-1938, Untamo Sorasto 1938-1972. Vuoden 1953 perustettiin toisen kunnanlääkärin virka ja kunnanlääkäripiiriin liittyivät naapurikunnat Alavieska, Merijärvi ja Rautio. Viranhaltijoina ovat toimineet lääkärit Esko Taulaniemi 1953-1955, Niilo Ripatti 1955-1957, Jorma Lahtinen 1957-1959, Aatos Sarkkinen 1960-1962, Matti Kaitaluoma 1962-1968, Jorma Uurasmaa 1968-1969, Seppo Mattila 1970, Antero Sorasto 1971-1972.

Todellisen kansanteerveystyön läpimurron Kalajoella suoritti lääketieteen tohtori Karl Miemois, joka nuoren lääkärin vaikeuksia pelkäämättömällä intomielellä ja äsken itsenäistyneen isänmaan kaikille työsaroille laajenevassa myötätuulessa eteni tavoitteesta toiseen. Näitä toimia olivat kouluterveydenhoidon aloittaminen vuonna 1923, tuberkuloosin torjuminen tuhoavana kansantautina liittymällä Ylivieskan tuberkulosipiiriin vuonna 1925. Samana vuonna neljän hoitopaikan varaaminen Seinäjoen piirimielisairaalasta, kunnansairaalan ja sen viereen kunnanlääkärin talon valmistuminen v. 1926, kunnan jakaminen kahdeksi terveyssisarpiiriksi vuonna 1929. Kenraali Mannerheimin Lastesuojeluliiton Kalajoen paikallisosaston toimesta avattu pineten lasten neuvonta-aseman vuonna 1930 ja odottavien äitien ilmainen tarkastus vuonna 1932. Tohtori Miemois julkaisi Kalajoen ja Himangan koululaisista antropologisen väitöskirjan vuonna 1948. Vapaa-ajan harrastuksena Miemois pani käyntiin maatalouskerhotoiminnan Kalajoella.

Sotavuodet keskeyttivät terveyxen- ja sairaanhoidon kehityksen Kalajoella. Erikoisen vaikeaksi muodostui tilanne vuoden 1944 syksyllä, kun Lapin siirtoväkeä siirrettiin sodan jaloista yli 4000 henkeä Kalajoelle. Kansanopistolle järjestettiin siirtoväen lastensairaala (25 sairaansijaa) ja synnytysosasto ( 8 paikkaa). Lisäksi oli vaikean kurkkumätäepidemian takia avattava kulkutautisairaala niin sanottuun Östmanin taloon, johon järjestyi noin 20 sairaansijaa. Erilaisten kulkutautien vitsaus (kurkkumätä, tulirokko, lavantauti, lapsihalvaus) jatkui sodan jälkeen lähes viisi vuotta.

Rakentamisen vuosikymmeniä

Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen päästiin vihdoin rakentavaan työhän käsiksii. Sen ensimmäisenä merkkinä oli terveystalo, joka valmistui keväällä 1950 entisestä suojeluskunnan talosta muutostöiden jälkeen. Se käsitti äitiys- ja lastenneuvolain tilat sekä asuntoja. Hankkeen toteuttamiseksi saatiin erittäin huomattavat avustukset Suomen Huollolta, Mannerheiminliiton paikallisosastolta ja Ruotsista Dala-Järnä-kummikunnalta.

Kouluhammaslääkärin toiminta alkoi sekin aluksi Mannerheim-liiton paikallisosaston avustamana vuonna 1948, kunnes kunta parin vuoden kuluttua otti asian omakseen. Toinen kouluhammaslääkäri saatiin vuonna 1970.

Mielisairaanhoitoon saatiin ratkaiseva parannus 1960 luvun alussa, kun Oulun keskusmielisairaalaa laajennettiin ja Ylivieskaan valmistui niin sanottu Visalan B-mielisairaala, joista molemmista kunta varasi riittävät sairaansijat.

Epämielyttävät "likataudit" - lavan- ja pikkulavantauti - saatiin loppumaan puhtaan juomaveden myötä, kun osuuskunta Valkeanveden jakelu alkoi vuonna 1960.
Lääkäri Untamo Sorasto muistaa kiitollisuudella vaikeissa olosuhteissa sitkeän ja epäitsekkään työpäivän suorittaneet terveyssisaret Emma Ventelän (1925-1960) ja Helmi Heusalan (1941-1969).

Sairaalakin saatiin

Kun Kokkolan kaupunginvaltuusto tammikuussa 1924 esitti yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan, Kalajoen kunnanvaltuusto ei siihen liittynyt. Kalajoen valtuusto asetti samassa kokouksessa "kiireellisenä asiana" omaa kunnansairaalaa puuhaamaan komitean. Siihen kuuluivat Oskari Santaholma, A. Lankila, V. Granlund ja Karl Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyvksyttiin arkkitehti Axel Mörnen piirustukset ja kustannusarvio ( 700 000 markkaa). Päätettiin heti valtionavun tultua varmistetuksi ryhtyä rakentamaan oman kunnan hankkeena, kun Alavieskan ja Rautio eivät olleet liittymisesitykseen vastanneet. Toukokuussa 1926 oli oma kunnansairaala valmis. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5, ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. ja ensimmäinen synnytys näki päivänvalon 2.6. Vankan poikalapsen nimi oli Leo Heikki Passi, jonka elämäntie on johtanut Kanadan Ontarioon.

Ensimmäinen kymmennisvuotiskausi sairaalassa, jonka 14 sairaansiajsta kaksi oli varattu synnyttäjille, oli ikäänkuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista potilasmäärän pysyessä vuosittain kolmen sadan vaiheilla. Viiden sadan raja sivuutettiin vuonna 1937 ja tuhannen vuonna 1945. Alavieska, Merijärvi ja Rautio tulivat sairaalaan ja sen hallintoon mukaan vuonna 1949. Sairaalan laajennuksen jälkeen vuonna 1954 sairaansijaluku nousi 14:sta 46:een. Seuraavina vuosina perustettuun kuntainliittoon liittyivät Himanka, Lohtaja, Pyhäjoki, Sievi ja Kälviä. Näin oli Kalajoen kunnansairaalasta kehittynyt yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaala.

Parinkymmenen vuoden ajan - keskussairaalan puuttuessa Keskipohjanmaalta - Kalajoen sairaala antoi välitöntä ja tehokasta sairaalahoitoa erityisesti leikkaus- ja synnytystapauksissa. Vuosittainen potilasluku ylitti 2000 vuonna 1955. Lakipisteensä sairaalan toiminta saavutti vuonna 1969, jolloin potilasmäärä oli 2284, sairaanhoitopäivien määrä 20349 ja leikkausten luku 1057. Suurin vuosittain hoidettujen on vuodelta 1963, jolloin synnytysten määrä oli 555.

Kokkolan keskussairaalan toiminta alkoi vuonna 1970 koko tehollaan ja Oulaskankaan aluesairaalan vuonna 1971. Kun kansanterveyslaki purki vuonna 1972 entisen kunnanlääkäripiirin, tapahtui Kalajoen sairaalan toimintaluvuissa kolmanneksen supistuminen. Vuoden 1974 loppuun mennessä sairaala on hoitanut kaikkiaan 60969 potilasta, joista kalajokisten osuus on ollut n. 40 %. Synnytyksiä on ollut 13376 ja leikkausten luku nousee yli 20000. Sairaalan lääkärinä on toiminut kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto (1938-1972). Ylihoitajana oli vuodesta 1964 lähtien neiti Oili Vänskä. Valtava on ollut kehityksen kulku kuvattuina vuosina.

LA 30.03.2024 Kalajoen sairaalan historiaa nykypäivään asti

https://kalajokinen.blogspot.com/2024/03/la-29032024-kalajoen-sairaalan.html

TI 02.04.2024 Kalajoella on pitkät perinteet terveydenhoitoalalla

https://kalajokinen.blogspot.com/2024/04/ti-02042024-kalajoella-on-pitkat.html

SU 31.03.2024 Kalajoen terveyskeskuksen vuodeosaston lakkautus on härskiä poliittista suhmurointia

https://kalajokinen.blogspot.com/2024/03/su-31032024-kalajoen-terveyskeskuksen.html

Asia on nyt Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaistavana. Päätös on tulossa syksyllä. Mielestäni Kalajoen kaupunki on valvonut huonosti asiaa. Pohde ei ole toimittanut tarvittavia asiakirjoja Kalajoen kaupungille eikä myöskään Pohjois-Suomen hallinto-oikeudelle. Pohde on poistanut virkamiehen tekemän sulkemispäätöksen sivuiltaan ja kieltäytyy toimittamasta päätöksen perusteluita ja laskelmia Kalajoen kaupungille. Oulun poliisi kieltäytyy tutkimasta asiaa. Olen pyytänyt Oulun poliisipäällikköä toimimaan niin, että asia tutkitaan perusteellisesti, mutta poliisipäällikkö vaikenee. On aivan sama vaikka puhuisin tapuliukolle. Mitään ei tapahdu.

4. Herännäiskäräjät Kalajoella 1838 -1839

Taiteilija Markku Hakola on maalannut Niilo Kustaa Malmbergin muotokuva

Puuseppä Leo Takalon tekemä Malmbergin tuvan pienoismalli

Taiteilija Markku Hakola on maalannut taulun Paavo Ruotsalaisesta sekä käräjätalosta. Tämä talo sijaitsi nykyisen kaupungintalon paikalla. Siinä pidettiin ensimmäinen käräjäistunto. Rakennus on nykyisin Kalajoen kotiseutumuseona Siltasaaressa.

Anttilan talo jossa käräjäistunnot pidettiin yhtä lukuun ottamatta. Talo sijaitsi nykyisen Kristillisen Kansanopiston paikalla.

Käräjätalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo. Entinen Törnvallin talo, jossa pidettiin ensimmäinen käräjäistunto. Se sijaitsi nykyisen kaupungintalon paikalla.

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät

Påhl Henrik Ruotsalainen syntyi Lapinlahdella, Maaningan kappeliseurakunnan Tölvänniemen Tuomaalan talossa 9. heinäkuuta 1777. Vanhemmat Vilppu ja Anna olivat raamattunsa taitavaa väkeä, jotka elättivät perhettään kaskiviljelyllä.
Paavon tullessa murrosikään hänen henkinen ahdistuksensa oli ottanut uskonnollisen muodon. Hän tempautui 1796 Telppäs-nimisellä niityllä alkunsa saaneen herätysliikkeen piiriin. Se eikä sen johtoon noussut Juhana Lustig eivät kyenneet antamaan vastauksia Paavon ahdistukseen, joka ihmisten mielestä sai hänet mielipuoliseksi. Hänet leimattiin kylähulluksi, ja häntä alettiin nimittää pilkkanimellä Löyhkä. Paavo Ruotsalainen oli eräänlainen Jumalan hullu. Paavo kulki pitkin kyliä ja seuratuvissa julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, vaan ei viisaille ja filosofeille. Paavon sanoma oli talonpoikaiskielelle muutettua paavalilaista ristinteologiaa.

Vuonna 1799 Ruotsalainen teki pitkän vaelluksen Jyväskylään seppä Jaakko Högmanin luokse. Tämän, Iijokilaaksosta kotoisin olleen parantajasuvun perillisen huhuttiin olevan väkevä sielunhoitaja. Sepän pajassa Paavo itse kertoi saaneensa avun.
Sepän luota palattuaan Ruotsalainen solmi avioliiton Riitta Ollikaisen kanssa (1777-1833). Perheen elämä Vuorisen torpassa ja sitten Riitan kotitalossa Koskenniemessä oli sangen ankaraa. Ruotsalainen kutsui näitä vuosia ”petäjävapriikin korkeakouluksi”. Leipää jouduttiin valmistamaan männyn nilakerroksesta valmistetusta ”jauhosta”. Ankarien elinolosuhteiden pakottamana Ruotsalainen koetti matkata Puolaan uudisasukkaaksi, mutta häneltä evättiin passi Viipurissa.

Herätykset leimahtelivat vuosisadan ensivuosikymmenillä. Sepän luota palattuaan Ruotsalainen ei heti saanut jalansijaan herätysliikkeessä, mutta vähitellen hänen maineensa alkoi kasvaa. Hänen vaikutuksensa levisi aluksi Savoon ja Pohjois-Karjalaan, lopulta myös Pohjanmaalle ja Helsingin seudulle. Ruotsalainen ajautui ristiriitaan moneen suuntaan, mm. puhdasoppisen kirkon virkamiesten kanssa. Siksi hän matkusti 1822 Pietariin piispa Z. Cygnaeuksen puheille. Seuraavana vuonna Porvoon piispa Molander saapui Savoon tarkastusmatkalle tutkimaan, mitä todella oli tapahtumassa.

Ruotsalaisen naapurit surmasivat tämän pojan Juhanin v. 1830, taustalla lienee piillyt talokiista. Samana vuonna Ruotsalainen oli ostanut Nilsiän Aholansaaren, jota kutsuttiin myös Ruotsalaksi ja Markkalaksi. Aholansaaresta muodostui herätyksen keskuspaikka. Siellä Ruotsalaisen ”ohjelma” muotoutui kypsään asuunsa. Sieltä käsin lähti pitkälle seurataipaleelleen, joka ulottui aina Helsinkiin asti.

Myös kansalliset merkkimiehet, Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Topelius huomasivat Ruotsalaisen ja kirjoittivat hänestä, kaksi edellistä kriittisesti, jälkimmäiset myötämielisemmin. Tavatessaan Snellmanin Iisalmen pappilassa Ruotsalainen tokaisi tälle Hegelin filosofiaan innostuneelle ajattelijalle: ”Työ philosphit teette saman selevän Raamatusta ko sika pottuhalmeesta.”

Paavo Ruotsalaisen ja Pohjanmaan nuorten pappien välille syntynyt liitto muutti 1830-luvun alussa nopeasti tilannetta. Herätys ei ollut enää rahvaan liikehdintää, vaan yhä useammat papit ja muutkin säätyläiset olivat mukana. Vuoteen 1836 mennessä Pohjanmaalle oli muodostunut kolme vahvaa herätyskeskusta.

Tärkein oli Malmbergin ja Laguksen työalueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, jotka kuuluivat kappeleina Kalajoen seurakuntaan. Helmikuussa 1838 kruununvouti ilmoitti Oulun läänin maaherralle Kalajoen pitäjässä syntyneistä ”yleistä rauhaa ja yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista” ja jätti maaherran päätettäväksi jatkotoimista. Ilmiantaja oli Kalajoen nimismies Niilo Sandman. Pappien asunnoista ja muualtakin oli löytynyt säästölaatikoita. Nimismies kertoi satojen ihmisten kokoontuneen pitkin pitäjää veisaamaan Siionin Virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja. Kuuleman mukaan kokoontuneet luulivat itseään uudestisyntyneiksi, laiminlöivät velvollisuuksiaan ja halveksuivat lähimmäisiään.

Asiaan liittyvä salakähmäisyys huolestutti läänin hallintoa, sillä keräyksiin ei ollut lupaa. Rahat oli toimitettu Ruotsiin. Maaherra Lagerborg piti tilannetta vakavana. Lääninhallitus raportoi prokuraattorinvirastoon, joka käski asettamaan syytteeseen kokousten järjestäjät ja niihin osallistuneet henkilöt.

Oikeusjutut oli nostettu, ja ensi kerran käräjille kokoonnuttiin 6.-9. heinäkuuta 1838 Kalajoen Pihkalan taloon. Kantajana oli maaviskaali Erkki Julius Berg ja pappien takia tuomiokapitulin asiamiehenä kirkkoherra K.K.Elfving. Tuomarina istui hovioikeuden määräämänä K.F.Grönberg. Haasteen olivat saaneet papeista Malmberg, Lagus, Hemming ja Laurin, lisäksi tervahovin hoitaja Roos vaimoineen ja 22 talonpoikaa eri osista pitäjää.

Seuraaviin käräjiin haastettiin myös Durchman ja Paavo Ruotsalainen. Ne määrättiin elokuun kuudenneksi päiväksi. Paavo Ruotsalainen ei tullut paikalle, mutta Durchman ja 35 talonpoikaa tulivat entisten haastettujen lisäksi. Syyttäjän puolella näytöt alkoivat huveta ja Kalajoen käräjät oli saamassa yhä selvemmin poliittisen oikeudenkäynnin luonteen. Paavo Ruotsalainen oli pakoillut virkavaltaa. Käräjät eivät kiinnostaneet.

Vähitellen käräjät alkoivat muistuttaa lähes farssia. Syyttäjä marssitti todistajiaan esiin, heidän lausuntonsa osoittautuivat huhupuheiksi ja ilmeni, että tänne oli tultu makselemaan henkilökohtaisia kaunoja. Heränneet kokoontuivat käräjien aikana jatkuvasti seuroihin veisaamaan Siionin Virsiä, lukemaan ja kuuntelemaan Paavon ja pappien sananselitystä. Yhä enemmän uteliaita virtasi paikalle ja herätys tavoitti uusia ihmisiä.

Alkoi näyttä siltä, että ensimmäisten ilmiantojen tekijät, Kalajoen nimismiehet, olivat ryhtyneet hankkeeseen omien etujensa takia. Herätystä seurannut rikollisuuden ja juopottelun väheneminen oli sotkenut heidän viinakauppansa.

Huhtikuun 9. päivänä alkaneeseen istuntoon syyttäjä oli saanut uusia todistajia, säätyläisiä. Kesäkuussa alkaneisiin seuraaviin käräjiin Berg oli haastanut lisää todistajia. Paavo Ruotsalainen ja pastori Laurin eivät olleet paikalla, joten tuomiota ei voitu julistaa. Tutkimusta jatkettiin elokuun 27. päivänä. Talonpoikien puolustuskirjelmässä torjuttiin kaikki syytökset. Viimeinen istunto päättyi lauantaina 31. elokuuta 1939 ja oikeus julisti tuomionsa seuraavana maanantaina.
Paljon heränneitä ja muita uteliaita oli kerääntynyt käräjätalon pihalle. Koko päivän oli satanut vettä, mutta iltaa kohti taivas selkeni. Syytetyt astuivat ulos käräjätalosta mitään puhumatta tietäen, että oikeus tulisi julistamaan langettavan tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren Miedän linnamm`on Jumala taivaast`. Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen, jossa hän ylisti Jumalan armoa, että hän oli katsonut heidät arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Kun oikeuden virkailijat katsoivat ulos ikkunasta, he näkivät koko suuren ihmisjoukon polvistuneena ja yhtyneenä tähän rukoukseen.

Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä, jossa se tuomitsi 80 syytetystä 62 erisuuruisiin sakkoihin. Niiden kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa. Pappien tuomiot jätettiin tuomiokapitulin harkintaa, Laurinia sakotettiin epäkunnioittavasta kielenkäytöstä syyttäjää kohtaan 20 hopeataalarilla, Tervahovin hoitaja Roos, lukkari Salmenius, leskirouva Haggren, itsellismies Kourijärvi ja 28 talonpoikaa saivat 200 hopeataalarin sakon laittomien hartauskokousten järjestämisestä tai niiden sallimisesta tiloissaan. Sapatin rikkomisesta ja osallistumisesta laittomiin kokouksiin saivat lisäsakkoja maallikkosaarnaajina toimineet Pekka Kiuru, Paavo Ruotsalainen ja Matti Kalmare. Paavo Ruotsalaisen sakot kohosivat näin 210 taalariin eli 100 hopearuplaan 80 kopeekkaan. Nimismiehiä loukkaavasta kirjelmästä tuli lisäsakkoja niin, että Paavon sakot olivat yhteensä 110 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Varojen puutteessa sakot saattoi korvata 18 päivän vesileipävankeudella. Sakkojen suuruutta kuvaa se, että perunkirjoituksissa ilmoitetun maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.

Kalajoen käräjät

Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta ja sananvapaudesta niin ei voi olla ohittamatta Kalajoen käräjiä. Uskonnolliset liikkeet, jotka 1700-luvulla aloittivat uuden vaiheen Suomen kirkollisessa historiassa eivät aluksi paljonkaan koskettaneet Kalajokilaaksoa. Vasta 1830-luvulta lähtien tämä alue nousi yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista.

Kesällä 1831 alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä herätysliikkeen synnystä. Heti alusta lähtien Jonas Lagus piti hyvin tarkasti huolta liikkeen pysymisestä sielullisesti terveellä pohjalla. Hänen tiedetään jakaneen n. 700 raamattua Ylivieskan vuosinaan. Lagus itse määrittelee herätyksen varsinaiseksi läpimurtovuodeksi vuoden 1832. Nivalan Niilo Kustaa Malmberg (kuva) ryhtyi yhteistyöhön Jonas Laguksen kanssa. Alavieskan kappalainen Kemell liittyi myös heränneitten piiriin.

Kesällä 1836 Laguksen vaimo kuoli, niin ikään tämän synnyttämät kaksoispojat. Työ herätysliikkeen piirissä sai lisää syvyyttä. Tällöin Lagus tapasi ensi kerran kaksi muuta herätysliikkeen johtomiestä F.Y. Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen. Lagus vakuuttui Paavo Ruotsalaisen toiminnasta Pyhäjärven kirkolla kuultuaan Paavon Ruotsalaisen vaikuttavan saarnan ja hänen julistamansa opin puhtauden. Heidän ystävyytensä alkoi siitä päivästä ja kesti heidän elinpäiviensä loppuun saakka. He tunsivat olevansa täällä maan päällä samalla asialla. Johtohahmojen ansiosta Savon ja Pohjanmaan herännäisyys yhtyivät.

Pakanalähetystyö

Vuonna 1837 Jonas Laguksen äiti kuoli70-vuoden iässä. Samana vuonna Lagus meni uusiin naimisiin vaasalaisen kauppiaan lesken Albertiina Charlotta Gananderin kanssa. Aviopari teki häämatkan Tukholmaan ja tällä matkalla Lagus tutustui pakanalähetystyöhön, jota Ruotsissa tehtiin täydellä voimalla. Lagus yritti saada käytiin pakanalähetystyön, mutta maaperä ei ilmeisesti ollut vielä kypsä. Monet hänen ystävänsä katsoivat, että Suomi on köyhä maa ja rahaa tarvitaan suomalaistenkin auttamiseen. Pakanalähetyksen hyväksi kerättiin kuitenkin Kalajokilaaksosta rahaa tämän jälkeen säästölippailla, joihin kerätyt pennoset lähetettiin edelleen Tukholman lähetysseuran kautta.

Silkkiliina käräjöinnin syynä

Pakanalähetyksen säästölippaista löytyikin syy, joka johti oikeudenkäynteihin heränneitä vastaan Kalajoen kuuluisilla käräjillä. Eräs palvelustyttö oli halunnut uhrata silkkiliinansa käytettäväksi hyvän asian puolesta ja oli jättänyt lahjansa apulaispappi F. O. Durchmanin eteisessä olleeseen pakanalähetyslippaaseen. Tytön holhooja haastoi Durchmanin oikeuteen silkkiliinan anastamisesta. Tuo kohtalokas liina tietenkin palautettiin, mutta käräjähaaste ei siitä huolimatta peruuntunut. Katsottiin, että nuo säästölippaat olivat rikosasia. Niitä oli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin eteisessä sekä myös Kalajoen markkinapaikalla asuneen tervahovin hoitajan Roosin eteisessä. Lagus pystyi todistamaan, että lippaat oli neljä kertaa tyhjennetty ja varat lähetetty Tukholmaan Ruotsin lähetysseuraan. Rikosasiana syytettiin heränneitä pappeja rahankeruusta, mutta toisena asiana oli seurojen pito, mikä oli vastoin v. 1726 annettua konveetikkeliplakaattia.
Syyttäjälle tuotti suuria vaikeuksia se, että kellään todistajalla ei ollut esitettävänään mitään raskauttavaa heränneitten kokouksista ja heidän käytöksestään. Lausunnoissa pikemminkin tuli esille heidän sävyisyytensä ja nöyryytensä sekä voimakas yhteenkuuluvaisuudentuntonsa.

Viimeinen oikeudenkäynti

Viimeinen oikeudenkäyntipäivä oli 30. päivä heinäkuuta 1839. Kaikki syytetyt papit olivat läsnä tuossa historiallisessa istunnossa, jossa lähes 80 ihmistä oli syytettynä siitä että he olivat lukeneet ja laulaneet yhdessä Jumalan sanaa ja että heillä oli muutamia säästölippaita lähetystyötä varten.
Eräitten lukemisten ja esiin huutojen jälkeen oikeus ilmoitti, että käräjissä tullaan pitämään tauko, ja että tuomiot tullaan julistamaan vasta 2. päivä syyskuuta.
Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta Kalajoen kirkolla, he saivat havaita, että käräjätalon pihalle oli kokoontunut suuri joukko heränneitä, mutta myös muuta väkeä. Varsin erikoinen tunnelma vallitsi tuona hetkenä. Koko päivän oli satanut, mutta illaksi oli kirkastunut. Hiljaisuuden vallitessa syytetyt astuivat ulos, sillä he tiesivät ja tunsivat tulevansa tuomituiksi ja että tuomiot eivät tulisi olemaan aivan pienet. Tunnelma oli erittäin voimakas, ja yhtäkkiä puhkesi hiljaisuus virteen ”Jumala ompi linnamme”. Sekä syytetyt, että pihalle kokoontuneet ystävät sen virittivät kuin yhdestä suusta, eikä kukaan häirinnyt tuota veisuuta. Kun virsi oli loppunut polvistui Paavo Ruotsalainen pihanurmikolle ja alkoi suureen ääneen ylistää Jumalan armoa, ja hänen mukanaan polvistui koko väkijoukko.

Ankarat tuomiot

Sakot ja tuomiot julistettiin 2.9.1839. Papit pantiin viralta puoleksi vuodeksi kukin. Lisäksi heitä ja heidän kannattajiaan sakotettiin, kaikkiaan 64 henkilöä. Heidän maksettavakseen määrätty sakko oli yhteensä 4546 ruplaa ja 60 kopekkaa.
Pappien tuomioita ei vielä tuolloinkaan julkaistu, vaan asia päätettiin alistaa tuomiokapitulille. Tuomiokapitulin vapauttavasta päätöksestä huolimatta hovioikeus määräsi Laguksen ja Malmbergin sekä kaksi muuta pappia erotettavaksi virantoimituksesta puoleksi vuodeksi. Valitus senaatin oikeusosastoon, mikä vastaa nykyistä korkeinta oikeutta, kaatui muotovirheeseen, eikä vetoomus suoraan keisarillekaan muuttanut tuomioita. Myötätuntoa ei myöskään herunut kenraalikuvernööri Thesleffiltä, joka totesi. ” Ennen teidät viedään Siperiaan, ennen kuin tuomionne muuttuu!”

Rovasti V. H. Kivioja oli kertonut Kalajoen Lankilassa säilyneen perimätiedon, että sakot piti ensin maksaa ja että se otti lujille. Rahat kuitenkin tuotiin takaisin. Kenen rahoista sakot maksettiin takaisin, sitä perimätieto ei kerro.

Niilo Kustaa Malmberg – Kalajoen pappi

Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin Nils Gustav, s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.
Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat Herman Malmberg ja Liisa Greta Aejmelaeus. Herman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin. Niilo Kustaa Malmbergin elämässä se merkitsi muuttoa Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä jo seuraavana vuonna Reisjärvelle, jossa hän eli vanhempineen 12 vuotta.

Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.

Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen. Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä. Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825).

Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkottamiseensa Pietarista 1829. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg omasta mielestään pitäytyi Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja piispa Gezeliuksen raamatunselityksiin, hänen esimiehensä tohtori Frosterus kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai nuhteita pietismistä, lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä.

Kalajoella Malmberg tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tuleva Malmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi. Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.

Niilo Kustaa Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi 1842 ja samana vuonna Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti.

Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Kalajoen käräjät, jossa viisi pappia, Frans Oskar Durchman, Jaakko Hemming, Jonas Lagus, Lauri Herman Laurin ja Niilo Kustaa Malmberg sekä maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen, 74 talonpoikaa sekä tervahovinpehtori Johan Daniel Roos sekä puolisonsa olivat syytteessä ja tuomittiin vuonna 1839 konventtiplakaatin vastaisten kirkollisten tilaisuuksien järjestämisestä, niihin osallistumisesta sekä rahavarojen keräämisestä pakanalähetystyötä varten ilman asianmukaista lupaa.

Malmberg ja Johan Daniel Roos ryhtyivät muiden heränneiden tapaan järjestämään seuroja. Kalajoella ne järjestettiin usein tervahovissa, siis plassin viereisessä tervavarastossa. He saivat tietää, että skottilaiset munkit kiersivät pohjoismaissa keräten rahaan Afrikassa harjoitettavaan pakanalähetykseen.

He innostuivat asiasta ja laittoivat rahankeräyslippaansa kotiensa eteisiin. Malmbergin lippaassa luki: "Kukin sydämensä ehdon jälkeen, ei ylösmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala arvostaa". Roosin lippaassa taas luki: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä sen kaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle" ja lisäksi "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee."

Kalajoen kirkkoherra Frosterus suhtautui melko pidättyvästi toimintaan ja vierasti etenkin Malmbergin ankaria saarnoja. Hän kuitenkin salli muutamien seurojen pitämistä seurakunnan tiloissa. Paikalliset viranomaiset, erityisesti nimismiehet Nils Sandman ja Wihelm Sandström eivät lainkaan katsoneet toimintaa hyvällä silmällä. Tsaarin viranomaiset suhtautuivat varsin kielteisesti kokoontumisiin, josta saattoi päätellä, että kansa liikehti. Uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella olivat heidän silmissään epäilyttäviä. Samoin körttiläisten yhdenmukainen pukeutuminen ärsytti.

Virallisen alkunsa Kalajoen käräjät saivat raportista, jonka Salon kruununvouti Gustav Hård helmikuussa 1838 lähetti Oulun läänin maaherralle R. W. Lagerborgille. Maaherra Lagerborg kirjoitti asiasta jo maaliskuussa prokuraattorille ja liitti mukaan Hårdin raportin. Maaherra katsoi, että ihmisten houkutteleminen uhraamaan varojaan säästölippaisiin soti 25.4.1696 julkaistua kuninkaallista määräystä vastaan.
Seuratilaisuudet taas loukkasivat konventtiplakaattia 12. päivältä tammikuuta 1726 ja sitä täydentävää kirjettä 2. toukokuuta 1752. Säästölippaiden asettajia maaherra kuvaa ilmaisulla "alempi papisto" ja "eräs virkamies" sekä lahjoittajia "vähemmän ajattelevaksi osaksi rahvasta."
Maaherran Lagerborg pyysi tapahtuneiden väärinkäytösten ehkäisemiseksi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamiseksi. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja prosessi lähti liikkeelle. Tarkoituksena oli aluksi vain syyttää pappeja ja Roosia ja käyttää avoimesti talonpoikia todistajina, mutta nämä tunnustivat avoimesti järjestäneensä ja osallistuneensa seuroihin ja näin syytettyjen määrä nousi nousemistaan. Syytteet tosin syytettiin tiukasti.

Johan Daniel ja Elisabeth Roosin talo Kalajoen plassilla oli käräjien aikana enemmän kuin vain syytettyjen majapaikka. Olavi Kares toteaa kirjassaan "Palava kynttilä", että tervahovinmestari Roosin koti toimi koko käräjien aikana heränneiden "päämajana"

Tervahovissa asuttiin ja käytiin läpi käräjäpäivien tapahtumia ja pidettiin jopa käräjien aikana seuroja. Nimismies Nils Sandman uskaltautui kerran kieltämään alkamassa olevat seurat. Hän ilmoitti päätöksensä kiivastuneelle isännälle ja poistui kiireesti. Paavo Ruotsalainen ja papit pohtivat tilannetta ja päätyivät siihen, että olisi viisainta noudattaa käskyä. Lagus lähetettiin ilmoittamaan asiasta itse tervahovissa jo veisaavalle kansalle.

Ilmeisen järkyttynyt Roos vaati aluksi seurojen pitämistä. Hän oli huudahtanut "Ei mitenkään – ei vaikka Siperiaan vievät, vainon aikana kansa tarvitsee kehotusta…ja kun Paavokin on täällä." Laguksen ollessa jo ovella menossa Roos huutaa vielä kerran hänen peräänsä: "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa."
Seuraväen poistuessa tervahovista Ruotsalainen, papit ja Roos tarkkailivat heitä ikkunasta ja kiinnittivät huomiota heidän rauhallisuuteensa. "Oli kuin he olisivat työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä.. niin kuin seurat olisivat pidetty ja rukouksella päätetty.", he totesivat.

"Näettekö tuota kansaa kuinka rauhallista", kysyi Malmberg. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää, meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus.

Syytettyjen tullessa ulos viimeisestä istunnosta käräjätalosta lauantaina 31. elokuuta 1839 oli pihalle kerääntynyt joitain heränneitä ja paljon uteliaita. Syytetyt olivat vaiti. He tiesivät, että oikeus asettaa heille tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren "Meidän linnamm on Jumala taivaast`". Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen. Hän ylisti Jumalan armoa ja sitä, että heidät oli katsottu arvolliseksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Oikeuden jäsenet seurasivat hämmentyneenä koko suuren ihmisjoukon polvistumista ja yhtymistä tähän rukoukseen. Se veti heidät varmasti mietteliäiksi.
Lagus lausui myöhemmin tuosta tilanteesta profeetallisesti: " Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
Niin siinä kävi.
Kalajoen käräjät johtivat tavallaan vastakkaiseen tulokseen kun mihin niillä pyrittiin. Tuomio koettiin kansan keskuudessa vääräksi. Syytteessä olivat oikeastaan olleet loukatut kansalaiset

Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.

Toimiessaan pappina Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla Niilo Kustaa Malmberg sai elää aikana, jolloin hengellisellä kylvötyöllä oli otollinen maaperä. Kirkollisessa elämässä vallitsi valistusajalta peräisin oleva suuntaus, joka painotti uskonnossa hyvettä ja järjenmukaisuutta. Pappiloitten elämä keskittyi seurusteluun säätyläisten kanssa. Huvittelulla väkijuomien käyttöineen oli seurustelussa huomattava sija. Papin tehtäväksi nähtiin ”kerätä kaikki voimansa ihmiskunnan korkeimpien tarkoituksien, valistuksen ja siveellisyyden hyväksi”.

Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikana Malmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaaja Carl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.

Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 Sofia Amanda Karolina Bergrothin kanssa ja 1853–1858 Helena Jaakontytär Huhtalan kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.

Konventikkeliplakaatti

https://fi.wikipedia.org/wiki/Konventikkeliplakaatti

Runo Kalajoen käräjistä eli kuinka oikeuslaitosta pilkataan − körttiläisten kirjallistuminen 1800-luvulla

https://teologia.fi/2014/04/runo-kalajoen-kaeraejistae-eli-kuinka-oikeuslaitosta-pilkataan-koerttilaeisten-kirjallistuminen-1800-luvulla/

Ylivieskalaisen sepän ja runonikkarin Matti Stenbäckin (1787–1850) kynästä on peräisin kalevalatyylinen Runo Kalajoen käräjillä tapahtuneista asioista.

Stenbäckin runo levisi aikansa sosiaalisen median välityksellä. Monien muiden tärkeänä pidettyjen kirjeiden ja kirjoitusten tavoin sitä levitettiin käsikopiona heränneiden keskuudessa ja luettiin ääneen seuroissa. Vuonna 1885 se myös julkaistiin painettuna arkkiveisuna.

Kirjallistumisen kannalta kiinnostavaa on, että tässä runomittoineen vanhaan suulliseen kansankulttuuriin liittyvässä runossa näkyy heti ensisäkeissä kirjallisen kulttuurin vaikutus. Stenbäck karnevalisoi heränneiden epäoikeudenmukaisena pitämät käräjät rinnastamalla ne John Bunyanin romaanin Kristityn vaellus kuvaukseen turhuuden markkinoista:

Se on selvästi kuvattu,

Englannissa ennen tätä,

puhuttuna Bunianilta,

joka siitä on sitten tehty.

kirjoitettu kielellämme,

malmberilta maalattuna,

kuinka kummaksi panivat

tuolla turhuuden kylässä

mainioilla markkinoilla

uskollisen urhollisen

ristitynkin rientämisen.

6. Antti Santaholma oli merkittävä liikemies

Antti Santaholma ja Santaholman konttori. Maalaus taiteilija Markku Hakola

Santaholman konttorin pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Antti Santaholma

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867, Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Antti Santaholma ja viisi hänen poikaansa Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari pitivät 6.4.1903 kokousta Oulussa ja päättivät perustaa osakeyhtiön Santaholma Oy.

Tätä päätöstä oli edeltänyt yritteliäs ja yhä uusille aloille laajentunut liiketoiminta, jonka Antti Santaholma oli nuorena talollisen poikana aloittanut 1860-luvulla ja johon hänen kaikki poikansa olivat vuorollaan iän karttuessa tulleet mukaan.

Antti Santaholma on liikkeen varsinainen perustaja, mutta jo hänen isänsä maanviljelijä Juho Pahikkala oli melko huomattava kauppamies. Isänsä apulaisena Anttikin perehtyi kaupankäyntiin. Kauppa oli pääasiassa viljan, voin, potaskan ja tervan ostoa sekä nahkain, suolan, raudan ja muiden maanviljelijäin tarvikkeiden myyntiä. Monesti kaupankäynti oli vaihtokauppaa. Antti kuljetti tervaa ja voita aina Pietariin saakka ja osti sieltä mm. jauhoja. Ruotsiin myytiin ruista ja potaskaa sekä ostettiin suolaa. Kun Antti sitten aloitti itsenäiset yrityksensä, hän saattoi lainata alkupääomaa isältään ja vielä varsin myöhään rahoittaa uusia hankkeita tämän lainaamilla varoilla. Opittuaan pastori Alceniuksela lukemisen ja laskemisen taidon hän toimi kauppa-apulaisena Kalajoella ja perusti oman kauppakartanon Kalajoen markkinapaikalle. Kauppansa yhteyteen hän rakensi nahkatehtaan, jossa valmistettiin vuotia. Antti osti myös Sandholm nimisen maatilan, jonka mukaan hän otti uuden sukunimenkin.

Suuret nälkävuodet

Antti Santaholman liikemiesuran alkuun sattui nälkävuosien varjo. Syksyllä 1863 halla vei viljan. Myös vuonna 1865 halla vei uudelleen viljan. Vuonna 1866 talvi oli ankara ja runsasluminen. Kesäkuussa tuli lämmintä ja vesisateita. Lumi suli äkkiä ja vesi nousi tavattomalla voimalla Kalajoessa. Tulva vei Rahkon, Suvannon, Salmin ja Naatuksen myllyt. Eläinten ruuasta tuli kova pula. Kalajoella kuoli ihmisiä ja eläimiä suuria määriä. Joka sunnuntai haudattiin 20-25 vainajaa. Toukokuussa 1866 Antti ja hänen toverinsa Joonas Merenoja päättivät lähteä ostamaan viljaa hevosella Pietarista saatuaan J.V. Snellmanilta tarpeelliset valtuudet, kaupungit ohittaen, he toivat suoraan Kalajoen satamaan laivoilla viljaa. Nälkävuodet jatkuivat vielä 1867. Antti Santaholma ja Joonas Merenoja toivat tuonakin vuonna viljaa Pietarista. Viljan Antti Santaholma jauhatti ostamissaan Saukon ja Siltakosken vesimyllyissä jauhoksi. Hän harjoitti seuraavina vuosina laajaa terva- ja viljakauppaa ja kävi itse solmimassa kauppasuhteita Lyypekissä. Tervaa tuotiin Kalajoelle talvikelien aikana suuret määrät ylämaista. Terva sijoitettiin makasiineihin ja lastattiin ulkomaille myytäväksi. Kuljetus tapahtui ulkomaisilla laivoilla. Antti hankki myös Oulusta tervahovilla paikan 1888. Hän ryhtyi ostelemaan metsiä Kalajoen latvoilta ja sahautti tukit omissa vesisahoissaan.

Kalaja-laiva

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Parkkilaiva ”Kalaja” aloitti toimintansa vieden ensilastinaan lankkuja ja tuoden suolalastin. Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxsta kauhistuttavan sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885. Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakstöm hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Tervakaupan lakattua Antti Santaholma oivalsi, että Kalajoen tummasta graniitista voisi tulla hyvä vientitavara. Vuodesta 1890 hän alkoi viedä kiveä Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1904 hän perusti kivihiomon ja sen jälkeen kiveä vietiin jalostettunakin. Kivihiomo toimi vuoteen 1918 saakka.

Santaholma Oy

Yhdessä viiden poikansa kanssa Antti Santaholma muodosti liikkeestään perheyhtiö A. Santaholma Oy:n, joka vuodesta 1903 omisti sahan Kalajoella, vuodesta 1915 sahan Haukiputaalla, vuodesta 1934 Pirttiniemen sahan Raahessa sekä vuodesta 1905 Pohjois-Suomen ensimmäisen puuhiomon Pyhäjoella. Antti Santaholma lahjoitti Kalajoen kirkkoon 24-äänikertaiset urut, jotka tuhoutuivat kirkon palossa 1930. Äitinsä syntymätalon Rahkolan Antti Santaholma lahjoitti kunnalle, joka rakennutti sinne 1920 kunnalliskodin. Luonteeltaan Antti Santaholma oli vähäpuheinen ja vaatimaton.
Oskari Santaholma kävi muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota ja sen jälkeen Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän kävi opintomatkalla Englannissa vuonna 1901. Hän toimi aluksi perheyrityksessä konttoripäällikön ja 1924 hänestä tuli Santaholma Oy:n toimitusjohtaja.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909-1913 sahattiin vuosittain 130 000 – 330 000 tukkia. Työvoiman määrä vaihteli 75:stä 134 henkeen. Santaholma Oy oli Kalajoen ylivoimaisesti suurin työnantaja. Työvoiman puute ja liikennerajoitukset johtivat vuosina 1916-1918 seisokkeihin. Jokisuun saha käynnistyi uudelleen 1919. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahan toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996.

Santaholma Oy:n konkurssi

Vakaan markan politiikka johti Suomessa siihen, että markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Päätös asiasta tehtiin Esko Ahon hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa 14.10.1993 ja koko hallituksen osalta 22.10.1993. Silloin hyväksyttiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa määriteltiin ylikapasiteetin poistaminen. Santaholma Oy kuului alalta poistettavien listalle. Kalajoen kunta oli merkittävä osakas Santaholma Oy:ssä. Kalajoen kunta olisi voinut pelastaa Santaholma Oy:n, mutta kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski näki asian toisin.

Kalajoen graniitin louhinta

Antti Santaholma käynnisti Kalajoen graniittikaupan. Ulkomaankauppaan ulottunut teollisuudenhaara Kalajoella oli graniitin louhinta. Sen aloitti Antti Santaholma, ja myöhemmin mukaan tulivat kilpailuun Veljekset Friis sekä eräät skotlantilaiset yrittäjät. Alkusysäyksen tuotannolle antoi erään skottikauppiaan kirje kauppakumppanilleen Antti Santaholmalle 1.10.1888. Hän kirjoitti näin: ”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä ja louhosten omistajista jotka hankkivat erilaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Vastauksessaan 11.10. Santaholma kertoi jo postittaneensa näytteet kotiseudullaan runsaina esiintyvistä graniittikivistä ja jatkoi:
”Tälle tavaralle ei meidän seudullamme ole vielä tarjoutunut mitään kauppaa, mutta mikäli KH havaitsee näytekivien sopivaksi ja miellyttäväksi, niin olen halukas aloittamaan kivikaupan, KH suvainnee ilmoittaa minulle, kuinka suuri määrä ja missä koossa graniittikiviä pitäisi toimittaa ja mihin hintaan Kalajoen tai Raahen lastauspaikalla. Huonon sataman vuoksi ei täällä voida lastata suurempia kuin kuunareita, vaan suuremmat laivat on lastattava Raahessa. - Kiviä ei voida täällä kuljettaa laustauspaikalle muuta kuin talvella, joten kivikauppa pitäisi alkaa kiireimmiten”.

Kalajoen rantakalliosta otetut näytteet saivat osakseen suurta kiinnostusta Aberdenissa Skotlannissa, Maaliskuussa 1890 aloitettiin louhinta, ja ensimmäinen laivalasti kiveä lähti matkaan kesäkuussa tanskalaisen kuunarin Concordian viemänä. Lastina oli 124 lohkaretta, tilavuudeltaan lähes 1379 kuutiojalkaan.

Kivet oli lohkottu Mustosen maalta Etelänkylästä. Isäntä oli luvannut kivet ilmaiseksi, saivatpa louhijat vielä kortteerinkin Mustoselta, Louhijat olivat Oulusta, mukana oli myös Kalajoen miehiä. Työ tehtiin urakalla, aluksi 50 sittemmin 75 pennillä kuutiojalka. Työt aloitettiin maaliskuussa, huhtikuussa oli miehiä töissä 25. Tuloksia ei tahtonut tulla, jonka vuoksi työhän pian kyllästyttiin. Töiden vaikeutta kuvaa Santaholman kuvaus loppukesästä 1890:

”Kivi miehen laua ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsipuomain kans päivän tekevät työtä ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikassa kuin aamulla työhän ruvetesa jos olis kettinki niin kansipelillä kävis muutamassa minuutissa se työ josa nyt on kesän pitkään menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen.”

Kettinkejä tosin saatiin, mutta kiven kuljetus 7 km päähän lastauspaikalle oli vaivalloista. Venekuljetuksista pian luovuttiin ja köyvet rahdattiin etupäässä talvisaikaan, Louhintapaikkoja etsittiin muitakin mm. Merijärven tien varrelta, mutta tuloksetta. Sen sijaan Haapakankaalta 9 km päässä lastauspaikalta kiveä löytyi, ja louhinta alkoi siellä. Vihdoin löydettiin Passin kalliot läheltä lastauspaikkaa. Nämä kalliot Santaholma osti itselleen. Louhinta jatkui vaihtelevassa määrin kaikissa kolmessa paikassa. Suurimmat lohkareet olivat 2-3 m pitkiä, 2 metriä leveitä ja paksuja, Ostajana oli aluksi Garden % CO, sittemmin Stewart ja CO, jonka kanssa kauppakumppanuus jatkui 1. maailmansodan alkuun saakka. Myyntialuetta pyrittiin laajentamaan Lontooseen, Irlantiin ja Pietariin mm. rakennuskiveksi, mihin tarkoitukseen se oli liian kovaa. Siksi Kalajoen graniitti soveltui parhaiten hautakiveksi. Muun muassa Newcastlen hautausmaalla sanotaan olevan monta sataa Kalajoen graniitista valmistettua hautakiveä.

Kivien kuljetuksessa käytettiin aluksi tanskalaisia kuunareita. Lastauspaikan mataluuden vuoksi laivat seisoivat Kalajoen suussa, ja kivet vietiin niihin proomuilla, Päivässä lastattiin keskimäärin 200 tonnia kiveä. Purjelaivoista siirryttiin v. 1894 höyrylaivoihin, jolloin lasit suurenivät. Tulliselvitys tehtiin Raahessa. Santaholman graniitin vienti oli v. 1890 -1914 noin 10 000 tonnia. Kun kauppa oli menestyksellistä eivät Etelänkylän talonpojat enää suostuneet antamaan kiveä ilmaiseksi. Kilpailijoina mukaan tulivat Veljekset Friis v. 1895. Kilpailun seurauksena palkat kohosivat. Friisien vienti suuntautui Aberdeniin, ja laivaus keskittyi vuosiin 1895-97. Vuonna 1896 tuli mukaan vielä kokkolalainen John W. Hagan ja muutaman vuoden kuluttua skotlantilaiset. Syttyi suoranainen graniittisota. Louhinta jatkui maailmansodan syttymiseen saakka v. 1914.

KALAJOEN GRANIITTI

Santaholman kivihiomon työläisiä

Charles Ludwig kirjoitti 1.10.1888 Aberdeenistä:

”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä tai louhosten omistajista, jotka hankkivat sellaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Muutamassa päivässä Antti Santaholma ehti keksiä, että Kalajoen matalat kalliot tarjosivat vientimahdollisuuden. Hän onnistui löytämään kiven, joka tuli suosituksi Aberdeenissa, sai Skotlannin ja Englannin markkinoilla hyvän nimen, koristi siellä pian satoja hautoja ja herätti tunnetuksi tultuaan suomalaistenkin geologien ihailua.

Alku oli tosin vaivalloista. Oikean laadun etsimiseen kului paljon aikaa. Monien vaiheiden jälkeen siniharmaa graniitti osoittautui sopivaksi. Kesäkuussa 1890 tanskalainen kuunari Concordia vei ensimmäisen lastin, 124 lohkaretta, Kalajoen graniittia maailmanmarkkinoille.

Concordian lastia varten työt pantiin alulle maaliskuussa 1890. Ensimmäinen louhos avattiin Mustosen talon maalla Etelänkylässä, lähellä Saukonkoskea. Tästä kalliosta, jota kuului myös Heikkilän talolle, tuli tärkein louhospaikka.

Mustonen luovutti kallionsa louhittavaksi ilmaiseksi ja lupasi vielä kortteerin kivimiehille. Miehiä tuli Oulusta, mutta myös Kalajoella oli monia, jotka lähtivät mukaan kivityöhön. Toukokuun alussa 50 kiveä oli jo valmiina ja kuukautta myöhemmin satakunta. Kesä- ja heinäkuussa oli työssä noin 30 miestä.

Kalajoen graniitti oli tavallista kovempaa porata ja työ oli suuren vaivan takana. Alussa ei ollut edes kettinkejä käytössä. Antti Santaholman mukaan:

”Kivi miehet lauma ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsi puomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa (?) ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikasa kun aamulla työhön ruvetesa jos olis kettingi niin kanspelillä kävis muutamasa minuutisa se työ josa nyt on kesän pitkän menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen –”.

Kettinkien lisäksi myöhemmin saatiin myös nostokraana. Raskaiden lohkareiden kuljetus oli työlästä ja lastauspaikalle matkaa noin 7 km.

Louhinta aloitettiin Mustosen ja Heikkilän lisäksi myös Haapakankaalla ja Passin kallioilla. Erityisen innokkaasti louhittiin vuonna 1894. Kaikki graniitti, mikä Santaholman - ja myöhemmin myös muiden, kuten Veljekset Friisin ja kokkolalaisen John W. Haganin - toimesta laivattiin Kalajoelta Skotlantiin, louhittiin näistä kallioista. Etelänkylän talonpojat eivät suostuneet myymään kallioitaan, joten ajan myötä kilpailusta tuli jopa sangen kiivasta.

Mustosen ja Heikkilän maalla olevan graniitin laatu oli kovaa ja jokseenkin tiheärakeista. Kalliomuodostuman pohjoislaidalla kivi oli hienorakeista ja melkein mustaa, eteläsuuntaan sen rakenne alkoi muuttua harvempirakeiseksi ja väriltään siniharmaaseen vivahtavaksi. Vielä etelämpänä väri oli vaalean harmaata ja isorakeista. Juovat kulkivat luoteeseen.

Joistain louhimisen kannalta epäedullisista ominaisuuksista huolimatta kiven katsottiin olevan yksi Suomen hienoimmista monumenttikivilajeista, koska siinä oli hiottaessa esiin tuleva voimakas kiilto ja syvä, hillitty väri. Kun Juhani ja Olli Santaholma myöhemmin kävivät Newcastlen hautausmaalla, he löysivät sieltä monta sataa Kalajoen graniitista tehtyä kiveä.

Sivert Santaholman mukaan Santaholman toimesta laivattiin vuosina 1890-1914 kaikkiaan noin 10 000 tonnia graniittia. Laivoista mainittakoon Aberdeenilaisen W. Leslien omistama Goval, joka kapteeni D. Cameronin johtamana ilmestyi säännöllisesti Kalajoen redille lastaamaan ja kuului lopulta oleellisena osana Kalajoen kesäkuvaan.

Graniittikaupassa harmillisena koettu seikka oli se, että Santaholman toimittamaa Kalajoen graniittia myytiin Skotlannissa nimellä ”Russian granite”. Yrityksistään huolimatta Santaholmat eivät onnistuneet muuttamaan nimitystä.

Santaholma perusti myös oman kivihiomon, jossa päästiin työhön vuonna 1903. Toiveena olivat Venäjälle aukeavat suuret markkinat, mutta olojen käytyä Pietarissa levottomiksi suunnitelmista oli luovuttava. Muukin ulkomaankauppa osoittautui yhtä vaikeaksi, ja lopulta hiomo toimitti hautakiviä ainoastaan kotimaan markkinoilla. Toiminta-aikanaan Kalajoen kivihiomo käytti valmistamiinsa hautakiviin noin 1000 tonnia graniittia.

Kalajoen graniitin vienti päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Myös Santaholman kivihiomon toiminta loppui vuonna 1917.

Viljaa Pietarista

Kalajoellakin vallitsi suurten nälkävuosien´1862-1868 aikana todellinen nälänhätä. Kalajokisten onneksi Kalajoelta käsin harjoitettiin varsin laajaa kauppaa aina ulkomaita myöten. Vanha kalajokinen talonpoikaispurjehdus virisi 1840-luvulta lähtien maalaistarvikekaupan vapauttamisen jälkeen. Kauppahenkiset talonpojat, ”hämemiehet” veivät sisämaahan kotona valmistettuja käsityötuotteita ja toivat kotiin pellavia ym. Kaupankäynti vilkastui, kun vuonna 1859 kauppa maaseudulla sallittiin. Kalajokisten omistuksessa oli 1860-luvun alussa kaksi alusta ”Liukas” ja ”Anny”, jotka purjehtivat Suomenlahdella ja Pohjanlahdelle ja tekivät kauppamatkoja Pietariin ja Ruotsin kaupunkeihin saakka, Näillä kauppasuhteilla oli nälkävuosina suuri merkitys Kalajoen väestölle.

Talvi 1866-66 oli ollut Kalajoella ankara ja runsasluminen. Kevät oli pitkä, kunnes lumet sitten äkkiä sulivat lämpimien säiden ja runsaiden sateiden tultua kesäkuun alussa. Vesi nousi suurella voimalla Kalajoessa ja nostatti tulvat, jotka veivät Kalajoessa olleet Rahkon, Suvannon, Salmun ja Naatuksen myllyt. Ihmisiä ja eläimiä kuoli paljon. Yhtenä sunnuntaina sanottiin haudatun 20-25 vainajaa, Kauppapurjehdusta harrastaneet talonpojat Antti Santaholma ja Jonas Merenoja ryhtyivät välittömästi toimiin viljalastien saamiseksi Pietarista suoraan Kalajoelle tarvitsematta käydä tullauttamassa lastia Raahessa. Toukokuussa 1866 he lähtivät hakemaan viljaa ja kävivät valtionvaraintoimituskunnan päällikön J.W. Snellmanin luona, selostivat kotiseutunsa hätää ja pyysivät lupaa tuoda laivalastinsa suoraan Kalajoelle. Tämä anomus jätettiin 29.5.19866 ja senaatti myönsi luvan jo 30.5. Lastia purettaessa Kalajoella oli mukana Raahen tullimies, jonka lastin tuojat itse kustansivat. Vielä viimeisenäkin hätävuonna Antti Santaholma ja Jonas Merenoja toivat apua Pietarista. Vielä vuoden 1892 kadon aikana Antti Santaholman apunsa oli tuntuva. Yhdessä laivalastissa oli 15 000 – 18 000 kiloa jyviä tai jauhoja. Tällaisen avun täytyi olla erittäin merkittävä noina puutteen ja hädän vuosina.

Katovuodet antoivat sysäyksen kaikenlaiselle valitustyölle. Ihminen itsekin kykenee vaikuttamaan omaan tilaansa. Käsiteollisuuden merkitys maatalouden pönkittäjänä ja varsin rahatulojen antajana kasvoi. Kuolleisuus oli suurin v. 1868. Suurimmat kuolleisuusluvut saavutettiin Sievissä ja Rautiossa, ensiksi mainitussa peräti 16,5 % väestöstä.

Kalajoen ja Raution talouselämä pohjautui 1800-luvun loppupuolella lähes täydellisesti maa- ja karjatalouteen. Karjatalouden osuus lisääntyi koko ajan, katovuosien opetuksen tuloksena. Valistustyössä oli maatalousnäyttelyn osuus merkittävä. Herätys näihin oli satu Pietarin suuresta maatalousnäyttelystä syksyllä 1860, jolloin kalajokiset Klas ja Leonard Helander palkittiin pronssitäistä oikein kirjallisella kiitoksella. Kalajoen ”talouskunta” järjesti v. 1870 maatalousnäyttelyn. Kalajoki järjesti toisen maatalousnäyttelyn v. 1880. Näyttelypaikkana oli maakauppias Jaakko Friisin talo. Kalajoki oli ensimmäisten paikkakuntien joukossa koko läänissä synnyttämässä nykyaikaisia maalaisseuroja, jonkalainen Kalajoelle perustettiin v. 1900.

7. Hilma ja Hilman hotelli

Hilma Pahikkalan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola

Hilman hotellin pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Kuva Hilman hotellista

Hilma Sofia Pahikkala (s. Rahja) s. 2.12.1891 – k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931. Kansakoulusta päästyään Hilman suurin haave oli päästä vielä opiskelemaan. Hän pääsi Kuortaneelle kesällä 1911 kuuden viikon kursseille, jossa koulutettiin kiertokoulunopettajia. Hilma toimi kiertävänä kansakoulunopettajana Kolarissa, Kemissa ja Rahjan koululla Kalajoella. Myöhemmin hänellä oli Kalajoen Tyngänkylässä kyläkauppa, jossa hän hoiti myös puhelinkeskusta.

Kauppiaana ollessaan Hilma oli kihloissa kalajokisen miehen kanssa, mutta kihlaus purkautui sulhasen epäröintiin. Myöhemmin Hilma tapasi Jalmari Pahikkalan ja avioitui hänen kanssaan. Jalmari oli leski ja hänellä oli Paavo-niminen poika.

Hilma osti rahjankyläläisen Jaakko Jyringin kanssa Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin Kalajoen Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja matkustajakoti Hilman hotelli vuonna 1931. Jyringin luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi yritystoimintaa yli 30 vuotta.

Täysihoitolassa vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan, kirjallisuuden ja monen muun alan edustajia. Kirjailija Ilmari Kianto vieraili Hilma Pahikkalan täysihoitolassa 1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander. Tito asui vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä.

Saapumisestaan Kalajoelle Ilmari Kianto kertoo: ”Meidät pujotettiin autosta hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Nyt lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päässä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Täysihoitola.” Sillä kertaa kirjailija ja hänen sihteerinsä olivat Täysihoitolan ensimmäiset kesävieraat. He viipyivät Kalajoella kolmisen viikkoa ja viihtyivät hyvin.

”Emäntä Hilma oli vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri ja rakennusmestari, joka nyt kohtelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii.”

Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola koettiin kotoisena ja kiireettömänä paikkana, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilman-hotellissa oli alakerrassa ravintola ja yläkerrassa seitsemän huonetta. Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tarvittaessa hän soitti taitavasti harmonia ja joskus muitakin soittimia. Itse hän sepitti toisinaan laulujakin esittäen niitä harmonin, sitran tai kitaran säestyksellä.

Jos räyhääjiä ilmaantui, ponteva emäntä sieppasi heidät kainaloonsa ja tömäytti hietikolle, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomien kiehtovan väriloiston ja Pahikkalan lehmät Rusko ja Krynsylä säntäsivät kauhuissaan karkuun.

Useimmiten emännän rutistelu oli ystävällistä. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui yllättäen vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi sikseen ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan.
Hilman sisko Hanna ja sisarusten lapsia oli usein kesäapulaisena Hiliman hotellissa. Työtä riitti keittiötöissä ja eläinten hoidossa. Hotelli oli muun ohella kuuluisa tuoreista munkeistaan.

Hotelli hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35

"Iki-Kianto" tuli 96 vuotisen elämänsä aikana koko Suomen kansan tuntemaksi etenkin kahden kirjansa ansiosta: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Kirjailija Ilmari Kianto (1874-1970) kuvaili köyhän pohjoisen maanviljelijämiehen taistelua byrokratian nousevaa valtaa vastaan. Hän paljastaa suomalaisen korpikansan pohjimmaisen olemuksen, mikä on kohtalon lailla sitoutunut alkuperäiseen koskemattomaan luontoon.

Ilmari Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi. Hän julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla em.. armeija-kokemuksistaan. Kianto tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Ilmari Kianto opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa.

Myöhemmin Kianto toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06.
Hän otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905. Kianto oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita. Kianto toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi v.1906.

Ilmari Kianto kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia. Hän ei alistunut yhteiskunnan yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan, vaan jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana. Hän teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908. Kianto kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910. Ilmari Kianto saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan Punainen viiva v.1909. Hänet haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen 1909 teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli kuitenkin vapauttava.

Kianto kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme . Ilmari Kianto asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912.

Kianto otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana. Kianto kannatti jääkäriliikettä. Hän tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“)
Kianto oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen Kianto kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.

Ilmari Kianto halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää. Hän julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, RyysyrannanJoosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen. Kianto kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924. Kianto julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri

Ilmari Kianto menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat
Kianto jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys
Ilmari Kianto julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948)

Ilmari Kianto vieraili Hilman hotellissa

Hilma ja Jalmari Pahikkala pitivät ravintolaa ja matkustajakotia Kalajoen Hiekkasärkillä yli 30 vuotta. Tästä 1931 alkaneesta täysihoitolatoiminnasta ovat kertomassa vieraskirjat. Erityisen värikäs on Ilmari Kiannon osuus. Kianto löysi Kalajoen 1940-luvun lopulla ja vieraili tuolloin Hilma ja Jalmari Pahikkalan Täysihoitolassa, Hilman hotellissa ja osoitti kirjallisen kykynsä myös vieraskirjan sivuja täyttäessään. Kianto etsi Kalajoelta samalla juuriaan ja tästäkin aiheesta hän sai – rovasti Kiviojan suosiollisella avustuksella – paljon irti.

Matka Kalajoelle

Linja-automatkastaan kirjailija on merkinnyt muistiin yhtä ja toista:
”Niinpä siis eräänä toukokuun päivänä saavuin sihteerini kanssa Kokkolaan ja nousimme ahtaaseen linja-autoon, joka noin kolmessa tunnissa ajaa tämän välin. Sitten meidät pudotettiin hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Niin lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päästä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Täysihoitola.”
Kianto viipyi sihteerinsä kanssa Kalajoella kolmisen viikkoa ja he viihtyivät hyvin.

Hilma ja Jalmari

Kianto kirjoitti: ”Emäntä Hilma on vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri, ja rakennusmestari, joka nyt kohentelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii, kirjoitti Ilmari Kianto. Täysihoitolan päiväkirjasta löytyvät toukokuulta 1947 Kiannon kirjoittamat runot Hilma Pahikkalalle:

Olkoon kaunis tai ruma ilma.
Hilpeä aina on Hiekkarannan Hilma.
Laulellen, veisaten ruuat hän laittaa,
ja täällä jos missään, ruoka maittaa.
Ja sitten on Emännän sisko se Hanna,
jota ei jalat oikein päällänsä kanna!
Ja sitten on Paavo ja Isäntä vääpelijääkäri,
joka naisille pistää kääreen kuin lääkäri!”

Sukujuuret

Ilmari Kianto oli kiinnostunut esi-isistään, eikä peitellyt tyytyväisyyttään saatuaan tietoja rovasti V. H. Kiviojalta: ”Postitoimistossa kohtasin seurakunnan sielunpaimenen. Rovasti Vilho Kivioja on aivan erikoinen pappismies, jota voisi nimittää vaikkapa eläväksi Tietosanakirjaksi... niin paljon se miekkonen tietää seurakuntansa muinaishistoriasta, hänen päänsä on tupaten täynnä nimiä ja vuosilukuja.”

”Tunsin sanoin selittämätöntä juhlamieltä astellessani siinä ikivanhojen ”kumpujen yön” ritareidenluiden päällä. Tässä hautausmaassa lepäsivät Petrus Micjaelis Arctophilacius, Calajocius, korkonimeltä Terva-Pieti, ja hänen pojanpoikansa Per Calamnius, sekä Josef Gabrielin poika Calamnius ynnä Kaarle Kalling. Toiset Calamniukset, jos kohta Kalajoella toimineet, olivat kuolleet mikä Kemin, mikä Iin, mikä Pudasjärven sielunpaimenina. Tämä Kalajoki on kaikkien alkukehto. Täällä on suvun juuret”, Ilmari Kianto kirjoitti.

Sihteeriasia

Suurimmat murheet Iki-Kiannolle aiheutti Kalajoella hänen sihteerinsä. Iki-Kianto ei aina voinut nauttia sihteerinsä läsnäolosta koko aikaa, sillä näillä oli taipumus lähteä omille teilleen. Kianto kirjoitti päiväkirjassaan näin:

”Voi sitä heilaa, joka herransa jättää.
Voi sitä naista joka miehensä pettää!
Kenenkä nyt pöksyjen ompelet nappia?
Kenenkä nyt housujen hoitelet tappia?
Kenenkä nyt selkää saunassa hankaat?
Kenelle silität paidat ja kankaat?
Kenelle ruuat ja vuoteet laitat?
Kenelle ruusut ja unikukat taitat?
Keneltä parran ajelet parka?
Kenen kynsissä itkenet arka?
Mikä nyt suurimman onnen särki?
Voi hyvä Isä, missä on järki?
Aavistan varmaan, haamun sait harmaan,
aamun saat kokea, katkeran karmaan.
Joka myi ruumiinsa ruumenista,
Jumala kurittaa uumenista.
Ei sitä korvaa kalleinkaan turkki,
ei saa lohdusta rikkainkaan lurkki
Sellainen petturi rauhaa ei saa.
Elävältä hänet nielköhön maa!”

Ilmari Kiannon naiset

Kiannon naissuhteet ovat kiinnostaneet suurta yleisöä usein enemmän kuin kirjalliset ansiot. Aikanaan Kianto toki herätti suurta hämmennystä solmimalla Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton ja jättämällä - Tolstoin hengessä - lapsensa kastamatta, puolustamalla avoimesti miehen polygamiaa, julistamalla maailmalle uudet naissuhteensa, joita kolmen avioliiton aikana oli "siinä sivussa". Kianto kirjoittaa teoksessaan Avioliitto: "Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän - siksi on minulle näin käynyt!"

Kianto solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi

Vuonna 1904, 30-vuotiaana kirjailija avioitui Hildur Molnbergin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Liitto päättyi avioeroon 1932.
Vuonna 1916 alkoi avosuhde Siviä Karpin kanssa, joka synnytti kolme lasta.
Pitkäaikainen avoliitto Sigrid Engströmin kanssa 1920-luvulla oli lapseton.
Vuonna 1933 Kianto solmi toisen virallisen avioliiton Elsa Maria Karppisen, (o.s. Kokko) kanssa.
Avoliitto Rakel Nymannin kanssa kukoisti siinä sivussa kolme vuotta, muistoksi jäi 60-vuotiaalle isälle yksi lapsi.
Käsikirjoituksia naputteli 1940-luvun puolivälissä Inkeri Jokinen, "Mustaksi rouvaksi" mainittu.
1948 alkoi kiihkeä avoliitto sihteeriksi palkatun nuoren Anja Halosen kanssa, joka kuitenkin lopulta hylkäsi iäkkään ihailijansa.

Kiannon tekstejä

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastoman värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet.

Ei ketään ole ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.

”Köyhäin verot poistetaan. Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään!” Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Vanhan maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkyydestään ja vääristä perustuslaeista – ja kaikki tämä meille annetaan.

Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti. Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdestä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi?

”Kaikki valta kansalle”, puhalsi tuo tuomion pasuuna. ”Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?”

”Suomella on Port Arthurinsa, Arabiansa ja Egyptin korpensa, mutta myös oma Saharansa, vaikka tätä viimemainittua ei taideta vielä tuntea kuuluisan kaimansa nimellä. Kuitenkin jokainen keski-pohjalainen tietää sen paikan, hyvin lukuisat ovat tehneet pyhiinvaellusmatkoja sinne, ja moni sydänyön aurinkoa tavoittamaan matkaava automies on poikennut Suomen Saharan hietikoita ihmettelemään. Kalajoen hietikot ”tuomipakat”, lienevätkö nämä nimitykset tutumpia?” Suomen Saharaa esittelevä teksti on Kansan Kuvalehdestä kesältä 1931.

”Kaunista hiekkaa, ihanaa ruokaa”

”Noin 8 kilometriä Kalajoen kirkolta etelään poikkeaa valtamaantieltä tienviitan osoittama autokelpoinen polku merenrantamännikköön. Tulipa matkamies etelästä tai pohjoisesta, kilometreittäin on hänen tiensä jo kulkenut metsittyneitä lentohietikoita pitkin. Mahtavia hiekka-aaltoja, joiden vaelluksen kasvipeite on muutamia tuhansia vuosia sitten pysäyttänyt. Maantieltä käsin ei saattaisi aavistaa, että hiekka vielä nytkin tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on elossa, tuulen uurtamina kinoksina. Vain silmänräpäys tien sivuun autolla ja muutamia kymmeniä askelia kävellen, niin ovat ensimmäiset vaaleanruskeat hiekkavallit. Hän näkee, että ne ovat elossa. Ei vain jäkälikkö ja varvukko, vaan itse mäntymetsäkin on hautaantumassa hiekka-aaltoihin. Aaltojen laita on paikoin niin jyrkkä, että vaivoin pääset ylös niiden harjalle. Äkkiä metsästä tulleena ei olla hämmästelemättä maiseman muutosta: edessä lännessä aava, saareton meri ja ympärilläsi suunnattomasti hiekkaa. Niin hienoa, tasarakeista hiekkaa! Ainakin Suomi-Filmin tarkoituksiin pitäisi tämän riittää, vaikka olisikin kysymyksessä Sahara-filmin aikaansaaminen. Lähemmäs peninkulma pituutta, kilometri leveyttä ja varmaan 10-20 metriä paksuutta monin paikoin.”
Kylpijöitä ja katselijoita alkoi Kuvalehden kirjoituksen – kesä 1931 – jälkeen kokoontua kosolti vaikka Sahara-filmiä ei tehty, mutta Suomi-Filmin näyttelijöitä rannalle nähtiin usein.

Pahikkaloiden täysihoitola oli kauan merkittävin palvelupiste Hiekkasärkillä. Aivan ensimmäinen sellainen se ei kuitenkaan ollut, sillä jo 1920-luvulla alueella oli Oskari Kärjän perikunnan omistama myyntikioski. Tämä perikunta omisti aikanaan valtaosan Tuomipakoista. Vastaavanlaista kioskia piti hieman myöhemmin emäntä Maria Saari ja myöhemmin lähellä rantaa toimi suurempikin lottakioski.
Alkuvuosinaan kioskit myivät pääasiassa virvoitusjuomia: Maria Rappin runsashappoinen ja sokeriin tehty limonadi – valkoinen, keltainen tai punainen – oli monien mielestä maailman parasta. Makuelämystä täydensi leipuriliike K. Wilhelm Orellin nisu.
Hilma Pahikkala oli varsin puuhakas nainen. Hän saattoi sananmukaisesti nukkuakin istuallaan. Seurusteluun oltiin aina valmiita, kaikenikäiset viihtyivät. Hilima oli todella Pohjolan ponteva Nainen. Jos räyhääjä ilmaantui, emäntä sieppasi heidät korkeimman omakätisesti kainaloonsa ja tömäytti hietikoille, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomipuiden kiehtovan väriloiston ja lumoavan näkymän Lemmenlaaksoon.

Nykyaikainen massaturismi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla kunnan aktivoituessa Hiekkasärkkien kehittämiseen. Hilman hotelli oli tuolloin toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta ja sen viehättävyys tunnettiin laajalti maakunnan ja läänin rajojen ulkopuolellakin. Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola tunnettiin kotoisana ja kiireettömänä, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänet tunnettiin supliikista – kuten mm. Kianto totesi – ja elämänmyönteisyydestä. Tarvittaessa emäntä soitti taitavasti harmonia, joskus muitakin soittimia. Hän teki itse laulujakin, toisinaan vieraat saivat kuulla niitä harmonin tai kitaran säestyksellä.

Tulijoiden vastaanotto oli toisinaan niin lämmin, että sellaiseen on tavallisesti totuttu vain eteläisemmissä maissa. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui vieraaksi, emäntä oli parhaillaan leipomassa – Hilman hotelli oli pitkälle omavarainen ja omatoiminen – mutta vieraan havaittuaan ponnahti välittömästi kaulaan ja molemminpuolinen rutistelu kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan olleet tuttuja. Myöhemmin Anna Mutanen lauloi parvekkeelta Emännälle, tilaisuus on jäänyt unohtumattomana kaikkien läsnäolijoiden mieliin.

Hilma Pahikkala lauloi itsekin, sävelsi ja sanoitti. Kerran hän esitti omaa tuotantoaan Marjatta ja Martti Pokelalle ja pyysi näitä sitten esittämään omia laulujaan. Nämä erehtyivät valitsemaan kappaleekseen jonkin kupparilaulun. Tämä oli paha arviointivirhe ja temperamenttinen Emäntä ei säästellyt sanojaan tuodessaan ilmi miten sopimatonta oli esittää jotain kupparilaulua hänen arvokkaan tuotantonsa jälkeen.

Juhannuksen aikaan Tuomipakkojen seudulle saapui väkeä kautta maakunnan. Linja-autoja oli aluksi vähän, tultiin kuorma-autoilla. Lemmenlaaksossa kävivät, useimmat taittoivat oksan tai pari muistoksi, olipa kokonaisia kuorma-auton lavoja peitetty kukkivilla tuomenoksilla. Tuomille ja lemmenlaaksolle tämä kävi ajan oloon kohtalokkaaksi. Tuo ainutlaatuinen laakso menetti vähitellen romantiikan sävyttämän hohtonsa.

Suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander, kosmopoliitti, humanisti ja kristitty on spontaanisti toteuttanut kirjailijaviettinsä toteutusta. Sattuvin luonnehdinnoin hän saa elämään erilaiset ihmiset ja miljööt: lapsuutensa huvilat Oulun kylässä, vallattoman Viipurin, Terijoen kansainvälisen huvilayhdyskunnan, sotavuosien ja vallankumouksen Pietarin, ikuisen Rooman, valloittavan Pariisin… On sanottu, että Collianderin kotia ovat maailman kaikki kaupungit.

Vuoden ajan Colliander perheineen on asunut Kalajoellakin, Hilmanhotelissa. Collianderit saapuivat keväällä 1944 – sodan vielä jatkuessa – ja lähtivät maaliskuun lopulla 1945. Myöhemminkin he ovat muistaneet kalajokisia tuttaviaan käynneillään. Asettuessaan asumaan Hilmanhotelliin Tito Colliander oli jo varsin tunnettu kirjailija. ”Ristisaatto” oli Collianderin 1930-luvun läpimurtoteos, se nosti hänet suomenruotsalaisten prosaistien kärkijoukkoon. Se oli ensimmäinen romaani, jossa Collianderin kristillinen vakaumus tuli selkeästi esille.

Kalajoellakin Colliander keskittyi kirjalliseen työhönsä. Vähää aikaisemmin oli valmistunut elämäkerta Ilja Repinistä, venäläisestä taitelijasta, johon hän oli tutustunut Terijoella. Kirjailijan puoliso Ina Colliander oli taitava taidemaalari ja ikuisti mm. kaikki Leander Rahjan lapset. Perheen tytär Maria kävi Rahjassa kansakoulua.
Tito Collianderin kaunokirjallisiin teoksiin ovat hyvin voimakkaasti vaikuttaneet ahdistavat ja väkivaltaisuuksiin huipentuvat kokemukset 1917-1918 Pietarissa ja Oranienbaumissa. Nuoren Titon isä oli Venäjän keisarillisen armeijan upseerina Pietarissa. Seikkailuna alkanut vallankumous muuttui pian painajaiseksi. Muistelmateoksessaan ”Aarnikotka” Tito Colliander kuvaa omia ja perheensä vaiheita vuodesta 1913 Lokakuun vallankumouksen jälkeiseen kesään.

Kiannon naiset

Aikanaan Kianto toki herätti suurta hämmennystä solmimalla Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton ja jättämällä - Tolstoin hengessä - lapsensa kastamatta, puolustamalla avoimesti miehen polygamiaa, julistamalla maailmalle uudet naissuhteensa, joita kolmen avioliiton aikana oli "siinä sivussa". "Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän - siksi on minulle näin käynyt!" kirjoittaa Kianto teoksessaan Avioliitto.

Vuonna 1904, 30-vuotiaana, naismaailmassa varsin kokematon kirjailija avioitui Hildur Molnbergin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Liitto päättyi avioeroon 1932.

Vuonna 1916 alkoi avosuhde Siviä Karpin kanssa, joka synnytti kolme lasta.

Pitkäaikainen avoliitto Sigrid Engströmin kanssa 1920-luvulla oli lapseton.

Vuonna 1933 Kianto solmi toisen virallisen avioliiton Elsa Maria Karppisen, (o.s. Kokko) kanssa.

Avoliitto Rakel Nymannin kanssa kukoisti siinä sivussa kolme vuotta, muistoksi jäi 60-vuotiaalle isälle yksi lapsi.

Käsikirjoituksia naputteli 1940-luvun puolivälissä Inkeri Jokinen, "Mustaksi rouvaksi" mainittu.

1948 alkoi kiihkeä avoliitto sihteeriksi palkatun nuoren Anja Halosen kanssa, joka kuitenkin lopulta hylkäsi iäkkään ihailijansa.

Elsa Maria-rouva kuoli 1954.

Vuonna 1956 82-vuotias Iki-Kianto solmi kolmannen virallisen avioliittonsa 41-vuotiaan taloudenhoitajansa Mirjam Lähteisen kanssa. Mirjamilla oli ennestään poika Pentti. Tästäkin liitosta Kianto jäi leskeksi 1961.

Kianto jakoi selvyyden vuoksi lapsensa sarjoihin. Äidin mukaan he olivat A-, B- tai C-sarjaa. Muuan naisrunoilija polvistui Kiannon 75-vuotisillallisilla päivänsankarin tuolin viereen ja lausui: Suuri Mestari, saisinko tehdä Teille D-sarjan?

Kiannon lapset

Hildur Molnbergin (1882–1942) kanssa

1. Kalevi 1906 k. 1909
2. Salmi Talvikki Cecilia 1908 (Jokela)
3. Orvokki Helmi Simpukka 1909 (Suomela)
4. Otso Tähtivalo 1911
5. Veijo Virmo Imatro 1912
6. Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka 1913 (Ristivuo)
7. Jormo Gabriel Sotavalta 1914
8. "Kaarina" (adoptoitu pois) 1920

Siviä Karpin (1895–1955) kanssa

1. Sorjo Uolevi Sotaprinssi 1917
2. Raida Tsikko Tellervo 1920 (Heikkilä)
3. Marjatta Iltatähti 1921

Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa

1. Raija-Liisa Rakeli 1934 (Kansi)

Ilmari Kianto halusi pojalleen nimeksi Otso Piru Perkele. Pappi ei kuitenkaan hyväksynyt nimeä ja siksi nimeksi tuli Otso Tähtivalo.

Otso Tähtivalo Kiannon haastattelu

Sotilaiden äänet 4: Pois pyyhitty pataljoona

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/09/sotilaiden-aanet-4-pois-pyyhitty-pataljoona

8.Jääkiekkoilija Jussi Jokinen ja Kalajoen jääkiekon historia

Karikatyyrikuvan Jussi Jokisesta on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Karikatyyrikuvaa on Erkki Ahon taidegalleriassa Kalajoella

Jussi Jokisen pelinumeron jäädytys 18.01.2025 Wiimax Areena, Kalajoki

https://www.youtube.com/watch?v=b-2GivmU7LA&t=965s

Jussi Petteri Jokinen (s. 1. huhtikuuta 1983 Kalajoki) on suomalainen jääkiekkoilija, joka edustaa SM-liigassa pelaavaa Oulun Kärppiä. Jokinen on pelipaikaltaan laitahyökkääjä, vaikka hän toisinaan pelaakin keskushyökkääjän paikkaa.

Jokinen on edustanut Suomea useissa arvokisoissa. Hänellä on olympiahopeaa Torinon talviolympialaisista ja olympiapronssia Sotšin talviolympialaisista. MM-kilpailuissa hän on voittanut hopeaa vuonna 2016 sekä pronssia vuosina 2006 ja 2008. Lisäksi Jokinen voitti pronssia alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa 2002 ja 2003.

SM-liigassa Jokinen on pelannut yhteensä 237 runkosarjaottelua Oulun Kärppien riveissä vuosina 2001–2005 ja NHL:n työsulun aikana 2012–2013. Pudotuspeleissä Jokinen on tehnyt 46 ottelussa tehopisteet 9+9=18. Jokinen on voittanut Oulun Kärpissä kaksi jääkiekon SM-kultaa vuosina 2004 ja 2005.

URA

Kärpät (2001–2005)

Jokinen aloitti jääkiekkoilun Kalajoen Junkkareissa, jossa hän harrasti nuorempana myös yleisurheilua. Junkkareista hän siirtyi Oulun Kärppiin. Jokinen vietti Kärpissä neljä kautta aikavälillä 2001–2005, ja voitti SM-kultaa kahdesti. Lisäksi hän paransi pistetilastojaan jokaisella kaudella.

Menestyksekkäällä viimeisellä kaudella Suomessa Jokinen vakiinnutti paikkansa A-maajoukkueessa. Lisäksi hän oli herättänyt kiinnostusta Pohjois-Amerikassa, ja Dallas Stars varasi Jokisen vuoden 2001 varaustilaisuudessa kuudennella kierroksella numerolla 192.

Dallas Stars (2005–2008)

Jokinen aloitti NHL:ssä kaudella 2005–2006. Tulokaskaudellaan Jokinen onnistui vakiinnuttamaan paikkansa Dallas Starsin joukkueessa. Runkosarjassa hän pelasi 81 ottelua tehopistein 17+38=55. Hän oli heti Dallasin päävalmentaja Dave Tippettin luottomies. Rangaistusminuutteja Jokiselle kertyi 30. Jokinen pelasi usein kakkos- tai kolmosketjussa yhdessä Niko Kapasen sekä Antti Miettisenkanssa. Pudotuspeleissä hän pelasi 5 ottelua tehoin 2+1=3.

Erityisesti Jokinen kunnostautui työsulun jälkeen käyttöön otettujen rangaistuslaukausten spesialistina. Jokisen yhdeksän maalin putki rangaistuslaukauksissa katkesi 18. maaliskuuta 2006, kun San Jose Sharksin maalivahti Vesa Toskala onnistui pysäyttämään Jokisen. Kokonaisuudessaan Jokinen pääsi yrittämään maalia rangaistuslaukauksesta 13 kertaa, ja onnistui niistä kymmenellä yrityksellä. Jokisen nähtiin tekevän rankkareissa joitakin huikeita harhautuksia, kuten esimerkiksi Forsberg-tyylinen kikka ohitse maalivahti Tim Thomasin.

Jokinen jatkoi hyviä otteitaan toisella kaudellaan 2006–2007 ja teki 48 pistettä. Starsissa pelasi tuolloin Jokisen lisäksi monta suomalaista kuten Jere Lehtinen, Antti Miettinen ja Niklas Hagman. Heinäkuussa 2007 Jokinen teki uuden kaksivuotisen sopimuksen Dallasin kanssa.

Jokinen aloitti kauden 2007–2008 Dallas Starsissa. 16. marraskuuta 2007 Jokinen teki neljä maalia, kun Stars voitti Colorado Avalanchen 6–1. Hän ehti tehdä Dallasissa 14 maalia, kunnes hänet kaupattiin siirtoajan viimeisenä päivänä suurkaupassa Tampa Bay Lightningiin, jonne siirtyivät myös maalivahti Mike Smith ja hyökkääjä Jeff Halpern. Dallas sai kaupassa maalivahti Johan Holmqvistin ja hyökkääjä Brad Richardsin.

Tampa Bay Lightning (2008–2009)

Jokinen pelasi kevään 2008 Tampa Bay Lightningin riveissä. Jokisesta tuli Tampan valmentaja John Tortorellan luottomies, sillä hän pelasi ykkösketjussa yhdessä Vincent Lecavalierin ja Martin St. Louisin kanssa. Hän ehti pelata vain 20 runkosarjaottelua, joissa hän tehtaili pisteet 2+12=14. Jäähyminuutteja kertyi vain neljä. Joukkue oli sekä oman konferenssinsa että myös divisioonansa viimeisellä sijalla, eikä pelannut kaudella pudotuspeleissä.

Kaudella 2008–2009 Lightningin johtoportaassa tapahtui muutoksia ja päävalmentaja vaihtui. Päävalmentaja Rick Tocchet kasvatti ykkösvaraus Steven Stamkosin peliaikaa ja ne peliminuutit olivat poissa Jokiselta. Edellisen kevään ykkösketjun mies oli yhtäkkiä nelosketjun mies. Jokinen seilaili eri ketjujen välillä, eikä sopivaa pelipaikkaa tuntunut löytyvän. Jokinen ehti pelata ainoastaan 46 runkosarjaottelua tehopistein 6+10=16, kunnes seura laittoi hänet siirtolistalle. Alettiin huhuta Jokisen paluusta Suomen kaukaloihin. Kuitenkin helmikuussa 2009 Carolina Hurricanes tiedotti hankkineensa Jokisen pelaajistoonsa vaihdossa Wade Brookbankiin, Josef Melichariin sekä neljännen varauskierroksen pelaajavalintaan. Jokisen ollessa siirtolistalla Hurricanes olisi saanut hänet käytännössä ilmaiseksi, tosin seuralla ei olisi ollut tuolloin varaa maksaa Jokiselle palkkaa.

Carolina Hurricanes (2009–2013)

Kolmannessa NHL-seurassaan Hurricanesissa Jokinen debytoi 7. helmikuuta 2009 Phoenix Coyotesia vastaan pelatussa ottelussa. Jokinen pelasi loppukaudesta 25 ottelua, joissa tehopisteiksi jäivät 1+10=11. Pudotuspeleissä Jokinen pelasti uransa. Hän oli mukana 18 ottelussa tehopisteillä 7+4=11. Joukossa oli muutamia huikeita osumia. Jokinen ratkaisi ottelun New Jersey Devilsiä vastaan kun ottelua oli jäljellä vain 0,2 sekuntia, mikä oli NHL-historian myöhäisin voitto-osuma. Jokinen ohjasi kiekon maaliin, ohi Martin Brodeurin ja Hurricanes voitti 4–3. Jokista alettiinkin kutsua lempinimellä "The Finnish Finnisher". Carolina pääsi aina konferenssifinaaliin asti, missä se kuitenkin hävisi tulevaa mestaria Pittsburgh Penguinsia vastaan.

Kaudella 2009–2010 Jokinen jatkoi Carolinassa. Hän pelasi pääosan kautta yhdessä tähtisentteri Eric Staalin tai Tuomo Ruudun kanssa. Suomen jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen päätti jättää Jokisen ulos Vancouverin olympialaisista, mitä kritisoitiin paljon. Vihdoin Carolinassa arvostettiin Jokisen monipuolisuutta. Jokinen sai kauden alusta asti runsaasti luottoa ja kiitti kunniasta: hän iski uransa maali- ja piste-ennätykset joukkueessa, joka ei päässyt pudotuspeleihin. Hän teki 45 viimeisessä pelissä 45 pistettä. Jokinen ylitti kahdeksantena suomalaisena pelaajana historiassa 30 maalin rajan, kun hänen tehopisteikseen muodostuivat 30+35=65. Hän oli Hurricanesin paras maalintekijä runkosarjassa.

Jokinen lähti MM-kisoihin, joissa ei aivan yltänyt tasolleen. Carolinan ammattilaisjääkiekkotoimittajat palkitsivat hänet kaudesta 2009–2010 Carolina Hurricanesin MVP-palkinnolla.

Kaudella 2010–2011 Jokinen pelasi pääosin kakkosketjun laidassa, yhdessä Tuomo Ruudun ja Jeff Skinnerin kanssa. Vaikka Carolina jäi niukasti ulos pudotuspeleistä, pelasi Jokinen silti jälleen hyvän kauden. Hän teki 70 ottelussa tehot 19+33=52.

Jokinen solmi 30. kesäkuuta 2011 kolmen vuoden ja yhdeksän miljoonan dollarin sopimuksen Carolina Hurricanesin kanssa. Carolinan ammattilaisjääkiekkotoimittajat palkitsivat Jokisen Good Guy -palkinnolla hyvästä yhteistyöstä median kanssa kaudella 2010–2011.

Kaudella 2011–2012 Jokinen pelasi jälleen melko hyvän kauden. Hän teki 46 pistettä, joilla hän oli joukkueensa toiseksi tehokkain pelaaja.

NHL:n työsulun alkamisen varmistuttua syyskuussa 2012 Jokinen ilmoitti solmineensa Oulun Kärppien kanssa alustavasti kahdeksan ottelun mittaisen sopimuksen. Hän pelasi ensimmäisen ottelunsa SM-liigassa seitsemän vuoden tauon jälkeen, ja hän pelasi ottelussa joukkueensa ykkösketjussa Ivan Humlin ja Juha-Pekka Haatajan rinnalla Porin Ässiä vastaan. Jo ensimmäisessä ottelussaan Jokinen onnistui maalinteossa vieden Kärpät 3–0-johtoon ylivoimalla. Kahdeksassa SM-liigaottelussaan Jokinen keräsi yhteensä tehopisteet 2+8=10.

Pittsburgh Penguins ja Florida Panthers (2013–2017)

Heikon alkukauden jälkeen Carolina kauppasi Jokisen Pittsburgh Penguinsiin vuoden 2013 huhtikuun alussa. Penguins-debyytissään Jokinen iski joukkueensa ainoan maalin varsinaisella peliajalla ja voittomaalin rangaistuslaukauskilpailussa NY Rangersia vastaan.

Vuoden 2014 heinäkuussa Florida Panthers ilmoitti solmineensa Jokisen kanssa neljän vuoden mittaisen ja yhteensä 16 miljoonan dollarin arvoisen sopimuksen.Heinäkuussa 2017 Florida osti hänen sopimuksensa ulos.

Kausi 2017–2018

Heinäkuussa 2017 Jokinen solmi vuoden mittaisen sopimuksen Edmonton Oilersin kanssa. Koko joukkue menestyi huonosti alkukaudesta ja Jokinenkin teki vain yhden tehopisteen 14 ottelussa. Marraskuussa 2017 Oilers vaihtoi Jokisen Los Angeles Kingsin Michael Cammalleriiin. Kingsissä rooli vakiintui nelosketjuun ja Jokisen mukaan hän pystyi pelaamaan annetussa roolissa hyvin, tehden 5 tehopistettä 18 ottelussa. Tammikuussa 2018 hänet laitettiin kuitenkin suojaamattomien pelaajien listalle, josta hänet poimi Columbus Blue Jackets. Siirtotakarajalla helmikuun lopussa 2018 Jokinen siirtyi yhdessä Tyler Motten kanssa Vancouver Canucksiin vaihdossa Thomas Vanekiin. Canucksissa Jokinen pelasi 14 ottelua tehden 10 tehopistettä 12.49 minuutin peliajalla per ottelu.

Kauden 2018–2019 alla Jokinen teki try out -sopimuksen Detroit Red Wingsin kanssa, mutta ei saanut harjoitusleirin päätteeksi sopimusta.

Lyhyt pesti Sveitsissä ja paluu Kärppiin (2018–)

Jäätyään ilman NHL-sopimusta Jokinen pysyi ilman seuraa marraskuuhun 2018 asti, jolloin hän teki kuukauden mittaisen sopimuksen Sveitsin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan Klotenin kanssa. Hän teki 7 ottelussa 12 tehopistettä.

Tammikuussa 2019 Kärpät ilmoitti solmineensa Jokisen kanssa loppukauden mittaisen sopimuksen. Kärpät voitti runkosarjan selvästi, ja Jokinen pelasi 14 ottelua tehden 20 tehopistettä. Pudotuspeleissä Kärpät eteni finaaliin, jossa se hävisi HPK:ta vastaan seitsemässä ottelussa. Jokinen teki pudotuspeleissä 9 tehopistettä 16 ottelussa.

MAAJOUKKUE

Jokinen on pelannut kuusi kertaa MM-kisoissa ja kahdesti olympialaisissa. Vuonna 2006 Jokinen oli voittamassa sekä olympiahopeaa että MM-pronssia. Toisen MM-pronssinsa hän saavutti Kanadassa pelatuissa MM-kisoissa 2008. Päävalmentaja Jukka Jalosen päätöstä jättää Jokinen valitsematta Vancouverin olympialaisiinn kritisoitiin paljon. Jokinen oli kuitekin mukana MM-kisoissa 2010 Kölnissä, Saksassa ja hän oli mukana myös vuonna 2012 jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuissa. Vuonna 2014 Jokinen oli myös voittamassa olympiapronssia Sotšin talviolympialaisissa. Hän oli Suomen joukkueen kapteeni Tšekin MM-kisoissa 2015. Kevään 2016 MM-kisoissa Jokinen saavutti MM-hopeaa.

YKSITYISELÄMÄ

Jussi Jokinen meni naimisiin vuonna 2007 lääketieteellisessä opiskelevan Sallan kanssa. Jussin pikkuveli Juho Jokinen pelasi omalla urallaan yli 200 ottelua puolustajana SM-liigassa.

Jussi Jokinen

https://www.eliteprospects.com/player/2716/jussi-jokinen

Jussi Jokinen

https://www.nhl.com/fi/player/jussi-jokinen-8469638

Jussi Jokinen myy kotiaan – tarjolla paljon luksusta lähes kahden miljoonan hintalapulla

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/jussi-jokinen-myy-kotiaan-tarjolla-paljon-luksusta-lahes-kahden-miljoonan-hintalapulla/7645236#gs.cjwb47

Jussi Jokinen on tukenut Wilma Murron seiväshyppyuraa merkittävällä summalla jo vuosien ajan: "Ei mennyt ihan heti jakeluun, että tällaista voi tapahtua

https://yle.fi/urheilu/3-11430580

Kalajoen oma kiekkotähti Jussi Jokinen: ”Täällä voin hengittää”

https://kalajoki.fi/kalajoen-oma-kiekkotahti-jussi-jokinen-taalla-voin-hengittaa /

Jussi Jokinen - Highlights

https://www.youtube.com/watch?v=NOBF0jGLa9U

Jussi Jokinen fires a laser past Rask

https://www.youtube.com/watch?v=QPDYj-Ajmoo

"The Miracle Finnish" [sic] Jussi Jokinen's 0.2 Second Goal

https://www.youtube.com/watch?v=SmMqotFGoI0

Jussi Jokinen records his second career hat trick 10/8/13

https://www.youtube.com/watch?v=F9IrcikPBCA

Jussi Jokinen uses one hand to score unreal shootout goal

https://www.youtube.com/watch?v=lNyTLLPqmNs

Jussi Jokinen steals and scores goal

https://www.youtube.com/watch?v=_7F3ysPYk6U

Jussi Jokinen #36 - Highlights [HD]

https://www.youtube.com/watch?v=qvC69PWhXtE

Jussi Jokinen scores four goals (11/16/07)

https://www.youtube.com/watch?v=Y4yR8N3PHpY

Jussi Jokinen: "Lauantaista tulee tunteikas ilta"

https://www.youtube.com/watch?v=KtQ9aLJ-f64

Jussi Jokinen: Poika palasi pohjoiseen

https://www.youtube.com/watch?v=fh4bShTTlB4

LÄMÄRI: Jussi Jokinen

https://www.youtube.com/watch?v=KCLH2Rgt-Ac

Kannattajat kysyivät - Jussi Jokinen vastaa

https://www.youtube.com/watch?v=3w9tUP3kcvQ

Terveiset Pikulle: Jussi Jokinen

https://www.youtube.com/watch?v=6h1-lIpht-4

Jussi Jokinen Kärpät 2012-2013

https://www.youtube.com/watch?v=xEVT72IDqgc

Jussi Jokinen Hat Trick 6/26/13

https://www.youtube.com/watch?v=YvvMAkwQpUk

JHT - Jussi Jokinen All Stars 09.08.2014 maalikooste

https://www.youtube.com/watch?v=lz8YuNe8VzI

JHT - Jussi Jokinen All Stars 15.08.2015 maalikooste

https://www.youtube.com/watch?v=KMyZfYyiQTg&t=174s

JHT - Jussi Jokinen All Stars 13.8.2016

https://www.youtube.com/watch?v=a3Ts471pSpQ&t=31s

Jussi Jokinen Hockey Carnival 2016 - Joonas Donskoi #72

https://www.youtube.com/watch?v=ZHoii9p6-6c

Jussi Jokinen All Stars vs JHT 12.8.2017 sisääntulo !!

https://www.youtube.com/watch?v=294j3phndIA

Jussi Jokinen All stars 12.8.2017. Patrik Laine jakaa nimmareita.

https://www.youtube.com/watch?v=h7bZtHMO1ls

Jussi Jokinen all stars vs JHT 12.8.2017. Patrik Laineen ranne puhuu 2-1 !!

https://www.youtube.com/watch?v=M40TMVxCiec

Jussi Jokinen All Stars - JHT 12.08.2017 tapahtumakooste

https://www.youtube.com/watch?v=ZvEU3BEcrUg&t=259s

Jussi Jokinen all stars vs JHT 12.8.2017. 1 RL-kisa.

https://www.youtube.com/watch?v=EHOTfUU_zfY

Jussi Jokinen all stars vs JHT 12.8.2017. 2 RL-kisa

https://www.youtube.com/watch?v=AoYzHndz2Xw

Jussi Jokinen All Stars - JHT 12.08.2017 koko ottelu

https://www.youtube.com/watch?v=jBMWE8lQNkw

Jussi Jokinen all stars vs JHT 12.8.2017. Lopputunnelmat+Jokisen puhe.

https://www.youtube.com/watch?v=Nc-LMgTx5c0

Jussi Jokinen all stars 12.8.2017. Ässäkasvatti Sebastian Aho kirjoittamassa nimmareita

https://www.youtube.com/watch?v=y9mAXkGR10s&t=22s

Jussi Jokinen All Stars - JHT 11.08.2018 tapahtumakooste

https://www.youtube.com/watch?v=LsbPLCL3PSc&t=194s

Jussi Jokinen All stars - JHT 11.8.2018

https://www.youtube.com/watch?v=5DYViZMoc2s

Jussi Jokinen All Stars - JHT 10.08.2019 tapahtumakooste

https://www.youtube.com/watch?v=-DVkVmQNTVM&t=433s

Jussi Jokinen All Stars - JHT 10.8.2019

https://www.youtube.com/watch?v=Rgw6D9mvSNI&t=134s

Jussi Jokinen ja Janne Pesonen

https://www.youtube.com/watch?v=kLNUAEI5cyA

Jussi Jokisen haastattelu jäähyväisottelun jälkeen 6.8.2022.

https://www.youtube.com/watch?v=ct8wtL1UoOA&t=234s

Kalajoen jääkiekon historiaa

http://urheilunhistoria.blogspot.com/2020/04/kalajokisen-jaakiekon-historiaa.html

9. Kari Joki-Erkkilä kuusi paralympiakultaa

Muotokuvan Kari Joki-Erkkilästä on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva. Muotokuvan koko on 35x50 cm.

Kari Joki-Erkkilä - kuusi paralympiakultaa

Yksitoista urheilijaa sai 3. joulukuuta 2008 opetusministeriön jakaman Pro Urheilu –tunnustuspalkinnon, joka on suuruudeltaan 20 000 euroa. Vammaisurheilijoista palkinnon vastaanotti kelkkahiihtäjä Kari Joki-Erkkilä.

Kalajoen Junkkareita edustanut Joki-Erkkilä osallistui uransa aikana Naganon, Albertvillen ja Lillehammerin paralympialaisiin ja voitti niissä kaikkiaan yhdeksän paralympiamitalia. Paralympiamitaleista kuusi oli kultaista, kaksi hopeista ja yksi pronssinen. Kari on lisäksi voittanut MM-hopeaa ja MM-pronssia sekä yhden Euroopan mestaruuden, kaksi EM-hopeaa ja yksi EM-pronssia. Kari on voittanut kaksi Pohjoismaiden mestaruutta ja 11 Suomen mestaruutta, yksi SM-hopea ja yksi SM-pronssi. Kari Joki-Erkkilä valittiin vuoden vammaisurheilijaksivuonna 1994. Kari Joki-Erkkilä on Kalajoen kaikkien aikojen menestynein urheilija.

Uran alku

Kalajokinen Kari Joki-Erkkilä lähti talvella 1988 kokeilumielessä mukaan vammaisten pulkkahiihdon SM-kisoihin Ruukkiin saavuttaen viidellä kilometrillä kolmannen ja 10 kilometrillä neljännen sijan vain 150 kilometrin kuntopohjalla.

Seuraavana syksynä Kari Joki-Erkkilä kutsuttiin testeihin Peurangaan ja hän aloitti harjoittelun Rauno Sauron ohjeiden mukaisesti. Kautta 1988-1989 varten Joki-Erkkilä lykki rullasuksilla ja pulkalla yhteensä 1100 kilometriä. Hän voitti samana vuonna Kajaanissa kummankin matkan Suomen mestaruuden. Hän menestyi samana vuonna myös Euroopan mestaruuskilpailuissa Norjan Hurdalissa voittaen lyhyemmällä matkalla pronssia ja 7,5 kilometrin matkalla hän jäi neljänneksi vain puolen sekunnin päähän pronssista. Kuusamon SM-kisoissa Kari Joki-Erkkilä voitti sekä 5 että 10 kilometriä kahdeksalla sekunnilla ennen Seppo Joensuuta.

MM-kisoissa menestystä

Talvella 1990 maailmanmestaruuskilpailuja varten Kari lykki rullasuksilla 1600 ja suksillä lähes 1000 kilometriä. USA:ssa New Hampshiren osavaltion Jacksonissa pidetyissä MM-kisoissa hän johti 10 kilometriä hiihtos sekä 3,3 että 6,6 kilometrin väliajoissa. Suomalainen Seppo Joensuu jaksoi lopun nousut kuitenkin paremmin ja voitti Kari Joki-Erkkilän 22 sekunnin erolla. Viiden kilometrin kilpailuissa Joki-Erkkilä puolestaan nousi 2,2 kilometrin neljänneltä sijaltaan MM-pronssille Norjan Rolf Einar Pedersenin voittaessa 25 sekuntia nopeampana ja Joensuun ollessa toinen viisi sekuntia ennen Joki-Erkkilää.

Pihtiputaalla 1990 pidetyissä SM-kilpailuissa Joki-Erkkilä uudisti edellistalven kaksoisvoittonsa selvällä erolla.

Pohjoismaiden mestaruuksia

Vuoden 1991 pääkilpailuksi muodostui Vierumäellä pidetyt Pohjoismaiden mestaruushiihdot. Niissä Joki-Erkkilä voitti vakuuttavasti molemmat matkat ennen edellistalven maailmanmestaria Norjan Pederseniä. Viisi kilometriä kulki 15 ja kymppi 30 minuuttiin, mikä kertoo varsin kovasta menosta. Kymmenen kilometrin matkalla vielä puolimatkassa Norjan Pedersen johti kahdella sekunnilla, mutta maalissa Kari Joki-Erkkilä oli 16 sekuntia nopeammin.

Talvi 1991 tuotti jälleen kaksi Suomen mestaruutta seuraavan kilpailijan jäädessä kummallakin matkalla puolisen minuuttia.

Kuusi paralympia kultaa

Albertvillen paralympiakisoissa 1992 Kari Joki-Erkkilä voitti kultaa 5 km:n ja 10 km:n matkalla sekä hopeaa viestissä. Albertvillestä Suomi sai kaikkiaan 14 mitalia, joista kahdeksan oli kultaisia, kaksi hopeisia ja neljä pronssista. Albertvillen kisoihin osallistui 727 urheilijaa 24 eri maasta.

EM-kisoissa Baiersbronnissa Saksassa 1993 Kari Joki-Erkkilä voitti 5 km:n matkan ja oli 10 km:n matkalla sekä viestissä toinen.

Lillehammerin paralympiakisoista 1994 Kari Joki-Erkkilä voitti jälleen 5 km:n ja 10 km:n matkan sekä sai pronssia 15 km:n matkalla. Viestistä tuli hopeaa. Lillehammerin paralympialaisista Suomi 24 mitalia, joista 7 oli kultaa, kuusi hopeaa ja 11 pronssia. Lillehammerin kisoihin osallistui 993 urheilijaa 31 eri maasta.

Naganon paralympialaisissa 1998 Kari Joki-Erkkilä voitti 5 km:n ja 10 km:n kultamitalin. Naganon kisoihin osallistui 1200 urheilijaa 31 maasta.

Parhaimmillaan Kari Joki-Erkkilän harjoituskilometrimäärä ylitti 3000 kilometriä. Hiihtokilometrien määrä vaihteli talven säästä riippuen.

10. Mikko Torvinen ja Kalajoen kristillisen kansanopisto

Mikko Torvisen muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.

Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen rakennus (Aurasen tilanpäärakennus), jossa oli ruokasali ja rehtorin asunto, opiston alkaessa 20.2.1942. Rakennus purettiin v. 1974. Nykyisin paikalla on v. 2013 valmistunut asuntolarakennus. Samalla paikalla sijaitsi Anttilan kestikievari, jossa pidettiin Kalajoen käräjien 5 viimeistä istuntoa v.1837-38.

Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen luokka- ja asuntolarakennus, mikä rakennettiin v.1939-40 presidentti Kyösti Kallion lapsuuskodin tallin hirsistä. Nurmeksen ja Sortavalan siirtoväki oli rakentamassa rakennuksen loppuvaiheita ja asui väliaikaisesti vuoden ajan. 20.1.1942 alkaen rakennuksessa majoittuivat opiston oppilaat. Vuosina 1944-45 rakennus toimi sotasairaalana ja petsamolaisten majoitustilana.

Mikko Torvinen – Kalajoen kristillisen kansanopiston rehtori

Mikko Torvinen

Mikko Torvinen tuli ylioppilaakso Kemin yhteiskoulusta 1930, minkä jälkeen hän suoritti varusmiespalveluksen ja reserviupseerikoulun. Hänet vihittiin papiksi 1935. Sen jälkeen hän toimi vt. kirkkoherrana Paavolassa 1935–37 ja Leppävirran kirkkoherran apulaisena 1937–38. Lestadiolaisen uusherätyksen piirissä jo kauan vireillä ollut ajatus herätysliikkeen hengessä toimivasta kansanopistosta oli alkuvuonna 1938 edennyt kannatusyhdistyksen muodostamiseen ja sen päätökseen perustaa kristillinen kansanopisto Kalajoelle. Saman vuoden syksyllä Mikko Torvinen lupautui perustettavan opiston johtajaksi, ja samalla hän lupasi hankkia muodollisen pätevyyden kansanopistotyöhön. Hän pätevöityi yhdessä puolisonsa kanssa Sörnäisten kristillisessä kansanopistossa Helsingissä 1940–41. Talvisota ja jatkosodan syttyminen viivästyttivät kansanopiston aloittamista, mutta alkuvuodesta 1941 Mikko Torvinen valittiin muodollisesti pätevänä tehtäväänsä ja kansanopisto aloitti opetustyön 20.1.1942.

Työstä Kalajoen kristillisen kansanopiston johtajana ja opettajana (nimike muuttui myöhemmin rehtoriksi) tuli Mikko Torvisen elämäntyö. Kansanopisto aloitti toimintansa hyvin vaikeissa oloissa. Sodan vuoksi oli puute kaikista käytännön tarpeista, ja opiston taustayhteisön voimavarat olivat vähäiset. Opiston ensimmäisinä toimitiloina olivat opiston sijoituspaikaksi eri vaihtoehtojen pohtimisen jälkeen hankitun Aurasen tilan Kalajoen kauniilla jokitörmällä sijainnut päärakennus (purettu 1974) sekä Ylivieskasta hankittu ja uudelleen rakennettu entinen tallirakennus (purettu 1965). Tilojen kohentamiseen ja uudisrakentamiseen päästiin käsiksi vasta sodan jälkeen vuosikymmenen lopulla. Opiston aloittamiselle välttämättömänä edellytyksenä oli uusheräyksen ystäväpiirin tuki eri puolilta maata keräysvaroina ja merkittävinä lahjoituksina, paikkakunnan opiston ystävien tuki sekä eräiden liikelaitosten, kunnan ja seurakunnan avustukset. Olennaisen osan Mikko Torvisen työstä kansanopiston johtajana muodostikin jatkuva aktiivinen yhteydenpito sekä opiston hengelliseen taustayhteisöön että paikkakunnan elämään. Uusheräyksen tukijoukko asui hajallaan eri puolilla maata, joten kalenterin viikonloput täyttyivät matkoista seura- ja muihin tilaisuuksiin eri paikkakunnille.

Mikko Torvisen opetusaineita olivat elämänkatsomukselliset aineet: uskonto, historia ja yhteiskuntaoppi. Hänen opetustyölleen oli luonteenomaista aiheen luennontapainen, johdonmukainen käsittely ja suurten kehityslinjojen havainnollistaminen. Yksityiskohtia ja anekdootteja viljeltiin kevennykseksi ja merkittävien asioiden mieleenpainumisen tueksi. Sama suurpiirteinen asenne oli hänelle leimallista sisäoppilaitoksen arkielämän johtamisessa. Hänen kuuluviinsa kantautuneet tai suorastaan kannellut pienet rikkeet nuorten ihmisten yhteisössä eivät ansainneet johtajan huomiota; sen sijaan opiston henkeen sopimattomat pahat loukkaukset saivat jyrkän tuomion. Mikko Torvinen oli keskeisesti vaikuttamassa Kalajoen yhteiskoulun perustamiseen ja toimi oman toimensa ohella siellä useita vuosia uskonnon ja kirkkohistorian opettajana.

Kansanopisto toimi välittömässä vuorovaikutuksessa Kalajoen seurakunnan kanssa. Mikko Torvisen työ Kalajoella ja Kalajoen seurakunnan pitkäaikaisen papin lääninrovasti Vilho. H. Kiviojan työ kirkkoherrana osuivat samaan aikaan, ja heidän kesken vallitsi suuri alttius palvella toinen toistaan. Paitsi pappina Mikko Torvinen toimi seurakunnassa kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsenenä. Kunnanvaltuuston jäsen hän oli 1948–71. Muita kunnallisia luottamustehtäviä olivat jäsenyydet ammattioppilautakunnassa, Kalajoen sairaalan liittovaltuustossa, kansalaiskoulun johtokunnassa ja vaalilautakunnassa. Hänen puoluekantansa oli kokoomus, mutta opettajan ja papin työn luonteen vuoksi hän ei kuitenkaan katsonut voivansa leimautua varsinaisesti poliittisen yhteisön edustajaksi eikä esimerkiksi asettua kansanedustajaehdokkaaksi.

Mikko Torvinen osallistui sekä talvi- että jatkosotaan sotilaspappina rintamajoukoissa: talvisotaan Suomussalmella ja Kuhmossa (2T-DE ja JR 65) ja jatkosotaan Itä-Karjalassa (RsPsto 30). Sotien jälkeen hän osallistui aktiivisesti vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön reserviupseerien ja sotaveteraanien toiminnassa. Mikko Torvinen oli sotilasarvoltaan kapteeni. Hänelle myönnettiin sotilasansioista Vapaudenristi 4 ja Vapaudenristi tammenlehvän kera, sekä yhteiskunnallisista ansioista J. SVR., Keski-Pohjanmaan reserviupseeripiirin maanpuolustusmitali ja Puolustusvoimain hopeinen ansiomitali.

Vanhemmat

kirkkoherra Matti Vilhelm Torvinen ja Helly Maria Pyykkö

Puoliso

Kemissä 10.7.1938 kansanopiston apulaisrehtori Ida Aino Kyllikki Liakka, syntynyt 8.9.1911 Alatornio, kuollut 11.8.1983 Espoo, vanhemmat kansakoulunopettaja August Vilhelm Liakka ja Ida Niva

Kalajoen kristillisen opiston alkutaipaleelta

Vanha talli uutena opistorakennuksena

Entinen Aurasen tilan päärakennus, jonka paikalla aikaisemmin sijainneessa talossa on julistettu syyskuussa 1839 ns. Kalajoen herännäiskäräjien päätös.

Uudisrakennus valmistumassa

Maaliskuun 3. päivänä 1941 johtokunta valitsi opiston johtajaksi viran ainoan hakijan pastori Mikko Torvisen. Veistonopettaja Artturi Junttila päätettiin kutsua toukokuun 15. p:sta 1941 opiston palvelukseen. Toukokuun 22. päivänä 1941 oli julistettu haettavaksi humanististen aineiden, talousopettajan sekä tyttöjen ja poikien käsityönopettajan virat ja heinäkuun 27 pnä johtokunta valitsi humanististen aineiden opettajaksi viran ainoan hakijan kansanopistonopettajan Aino Torvisen, talousopettajaksi viran ainoan hakijan talousopettaja Mirja Veijolan, poikien käsityön opettajaksi 6:sta hakijasta veistonopettaja Artturi Junttilan ja tyttöjen käsityönopettajaksi 7:stä hakijasta kansakoulunopettaja Fanni Junttilan.

Vuoden 1941 vuosikertomuksessa on luettavissa: Uusi ulkohuonerakennus oli pakko tehdä opiston alkamista silmälläpitäen. Vanha navetta on myyty, mutta ostaja ei ole voinut siirtää sitä pois.” Päärakennuksen käyttämättä olleesta yläkerran huoneesta sisustettiin opiston käyttäen ruokasali, jonne hissillä nostettiin ruoka alhaalla olevasta keittiöstä.

Kouluhallituksen suostumuksella, jonka tri Martti E.Miettinen oli saanut, päätti johtokunta 19.1.1942 pitämässään kokouksessa aloittaa opistotyön 20.1.1942. Asia oli nyt siis ilmeisesti kypsä toteutuakseen, vaikka ulkoiset olosuhteet näyttivät mitä ankeimmilta. Olihan kesäkuussa syttynyt ns. jatkosota. Johtajan virkaan valittu sot. Pastori Mikko Torvinen oli saanut rintamalta lomaa opistotyön aloittamista varten. Hänen viransijaisekseen valittiin pastori Oiva Virkkala 25.2.1942 lähtien. Inhimillisin mitoin ajatellen näytti kun ei tällä 3:nnellakaan aikeella olisi ollut mitään toteutumisen mahdollisuuksia. Useiden sotavuosien jälkeen oli tarvittava keittiökalusto vaikeasti hankittavissa. Ruokasalin karkeatekoiset pitkät pöydät ja penkit, joita kalajokiset puusepät Antti Mäkelä ja Joh. Österbacka rakentelivat, olivat alkutekijöissään. Ei ollut liinavaatteita, ei ollut verhoja, ei liinoja. Jostain saatiin säkkikangasta toistakymmentä metriä, joka halkaistiin pirtinpöytien ja ikkunoidenkin ensimmäiseksi verhoksi. Mutta kumma kyllä toivorikkaina kahlattiin höylälastujen keskellä ja odotettiin varmaan ihmettä.

Mikko Torvinen

Opiston kanssa oli vuoden 1942 alussa lähes tyhjä, ja velkojen määrä nousi 288.767 markkaan. Juhannuskesällä 1942 pidettiin kansanopistolla Lestadiolaisen lähetysyhdistyksen vuosikokousseurat. Erikoista oli sekin, että seurojen ajaksi pääasiassa Vasankarin muutamat isäntämiehet rakensivat Santaholmalta lahjaksi saaduista proomun lankkuista Kalajoen yli sillan. Tosin sen uittomiehet parin päivän päästä purkivat jättäen lankut virran vietäviksi.

Toinen vuosikurssi oli jo edellistä suurempi. Kutsuttiin 44 tyttöä, koska katsottiin, ettei opiston tilat enempää salli. Vaikeuksia oli nytkin voitettavaksi. Puita ei ollut saatu kotiin varastoon ja työn alettua marraskuulla oli oppilaiden opettajineen jo 3. työpäivänä lähdettävä rämpimään muutaman kilometrin takaiselle rämeelle kiskomaan rankoja kankaalle, josta hevonen ne voisi vetää kotiin, Vaikeuksia vastaan käytiin tarmokkaasti. Olihan koko maassa huutava sekä polttoaine- että työvoimapula. Saman talven ohjelmaan kuului myös halkomottien teko. Kalajoen 22 isäntää ajoivat kelin jo uhatessa loppua maaliskuun 20. pnä 1942 hevoskuormittain puuta. Oppilaita on ollut pyrkimässä entistä enemmän. Tälle kurssille oli antanut erikoista väriä kahden itäkarjalaisen oppilaan mukana olo. Marras-joulukuun vaihteessa, siis jo 3. kurssin aikana suoritti kouluneuvos Yrjö Länsiluoto opiston täydellisen tarkastuksen. Opiston tulevaisuus näytti kaikin puolin valoisalta. Oppilaita oli paljon, 51. Pahimmat taloudelliset vaikeudet olivat takana. Valtionapu oli 60 %. Vuosikokouksessa 29.1.1944 päätettiin perustaa rakennusrahasto rauhan palattua aloitettavaa rakentamista varten.

Syksyllä 1944 oppilaitos varattiin odottamatta Petsamon aluesairaalan käyttöön. Asuntolasta tuli lastensairaala, päärakennuksen alakertaan tuli Kalajoen sairaalan synnytystilat. Petsamon aluelääkärin pikku perheen kanssa jaettiin yläkerta Opistotyö ei toiveista huolimatta päässyt alkamaan. 64 oppilasta, joista 28 siirtolaista joutui muuttamaan suunnitelmiaan.

Kun rauha saatiin maahan, oli ryhdyttävä täydellä teholla rakennustyöhön. Syksyllä 1946 valittiin opistolle varsinainen maatalousopettaja, Viran ensimmäinen haltija oli agr, Anna Nikula.

Tammikuussa 1948 ilmestyi uusi vaihe opiston historiaan. Seppä Josef Kuusiko Parkanosta tarjosi Parkanon suurehkoa rukoushuonetta tontteineen opistolla lahjaksi, jos opisto muuttaa sinne. 19. pnä kesäkuuta 1948 tehtiin kielteinen päätös asiassa. Asiaa käsiteltiin useassa johtokunnan kokouksessa.

Kalajoen kristillisen opiston syntyvaiheet

Kalajoen kristillisen kansanopiston syntysanat lausuttiin toimitusjohtaja Felix Kontion kodissa 3.12.1937 kokouksessa, johon hänen kutsuaan noudattaen oli saapunut 10 osanottajaa. Heistä viisi, Kontion lisäksi kirkkoherra Einari Peura, maanviljelijät Oskari Junttila ja Jeeli Eskola sekä opettaja Armo Vaismaa valittiin laatimaan sääntöehdotus ja kutsumaan koolle kansanopiston perustava kokous.

Tämä kokous pidettiin 28.2.1938 Ylivieskan rukoushuoneessa, johon oli kokoontunut n. 40 ystäväpiirin jäsentä. Yksimielisesti perustettiin ”Keski-Pohjanmaan kristillisen kansanopiston kannatusyhdistys”. Opiston kotipaikaksi hyväksyttiin Kalajoki. Kahdeksanjäsenisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Kontio ja sihteeriksi Vaismaa. Johtokunta kokoontui ahkerasti valmistavien toimenpiteiden hoitamiseksi.

Päätettiin 15.10.1938 tiedustella neljältä henkilöltä, niiden joukossa pastori Mikko Torviselta, olisivatko he halukkaita ryhtymään opiston johtajan tehtävään ja saadakseen siihen mahdollisen pätevyyden menemään johonkin kansanopistoon suorittamaan käytännöllisen harjoittelun. Puheenjohtaja ilmoitti 28.12.1938 johtokunnan kokouksessa, että Torvinen oli lupautunut harjoittelemaan Sörnäisten kristillisessä kansaopistossa Helsingissä. Johtokunta hyväksyi sen ja päätti Torviselle harjoitteluajalta maksettavan palkkion määrän. Kolme päivää ennen talvisodan syttymistä 27.11.1939 kannatusyhdistyksen kokouksessa Kalajoen opistorakennuksessa hyväksyttiin näin kuuluva pykälä: ”Nykyisin vallitsevan vaikean ja Venäjän taholta uhanalaisen tilanteen johdosta kokous tuli siihen tulokseen, että kansanopiston alkaminen on siirrettävä syksyyn 1940.”

Johtokunnan seuraava kokous voitiin pitää vasta 23.6.1940. Johtokunnan kokouksessa 14.9.1940 puheenjohtajaksi valittiin Martti E. Miettinen. Samassa kokouksessa opiston opettajapaikat pantiin haettavaksi 12.10.1940 mennessä väliaikaista täyttämistä varten lukuvuodeksi 1940-41. Oppilaaksi ilmoittautumiselle pantiin sama määräaika. Hakuajan päätyttyä johtokunnan kokoontuessa 12.-13.1940 tilanne muodostui varsin vaikeaksi. Oppilaita oli ilmoittautunut 33. Opiston väliaikaisen johtajan tointa ei ollut hakenut kukaan pätevä henkiö. Pöytäkirjan mukaan ”opettajissa ei ollut ketään uskovaista tai edes tunnettua hakijaa”. Ainoastaan tyttöjen käsitöiden opettajaksi oli hakenut muodollisesti pätevä henkilö.

”Kun sopivaa johtajaa ei ollut ilmaantunut ja tarjolla olevin voimin ei uskallettu työtä aloittaa, niin opettaja Vaismaa tarjoutui mahdollisesti ottamaan toimen vastaan, jos siten päästäisiin asiassa eteenpäin.” Kokouksessa ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, kun toiset olivat sitä mieltä, että voitaisiin aloitaa uskottomillakin opettajilla, kunhan väliaikainen johtaja olisi uskovainen. Toiset pitivät taasen tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että kaikkien opettajien, vaia väliaikaistenkin, tulisi olla uskovaisia ja kristillisyyden piirissä tunnettuja henkilöitä.

Kokous keskeytettin kello 23.30 ja sitä päätettiin jatkaa seuraavana aamuna klo 8. Silloin Vaismaa sanoi asiaa harkituaan kieltäytyvänsä johtajan toimesta. Soitettiin opettaja Aaro Eskolalle ja pyydettiin häntä, koska hän aikaisemmin oli ollut suostuvainen. Mutta hänkään ei uskaltanut ryhtyä tehtävän hoitamiseen.

Puheenjohtaja luki kokouksessa 7.10.1940 päivätyn Mikko Torvisen kirjeen, joka oli vastauksena hänen tiedusteluunsa. Suorittaessaan opetusharjoitteluaan Sörnäisten kristillisessä kansanopistossa Helsingissä Torvinen oli käynyt kouluhallituksessa tiedustelemassa opiston toiminaan aloittamista lokakuussa 1940. Tiedustelun tulos oli ollut kielteinen, Ei ollut riittäviä, välttämättömiä perusteita aloittamiseen jo samana syksynä. Niinpä esim. väliaikaistenkin ja epäpätevien opettajien valitsemiseen oli saatava kouluhallituksen hyväksyminen ennen toiminnan aloittamista ja valtionapua ei voisi saada enää syyslukukaudeksi. Tästä huolimatta Kontio kannattajineen halusi opiston toiminnan aloitettavaksi heti.

Kun asiasta ei millään päästy yksimielisyyteen, varapuheenjohtaja Kontio esitti äänestyksen toimittamista, Kunkin mieltä kysyttäessä puheenjohtajan lisäksi viisi muuta läsnäolevaa kannatti opiston toiminnan siirtämistä seuraavaan syksyyn. Sen sijaan varapuheenjohtaja ja viisi muuta jäsentä ehdottivat edelleen, että aloitettaisiin heti käytettävissä olevin opettajavoimin, joita ei tunnettu, ja jotka eivät kuuluneet uudenherätyksen ystäväpiiriin. Äänien mennessä tasan uheenjohtajan ääni ratkaisi, niin etä päätöksesi tulli toiminnan aloittaminen vasta syksyllä 1941. Ylivieskassa 3.3.1941 pidetyssä kokouksessa opiston vakinaiseksi johtajaksi valittiin ainoa hakija Mikko Torinen, joka oli saavuttanut muodollisen pätevyyden. Käsityönopettaja Artturi Junttila valittiin opiston palveluksen 15.5.1941. Pian sitten alkoi jatkosota, joka keskeytti johtokunnan toiminnan pitkäksi ajaksi. Johtokunnan kokouksessa 19.1.1942 opiston apulaisjohtajaksi valittiin humanististen aineiden opettaja Aino Torvinen.