MA 30.06.2025 Rautio-viikko alkaa - JR29-elokuva

 Rautio-viikko 2025: Rautio yhdistää kautta aikojen!

Tämän vuoden Rautio-viikkoa vietetään 30.6-6.7. Viikon teemana on: Rautio yhdistää kautta aikojen! Viikko tulee pitämään sisällään mm. liikuntaa, musiikkia, historiaa sekä uusia ja perinteisiä tapahtumia. Viikon ohjelmasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin, vauvasta vaariin. Alla muutamia poimintoja viikon tapahtumista.

Tiistaina 1.7. klo.18:00 esitetään Raution Monitoimitalon Ahjo-salissa JR29- Vaiettu rykmentti dokumenttielokuva. Elokuvan vastaavana tuottajana ja käsikirjoittajana on ollut lehdistöneuvos Pekka Kivelä. Ohjaajana ja näyttelijänä Pauli Poranen. Teknisestä toteutuksesta on vastannut Kpedu/Mediakeskus Lime. Dokumenttielokuvan näytökseen on vapaa pääsy. Ennen esitystä on lyhyt haastattelu tekijöistä. Elokuvan kesto on 1,5h. Elokuvan jälkeen on Kalajoki Akatemian tarjoamat kahvit.

Perjantaina 4.7. vietetään Raution luontoreitistön avausta Susinevan kodalla klo. 21:30 ja sen jälkeen klo. 22:00 alkaa Raution Kisailijoiden järjestämä yövaellus. Luontoreitistön avauksessa kerrotaan hankkeen vaiheista ja avataan reitistö. Yövaellus starttaa Susinevan kodalta luontoreitistön avauksen jälkeen. Yövaelluksessa voi kiertää eri pituisia reittejä kävellen tai maastopyöräillen, omaan tahtiin. Ennen lähtöä osallistujille jaetaan kartat. Reittien varrella huoltopisteet ovat auki klo. 22-01, joissa mehutarjoilu ja makkaranmyyntiä.

Lauantaina 5.7. on perinteinen toritapahtuma klo. 9-14 Raution Monitoimitalon pihapiirissä. Paikan päällä on mm. Zetor ajelua, live musiikkia, myyntipaikkoja, arpojen myyntiä, erilaisia pihapelejä sekä 4H:n järjestämä kepparirata. Lauantai iltana Raution Monitoimitalon Ahjo-salissa on Ylivieskan karaokekerhon järjestämät villasukkatanssit klo. 19-23. Paikan päällä on myynnissä myös Rautio pannua.

Sunnuntaina 6.7. on luvassa historiallinen kulkue, joka järjestetään tänä vuonna 10. kertaa. Kulkueeseen osallistuu myös maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah. Kulkue lähtee liikkeelle klo.11:30 Raution kotiseutumuseolta. Klo.13:00 alkaa kotiseutujuhla Raution Monitoimitalolla, jossa juhlapuhujana on Sari Essayah. Esiintymässä ovat ainakin Raution mieskuoro sekä Raution lapsikuoro.

53

Tässä mainittuna pieni osa Rautio-viikon tapahtumista. Rautio-viikon lopullinen ohjelma julkaistaan kesäkuussa. Tervetuloa paikan päälle kokemaan miten Rautio yhdistää.

Opettaja Osmo Tokolan muotokuvan ja Raution koulun on maalannut taiteilija Markku Hakola

Rautio-viikolla esitetään tiistaina elokuva JR29 Raution monitoimitalossa ilmaiseksi klo 18.00.

Olen käynyt katsomassa jo aikaisemmin tuon elokuvan. Rautiolaisista ja kalajokisista elokuvassa ei juuri mainita. Siksi laitan tähän tarkan selostuksen rautiolaisten toiminnasta JR29-joukoissa. Selvitys perustuu opettaja Osmo Tokolan kirjoitukseen. Osmo on ollut itse mukana taisteluissa ja haavoittui siellä kolme kertaa. Lisäksi Osmo on maalannut taisteluista 30 maalausta, joista onnistuin hankkimaan taidenäyttelyyni 9 maalausta. Raution sotahistoria on tarkempi kuin minkään muun paikkakunnan Suomessa. Siksi katson aiheelliseksi tuoda tämän asian koko kansan tietoisuuteen. On hyvä, että Alpo haastattelee elokuvantekijöitä. Samalla asian tulee selväksi elokuvan tekijöille. Ehkä tarvitaan vielä uusi elokuva asiasta. Jos ei uutta elokuvaa tehdä niin ainakin kolmas taäydennysosa on tarpeen tehdä.

Jatkosodan aikana Raution miehet osallistuivat sotaan siten, että reserviläiset kuuluivat JR/29:ään, jonka komentajana oli evl. Paavo Susitaival. Ne miehet, jotka sodan kestäessä suorittivat asevelvollisuuttaan kuuluivat JR/50:een, jonka komentajana oli evl. Aho. Asevelvollisia oli myös JR/8:ssa, jonka komentaja oli ev. Autti. Tämä rykmentti on "tuntemattoman sotilaan rykmentti".
Keskipohjalaisrykmentti määrättiin liikekannallepanomääryksen mukaan perustettavaksi 18.6.1941. Tällöin lämpinä kesäpäivänä jaettiin Raution reserviläisille palvelukseenastumismääräys. JR/29:n III-pataljoona muodostettiin Sievin asemalla. Sinne rautiolaiset marssivat 18.6.1941 Pöllän koululta.

Nämä kolme rykmenttiä JR29, JR50 ja JR8 muodostivat tulevissa sotatoimissa 11 divisioonan, jonka komentajan oli jalkaväenkenraaliksi myöhemmin noussut K.A.Heiskainen, joka sai lempinimen "Kylmä Kalle".

Kun III pataljoona oli Sievissä Ylitalojen pihoilla saatu koottua, sotilaspuvut ja varustukset aseineen jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentikomenttaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.

20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska-Iisalmi-Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen stialselämä alkoi.

Seitsemännen komppanian ensimmäinen taistelu

Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän pitäjään. Illalla 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8 komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh tulittaessa Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia. Näistä osa putosi etenevään komppaniaan. Eteneminen pysähtyi. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Tämän johdosta 8 komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7 komppanian vuoro. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivutalta kaarroksen ja karkoitti siellä olleen vihollisen partion. Tämä käytti ensi kerran ns. kiväärikranaatteja, jotka ammutaan tavallisella kiväärillä ja ovat käsikranaatin kokoisia. Ne räjähtävät ilmassa. Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen. Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassa Kaarlo Korhonen Rautiosta.
Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta.

Seitsemännen komppanian toinen taistelu

Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa. Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7 komppanian ryhmitys kantakolmio. Se tarkoitti sitä, että eturivissä etenivät I, II ja IV joukkueet, III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana. Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihoillinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?". Sieltä vastattiin "On suomalaisia". Mutta lähestyttäessä mäen ylärinnettä alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi tyksitä yhtyi leikkiin. Rautiolaisista Vilho Hihnala haavottui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Kirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometsin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.

Seitsemäs komppania ohittaa Soanlahden

Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään, Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.

Vanhan rajan ylitys

Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi. Siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanhan valtakunnan raja. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.

Hyrsylän taistelut

Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen yhteyttä oli pitänyt kevytosasto Riitesuo, jolta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.

Rautiolaisten kolmas taistelu

Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut. Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän luokse. Igonoila asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat Heikki Perttula, Veikko Kola ja Erkki Toivanen. Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti haavoittuivat.

JR 50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa kesti nelisen tuntia.
Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli räjäytetty ainakin kahdeksasta kohti. Panssarijuna jäi mottiin.Saksalaiset pommikoneet saivat lopulta tuhottu panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.

Somban kylän valtaus

JR29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppnai sai käskyn saartaa kyl idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, Yksi Raution mies surmattiin pistimellä. Siinä syntyneessa kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin tuhottua vihollisporukan. Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistus ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui 53.

Ikävä yllätys

Somban jälkeen kauniin syyskesän päivän siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli lepohetken vuoro. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle,. Kolmannessa joukkueessa jäi vartioon aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kestänyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta harhailevia vihollisia oli metsässä pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman, mutta Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai survaistua pistimen sivuun. Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon. Olavin konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin. Olavi vietiin nopeasti JSP:lle.

Sombasta Pääsään

Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven-Petrsokoin leveän maantien tuntumassa. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin. Saatiin kovaa tykistötulta vastaan. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä toipumuslomaltaan, haavoittui heti uudestaan.

Teru eli Prääsä

Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä. Matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla kantamuksineen. Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi. Siellä oli naapuri vastassa. Kylässä oli useita hyökkäysvaunuja, jotka ryhtyivät ampumaan kukkulalle. Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä kaatuivat Niilo Saaronmaa, Matti Kivisaari, Lauri Huuha ja Arvi Hietamäki. Haavoittuneina poistuivat rivistä Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.

Prääsän valtauksen aikana haavottuneiden saaminen jsp:ltä eteenpäin oli vaikeaa. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu olisi ollut nopeampaa.
III pataljoona hivuuttautui vähän kerralaan Prääsän kauppalaan. Prääsässä yhtyivät rykmentti II ja pataljoona III. JR8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjären asutuskeskuksessa. Täällä Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.

Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan

Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia tappioita Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti. Hänen veljensä Veikko syöksyi auttamaan veljeään, mutta hän kaatui samalle paikalle. Aale saatiin kannettua pois, mutta hän menehtyi joukkosidontapaikalle. Valo Niska ja Kaarlo Verronen haavoittuivat. Pataljoona eteni aina Matroosan kylän laidalle. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään. Polivinan jälkeen oli vuorossa Vilgan valtaus. Raju tykistökeskitys osui 7 komppanian alueelle täsmällisesti. Kranaatti osui nuotioon ja Eino Kärkinen huusi apua. Eino menehtyi nopeasti ja Augusti Niiranen oli kaatunut. Keskitys pani komppania sekaisin. Hevosia kuoli ja kalustoa menetettiin. Erkki Kuoppala ja Yrjö Hakkarainen haavoittuivat. Pataljoonan komentaja ratsumestari Eerola kaatui tarkka-ampujan luodista. Taistelussa kaatuivat Eero Yliverronen ja Väinö Hollanti. Saatiin uustista kuulla, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan kaupungin.

Äänislinna

Äänislinnassa oleville sotilaskasarmeille siirtyi myös III pataljoona. Pataljoona oli niin loppuunkulunut, että sille annettiin kolmen viikon toipumisaika. Raution kirkkoherra Kalevi Vihma kävi komppaniaa tervehtimässä.

Syvärille

Lepokauden jälkeen pataljoona ja myöehmmin koko rykmentti siirrettiin junakuljetuksessa Petroskoissa Syvärin asemalle. Syvärin asemalta marssittiin 30-40 km pohjoispuolen heikkoa tietä Äänisjärvelle päin Homorovitsankylään. Täällä otettiin etulinjan vastuu. Homorovitsan rintamilla II ja III pataljoona miehittivät Kimjärven maaston. Talvi painoi päälle. Marras-joulukuun vaihteessa alettiin korsujen teko. Maaliskuun 10 päivänä rykmentin purkamiskäsky määräsi, että 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirretään I pataljoonan alaisiksi ja osa Kevyt Osasto 10:een. Vuonna 1911 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviliin. Tähän päättyi rykmentti JR 29 vaiheet yhtenäisenä sotilasyksikkönä. Raution komppaniasta suurin osa siirtyi I pataljoonan yhteyteen.

Suomalainen partio kävi 21.7.1942 Kiipuron takan. Partiossa oli 14 miestä. Paluumatkalla linjojen ylitys epäonnistui. Olavi Pokela kaatui ja yhdeksän haavoittui. Vain neljä säilyi terveenä. Omat joukot tulivat apuun.

Osmo Tokolan sotaa kuvaavat maalaukset taidenäyttelyssäni

TI 23.02.2021 Raution ja Kalajoen sotahistoriaa Erkki Ahon taidenäyttelyssä

Eino Takkusen muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva

Tänään sain vastaanottaa kaksi tilaamaani sotaa käsittelevää maalausta. Posti toi bulgarialaisen taitelijan maalamat maalaukset Eino Takkusesta sekä Kalajoen pommituksista. Näin korona-aikana postin kulku on vähän hitaampaa ja postilähetys viipyi matkalla kolme viikkoa. Tässä maalauksista kuvat sekä selostukset niiden aiheista.

Eino Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa tämä lahjakasta ja valtameren takanakin kunnostautunutta sukua ollut poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun muassa Vilppulan taisteluissa.

Eino oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita. Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin, enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen. Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle, oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin, syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi lukea sisältä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettänyt säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.

Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätykistörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.

Ajatus sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän koskaan harjoitellut kilpailuja varten.

Kaksinkymmenvuotiaana hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen, jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä, ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa. Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940 reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.

Talvisodan syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja ylennys kapteeniksi.

Kapteeni Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.

Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.

Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohoutumisvaarassa ollutta ryhmää taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.

Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla  sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita.”kertoi Eino.

Eino Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.

Pahasti haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27 palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten huomattiin että hän onkin hengissä.

Myöhemmin saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen 1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon karanteenikeskuksessa.

Sotavankeudesta kotimaahan päästyään mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään takoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukin.

Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jänyt sinne asumaan.

Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”

Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.

1960-luvulla Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä, mikä suuresti ilahdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen rauhan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes 90-vuotiaana.

Lähdeaineisto The Spirit of Kalajoki Lauri Järvisen kirjoitus, Ville Muilu Syrjäinen ISBN-8013-24-3

Aarne Saaren teloitus

Aarne Saaren muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva

Erkki Saaren muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva

Erkki Saari toinen vasemmalta, Jalo Nivala ja isäni Martti Aho

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistie ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääsi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.

Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.

Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.

Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen

3.8.1944
Rakkaat vanhemmat

Lähetän teille viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani sain kuolemanrangaistuksen.

Olin tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo 21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa, että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.

Olen syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä, vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme mukaan. Hän on meidän tuomarimme.

Kuolen suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen nimeensä.

Jospa voisitte antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme silloin keväällä oli viimeiset.

Tiedän, että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi. Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä, että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.

En jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä, sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen poikanne Aarne.

Jeesus on meidän turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken ajallaan.
Ja hänen helmaansa on meidän hyvä nukahtaa.
Hän puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.

Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.

Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki isoisäni Eino Perttula toisen miehen kanssa.

Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.

Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.

Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Serkkuni sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.

Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä Erkki Saaren kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944.

Kalajoen sotahistoria ei ole niin tarkka kuin Raution sotahistoria. Minulla on kuitenkin vielä lisää aineistoa Raution ja Kalajoen sotahistoriasta joten aivan hyvin voidaan tehdä toinen elokuva JR29:n toiminnasta, jossa on mukana Raution ja Kalajoen asiat.

JR29

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalkav%C3%A4kirykmentti_29_(jatkosota)

jalkaväkirykmentti 29 Sotapolku

https://sotapolku.fi/sotapolut/jalkavkirykmentti-29/

JR29 - Vaiettu rykmentti (Trailer, 2025)

https://www.youtube.com/watch?v=mD6L5SkPAL0

Jussi Niinistön esitelmä "Paavo Susitaival"

https://www.youtube.com/watch?v=69wjrPovdHw

Kansanedustaja rintamalla - Paavo Susitaival

https://www.youtube.com/watch?v=ZIugEgUgDtY

JR29 - Täydennysjakso 1: Marja-Leena Leskelän haastattelu (2025)

https://www.youtube.com/watch?v=BDbt2v3gilg

JR29 - Täydennysjakso 2: Kotirintama - Erkki Kujalan haastattelu (2025)

https://www.youtube.com/watch?v=3P2aiDuqKO8

Saimi Aho 90 vuotta

https://kalajoki-ploki.blogspot.com/2013/08/saima-aho-90-vuotta.html

Kalajoen pommitukset

Laskiaispäivä 22.2.1944 oli kaunis ja aurinkoinen päivä.

Pakkasta oli muutama aste ja lunta oli aika vähän.
Kouluissa oli vapaapäivä laskiaisen johdosta.
Sota-ajan askareet tehtiin pääasiassa naisvoimin.

Joitakin vanhimpien ikäluokkien miehiä oli kotiutettu toistaiseksi.
Oulua oli pommitettu edellisenä päivänä. Petroskoin Radion Tiltu oli ilmoittanut, että Kalajoelle pudotetaan laskiaispullia.

Tieto siitä oli tullut myös Kalajoelle. Laskiaistiistai kääntyi iltaan.
Ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.

Kello 19.20-19.25 alkoi kuulua lentokoneen ääniä pohjoiselta taivaalta. Lentokoneiden suunta oli etelään päin. Koneet lähestyivät Kalajokea mereltä päin jokiuomaa pitkin.
Koko kirkonkylä oli pimentämättä. Ikkunoista loistivat valot. Sadat kalajokiset olivat ulkona. He olivat tulleet kuuntelemaan ja katsomaan näkyisikö mitään.

Pommien pudottaminen

Koneen ollessa kirkonkylän keskustan yläpuolella oli hetken kuulunut pommien pudottamisesta johtuvaa ujellusta ja sitten valtava pommien räjähdyssarja ja ilmanpaineaalto. Valot sammuivat kaikkialta. Pommien pudottamisen tarkka ajankohta lienee ollut 19.35. Niihin lukemiin oli heiluriseinäkello pysähtynyt Honkelassa.

Lentokoneiden arvioitu lentokorkeus oli 1-2 kilometriä. Kone kaarsi etelään ja hetkisen kuluttua ilmeisesti samaan laivueeseen kuulunut kone pudotti laskuvarjopommin ja heti perään sarjan pommeja Kuivatjärven alueelle Hiekkasärkkien läheisyyteen. Samat koneet lienevät pudottaneet pommeja Kälviän Peitsoon etelään lentäessään. On todennäköistä, että sama laivue pudotti pommeja myös Merikarvialle. Venäläisten lennot olivat todennäköisesti suoritettu Virosta käsin.

Vieno Lahdenperä kuoli pommituksessa

Yksi pommi osui nykyiselle Pommitielle ja katkaisi suurjännitelinjan. Siksi valot sammuivat. Pommit putosivat suurjännitelinjan päälle ja katkoivat linjoja niin ne aiheuttivat myös näyttävän valoilmiön. Toinen pommi osui Lahdenperän talon merenpuoleiseen päätyyn noin 2-3 metriä seinästä. Talon toinen pää sortui kokonaan ja Vieno Lahdenperä os. Hongell sai surmansa silmänräpäyksessä. Kolmas pommi osui suurjännitelinjan jalkapylvään viereen. Neljäs pommi jäi suutariksi erään ladon viereen. Viides pommi osui meijerin merenpuoleisen päädyn lähelle repien suuret alat rappausta ja rikkoen ikkunat. Kuudes pommi osui meijerin Pitkäsenkylän puoleisen päädyn lähelle ojaan. Pommi vaurioitti meijerin lastauslaituria. Sama pommi rikkoi Aino ja Oskari Kähtävän talon ikkunat ja aiheutti talolle sirpalevahinkoja. On todennäköistä, että tästä pommista Aarne Kähtävä sai sirun kainaloonsa. Seuraavat kolme pommia osuivat Kärjenkoskeen ja repivät vain jäähän reikiä. Pommien paineaalto rikkoi ikkunoita n. kilometrin säteellä. Kalajoen sairaalassa tohtori Untamo Sorasto hoiti Aarne Himangan. Muita henkilöitä ei vastaanotolla käynytkään.

Näin kertovat pommitukset kokeneet
Inna Lahdenperä oli tuohon aikaan 9-vuotias tyttö.
Hän kertoo, että isämme Vilho Lahdenperä oli kaatunut 27.7.1941.
- Asuimme veljeni ja äitini kanssa 1939 valmistuneessa talossa. Laskiaispäivänä kävimme mummoa katsomassa Tyngällä ja palasimme kotiin n. klo 18 aikoihin. Äiti oli laittanut ruuan poikkeuksellisesti makuukamarin pienelle pöydälle. Syödessämme kuulimme lentokoneen ääniä.
Äiti sanoi: ”Käväisenpä katsomassa näkyykö mitään”. Muutaman sekunnin kuluttua pommit putosivat ja kaikki muuttui yhdellä rysäyksellä kaaokseksi. Melun ja rätinän vaiettu huusimme äitiämme. Mitään ei kuulunut. Arvasimme hänen jääneen raunioihin. Pyrimme talosta ulos.
Mitä olisi tapahtunut jos ruoka olisi katettu keittiöön eikä makuukamarin pienelle pöydälle? Pommi olisi silloin voinut surmata myös lapset.

Aino Kähtävä kertoo olleensa puuliiterissä tyttärensä kanssa hakkaamassa puita.
- Kuultuamme lentokoneiden voimakkaan surinan menimme pihalle. Tytär ilmeisesti ymmärsi pommeja pudotettavan ja käski mennä maahan pitkälleen. Samassa oli kuin ukkosen jylinä. Sika oli säikähtänyt pommitusta ja juoksi ympäri karsinaa. Lentokoneitten poistuttua menimme asuinhuoneisiin. Kaikki oli mullin mallin. Pommi oli pudonnut 15 metrin päähän talosta ojaan.
Ehkä pommin osuminen ojaan pelasti talon täydellisestä tuhoutumiselta.

Eino Laurila kertoo olleensa laskiaispäivän iltana kotona. Pitkään jatkuneiden lentokoneiden äänten takia hän oli uteliaisuudesta mennyt ulos. Samalla kuului pommien räjähdykset ja hän heittäytyi maahan pitkälleen. Paineaalto tuntui selvästi.
Laurilassa oli menty nukkumaan pommien ja koneiden äänten loputtua. Naapurin isäntä, Tuuran Niku, oli tullut herättämään n. kolmen aikaan yöllä ja kysymään, että voiko Eino viedä Lahdenperän ja Honkelan väkeä Tyngälle. Eino Laurila oli valjastanut hevosen ja lähtenyt viemään Inna ja Lassi Lahdenperää sekä Tilda Honkelaa ja tämän lapsia Auli ja Jorma Honkelaa Tyngän Honkelaan.

Aarne Himanka oli ollut pyöräilemässä ja päästyään Kalajoen Osuusmeijerin kohdalle hän oli kuullut pommien ujelluksen ja heittäytynyt ojaan makuulle. Lumisessa ojassa hän oli ollut sen verran huonosti suojassa, että hän sai pommista pienen sirpaleen kainaloonsa. Aarne kertoo, että valtaosa kylästä oli pimentämättä. Pommituksista hänellä oli kokemuksia niin talvi- kuin jatkosodastakin, mutta tuntui kummalliselta joutua pommituksen kohteeksi täällä, missä sitä kaikkein vähiten oli odottanut.

Häät sota-aikana

https://kalajoenhistoria.blogspot.com/2016/12/haat-sota-aikana.html

Arno Anthoni piileskeli Raution pappilassa

https://kalajoenhistoria.blogspot.com/2009/06/arno-anthoni-piileskeli-raution.html

Kalajoelta Syvärille ja takaisin 1941-1944

Kalajoen miehiä lähdössä sotaan v.1941 Tyngällä

Talvisodan jälkeen suojeluskunta- ja aluejärjestöt yhdistettiin ja maa jaettiin 16 sotilaslääniin, joihin kuului yhteensä 34 suojeluskuntapiiriä. Kalajoki ja Rautio kuuluivat Keski-Pohjanmaan sotilaslääniin ja pääasiassa sen miehistä muodostettiin liikekannallepanoa varten 11. divisioona. Sen joukko-osastoihin kuulunut III/JR29 perustettiin keskiviikkona 18.6.1941 Sievissä ja näiden miesten kotipaikat olivat Kalajoki, Sievi ja Rautio. Samaan aikaan Kokkolassa perustettu I/JR29 puolestaan koottiin Kalajoen, Kaustisen, Perhon ja Ullavan miehistä.

Jatkosodan käännyttyä asemasotavaiheeseen vuoden 1942 alussa kotiutettiin kaikki yli 30 vuotta vanhemmat miehet ja aliupseerit. Tässä yhteydessä tehtyjen muutosten jälkeen tuli lähes 100 kalajokista palvelemaan 11. divisioonaan kuuluvassa JR 50:ssä, joka alunperin oli koolu keskisuomalaisten muodostama reservirykmentti. Kalajokisia kirjattiin erityisesti 1/50 ja II/50 pataljoonissa. 11. divisioonan komentajana toimi jääkärieversti K.A. Heiskanen, joka tunnettiin mys nimellä "Kylmä-Kalle". JR 29 oli everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen komennossa. JR 29 oli keski-iältään vanhin kaikista 11. divisioonan alaisista rykmenteistä. Sen III pataljoonaa komensi aluksi majuri Riitesuo. Tuossa patalajoonassa oli paljon kalajokisia. Taisteluvaiheessa pataljoonaa komensi ratsumesteri N. Eerola. JR 29 marssi vuosien 1941-1942 kuluessa yli 2000 kilometriä tehden taistelukyvyttömäksi yhteensä neljä venäläistä rykmenttiä. JR 29 historiaa ei liity yhtäkään varsinaista tappiota, ellei näiksi lueta epäonnistuneita hyökkäyksiä, jotka kuitenkin uusittuina johtivat tuloksiin.

III pataljoonan tultua kootuksi ja junaan lastatuksi Sievissä siirryttiin Liperiin, jossa kului juhannus 1941. Saksan aloitettua suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941 alkoi III pataljoonan pitkä marssi Kiteelle ja Tohmajärvelle. Neuvostoliiton pommitettua useita Suomen kaupunkeja katstoi maan hallitus Suomen olevan sodassa 25.6.1941. 11 divisioona tuli kuulumaan kesäkuun lopulla perustetun Karjalan ameijan VI armeijakuntaan, jonka komentaja oli kenraali Paavo Talvela. Hänen kaikki joukko-osastonsa olivat toimintavalmiin rajan läheisyydessä 6.7.1941.

Ilomäen valtaus

Taisteluosasto Susitaival eteni valmiusasemiin heinäkuun 7. päivänä ja kello 17.45 alkoi tykistö- ja kranaatinheitinvalmistelu, joka kesti 10 minuuttia. Heti sen jälkkeen ryhtyi III/JR29 hyökkäämään. Ilomäen taisteluissa kaatuivat kalajokiset sotamiehet Yrjö Juola, Eino Hirvi ja Emil Myllymäki sekä alikersantti Kaarlo Saukko. Vasankarista kotoisin ollut Juola kuului omien kranaateista kaatuneisiin. Hän oli rykmentin ensimmäinen kaatunut kalajokinen.

Menetettyään Ilomäen vihollinen ryhtyi järjestämään puolustustaan Heinävaaraan. I/JR 29 onnistui valtaamaan Tsiipan kylän 10.7.1941. Ennen Hyrsylään saapumista JR 29:llä oli muutaman päivän rauhallisempi jakso ilman suurempaa taistelukosketusta. Ratsumestari Eerolan pataljoona savutti aamulla 25.7.1941 kello kuusi vaikean maastomarssin suoritettuaan maantien Hyrsylä-Ignoila ja pääsi sen jälkeen yllättämään venäläiset heidän selustastaan. Tämän saarrostavan hyökkäyksen tuloksena saatiin Hyrsylän kylä vallattua ja samalla runsas sotasaalis. Kalajokisten panssaritorjuntamiesten rohkea ja tuloksellinen toiminta huomioitiin myös siten, että Sulo Männistölle ehdotettiin Mannerheim-ristin ritarin arvoa, tosin ilman myönteistä lopputulosta.

Voitto Hyrsylässä oli lopulta täydellinen ja odotettua vahvemman ja varsin aloitekykyisen vihollisen sivustauhka saatiin torjuttua. Venäläiset menettivät noin 200 miestä kaatuneina, JR 29:n III pataljoona tappiot olivat yhteensä 53 miestä. Hyrsylässä kaatuivat kalajokisista Joonas Kurikkala, Heimo Nuorala, Vilho Himanka, Vilho Lahdenperä, Frans Saarrela, Vilho Korpi, Paavo Lankila ja Anto Lyly. Heistä Lahdenperä oli kersantti ja Nuorala alikersantti.

Puna-armeijan päätukikohdat olivat Somban kylän Suojärven rannalla. Everstiluutnantti Susitaipaleen voimat olivat ryhmittynyt siten, että Sotjärven jaKotaljärven välisellä kannaksella oli oikealla Somban kylän suunnalla I/JR29 ja vasemmalla Kotajärven puolella III/JR 8. Hyökkäys alkoi aamulla 25. elokuuta. Lähes viikon kestäneissä taisteluissa 11 divisioona saavutti sille asetetun tavoitteen.

Säämäjärven-Sotjärven kannaksen tultua vallatuksi 11. divisioona muutti eteneimissuuntaansa koti Terua eli Prääsää. II/JR 29:n tuli suunnitelman mukaan vallata Niiniselkä, mikä kuitenkin osoittautui perin vaikeaksi tehtäväksi. Ensimmäinen valtausyritys epäonnistui. Toinen hyökkäys toi menestyksen 8. syyskuuta ja saadut venäläiset vangit vahvistivat tiedon siitä, että kukkulaa oli pulustanut kokonainen venäläispataljoona. Prääsän kaupungista saatu sotasaalis oli suurin, minkä 11. divisioona jatkosodassa käsiinsä hankki.

Prääsästä Petroskoihin

JR 29 sai levätä vain yhden iltapäivän ja yön vallatussa Prääsässä. Seuraavana päivänä sen oli lähdettävä vapauttamaan lepoon JR 50, joka osiltaan oli puolustusasemissa kuutisen kilometriä Prääsästä Matroosan suuntaan. Lauri Suni haavoittui reiteen, mutta huomasi tapahtuneen vasta, kun oli ollut kantamassa haavoittunutta kalajokista Viljo Mäkelää sidontapaikalle. Venäläisten kranaateista haavoittui myös III divisioonan konekiväärikomppanian päällikkö, kalajokinen jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Kapteeni Leskinen kuoli 6. lokakuuta 1941 eli runsaat kaksi viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Kapteeni Leskisen ja ylikersantti Honkelan lisäksi kaatuivat kalajokisista Prääsän taistelujen eri vaiheissa Aaro Lankila, Martti Joki, Johan Pisi, Reino Luhtala ja Heikki Tarkiainen. JR 29:n nopeat hyökkäykset jatkosodan alkukuukaisina tärkeiden solmukohtien kautta killan tavoin kohti Petroskoita aiheuttivat rykmentille maineikkaaksi muodostuneen nimen Kiila.

Prääsän taistelujen jälkeisen jatkoetenemisen tapahduttua alkoi suomalsiten suuri saartolike Petrokoin ympärillä lopullissti hahmottua. Lännestä kaupunkia lähestyvä 11. divisioona eteni Prääsästä tulevan päätien suunassa. Matroosan valtausken jälkeen se eteni kiivaasta vastarinnasta huolimatta Plolviinaan ja sen jälkeen Vilgaan valmistautuen lopulliseen rynnäkköön kohti Petroskoita.

Aamuyöllä 30.syyskuuta alkoivat kylmät sadekuurot tehden taistelusta väsyneiden III pataljoonan ja jääkärikomppanian miesten mahdollisimman tukalaksi. I pataljoonan rohkeä hyökkäys onnistui ja tämän sivistauhan vuoksi venäläiset joutuivat nyt vetäytymään kiireesti tiään. Toisaalta sekä I että III pataljoonan omatkin tappiot olivat huomattavat. Kaatuneiden joukossa oli ratsumestari Eerola, jolle haave Petrsokoihin etenemisestä jäi vain muutamien kymmenien tuntien päähän, Petroskoista hyökkäystä jtakettin Homorovitsaan. Kalajokisista kaatuivat Homorovitsassa alikersantti Martti Tanska ja sotamiehet Kaarlo Härönoja, Antti Tavast, Hannes Nivala, Kaarlo Liias, Väinö Vetoniemi ja Ensio Junnikkala.
Yli 30 vuoden ikäisten aliupseerien ja sotamiesten tullessa kotiutetuiksi vuoden 1942 alkukuukausina, rintamalle saapui eri koulutuskeskuksista uusia, nuoria miehiä. Tammikuun lopulla 1942 JR 50 alistettiin saksalaiselle 163. divisioonalle. Talvikuukausina 1942 aktiiviset sotatoimet keskittyivät partiotoimintaan ja tarkka-ammuntaan.

Vetäytyminen

Tilanne Suomen rintamalla muuttui olennaisesti, kun puna-armeijan 14.1.1994 alkanut hyökkäys saksalsiten kolmatta vuotta pitämän Leningradin saartorenkaan murtamsieksi johti kuukauden kuluessa menestykseen ja maaliskuussa saksaaiset olivat jo vetäytyneet Narvajoen taaksen jataken perääntymistään. Puna-armeijan suurhyökkäys Kannakssella alkoi 9. kesäkuta ja tällä kertaa venäläisten eteneminen oli niin nopeaa, että he saavuttivat Viipurin jo runsaan 10 päivän kuluessa. Kannaksen suurissa ratkaisutaisteluissa 1944 oli kalajokisia monissa joukko-osastoissa. Kaatuneiden luettelossa mainitaan kohtalon paikkakuntina muun muassa Rajajoki (Toivo Yliuntinen), Kuokkala (Frans Jernström), Siiranmäki (Elias Tolonen), Kanneljärvi (Tuure Karjaluoto), Viipuri ( Aaro Ring), Kuparsaari (Heino Siirtola), Vuosalmi (Martti Kääntä ja Matti Junnikkala), Juustila (Eero Paananen, Pentti Kaltajalaakso, Antti Backman), Ihantala (Antti Nevanperä) sekä Laatokan toisella puolella Aunuksen suunnalla Vitele (Eino Kamunen, Vilho Murtoperä) Salmi (Esko Ylikangas) ja Nietjärvi (Antti Sorvari).

Lapin sodassa kalajokisista kaatuivat Torniossa Lennart Myllymäki ja Veikko Roukala, Kemissä Vilho Liias, Vojakkalassa Väinö Saari, Muoniossa Pentti Rahkola ja Kilpisjärvellä Kalervo Lahti. Jatkosodassa 1941-1944 kuluessa kaatui kaikkiaan 111 kalajokista, Melkein puolet (53) näistä menetyksistä koettiin hyökkäysvaiheen aikana kesän ja syksyn kuukausina 1941.

Lähdeaineisto: Sotavuodet Kalajoki ISBN 952-90-3425-3

Kalajoen Suojeluskunta ja Lotta-Svärd

Suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestö tekivät runsaan neljännesvuosisadan kestäneen olemassaolonsa aikana erittäin mittavan työn suomalaisen nuorisokasvatuksen hyväksi. Jatkosodan jälkeen 19.9.1944 syntyneen välirauhansopimuksen mukaan nämä järjestöt oli voittajan saneluna lakkautettava ja samalla merkittävä osa maamme historiaa tuli unohduttaa. Itse asiassa vaadittiin unohtamista, mutta todellisuudessa kyseessä oli unohduttaminen. Suojeluskunta ja Lotta Svärd-toiminta eivät koskaan ole unohtuneet siinä mukana olleilta. 1990-luvulla on vihdoin käynyt mahdolliseksi antaa näille järjestöille se arvo, joka niille kiistattomasti kuuluu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kalajoki oli suojeluskunta- ja lottatoiminnassa yksi Keski-Pohjanmaan ja koko Pohjois-Suomenkin aktiivisimpia. Kalajoen suojeluskunnan ja lottaosaston liikuntakasvatus ja siihen olennaisesti liittyvä kilpaurheilu olivat järjestöjen eniten julkisuutta ja menestystä saanut toiminnan osa maailmansotien välisenä aikana. Kalajoen suojeluskunnan piiristä nousi ensimmäinen keskipohjalainen maailmanmestari, sotilaskivääriampuja Lauri Kaarta, joka saavutti kaksi MM-kultaa kesällä 1937. Hänen veljensä, 1990-luvulla edelleen kilpaillut Martti Kaarta otti samoissa kisoissa MM-pronssia.

Suojeluskunta oli myös Jussi Kurikkalalle keskeinen väylä nousussa kohti neljää maailmanmestaruutta ja muita suuria arvokisamenestyksiä. Lottien puolella olivat kansallisella huipulla hiihtäjä Saima Kärje ja pikajuoksija Lilja Erkkilä.

Itsenäisyystahto loi suojeluskunnat

Suomen suojeluskuntien virallista syntymäpäivää ei ole mahdollista osoittaa, mutta vuosi on joka tapauksessa 1917, jonka syksyllä myös Kalajoki sai oman suojeluskuntansa. Suojeluskunnista käytettiin alkuvaiheessa usein nimeä palokunta ja sellaisia perustettiin ainakin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle jo toukokuussa 1917.

Keväällä 1917 aloitti Helsingissä toimintansa salaperäisenä pidetty Uusi Metsätoimisto, jonka piiriin kuului myös sotilaskomitea. Aktiiviselle taistelujärjestöliikehdinnälle on tuloksetta etsitty syntysanojen lausujaa; aate kehittyi vähitellen eri puolilla Suomea. Voimaliiton, vuoden 1906 aikaisen suurlakon itsenäisyysjärjestön ja syksyllä 1914 alkunsa saaneen jääkäriliikkeen voidaan kuitenkin katsoa tarjonneen sekä esikuvan että lähtökohdan vuonna 1917 syntyneille suojeluskunnille. Mainitun vuoden lopulla suojeluskuntia, palokuntia tai urheiluseuroja oli maassamme sadoittain. Paloaatteet olivat käytännössä johtaneet siihen, että harjoitukset muodostuivat yhä sotilaallisemmiksi ja aseiden hankkinen vastaisen varalta tuli yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä. Suojeluskunnilla oli olennainen merkityksensä myös Suomen itsenäisyysajatuksen levittäjänä. Vuoden 1917 ensimmäisten suojelukuntien miehet muodostivat seuraavana vuonna kansalaissodan valkoisen armeijan rungon; he olivat kansan nostajia ja mielialan rohkaisijoita.

Suomen hallitus sai 12.1.1918 eduskunnalta valtuudet luoda järjestys maahan. Eri puolille Suomea syntyneet suojeluskunnat alistettiin pian tämän jälkeen hallituksen määräysvaltaan. Venäjältä Suomeen palannut kenraali C.G.E. Mannerheimin johdolla valkoisen hallituksen joukot aloittivat tammikuun 28. päivän vastaisena yönä venäläisen sotaväen riisumisen aseista. Runsaan viikon kuluessa koko Pohjois-Suomi oli valkoisten hallussa.

Kesällä 1918 suojeluskuntiin kuului noin 25 000 jäsentä, syyskuun lopulla 40 000 ja seuraavana kesänä jo yli 100 000.

Suojeluskunnan perustaminen Kalajoelle

Heinäkuussa 1917 sai Alfred Kärje kirjeen tohtori E.E. Kailalta ja maisteri Otto Penttilältä saapua heti Helsinkiin neuvottelemaan kyseellisten palokuntien perustamisesta Kalajoelle sekä lähipitäjiin ja samalla saamaan ohjeita tätä tarkoitusta varten. Kärje kävi hakemassa ohjeet Yrjönkatu 25:ssä Helsingissä sijaitsevasta Metsätoimistosta ja sai harjoituskirjallisuutta sotilasharjoituksia ja aseitten käyttöä varten.

Tuohon aikaan ryssät valvoivat Kalajokea. Kalajoella yritettiin välttää kaikki selkkaukset ryssien kanssa. Ryssät kuitenkin häiritsivät iltamista palaavaa nuorisoa ammuskellen ja pelotellen. Tämä tietysti herätti paikkakuntalaisissa katkeraa vihaa heitä kohtaan. Samaan aikaan, kun punaiset ja ryssät pitivät kokouksiaan työväentalolla, kerääntyi Säästöpankin talolle kymmenhenkinen seurue päättämään kunnallisen suojeluskunnan perustamisesta Kalajoelle. Rauhallisesti kokous ei kuitenkaan saanut jatkua, sillä punaiset ilmoittivat ryssille, että porvarit ovat suunnittelemassa kapinaa heitä vastaan. Ryssät syöksyivät kiväärein ja pistimiin varustettuina pankin saliin ja vaativat aseiden luovuttamista heille sekä järjestivät salista eteiseen johtavalle ovelle henkilökohtaisen tarkastuksen. Ryssät vaativat myös pankin kassaholvia avattavaksi, koska heille oli ilmoitettu siellä säilytettävän aseita. Kun holvia ei avattu. ryssät määräsivät jokaisen yksitellen poistumaan salista eteiseen ja kaksi sotilasta ovella suoritti taskujen tarkastuksen. Alfred Kärje sai piilotettua oman aseensa neiti Pernun avulla. Muiltakaan ei aseita löydetty. Ryssät lähtivät tyhjin toimin takaisin.

Nämä tapahtumat rohkaisivat kalajokisia perustamaan oman suojeluskuntansa. Seuraavaksi päiväksi kutsuttuun kansalaiskokoukseen saapui miehiä pitäjän kaikilta kulmilta niin paljon, että pankkitalon avarat suojat olivat ääriään myöten täynnä ja vielä pihallakin useita satoja miehiä, arviolta kaikkiaan 800 miestä. Kokouksessa selostettiin tilannetta ja päätettiin yksimielisesti perustaa Suojeluskunta, jolla tulisi olemaan paikalliset osantonsa kaikissa kylissä. Kun kunnanvaltuustokin teki myöhemmin vastaavan päätöksen, voitiin suojeluskunnan säännöille anoa vahvistusta.

Ennen kansalaiskokouksen hajaantumista marssittiin koko kahdeksansadan miehen joukolla Työväentalon ohi, missä ryssät ja punaiset pitivät kokouksiaan. Kun joukko pääsi työväentalon kohdalle, oli joku kuljettanut sanan porvareiden tulosta, hyökkäsi sieltä sotilaita juoksujalkaa ulos maantielle. Nähtyään niin suuren joukon miehiä, he eivät uskaltaneetkaan muuta kuin asettua tienviereen kunniantekoon ja vastaamaan tervehdykseen. Punaiset, joiden johtajana ja venäläistulkkina toimi kommunisti Hannes Östman niminen nuorukainen, olivat koettaneet kiihottaa sotilaita avaamaan tulen joukkoa vastaan. Nämä kuitenkin huomaisivat sen mahdottomaksi, eivätkä ryhtyneet minkäänlaiseen toimintaan. Marssia jatkettiin Kalajoen markkinapaikalle, missä käännyttiin takaisin isänmaallisia lauluja laulaen. Takaisin pankin talolle saavuttua hajaantui väkijoukko rauhallisena koteihinsa. Näin kirjoitti Alfred Kärje.

Lähdeaineisto
Lauri Järvinen: Kalajoen suojeluskunta ja Lotta-Svärd

Hiliman hotelli – keidas Suomen Saharassa

”

Suomella on Port Arthurinsa, Arabiansa ja Egyptin korpensa, mutta myös oma Saharansa, vaikka tätä viimemainittua ei taideta vielä tuntea kuuluisan kaimansa nimellä. Kuitenkin jokainen keski-pohjalainen tietää sen paikan, hyvin lukuisat ovat tehneet pyhiinvaellusmatkoja sinne, ja moni sydänyön aurinkoa tavoittamaan matkaava automies on poikennut Suomen Saharan hietikoita ihmettelemään. Kalajoen hietikot ”tuomipakat”, lienevätkö nämä nimitykset tutumpia?” Suomen Saharaa esittelevä teksti on Kansan Kuvalehdestä kesältä 1931.

”Kaunista hiekkaa, ihanaa ruokaa”

”Noin 8 kilometriä Kalajoen kirkolta etelään poikkeaa valtamaantieltä tienviitan osoittama autokelpoinen polku merenrantamännikköön. Tulipa matkamies etelästä tai pohjoisesta, kilometreittäin on hänen tiensä jo kulkenut metsittyneitä lentohietikoita pitkin. Mahtavia hiekka-aaltoja, joiden vaelluksen kasvipeite on muutamia tuhansia vuosia sitten pysäyttänyt. Maantieltä käsin ei saattaisi aavistaa, että hiekka vielä nytkin tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on elossa, tuulen uurtamina kinoksina. Vain silmänräpäys tien sivuun autolla ja muutamia kymmeniä askelia kävellen, niin ovat ensimmäiset vaaleanruskeat hiekkavallit. Hän näkee, että ne ovat elossa. Ei vain jäkälikkö ja varvukko, vaan itse mäntymetsäkin on hautaantumassa hiekka-aaltoihin. Aaltojen laita on paikoin niin jyrkkä, että vaivoin pääset ylös niiden harjalle. Äkkiä metsästä tulleena ei olla hämmästelemättä maiseman muutosta: edessä lännessä aava, saareton meri ja ympärilläsi suunnattomasti hiekkaa. Niin hienoa, tasarakeista hiekkaa! Ainakin Suomi-Filmin tarkoituksiin pitäisi tämän riittää, vaikka olisikin kysymyksessä Sahara-filmin aikaansaaminen. Lähemmäs peninkulma pituutta, kilometri leveyttä ja varmaan 10-20 metriä paksuutta monin paikoin.”
Kylpijöitä ja katselijoita alkoi Kuvalehden kirjoituksen – kesä 1931 – jälkeen kokoontua kosolti vaikka Sahara-filmiä ei tehty, mutta Suomi-Filmin näyttelijöitä rannalle nähtiin usein.

Pahikkaloiden täysihoitola oli kauan merkittävin palvelupiste Hiekkasärkillä. Aivan ensimmäinen sellainen se ei kuitenkaan ollut, sillä jo 1920-luvulla alueella oli Oskari Kärjän perikunnan omistama myyntikioski. Tämä perikunta omisti aikanaan valtaosan Tuomipakoista. Vastaavanlaista kioskia piti hieman myöhemmin emäntä Maria Saari ja myöhemmin lähellä rantaa toimi suurempikin lottakioski.
Alkuvuosinaan kioskit myivät pääasiassa virvoitusjuomia: Maria Rappin runsashappoinen ja sokeriin tehty limonadi – valkoinen, keltainen tai punainen – oli monien mielestä maailman parasta. Makuelämystä täydensi leipuriliike K. Wilhelm Orellin nisu.
Hilma Pahikkala oli varsin puuhakas nainen. Hän saattoi sananmukaisesti nukkuakin istuallaan. Seurusteluun oltiin aina valmiita, kaikenikäiset viihtyivät. Hilima oli todella Pohjolan ponteva Nainen. Jos räyhääjä ilmaantui, emäntä sieppasi heidät korkeimman omakätisesti kainaloonsa ja tömäytti hietikoille, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomipuiden kiehtovan väriloiston ja lumoavan näkymän Lemmenlaaksoon.

Nykyaikainen massaturismi alkoi oikeastaan vasta 1960-luvulla kunnan aktivoituessa Hiekkasärkkien kehittämiseen. Hiliman hotelli oli tuolloin toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta ja sen viehättävyys tunnettiin laajalti maakunnan ja läänin rajojen ulkopuolellakin. Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola tunnettiin kotoisana ja kiireettömänä, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hilima-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänet tunnettiin supliikista – kuten mm. Kianto totesi – ja elämänmyönteisyydestä. Tarvittaessa emäntä soitti taitavasti harmonia, joskus muitakin soittimia. Hän teki itse laulujakin, toisinaan vieraat saivat kuulla niitä harmonin tai kitaran säestyksellä.

Tulijoiden vastaanotto oli toisinaan niin lämmin, että sellaiseen on tavallisesti totuttu vain eteläisemmissä maissa. Kun laulajakuuluisuus Anna Mutanen saapui vieraaksi, emäntä oli parhaillaan leipomassa – Hiliman hotelli oli pitkälle omavarainen ja omatoiminen – mutta vieraan havaittuaan ponnahti välittömästi kaulaan ja molemminpuolinen rutistelu kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan olleet tuttuja. Myöhemmin Anna Mutanen lauloi parvekkeelta Emännälle, tilaisuus on jäänyt unohtumattomana kaikkien läsnäolijoiden mieliin.

Anna Mutanen lauloi heleällä sopraanollaan ja esiintyi Hilimanhotellin parvekkeellakin.

Katso: Anna Mutanen wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anna_Mutanen

Katso Youtube Anna Mutanen Karjalan kunnailla
http://www.youtube.com/watch?v=2PNp2P5tnLM

Hilma Pahikkala lauloi itsekin, sävelsi ja sanoitti. Kerran hän esitti omaa tuotantoaan Marjatta ja Martti Pokelalle ja pyysi näitä sitten esittämään omia laulujaan. Nämä erehtyivät valitsemaan kappaleekseen jonkin kupparilaulun. Tämä oli paha arviointivirhe ja temperamenttinen Emäntä ei säästellyt sanojaan tuodessaan ilmi miten sopimatonta oli esittää jotain kupparilaulua hänen arvokkaan tuotantonsa jälkeen.

Katso Yle Elävä arkisto Martti ja Marjatta Pokela
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=93&t=581&a=4026

Katso Martti Pokela Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Pokela

Katso Marjatta Pokela Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marjatta_Pokela

Juhannuksen aikaan Tuomipakkojen seudulle saapui väkeä kautta maakunnan. Linja-autoja oli aluksi vähän, tultiin kuorma-autoilla. Lemmenlaaksossa kävivät, useimmat taittoivat oksan tai pari muistoksi, olipa kokonaisia kuorma-auton lavoja peitetty kukkivilla tuomenoksilla. Tuomille ja lemmenlaaksolle tämä kävi ajan oloon kohtalokkaaksi. Tuo ainutlaatuinen laakso menetti vähitellen romantiikan sävyttämän hohtonsa.

Suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander, kosmopoliitti, humanisti ja kristitty on spontaanisti toteuttanut kirjailijaviettinsä toteutusta. Sattuvin luonnehdinnoin hän saa elämään erilaiset ihmiset ja miljööt: lapsuutensa huvilat Oulun kylässä, vallattoman Viipurin, Terijoen kansainvälisen huvilayhdyskunnan, sotavuosien ja vallankumouksen Pietarin, ikuisen Rooman, valloittavan Pariisin… On sanottu, että Collianderin kotia ovat maailman kaikki kaupungit.

Vuoden ajan Colliander perheineen on asunut Kalajoellakin, Hilimanhotelissa. Collianderit saapuivat keväällä 1944 – sodan vielä jatkuessa – ja lähtivät maaliskuun lopulla 1945. Myöhemminkin he ovat muistaneet kalajokisia tuttaviaan käynneillään. Asettuessaan asumaan Hilimanhotelliin Tito Colliander oli jo varsin tunnettu kirjailija. ”Ristisaatto” oli Collianderin 1930-luvun läpimurtoteos, se nosti hänet suomenruotsalaisten prosaistien kärkijoukkoon. Se oli ensimmäinen romaani, jossa Collianderin kristillinen vakaumus tuli selkeästi esille.

Kalajoellakin Colliander keskittyi kirjalliseen työhönsä. Vähää aikaisemmin oli valmistunut elämäkerta Ilja Repinistä, venäläisestä taitelijasta, johon hän oli tutustunut Terijoella. Kirjalijan puoliso Ina Colliander oli taitava taidemaalari ja ikuisti mm. kaikki Leander Rahjan lapset. Perheen tytär Maria kävi Rahjassa kansakoulua.
Tito Collianderin kaunokirjallisiin teoksiin ovat hyvin voimakkaasti vaikuttaneet ahdistavat ja väkivaltaisuuksiin huipentuvat kokemukset 1917-1918 Pietarissa ja Oranienbaumissa. Nuoren Titon isä oli Venäjän keisarillisen armeijan upseerina Pietarissa. Seikkailuna alkanut vallankumous muuttui pian painajaiseksi. Muistelmateoksessaan ”Aarnikotka” Tito Colliander kuvaa omia ja perheensä vaiheita vuodesta 1913 Lokakuun vallankumouksen jälkeiseen kesään.

Tito Colliander

Katso Tito Colliander Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tito_Colliander

Maria Colliander kävi Rahjankylässä kansakoulua ja on myöhemmin usein vieraillut Kalajoella.

Vaikka vanhojen Tuomipakkojen, Lemmenlaakson ja Hilimanhotellin tunnelmaa ei enää voi aidosti tavoittaa, muistot eläkööt.

Katso Hilima ja Hiliman hotelli
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2010/07/hilma-ja-hiliman-hotelli.html

Katso Ilmari Kianto vieraili Kalajoella
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/11/ilmari-kianto-vieraili-kalajoella.html

Kalajoen kristillisen opiston alkutaipaleelta

Vanha talli uutena opistorakennuksena

Entinen Aurasen tilan päärakennus, jonka paikalla aikaisemmin sijainneessa talossa on julistettu syyskuussa 1839 ns. Kalajoen herännäsikäräjien päätös.

Uudisrakennus valmistumassa

Maaliskuun 3. päivänä 1941 johtokunta valitsi opiston johtajaksi viran ainoan hakijan pastori Mikko Torvisen. Veistonopettaja Artturi Junttila päätettin kutsua toukokuun 15. p:sta 1941 opiston palvelukseen. Toukokuun 22. päivänä 1941 oli julistettu haettavaksi humanististen aineiden, talousopettajan sekä tyttöjen ja poikien käsityönopettajan virat ja heinäkuun 27 pnä johtokunta valitsi humanististen aineiden opettajaksi viran ainoan hakijan kansanopistonopettajan Aino Torvisen, talousopettajaksi viran ainoan hakijan talosopettaja Mirja Veijolan, poikien käsityön opettajaksi 6:sta hakijasta veistonopettaja Artturi Junttilan ja tyttöjen käsityönopettajaksi 7:stä hakijasta kansakoulunopettaja Fanni Junttilan.

Vuoden 1941 vuosikertomuksessa on luettavissa: Uusi ulkohuonerakennus oli pakko tehdä opiston alkamista silmälläpitäen. Vanha navetta on myyty, mutta ostaja ei ole voinut siirtää sitä pois.” Päärakennuksen käyttämättä olleesta yläkerran huoneesta sisustettiin opiston käyttän ruokasali, jonne hissilä nostettiin ruoka alhaalla olevasta keittiöstä.

Kouluhallituksen suostumuksella, jonka tri Martti E.Miettinen oli saanut, päätti johtokunta 19.1.1942 pitämässään kokouksessa aloittaa opistotyön 20.1.1942. Asia oli nyt siis ilmeisesti kypsä toteutuakseen, vaikka ulkoiset olosuhteet näyttivät mitä ankeimmilta. Olihan kesäkuussa syttynyt ns. jatkosota. Johtajan virkaan valittu sot. Pastori Mikko Torvinen oli saanut rintamalta lomaa opistotyön aloittamista varten. Hänen viransijaisekseen valittiin pastori Oiva Virkkala 25.2.1942 lähtien. Inhimillisin mitoin ajatellen näytti kun ei tällä 3:nnellakaan aikeella olisi ollut mitään toteutumisen mahdollisuuksia. Useiden sotavuosien jälkeen oli tarvittava keittiökalusto vaikeasti hankittavissa. Ruokasalin karkeatekoiset pitkät pöydät ja penkit, joita kalajokset puusepät Antti Mäkelä ja Joh. Österbacka rakentelivat, olivat alkutekijöissään. Ei ollut liinavaatteita, ei ollut verhoja, ei liinoja. Jostain saatiin säkkikangasta toistakymmentä metriä, joka halkaistiin pirtinpöytien ja ikkunoidenkinn ensimmäiseksi verhoksi. Mutta kumma kyllä toivorikkaina kahlattiin höylälastujen keskellä ja odotettin varmaan ihmettä.

Mikko Torvinen

Opiston kanssa oli vuoden 1942 alussa lähes tyhjä, ja velkojen määrä nousi 288.767 markkaan. Juhannuskesällä 1942 pidettiin kansanopistolla Lestadiolaisen lähetysyhdistyksen vuosikokousseurat. Erikoista oli sekin, että seurojan ajaksi pääasiassa Vasankarin muutamat isäntämiehet rakensivat Santaholmalta lahjaksi saaduista proomun lankkuista Kalajoen yli sillan. Tosin sen uittomiehet parin päivän päästä purkivat jättäen lankut virran vietäviksi.

Toinen vuosikurssi oli jo edellista suurempi. Kutsuttiin 44 tyttöä, koska katsottiin, ettei opiston tilat enempää salli. Vaikeuksia oli nytkin voitettavaksi. Puita ei ollut saatu kotiin varastoon ja työn alettua marraskuulla oli oppilaiden opettajineen jo 3. työpäivänä lähdettävä rämpimään muutaman kilometrin takaiselle rämeelle kskomaan rankoja kankaalle, josta hevonen ne voisi vetää kotiin, Vaikeuksia vastaan käytiin tarmokkaasti. Olihan koko maassa huutava sekä polttoaine- että työvoimapula. Saman talven ohjelmaan kuului myös halkomottien teko. Kalajoen 22 isäntää ajoivat kelin jo uhatessa loppua maaliskuun 20. pnä 1942 hevoskuormittain puuta. Oppiltaita on ollut pyrkimässä entistä enemmän. Tälle kurssile oli antanut erikoista väriä kahden itäkarjalaisen oppilaan mukana olo. Marras-joulukuun vaihteessa, siis jo 3. kurssin aikana suoritti kouluneuvos Yrjö Länsiluoto opiston täydellisen tarkastuksen. Opiston tulevaisuus näytti kaikin puolin valoisalta. Oppilaita oli paljon, 51. Pahimmat taloudelliset vaikeudet olivat takana. Valtionapu oli 60 %. Vuosikokouksessa 29.1.1944 päätettiin perustaa rakennusrahasto rauhan palattua aloitettavaa rakentamista varten.

Syksyllä 1944 oppilaitos varattiin odottamatta Petsamon aluesairaalan käyttään. Asuntolasta tuli lastensairaala, päärakennuksen alakertaan tuli Kalajoen sairaalan synnytystilat. Petsamon aluelääkärin pikku perheen kanssa jaettiin yläkerta Opistotyö ei toiveisa huollimatta päässyt alkamaan. 64 oppilasta, joista 28 siirtolaista joutui muuttamaan suunnitelmiaan.

Kun rauha saatiin maahan, oli ryhdyttävä täydellä teholla rakennustyöhön. Syksyllä 1946 valittin opistolle varsinainen maatalousopettaja, Viran ensimmäinen haltija oli agr, Anna Nikula.

Tammikuussa 1948 ilmestyi uusi vaihe opiston historiaan. Seppä Josef Kuusiko Parkanosta tarjosi Parkanon suurehkoa rukoushuonetta tontteineen opistolla lahjaksi, jos opisto muuttaa sinne. 19. pnä kesäkuuta 1948 tehtiin kielteinen päätös asiassa. Asiaa käsiteltiin useassa johtokunnan kokouksessa.

Lähdeaineisto Kalajoen kristillinen kansanopisto 1942-1982 ISBN 951-99367-6-9

Sota-ajan muistoja

Mieheni Martti Yliverronen oli nostomiehiä, kun sota alkoi. Hän joutui sotapalvelukseen 22.4.1940. Meillä oli karjatila, viisi lehmää, hevonen ym. karjaa. Lapsia oli neljä, syntyneet 1932, 1934, 1936 ja 1938. Minä, hänen vaimonsa jäin asumaan taloa pienten lasten kanssa. Olin tottunut kovaan työhän. Lpaset, jotka olisivat kaivanneet hoitoa, jäivät aina viimeiseksi. Ei silloin ollut traktoreita, hevosella tehtiin kaikk maatyöt. Oli minulla aina joskus päivämieskin sellaisessa työssä, josta en yksin selvinnyt. Ei ollut kotirintamakaan niin ehjä kuin olisi pitänyt olla. Menin pyytämän naapurin isäntäää nostamaan puimakonetta kärryille, meillä kun oli yhteinen puimakone. Isäntä lähti nauraen, hän oli aina hyväntahtoinen mies, mutta emäntä tuli perään sanoen: ”Ei meidän miehet jouda siellä olla.” Tuli niin ikävä olo, että itkin. Kiire oli, piti saada jyvät aittaan, ei joutanut yhtä asiaa kauan surra. Tuli sitten sekin päivä, että Martti pääsi kotiin 9.2.1941. Ajattelin, että oli kaikki vaikeudet selän takana, kun saamme taas tehdä yhdessä töitä kodin ja lasten eteen. Mutta ei sitä kauan kestänyt, kun isänmaa kutsui aseisiin.

Viides lapsemme syntyi 12.6.1941. Martti oli suojeluskunnan ampumaharjoituksissa Kalajoella ja sieltä tultuaan kertoi, että Kalajoella oli paljon saksalaisia. Yksi niiden autoista suistui sillan päästä jokeen. Toiset kantoivat ajajan autonromusta pois ja itkivät, koska hän oli kuollut. Martti arveli sodan pian alkavan, kun saksalaisia sotilaita oli liikkeellä. Martti oli saanut ammunnasta palkinnoksi lusikan. Nakkasi sen lapsen peitteen päälle ja sano: ”Siinä on tytölle lusikka”. Martti oli heinäseipäitä tekemässä, kun Verrosen Aukusti toi lapun, tuli lähtö sotaan.

Nuorin lapsi jäi neljän päivän ikäiseksi, kun isä lähti sinne jonnekin. Lähtiessään hän vielä sanoi: ”Älä anna tytölle heti nimeä, jos saan loaa, tulen ristiäisiin.” Sanoin Martille, että me kyllä selviämme näistä töistä, kun hän vain palaa sieltä. Sain serkkutytön avukseni, hän oli tottunut tekemään kaikenlaista työtä. Oli pivämiehiäkin heinä- ja elonkorjuun aikana. Meni viikkoja ja kuukausia. Martti kirjoitti usein ja oli aina loman toiveissa. Elokuussa tuli kirje: ”Anna tytölle nimi, ei´täältä pääse lomalle.” Laitoin kastetilaisuuden kotiin. Oli haikea mieli, kun isä ei päässyt tähn tärkeään perhejuhlaan. Sitten Martti haavoittui Vilgassa 29.9.1941 ja hänen veljens Eero kaatui saman vuorokauden aikana. Sinä yönä näin unen. Olin käymässä Martin lapsuuskodissa. Katsoin riiheen, sinne oli tehty pieni talo uusista laudoista. Aamulla tuli naapuri kertomaan, että on tullut tietoja lomalaisten mukana. Yksi Yliverrosen veljeksistä on kaatunut, heitä on sodassa neljä. Sanoin lapsille ettei se ole teidän isänne. Uskoin vahvasti uneeni. Kohta isätä tuli kolme kirjettä yhtäaikaa. Hän oli Tampereen sairaalassa, kranaatinsirpale oli halkaissut lonkan. Kolmen viikon kuluttua hän pääsi kotiin lomalle. Taas saatiin olla yhdessä koko perhe.

Talvi tuli ja Martti lähti sotahommiin, ei kuitenkaan rintamalle, vaan kouluttajaksi, koska hän oli haavoittunut ja veli kaatunut. Kaksi vanhinta last oli koulussa. Oli vaikeuksia, ei tahtonut olla lämpimiä vaatteita eikä kenkiä. Eläimet piti luovuttaa nahkoineen, ei ollut mistä olisi teettänyt kenkiä. Ompelin yöllä lapsille vanhoista vaatteista uusia, ei ollut mistä olisi teettnyt kenkiä. En tuntenut väsymystä, vaikka sain pilkkoa puitakin aina, kun muilta töiltä ehti.

Oli kylmä talvi, meiltä loppui vesikin kaivosta. Ajoin kahdeksanvuotiaan poikani kanssa vettä hevosella. Hän oli taitava hevosmies, kävi myllyssäkin jauhattamassa jyvät jauhoiksi. Tyngän myllyyn oli matkaa yhteen suuntaan 17 kilometriä. Hän joutui joskus yöpymäänkin myllytuvassa. Hänestä oli suuri apu monissa muissakin töissä. Myös vanhin tyttäremme osallistui moniin töihin. Yksi tyttäristämme alkoi sairastella seitsemänvuotiaania. Ei ollut autoja, käytin häntä hevosella Kalajoella lääkärissä, matkaa sinne oli 24 kilometriä. Hän ei parantunut. Tein uuden matkan tällä kertaa Ylivieskaan. Kirsti saatiin Oulaskankaan sairaalaan. Häntä oli vaikea jättää sinne, mutta pakko oli, kotona hän ei olisi parantunut. Kävellessäni pois käytävää kuulin koko matkan Kirstin äänen: ”Äiti, älä jätä minua tänne.” Hän pääsi sairaalasta kahden kuukauden kuluttua terveenä.

Martti sai maaatalouslomaa kolme viikkos syystöiden aikana. Käytiin minulle tarjoamassa työhön sotavankejanki, joita oli monessa talossa. En uskaltanut ottaa kotini vieraanmaan miehiä. Tuli vuosi 1943, meille syntyi kuudes lapsi. Valmistin huolella tätä synnytysaika niinkuin ennen, pesin ja siivosin, saisin vähän levätä, olin väsynyt. Ajattelin, että minun täytyy kestää, sitten kaikki korvaantuu, kun Martti tulee kotiin, vaikka minkälaisena kunhan lapset saavat isänsä pitä. Aina oli pelko, että Martti viedään rintamalle.

Martti sai loman kastetilaisuuteen, jonka minä huolella valmistin, olihan se suuri juhla. Poika sai nimen Seppo. Neljä nuorinta lastamme kastoi kirkkoherra Kalevi Vihma. Nuorimman pojan ristiäisissä oli mukana hänen vaimonsa Rauha. Hän toi vauvalle Punaisen Ristin paketin, se tuli tosi tarpeeseen. Martti lähti taas koulutuskeskukseen Kymiin. Joillekin perheille lahjoitettiin vaatteita ja kenkiä, meidän perheemme ei siihen joukkoon kuulunut, En kyllä pyytänytkään, omilla piti pärjätä.

Martin kotona oli kaksi sotavankia töissä. Sanna-mummu kävi niiden kanssa meilläkin perunannostossa. Mummulta kaatui kaksi poikaa, samoin äidin äidiltäni. Voi näiden äitien surua ja tuskaa, he joutuivat antamaan suuren uhrin vapaan isänmaan hyväksi. Toivoisin maaliman ikuisen rauhan.

Martti oli sotaretkellään 4 vuotta 19 päivää. Tiesin päivän hänen tulostaan. Sanoin lapsille:”Kun isä tulee, toivottakaa hänet tervetulleeksi.” Nuorin poikani Seppo istui sylissäni, kun isä aukaisi oven ja astui sisään. ”Ryssä tuli”, sanoi Seppo. Martti palasi sodasta ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä. Hänen oli vaikea aloittaa elämä näitten koroa poissaoltujen vuosien jälkeen. Vei vuosia ennenkuin hän oli entisellään. Nyt hän nukkuu rakastamanssa isänmaan povessa. Hän on saanut ikuisen rauhan. Sinne eivät maailman myrskyt yllä.

Minulla on kuusi lasta, 12 lastenlasta ja 15 lastenlastenlasta. Olen kiitollinen Jumalallen eletyistä vuosista ja kohtalaisesta terveydestäni. Kaiken kokemani jälkeen elin rikasta, tyäntäyteistä elämää. Mutta miestäni en koskaan saanut nähdä harmaapäisenä. Olikohan sodalla osuutensa asiassa?

Hilja Yliverronen

Rautio

Muistoja Uhtualta v. 1943

Olin silloin 19 vuotias. Keväällä 1943 perustimme telttakanttiinin Helvi Järvensivun kanssa. Kanttiinin nimi oli ”Allikko”. Se toimi vain kolme kuukautta. Miehet olivat levossa vuorotellen täällä Mustajärvellä. Kuva on meidän keittiöstä, kaikki tehtiin ulkona, keitettiin, paistettiin, tiskattiin ja pestiin pyykit. Uhtualla oli valoisaa aikaa koko yö. Vaikka olisimme olleet yöllä pyykillä, oi yleisöä aina paikalla, niin tarkkaan lottia vartioitiin. Pistäppäs siinä bikinit, liivit sun muut kuivumaan, aina oli kuvaajia paikalla. Lautalla käytiin kauempana järvellä huuhtomassa, keittiöpoika oli mukana henkivartijana. Pyykki kuivattiin teltan katossa. Kaikkein värikkäintä tahrapyykkiä emme voineet pestä ollenkaan, se kulki paketeissa lomalaisten mukana kotiin pestäväksi. Silloin ei ollut terveyssiteitä, eikä niitä mainostettu kuten nyt. Ikävästä tuli täitä päähän, kun ei ollut saunaa. Uimassa kyllä kävimme ja sitä seurasivat sadat silmät rannalta, Siinä ulkokeittiön tiskipöydällä silitime vaatteet. Silitysrauta oli luotirauta. Sen luoti pantiin korvikkeen keittoajaksi piisiin ja sen kuumennettua pudotettiin raudan sisään. Sileää tuli. Kesä meni nopeasti täitä, märäräisiä ja sääskiä tappaessa.

Tuli elokuu ja Helmi pääsi koulun pitoon. Allikon kanttiin lopetettiin ja minä sain siirron Puumalankankaalle Valkeajärven rannalle muonittamaan ja lomittamaan. Olin monissa eri tehtävissä, aina missä tarvittiin. Kun olin nuorin, en uskaltanu sanoa vastaan.Suurimman osan ajasta olin Puumalan keskuskanttiinissa töissä. Sain ensimmäisen loman lokakuussa ja pääsin hakemaan talvivarusteita. Olin matkalla kotiin, kun Juntusrannassa oli pakollinen matkatavaroiden tarkastus ja täisauna. Olin aivan pakahtua häpeästä, kun nuoret sotapoliisit tarkastivat kaikki keräämäni sotkupyykit. Siihen aikaan luonnollinenkin oli niin salattua.

Lomalta palattuani sain vakituisen kanttityön. Asuin tässä kämpässä Elsa Lamme ja Bertta Maunun kanssa. Minun tehtäväni oli aina keittää aamupuuri ja syömään tulivat lisäksi yhdyslotta Ragni Tenberg, Jenny Kylli, Anni Paukkari, Astrid Alitalo ja Meri Meriläinen, siis kaikki Puumalankankaan lotat.

Talvi meni työn merkeissä, enkä tarkaan muista oliko helmi- vai maaliskuu kun järkytyin syvästi. Avasin aamulla kanttiinin ja sakemannit täyttivät sen. Yöllä oli tapahtunut vaihto, suomalaiset olivat salassa hiihtäen lähteneet ja saksalaiset olivat ottaneet linjat vastaan. Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että kanttiini lopetetaan, kaikki pakataan ja matka alkaa kohti tuntematon tulevaisuutta.

Uhtualta Juntusrantaan matkasimme kuorma-auton lavalla palellen kovasti. Juntusrannassa saimme lämmintä juotavaa ja jotain syötävääkin. Matka jatkui Kotntiolahteen ja siitä muutamia päiviä junalla edelleen. Ei tiedetty minne mennään, eväänä oli kuivaa vanikkaa ja työmääräys taskussa. Ilmoittautua piti Marjatta Kahiluodolle, osoitteena vain kenttäpostinumero. Junasta jäätiin Viipuriin nälkäisinä, väsyneinä ja likaisina, Matkalla oli ilmahälyytyksiä ja pommituksia ja paljon porukkaa menossa Kannakselle, ei tahtounut sopia reppunsa kanssa sisälle. Löytihän sieltä Marjatta Kahiluoto, joka otti minut lämpimästi vastaan. Sain peseytytä, syödä ja levätä. Sain määräyksen Kannakselle Pastojärven rannalle korsukanttinin tuuraamaan lottarouva Kukkosta, joka lähti äitiyslomalle. Sotilaat kävivät linjasta kanttiinissa. Kanttiini oli entinen komentajan paikka, jota ei voinut lämmittää joka tuulella koska savu näkyi naapurin puolelle. Savun näkyminen tiesi tykistökeskitystä. Siihen järveen upposi paljon rautaa. Kanttiinista oli korsukäytävä järvelle josta haettiin vesi, Jos lotta erehtyi menemään veden hakuun valkoinen esiliina ja päähine yllään, niin pian alkoi kranaattisade. Teuvan Tiltu puhui meille selvällä suomen kielellä kauheita uhkauksia: ”Lähtekää lotat pois, tai teidät otetaan vangeiksi, kidutetaan ja keitetään saippuaksi.” Ilma oli kaunis ja luonto täynnä kukkia, yöt hämärän pimeitä.

Kesäkuun 9. päivänä meille tuli lähtö. Samoin sotilaille. Linjat murtuivat ja omat ja vieraat olivat sekaisin. Yöpuvussa mantteli päällä lähdimme lottasisko Sylvia Koposen kanssa harhailemaan metsään. Suojelusenkeli johdatti meidät omien puolelle. Sinne jäi iäksi Pastojärven rantamajan kanttiini. Sain lahjaksi vaatteita, että saatoin matkustaa Kokkolan sotilaspiiristä hakemaan varusteet ja sain samalla käydä kotona. Pian sain takaisin kutsun Marjatta Kahiluodon määräämiin töihin. Perääntymisvaihe oli menossa, pois Valkeasaaresta. Kiinteää kanttinia ei enää pidetty, kanttiniauto kävi palvelemassa sotilaita niin lähellä kuin vain sai luvan. Autoa ajoi Paavo Korhonen. Perääntyminen vain jatkui suuren ylivoiman edessä. Olimme Antreassa eräässä huvilassa. Sairaalan asemalla tapahtui kauheaa, lotta kuoli ja Paavo loukkaantui pahoin. Hän oli sairaalassa vielä rauhan tulon jälkeenkn. Korvike ja mehu keitettiin maitopänikkään valmiiksi maastoon vietäväksi. Ruoka keitettiin kenttäkeittimissä silloin kui sai viholliselta rauhan. Viimeinen kanttiinimme oli Simpeleen nuorisoseuran talolla. Simpeleen asemalla lastatttiin hevoset ja vanhemman ikäpolven miehet kotiutettavaksi. Nuoremmat joutuivat Lapin sotaan. Sota-aika oli raskasta, täytyi vain luottaa Jumalaan ja suomalaiseen sotilaaseen.

Alli Rahja (Ylitorvi)

Ystävien avun turvin selvittiin

Tässä olen Siltasaaressa Lottakahvilan portailla. Se oli kuin lomaa kun aina vuorollaan sai olla siellä töissä. Kuvassa vasemmalla Lempi Heikkinen, Maija Granlund ja Laina Heusala.

Talvisotaan meiltä lähti kolme veljeäni. Jatkosodassa oli mukana jo kaikki kuusi. Vanhin veljistäni kaatui, toiset säilyivät hengissä vaikka kaikki olivat rintamatehtävissä. Äitini kanssa jouduimme tekemään kaikk maalaistalon työt. Kesäaikana saimme naistyövoimaa avuksi. Neljänä kesänä oli opettaja Kerttu Lesknen ja myös hänen äitinsä meillä töissä. He tiesivät miten meillä apua tarvittiin!. Olihan naisia vielä useita, Ei voinut vieraita miehiä pitää töissä taloudellisista syistäkään. Kaikki veljeni olivat poikamiehiä, ei tullut heistä penninkään korvausta. Naiset olivat ruokapalkalla. Talkoohenki ja ystävien apu oli silloin niin suurenmoista.

Kotonani oli siirtolaisia koko sota-ajat. Heti talvisodan alettua tuli viipurilaisia rautatieläisten perheitä. Heitä oli yhdeksän henkeä. Heidän kotinsa oli pommitettu, junassa olivat Ylivieskan asemalle tulleet. Yksi rouva oli muistanut, että hän oli Helsingissä sukulaisiltaan kuullut äitini nimen. Soitti meille, että heitä on sellainen porukka jos saavat tulla meille, äitini tietysti lupasi. Koko talvisodan ajan he olivat. Äitini kanssa keitimme ruuat, yhteistä ruokaa syötiin ja ruokaa riitti! Olivat ihania ihmisiä! Kun viipurilaiset lähtivät, tuli sortavalaisia perhe. Sitten oli vielä loppusodan aikan savukoskisia ja petsamolaisia.

Laina Ilkko e. Heusala

Irronnut leuka kalisi kuin hylkeen pää keitettäessä

Aate Juola

Oli elokuun 25.päivä 1941. Lähdimme Silanderin Matin ja Tavastin Antin kanssa saunaan, keitimme perunat ja menimme kolme miehen kuoppaan. Kuulimme, että joukkueen johtaja käskettiin pataljoonan puhuhutteluun. Arvasimme, että lähtö tuli. Mannisen Ilmari sanoi: ”Tämä on huono reissu”. Minäkin varasin reppuun kaikkai tavarani, pakin päällimmäiseksi. Palasin vielä takaisin ja poltin kirjeet takataskustani. Meidät oli alistettu sieviläisen kompanian joukkoon. Menimme Lamminselässä joen yli. Sieviläiset menivät hurratten poltetun sillan yli, missä vielä palkit olivat paikallaan.

Menimme Männistön Sulon kanssa Pst-kivääri mukana. Vastaamme tli konekivääritulta niin, että hiekka meni silmiin. Ratsumestari Eerola, pataljooan komentaja, kehotti siirtämään kiväärin niin, että tankki näkyi. Mannisen Ilmari piti perästä ja minä piipusta ja olimme tankkiin selin. Se alkoi ampu minkä kerkes, Minulle tuli osumia kasvoihin.

Ilmari meni tajuttomaksi. En tajunnut tapahtumia. Tuntui, kuin alkaisin vajota maan elle. Männistön Sulo tuli ja sanoi: ”Nyt Aate meni”. Hyppäsin pystyyn ja otin kiinni leuastani. Mielessä välähti, että sehän kalisee kuin hylkeen pää keitettäessä. En hoksannut katsoa peilistä, joka oli rintataskussa, Lähdin kävelemään. Silanderin Matille toiset huusivat, että ota Aate kiinni. Olin menossa tiellepäin. Annoin Matille ensiapusiteenn rintataskusta, Matin sitominen ei tahtonut onnistua, oli niin hermostunut, Hän toi minut JSP:lle. Hän haki teltasta reppuni. Yksi haavoittunut oli tuotu ennen mina. Kaikkiaan haavoittui 23 miestä, minä ainoa kalajokinen. JSP:llä tohtori Kiiskinen sitoi ja antoi morfiinipistokset. Illan pimennyttyä linja-auto tuli hakemaan haavoittuneita. Velimies kantoi minua paareilla. Nielin verta. Tietä valaistiin vain taskulampuilla, ei uskaltanut valoilla ajaa. Kenttäsairaalassa jouduin leikkauspöydälle. Hollanin Toivo sanoi nimeni. Rinnassa oleva tuntolevy oli sotkeutunut vereen. Leikkaussalissa avattiin sidetä. Mitään ei voitu tehdä. Kuuluivat puhuvan, että Untamo Sorasto on siellä lääkärinä. Hän oli käynyt minua katsomassa ja sanonut Juolan Kallelle, että Juolan Aate vietiin Pärksaadeen, mutta hän ei Pärksaarta nää. Minua lähdettiin kuljettamaan henkilöautolla, matkaa 260 km. Morfiinipistokset pitivät kun humalassa, oksensin hyytynyttä verta. Suistamossa minut vaihdettiin pakettiautoon. Kuusikymmentä kilometriä huonoa, täryyttävää kyytiä. Iltapuolella saavuimme Pärksaareen. Seuraavana päivänä ompelivat posket. Paikka oli entinen mielisairaala.

Heräsin talosteluun kysnieni kanssa, Sanontaan tietävän kuolemaa. Kaksi kuukautta oli Pärksaaresa, sitten sain siirron Helsinkiin. Helsingissä meni vuoteen 1945. Olin siellä vielä vuosina 1946 ja 1947, ennekuin hoito saatiin päätökseen ja minut lopullisesti kotiutettiin.

Aate Juolan haastattelu, tallentanut Olavi Eilo

Evakot nostivat Kalajoen väkimäärän 14 000

Lankisten perheet Hietalan pappilassa 1940. Perhe tuli Sortavalan maalaiskunnasta. Mukana myös vävyjen ja miniöiden perheet.

Evakkoja vastaanottamassa Teatteritalon portailla pääsiäisenpyhinä 1940

Miinasen ja Suojasen inkeriläisperheet asuivat pappilan tuvassa. Kuvassa takana SPR:n edustaja Oulusta, Alice Kivioja ja Siiri Santaholma

Sortavalan naiskotiteollisuuskoulu toimi Säästöpankn tiloissa v. 1941-1942.

Sodan aikana Kalajoen väkiluku oli korkeimmillaan. Varsinaisia peruskalajokisia oli noin 7000. Talvisodan syttyessä raja-alueen väkeä sijoitettiin turvaan. Heitä haettin Kalajoelle Ylivieskan rautatieasemalta hevoskyydillä muun muassa Nurmeksen Porokylän vki. He olivat ehtineet paeta vielä kotiseudulleen, kun maaliskuussa 1940 Moskovan rauhan jälkeen Karjala tyhjennettiin.

Sievin asemalle tulvi siirtolaisia junalasteittain. Evakot tulivat Sortavalasta. Suomen Punaisen Ristin välityksellä saatiin Tukholmaan kolme kaupunkibussia siirtämään väkeä asemalta Kalajoelle. Sodan jatkuessa Karjala vallattiin takaisin ja monet evakot lähtivät kotikonnuilleen, mutta lyhyeksi aikaa vain. Lumivaarasta siirtyi evakoita Kalajoelle jatkosodan aikaan kesällä 1944. Lapin sodan syttyminen tiesi Kalajoellekin lisää evakkoväkeä. Kalajoelle evakoituvat Utsjoen, Petsamon ja Savukosken pakoon lähteneet evakot. Väkiluku nousi yli 14 000. Osuuskaupan kuorma-auto oli aluksi ainoa kyyditysväline, jolla sairaalan kuusiaidan viereen majoittuneita utsjokisia vietiin Alavieskaan. Vasankariin asetuneet koltat herättivät kylänväen keskuudessa ihmetystä omalaatuisine tapoineen. Kylään tultuaan he sytyttivät koulun pihalle nuotion. Koulu ei asuntona viehättänyt, mutta Nuorisoseuran talo kelpasi. Koltat keräsivät porontossuihinsa ohutta kenkäheinää, jota hakkasivat pihamaalla pehmoiseksi. Hirsikarille koltat rakensivat ulkosalle uunin, jossa leipoivat leipänsä. Kolttia asui kalajokisten kalakämpissä pitkin rantaa. Osa Kalajoelle tulleista siirettin Alavieskaan, Ylivieskaan ja Nivalaan.

Evakoita vastaanotettiin kouluille, nuorisoseuroille, työväentaloille jne. Taloihin heitä sijoitettiin mahdolisuuksien mukaan. Helppoa ei ollut, puuttelliset ajat koettelivat niin isäntäväkeä kuin vieraitakin. Vesijohtoja ei ollut, jokivettä käytettäessä lavantautiepidemia oli jatkuvaa. Tulirokko – ja kurkkumätäepidemia raivosi, hinkuyskä valvotti raisttuneita perheenäitejä. Korttiannokset olivat pieniä, polttopuutkin oli säännöstelty, puhdistusaineet esim. saippua oli käytössä vain oman keitoksen onnistuessa. Kotirintamäväen sitkeydelllä selvittiin. Kalajokisista ja evakoista tuli ystäviä ja useiden avoiliittojen kautta sukulaisia. Suomi selvisi pakolaisongelmastaan kotikonstein.

Lähdeaineisto Aila Siirilän kirjoitus Sotavuodet Kalajoki

Hyrsylän mutkassa minäkin

Kuva otettu Äänislinnassa v. 1943. I/JR 29 oli reservissä Mäntysovan kylässä Syvärillä, jolloin tämä orkesteri ja samalla viihdytyskiertu kasattiin. Henkilöt vasemalta edessä: Aaro Kentala, Kaustinen, johtaja, Veikko Tavasti Kalajoki, Väinö Puutio, Lohtaja Takana Eljas Kentala, Kaustinen, Jyri Ala-Nikkola, Ilmajoki, Parviainen, Kokkola, Lauri Ojala Kaustinen, Elmeri Tuunila, Veteli (kaatui), Toivo Saari, Veteli.

Hyrsylän mutkassa minäkin

Hyrsylän mutkan taistelu oli meillä kalajokisilla mielessä. Jouduimme siellä kiertämään selustaan. Ahti Leskisen johtamana kiersimme motittamaan vihollisen. Kun pääsimme perille, venäläinen kuorma-auto ajoi maantietä läpi sinne mottiin. Ne huomasivat ehkä huomasivat meidät, meitä kun oli kahden puolen tietä. Ei kulunut kauan, kun sieltä kuului kovat tarttauksen äänet. Meikäläiset miinoittivat vielä tietä, eiä viipynyt kuin puoli tuntia, kun kuorma-auto tuli takaisin ja lavalla makasi miehiä auto täynnä ja auto ajoi läpi. Sitten tuli hyökkäysvaunu perässä. Siihen jou keskes paiskata polttopullon. Lieskat nousi takapuolesta, kun se jylisti läpi. Mutta sitten alkoi tulla ruuhkaa, kun meidän Pst-kväärimiehet Männistön Sulo ja Untisen Veikko ehtivät asemiin. He ampuivat heti sen panssariauton sihen tielle tukoksi ja sitten ruuhakutui kokko porukka letkaan. Siinä oli hyökkäysvaunua ja kaikenlaista ajoneuvoa, noin 100 – 150 matkalla. Jalkaväki yritti ohi kahden puolen tietä, mutta siihen vähitellen yritykset katkesivat. Useampia kalajokisia kaatui: Nuoralan Heimo, Lahdenperän Niilo ja Lankilan Paavo.

Joulumuisto Homoravitsasta

Rakensimme korsun. Pääsin käymään lomalla ja toiset olivat sillä aikaa valmistaneet korsun. Sitten ruvettiin rakentamaan saunaa. Tarkoitus oli saada sauna jouluksi valmiiksi. Sauna valmistuikin ja ryhdyimme lämittämään sitä hyvissä ajoin. Jää ja lumi suli saunan päältä, tippui vetenä alas. Kuitenkin illan tullen saunottiin. Puhelintapsi ripustettiin naulaan ja vihti suojaksi ja tuli nokkaan. Näin saatiin valoa. Katosta tippui saunojain niskaan kylmää vettä. Tämä joulusauna säilyy aina mielessä.

Viihdytystoiminta

Meillä oli pataljoonassa valistusupseeri ja soittajamiehiä. Me pääsimme kotirintamakietueellikin. Kiertelimme pitkin pitäjiä ja tienasimme aseveljille rahaa ilmatilaisuuksilla, Meillä oli yksi tilaisuus Äänislinnassakin. Pääsimme nauhoittamaankin sikäläiseen studioon, mutta ei niitä ole kuulunut. Pekka Tiilikainen ja Kauko Käyhkö ottivat meidät vastaan.

Prääsän valtaus

Kiersimme ratsumestari Eerolan, pataljoonankomentajan johdolla selustaan ja pääsimme aivan kauppalan reunaan ilman hankaluuksia, Mutta aivan yhtäkkiä alkoivat venäläiset hyökkäämään ja Eerola huusi:” Ryssä hyökkää, päälle vaan”. Siitä se kahina alkoi.

Olimme Ojalan Joni kanssa rinnakkain, noin 10 metrin välein. Vedettiin KK:tä ja välilla ammuttiin. Vastassa oli vinottain puusta ladottu aina. Joni joutui kiväärinsä kanssa kulmaukseen, minä olin toisella puolen ja välillä meni polku, Heusalan Toivo nousi heti ylös ja kiskaisi seiväparista aitaa nurin Jonin kiväärin edestä. Hän kaatui siihen. Hyökkäysvaunu tuli yhden talon nurkalle, ajeli ja vekslasi ja jäi siihe.

Huusimme apuun Pst-kiväärin. Männistön Sulo tuli, mutta ei heti huomannut, missä hyökäysvaunu oli. Lankilan Aaro nousi kontalleen osoittamaan vaunu paikkaa. Perunapellosta pyyhkäisi konekväärisuihku hänet matalaksi, Joki Martti nousi kontalleen ja rupesi kenttäpullolla kaivamaan itselleen vähän poteroa ja sai siinä osuman. Niin meni kalajokisia kolme miestä noin reilun aarin alueelle.

Veikko Tavasti muistelmia kirjanut Olavi Eilo

Sankarina kaatunut

Ahti Leskinen

Jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskinen kaatunut. Jälleen on suuri menetys kohdannut maakuntaamme ja ennekaikkea Kalajoen ja Raution maanpulutusväkeä. Suruviesti tiesi kertoa, että aluepäällikkö jääkärikapteeni Ahti Leskinen on saanut sankarikuoleman, kuollen haavoihinsa sotasairaalassa 6.10.1941. Aunuksen Karjalassa, heimomme laulumailla ja neljännellä sotaretkellään hän antoi kalleimpansa isänmaan ja niiden vakaumusten puolesta, joille hän oli elämänsä voimanvuodet uhrannut.

Jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskinen oli syntynyt Soinissa 17.2.1900. Nuorena 16-vuotiaana hän meni Saksaan ottaen osaa taisteluihin maalmansodassa, Nuorimpana jääkärinä hän osallistui synnyinmaansa vapaustaisteluun, ottaen osaa mm. Tampereen, Lempäälän ym. valtauksiin. Vapaussodan jälkeen v:na 1920 hänestä tuli Kalajoen paikallispäällikkö jja v:na 1927 hänet nimitettiin Kalajoen ja Raution aluepäälliköksi. Sk.upseerin arvon hän sai 12.5.1924. Hänet ylennettiin luutnantiksi 13.5.1932 ja kapteeniksi 1940 viimeisen 1939-1040 käydyn sodan jälkeen, johon hän osallistui kk.kompanian päällikönä. Taitavasti poikiansa johtaen ja ankaria taisteluja käyden joukot lähestyivät tavoitetta. Kohtalo oli kuitenkin toisin määrännyt. Kapteeni Leskinen ei sinne päässyt, syyskuun 20. päivänä hän haavoittui eräässä kylätaistelussa ja kuoli haavoihinsa sotasairaalassa. Niin päättyi urhoollisen ja uskollisen sotilaan ja taitavan upseerin tie ainiaaksi.

Sotilaat, jotka hänen kanssaan rinta rinnan olivat taistelleet, surut ja ilot sekä puutteet jakaneet, tunsivat nyt jääneensä orvoiksi. He kaipasivat syvästi ”isäänsä”, jota nimitystä he mielessään käyttivät johtajastaaan. Kotirintamalla suru oli syvä, sillä kahdenkymmenen vuoden työ, kun se oli määrätietoisesti ja innolla suoritettu, on ollut suuriarvoinen. Siitä lähtien kun suojeluskuntajärjestö maassamme aloitti toimintansa on kapteeni Leskinen ollut sen johdossa Kalajoella. Hänen poismenonsa tuntui suojeluskuntajärjestölle erittäin raskaalta ja ennenaikaiselta juuri nyt, kun ovat täyttymässä vuosikymmenien Suur-Suomi-haaveet ja kaikki se, mikä on pohjana ja päämääränä ollut hänen suorittamassaan elämäntyössä. Suuriarvoinen on myös kapteeni Leskinen työ lottain keskuudessa. Kuinka usen lotat kiiruhtivat hänen luokseen neuvoja saamaan ja aina hän oli valmis niita antamaan vaatimattomalla ja mielyttävällä tavallaan.

Tosrstaina lokakuun 23. päivänä jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskisen suoritettiin Kalajoella. Kello 12 kokoontui sukulaisia, ystäviä ja kutsuvierait vainajan kotiin. Kello 13.30 alkoi marssi suojeluskuntain ja rintamamiesten lippuvartioit, aseveljiä sekä lottakuoro surutaloon. Kotipihalla, kuusimajassa oli sankarivainaja valkeassa arkussaan. Kun arkku nostettiin ruumisvaunuihin kirkkoon vietäväksi, viritti lottakuoro lähtövirren ”Oi, Herra, jos mä matkamies maan”. Sinne surusaatto lähti kunniakujaa pitkin. Liput vartioineeen kulkivat saattueen edellä, samoinkuin kaksi aseveljeä, jotka kantoivat vainajan kunniamerkkejä.

Hautausmaan portilta kannettiin vainaja kirkkoon, jossa lottien muodostamaa kunniakujaa myöten Shopin surumarssin soidessa se asetettiin kuoriin sk:n ja rintamamiesten lippujen asettuessa kunniavartioon. Kalajoen seurakunnan kanttorin Oskari Metsolan johdolla laulooi ”Käyn aina kohti kuolemaa”. Veisattiin virsi 589. Sen jälkeen saarnasi Kalajoen kirkkoherra V.H. Kivioja omistaen sanansa vainajan muistolle. Sekakuoro viritti laulun ”Jerusalem”. Ruumiinsiunauksen ja puheen piti kenttäpappi, kirkkoherra V.A. Näyhä. Sitten veisattiin virrestä 459, 2 ja 3 säkeistö.

Kun omaiset olivat laskeneet seppeleensä, toivat seppeeln vainajan nykyiset aseveljet ja joukko-osast, Kokkolan Spk, Kokkolan L-S.-piiritoimikunta, Kalajoen seurakunta, Kalajoen Lotat, Jääkräriliitto, Jääkäriliiton Kokkolan alaosasto, Kalajoen Rintamamiehet, Kalajoen aseveljet, Raution seurakunta ja lotat, Himangan seurakuna, työtoverit, Kalajoen pikkulotat sekä lukuisa joukko vainajan ystäviä ja tuttavia, joista hyvin monet kunnioittivat sankarivainajan muistoa eri kukkaisrahastojen välityksellä.

Tämän jälkeen kannettiin arkku suruhymnin soidessa kirkosta sankarihautaan, jolloin liput tekivät kunniaa ja ammuttiin kunnianlaukaukset. Hautaa umpeen luotaessa lauloi sekakuoro ”Vaipuos helmaan synnyinmaasi armaan” sekä ”Oi, Herra luoksein jää”. Surujuhla haudalla päättyi virteen ”Jumala ompi linnamme”.

Haudalta siirryttiin Suojaan viettämään vainajan muistoa. Siellä veisattiin useita virsia. Kirkkoherra V.H. Kivioja puhui. Pastori S. Repola puhui. Kenttäpappi V.A. Näyhä puhui. Lottakuoro lauloi opettajansa Aino Isotalon johdolla kolme laulua. Lopuksi puhui Lottapiirin puheenjohtaja Hanna Lehtinen omistaen sanansa vainajan puolisolle ja tyttärelle.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki

Kotirintaman naiset eivät istuneet kädet helmassa

Lehtisen Pakarisa talvisodan aikana. Vas. Martta Helanen, Aili Laine, Salme Laitala ja Aino Vuotila.

Leipien pakkausta. Vas. Inkeri Ahola, Siiri Kantonen, Laina Ylikangas ja Helmi Tuura.

Orellin leipomossa: vas, Bertta Tolonen, Anja Tolonen ja Mirja Kanonen.

Olin sota-aikana leipomista valvomassa. Kalajoella leivottiin neljässä paikassa: Orellilla, Lehtisellä, Nuorisoseuralla ja Osuuskaupalla. Leipominen rintamalle aloitettiin varsinaisen toiminnan päätyttyä. Siis iltapäivisin ja jatkettiin tarpeen mukaan yömyöhään. Leipojat oli jaettu ryhmiin. Kaikkiaan toistasataa leipojaa oli mukana. Toimin kertävänä tarkastajana. Joka päivä kiersin kaikki neljä leipomoa. ”Fuskaajiakin” löytyi. Mutta tuloni aiheutti sen, että kaikki olivat paikan päällä työssä.

Hauskaakin osattiin pitää. Muistan yhdenkin, Annanpäivän. Leipomovuoro oli Käännnkylän tytöillä. Heitä oli neljä Annaa. Tytöt olivatt taikoneet jostakin vehnäjauhoja. Mennessäni oli kekkerit pytyssä nisuineen ja korvikkeineen. Leivistä leivottiin ohuita, neliskanttisia ja valmistettuihin laatikoihin sopivia. Aamulla ne kuljetettiin Östmannin isoon tupaan kuivuaan. Suuressa uunissa poltettiin metrisiä koivuhalkoja, jotta tupa saatiin kuumaksi. Leivät ripustettiin vartaalle ja annettiin olla siellä niin kauan, että ne olivat varmasti kuivia. Sitten ne pakattiin laatikoihin, laatikot liimattin kiinni ja auto kävi ne hakemassa.

Leipien tuli olla läpi asti kuivia. Muuten ne homehtuivat. Nin oli aluksi käynyt ja siitä johtuen jouduinkin tarkastuskierrostani tekemään. Pakkauspäivät olivat rankkoja. Olin niin väsynyt kotiin tullessa, että oikeain horjuin. Syönnin jälkeen oli lähdettävä taas kierrokselle leipomoihin. Tätä jatkui yhdeksän kuukautta. Palkka oli muistaakseni 30 mk/kk. Palkan edestä näitä tehtäviä ei suoritettu, vaan kaikki tehtiin yhteisen, suuren asian hyväksi.

Kylä oli jaettu piireihin. Minun piirini ulottui Ventelän tanhuasta meijerin taka Lankilan taloon asti. Toimitettiin monelaisia keräyksiä, esim. lumppukeräys. Kerätyt kankaat, lumput, lähetettiin tehtaaseen sotilaiden pukukankaita varten. Suojassa kudottin sukkia ja lapasia. Niitä lähetettiin valtaisat määrät tutuille ja tuntemattomille, Sotaan lähteville jaettiin Suojan varastosta, mitä kukin kipeimmin tarvitsi.

Nuorisoseuralla ja Suojassa, samoin pitkin pitäjää taloissa pidettin kökkä. Naiset tulivat karttojensa ja rukkiensa kanssa ja työt sujuivat porukassa rpeästi. Sitä innostusta ja ajankäyttöä pohtiessä ihmettelee,mistä voimat kaikkeen riittivät.

Lähdeaineisto Sotavuodet Kalajoki Laina Ylikankaan kirjoitus