Erkki Ahon blogi: La 15.03.2025 Voiko tekoälyyn luottaa

Tietokoneeni on niin vanha ettei isoja kirjaimia saa kirjoitettua kuin vahingossa. Siksi kirjoitukseni on pienillä kirjaimilla. Olen pahoillani tästä tilanteesta. Blogisivuillani oli eilen 1343 käyntiä.

Kalajoen aluevaaliehdokkaat

miika heikkilä keskusta

sirpa heiska sdp

pia härkönen sdp

antti nikula keskusta

eija pahkala keskusta

gergely pataki kokoomus

reijo perander kristilliset

suvi puhto kokoomus

katja tuliniemi vasemmistoliito

kalajoelta on mahdollisuus saada kaksi edustajaa aluevaltuustoon. Parhaimmat mahdollsuudt tulla valituksi on eija pahkalalla ja katja tuliniemellä. Katja tuliniemi on lääkäri ja siten paras mahdollinen asiantuntija kalajoella hyvinvointialueen valtuustoon. Hän on myös sanavalmis ja asiallinen. Nyt on äänestettävä henkilöä puolueesta riippumatta Eija pahkala on hoitoalan ihminen ja kalajoen kaupunginhallituksen puheenjohtaja. hän on perehtynyt asioihin. Hän on kantaaottava henkilö. Keskustan ja Kalajoen kannalta paras mahdollinen vaihtoehto aluevaltuustoon kalajoelta. Keskustalaisten on nyt keskitettävä äänensä yhdell pääehdokkaalle jotta saadaan ehdokas valituksi kalajoelta aluevaltuustoon. Aluevaaleissa voi muidenkin alueen kuntien äänestäjät äänestää kalajokista ehdokasta.

J. R. Danielson-Kalmari on teoälyn mukaan rautiolainen. Hänellä on rautiolaiset sukujuuret. Pyrin nyt muita tietoläheitä käyttäen varmistamaan onko tekoälyn tieto oikea.

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._R._Danielson-Kalmari

Johan Richard (J. R.) Danielson-Kalmari (vuoteen 1906 Danielson, 7. toukokuuta 1853 Hauho – 23. toukokuuta 1933 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori, vanhasuomalainen poliitikko ja valtioneuvos. Hänet muistetaan suomalaisen valtiollisen historian tutkimuksen uranuurtajana, autonomian puolustajana, routavuosien myöntyväisyyspoliitikkona, Suomen akateemisen ja poliittisen elämän ”grand old manina” sekä J. K. Paasikiven poliittisena oppi-isänä.

Johan Richard Danielsonin isä oli Hauhon kappalainen ja myöhempi Hartolan kirkkoherra Johan Philip Danielson, jonka suku oli alkujaan lähtöisin Ruotsin Smålandista ja tuli Suomeen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Äiti Amanda Lovisa oli tunnettua Palanderin sukua.

Danielson kävi aluksi Hämeenlinnan yläalkeiskoulua ja kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisesta alkeisopistosta vuonna 1870. Hän opiskeli Helsingin keisarillisessa yliopistossa aluksi kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, mutta vaihtoi pian pääaineekseen historian. Ensimmäisen historiallisen tutkielmansa hän kirjoitti A. I. Arwidssonista. Danielson valmistui filosofian kandidaatiksi 1876, lisensiaatiksi 1878 ja tohtoriksi 1880.

Poliittisten oppi-isiensä Yrjö-Koskisen ja J. V. Snellmanin tavoin Danielsonin historianfilosofiassa oli keskeisessä asemassa kansallinen painotus. Hän katsoi kansakunnan kehittyvän vähitellen kohti valtion muodostamista vääjäämättömien historillisten voimien ohjaamana. Danielson korosti oppi-isiään enemmän kansanjoukkojen merkitystä historiallisessa kehityksessä sekä kannatti kokonaisvaltaisempaa historiankirjoitusta ja taloushistorian selkeämpää esiin nostamista. Karl Lamprechtin kehittelemää radikaalimpaa sosiaalihistoriaa hän ei enää kokonaan hyväksynyt. Danielson ei kuitenkaan luonut uutta historiantutkimuksen koulukuntaa, sillä aikaa vieneet yhteiskunnalliset tehtävät ja poliittinen tarkoitushakoisuus rajoittivat hänen tieteellistä työtään.

Danielsonin mielestä suomalaisen historiantutkimuksen tuli edistää valtiollisia päämääriä osoittamalla, että suomalaisilla oli ollut jo vuosisatojen ajan kansallinen erityisolemus, joka jatkuvasti kehittyi yhä voimakkaammaksi kansalliseksi tietoisuudeksi. Vuonna 1888 julkaisemassaan tutkimuksessa Die nordische Frage in den Jahren 1746–1751 hän pyrki osoittamaan, että 1700-luvun alkupuolen tapahtumat olivat synnyttäneet suomalaisten keskuudessa kansallistunteen, ja että autonomisen Suomen synty vuonna 1809 oli siten looginen päätepiste jo aiemmin käynnistyneelle Suomen henkiselle irtautumiselle Ruotsista. Muun muassa Schybergson ja ruotsalainen professori Harald Hjärne arvostelivat jyrkästi tätä suomalaiskansallista painotusta, sillä heidän mielestään 1700-luvun puolivälin ”pohjoismainen kysymys” oli Danielsonin anakronistinen keksintö. Myöhemmissäkin teoksissaan Danielson kuvasi Suomen historiaa teleologisesti myöhempien tapahtumien valossa ylikorostamalla ”itsenäisyysliikkeen” merkitystä esimerkiksi Anjalan liiton taustalla. Hän myös jaotteli historianhenkilöitä suomalaisiin ja ruotsalaisiin toisinaan mielivaltaisesti.

Danielson osallistui 1880–1890-luvuilla Suomen autonomian puolustamiseen historiallisella argumentoinnilla samaan aikaan kun ruotsinkieliset professorit Leo Mechelin ja Robert Hermanson kävivät oikeustaistelua juridisilla argumenteilla. Venäläinen K. F. Ordin oli vuonna 1889 julkaissut suomalaisten autonomiakäsityksiä vastaan tähdätyn historiantutkimuksen Pokorenije Finljandii (”Suomen valloitus”). Danielson vastasi siihen vuonna 1890 omalla tutkimuksellaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan. Siinä hän puolusti tulkintaa, jonka mukaan Porvoon valtiopäivillä de facto perustettiin Suomen valtio. Teos käännettiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja englanniksi. Danielson julkaisi vielä vuonna 1892 samasta aiheesta teoksen Suomen sisäinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi, joka sekin käännettiin ruotsiksi ja venäjäksi. Teokset oli suunnattu sekä kotimaiselle yleisölle että länsimaiden sivistystölle. Suomessa toivottiin myös, että keisari Aleksanteri III itse lukisi kirjan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, mutta tämä ei toteutunut. Suomessa Danielson sai kuitenkin teosten ansiosta lähes kansallissankarin maineen. Poliittinen tarkoitushakuisuus ja tendenssimäisyys lähteiden valikoinnissa sekä tulkinnassa tosin vähensi Danielsonin Suomen autonomian syntyä koskeneiden tutkimusten tieteellistä arvoa.

Danielsonin seuraavat teokset liittyvät samaan kansalliseen teemaan. Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894) on kuvaus vuonna 1812 tapahtuneesta Vanhan Suomen yhdistämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Teoksen on katsottu vakiinnuttaneen Suomessa pitkään vallinneen käsityksen, jonka mukaan ennen yhdistämistä Vanhan Suomen talonpojat elivät poikkeuksellisessa kurjuudessa ja sorron alaisina. Tutkimuksen päälähteinä olivat G. M. Armfeltin ja R. H. Rehbinderin johdolla vuonna 1811 laaditut muistiot. Suomen sota ja sotilaat vuosina 1808 ja 1809 (1896) puolestaan on Suomen sotaa kuvaava populaari esitys, joka pyrkii vetoamaan lukijoiden isänmaallisiin tunteisiin ja sisältää runsaasti sitaatteja aikalaiskirjeistä. Kirja sai Suomessa hyvin myönteisen vastaanoton.

Danielson oli vuonna 1881 perustamassa Valvoja-lehteä ja toimi sen ensimmäinen päätoimittajana kolmen vuoden ajan. Niin sanottu Valvoja-ryhmä pyrki ajamaan maltillista politiikkaa konservatiivisten ”vanhojen” ja radikaalien ”nuorten” fennomaanien välissä. He näkivät itsensä välittäjän roolissa. Vanhan polven fennomaaneihin verrattuna valvojalaiset korostivat enemmän yksilön merkitystä ja olivat kielikysymyksessä maltillisempia mutta sosiaalisesti edistyksellisempiä. Radikaaliin K.P.T.-ryhmään suhtauduttiin Valvojan piirissä varauksellisesti, ja Danielsonin välit Lauri Kivekkääseen rikkoontuivat kokonaan. Valvoja-ryhmä arvosteli toisaalta myös ruotsinkielistä Liberaalista puoluetta, jonka ohjelman Danielson tyrmäsi jo Valvojan ensimmäisessä numerossa. Myöhemmin Danielson asettui Suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelmaa hän 1900-luvun alussa uudisti sosiaalisissa kysymyksissä edistysmielisemmäksi.

Danielson valittiin säätyvaltiopäivien pappissäätyyn toisena yliopiston kahdesta edustajasta vuosina 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 ja 1900. Vuosien 1904–1905 ja 1905–1906 valtiopäiville hänet valittiin Porvoon hiippakunnan edustajana. Danielson oli vuosina 1885–1886 Suomen perustuslakien kodifioimiseksi perustetun niin sanotun Weissenbergin komitean sihteerinä.

Sortokauden alettua Danielson kannatti Yrjö-Koskisen tavoin myöntyväisyyslinjaa, joka oli molempien mielestä ainoa keino tulla toimeen Venäjän kanssa. Yrjö-Koskisesta poiketen Danielson tosin näki kysymyksen käytännöllisempänä ja kannatti hieman joustavampaa ”suhteellista” myöntyvyyttä, sillä hänen mielestään oli säilytettävä yhteistyösuhteet myös perustuslaillisuutta kannattaneisiin nuorsuomalaisiin. Vuonna 1901 julkaisemassaan pamfletissa Mihin suuntaan? hän vaati valtion toimia sosiaalisen tasa-arvon lisäämiseksi ja alempien yhteiskuntaluokkien aseman parantamiseksi. Samassa teoksessa hän hahmotteli myös perustelut maltilliselle myöntyväisyyspolitiikalle Venäjän suuntaan.Tämän vuoksi Danielson menetti kirjan julkaisemisen myötä pääosan aiemmasta ”kansallissankarin” maineestaan perustuslaillisten silmissä, mutta teos teki hänestä vastaavasti venäläisten kannalta hyväksyttävämmän henkilön.

Danielson-Kalmari oli vuosina 1907–1917 Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä. Hän tuli vuonna 1908 salkuttomaksi senaattoriksi nuor- ja vanhasuomalaisten yhteiseen Hjeltin senaattiin. Nuorsuomalaiset erosivat senaatista jo seuraavana keväänä ja yksinään vastuuseen jääneet vanhasuomalaiset kokivat vaalitappion. Tämän seurauksena hekin päättivät erota syksyllä 1909. Tarkoituksena oli välttää ensimmäisellä sortokaudella tapahtunut muista puolueista eristäytyminen ja venäläismielisiksi leimaantuminen. Danielson-Kalmari oli puolueen linjanmuutoksen keskeisimpiä tukijoita. Hän katsoi nyt myöntyväisyyslinjan epäonnistuneen ja näki perustuslaillisuuden ainoana vaihtoehtona. Toisen sortokauden aikana hän ajoikin Suomalaisen puolueen vähä vähältä perustuslaillisuuden ja passiivisen vastarinnan kannalle. Edesmenneen Yrjö-Koskisen ja tämän poikien kannattaman linjan rikkominen johti Danielson-Kalmarin vastaisiin hyökkäyksiin puolueen sisällä, mutta vuoteen 1913 mennessä hän sai vanhan linjan kannattajat syrjäytettyä puolueesta.

Vuonna 1917 Danielson-Kalmari jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten. Hän kuului K. J. Ståhlbergin johtamaan perustuslakikomiteaan, joka valmisteli Suomelle uutta hallitusmuotoa, ja osallistui lokakuussa 1917 Helsingissä käytyihin suomalais-venäläisiin neuvotteluihin komitean laatiman esityksen sisällöstä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Danielson-Kalmari vaati kuitenkin Suomelle itsenäisyyttä.

Yrjö-Koskisen kuoltua vuonna 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi. Samana vuonna hän sai valtioneuvoksen arvonimen ja hänestä tuli yliopiston vt. sijaiskansleri perustuslaillisten mielipiteittensä vuoksi eroamaan joutuneen Thiodolf Reinin tilalle. Tämä leimasi Danielsonin entistä pahemmin suomettarelaiseksi myöntyvyysmieheksi. Yliopiston johto piti häntä kuitenkin pienempänä pahana kuin vaihtoehtona ollutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin valitsemaa sijaiskansleria. Bobrikov olisi halunnut virkaan venäläisen Viktor Semjonovin, mutta ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe suositteli Danielsonia.

Vuonna 1904 Danielson aateloitiin, mutta hän ei koskaan hakenut introduktiota Ritarihuoneelle, sillä perustuslaillisten hallitsemassa aatelissäädyssä hänen olisi ollut vaikeaa vaikuttaa valtiopäivillä. Samana vuonna hänet nimitettiin jäseneksi niin sanottuun Tagantsevin komiteaan, jonka oli tarkoitus määritellä tarkasti Suomen ja Venäjän valtiolliset suhteet ja rajanveto yleisvaltakunnallisen ja Suomen sisäisen lainsäädännön välillä. Komitean toiminta kuitenkin päätettiin syksyllä 1905.Danielson kuului myös vuosina 1905–1906 eduskuntauudistusta valmistelleeseen Hermansonin komiteaan.

Koska Reinin erottamista pidettiin yhtenä sortokauden vääryyksistä, vaadittiin julkisuudessa vuoden 1905 suurlakon aikana ja varsinkin sen jälkeen Danielsonin eroa sijaiskanslerin virasta. Hän viivytti kuitenkin eroaan vuoden 1906 helmikuuhun, jolloin Suomen ministerivaltiosihteeri ja samalla yliopiston vt. kansleri vaihtui. Danielsonin erottua Rein palasi tehtävään.

Danielson muutti sukunimensä Danielson-Kalmariksi suuressa nimenmuutoksessa 12. toukokuuta 1906. Kalmari-nimi tuli hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimestä. Vuonna 1851 kuollut Daniel Filip Danielson toimi aikanaan Korsholman itäisen voutikunnan kruununvoutina ja omisti pari muutakin maatilaa Saarijärvellä. Hän oli ostanut Kalmarin tilan vuonna 1819. Johan Ludvig Runeberg toimi Daniel Filip Danielsonin lasten kotiopettajana viettäessään kesän 1824 Saarijärvellä.