Ensimmäiset varmat tiedot Kalajoen asutuksesta ovat vuodesta 1547 lähtien säilyneissä kymmenysluetteloissa. Silloin Pohjankylässä oli 16 taloa, joista useimmat sijaitsivat tiiviisti jokirannassa. Pohjankylän talot muodostivat tuolloin pitäjän tiheimmän asutuskeskittymän.Vuoteen 1607 mennessä taloluku oli kasvanut vain kolmella. Isojakotoimitukset aloitettiin Kalajoella 1760-luvulla. Metsien, peltojen ja niittyjen isojakotoimitukset saatiin päätökseen 1800-luvun alkuun mennessä. Vuoteen 1860 mennessä tilaluku oli noussut 44:ään. Viisi vuotta myöhemmin tiloja oli 170 ja asukkaita 931.
Vanha Pohjanmaan rantatie kulki Kalajoen alajuoksulla jokivartta Etelän- ja Pohjankylien läpi aina Plassille saakka, josta se jatkui Raaheen. Rantatien varrelle sijoittuneiden kylien tavoin Pohjankylä kärsi sodissa. Pikkuvihan jälkeen 1744 huonokuntoinen puusilta rakennettiin uudelleen. Suomen sodassa korkeaksi ja kauniiksi mainittu silta poltettiin. Uuden sillan rakennustyöt aloitettiin heti sodan päätyttyä 1809. 1870-luvulla siltaa korjattiin useaan kertaan ja 1880-luvulla silta rakennettiin kokonaan uudelleen . Sillalla on ollut liikenteellisen merkityksen lisäksi sosiaalinen merkitys. Sillalla vietettiin aikaa ja sieltä saattoi ihailla jokimaisemaa. 1900-luvun alussa siltaa korjattiin ja sen käsipuissa olevat penkit poistettiin.
Anttilan talo toimi käräjätalona muun muassa kuuluisien Kalajoen kärjäjien 1838-1839 aikana. Toisen käräjätalona toimi nykyinen Siltasaaressa oleva kotiseutumuseo, joka oli aikanaan nykyisen kaupungintalon paikalla. Museo toimii entisessä Törnvallin talossa, joka siirrettiin paikalleen nykyisen kaupungintalon pihalta vuonna 1964. 1800-luvulla rakennettu pohjalaistalo kuuluu Kalajoen vanhimpiin ja siellä pidettiin mm. herännäiskäräjät vuonna 1838. Kunnan omistukseen siirtynyt talo ehti 1930-luvulta lähtien toimia monissa eri tehtävissä, mm. äitiys-ja lastenneuvolana ja pääkirjastona ennen siirtoa Siltasaareen. Kalajoen kotiseutumuseo esittelee niin entisajan elämänkulkua kuin kalajokisia merkkihenkilöitä.
Anttilan talon paikalle rakennettiin Kalajoen Kristillisen opiston ensimmäinen rakennus.
Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen rakennus (Aurasen tilanpäärkennus), jossa oli ruokasali ja rehtorin asuntoa, opisto alkaessa 20.2.1942.Rakennus purettiin v. 1974. Nykyisin paikalla on v. 2013 valmistunut asuntolarakennus. Samalla paikalla sijaitsi Anttilan kestikievari, jossa pidettiin Kalajoen käräjien 5 viimeistä istuntoa v.1838-39
Kalajoen Kristillisen Opiston ensimmäinen luokka- ja asuntolarakennus, mikä rakennettiin v.1939-40 presidentti Kyösti Kallion lapsuuskodin tallin hirsistä. Nurmeksen ja Sortavalan siirtoväki oli rakentamassa rakennuksen loppuvaiheita ja asui väliaikaisesti vuoden ajan. 20.1.1942 alkaen rakennuksessa majoittuivat opiston oppilaat. Vuosina 1944-45 rakennus toimi sotasairaalana ja petsamolaisten majoitustilana.
Ojala-Siipolan (Siipola, juontaa nimestä Sigfrid) talo kuuluu Kalajoen vanhimpiin kantataloihin. Siipolan talo kuuluu todennäköisesti myös niihin tiloihin, jotka ovat syntyneet jo keskiajalla, lähteissä talo mainitaan ensi kerran 1553. Calamnius-suvun kantaisän, kirkkoherra Pietari Arctophilaciuksen tiedetään omistaneen Kalajoella kaksi yksityistä taloa vuonna 1607, Siipolan ja siihen yhdistetyn Hietalan talon. Talon peri sitten hänen poikansa Kaarle Kalling vanh. ja hänen poikansa Kaarle Kalling nuor. antautui kokonaan kotitilan viljelemiselle; vuonna 1691 talon tuotto oli 7,5 tynnyriä enemmän kuin parhaimman sadon saaneilla talonpojilla.
Talo toimi myös vankien ja kuljettajien levähdyspaikkana, josta talossa on muistona vanhoja käsirautoja ja ketjuja, joilla vangit olivat kahlittuna talon seinään lepoajaksi. Pihalla on ollut myös piiskauspaikka, missä rikollisia rangaistiin pieksämällä. Rangaistut juoksivat sen jälkeen jokirantaan ihoansa vilvoittelemaan. Viimeisenä Kalajoen kihlakunnan pieksäjänä oli Siipolan isäntä Matti Naatus (1817-1904). Hän oli kirkkotyömaalla rampautunut, mutta piiskurina häntä pidettiin täsmällisenä ja peräänantamattomana.
Pohjankylässä oli 1800-luvulla useita majataloja. Majatalot toimivat myös postitaloina. Ensimmäinen varsinainen postitoimisto avattiin Kalajoella 1860-luvulla emäkirkon pappilaan. Sieltä postitoimisto siirtyi Anttilan käräjätaloon. Kalajoen postitoimisto oli pitkään ainoa Pohjois-Suomessa. Posti toimi vuodesta 1925 kunnanlääkärintalossa ja myöhemmin mm. Naatuksen talossa, kunnes se sai tilat uudesta valtion virastotalosta.
Elinkeinoista
Nykyinen keskusta ja Pohjankylän alue on ollut voimakasta maatalousaluetta. Pohjankylän vauraat talot olivat esimerkkinä maatalouden kehitykselle. Kalajoen talouskunta järjesti maatalousnäyttelyn Merenojalla jo vuonna 1870. Meijeritoiminta käynnistyi 1880-luvun lopulla. Kalajoen Alapään Osuusmeijeri perustettiin Siltasaareen vuonna 1917.Vanhinta teollisuutta edustavat myllyt, joita Pohjankylässä on ollut useita. Sahaustoiminnan Pohjankylässä aloitti Hannilan raamisaha vuonna 1876. Messinkivalua Kalajoella on harjoitettu 1800-luvun alusta lähtien. Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella jatkoi vuonna 1885 perustettu Veljekset Friis. Perustajina olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Myöhemmin mukaan liittyi myös nuorin veli Matti. Pääsuunnaksi vähitellen tuli rautateollisuus. Maakauppias Jaakko Friis omisti nahkatehtaan ja hänen veljensä lukkari Johan Friis höyryvoimalla toimivan tiilitehtaan. Koulutien varressa toimi Tapion kattotiilitehdas, mikä valmisti myös sementtitiiliä, joita käytettiin uusiin navettarakennuksiin.Pohjankylässä asui suurin osa käsityöläisistä.
Pohjankylälle perustettiin kauppahuoneita. Varustamillaan laivoilla talonpojat kävivät myös ulkomaankauppaa. Talonpoikaispurjehdusta harjoittivat mm. Rahkolan ja Ventelän talojen isännät, Antti Santaholman isä Juho Pahikkala yhdessä Jaakko Merenojan kanssa sekä apteekkari Relander.Kalajoen kaupallinen keskus on alkuaan sijainnut Plassin vanhalla, puukaupunkimaisen tiheään rakennetulla ja asutulla markkinapaikalla. Vilkastuneen kaupankäynnin johdosta Kalajoesta ehdotettiin kaupunkia jo vuonna 1865 ja myöhemmin myös kauppalaa, mutta kumpikaan hanke ei tuolloin toteutunut. Kauppaliikkeiden määrä oli suurimmillaan vuonna 1877 jolloin niitä oli 14.
Kalajoelle perustettiin yksi Suomen vanhimmista maalaisapteekeista. Ensimmäisen apteekin perustamislupa myönnettiin Karl Ulrik Relanderille vuonna 1857. Hän oli tulevan presidentin setä. Hän kuitenkin joutui luopumaan apteekkarin oikeuksistaan, koska myi apteekista myös kahvia, sokeria ja tupakkaa. Vanhan apteekkitalon apteekkari oli Väinö Granlund vuodesta 1917 kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Apteekintalo oli apteekkari Wiikinkosken käytössä sen jälkeen siihen saakka kunnes, kunnes KOP:n ja Wiikinkosken yhteinen liiketalo valmistui. Granlundin perikunta myi talon Jeeli Ojalle vuonna 1964, jonka jälkeen siitä tuli rautakauppa.
Kahviloita ja leipomoita alkoi ilmaantua kyläkuvaan 1920-luvulla useita mm. Orellin ja Orelman leipomot.Kalajoen Osuuskauppa perustettiin 1917. Päämyymälä uusittiin vuonna 1931. 1940-luvun taitteessa vanhan myymälän jatkoksi rakennettiin ns. vanha Kultakala.
Kalajoen Säästöpankki perustettiin vuonna 1887. Säästöpankki rakennus valmistui 1915. Talosta kunta vuokrasi konttorin ja kassaholvin itselleen. Talossa oli myös juhlasali, joka oli Petsamon kunnan käytössä sotavuosina. Säästöpankin uusi toimitalo valmistui vanhan talon viereen 1967. Kansallis-Osake-Pankki on toiminut Kalajoella vuodesta 1917 lähtien. Pankki rakensi komean toimitalon 1920-luvun tienoilla säästöpankin viereen . Kun uusi liiketalo valmistui 1960-luvulla, niin se korvasi vanhan puurakennuksen, jonka hirsistä tehtiin nykyinen hiihtomaja.
Päätös kansakoulun perustamisesta Kalajoelle tehtiin vuonna 1880. Poikakansakoulu rakennettiin ja kahden vuoden päästä aloitti tyttökansakoulu. Peruskorjattu rakennus on nyt kansalaisopiston käytössä. Kalajoen nuorisoseura perustettiin vuonna 1894. Nuorisoseuralla oli kirjasto ja lukutupa. Talossa aloitti kahvila ja kotileipomo 1920-luvulla. Myöhemmin siellä näytettiin myös elokuvia. Kahvila toimi aina 1960-luvulle. Nuorisoseuralla toimi myös linja-autoasema. Talo purettiin osuuspankin uuden toimitalon alta vuonna 1980.
Työväenyhdistys perustettiin Kalajoelle 1905. Työväentalo rakennettiin 1907. Työväenyhdistys lakkautettiin ja talo takavarikoitiin 1930-luvulla. Sen jälkeen talosta tuli Kalajoen mieskotiteollisuuskoulu. Kunnalliskodin alkuna Santaholma Oy lahjoitti Kalajoen kunnalle yhtiön omistaman Rahkolan perintötilan. Talo valmistui vuonna 1920.
Kyläkuvan kehitys 1940-luvulta eteenpäin
Rakentaminen Kalajoen keskustassa oli vilkasta 1940- ja 1950-luvuilla. Vanhojen puurakennusten vierelle nousi kaksikerroksisia kivitaloja kaupan tarpeisiin. Yläkerrokset oli varattu asumiseen. Kalajoen sanottiin olleen Keski-Pohjanmaan kauneimpia ja parhaiten rakennettuja kyliä, joka on vilkas liikepaikka isoine kauppaliikkeineen. Heti sodan jälkeen Kalajoella toimi kaksi kirjakauppaa ja neljä matkustajakotia. Sillanpäähän rakennettiin Sotainvalidien Veljesliiton tilaama liiketalo, joka käsitti baarin, myymälän ja asuinhuoneiston. Talossa toimi aikanaan "Veljesmotti". Kauppias A.G. Naatus rakennutti liiketalon. Seuraavat kaksi rakennusta olivat Yrjänän ja Vilho Kortelaisen liike- ja asuintalot.
Kalajoen Osuuspankki rakensi uuden toimitalon, jossa nykyisin toimii Valkean Linnan Kello.Shellin huoltoasema toimi nykyisen Alavieskan Lasiasennuksen talossa. Närhisen talon Ventelän ja paloaseman väliin rakennutti Yrjö Närhinen ja siihen tuli myös vastaanottotilat hänen hammaslääkärivaimolleen. Kalajoen kristillinen kansanopisto perustettiin Kalajoen Pohjankylälle vuonna 1942. Sodan aikana opiston rakennuksissa toimi Petsamon aluesairaala. Uusi opistorakennus valmistui vuonna 1951. 1940-luvulla perustettu yhteiskoulu aloitti toimintansa kansanopiston tiloissa. Paloasema rakennettiin vuonna 1952.
Valtatie 8 oikaistiin kulkemaan vuonna 1956 valmistuneen Pappilan eli Isosillan kautta, mitä myös uudeksi sillaksi nimitetään. Vanha puukantinen kivipilarisilta Osuuskaupan luona korvattiin uudella betonirakenteisella sillalla vuonna 1972. Ensimmäinen rakennuskaava keskustaajamaan vahvistettiin vuonna 1966. Ajan hengen mukaan vahvan kasvu-uskon mukaisesti keskustan kasvu ja liikenteen kehitys ylimitoitettiin. Olemassa olevaa rakennuskantaa ei otettu huomioon.Vuonna 1973 keskustan tietä levennettiin ja tuhottiin kauniit koivut raitin reunoilta. Näin tuhottiin koko Kalajoen kaunis keskusta. Tänä päivänä on erittäin vaikea korjata niitä vahinkoja mitä silloin tehtiin.
Kalajoelta vietiin 1500-luvun lopulta alkaen paljon tervaa ulkomaille, kunnes puulaivojen rakentaminen lakkasi. Niinpä Calamnius-suvun kantaisän mainitaan omistaneen hyviä laivoja ja kerrankin ostaneen Kalajoen markkinoilta kaken tervan, mistä nimi ”Terva-Pieti”. Paitsi hevosilla tuotiin ylimaista tervaa myös tynnyreitä uittamalla. Metsät katsottiin vanhoina aikoina yhteisiksi, joten täällä rannikon metsissä suorittivat paikkakunnan asukkaiden lisäksi monet ylempänä asuvatkin tervanpolttoa. Siitä syystä metsät eivät päässeet kasvamaan suuria puita. Hyvät rakennuspuut vielä 1800-luvula piti tuoda joen latvoilta ja Kinnulasta asti. Kuljetus tapahtui monesti uitamalla. Vuosisada vaihteen edellä alkoivat uitot. 1900-luvun kolmena ensimmäisenä vuosikymenenä monen liikkeen uitot kestivät kestivät koko kesän. Usein jouduttiin syksyisin puut nostamaan rannalle talven ajaksi. Ne pantiin ”sekaan” sitten tulvan jälkeen seuraavana keväänä. Uitot loppuivat kokonaan 1950-luvun alussa, kun autokuljetus tuli yleiseksi.
Vuosisadan alussa suoritettiin joen perkaus, mistä aluksi johtui kevättulvahäiriöitä. Suurin tulva oli 1905, jolloin jäänsärkijät , ”kirnut” vanhan sillan edessä peittyivät aivan umpeen. Jäät menivät vähällä vedellä. Mutta sen jälkeen oli lämmintä sadetta yötä päivää ja metsien lumet joutuivat yhtäaikaa jokeen, jonka vesi ei jääpatojenkaan johdosta ole noussut niin korkealle, että maantielläkin ominin paikoin piti käyttää venettä. Paikoin vesi levisi virtaamaan kaukaa peltojen takaa ja metsienkin kautta. Aikaisin jäänlähtötiedetään erään ladon hirteen leikatusta merkinnästä olleen 1779 Maarianpäivänä. Tavallisesti jäät lähtevät huhtikuussa, mutta usein myös toukokuun alussa. V. 1921 joen suupuoli puhdistui maaliskuun viimeisenä päivänä. Joki on jatkuvasti aiheuttanut hukkumisia, varsinkin lapsille. Tavallisten veneiden lisäksi joessa liikuttaessa on käytettyä ”öykkiä”, jota sanaa ei Nykysuomen Sanakirjakaan tunne. Se on tasaperäinen ja tasapohjainen pieni soudettava kulkuväline, melkein sen tyyppinen kuin poron pulkka, tai kuin katkaistu vene.
Kalajoella oli melkoinen purjevenekanta, jota lopuksi kuljetettiin moottoreilla. Se loppui kokonaan jo ennen viimeisä sotia. Näillä kuljetettiin mm. jauhoja ja suoloja kauppiaiden makasiineihin markkinapaikan rannassa. Mm. halkoja niillä vietiin Vaasaan ym. kaupunkeihin ennenöljlämmityksen aikaa ja Ruotsiin sysiä ja tiiliä. 1800-luvun puolivälistä alkaen kuokitettiin paljon soita pelloiksi. Kuokkamiehiä tuli ”etelästä” asti. Kuokkimispalkka oli 60 penniä kapanmaalta talon ruoassa. Raivattavilla paikoilla oi vaivaiskoivujen lisäksi jonkin verran pienenpuoleista puustoakin. Myös kivisiä joenranta-alueita kuokitettiin ja kivet haudattiin. Siten oli viljellyn maan pinta-ala itsenäisyytemme alussa kohonnut lähes 6000 hehtaariksi, minkä jälkeen se on melkein kaksinkertaistunut.
Monet kydöttivät suoviljelyksiään ja saivat ne kasvamaan, varsinkin ruista, joka sitten talvella ajettiin Kokkolan tai Oulun porvareille, missä vain hinta oli edes pennin verran suurempi. Matkan pituus ei tullut kysymykseen. 1920-luvulta alkaen on peltoja jo melkoisesti salaojitettu ja metsiä kuivattu kasvullisiksi. Suuria katovuosia oli 1601, 1602, 1697, 1739, monet alkuvuodet 1830-luvulla ja 1860-luvulla, jolloin 1867 oli suuri nälkävuosi, 1968 halla myös. Suuret kerjäläislaumat kiertelivät kaikkialla. Paljon kuoli lavantauntiin eli ”kuumaan tautiin”. 1749 oli kuuma ”palokesä”, jolloin suuret metsäaplot roihusivat tavallista kovemmin.
Meijereitä syntyi v. 1888 jälkeen useita, monta samaan kylään. V.1914 ne yhdistettiin kahdeksi, jotka myöhemmin yhtyivät. Mehtäkylän meijeri lopetti samoin toimintansa. Maitoa sieltä ja Vasankarista vietiin Raaheen.
1800-luvun kolmannelta vuosikymmeneltä alkaen vuosisadan loppuun paikkakunnalla oli Helander-suvun kuuluisa messinkiteollisuus. Sen jatkona oli Friis-veljesten konepaja vuoteen 1910. Mieskotiteollisuuskoulu alkooi 1936, naiskotiteollisuuskoulu 1940. A. Sanholma Oy rakensi itse joitakin hinaajia ja proomuja. Seppiä, puuseppiä ja monia muita käsityöläisiä on ollut kautta aikojen, mm. kuuluisia pyssyseppiä, lukkoseppiä, kantelemestareita jne.
Muistelmia Kalajoen liikeoloista
Kalajoki on ylimuistoisista ajoista ollut huomattavampia liikepaikkoja, sillä joki on aikoinaan ollut vallan mahtava ja sitä pitkin ovat Päijänteen vedet muinaiseen aikaan virranneet Pohjanlahteen. (Tämä tieto viimeisten tutkimusten perusteella). Hämäläiset ja savolaisetkin kulkivat täällä liikeasioissa, sillä siihen aikaan oli Kalajoella niinin oloihin verrattuna juuri meriliike. Veneillä kuljetettiin jokea myöten niin hyvin vienti- kuin tuontitavarat, sillä maantie olivat olemassa ainoastaan rantamailla ja nekin kurjassa kunnossa, sisämaissa oli vain jalkapolkuja.
Kaupanteko vanhaan aikaan oli pääasiallisesti vaihtokauppaa, sillä helisevää raahaa oli vähän liikkeessä. Maksusuorituksina lähetettiin tunnettujen ”pankkiirien” maksuosoituksia. 1660-luvulla muodostui engl. kultasepät moniliikkeisiksi pankkiireiksi, joitten antamat talletuskuitit kävivät rahasta. Vanhin setelipantti perustettiin 1656 Tukholmassa. Ei siis lainkaan ihme, että hallitus näissä oloissa oli pakotettu kantamaan verot luonnontuotteista, jotka se sitten myi kauppiaille. Eipä näin ollen siis suotta kutsuttu esim Ruotsin kuningasta Kustaa Waasaa, ”valtakunnan suurimmaksi tukkukauppiaaksi.”
Sisämaan vientitavara, niin hyvin yksityisten kuin valtion omistama, tuotiin läheisimpään merisatamaan, josta se myytiin kauppiaille, mitä ammattia sai harjoittaa kenellä varaa oli. Talonpoikakin sai alkuaikoina myydä tuotteensa mihin valtakunnan osaan tahansa ja tällä tavalla oppi harjoittamaan omatakeista laivaliikennettä. Kustaa II Adolf kuitenkin muka ”hyvän järjestyksen aikaansaamiseksi”, kuten sanat kuuluvat, vaikka pääasiana oli lisätulojen hankinta, säännösteli kaupan 1614 erikoisoikeuksineen, perustaen hallitusajallaan 15 kaupunkia. Kokkola sai 7:nä syysk. 1620 kaupungin oikeudet ja perustamiskirjassa luvataan sille kauppaoikeudet seuraavista pitäjistä: Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja ja Kokkolan maaseurakunta seköä kalastusoikeus Kallan karissa.
Kun tiedämme, kuinka laajat seurakunnat silloin olivat, niin Kokkolan kauppa-alue oli melko suuri eli noin 120 km2. Kaikki talonpojat näillä alueilla kiellettiin viemästä tavaroita muualle ei edes Tukholmaan tai Turkuunkaan. Valtion vouditkaan eivät saanet tehdä kauppoja kansan kanssa, koska se ”haittasi porvarien elinkeinoja ja vähensi kruunun tuloja”. Liike-elämä oli toisin sanoen kokonaan pyhitetty Kokkolan porvareille. Talonpojat tekivät lukuisia valituksia, esittäen kulkuteitten hankaluuksia, pitkä matkoja ja ym vastuksia, mutta tuloksetta. Ainoa apu valituksista oli, että kuningas perusti uuden kaupungin, siten lyhentääkseen kansan kauppatiet.
Muitten kaupunkien porvarit eivät saaneet toisen kaupungin kauppa-alueella tehdä kauppaa, lukuun ottamatta markkinoita ja silloinkin ainoastaan markkinapäivinä. Se tavara, mitä jäi myymättä markkinoilla tuli viedä pois. Näitä määräyksiä ei naapurikaupunkien liikemiehen yhtä vähän kuin kansakaan noudattaneet, vaan pyrkivät totuttuun tapaansa kauppoja tekemään Kalajoen markkinoilla pitemmän ajan kuin sallittu oli. Seurauksena oli, että Kokkolan porvarit valittivat kuninkaalle, joka 1621 ankarasti kielsi Kokkolalle myönnettyjen kauppaoikeuksien loukkaamisen. Tätä määräystä ei ainakaan markkinoihin nähden noudatettu, mikä selviää siitä, että Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan porvarit jo 1623 tekivät uuden yhteisen valituksen, päivitellen että heidän oikeuksiaan Pietarsaaren markkinoihin nähden loukataan. Samassa valituskirjassa Kokkola erikseen valittaa Kalajoen markkinoihin nähden mm seuraavaa: ”Olemme tehneet 240 penik. pituisen vaivalloisen matkan Tukholmaan ja jääneet ilman vastausta”. Anomuksessa sanotaan että kilpailijat tulevat markkinoilla paljoa ennen markkinain alkua ja viipyvät siellä yli sallitus ajan ja sitten antavat lähtiessään lopputavarat pitäjän etevimmille talonpojille myynnille, jotka niillä vaihtavat kansalta tavaraa. Tästä on seurauksena, ett kun tuo vieras kauppias tulee seuraaville markkinoille, niin siellä on varastossa laivalasti laittomasti ostettua tavaraa. Että kokkolalaisten valituspyyntö oli kirjoitettu erittäin tehoisalla tavalla selviää sanoista: ”Jeesuksen nimeen ja meidän oikeutetun asiamme puolesta pyydämme saada nauttia oikeuksistamme, koska se niin totta Jumala meitä auttakoon on meille mahdotonta pysyä omillamme ellei apua tule”
Tässä ei ole tilaisuus seikkaperäisesti selostaa, niin huvittavaa kuin se liikemiehille olisikin kaupan moninaista kehitystä, mainitsen vaan että se pääpiirteissään muodostui siksi, että talonpojilla oli oma porvarinsa kaupungissa, jolle vietiin potaska, terva, nahat, viljat, voi ym tuotteet ja ostettiin tarvetavarat. Porvarit puolestaan avustivat asiakkaitaan katovuosina ja muulloin kun asiat niin vaati, myöntämällä luottoa. Tämä tapa oli aivan yleinen vuosisatoja. Ensi kerran rajoitettiin kaupan ja ammattikunnan etuoikeuksia vuoden 1859 asetuksella ja vuoden 1868 asetus elinkeinovapaudesta lopetti kokonaan kaupunkien erikoisoikeudet.
Muistan tuon murroskauden Kalajokeen nähden kuin elinkeinolaki nim. maakauppaa alettiin käytännössä toteuttaa ja mainittakoon siitä lyhyesti: 1859 asetusten mukaisia suurliikkeen harjoittajia olivat talonisännät Juho Pahikkala ja Jaakko Merenoja. Nämä tekivät viljakauppaa, ostivat ja myivät, tuottivat laivalasteittan rukiita ja jauhoja myös Pietarista, ostivat tervaa ym maalaistuotteita, myivät suoloja rautaa ym. Merenojalla oli varasto Juantehtaan (Åströsdahlin) valuteoksia ja Pyhäjärven (Vesikosken) kankirautaa ym tuotteita. Ensimmäisiä avonaisia kauppapuoteja oli G. Jorsenin liikkeellä Kokkolasta, johtaja kapt. Staudinger, Törnvallin talosta, apteekkari G.U. Relanderilla, Hannilassa (missä nyt osuuskauppa sijaitsee. A. Santaholmalla omassa talossaan markkinapaikalla, inspehtoori G.Hendelinillä vastapäätä edellistä, vaan myöhemmin avasivat kaupan veljekset Johan ja Jaakko Friis (Pohjanpalo) Anttilassa ja myöhemmin viime mainittu oman kaupan talossaan Jussilassa, kauppias U. Branderilla, Raahesta, Finnilä & co Kokkolasta, C.J. Tjoden Pietarsaaresta, viimemainitut markkinapaikalla, C. Undronoff Ventelässä ja Johan Löfqvist Lankilassa.
Nykyisen ei näitä kauppaliikkeitä ole laisinkaan olemassa, vaan ovat ne joko lakanneet tahi siirtyneet toisiin käsiin. Mainittujen kauppojen lisäksi oli jokaisessa kylässä niin kutsuttuja arkkukauppiaita, jotka myivät kahvia, tupakkaa ym. Tämän lisäksi eli karjalaisia reppukauppiaita, joita kansa nimitti ”reppuryssiksi”, nämä kiertelivät kaikkialla sivukylillä raskas nahkalaukku selässään joka oli täyteen ahdettu tavaroita, Yleensä olivat nämä reppurit kansan suosiossa, sillä ne tyydyttivät yleisön pienet tarpeet, neulat, napit, hakaset, taskupeilit, kammat, saippuat, huivit ym. Aina kamferttiin saakka sai ostaa heiltä. Eikä siinä kyllin vaan he tiesivät kertoa valtakunnan, kyläin, vieläpä yksityisten talojen kuulumiset juoruineen. Mihin määriin tarkkoja totuudenmukaisia nämä tiedot olivat, se oli toisen asia, tietoja ne olivat ja sillä hyvä.
Kansa kaipasi tietoja, aniharvalla oli sanomalehti ja reppurit tavallaan toimittivat sanomalehtien virtaa. Yleensä täytyy tunnustaa, että perin harvoin kuului valituksia heistä, päinvastoin olivat monet reppurit erittäin kuuluisia ja suosittuja kuten esim Elias Gavriloff (Kettu Eljas), kuten kansa kutsui, joka reppuritoimestaan siirtyi Undvonoffin kauppaan. Maakaupoista käytettiin alkuaikoina, kaupunkilaiseen malliin naisia tiskimiehinä ja Kalajoella oli tunnettuja ja tunnustettuja kykyjä sillä alalla. Augusta Grittilä (myöhemmin Östman) Finnilän kaupassa, Sofia Erkkilä, Jaako Friisin kaupassa ja Riika Puskala, Löfqvistin kaupassa. Näillä naisilla sujui kaupanteko. Yleensä oli paikkakunnan tarpeet nykyaikaan verrattuna pienet kun kotiteollisuus oli yleensä vallalla. Kaikkialla karstattiin, kehrättiin, kudottiin ja värjättiin kotona, sillä kotitekoisissa vaatteissa kuljettiin. Miehet valmistivat talouskalut, pieniä pajoja kaikkialla, jossa hevoskengät, saranat, aspit ym taloustavatarvikkeet valmistettiin. Meidän aikana ne kaikki ostetaan kauppapuodeista, sillä kotoiset tuotteet ovat ala-arvoisina syrjäytetyt.
Ylämaan kauppa ja markkinat olivat päätekijät silloisessa kaupassa, sieltä tuli maalaistavaraa ja sinne vietiin tervatavaraa. Ei koruja, rimsuja ym roskaa, jota nyt on kauppoihin ahdettu, vaan taloudessa tosi käypää tavaraa, jota ilman ei voitu toimeen tulla. Elämän vaatimukset siihen aikaan olivat paljoa vaatimattomammat. Leipä oli pääasia, nyt se on pienin menoerä taloudessamme.
Maataloustuotteiden silloisista hinnoista nähdään markkamme arvo, Rukiin hinta vaihteli 14-16 mk. tynnyti = 145 htr, ohrat 10-12 mk, terva 8-12 mk, koko tynnyri = 125 htr, voi 8-10 mk, leivistä + 8½ fg., vasikannahat 2 mk kpl, lampaannahat 80 pen-1mk kpl, villasuka 1 mk pari, sarka(villainen) 2 mk 50 pen kyynärä = 594 mm, koivuhalot 5-6 mk syli, havupuut 3-4 mk syli, rakennushirret noin 4-5 sylen pituiset 7-8 tuum latvasta veistetyt 1-1.50 p kpl, laudat täysipuhtaat 6-7 tuum leveät 4-5 mk toltti=12 kpl, perunat 3-4 mk tynnyri, silakat suolatu koko nelikko 4-6 mk, lohi tuore 4-6 mk leiviskä
Löytötavarat. Suola karkea (hienoa ei paljon käytetty) 6 mk tynnyri, Ruotsin kankirauta 2.2,50, rautalapion terät (joihin itse sai tehdä ja kiinnittää puuvarren) 1-1.50 p kpl, paitaliina, tehtaan tekoa (jota ani harva osti) 8 mk pakka, pötty (suutupakka) 20 p kyynärä, oululaiset nk leipälakit (nyk.poissa muodista) 3 mk kappalem nahkalakit (foljarit) korville käännettävät talvilakit 4-5 mk kpl, valmiit mustat juhlakengät kannoilla 4-6 mk, miesten varrelliset pieksut 6-8 mk, varrelliset mustat kantakengät, jossa oli vielä punaista vasianinahkaa varren suussa 10-12 mk pari. Kenkiä ostettiin alkuaikoina kaupoista vähän, sillä ne tehtiin kotona ja tulivat huokeammiksi. Räätälikin otettiin kotia valmistamaan vaatteita, sillä se tuli huokeammaksi kun vallalla oleva taksa, 2 mk miehen kanguspuvusta, herroilta 4 mk. Tämä tarkoitus luultavasti sen takia, että ne olivat vaateliaampia. Kahvin juonti ja nisun syönti kuului ylellisyystavaroihin ja niitä ostettiin aluksi peräti vähän mutta menekki oli vähitellen lisääntynyt ja nykyään uhrataan niihin huikeita summia.
Velkakauppa oli aluksi harvinaista, mutta sekin kasvoi vuosi vuodelta, Maakauppias oli ennen paremmin tilaisuudessa myöntämään luottoa, kun tuttu kauppias ei laskenut korkoja. Otot merkittiin laskuin mukaan kirjaan samoin maksut ja ero siirrettiin seuraavalle vuodelle jne. Mutta 1880 alkupuolella alkoi koronlasku ja sitä on jatkunut. Velaksi anto on siis nyt vaikeampaa kuin pienemmillekin erille täytyy laskea korko.
Pussikauppa ja sunnuntaikauppa oli alkuaikoina ylimaissa varsin suuressa käytännössä. Kalajoella ei ensimainittu päässyt vauhtiin, sillä se pidettiin häpeänä että emäntä toi useasti isännältä salaa pussiin 2-3 kappaa jyviä ja voitekeleen, vaihtaakseen kahviin ym tavaraan. Ylimaan kauppias voi talven kuluessa koota pussilla kannettuja jyviä 100 tynnyriin ja enempikin. Sunnuntaikappaa oli vaikeampi poistaa, sillä vaikka puodit oli sulettu, tehtiin kauppaa sisän kautta. Kaikki väki sivukyliltä piti luonnollisena saada tarpeensa. Yhteisvoimin saatiin liike vähenemään ja lienee se nyt melko lopussa. ”Kaupantekijäisiin” oli jo vanhoista ajoista totuttu ja niitä piti antaa, siitä ei päässyt mihinkään, ei riittänyt miehelle vapaa polttotupakka oston aikana, vaan emännälle ja lapsille tuli myös saada makiaa suuhun. Lakri, rusinat, ja ”prenikat”, venäl. leivoksia tuli antaa. Tämäkin tapa on nyt vuosikymmenien kuluessa loppunut. Kauppaliikkeet avattiin 6-7 aamulla ja sulettiin talvisin 8-9 illalla, kesäisin se meni myöhempäänkin.
Yleinen vallalla oleva tapa oli että miesjoukko naapureista kokoontui juttuamaan läheisimpään kauppaan ja polttamaan kauppiaan tiskillä olevasta laatikosta vapaata tupakkaa nk ”hakkuja”, miehet istuskeli tiskillä ja missä vaan oli tilaa oli poltellen ja syljeskellen parhaan mukaan. Sylkemistarve oli silloin huipussaan. Arvelen että sekin tapa on nousevilta polvilta unohtunut. Kauppapuoti oli savua täynnä, että silmiö kirveli, mutta maakuntain kuulumiset, kunnalliset asiat, kyläin ja yksityisten talojen asiat ym tapahtumat arvosteluineen ja leikinlaskuineen ne olivat pohdinnan alaisena. Rattoisia hetkiä nuo istunnot olivat, ettei tahdottu muistaa lähteä ennen kuin kauppias ilmoitti, että puotikin pitäisi sulkea. Näillä kokouksilla oli se hylty, että asianymmärtävä henkilö saattoi valmistavasti muokata mielipiteitä yleisistä ja kunnallisista asioista, sekä yleensä avartaa monenkin hyvin yksinkertaisien isäntien maailmankatsomusta. Tavallisesti kauppiaalle tuli sanomalehti ja hän kykeni siis keskustelua johtamaan.
Huomattava on että silloin ei ollut olemassa muita kuin rippikoulu, ja lukkarin koulu niille ”pöföille”, jotka eivät ensin mainittua voineet suorittaa.
Aikaisemin oli pääasiallisena kauppatuotteena, jota kansa veti ”merimaahan”, kuten sanat kuuluivat: potaska ja terva, mutta 1879-80 välillä oli päätuotteena terva, jyvät ja voi, ensinmainitun tuotanto oli vuosittain vähentynyt siitä mitä se aikaisemmin oli ollut, mutta viimemainittujen ja varsinkin talonpoikasvoin tuonti suuresti lisääntyi vuosi vuodelta. Ei ole tarkempia numeroita vuotuisesta voin tuonnista, mutta parhaillaan ollen sitä tuli vuosittain alas ainakin 350.000 kg, ellei enempi. Tervantulo, joka aikaisemmin oli noussut 12.000 tynnyriin, supistui jo 1870-80 luvun aikana 3-4000 tynnyriin. Pajunparkkeja osti: Åströmin tehtaat vuosikymmenen ajan ja oli kesiä, jolloin niitä lähetettiin Ouluun 14 jähinlastia. Kun muut ansiomahdollisuudet paranivat niin huolimatta hinnan noususta väheni parkin tuonti vuosi vuodelta.
Puutavaraliike, jolla Kalajoella aikaisemmin ei ollut muuta merkitystä kuin että monioita jähinlasteja halkoja vietiin Raaheen ja Vaasaan, elpyi heti kun hollantilainen toiminimi Brandt Co perusti sahan ja alkoi ostella sahatukkeja täältäkin päin. Uittoja oli vuosittain ja puut vietiin laitoista Himangalle, Muitakin pienempia ostajia ilmaantui mm G.J Thoden Pietarsaaresta, Jaakko Firiis ja A:. Santaholma. Aluksi otettiin ainoastaan sahapuita, mutta sitten ainoastaan sahapuita, mutta sitten tuli propsien ja paperipuiden vuoro, joka liike vuosi vuodelta tui yhä suuremmaksi ja jatkuu tänäkin päivänä. Useampana vuotena oli olemassa melkoinen graniitin vienti Skotlantiin, viennin avasi A: Santaholma, joka Heikkilän ja Passin kallioista alkoi murtaa ”priima venäläistä graniittia”, kuten ulkolaiset ostajat sitä nimittivät. Parina kolmena vuotena ryhtyivät Friisin veljekset samaan hommaan. Yritys oli kuitenkin epävakainen, sillä menekki oli rajoitettu, joten vienti vähimmän tuottavana lopetettiin. Jos tarve tulevaisuudessa tulisi suuremmaksi – mikä ei ole suinkaan mahdotonta, sillä ostajat pitivät graniitin laadusta – niin silloin kannattaisi laittaa paremmat louhomisvehkeet kuin aikaisemmat olivat ja ryhtyä uudelleen paremmalla tuloksella.
Kalajoen kauppaliike on sitten kuin rautatie Ouluun valmistui ja katkaisi ylimaan liikkeen muodostunut pakalliseksi. Se tyydyttää nyt pääasiallisesti kunnan omat tarpeet saaden tietysti vähän lisää naapurikunnista. Maalaistuotteista on terva loppunut, suurimman voimäärän keräävät meijerit, talonpoikaisvoin vientiä ulkomaille ei ole laisinkaan. Vilja tarvitaan oman kunnan tarpeeksi, vieläpä vuosittain tuotetaan pienempiä määriä, kun maanviljelys ei ole vielä ehtinyt kehittyä niin tuottoisaksi, että se kykenisi yksin tyydyttämään tarpeet. Manittavampaa vientiä ei siis muuta ole kuin meijerivoi, sahatavarat, propsit ja paperipuut sekä vähin suolasilakkaa. Heinät ja muu rehutavara tarvitaan itse. Pääasialliset ostokset ovat nyt kahvi, sokeri, nisujauhot, tupakka, vaatetavarat, polkupyörät ja maanviljelyskoneet sekä apulannoitusaineet, lisäksi lukuisa joukko kaikenlaista ylellisyystavaraa.
Näitten tavarain kauppiaat kovan kilpailun takia vaihtuvat. Nykyään vanhimpia kauppiaita Johannes Poukkula, Tuomas Rahko ja Osuuskauppa. Sivukylillä on myös pikku kauppiaita.
Yleensä on maakaupan alalla liian suuri kilpailu vallalla, jokainen pyrkii kauppiaaksi huolimatta siitä onko hänellä edellytyksiä kestää kilpailussa. Kun uusi laki kirjanpitovelvollisuudesta ja tukkuliikkeitten yhteistoiminta pääsee vallalle niin toivottavasti luku vähenee ja kauppa siirtyy luotettavammalle pohjalle. Tämä muutos olisi eduksi kuluttajille, sillä nykyisen järjestelmän mukaan täytyy tukkuliikkeitten laskea vuosittain melkoinen poistoerä epävarmojen liikkeiden kautta johtuneista vahingoista ja sen määrän saavat kuluttajat vähitellen maksaa kohotetuista tavarain hinnoissa.
Maalaistavarain vientiä Ruotsiin Norrbotheniin harjoitettiin vuosikymmenen ajan siten, että jaaloilla vietiin lehtiö, lampaita, sikoja, voita, lihaa ym, mutta tämä liikenne järjestymätön kun oli, ei kannattanut ja siis vähitellen luovuttiin siitäkin, Kolmena kesänä ostettiin kattotuohia, puisiin fluwiin pakakattuna hinta 50 p leiviskä, josta lukkari Friis laivallaan vei Köpenhaminaan, mistä ne edelleen kuletettiin Islantiin kalamiesasuntojen kattamistarpeiksi. Tämä vienti olisi ollut tuottava, jos menekkiä olisi jatkunut, mutta tuntemattomista syistä muu kattamisaine, ehkä asfalttihuopa tuli tielle. Tuohia ostettiin myös Himangalla samaan tarkoitukseen.
Liike oli vilkkaimmillaan v 1880 seuduilla, mikä selviää siitä, että liikemiehet kustansivat oman sähkölennätinkonttorin, joka oli Helanderin talossa ja jota hoiti vuosikausia neiti Martta Helander (Helonen).
Muistikuvia Kalajoen Plassilta
Muistikuvia Kalajoen kunnassa sijaitsevan Plassin taajaväkisen yhdyskunnan asukkaista sekä yrityksistä, jotka antoivat työtä ja palveluita siellä asuvalle väestölle.
Alla mainitut asiat ovat henkilökohtaisia muistojani ajalta vähän ennen sotia, sekä sen jälkeen.
Yrityksistä suurin oli Santaholman saha Oy ja samalla alueella toimiva konepaja. Konepajan vieressä oli Lippi, missä valmistettiin Santaholman omaan käyttöön tarvittavat proomut. Proomut lastattiin sahan rannassa puutavaraa täyteen ja laivat vetivät ne perässään Rahjan satamaan. Lipillä valmistettiin myös useampia rautalaivoja Santaholman omaan käyttöön. Lippi oli poikasille mielen-kiintoinen paikka. Se oli vaan niin ankarassa valvonnassa, ettei sinne aina voinut mennä. Afletti- Matti oli vahtina, eivätkä asiattomat päässeet kovinkaan usein paikan päälle. Konepajaa vastapäätä oli höyläämö sekä nikkaritupa, jossa puuseppä teki niitä työkaluja mitä milloinkin tarvittiin. Myöhemmin sinne rakennettiin myös saha-alueen vahdille asunto.
Sahan seutua lähestyessä tunsi hajuista missä milloinkin oltiin. Aivan sahan läheisyydessä haisi tuoreen tukkipuun haju. Sahattu lauta tai lankku sekä muhakasat haisivat jo vähän jatkojalostetuimilta ja käsitellyimmiltä puilta. Konepajaa lähestyessä nenään tulvi raudan hajuja ja höyläämön ympäriltä lastujen keveämpiä tuoksuja. Näin nenän kautta aistien tiesi missä ollaan milloinkin menossa.
Pienempiä, yhdestä viiteen henkilön yrityksiä oli Plassilla väestömäärään nähden suhteellisen paljon.
Aloitan Plassin asukkaiden muistelemisen aina Kaaranhaan ja Kivisuon alueilta asti. Siellä olevalla metsäalueella asui neljä - viisi perhettä. Kauimpana Kaaranhaassa asui Ida Gylden kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat Hilda ja Emmi. He elivät hyvin vaatimatonta elämää. Vävyksi taloon tuli Vasankarista Eino Männistö. Lapsia Hildalla ja Einolla oli Aila, Bertta, Raili, Olavi, Hilkka ja Kalevi. Isä Einolla oli myös hevonen jonka turvin hän sai pientä lisää elantoon. Pääasiallisen toimeentulonsa he saivat maanviljelyksen ja muutaman lehmän sekä pienkarjan turvin. Ida- mummon kuoltua he muuttivat Plassille Kurtin taloon. Eino-isän kuoltua Hilda lapsineen muutti Ruotsiin, jonne he jäivätkin pysyvästi asumaan.
Samalla kankaalla asuivat em. Hildan sisar Emmi miehensä Martti Pisilän kanssa. He rakensivat pienen asunnon aivan Männistöjen viereen. Emmi ja Martti olivat lapseton pari. Martti työskenteli missä milloinkin työtä tarjottiin ja muistelen, että Emmi auttoi suurta yhdeksänhenkistä Männistön perhettä. Aikanaan Pisilät muuttivat myös Ruotsiin.
Seuraavan mökin iäkäs pariskunta oli Joni ja Sofia Luokkala. He olivat myös lapseton pari ja saivat elantonsa pienestä maatilkusta. Oli heillä ehkä lehmä tai pari josta saivat särpimen. Hevonen heillä myös oli, koska he hoitivat kauppa-asiat hevoskyydillä matkaten. Heidät nähtiin usein Plassilla, Joni suitsissa ja Sofia kyydissä. Vanhuuden päiviä viettämään he muuttivat lähemmäs keskustaa josta oli helpompi hoitaa jokapäiväisiä asioita.
Kivisuon puolella asusti pienessä punaisessa tuvassa Puumalaisen pappa vaimonsa Hilman kanssa.
Heillä oli myös karjaa ja hyvin hoidettu pieni puutarha.. Puumalaisilla oli vain yksi poika Aarne joka meni naimisiin Lempin kanssa. Aarne halusi asua lähellä vanhempiaan ja rakensi pienen asunnon Kivisuolle lähelle kotoaan. Ikävä kyllä tämä asunto tuhoutui tulipalossa. Aarnen vanhammat rakensivat uuden asunnon Lepistönperälle (Nykyinen Passin Martin paikka). Tämä uusi asunto oli lähempänä palveluja ja Aarne muutti heidän Kivisuolla olevaan asuntoonsa. Vanhan pariskunnan talo oli ensimmäinen talo tultaessa 8-tieltä Plassille päin. Myöhemmin myös Aarne muutti pois Kivi-suolta ja rakensi asunnon Ämmään. joten Kivisuo jäi asukkaita vaille.
Aarne teki Ämmään rakentamaansa talon piharakennukseen asunnon vanhemmilleen jossa nämä asuivat elämänsä loppuajan.
Sodan jälkeen Aarne muutti perheineen Ruotsiin niin kuin moni muukin kalajokinen. Ruotsiin muutto tapahtui joskus 50-luvun lopussa. Olin heidän huutokaupassaan kirjurina ja rahastajana ja sain palkaksi kalaverkon. Muutaman vuoden Ruotsissa asuttuaan pojat Pauli ja Reino muuttivat vanhempiensa kanssa takaisin Kalajoelle asumaan kotitaloaan ja kalastelemaan isänsä kanssa. Sisaruksista osa jäi kai Ruotsiin ja osa Etelä-Suomeen.
Seuraava asunto oli aivan Iso-ojan vieressä, jossa asusti Marttalan Janne vaimonsa ja kasvattityttä-rensä Helmin kanssa. Helmi avioitui aikuistuttuaan Nisulan Sulon kanssa ja he muuttivat Hämeen-linnaan. Aikanaan tämän Marttalan paikan ostivat Eino ja Rauha Tiinanen. Eino-isä oli Santaholmalla työssä ja Rauha-äiti hoiti kotona perheen lapsia Vappua ja Osmoa. Myöhemmin he muuttivat Raaheen Santaholman hommiin.
Iso-ojan vieressä kulki tie merelle päin, Äijänhakaan ja siellä asui kaksi perhettä. Tien vasemmalla puolella oli mökki jossa asui Ahon Ville silloisen kumppaninsa kanssa. Sittemmin Ville avioitui Pystön Hildan kanssa ja he muuttivat Plassille lähemmäksi Villen työpaikkaa, Santaholman sahaa, missä Hildakin kävi töissä aina kun perheeltä pääsi.
Vähän edempänä, tien oikealla puolella asui Väinö Jutilan perhe. Väinön lisäksi perheeseen kuului vaimo Anni sekä lapset Matti, Irja, Unto, Liisa ja Eino. Lapsista Irja kuoli jo varhaisessa lapsuus-iässä ja Unto Jutilasta tuli koko maassa kuuluisuutta saanut hanuristi ja säveltäjä. Tästä perheestä jäivät Kalajoelle asumaan Matti ja Eino. Liisa avioitui Himangalle ja Unto muutti Toholammille ja avioitui siellä.
Palaan takaisin Lepistöntielle ja jatkan kohti Plassia. Oikealla puolella tietä oli Nisumaan talo, sitä asuttivat veljekset Ville ja Eino Nisumaa. Eino oli vanhapoika, Villellä oli vaimo sekä lapset Katri, Vilho ja Antti. Nisumaat saivat elantonsa maataloudesta ja heillä oli karjaa sekä hevosia. Kaikki lapset jäivät asumaan Kalajoelle. Heistä vain Vilho meni naimisiin ja sai Saija- tyttären joka muutti pois Kalajoelta. Nisumaan vanha talo purettiin ja samalle paikalle rakennettiin uusi, missä Antti ja Katri asuivatkin lopun elämänsä.
Vastapäätä heidän taloaan oli Johannes Niemelän talo. Häntä sanottiin myös Lepistön Jussiksi, mikä johtui kait siitä, että talon nimi oli Lepistö. Talossa asui Jussin lisäksi vaimo sekä palvelija joka hoiti pääasiassa karjan ja taloustyöt. Toimeentulon he saivat maasta ja karjasta. Lepistön vanhusten kuoltua tämän talon ostivat Saariset jotka olivat sukua Johannes Niemelälle.
Toisella puolella tietä oli Nikulan talo missä asui isäntä Arvid ja emäntä Mari sekä heidän tyttärensä Aune. Nikulan talo oli Lepistönperän suurimpia taloja. He saivat toimeentulon karjasta ja maanvilje-lystä. Aune meni naimisiin taloon tulleen rengin, Otto Kähtävän kanssa. Hän tuli vanhuksille avuksi Mehtäkylästä. Aikanaan Aune ja Otto saivat kaksi lasta, Eskon ja Irjan. Vanhempien kuoltua Esko muutti Raaheen töihin ja Irja avioitui Veikko Mannisen kanssa. Irja ja Veikko jäivät pysyvästi Kalajoelle. (Nikulan talon osti edesmennyt lääkäri Pertti Suviola).
Lepistöstä seuraava talo Plassille päin mentäessä on Passin talo. Heillä oli myös maata ja karjaa. Miesväki kävi Santaholmalla töissä ja naisväki hoiti kotitöitä. Passin talossa asuivat isä Larssin lisäksi äiti sekä lapset Aino, Pauli, Emmi, Martti, Ilmi, Hilja sekä Emmin poika Antero. Lapsista muut paitsi Hilja avioituessaan jäivät asumaan Kalajoelle. Hilja muutti perheensä kanssa jonnekkin Oulun lähettyville. Hän oli ammatiltaan postivirkailija. Hiljan kuoltua hänen perheensä muutti takaisin Kalajoelle koska mies oli täältä kotoisin. (Tämä talo tehtiin myös uusiksi ja nykyään siinä asuu Ainon poika Sauli Siipola perheineen).
Haapasaaren Friitin ja Ainon tupa oli Passista seuraava. Friiti hankki elannon kirvesmiehen hommilla. Hän teki töitä Santaholman proomujen rakennustöissä sekä tarvittaessa myös talonraken-nustöissä. Lapsia heillä oli kolme Aune, Rauni ja Matti. Tästä perheestä vain Matti jäi perheensä kanssa Kalajoelle. Rauni muutti Ruotsiin ja avioitui siellä. Hänellä ei ollut lapsia. Aune muutti jonnekin Eteläsuomeen ja avioitui siellä. He olivat myös lapseton pariskunta. Matti peruskorjasi asunnon mentyään naimisiin ja tätä asuntoa asuu nyt Matin poika Antero.
Samalla puolella tietä seuraavana oli Kalle Koskisen talo. Hänen kanssaan talossa asui poikansa Martti vaimonsa Kertun ja poikiensa Aatoksen ja Martin kanssa. Isä- Martti työskenteli Santaholman sahalla. Muille perheenjäsenille riitti työtä pientilaa viljellen. Perheen vanhempi poika Aatos avioitui Veera Kärkisen kanssa ja perhe muutti eteläsuomeen. Nuorempi poika Martti muutti aikuistuttuaan myös eteläsuomeen ja perusti perheen siellä, josta hän käy perheineen kesänvietossa syntymäkodissaan joka kesä.
Tien toisella puolella oli Tiluksen Kallen ja Lyylin asunto. Heillä oli kaksi lasta, Kerttu ja Arvo. Kalle kävi myös sahalla töissä ja äiti-Lyyli hoiti kotia ja paria lehmää. Muistelen, että heillä oli myös muutamia lampaita ja tietysti kanoja joita oli silloin melkein joka kodissa. Kerttu ja Arvo avioituivat aikanaan ja jäivät asumaan Kalajoelle. Kerttu jäi perheineen asumaan kotitaloaan.
Tien toisella puolella oli pieni tupa jossa asusti Tiinasen Fiina-äiti poikineen. Fiinan poikia olivat Vikke, Setti, Yrjö, Erkki ja Eino. Vanhimman pojan Vikken kaksostytöistä toinen, Vieno, asui myös heidän kanssaan. Tupa oli täynnä iloista väkeä ja mukaan sopi vielä vieraitakin, eikä koskaan tuntunut, että tuvassa olisi ollut ahdasta. Tässä tuvassa todellakin piti paikkansa sanonta, ”hyvä sopu sijaa antaa”. Sotaan saakka kaikki Tiinasen pojat asuivat Kalajoella. Sodan jälkeen Eino muutti perheineen Raaheen Santaholman sahalle. Setti jäi vanhaksi pojaksi. Yrjö ja Erkki perustivat perheen ja jäivät kalajokisiksi.
Aivan vieressä, melkein samassa pihapiirissä asui Väinö Saarinen perheineen. Väinö oli ammatiltaan karjan ostaja ja teurastaja. Perheeseen kuului äiti-Betti sekä lapset Hemmo, Veera, Jorma ja Teuvo. Väinö Saarinen oli siis ensimmäinen varsinainen yksityisyrittäjä Lepistönperältä lähtien. Hänellä oli määrätyt päivät milloin hän teurasti ja möi tuotteet saman tien. Betti-äiti teki ompelu-töitä perheen tarpeisiin ja vähän vieraillekin. Pojat olivat töissä Santaholman hinaajissa ja myös sahalla. Veera oli kotona äidin apuna. Hemmo meni naimisiin ja muutti sodan loputtua Kanadaan perheineen. Jorma ja Teuvo jäivät perheineen Kalajoelle. He ostivat myöhemmin em. Lepistön talon.
Saarisen kohdalta lähtee tie jokisuulle Ämmän rannalle ja heti oikealla puolella kulmassa on Östmannin talo. Talon omisti leski Kaisa Östman ja hän asui vanhemman poikansa Hanneksen kanssa taloa. Hannes oli ”asioitsija” joka hoiti kuntalaisten ”visaisia” asioita. Toinen poika Toivo asui perheineen samassa pihapiirissä. Toivo kävi töissä sahalla, vaimo Hilja hoiti perhettä johon kuuluivat tyttäret Viola ja Kirsti, sekä poika Helge. Helge jäi perheineen Kalajoelle ja työskenteli sähköasentajana eläkepäiviinsä asti. Viola muutti jonnekin eteläsuomeen ja Kirsti perusti perheen Raaheen.
Seuraava talo Ämmään mentäessä oli Eliina Mehtosen talo. Hän oli leski ja hänen kanssaan samassa huushollissa asui myös poika Toivo perheineen. Perheeseen kuului vaimo Nanni ja lapset Aira ja Paavo. Mehtoska piti kanalaa josta kävimme ostamassa munia, siis yrittäjä hänkin. Toivo oli ainakin kesäisin töissä Santaholman hinaajissa ja talvet mahdollisesti sahalla. Poika Paavo avioitui Ylivieskaan mentyään ja tytär Aira avioitui Kalajoelle ja asuu edelleen täällä. (Mehtosen talon ostivat Kalle ja Kerttu Perttula o.s. Tiinanen ).
Tämän pidemmällä Ämmäntien varrella ei ollut asutusta.
Mehtoselta vähän matkaa Ämmään päin oli ”krinti” eli veräjä, joka oli sitä varten etteivät hevoset, joita pidettiin Ämmässä kesälaitumella, pääsisi kylänraitille. Meille kakaroille teroitettiin, että muistakaa se asia, että suljette rintin aina kun kuljette uimassa tai muuten lorvimassa siellä suunnalla. Koko kylän väki kävi nimittäin viettämässä rannalla kesäisin vapaa-aikaa aivan samoin kuin nykyään kansa käy Rivieralla. Siellä saattoi olla kymmeniä perheitä lojumassa puhtaalla hietikolla auringon otossa. Kahvin keitto kuului myös asiaan ja lapsetkin saivat osallistua tähän herkutteluun uimisen ohella. Kulkuvälineenä oli polkupyörä jonka kyytillä oli joskus kolmekin lasta.
Ämmästä palatessa, lähellä sahaa oikealla oli miilumökki jossa asusti miiluvahti. Mökki oli yhtä musta kuin oli vahtikin ja lapsia se kai vähän pelotti.
Seuraavaksi tullaankin sitten itse sahamiljööseen joka antoi työtä suurimmalle osalle Plassin väestöä. Muistelen, että joskus väkeä erilaisissa työtehtävissä olisi ollut viidestäkymmenestä yli sataankin henkeä ja ikäjakautuma oli lapsista vanhuksiin. Maalipojat olivat aivan poikasia, joskus tyttöjäkin ja he työskentelivät kesällä lastuun aikaan. Sahattu lautatavara lastattiin vaunuihin ja maalipoikien tehtävänä oli lyödä Santaholman leima joka ikisen lastattavan laudan päähän. Ylösottajalle huudettiin laudan pituus ja tietysti piti tietää ja myös merkitä laudan vahvuus ylös. Tein itsekin sitä työtä ja se oli mielestäni vastuutehtävä. Lastit työnnettiin rautatietä pitkin rantaan jossa ne sitten lastattiin proomuun. Rautatiet kulkivat lautatarhan läpi pitkin ja poikin ja niiden risteyksissä oli vengit joilla vaunut saatiin käännettyä mihin päin milloinkin oli tarve. Rautatiet kulkivat noin puolitoista metriä maanpinnan yläpuolella. Kun proomut oli lastattu, Santaholman omat hinaajat vetivät ne merelle ja edelleen Rahjan satamaan. Siellä odotti laiva johon proomussa oleva puutavara lastattiin.
Sahan alueella oli myös jätkälä jossa työntekijät saattoivat käydä juomassa joko omat kahvit tai kokin keittämät. Kokkina oli siihen aikaan Tyyne Korpi perheineen. Perheeseen kuuluivat pojat Anto ja Pentti sekä tytär Toini. Toini kuoli nuorena. Anto meni naimisiin Mäkelän Siirin kanssa ja he jäivät asumaan Kalajoelle. Pentti muutti jonnekin Oulun suuntaan asumaan, mutta palasi 60-luvun alkupuolella perheineen takaisin Kalajoelle.
Sahalaitosta ympäröi suuri tukkilaani johon talon isännät ajoivat "leveransseja". Talvisin ajo tapahtui etupäässä jokijäätä pitkin. Syrjäkylien isännät toivat puita tietysti myös maanteitse. Saman suuntaisesti Ämmäntien kanssa kulki toinen tie joka vei sahalle. Tätä tietä käyttivät niin työmiehet kuin naisetkin ja myös hevosmiehet tukkikuormineen kulkivat sitä pitkin. Sahalla kävi melkein joka talosta myös naisia töissä.
Ämmästä tultaessa takaisin Lepistöntielle oli pikkuriikkinen harmaa tupa jossa asuivat Kalle Tanska, vaimonsa Edla sekä lapset Aili, Aune, Martti, Saima ja Taisto. Isä-Kalle kävi sahalla töissä, samoin lapsista Aili ja Martti. Tanskan perheestä Martti, Saima ja Taisto jäivät asumaan Kalajoelle. Aili avioitui Oskari Virtalan kanssa ja he asuivat jonkin aikaa Kalajoella ja muuttivat sitten Oulaisiin, missä Oskari työskenteli myöskin sahalla. Myöhemmin he muuttivat sieltä edelleen Lappeenrantaan. Aune muutti jonnekin Tampereen seutuville missä työskenteli koko ikänsä. Martti meni naimisiin Ulvin Sallin kanssa ja he jäivät asumaan perheineen Kalajoelle. Saima, joka toimi liikeapulaisena avioitui veljeni Jorman kanssa joka oli ammattikalastaja. Taisto asui myös perheineen Kalajoella.
Tämä Kalle ja Edla Tanskan harmaa tupa on purettu, eikä sen tilalle ole rakennettu mitään, vaan tuo alue jäi peltomaaksi ja sen omistavat Santaholmat.
Vastapäätä Tanskan tupaa oli Krookin asunto. Isä-Heikin ja äiti-Hannan lisäksi talossa oli kuusi lasta. Ilmari, Antti, Aino, Eero, Martta ja Reino. Isän lisäksi sahalla työskenteli myös osa pojista. Eero ja Martta menivät Osuusliikkeen Plassin myymälään palvelukseen. Krookin perheestä vain Ilmari ja Aino perustivat perheet Kalajoelle. Antti asettui perheineen Raahen lähettyville ja Eero muutti kai Keskisuomeen päin. Nuorin poika Reino muutti perheineen Lahteen ja Martta avioitui Helsinkiin.
Krookin talosta seuraava asunto oli Pirttijärven mummon tupa. Siihen muutti asumaan Krookin vanhempi tytär Aino mentyään naimisiin setäni Kalle Vierimaan kanssa. Kalle oli ammatiltaan kalastaja. Tästä asunnosta he muuttivat pian ostamaansa asuntoon joka oli lähempänä ”kalarantaa”. Sen jälkeen Pirttijärven mummon tupaan tuli asumaan Pirttijärven Anni mentyään naimisiin Lahdenperän Antin kanssa. Antti oli leskimies ja hänellä oli aikaisemmasta avioliitosta kaksi poikaa, Kalevi ja Allan, joiden asuinpaikoista minulla ei ole tietoa. Anni ja Antti saivat tyttären jonka nimi oli Päivi. Hän muutti avioiduttuaan Kanadaan. Pirttijärven mummon tupa purettiin heti sodan jälkeen ja puretun tuvan paikalle rakensivat talon Pirttijärven Pentti ja vaimonsa Hilja.
Melkein vastapäätä Pirttijärven tupaa oli Annalan talo jossa asui vanha Jaakko-vaari ja vanhapiika- tytär Alma. Samassa huushollissa asui myös Jaakon poika Jussi vaimonsa Alman ja viiden lapsen kanssa. Isä Jussi toimi kipparina Santaholman Apu- nimisessä hinaajassa joka avusti laivoja joella ja jokisuulla. Tämä talo on myös purettu pois eikä tilalle ole rakennettu mitään uutta.
Seuraava rakennus ei olekaan pelkkä talo, vaan se on kartano, ts. Santaholman Havula. Sitä isännöi sahan omistaja Oskari Santaholma vaimonsa Siirin ja perheeseen kuuluvien lasten Eeron, Pentin ja Hilkan kanssa. Santaholmat omistivat myös viljelysmaita sekä metsiä ja Merenojan tilan Kalajoella. Karjaa ja hevosia oli kolmella tilalla. Merenojan tilaa, jossa oli karjaa ja maita eniten, hoiti Juolan Aate perheensä kanssa. Santaholman ja Ollilan tiloilla oli pehtoorina Laineen perhe. Perheeseen kuului isän ja äidin lisäksi neljä lasta, Aili, Paavo, Salme ja Veikko.
Suuressa Santaholman huushollissa tarvittiin myös aputyövoimaa. Maita hoiti pehtoori joka piti jöötä muille työntekijöille. Sisällä työskenteli sisäkkö joka hoiti sisätyöt ja karjanhoitaja hoiti navetta- ja muut ulkotyöt. Santaholman pojat jatkoivat sahan johtotehtäviä isän ikääntyessä.
Kaikki kuntalaiset kunnioittivat tätä perhettä koska sahalaitos antoi toimeentulon suurelle osalle sen alueen väestöstä. Kesän aikana Santaholmalle tuli työvoimaa myös muilta paikkakunnilta.
Työpaikkoja oli sahalla, lautatarhassa, konepajalla (josta käytettiin nimitystä ”remontti”), höyläämössä ja kesäisin hinaajissa sekä maatalouden parissa.
Santaholman joka kesäiset juhlat eli ”kalaasit” olivat hienoin tapahtuma mitä me lapset tiesimme. Niihin juhliin oli kutsuttu koko pitäjän parhaimmisto. Siihen aikaan väki kulki hevoskyydillä hienoissa vaunuissa tai lähempää keskustasta olevat saattoivat tulla hienoissa asuissa jalkaisin.
Tätä komeutta me lapset seurasimme kukin omalta pihalta ja yritimme olla mahdollisimman huomaamattomia. Vanhemmat pitivät sen varan, että lapset eivät menneet ”töllistelemään ” aivan tien viereen.
Havulan kartanoa vastapäätä oli Ketolan talo. Talossa asuvat vanhempien lisäksi pojat Arvo ja Fredrik, eli Veetu, jotka työskentelivät sahalla, neljä tytärtä Lyyli, Tyyni, Hilja ja Laila sekä Hiljan poika Kauko. Lyyli avioitui em. Tiluksen taloon. Tyyni meni avioiduttuaan liikeapulaiseksi Sieviin. Laila ja Hilja jäivät asumaan kotiin. He hoitivat pientä maatilaa, lehmiä, lampaita, hevosia ja kanoja. Heidän perheensä toimi yrittäjinä jalostaen lampaista saatua villaa, josta he sitten valmistivat huovikkaita ja saapassyylingäisiä. Eivätkä he jatkojalostaneen ainoastaan omia villojaan, vaan myös asiakkaiden tuomia villoja, joista nämä tilasivat sitten milloin mitäkin tossukkaa. Sesonkiaika oli luonnollisesti joulun tienoo.
Ketolasta Plassille päin mentäessä oli pikkuriikkinen tupa jossa asui Rannanpään Eetla kahden lapsensa kanssa. Tupa oli niin pieni ja matala, että ylti miltei kädellä koskettaan räystäälle. Ja vieressä oli vielä pienempi navetta. Eetlan poika Franssi kävi sahalla töissä ja tytär Tyyne oli palvelijana Santaholmalla josta pääsi palvelukseen Santaholmien kaupunkikotiin Ouluun. Oulussa ollessaan Tyyne avioitui ja muutti sieltä myöhemmin perheineen Raaheen.
Seuraavat kaksi taloa olivat Santaholman taloja jotka oli vuokrattu sahatyöläisille.
Ensimmäisessä talossa asui Taalin perhe. Perheeseen kuului isä, Maija-äiti sekä lapset Aili, Frans, Aino, Aune, Veikko ja Kalle. Koko perhe, äitiä lukuun ottamatta, työskentelivät sahalla. Kalle meni naimisiin Lapin siirtolaisen kanssa ja muutti Ivaloon. Samoin Aune avioitui siirtolaisen kanssa ja muutti Inariin. Aili meni muistaakseni Helsinkiin ja Aino Ruotsiin. Ainoastaan Frans jäi naimisiin mentyään Kalajoelle asumaan.
Toisessa punaisessa Santaholman talossa asui Lapinojan perhe, jossa lapsia taisi olla enemmän kuin edellisessä tuvassa. Isä-Antti oli myös sahalla töissä, mutta teki lisäansiokseen suutarin töitä. Lapsia oli kahdeksan Toivo, Helli, Elli, Vieno, Aarne, Enni, Martti sekä Anja. Heistä kalajokisiksi jäi vain Toivo, Helli ja Martti.
Seuraava talo oli myös Santaholman omistama. Siinä asui Kalle Niemelän perhe, äiti-Ailin lisäksi perheeseen kuului seitsemän lasta. Jorma, Kalervo, Bertta, Irma, Aila, Tuulikki ja Anna-Liisa. Isä-Kalle oli ”remontissa” pomona ja toimi Santaholman herrasväen autokuskina milloin sellaista tarvittiin. Lapsista vanhin Jorma oli töissä myös ”remontissa” kuten isänsäkin ja hän jäi asumaan pysyvästi Kalajoelle. Bertta muutti jossain vaiheessa pois Kalajoelta, mutta palasi viettämään eläkevuosiaan kotikonnuilleen. Toinen poika, Kalervo, muutti Kannukseen . Tytöistä Irma avioitui Liminkaan ja Aila, Tuulikki sekä Anna-Liisa muuttivat Helsinkiin. Aili-äiti hoiti kotona perhettään ja heillä oli pari lehmää niin kuin melkein kaikilla plassilaisilla.
Varsinainen Plassin seutu alkaa minun käsitykseni mukaan Niemelän taloa vastapäätä olleesta Santaholman omistamasta talosta jossa asui Hongelin perhe.
Antti Hongell oli Santaholman konttoripäällikkö. Äiti-Hanna hoiti kodin, lapset ja karjan aivan niin kuin monet muutkin plassilaisten perheiden äidit tekivät. Hongelin perheeseen kuuluivat lapset Sergei, Hilkka, Heikki, Risto, Raili ja Maija. Vanhin lapsista Sergei kävi kauppakoulun Raahessa kun nuorimmista osa oli vielä äidin helmoissa. Sergei, Hilkka, Heikki ja Risto jäivät asumaan Kalajoelle. Tytöistä Maija avioitui Alavieskaan ja Raili Helsingin liepeille.
Hongelista seuraavaa taloa asui Haaviston Eveliina perheensä kanssa. Talo oli samankokoinen kuin Hongelinkin asunto. Alakerrassa oli neljä huonetta ja yläkerrassa poikia varten yksi kammari. Perheeseen kuului äidin lisäksi kolme poikaa ja kolme tyttöä. Pojista Poju oli jo lähtenyt maailmalle. Eero oli Santaholman laivoilla töissä. Kalle-poika kävi Raahessa kauppakoulun, mutta valitettavasti hän kuoli pian koulun käytyään. Tytöistä vanhin Edna luki opettajaksi. Nuorempien vaiheista en tiedä, ehkä he kävivät koulunsa jossain muualla. Nimet muistan, keskimmäinen oli Eevi ja nuorin Elna. Haaviston lapsista vain Eero-poika jäi pysyvästi Kalajoelle. Eveliina-äiti hoiti kotia ja heillä oli myös lehmä tai pari niin kuin muillakin perheillä tässä ympäristössä.
Karja laidunnettiin silloin läheisissä metsissä ja rannoilla. Aamulla ne vietiin metsän reunaan ja illalla, joskus yötä myöten haettiin, ne kun eivät osanneet tulla omin avuin metsästä pois.
Haavistosta seuraava tupa oli pieni, yhden huoneen käsittävä asunto, jossa asui Ainasojan vaari tyttärensä Betin ja Betin kahden pojan kanssa. Betti kävi vuodet ympäriinsä sahalla töissä ja toi näin toimeentulon perheelle. Pojista nuorempi, alakouluikäinen vasta, menehtyi leikittyään ”kalarannassa” vanteen pyöritystä. Leikin tiimellyksessä hän juoksi vanteineen laiturilta jokeen ja hukkui. Se oli perheelle ja kaikille meille naapureille suuri järkytys.
Halttusen asunto oli seuraava samalla puolen tietä. Sen omisti Manta-äiti kahden poikansa Hanneksen ja Armaan kanssa.. Pojat kävivät sahalla töissä ja toivat näin toimeentulon perheelle. Iäkäs Manta-äiti passasi pojat kotona. Hannes avioitui ja jäi asumaan Kalajoelle. Armas sairastui ja pääsi Seinäjoelle hoitoon, missä sittemmin myös kuoli.
Samassa pihapiirissä oli myös toinen mökki jossa asui Juolan perhe. Perheeseen kuului äiti ja neljä tai viisi lasta. Toimeentulo oli erittäin vaikeaa ja näin ollen äiti joutui antamaan lapset hoitoon suku-laisille tai muille lähimmäisille. Muistelen, että he kaikki muuttivat pois Kalajoelta. Tämä mökki purettiin pois jo ennen sotaa joten Halttusen pihapiiri laajeni vähän. Myöhemmin myös Halttusen mökki purettiin pois.
Seuraava tupa oli Jaakolan Fiinan asunto. Se oli järjestyksen malli kolmine huoneineen. Fiina oli naimaton naisihminen ja oli kaiketi ollut sisäpiikana jossain talossa Pitkäsenkylällä.
Palaamme takaisin Haaviston kohdalle tien toiselle puolelle pieneen kahden huoneen asuntoon, jossa minä asuin. Perheeseemme kuului isä-Yrjön ja äiti-Ainon lisäksi lapset Jorma, Jouko, minä Einileena, Yrjö nuorempi, Tapani sekä Marja-Liisa. Isäni Yrjö oli ammatiltaan kalastaja. Hän teki myös sahalla töitä talvisin jos vain tarjolla oli sopivaa työtä. Lapsista jäivät asumaan Kalajoelle kaikki muut paitsi pojista nuorin, Tapani, joka kävi koulua Raahessa ja sai sittemmin työpaikan sieltä.
Vierimaalta käden ulottuvilla oli niin pikkuriikkinen tupa, että kukaan ei uskoisi sinne mahtuvan kahdeksaa henkeä, vaan niin he vain sulassa sovussa, ei nyt ehkä aina niin sulassa sovussa, mutta kuitenkin sijansa löysivät ja ruokansa nauttivat. Tuvassa asuivat Ville Pahikka-aho ja vaimo Hilda.(heistä olen maininnut jo aikaisemmin Isohaan yhteydessä). Ville ja Hilda kumpikin kävivät sahalla töissä ja lapset hoitivat toinen toistaan sillä aikaa. Orvokki oli heistä vanhin ja sitten oli poikia Paavo, Vilho, Pekka, Juhani ja nuorimmaisena tytär Anja. Heistä ainoastaan nuorin poika Juhani jäi asumaan Kalajoelle. Ville Ahon perhe muutti myöhemmin Hankalan perälle tekemäänsä uuteen taloon.
Samassa pihassa Pahikka-ahojen kanssa asui Stolpin perhe. Antti-isällä oli hevonen jolla hän ajoi tilausajoja nuorempien poikiensa avustamana. Äiti Esteri piti pientä leipomoa.
Leipomosta riitti vähän myyntiinkin, vaikka oma perhe tarvitsi suurimman osan tuotteista. Vanhimmat pojat Niilo, Heikki, Olavi, ja Martti kävivät sahalla töissä. Nuoremmat pojat Pentti ja Eino auttelivat isää hevosen ja karjan hoidossa. Väinö niminen poika oli kehitysvammainen, eikä paljon osallistunut miesten hommiin. Väinö asui kotona niin kauan kuin vanhemmat elivät. Perheessä oli ainoastaan yksi tyttö Olga, jolle riitti töitä navetan puolella ja sisällä miehiä ruokkiessa. Kaikki Stolpin lapset jäivät asumaan Kalajoelle. Stolpilla asui ”huonemiehenä” Oskari Cylden. Oskari kävi sahalla töissä ja sai kortteerin ja ruuan Stolpilla. Nämät asunnot purettiin pois kohta sotien jälkeen. Tähän samaan pihapiiriin kuului myös Stolpin pitkä ulkorakennus jossa oli talli ja navetta sekä heinälato. Tallista kuului joskus iltaisin kova möyke kun hevoset kolistelivat kavioillaan tallin seiniä.
Stolpin kohdalta lähti rantapolku jokirantaan ja ensimmäinen asunto siinä oli Kurtti Kustun asunto. Kurtti oli kulkukauppias. Hän kulki talosta taloon kauppaamassa pikkutavaraa: nappeja, lankaa, kuminauhaa, neuloja ja sen semmoista pikkurihkamaa. Vaimon nimeä en muista, mutta tyttäret olivat Irja, Hilkka, Impi ja Saara. Irja lähti aikuiseksi tultuaan Helsinkiin. Hilkka jäi Kalajoelle ja avioitui em. Krookin vanhimman pojan kanssa. Impi muutti Kanadaan ja avioitui siellä. Saara oli kehitysvammainen ja asui vanhempiensa kanssa niin kauan kuin vanhemmat elivät. Heidän kuoltua hän meni vanhainkotiin ja kuoli siellä.
Mentäessä rantapolkua joelle päin oli aivan pikkuinen mökki jossa Joki-Hanna piti kahvilaa. Kahvilan asiakkaina olivat sahan työmiehet ja kalastajat. Mökki oli niin pieni, että sinne tuntui mahtuvan vain pari ihmistä, mutta tässäkin piti varmaan paikkansa sanonta, että hyvä sopu sijaa antaa. Ei tosin tainnut aina antaa, oli siellä joskus rämäkkääkin toimintaa. Ainakin silloin kun sattui olemaan vahvempaa juotavaa kuin kahvi ja niin taisi olla aika usein.
Sitten edessä onkin jo Plassilta sahalle menevä tie. Sahan portin sisäpuolelle oli rakennettu asunto portinvartijaa varten. Siihen muutti asumaan Juolan Niilo perheensä kanssa. Niilo työskenteli
Santaholman nikkarituvassa melkein ikänsä. Vaimo Aune oli Osuuskaupan palveluksessa. Poikia heillä oli neljä Pekka, Kyösti, Mikko ja Heikki. Pekka ja Mikko jäivät asumaan Kalajoelle.
Sahantietä Plassille päin mentäessä oli mökki jossa asui Lepistön Fiia poikansa Niilon kanssa. Niilo kuoli jo, jos oikein muistan, kaiketi ennen sotaa ja Fiia asusteli yksinään mökissä koko loppuelä-mänsä.
Palataan takaisin Lepistön tielle, Stolpista seuraavaan asuntoon. Siinä asui setäni Kalle Vierimaa perheineen. Kalle nai Krookin vanhemman tytön Ainon ja perusti perheen tähän asuntoon. Kalle oli kalastaja samoin kuin isäni Yrjö. Kalle kävi myös töissä sahalla talvisin kun ei ollut kalanpyynti- aika. Kallella ja Ainolla oli viisi lasta, vanhin oli Antero sitten Anja, Airi, Aila ja Matti.
Perheestä ainoastaan Aila muutti asumaan Kokkolaan, muut jäivät asumaan Kalajoelle.
Vierimaan Kallelta seuraava tupa oli Sadinmäen tupa jossa asui Hilja-äiti tyttönsä Eilan sekä Eilan tyttöjen Seijan ja Helin kanssa. Hilja ja Eila kävivät sahalla töissä.
Samassa pihassa asui Hiljan sisko Maija Järvin. Hänellä oli isompi asuintila, peräti kolme huonetta käsittävä asunto. Maija Järvin oli naimaton ja kävi myös sahalla töissä. Hänellä oli yhteinen navetta Sadinmäkien kanssa ja he hoitivat ja laidunsivat karjan yhdessä. Heidän laidunmaansa olivat Kivisuolla. Hilja ja Maija olivat samaa sukua Ketoloitten ja Tilusten kanssa.
Samassa pihapiirissä asusti kesäisin myös vanha ukko jota kutsuttiin Issen Aukoksi. Hän keräili kaiken maailman rojua ja sai varmaan aina jotakin myydyksikin. Näitä tämmöisiä yksineläjiä oli Plassin seudulla muutamia.
Järviinin Maijalta seuraava mökki oli Laitalan Reetan asunto joka oli käytössä vain muutaman viikon vuodesta. Reeta oli nimittäin sisäkkönä Hämeenlinnassa Paasivaaran kartanossa ja vietti vain lomat mökissään. Pari päivää meni tupaa tuulettaessa ja sen jälkeen mökki oli kuin leikkipaikka, kaikki siistiä ja tavarat ojennuksessa. Minulla oli kunnia vierailla joka kesä hänen luonaan ja kuulla kuulumisia Paasivaaran kartanosta.
Sadinmäen, Järviinin ja Laitalan asuinalueella asuttiin todella ahtaasti. Myöhemmin nuo asunnot purettiin pois, eikä niiden tilalle ole rakennettu mitään uutta.
Reetan mökistä takakadulle päin oli Astalan asunto. Nanni-äiti oli leipuri ja hän leipoi leipää ja nisua sekä myyntiin, että omalle perheelleenkin. Väinö-isäntä hoiti pientilaa. Heillä oli pari lehmää ja taisi olla hevonenkin. Perheeseen kuului kaksi tyttöä Hilja ja Milja. Tytöt auttoivat vanhempiaan aina siellä missä heitä tarvittiin. Hilja ja Milja avioituivat Kalajoelle. Vanhemmat muuttivat kahden jäätyään ”sillanpäähän”, Mehtäkyläntien varteen.
Myöhemmin tuon Astalan asunnon osti enoni Kustaa ja vaimonsa Sofia Saari. Näin he muuttivat lähemmäs työmaata, ”kalarantaa” vuonna 1942. Kustaa kuului samaan kalaporukkaan Yrjö-isäni ja Kalle-setäni kanssa. Kustaan ja Sofian perheeseen kuului lisäksi lapset Eila, Aaro, Ahti, Arto, Auvo ja Ella. Lapsista Eila, Aaro ja Arto jäivät asumaan Kalajoelle. Auvo muutti koulut käytyään Jyväskylään ja Ella Himangalle.
Astalan taloa vastapäätä oli Niemisen vaarin talo. Nieminen oli kelloseppä. Hän asui vaimonsa ja Tosse- nimisen koiran kanssa talossaan. Heillä oli tietääkseni vain yksi tyttö, joka oli naimisissa em. Kalle Tanskan kanssa ja he asuivat Lepistönperällä.
Niemisen talon naapuri markkinatoria vastapäätä on Kantelemestari Efraim Kilpisen talo jossa hän asui vaimonsa Sofian ja poikansa Oskarin perheen kanssa. Oskarin vaimo Hilma hoiti talouden pidon. Oskarilla ja Hilmalla oli vain yksi tytär Sirkka. Hän opiskeli opettajaksi ja työskenteli samassa ammatissa eläkepäiviinsä asti. Oskari oli myös kanteleen tekijä. Efraim ja Oskari valmistivat soittimia koko maan ja myös maailman laajuisesti. Kilpisen huusholliin kuului myös karjaa. Muistelen, että mummu Sofia kaiketi hoiteli tätä karjaa. Hilma oli taitava pitokokki ja hoiti kaikki juhlatilaisuudet ”herraskaisille” ja kaikille muillekin jotka juhlia järjestivät.
Palaan takaisin Kurtista seuraavaan asuntoon. Järviiniä vastapäätä oli pieni harmaa mökki jossa asui leipuri joka myi myös leipomiaan tuotteita Plassilaisille. Myöhemmin siinä asui Pitkäsenkylältä muuttanut leski, anoppini Jenni Vihelä lastensa kanssa. Perheeseen kuuluneet aikuiset lapset olivat jo vieraan töissä ja vain kaksi nuorinta asui äidin kanssa. Jenni sai töitä Santaholman tarhalta ja elätti näin perheensä, myöhemmin hän avioitui Ville Tohkojan kanssa ja muutti Takakadun varteen.
Samassa pihassa oli Päkki-Villen mökki (Bäck), jossa oli myös vuokralaisia. Taalin Frans ja Kurtin Hilkka olivat menneet naimisiin ja tarvitsivat asunnon. Päkki-Villen asunnossa oli kolme huonetta, kammarit molemmissa päissä ja keittiö keskellä. Ville asui toisessa kamarissa, Taalit toisessa ja keittiö oli yhteinen. Jossakin vaiheessa siinä asui myös anoppini Jenni Vihelä lapsineen ja Mannisen Heimo asui siinä heidän jälkeen. Minun perheeni asui siinä myös sen aikaa kun meidän vanhaa mökkiä vähän isonnettiin.
Melkein samaan pihapiiriin voi lukea myös Siipolan Kustin ja Seleman talon, jossa oli huoneita kuin paremmassakin kartanossa, eli neljä - viisi huonetta. Kusti oli ammatiltaan nuohooja ja muurari.
Selema piti kahvilaa. Paikka oli erittäin hyvä kahvilan pitoon, koska markkinapaikka oli aivan vieressä. Ja siihen aikaan pidettiin myös joka lauantai toripäiviä, joten asiakkaita riitti. Kalastajat käyttivät myös kahvilan antimia hyväkseen. Olin kuullut, että sielläkin tarjottiin joskus vähän vahvempaakin juotavaa kuin pelkkää kahvia. Vai olikohan niin, että asiakkailla itsellään oli putellit povitaskuissa. Kusti ja Selema olivat lapseton pariskunta.
Myöhäisemmässä vaiheessa tässä samassa talossa piti sekatavarakauppaa Keiskin Armas. Hän oli tullut Kälviältä. Perheeseen kuului vaimo Aune ja tyttäret Sanna-Maija ja Anna-Liisa sekä poika Juhani. Kälviältä tuli heidän mukanaan myös Aunen veli Väinö Junka. Hän toimi kaupassa apulaisena. Aune-äiti hoiti perheen kotityöt. Hän menehtyi lavantautiepidemian aikana.
Keiskit muuttivat liikkeineen Siipolan talosta Plassin keskustaan ja Armas meni uusiin naimisiin. Sanna-Maija, Anna-Liisa ja Juhani muuttivat Kanadaan. Toisesta avioliitosta Bertta-vaimon kanssa heille syntyi vielä kaksi lasta Kalle ja Kaija.
Kilpisen ja Laitalan Kreetun asuntojen välistä menee tie takakadulle ja tästä alkaa ensimmäinen Plassin neljästä korttelista.
Kilpisistä seuraava talo oli Kantosten talo. He pitivät lehmiä ja viljelivät maata. Isäntä tosin oli Santaholmalla työnjohtotehtävissä. Talon työt tulivat silti hoidettua, koska heillä oli suuri perhe. Poikia tosin oli vain yksi, Reino nimeltään, mutta tyttöjä oli peräti kuusi Tyyne, Aino, Julia, Veera, Mirja ja Siiri. Heidän talossaan oli keittiön lisäksi muistaakseni kolme makuukammaria. Tytötkin kävivät varmaan kesätöissä Santaholmalla. Kaikki lapset avioituivat ja jäivät Kalajoelle asumaan.
Kantosesta seuraava talo oli toinen Santaholman isoista taloista. Ollilan talo, jossa asui
Olli ja Inga Santaholma, sekä tyttäret, joita muistaakseni oli kolme. Itse herrasväki asui talossa vain osan vuodesta. Palvelija hoiti taloa muun aikaa ja pehtoori oli apuna karjan hoidossa ja kaikessa missä miestä tarvittiin, etenkin sadonkorjuun aikana. Pehtoori palkkasi kesän aikana lisätyöväkeä läheisistä mökeistä.
Nämä kolme taloa: Kilpinen, Kantola ja Santaholman Ollila ovat vastapäätä markkinatoria jossa on aina pidetty kuuluisat Kalajoen markkinat. Markkinatori oli myös linja-autojen käännöspaikka, koska kaikki linja-autot kävivät siihen aikaan poimimassa matkustajat kyytiin myös Plassilta. Tällä samaisella markkinatorilla pidettiin jokaviikkoiset toripäivät lauantaisin. Silloin tulivat kauppiaat hevosilla vihannes- ja lihakuormineen, ja mitä nyt kullakin oli myytävää. Meistä lapsista se oli kuin juhlapäivä. Siellä norkoiltiin ja seurattiin kaupankäyntiä niinkö parhaatkin asiantuntijat. Saatiinpa joskus jotakin suuhunpantavaakin.
Ollilan talon kulmalta menee toinen kuja takakadulle, jonka varrella on kaksi asuntoa. Hongelin Laurin talo, jossa hän asui vaimonsa Lyydin ja lapsiensa Tertun, Pentin ja Leenan kanssa. Heillä oli muistaakseni myös pieni Lasse-poika, joka kuoli muistaakseni alle kouluikäisenä. Terttu muutti aikuisena Ouluun Santaholman konttoriin töihin. Pentti muutti jonnekin eteläsuomeen ja Leena koulut käytyään Saksaan.
Hongelia vstapäätä oli Ollilan pakaripuoli jossa asui Ollilan palkollisia. Tämän kujan toinen talo oli Santaholmalle kuuluva Sundvallin talo. Sundvall oli Santaholman sahanjohtaja. Vaimo oli kotihen-getär ts. hoiti perhettä kotona.
Takakadun varrella seuraava asunto oli Virtalan sisarusten asuttama. Äidin lisäksi tuvassa asui Eino ja Matti sekä sisko Aune. Vanhimmat lapset, Eemi, Jussi, Lauri, Anni ja Oskari olivat muuttaneet jo omiin huusholleihin. Kalajoelle jääneet miehet työskentelivät Santaholmalla. Oskari muutti perheineen Oulaisiin ja sieltä jonnekin Lappeenrannan seutuville. Aune muistaakseni Vaasan seudulle.
Seuraava asunto oli Ojalan Einon ja Ainan asunto. Lapsia talossa oli kahdeksan, Kondra -niminen poika ja seitsemän tytärtä. Anni, Liisa, Martta, Minerva, Mirja, Raili ja Toini, siis kovin naisval-tainen perhe. Isä Eino oli sahalla töissä samoin kait poika Kondra. Äiti kävi myös sahalla silloin kun siellä oli naisille sopivaa työtä. Tytöt hoitivat perhettä ja muutamaa elukkaa siksi kunnes varttuivat ja saivat tienestipaikan kodin ulkopuolelta. Ojalan perheen kaikki lapset avioituivat Kalajoelle.
Palaan takaisin nyt tämän korttelin torinpuolelle eli Ollilasta seuraavaan asuntoon, joka kuuluu myös Santaholman asuntoihin. Talo on Lehtola niminen, eikä se ollut ympärivuotisessa käytössä. Kesäisin siinä asusti Ollilan sukua. Tämä talo on purettu ja sen paikalle rakennettiin silloiselle Santaholman konttoripäällikkö Kivekkäälle ja vaimolleen Vernalle komea talo.
Seuraava talo oli myös Santaholman ja sitä isännöi Laineen perhe. Perheen isä oli Santaholman pehtoori ja hoiti kaikki maatalouteen kuuluvat asiat ja palkkasi kesäisin tarvittavan lisätyövoiman. Vaimon lisäksi perheeseen kuului tyttäret Aili ja Salme ja pojat Paavo ja Veikko. Vanhin tytär Aili avioitui Kalajoelle. Salme ja Paavo muuttivat Amerikkaan ja nuorempi poika Veikko kaatui sodassa. Tämä talo on myös purettu pois ja tilalle on rakennettu talo joka nykyään kuuluu entisen sahanhoita-jan Eroman perikunnalle.
Joen puolella tietä, näitä vastapäätä on Santaholman konttorirakennus jossa työskenteli Konttoripäällikkö Viljo Kivekäs sekä muutamat Santaholman perheenjäsenistä, joskus ehkä kaikkikin perheen miehet. Myöhäisemmässä vaiheessa myös Santaholman kanslisti.
Konttorirakennuksessa, Plassin päässä oli myös yksi pieni huoneisto, joka oli Santaholman työntekijöiden käytössä. Mm. Ollilan palvelija, Taluksen Hilda asui siinä jossakin vaiheessa.
Konepajan päällikkö Einar Shalberg myös asui siinä perheensä kanssa. Perheeseen kuului vaimo Ellen sekä lapset Karin, Liisa ja Kai. Muistini mukaan Shalbergit muuttivat sodan jälkeen Närpiöön.
Kolmanteen kortteliin kuului seitsemän rakennusta. Laineen taloa lähinnä oleva asunto oli Anttilan tyttöjen omistama. Tässä asunnossa asusti yksineläjä ”mykkä-Franssi”. Muuta nimeä en kuullut milloinkaan hänestä puhuttaessa. Hän kävi myös sahalla töissä ja huolehti itse itsestään. Samassa talossa asui muitakin vuokralaisia. Vuokralaisten vaihtuvuus asunnossa oli aikalailla nopeaa.
Kun kierrämme tämän korttelin ympäri Plassille päin, niin Anttilasta seuraava oli kelloseppä Kortteen asunto. Perhettä en muista
Seuraava oli Orellille kuuluva matala pieni asunto jossa asui Heikki Luokkala perheineen. Hän oli alun alkaen kulkukauppias. Tähän asuntoon hän perusti myös ensimmäisen myymälänsä toimi-nimellä H.R. Luokkala.
Orellit olivat rakentaneet sillä aikaa viereen talon itselleen ja tässä talossa Tyyne Orell piti meille lapsille mieluisaa kauppaa. Tyyne oli kotileipuri ja myi leipomotuotteitaan ja karamelliä omasta myymälästä. Ville-isä oli kalastaja ja kuului samaan kalaporukkaan isäni, Kalle-sedän ja Kustaa-enon kanssa. Orellin perheeseen kuului kaksi lasta, Liisa ja Matti. Liisa opiskeli ja valmistuttuaan avioitui ja muutti perheensä kanssa Helsinkiin. Matti jäi naimisiin mentyään asumaan Kalajoelle.
Seuraava talo oli sitten jo ensimmäinen iso kauppa, Kalajoen Osuuskauppa, Plassin myymälä. Tämän myymälän kulmalta lähti kuja Takakadulle jonka varrella oli kaksi pientä mökkiä..Tämän korttelin kulmassa oli koko Plassin väen ”kaupungin kaivo”. Hyvävetinen ko mikä. Ja aivan kaivon lähellä oli Tohkojan Villen ja anoppini Jennin mökki, johon he muuttivat avioiduttuaan. Tässä tuvassa asuivat myös Jennin kaksi lasta, mieheni Antti ja sisarensa Eeva. Tämä tupa ja sauna on purettu pois. Ville kävi töissä Santaholmalla ja Jennikin aina kun sattui olemaan naisille sopivia töitä.
Tohkojan vieressä oli Verrosen Annan tupa, jossa Anna asui poikansa Laurin kanssa. Heillä oli samassa pihassa pikkiriikkinen piharakennus jossa asui aina joku vasta nainut pariskunta siksi kunnes saivat tilavamman asunnon. Samassa korttelissa Verrosen vieressä asui Tiinasen Vikke perheineen. Tupa oli pieni kuin linnun pesä, mutta aina oli paikat järjestyksessä, äiti-Anni piti siitä huolen. Perheeseen kuului lapset Kerttu, Eino, Aune, Tuula ja Lasse. On uskomatonta, että nämä äidit ovat ehtineet käydä vielä kesäisin tällaisen perheen hoidon lisäksi vieraan töissä. Näin teki myös Anni-äiti. Santaholma tarjosi kesän aikaan naisille sopivaa työtä enempi kuin talviaikaan. Avioiduttuaan Eino meni Ruotsiin töihin ja muut lapset jäivät Kalajoelle.
Osuuskaupan vierestä alkoi neljäs kortteli. Kulmatalo oli Usko ja Rauha Bomannin talo, jossa Rauha piti kampaamoa. Usko oli töissä kai sahalla ja kalasti kesän aikaan. Lapsia perheessä oli tytär Sinikka ja kaksi poikaa Jorma ja Jouko. Toinen pojista hukkui myöhemmin. Myöhemmin he siirsivät kampaamoliikkeen lähemmäksi sillanpäätä. Tähän taloon muutti Liisa ja Urho Hihnala. Liisa aloitti Muotiliike Ailan näissä tiloissa. Heidän perheeseen kuului silloin kaksi lasta Pirkko ja Jorma. Urho Hihnala rakensi heti sotien jälkeen uuden talon lähemmäs Kalajoen keskustaa. Ja perheeseen syntyi kolmas lapsi Heimo. Hihnalan lapset perustivat omat yritykset. Jorma muotiliikkeen Ylivieskaan, Pirkko muotiliikkeen Haapajärvelle ja Heimo jatkoi Muotiliike Ailan toimintaa Kalajoella.
Tämän neljännen korttelin takakadun puolella oli Virtalan Laurin ja Lyylin asunto. He työskentelivät sahalla niin kuin monet muutkin Plassin asukkaat. Virtalan perheeseen kuului poika Alpo joka aikuistuttuaan meni sahalle töihin.
Virtalan naapurissa oli pienen pieni tupa johon muutti Äijänhaasta Ahon Fanni. Hän oli vakituinen sahatyöläinen. Myöhemmin Fannin seuraksi muutti Sadinmäen Eero. Eero teki myös päivätyönsä sahalla ja kesäisin kalasti.
Seuraavat rakennukset olivat Plassintien neljännen korttelin yritysten ja yksityisten varasto-rakennuksia.
Bomannista seuraava rakennus oli alkujaan Iso-ojan Pekan kauppatalo. Se oli peräti kaksikerrok-sinen rakennus. Tänä muistamani aikana siinä asui Mäkelän Erkki perheineen. Erkki oli valokuvaaja ja vaimo Hilja piti pientä kahvilaa.
Mäkelän perheeseen kuului vanhempien lisäksi neljä lasta. Annikki, Paavo, Kerttu ja Kirsti. Lapsista ainoastaan Kerttu jäi Kalajoelle postin palvelukseen. Myöhemmin Mäkelät muuttivat tästä Fapen mutkaan Fapea vastapäätä olevaan taloon ja tähän taloon tuli uusi yrittäjä.
Alakertaan tuli suutarinverstas jonka omistivat Maunun veljekset Eino ja Reino. Heidän yrityksessä oli kaksi vierasta työntekijää. Veljesten sukulaispoika Tauno Kiviaho ja toinen apumies oli Kankaanpään Jani. Hyviä suutareita kaikki.. .
Mäkelästä seuraava asunto oli pieni matala tupa jonka Vähämäen Hanna saneerautti itselleen ja tyttärelleen Ebballe asunnoksi. Hanna oli leskirouva ja hän kutoi neulekoneella villa-asusteita kyläläisille heidän tuomistaan, sekä omista langoista ja sai näin elannon itselleen ja lapselle. Tytär Ebba avioitui Kankaanpään Arvon kanssa ja jäivät asumaan Kalajoelle.
Ebba oli ompelija ja Arvo kävi sahalla töissä.
Seuraavassa talossa asui Klintin Kallen perheensä kanssa. Klintin sukunimi muutettin myöhemmin Kallankariksi. Perheeseen kuului vaimo ja kaksi tytärtä, Enne-Liisa ja Tellervo. Vanhempi tyttäristä meni opiskelemaan Seminaariin ja muutti ammatin saatuaan muualle. Tellervo piti kampaamoa olohuoneesta erotetussa pienessä tilassa, johon oli tehty ovi Plassintien puolelta. Tellervo avioitui Pitkäsen Paavon kanssa ja he muuttivat asumaan Ranualle.
Tästä seuraava asunto oli myös pieni mutta paljon asukkaita sisäänsä kätkevä tila. Siihen myös meni sisäänkäynti niin pihanpuolelta kuin Plassintien puoleltakin. Tähän huoneistoon perusti Koivusaaren Toivo pienen kaupan. Se oli Koivusaaren Kirjakauppa. Kauppa tarjosi myös seppeleen ja kukkien sidontaa. Talossa tienpuoleinen osa oli kauppana ja pihanpuoleinen osa asuntona. Toivo asui tässä asunnossa vaimonsa Elsan kanssa. Heillä oli myös tytär Kati, joka asui jonkin aikaa heidän kanssaan tässä talossa.
Koivusaaren kirjakauppa oli minun ensimmäinen työpaikkani josta sain oikein palkkaa ennen kuin menin jatkamaan koulunkäyntiä.
Tämän korttelin viimeinen talo oli Kiuttu Eevan sekatavarakauppa . Hän oli tietääkseni naimaton naisihminen. Työntekijät kaupassa olivat paikkakuntalaisia. Miltei samassa pihassa oli Passin Martin ja Kertun asunto. Martti oli sahalla tarhassa lastuutöissä ja myöhemmin käytti elokuvakonetta Kuvalassa. Lapsia heillä oli Paula, Maire, Heikki, Sakari ja Inkeri. Lapsista vain Sakari muutti pois, muistelen, että Ruotsiin. Passin tuvan ja Änkilän talon välistä lähti tie Mehtäperälle.
Palaamme nyt tien joen puolelle Santaholman konttorirakennuksesta seuraavaan rakennukseen joka oli Korven talo. Näiden rakennusten välistä meni polku Korvenrantaan, jota käyttivät venerantana kaikki tässä ympäristössä asuvat ihmiset.
Korven talossa asui Rikhard Korpi vaimonsa Hannan ja lastensa Laurin, Annin ja Kaarlon kanssa. Hanna ja Riko (Rikhard) olivat erittäin ystävällisiä ihmisiä. Heidän pihallaan oleva juttupenkki oli aina varattu. Siinä istujat puhuivat kaikki asiat selviksi. Niin säät, saaliit, työt, tienestit kuin monet muutkin asiat. Riko kävi sahalla töissä ja kalasti. Samoin pojat vartuttuaan menivät sahalle hommiin. Äiti Hanna hoiti perheen ja lapset. Kaikki lapset jäivät avioiduttuaan asumaan Kalajoelle.
Korven talossa, aivan seinä seinää vasten oli Oikarisen Heinon ja Nannin asunto. He olivat lapseton pariskunta . Heino kävi töissä Rahjan satamassa ja Nanni työskenteli kai sahalla, ainakin kesäisin. Heino käytti vapaa-aikansa työväen urheilijoitten, sittemmin Riennon toiminnoissa. Oikaristen kuoltua Korvet ostivat talon. Ja Kalle muutti asumaan tähän heti naimisiin mentyään.
Melkein samassa pihapiirissä oli Pihlajan Jonnen asunto. Jonne oli kuorma-autoilija ja ajoi rahtiajoa Sievistä ja ehkä Ylivieskastakin. Perheeseen kuului vaimo Siiri ja tyttäret Aune, Aila ja Anna, sekä poika Juhani. Heillä oli myös kasvattipoika Eino Manninen. Eino oli useinkin Jonnella apupoikana rahtiajoissa. Lapsista vain Anna jäi asumaan perheineen Kalajoelle. Juhani muutti Kokkolaan, samoin Aune. Aila muutti johonkin Porin tienoille. Eino Manninen avioitui ja muutti Rovaniemen seutuville.
Pihlajasta seuraava asunto jokivarressa oli Lahtisen Heikin ja Olgan talo. Heidän lisäkseen Asunnossa asuivat Olgan vanhemmat sekä Olgan lapset Kalle, Rauha ja Laimi Kujansuu. Ja myös Heikin ja Olgan yhteiset lapset Antti, Fanni, Veikko, Martti ja Inga. Heikki-isä kävi sahalla töissä ja kalasti. Jossakin tässä seutuvilla oli ollut myös edellä mainittujen Vierimaan veljesten syntymäkoti. Nämä olivat kuolleet jo ennen minun syntymääni. Aikuiseksi varttuneita lapsia heillä oli seitsemän, joista viisi muutti Ouluun, avioituivat siellä ja jäivät pysyvästi sinne asumaan.
Seuraava talo oli Ventelän asunto, josta minä en muista muuta kuin, että siinä asui Ventelä niminen perhe. Ventelän talon jatkona oli Kalajokilaakson Osuusliikkeen varasto. Itse liikerakennus oli aivan maantien vieressä. Ja käynti liikkeeseen oli, niin kuin siihen aikaan kaikkiin liikkeisiin, käytännöllisesti katsoen suoraan maantieltä. Kaupanhoitajana liikkeessä toimi Väinö Varpainen ja liikeapulaisia oli kai pari, kolme.
Tästä kaupan vierestä meni ”kinttupolku” rantaan, jossa oli Plassin naisten pyykkiranta isoine patoineen ja pyykkinaruineen. Kesäpäivinä pyykkipata porisi miltei joka päivä.
Osuusliikkeestä seuraava talo oli peltiseppä Evelin talo. Se oli rakennettu aivan jokitörmän päälle. Niilo Evelin työtilat olivat alakerrassa. Hän valmisti kaikenlaisia peltitavaroita.
Nisupeltejä, pääläreitä, törppöjä, laxlootakarotteja, kastelukannuja ja kaikkea mitä peltistä voi tehdä. Meille lapsille oli myös omat astiastot jotka olivat markkinoiden kysyityimpiä tavaroita. Perheeseen kuului Niilon lisäksi vaimo Martta ja muistaakseni tyttö ja kaksi poikaa. Perhe asui yläkerrassa, jossa oli myös vuokralaisia ja peltisepän työtilat olivat alakerrassa.
Seuraava talo oli Tanskan Marin. Mari asui siinä lastensa Erkin , Martin, Urhon, Laurin, Hannan, Ainon, sekä Vilman kanssa. Pojat olivat kalastajia, joskin osa pojista kävi myös sahalla ja Rahjan satamassa lastuutöissä. Tytöt työskentelivät herrasperheissä sisäkköinä.
Tanskan talosta seuraava mökkönen oli Virtalan Jussin ja Esterin asunto. Heillä oli kaksi lasta Usko ja Sirkka. Usko oli kuulovammainen ja kuoli jo lapsena. Jussi ja Esteri olivat myös sahatyöläisiä.
Seuraava tupa oli Tohko-ojan Jussin ja Hildan asunto. Lapsia heillä oli kaksi Aili ja Matti. Matti kaatui sodassa ja Aili jäi asumaan vanhempien kanssa. Jussi kävi töissä sahalla ja kesäisin hän harrasti jokikalastusta ja nahkiaisen pyyntiä. Hilda kävi myös lautatarhalla töissä kesäisin. Tämän tuvan muistan erikoisesti siitä, kun heillä oli vielä sodan jälkeenkin tuvassa nurkkatakka jossa paloi iloinen valkea. Leivinuuni hohki lämmintä ja hyvän leiväntuoksu tuntui nenään heti oven avattuani. Tuoksu oli niin ”kamalan hyvä”, että olisi tehny mieli pyytää pala paljasta leipää maistettavaksi.
Seuraava rakennus oli putka, joka oli eniten käytössä syysmarkkinoiden aikaan. Sitten, aivan jokitörmällä oli Ventelän tupa, jossa asui Iida Ventelä perheensä kanssa. Lapsista muistan Arvon, Tuomaan, Tanelin ja Jalmarin. Jalmarin vaimo oli Hannan ja heidän lapsensa Aune ja Taisto.
Aivan tien vieressä Kiuttu Eevaa vastapäätä oli Harjun Tanelin suutarinverstas. Hän teki uusia jalkineita ja korjasi vanhoja. Perheeseen kuului vaimo Elsa ja Elsan vanhemmat Tuomen pappa ja mummu sekä Elsan tyttö ja poika. Samaa perhettä oli myös Elsan ja Tanelin poika Olavi Harju, joka oli Tuomen mummun silmäterä.
Tästäpä ylitämme tien ja menemme toiselle puolelle.
Vastapäätä Passin taloa on Änkilän talo, jonka tytär Passin Kerttu oli. Änkilän talossa asui Väinö vaimonsa Editin kanssa sekä lapset Antti, Pekka ja tytär Vappu. Vappu kuoli ehdittyään rippikou-luikään. Väinö Änkilä viljeli maata ja vaimo Edit hoiti karjan ja kotityöt. Väinö työskenteli myös metsäpuun hankkijana Santaholmalle.
Seuraava talo Mehtäperälle mentäessä oli Forssin Antin ja Hildan nätti taitekattoinen talo, jossa asui suuri ja iloinen perhe. Hildalla ja Antilla oli lapsia kaksitoista. Helge, Lenne, Elmeri, Eugen, Markku, Inga, Leila, Singe, Rauni, Asta, Airi ja Arja. Tästä talosta ei äiti joutanut vieraan töihin. Isä teki varmasti töitä sitäkin enempi, milloin sahalla, milloin maalaustöissä. Ja aina kun huutokauppa oli tiedossa, isä Antti oli varmasti vasaran varressa. Vaikka ei ois mitään asiaa ollu muuten huutokauppaan, niin piti mennä kuuleen Antin meheviä huutokauppa kommentteja. Ja kansalla oli hauskaa. Lapsista Elmeri, Markku, Rauni ja Arja muuttivat muualle asumaan. Muut lapset perustivat perheen ja jäivät Kalajoelle.
Forssilta eteenpäin, kohti Mehtäperää on Änkilän viljelysmaita.
Niiden jälkeen, tien vasemmalta puolen alkaa vasta varsinainen Mehtäperä. Kulmatontilla oli Siipon mökki, jossa asui isä kahden lapsensa kanssa. Tyttären nimi oli Helga ja poika muistaakseni Olavi.
Siipon kohdalta lähti tie sahalle päin. Sen varrella oli kaksi asuntoa.
Ensimmäinen oli Augusti Pirttijärven asunto, siellä asui iso perhe. Äiti Kustaavan lisäksi oli lapset Matti, Aaro, Pentti, Jouko, Annikki ja Eila. Augusti oli ammatiltaan seppä ja työskenteli sahalla. Samoin äiti kävi lautatarhalla töissä silloin kuin perheeltään ehti. Tästä perheestä kaikki jäivät Kalajoelle (Matti perheineen oli jonkin aikaa Ruotsissa).
Seuraava asunto kuului Topin perheelle. Äiti Reeta piti komentoa kahdelle tyttärelleen Ainolle ja Saaralle ja pojankossille Matille. Tietääkseni Reeta kävi myös töissä sahalla, tienatakseen elannon perheelleen. Näistä taloista on purettu pois Siipon, ja Topin asunnot ja tilalle rakennettu uusia asuntoja.
Siipon mökistä seuraava Mehtäperän perukoille päin oli Ojalan Matin ja Helenan tupa, jossa asui vanhempien lisäksi lapset Lempi, Paavo, Marjatta ja Kalle. Ojalan perheen lapset lähtivät kaikki maailmalle. Lempi ja Paavo menivät Helsinkiin. Marjatta muutti pohjoiseen avioiduttuaan siirtolaispojan kanssa. Kalle muutti Amerikkaan mentyään naimisiin Kankaanpään Kertun kanssa.
Seuraava asunto oli Lahtisen Jukan ja vaimonsa Hilman asunto. Heillä oli vain yksi perillinen, Bertta- tyttö. Muistaakseni hän menhtyi lavantauti-epidemian aikaan.
Tämän asunnon vierestä poikkesi pieni tien tapainen sahalle päin ja sen tien varrella oli kaksi asuntoa. Ensin oli Pahikaisen sisarusten asunto. Tytöt olivat naimattomia ja työskentelivät sahalla niin kuin tämän perukan kaikki asukkaat. Pahikaisista seuraava asunto oli Järvisten koti, jossa asui suuri perhe. Isän ja äiti Hilman lisäksi oli lapsia muistaakseni seitsemän. Kerttu, Vilho, Paavo, Armas, Enni, Linnea ja Reijo.
Tämän saman tien varrella oli vielä pieni siisti tupa jossa asui Rahkolan Hanna. Hän oli hiljainen yksineläjä joka työskenteli sahalla saadakseen näin toimeentulonsa.
Palataampa takaisin Mehtäperän tien varteen. Kulmatontilla oli Raudasojan Jussin ja Vienon tupa. Jussi oli vakituinen sahan työmies. Samoin Vieno yritti ainakin kesäisin käydä tarhalla töissä. Lapsia heillä oli muistaakseni kuusi. Vanhimman nimi oli Risto, muiden nimiä en nyt muista.
Raudasojaa vastapäätä asui Hannilan Joona. Joonan perheeseen kuului vaimo ja tytär.
Joona rakensi proomuja Santaholmalle.
Nyt palaamme takaisin Kiutun mutkaan. Änkilän Väinön talosta seuraava kylälle päin on Yrjö Änkilän talo. Taloa asui vanha emäntä ja kaksi lasta. Ttytär Elsa ja poika Yrjö. Heidän pääelin-keinonsa oli maatalous. Äidin kuoltua Yrjö jäi hoitamaa taloa
Seuraavaksi siirrymme Plassintien yli joenpuolelle ja luettelen kaikki talot, jotka ovat joen puolella aina Jokisuun koululle asti.
Haaralan talo on vastapäätä Änkilän taloja. Rakennus on komea, korkealla kivijalalla seisova talo. Pihapiirissä on myös pienempi asunto ja kuuluisa, komea suuri rakennus, jossa on aittoja ja varastoja. Yhdessänäistä varastoista on myös mankelihuone kivimankeleineen joka oli ainakin myöhäisemmässä vaiheessa kaikkien plassilaisten käytössä
Päärakennusta asui jämerä isäntä, Haaralan vaari (muuta nimeä hänelle en muista). Vaarin lisäksi oli talon tytär poikineen. Haaralat elivät maanviljelyksen ja metsätulojen turvin. Vanhan isännän kuoltua taloa jäi isännöimään tyttären poika. Hän muutti Amerikkaan ja talo on suurimman osan vuotta tyhjillään. Piharakennuksessa asui Selma Marttala tyttärensä Leenan kanssa. Selma työskenteli aina siellä missä naistyövoimaa tarvittiin. Hän oli hyväsydäminen ja lempeä nainen. Seuraava pienen pieni tupa oli myös Haaralan maalla, aivan tien vieressä. Siinä asui aina se joka kipeimmin tupaa tarvitsi. Näihin aikoihin asunnossa asusti Heinistön Selma poikansa Villen kanssa. Ville kävi sahalla töissä ja äiti huolehti hänestä ja kodista.
Seuraava rakennus on Teatteritalo. Tämä talo oli ja on vieläkin työläisväestön käytössä. Toimintaa riitti silloin miltei joka illalle. Talo on ollu tärkeä kokoontumispaikka Plassilla asuvalle väestölle.
Ennen Fapen mutkaa oli pieni tupa jossa asui niihin aikoihin Räihälän Kyllikki kahden lapsensa kanssa. Hän ansaitsi elannon konekutojana ja muistelen, että hän teki ompelutöitä itselle ja myös vieraillekin. Sodan aikoihin Kyllikki muutti perheineen Rahjankylään ja asunto jäi siirtolaisten käyttöön. Myöhemmin tupa oli varmaan vain kesäkäytössä.
Fabritiusen talo on seuraavana. Tässä asui piirilääkäri Fabritius vaimonsa Annan kanssa. Herrasväki eli hyvin eristäytynyttä elämää.
Herra Fabritius tunnettiin erittäin ankarana ja ehkä vähän pelottavanakin miehenä, joka harrasti metsästystä koirineen. Tässä kohdin tie teki (tekee) mutkan sillanpäähän päin mentäessä ja siksi sitä kutsutaan vieläkin Fapen mutkaksi.
Seuraavaan pihapiiriin kuului neljä rakennusta.. Östmannin perhe asui pienemässä punaisessa talossa. Myöhemmin talossa asui Kotiahon Righard vaimonsa ja kahden lapsensa Eilan ja Olavin kanssa. Kahdessa keltaisessa talossa oli mustaakseni siirtolaisia, ja näistä isoimmassa talossa leivottiin ja pakattiin rintamalle leipiä. Tässä samassa talossa oli myös kulkutautisairaala ison lavantautiepidemian aikana. Myöhemmin nämä rakennukset osti opettaja Maija Keskinen ja tällöinkin suurin rakennus oli asumaton..
Melkein tähän samaan pihapiiriin kuului myös Vuotilan komea talo. Talossa valmistettiin limonaadia joka oli meille lapsille suuren suuri ihme. Valitettavasti en muista perheestä muuta kuin tuon limonaadin valmistuksen.
Vuotilan talon jälkeen jälkeen jokirantamaat olivat ketoja ja seuraava rakennus olikin jo pappila, joka kuului jo keskustan palvelujen piiriin.
Palataan Yrjö Änkilästä seuraavaan taloon, jossa ennen sotia oli leipomo. Muistaakseni se oli Pakkasen tai Lylyn omistama talo, perhettä en muista. Saman rakennuksen seuraava omistaja oli myös leipuri, Emil Lehtinen. Hän piti siinä sekä leipomoliikettä, että myymälää. Yrittäjäperheeseen kuului äiti Iida ja kaksi lasta Liisa ja Urpo. Liisan mentyä naimisiin, perhe muutti Ylivieskaan. Urho jäi asumaan perheineen Kalajoelle. Äiti Ida työskenteli sekä myymälässä, että leipomossa.
Lehtisen vierestä kulki pieni tie Mehtäperälle päin. Sen varrella oli kaksi asuntoa. Ensimmäinen oli Rahkolan Joonan asunto, jossa asui isännän lisäksi perheen äiti sekä tytär Ilta-Rauha. Joona Rahkola työskenteli Santaholmalla puuseppänä.
Seuraava asunto oli Lindvallin tupa, jossa asui vanhempien lisäksi kolme poikaa. Pojista vanhin Antti työskenteli sahalla, keskimmäinen poika Matti meni Osuusliikkeen palvelukseen ja nuorimmainen Martti oli myös nuoruusvuosinaan sahatyöläinen. Martti ja Antti jäivät perheineen Kalajoelle asumaan.
Lehtisestä seuraavan talon teki Hemmilän Ville. Ville oli autoilija. Talon yläkerrassa oli asuinhuo-neet ja alakerta oli linja-autoa varten. Hemmilän perheeseen kuului äiti Asta ja poika Pentti. Tämän talon osti myöhemmin sodan aikana sisarukset Tyyne ja Kerttu Heikurinen. He pitivät talon yläkerrassa ravintolaa, jossa sai vaatimattomia, mutta sota-ajan huomioiden, hyviä ruoka-annoksia. Kävimme joskus herkuttelemassa syöden kaurapuuroa ja mustikkasoppaa.
Tämän talon kohdalta lähti taas tie kohti Mehtäperää ja Raaheen menevää tietä ns. Lontaanin mutkaan. Tämän tien varrella vasemalla ensimmäinen oli Aarne Hietalan ja vaimonsa Annikin talo. Aarne oli sahatyömies. Annikilla riitti työtä perheen parissa. Lapsia oli useampia, muistaakseni kolme tyttöä ja kolme poikaa.
Hietalasta seuraava asunto oli Tanskan Erkin ja hänen vaimonsa rakentama talo. Erkki kaatui sodassa, ja koska he olivat lapseton pariskunta, talo myytiin ja tilalle on sittemmin tehty uusi. Rahkolan Hanneksen talo oli seuraavana. Hannes asui siinä Elma-vaimonsa ja kolmen tyttönsä kanssa. Tytöistä kaksi olivat nimeltään Kaisa ja Annikki, kolmannen nimeä en valitettavasti muista. He muuttivat kai johonkin Viialan seudulle. Tällä puolella tietä, ei ollut muita asukkaita.
Palaamme takaisin tien toista puolta. Ensimmäisenä oli Untisen Feetin ja Helmin asunto. Perheeseen kuului poika Veikko ja kaksi tyttöä Kirsti ja Pirkko. Lapsista Veikko ja Pirkko jäivät asumaan Kalajoelle perheineen. Kirsti muutti eteläsuomeen. Feeti teki kaikenlaisia sekatyömiehen töitä ja kalasteli. Hän oli myös merkittävimpiä nahkiaisen pyytäjiä Kalajoella. Untiselta seuraava Plassintielle päin oli Haikolan Martin asunto, hän oli nainut vaimon Änkilän talosta. Martti oli sahan työläisiä. Vaimo Elsa hoiti perhettä, jossa muistaakseni oli kolme tyttöä ja saman verran poikia.
Seuraava asunto oli Mikkosen Kallen ja Hannan. He olivat lapseton pariskunta. Heistä muistan vain, että Kalle oli innokas hylkeenpyytäjä. Salmisen tupa on seuraava. Tässä tuvassa asusti äiti ja isä Salminen. Heillä oli vain yksi tytär, Linda. Linda avioitui Ketolan Arvon kanssa ja heillä oli tytär Maila. Maila avioitui ja jäi perheineen Kalajoelle. Isä Salminen oli sahalla vahtina ja äiti hoiti tyttären kanssa kodin ohella muutamaa lehmää.
Plassintielle tultaessa Hemmilän lähin naapuri oli pienen pieni koti, jonka Isäntä oli Jutilan Viljami. Viljamin lisäksi tuvassa asui äiti ja kaksi poikaa Matti ja Väinö. Matti oli sahalla konemestarina ja Väinö oli sahalla asettajana. Avioiduttuaan Väinön perhe muutti Lepistönperälle Äijän hakaan, josta olen maininnut jo aikaisemmin. Myöhemmin Väinö Jutilan perhe muutti asumaan Haaviston taloon.
Tässä tuleekin sitten se em. Fapen mutka, josta tie haaraantuu Jokisuun koulua kohti ja edelleen sillanpäähän. Toinen haara on Leviätanhua joka vie Merenojalle.
Tässä teiden haarassa oli pieni, vaalea rakennus jossa Tiiton Hilma piti pienimuotoista vaatetusliikettä. Hän asui tätä kotia kahden tyttärensä kanssa. Vanhempi, Mirja kävi kesäisin, lastuun aikana töissä Santaholman tarhalla puutavaran ylösottajana. Nuorempi, Raili oli vielä alta kouluikäinen. Tämä perhe muutti liikkeensä myöhemmin sillanpäähän. Erkki Mäkelä osti Tiiton talon myöhemmin ja valokuvaamo muutti siihen.
Jokisuun koululle päin Plassintietä mentäessä seuraava asunto oli Santaholman omistama ja siinä asui Väätäinen. Vaimoa en muista, mutta perheessä oli Teuvo-niminen poika. Väätäinen oli Santaholman metsäpomoja. Heidän muutettua pois paikkakunnalta, tähän taloon tuli asumaan Kärjän Kalle ja Helmi. Heidän poikansa Leo taisi syntyä tässä talossa. Kalle oli myös metsäpomo.
Pihlajaniemen mummon tupa oli seuraava. Siinä hän asui poikansa Einon kanssa.
Seuraava kanttinen asunto kuului Brusiinin naisvaltaiselle perheelle. Perheessä kun oli naisia viisi ja poikia vain yksi. Äitin lisäksi oli Aino, Aili, Anna ja Hilma sekä poika Väinö.
Tytöt työskentelivät Jokisuun koululla keittäjänä ja siivojina. Myöhemmin Aili oli postinjakajana. Väinö meni heti vartuttuaan sahalle töihin.
Palataan takaisin Fapen mutkaan ja Leviäntanhuan varrelle, sen maanpuolelle. Jutilasta seuraava asunto oli Untisen, ja siinä asui isännän lisäksi muistaakseni kaksi poikaa. Tämän asunnon osti Oulaisista kotoisin oleva liikennöitsijä Väinö Pirttijärvi. Hän liikennöi monta vuotta linjalla Oulainen – Kalajoki. Melkein samassa pihassa asui ainoastaan naisväkeä ja hekin olivat osan ajasta Amerikassa. Viimeisinä elinvuosina palasivat asumaan vakituisesti tähän omistamaansa taloon.
Nyt tullaankin jo lähelle Raaheen kulkevaa tietä. Tämän tien varrella oli Santaholmalle kuuluvia heinäketoja ja viljapeltoja. Santaholman heinä- ja viljaladot olivat kahden puolen tanhuaa ja niitten vierestä meni tanhut Forssin Veikon asuntoon, jossa hän asui Kerttu-vaimon ja seitsemän lapsen kanssa. Veikko oli maalari kuten Forssin muutkin veljekset. Mutta hänkin työskenteli Santaholmalla ainakin kesällä lastuun aikana. Forssin naapurissa oli Santaholman omistama taitekattoinen talo, jossa asui näihin aikoihin vaihtuvasti sahalla työskenteleviä perheitä.
Palaamme nyt Jokisuun koulun tienoille, josta haarautuu Plassintie ja Raaheen menevä tie. Raahentiellä ensimmäisenä oli kunnan viljamakasiini (viljan lajittelu tapahtui myöhemmin tässä). Jokisuun koulu on tien toisella puolella. Viljamakasiinista seuraava asunto oli Mårdin Suoman ja lasten Paavon, Pekan, Eevan ja Veeran omistama. Suoma hankki elannon perheelle sahan töissä ja lapset menivät heti kynnelle kyettyään myös samaan työpaikkaan äidin kanssa.
Mårdin jälkeen oli Simin Hellin asunto. Sitä sanottiin myös junaksi, koska se oli pitkä ja kapea, junan vaunua muistuttava talo. Tässä asunnossa Helli asui kahden tyttärensä Lillin ja Lauran kanssa. Helli piti myös naisten pukimoa tässä talossa ja myi hyvinkin tyylikkäitä asusteita.
Lilli ja Laura muuttivat aikuistuttuaan pois Kalajoelta, Laura muistaakseni Ylivieskaan.
Lindemannin talo oli seuraava. Muistelen, että isä-Lindemanin työ liittyi laivoihin. Perheeseen kuului äidin lisäksi lapset Risto, Antti, Paavo, Aini ja Anneli. Äiti työskenteli suuren perheen keskellä kotona.
Seuraava asunto oli Kailan Pentin ja Lean omistama. Pentti teki töitä Santaholmalla ja vapaa-aikana suutarin töitä kotona. Lea-äiti hoiti kodin ja suuren perheen, johon kuului lapset. Jouko, Jorma, Maire, Aune, Marja, Aino, Anneli, Irja ja Raija. Lapsista ei yksikään jäänyt Kalajoelle, vaan opiskeltuaan he ”lensivät” kaikki maailmalle.
Kailasta seuraava asunto oli Mäkelän Antin perheen. Antti oli kirvesmies ja työskenteli rakennuk-silla. Vanhempien lisäksi perheeseen kuului neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Kerttu, Siiri, Rauni ja Eeva ja pojat Veikko ja Jaakko. Pojat perivät ammatin isältään ja ryhtyivät kirvesmiehiksi.
Mäkelää vastapäätä oli asunto jota isännöi poliisi Jutila. Jutilan perheeseen kuului vaimo ja kaksi poikaa. Toinen pojista oli kuulovammainen ja kuoli vanhainkodissa keski-iän saavutettuaan. Oskari Jutila mentyään naimisiin muutti perheensä kanssa Rovaniemen seudulle voimalaitoksen töihin. Tässä asunnossa oli Jutiloitten jälkeen myös kulkutautisairaala.
Mäkelän talosta seuraava, samalla puolen tietä oleva talo oli Jutilan Natan ja Hilman. Heidän lapsensa olivat Eero, Aaro ja Anna-Liisa. Natalla oli hevonen, hän ajoi Santaholman ajoja sekä yksityisten ajoja, milloin sellaisia tarvittiin. Syksyisin heidän tulonlähteenään oli nahkiaisen pyynti. He jalostivat myös tämän saaliin ja sillä oli kysyntää Helsinkiä myöten.
Jutilasta seuraava asunto oli Forssin perheen. Siihen kuului äidin lisäksi pojat Antti, Kalle,Vilho, Veikko ja Urho. Forssin suvun miehet olivat ja ovat edelleen maalareita. He saivat pääasiallisen elantonsa tällä työllä, mutta kävivät myös sahan töissä, jos maalaustöitä ei ollut.
Forssilta seuraava mökkönen oli Väisäsen Eevan. Hän oli yksineläjä ja sai toimeentulon sairaalan pyykkärinä. Hän oli ehkä aikaisemmin ollut myös sahalla töissä, ainakin kesällä lastuun aikana. Silloin oli töitä tarjolla myös naisille. Näitten kolmen asunnon ulkohuonetilat puuliiterit saunat ja karjasuojat olivat tien vastakkaisella puolella.
Tästä Eevan tuvan seinustaa hipoen kulki Leviätanhua. Ylitämme sen ja jatkamme pitkin Raahentietä. Tien vasemmalla puolella oli ensimmäisenä jo ennen mainittu taitekattoinen asunto.
Siitä seuraava oli Hietalan Taunon ja Lahjan talo. Perheessä oli pojat Raimo ja Reino, sekä tytöt, joista muistan Lauran ja luulen, että heillä oli toinenkin tyttö. Sama pihapolku johti myös toiseen Hietalan taloon. Siinä asui Taunon veli Ville Hietala vaimonsa Ebban ja lastensa Raunin, Teuvon ja Pentin kanssa.
Muita asuntoja tien tällä puolen ei ollutkaan. Raahentie jatkui Lontaanin mutkaan asti ja siitä edelleen Raaheen.
Palaan takaisin Leviäntanhuan ja Raahentien risteykseen.
Oikealla puolella ensimmäinen asunto oli Niemelä-nimisen perheen asunto. Vanhempien nimiä en muista, mutta pojat olivat Oiva ja Olavi. Oiva muutti Pohjoiseen ja jäi sille tielleen. Olavi rakensi Kalajoelle talon, mutta myi sen ja muutti muistaakseni Helsinkiin.
Niemelästä seuraava talo oli Suvannon Antin ja Hilman omistama. Heidän lisäksi perheeseen kuului kasvattipoika Ossi. Antti oli hevosmies ja hän ajoi Santaholman ajoja, ja mikäli aikaa riitti, myös yksityisten ajoja. Ossi muutti laivahommiin johonkin Turun seutuville.
Seuraava mökki, jonka muistan oli Heikkilän Fiian. Hän asui yksin. Suku oli muistaakseni Ameriikassa.
Heikkilästä seuraava oli Akolahden Kallen ja Hiljan tupa. Heillä oli yksi lapsi, Oili nimeltään. Kalle ja Hilja kävivät kumpikin töissä sahalla. Myöhemmin Hilja työskenteli myös sairaalan pesulassa. Oili avioitui ja jäi asumaan Kalajoelle.
Lähellä Lontaanin mutkaa oli Mikkosen Hannan asunto. Hanna oli erittäin hyvä ompelija. Hänen asuntonsa oli ruhtinaallisen iso yksin asumiseen. Ja nuo kaksi huonetta ja keittiö olivat aina niin siistissä kunnossa, että oli vaikea kuvitellakaan, että siellä tehtiin ompeluhommia.
Hannan lähin naapuri oli Heinistön Hanna ja Jussi. Heinistöt olivat myös sahan työläisiä. Heidän perheeseen kuului kaksi tyttöä. Vanhempi tytöistä Helvi avioitui ja asettui johonkin Helsinkiin päin ja nuorempi Raili jäi kalajokiseksi.
Heinistöltä jatkui kärrytie Haanpään taloon, jossa asui Eemi-isäntä ja Saimi-äiti poikineen. He saivat elantonsa etupäässä pienviljelijöinä. Pojat, Toivo, Vilho ja Pentti aikuistuttuaan kävivät tilapäistöissä sahalla tai tarhassa. Nämä olivat Raahentien varren asukkaat.
Leviän tanhuan varrella Merenojalle päin asui muutamia perheitä. Junnikkalat, Vierimaat, Saarikot ja Tammet, jotka työskentelivät sahalla ja käyttivät Plassilla olevien yritysten palveluita. Merenojan tien varrella oli myös muutamia sahalla käyviä työläisperheitä, Sauvolat, Takalot ja Anttilat. Joen toisella puolen, Holmanperällä suurin osa väestöä oli myös sahan työläisiä ja hekin asioivat Plassin kauppaliikkeissä.
Mielenkiintoista on se, että Plassilla oli yritystoimintaa niin paljon niin pienen alueen väestöön nähden. Muistini mukaan kaikkiaan 35 yritystä ja ne kaikki olivat varmasti tarpeellisia.
Siirtolaisväestö kuului myös Plassin asujamistoon noihin aikoihin, koska heitä oli sotaa paossa melkein joka kodissa. Heillä oli suuria perheitä ja osa asui niin pienissä tuvissa, että piti ihmetellä miten se ylipäätään oli mahdollista. Osa pääsi tietysti asumaan isompiinkin taloihin, esim. Santaholman päärakennuksessa ja Santaholman Lehtolan talossa asui varmaan monta perhettä. Plassilla asuneet siirtolaiset olivat lähtöisin Karjalasta ja Lapin itärajalta ja he asuivat vain väliaikaisesti Kalajoella, joten en muista niin tarkkaan heidän perheitään. Osa heistä avioitui täällä ja jäivät asumaan Kalajoelle, mutta osa muutti Lappiin perheineen.
Nämä ovat ainoastaan minun omia muistikuviani Plassin miljööstä siltä aikakaudelta kun olin 10-15 -vuotias, joten näistä muistelmista on voinut jäädä paljonkin pois asioita ja jotain olen ehkä muistanut väärin, mutta toivottavasti tämä saa aikaan keskustelua ja muisteluita noilta menneiltä ajoilta. Ja auttaisi lapsiamme muistamaan juurensa ja siirtämään jotakin niistä omille lapsilleen. Ja mikä tärkeintä, innostaisi muitakin muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Plassilla. Siellä oli ja on edelleen hyvä elää.
Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin ihmiset olisivat tuohon aikaan olleet läheisempiä toisiaan kohtaan ja ottaneet osaa kanssaihmisten iloon kuin suruunkin, puuttumatta silti häiritsevästi kenenkään tekemisiin tai tekemättä jättämisiin.
Muistellessani
1920-lukua, jonka puolivälistä omat muistikuvani alkavat, huomaan
että palveluja Kalajoella oli saatavana varsin monenlaisia.
Ensimmäinen muistikuvani on, kun isäni pyöräntangolla pääsin
mukaan Kalle Untiselle. Isä kävi siellä maksamassa meidän uuden
Husqvarna-onpelukoneen. Se oli niin iso, että paitsi äidin
vaateompelukset sellä taloon tullut suutari, Himangan Eeli saattoi
ommella saappaanvarret. Ennen koulujen alkua Aaltosen Hanna-täti
kävi sillä ompelemassa meille koululeningit. Isän ja poikien
vaatteet teetettiin Tanhualan Antilla, joka oli taitava ammattimies,
vaatteet tulivat miestä myöten sopivat. Tanhuala teki pitkiä
päiviä. Veljilleni hänellä oli tapana ilmoittaa ”Tuu
pruuvaamaan vaikka torstaina vähän ennen ylösnousua!”
Tanhualan
oppilaaksi ja apulaiseksi joutui heti rippikoulun käytyään Liisa
Sorvoja, kätevää käsityöläissukua. Antin sisar Lyyli Tanhuala
teki mittatilauksena lakkeja ja huopahattuja. Olivat kovin sieviä,
Lyylin tekemä sievä hattu oli minunkin päässäni kun syksyllä
1930 aloitin kouluni Kokkolassa. Lyyli sairastui kuitenkin sen ajan
vitsaukseen keuhkotautiin, eikä voinut palvella asiakkaitaan. Liisa
sorvoja rupesi auttamaan ja innostui asiaan niin, että myöhemmin
kouluttautui useilla kursseilla alalle ja perusti Muotiliike Ailan.
Se toimi hänen pojan Heimo Hihnalan ja hänen vaimonsa työpaikkana.
Paljon on tästä liikkeestä ollut apua ja iloa
paikkakunnalla.
Paitsi
Tanhualaa täällä tekivät miesten vaatteita monet muutkin esim
Svante Kaivosoja ja Ensti Hämeenkorpi. Hämeenkorvella oli myöhemmin
vaatetusliike. Sieltä ostavat asiakkaat palveltiin loppuun saakka,
eli niin että tehtaan vaate korjattiin asiakkaalle sopivaksi. Saman
liikkeen myöhempi haltija Veikko Kurjenluoma jatkoi tätä
perinnettä.
Plassilla
asui taitava puuseppä Efraim Kilpinen, joka puuseppä poikansa
Oskarin kanssa valmisti Väinämöisen kanteleita, aivan uusia,
Fazerin Musiikkikaupan myyntiin usean vuosikymmenen ajan. Kilpisen
liikkeessä valmistettiin tilaustyönä myös huonekaluja. Lähellä
Kilpistä Plassilla asui kelloseppä Wilhelm Korte, joka oli oppinut
taitonsa Pietarissa. Toinen kelloseppä oli Eemeli
Kotka.
Taksiautoja
oli aluksi Fabian Nevalalla ja Jussi Annalalla. Vähän myöhemmin
Korpelan Voiman sähkölonjoja hoitanut K.A. Siipola hankki myös
taksin. Sen ohessa hän hankki Esson bensiinitankin ja mittarin. Se
oli alku Esson huoltoasemalle. Siipolalla oli myös hervolet-autojen
piiriedustus. Näiden liiketoimien kylkiäisenä ilmestyi
Sillanpäähän paikkakunnan ensimmäinen ulkomainos FIRESTONE,
eniten matkaa markalla.
1930-luvun
alussa Siipola aloitti autokoulun aluksi yhdessä Antti Raution
kanssa. Rautio kuitenkin luopui tästä ja perusti oman pajan ja
korjaamon. Samassa Sillanpään maisemassa toimi Frans Takkusen
polkupyöräkorjaamo ja Ford-autojen edustus. Joen puolella tietä
Takkusella oli jonkin aikaan Shellin bensiinitankki ns. Täpärän
paikalla. Takkusen pyrävarstaan loputtua Eino Saari perusti
polkupyöräliikkeen ja korjaamon ja Takkusen verstaassa aloitti
toimintansa Lindholmin kumikorjaamo. Kumikorjaamon toimiessa joen
pohjoispuolella Kerolalla siellä oli oppipoikana Urho Saari, joka
sittemmin osti koko liikkeen.
Suutareita
oli useita. Mainitsen heistä vain lapsuuteni lähimmän naapurin
Valerius Vuoren ja hänen Marjaanansa. Puolisoiden välillä oli
vanhan ajan kunnioitu. Aterian valmistuttua marjaan sanoi verstaan
kynnykseltä: Tulkaasta ny Vuori syömään!
Osuuskaupan
naapurina toimi Kustaa Orellin leipomo. Myöhemmin Nuorisoseuralla
Seuran Janne ( Janne Siipola) avasi leipomon. Näistä molemmista sai
ostaa 2 ja 4 markan ankkastokkaa, nöttereitä, piparkakkuja,
palmukransseja, papinleukoja ja porsaita. Näitä ihanuuksia oli
Orellin kopperossa rannanpuolella tietä saatavana sunnuntaisinkin
limonaadin lisäksi. Kopperossa oli myyjänä Helli Saari siihen
saakka, kun hänen äitinsä perusti oman leipomon, jossa oli
tyttärelle työpaikka eläkeikään saakka.
Amerikasta
palannut Maria Rapp rakennutti talon ja limonaaditehtaan meijerin
viereen. Oli riemu monen talon lapsille, kun tradiotioksi tuli hakea
juomakori juhannukseksi. Meillä oltiin tarkkana siitä, että puoli
koria oli metsäviiniä. En vieläkään ole maistanut parempaa
virvoitusjuomaa!
Plassilla
oli Eemeli Lahtisen leipomo, joka rupesi valmistamaan jäätelöä.
Sitä myytiin useana vuonna Sillanpäässä kärryistä, jossa
jäähdyttäjänä oli vesisäiliö, aamulla jäillä täytetty.
Poikaset sanoivat iltapäivällä ostaneensa sohjoa!
Leipomon
lisäksi Janne touhusi Nuorisoseuralle kahvilan ja elokuvateatterin.
Urho Poukkula oli 1927 yrittänyt elokuvateatteria, mutta se ei
silloin vielä saanut kannatusta. Seuran elokuvat sensijaan toimivat
yli 20 vuotta. 1930-luvun lopulla tänne muutti Päiviön perhe, joka
perusti tänne elokuvateatteri Kuvalan, joka toimi lähes 30
vuotta.
Keväällä
1936 oli Kärjän Oskarin talossa vuokralaisena parturi-kampaaja.
Vesijohtoja ei ollut, työkaluina oliva emaljinen pesuvati ja
vesikannu. Vähän myöhemmin Rauha Boman (myöh. Tanska) perusti
Plassille oikein permanenttikampaamon. Tanskan liike muutti myöhemmin
apteekin viereen toimintansa lopettaneen nahkuri Niemisen
paikalle.
Valokuvaajiakin
oli. 1920-luvulla aloitti Pauli Hongell, myöhemmin Honkakari. Erkki
Mäkelä tuli mukaan useita vuosia myöhemmin. Näiden herrojen
edessä saivat kuvattavat istua hetken liikkkumatta, kun he mustan
vaatteen alta määräsivät minnepäin oli katsottava. Kuvat tulivat
hyvänlaatuisia joskin melkein aina jännittyneen
näköisiä.
Yksityisiä
sekatavarakauppoja oli Pohjankylällä Heikki Vedenojalla, myöhemmin
J.S. Yrjänän omistuksessa. Tuomas Rahkolla oli liike Plassilla,
jolla paikalla liiketta harjoittivaat myöhemmin Eeva Kiuttu ja Jeeli
Oja. Tuomas Rahko rakennutti liikkeen nykyisen Herkkutorin paikalle.
Ennen Herkkutoria paikalla toimi Veikko Hyvärisen Kalajoen Myynti
Oy.
Koulutien
toisella puolella Rahkon naapurina Eetu Haapakangas avasi
ruumisarkkuliikkeen. Tämän liikkeen alkamisilmoituksessa oli
maininta: puhelin on Tuomas Rahkon kaupassa.
Linja-autoliikenteen
aloitti Matti Suvanto ajamalla vuoroja Sieviin. Myöhemmin Raahen
linja kuului hänelle. Pihlajan Jonne ajoi sekvaunulla Sievin
vuoroja. Kokkolaan ajoivat Heino Hihnala ja Sanfrid Laurila, aluksi
ilman aikatauluja. Jos mieli mukaan oli illalla soitettava ja
ilmoitettava matka-aikeensa. Laurilan jälkeen Kokkolan linjaa ajoi
Ilmari Kangas. Ylivieskaan ajoi ensin Jalasri Niskala joka soitti
gramofonia autossa matkustajia saadakseen. Niskalan jälkeen linja
oli Vilho Hemmilän hoidossa ja sen jälkeen Antti
Raution.
Kirjakaupan
aloittivat Matti ja Ida Myllylä 1916. Matin kuoltua liike oli Ida
Myllylän hoidossa heinäkuuhun 1951 saakka, jolloin alkoi Leena
Kivioja vastuukausi. Sitä kesti 34 vuotta.
1930-luvun
alkupuolella olivat Hilma ja Jalmari Pahikkala aloittaneet
pienimuotoisen hotelli ja kahvilatoiminnan. Oli kesävieraiden kanssa
tapana käydä hotellin parvekkeelta ihailemassa merta ja nauttia
pullakahvit. Yläkerrassa oli huoneita matkustajille. Siellä oli
vakiovieraansa, jotka useina kesinä tulivat nauttimaan luonnon
rauhasta. Vieraskirjasta löytyy nimiä kuten Ansa Ikonen, Ilmari
Kianto eri sihteerien seurassa, Tauno Palo, Tito Colliander
perheineen majaili kerran koko talven pommituksia paossa. Hietapakat
olivat rauhallinen paikka. Hilman lehmä oli köydessä lammikon
rannalla ja iltalypsyn aikaan kuului navetasta Hilman kaunis laulu
kun hän lypsi maitoa hotellitaloutensa tarpeisiin.
Suurpitäjän kaupanteon melkeinpä yksinomaisena keskuksena olivat Kalajoen markkinat. Kalajoen seudun talonpojat olivat sekä talollisia että kauppamiehiä. Heillä oli myytävänä tuolloin turkiksia, hylkeenrasvaa, suolakalaa, kuivattuja haukia, voita ja nautaeläinten vuotia. Heitä kutsuttiin maakauppiaiksi, ja he olivat varakkaita, yritteliäitä ja maailmaa nähneitä miehiä. He saivat usein toimia luottamusmiehinä ja käräjälautakunnassa. Talonpojat omistivat myös laivoja ja muita aluksia.
Tervakaupan keskus
Kokkola sai kaupunkioikeudet 1620 ja luvan pitää markkinoita Kalajoen Santaniemessä niin kuin tätä aluetta silloin kutsuttiin. Kalajoen markkinoista tuli kuitenkin vapaamarkkinat vuonna 1638. Kaikkien kaupunkien porvareilla oli lupa käydä kauppaa Kalajoella, mutta kokkolalaisilla oli kuitenkin kiistaton ylivalta. Koska kauppaoikeudet oli kaupunkien porvareilla maalla ei saanut olla muuta kuin markkinat. Kokkolan kaupunki osti Jaakko Jaakonpoika Änkilältä alueen markkinapaikaksi 1680 ja Kokkolan kaupungin kauppiaat elikkä porvarit, joiksi heitä silloin kutsuttiin alkoivat rakentaa markkinatupia Plassille. Alueella piti olla lämmintä tilaa koska markkinoita pidettiin myös kevättalvella. Näin syntyi tämä asutus. Aluksi ei ollut muuta kuin Änkilän kantatila, pari torppaa ja yksi sotilastorppa. Ja sitten alueella oli pikiruukki ja terva-aittoja pikiruukin hoitajan asunto, sauna ja venelaituri. Markkinakentän molemmin puolin joen rannassa oli asumuksia, markkinatupia myös maanpuolella ja niiden välissä oli kenttää johon markkinamiehet pystyttivät kesäaikana pöytiä ulos mutta talven aikana kauppaa tehtiin näissä markkinatuvissa ja liikuttiin hevospeleillä. Sitten markkinat muuttivat merkitystään ja maallakin sai olla kauppiaita.
Tervakaupan ansiosta Kalajoen markkinat olivat alueen tärkeimmät aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Mutta sitten myöhemmin, kun markkinat menetti merkitystään, tuli paljon asutusta 1800-luvulla tälle alueelle. Markkinoista kehittyi varsin huomattavat ja ne oli verrattavissa Suomen suurimpiin markkinoihin. Laajalta maakunnan alueelta tuli kauppiaita Kokkolasta ja myöhemmin tuli raahelaisia mukaan. Kokkolalaiset yritti karkottaa raahelaisia pois mutta nämä vetosivat maaherraan ja maaherra ratkaisi asian että markkinat tulivat kaikille vapaaksi ja tilanne rauhoittui.
Laajasti tunnetut markkinat
Markkinoilla oli suuri merkitys lähiseudun kaupunkien porvareille ja naapuripitäjien talonpojille, joita saapui jopa Haapavedeltä, Pyhäjärveltä, Kärsämäeltä, Reisjärveltä, Pihtiputaalta, Viitasaarelta, Saarijärveltä ja Rautalammilta saakka. Rantakaupunkien kauppiaat tulivat ja myivät puodeistaan omia tarvikkeitaan. Raahen ja Kokkolan kauppiaat olivat perustaneet Kalajoelle tervahovinsa, jonne maalaisten tuomat tervat kerättiin. Kalajoella pidettiin vuosittain kolmet markkinat. Matinpäivänä 24.2. tehtiin tervakauppaa, Laurinpäivänä 10.8. voikauppaa ja Mikonpäivänä syyskuun lopulla pidettiin karjamarkkinat.
Kiistaa markkinapaikoista
Markkinapaikka oli v. 1763 laaditun maanmittauskartan mukaan n. 140 metriä pitkä ja 60 metriä leveä. Tällä alueella oli porvareiden kauppahuoneita, tervavarastoja ym. tavaramakasiineja ja rakennukset olivat käytössä yleensä vain markkina-aikana sekä kesäkautena laivauksen ollessa käynnissä. Markkinapaikalle oli aikain kuluessa syntynyt asutusta ja tontteja, joiden omistusoikeudesta syntyi riitaa Kalajoen kunnan ja Pohjankylän lohkokunnan kesken. Keisarillinen senaatti määräsi maanmittausylihallituksen toimittamaan arkistotutkimuksia Kalajoen markkinapaikan vanhoista omistussuhteista. Lopulta päädyttiin siihen, että 2.10.1877 kihlakunnanoikeuden vahvistamassa isojaon järjestelyssä erotettiin 22 yleistä ja yhteistä paikkaa. Kalajoen markkinapaikalle määrättiin v. 1885 tehtäväksi järjestyssääntö ja asemakaava.
Kaupunkihankeen kariutuminen
Kaupan vapautuminen nosti markkinapaikan mittavaan kukoistukseen. Sen ilmentymänä oli pyrkimys muodostaa Kalajoesta kaupunki v. 1865. Hanke ei kuitenkaan toteutunut, mutta Kalajoen kauppa muodostui silti vilkkaaksi ja värikkääksi. Vielä 1860-luvun alkupuoliskolla Oulun läänin kuvernööri piti Kalajoen markkinoita läänin huomattavimpina markkinoina, joiden tavaravaihdon laajuudelle ei löytynyt vertaa edes Etelä-Suomen markkinoista. Markkinapaikan verotus perustui vanhaan v. 1864 uudistettuun senaatin päätöksen, jonka mukaan kannetut varat on käytettävä torialueen ja sille rantamaantieltä johtavan tien ylläpitoon. Pian ilmeni vastustusta markkinoiden ylläpidosta johtuviin kustannuksiin. Tämä johti siihen, että nimismies Fr. von Nadelstadh esitti v. 1865 Kalajoen markkinat lakkautettavaksi. Keisarillisen senaatin päätöksellä 31.10.1866 Kalajoen markkinat lakkautettiin. Tästä huolimatta markkinat jatkuivat keskeytyksettä. Senaatti lähetti 1867 Kalajoen kunnalle kirjelmän, jossa se tarjosi Kalajoen markkinoita takaisin. Pitäjäläiset päättivät yksimielisesti hyväksyä senaatin tarjouksen. Kaupan huippu oli 1870-luvun alussa.
Pohjanradan valmistuminen hiljensi kaupankäyntiä Kalajoella. Kalajoen kauppakeskuksen aseman kohottamiseksi pidettiin 8.3.1881 Kalajoen kirkkoherranvirastossa kokous, jossa päätettiin hakea kauppalan oikeuksia. Rautatie kuitenkin oli se tekijä, joka vieroitti yliset kunnat entisestä emäpitäjästä. Vuonna 1888 Ylivieskan, Sievin, Alavieskan ja Raution kunnat kieltäytyivät ottamasta osaa markkinapoliisin palkkaukseen. Vuonna 1893 kunnat lähtivät ajamaan toripäivien lakkauttamista. Kalajoen kunta päätti yksin maksaa markkinapoliisin kustannukset.
Santaholma Oy:llä suuri merkitys alueelle
Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa. Lauri Tanska muistelee Santaholma Oy:n toiminnan alkamista näin:
"Kun Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa, asutustiloja tarvittiin ja monet markkinatuvista oli ettei niissä ollut asukkaita niistä tehtiin kauppoja ja ne asettui niihin asumaan sahan työläiset. Kun oli vakio työpaikka niin asunto tarvittiin. Paljon tuli sitten Savosta ja jopa Hämeestä asukkaita Kalajoelle ja monesta muustakin pitäjästä. Ja sitten paikkakunnalla asu asutustilallisia ja asettuivat tähän asumaan. Siinä oli silloin kun minä olin nuori mies monenlaista ammatinharjoittajaa. Oli muurari, maalari, räätäri, kelloseppä, pläkkiseppä, kirvesmiehiä, kalastajia, monenlaisen ammatin harjoittajia ja sahatyöläisiä. Jokainen asumuskelpoinen asumus oli asuttuna. Mutta vähitellen niistä on purettu yli 40 näitä entistä markkinatupaa pois. Tilalle on rakennettu sahan työsuhdeasuntoja sahantyöläisille."
Syysmarkkinat
Nykyään on syysmarkkinat lokakuun toisena perjantaina ja lauantaina. Kauppiaita on niin paljon kun torille sopii ja ostajia myös. Markkinat siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1921.
Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella vuoden 1905 suurlakon jälkeen J. A. Lankila oli alusta lähtien aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan tahto -lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös Suomen sosialidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910 alussa. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen, jossa hän käsitteli myös Suomen valtiollista asemaa venäläisen sortokauden myrskyissä.
J. A. Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka ja muutti sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli Vapaus-lehden toimittajana. Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn 1917 vaaleissa. ”En luullut joutuvani kaikkeen siihen, mikä sittemmin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten tappioon J. A. Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattisiin kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle.
Melkein kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattiset kansanedustajat pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja ”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J. A. Lankila sai kuolemantuomion lokakuun 12. päivänä 1918 annetulla valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt Lankila kuoli sellissään huhtikuun 15. päivänä 1919. Hänen sellitoverinsa, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu Salin, oli menehtynyt yhdeksän päivää aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti