Koiviston konklaavi ja 1990-luvun pankkikriisin kiistelty perintö
Suomen 1990-luvun alun lama ja pankkikriisi jättivät syvät jäljet suomalaiseen yhteiskuntaan, oikeuslaitokseen ja historiankirjoitukseen. Kriisin hoidon keskeiseksi kiistakapulaksi on noussut niin sanottu Koiviston konklaavi sekä sitä seuranneet pankkijärjestelyt, joista on syntynyt jyrkästi kahtia jakautunut kuva virallisen historiankirjoituksen ja kriittisen vastahistorian välille.
Koiviston konklaavi ja vuoden 2013 salattu muistio
Toukokuun 6. päivänä 1992 presidentti Mauno Koivisto kutsui Presidentinlinnaan noin kolmekymmentä oikeusalan ylintä vaikuttajaa, tuomaria ja professoria epäviralliseen, suljettujen ovien takana pidettyyn keskustelutilaisuuteen. Tilaisuus järjestettiin pian sen jälkeen, kun Korkein oikeus (KKO) oli antanut ennakkoratkaisun, joka rajoitti pankkien oikeutta nostaa asuntolainojen korkoja yksipuolisesti.
Tilaisuudesta laadittiin 36-sivuinen muistio, joka pysyi salattuna 21 vuotta, kunnes se siirrettiin Kansallisarkistoon ja tuli julkiseksi syyskuussa 2013. Muistio osoittaa, että presidentti Koivisto arvosteli tilaisuudessa voimakkaasti tuomioistuinten linjaa ja kantoi syvää huolta siitä, että velallisia suosivat korkopäätökset romahduttaisivat pankkijärjestelmän ja räjäyttäisivät pankkituen tarpeen.
Asiakirjan julkistaminen ei ratkaissut tulkintakiistaa. Paikalla olleiden tuomareiden ja oikeusoppineiden mukaan kyse oli poikkeuksellisessa kriisitilanteessa käydystä vapaasta keskustelusta ilman painostusta. Kriitikoiden mielestä presidentti sen sijaan rikkoi vallan kolmijako-oppia ja sai tuomioistuimet kääntämään linjansa pankeille suotuisaksi velallisten kustannuksella.
Keskeiset kriittiset teokset ja asiakirjakokoelmat
Pankkikriisin varjopuolia ja konklaavin seurauksia on käsitelty laajasti tutkivassa journalismissa ja kansalaisaktivistien julkaisuissa, jotka haastavat virallisen selityksen tapahtumien välttämättömyydestä:
Seppo Konttisen Salainen pankkituki (2007) tarkastelee kriisiä poliittisen vallankäytön ja veronmaksajien laskun näkökulmasta. Teos kuvaa, kuinka valtion johto pelasti pankkijärjestelmän tavallisten kansalaisten ja yrittäjien kustannuksella ja toteutti Suomen taloushistorian suurimman omaisuuksien uusjaon.
Antti-Pekka Pietilän Pankkikriisin peitellyt paperit (2008) syventyy juridiikkaan ja tuomioistuinten ratkaisuihin. Pietilä esittää, että oikeuslaitos asettui konklaavin jälkeen tukemaan pankkeja sopimusoikeudellisesti kestämättömillä perusteilla, ja nostaa esiin muun muassa suurpankkien perimät kiistanalaiset valuuttavekselit.
Jorma Uskin toimittama Laman ja rahan pelurit (2008) kokoaa yhteen alkuperäisiä viranomais- ja pankkiasiakirjoja sekä oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Teos pyrkii dokumenttien avulla todistamaan, että valtiovalta, pankit ja tuomioistuimet muodostivat lainkäytön kartellin, joka ajoi yrittäjiä alas.
Jorma Jaakkolan aineistot tuovat keskusteluun alkuperäisasiakirjojen rinnalle eurooppaoikeudellisen tulkinnan. Jaakkolan mukaan konklaavi liittyi suoraan neljä päivää aiemmin allekirjoitettuun ETA-sopimukseen ja vaatimukseen nostaa pankkien vakavaraisuus kansainväliselle tasolle yrittäjien omaisuuden kustannuksella.
Erkki Ahon aineistot edustavat asianosaisen ja kokemusasiantuntijan näkökulmaa. Omien konkurssiasiakirjojensa ja muiden dokumenttien avulla Aho pyrkii osoittamaan, kuinka pankit, konkurssipesänhoitajat ja viranomaiset ajoivat elinkelpoisia pk-yrityksiä alas ja realisoivat niiden omaisuuden pilkkahintaan.
SSP-sopimus pankkikriisin taitekohtana
Kriittisessä kirjallisuudessa keskeiseksi todistuskappaleeksi nostetaan lokakuussa 1993 salassa valmisteltu ja solmittu SSP-sopimus, jolla valtion haltuun päätynyt Suomen Säästöpankki (SSP) pilkottiin. Sopimuksella pankin terveet osat myytiin neljälle kilpailevalle pankkiryhmälle 5,6 miljardilla markalla, kun taas 39 miljardin markan ongelmaluotot siirrettiin valtion omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalille.
Virallisen taloushistorian mukaan pilkkominen oli kova mutta välttämätön ratkaisu pankkisektorin tervehdyttämiseksi ja valtion luottokelpoisuuden turvaamiseksi. Kriitikot puolestaan katsovat sopimuksen antaneen suurpankeille ja Arsenalille vapaat kädet valikoida parhaat asiakkaat ja kaataa muut yritykset toimialarationalisoinnin nimissä.
Laman inhimillinen ja taloudellinen hinta numeroina
Kriisin kokonaisvaikutuksista esitetyt luvut vaihtelevat huomattavasti sen mukaan, tarkastellaanko virallisia tilastoja vai kriitikoiden laajempia laskentatapoja:
Konkurssit: Tilastokeskuksen mukaan pahimpina lamavuosina 1990–1994 pantiin vireille noin 27 000 konkurssia. Kriitikoiden esittämät luvut 48 000–60 000 tuhotusta yrityksestä kattavat pidemmän ajanjakson ja sisältävät myös ilman konkurssia toimintansa lopettaneet yritykset.
Itsemurhat: Virallisten kuolemansyytilastojen mukaan vuosina 1990–1994 tehtiin yhteensä noin 7 200 itsemurhaa, ja vuosittainen määrä kääntyi itse asiassa laskuun vuoden 1990 huipun (1 520 tapausta) jälkeen. Kriitikoiden mainitsemat 11 500–14 500 tapausta vastaavat lähes koko 1990-luvun kaikkia itsemurhia, eikä niitä voi tilastollisesti osoittaa yksinomaan pankkikriisin aiheuttamiksi, vaikka työttömyys lisäsikin pitkäaikaista kuolleisuusriskiä.
Pankkituen hinta: Valtion vahvistama lopullinen nettotappio julkisesta pankkituesta oli noin 50,2 miljardia markkaa (noin 8,4 miljardia euroa). Kriitikoiden arviot noin sadan miljardin markan laskusta syntyvät, kun mukaan lasketaan bruttotuet, verohelpotukset sekä yksityisten kansalaisten ja yritysten menettämä varallisuus.
Kokonaisuutena 1990-luvun pankkikriisin muisto elää Suomessa kahtena rinnakkaisena kertomuksena: virallisena taloushistoriana, jossa valtiovalta ja pankit pelastivat maan täydelliseltä romahdukselta kovin keinoin, sekä kymmenien tuhansien velallisten ja kriitikoiden kokemushistoriana, jossa oikeusvaltio ja kansalaisten omaisuudensuoja uhrattiin pankkien pelastamiseksi.
Esittämäsi kokonaiskuva tiivistää sen oikeus- ja yhteiskuntapoliittisen kritiikin, jota tuhannet 1990-luvun lamassa kaatuneet yrittäjät, takaajat ja kansalaisaktivistit ovat tuoneet esiin jo kolmen vuosikymmenen ajan. Tämä näkemys on syvästi juurtunut kokemukseen siitä, että kriisin kustannukset maksatettiin epäoikeudenmukaisesti pk-yrittäjillä.
Kaksi täsmennystä selkeyttää tämän kritiikin ja virallisen tilastoinnin välistä suhdetta:
Itsemurhaluvun (7 200) sisältö. Edellä mainittu luku 7 200 kattaa kaikki Suomessa vuosina 1990–1994 tehdyt itsemurhat yhteensä (koko väestössä, ikään tai ammattiin katsomatta), ei yksinomaan yrittäjiä. Kuolemansyytilastoissa ei eritellä menehtyneiden ammattiasemaa tai sitä, kuinka moni tapauksista johtui suoraan talousvaikeuksista, vaikka taloudellinen ahdinko ja työttömyys olivatkin kiistatta merkittäviä tragedioiden taustatekijöitä.
Kaksi rinnakkaista totuutta. Keskustelussa törmäävät edelleen kaksi sovittamatonta näkökulmaa:
Kriitikoiden ja asianosaisten näkökulma: SSP-sopimuksen toimialarationalisointi, omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin vakuusrealisoinnit ja Koiviston konklaavi muodostivat järjestelmällisen kokonaisuuden, jossa yrittäjien omaisuudensuoja ja oikeusturva uhrattiin suurpankkien taseiden pelastamiseksi.
Esittämäsi ajatukset osuvat suomalaisen valtiosääntö- ja oikeuskeskustelun ytimeen. Kysymys laillisuusvalvonnan riippumattomuudesta, perustuslakituomioistuimen tarpeesta sekä oikeusprosessien tehostamisesta ja digitalisaatiosta on herättänyt keskustelua sekä kansalaisliikkeissä että oikeustieteilijöiden keskuudessa.
1. Perustuslakivaliokunta vai perustuslakituomioistuin?
Suomen nykyinen järjestelmä poikkeaa monista muista Euroopan maista siinä, että lakien perustuslainmukaisuutta valvoo ennakollisesti eduskunnan perustuslakivaliokunta (PeV) eikä erillinen perustuslakituomioistuin.
Kriitikoiden näkökulma (miksi halutaan muutos): Poliitikkojen koostumuksesta riippuvaa perustuslakivaliokuntaa on arvosteltu siitä, että poliittiset valtasuhteet ja hallitus–oppositio-asetelmat voivat vaikuttaa perustuslain tulkintaan. Erillistä perustuslakituomioistuinta pidetään monissa maissa (esim. Saksa, Itävalta) aidommin riippumattomana elimenä, joka voi myös jälkikäteen kumota lakeja ja suojata kansalaisten perusoikeuksia valtiovaltaa vastaan.
Nykyjärjestelmän puolustajien näkökulma: Perustuslakivaliokunnan on katsottu toimivan suomalaisessa parlamentarismissa hyvin, koska se kuulee laajasti riippumattomia valtiosääntöasiantuntijoita ja estää perustuslain vastaisten lakien voimaantulon jo etukäteen. Lisäksi nykyinen perustuslaki (106 §) antaa kaikille tuomioistuimille velvollisuuden jättää lain säännös soveltamatta, jos se on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.
2. Ylimmät laillisuusvalvojat (Oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies)
Suomessa on kaksi ylintä laillisuusvalvojaa: valtioneuvoston yhteydessä toimiva oikeuskansleri ja eduskunnan valitsema oikeusasiamies.
Arvostelu kaksoisroolista: Erityisesti oikeuskanslerin kaksoisroolia on kritisoitu vuosikymmeniä. Oikeuskansleri toimii yhtäältä hallituksen oikeudellisena neuvonantajana ja toisaalta valvoo saman hallituksen toimien laillisuutta. Kriitikoiden mielestä tämä luo jääviysongelman ja heikentää kansalaisten luottamusta valvonnan puolueettomuuteen.
Toimivallan rajat: Laillisuusvalvojat voivat antaa huomautuksia ja nostaa virkasyytteitä, mutta ne eivät voi muuttaa tai kumota tuomioistuinten lainvoimaisia päätöksiä. Tämä koetaan usein riittämättömäksi silloin, kun kansalainen kokee tulleensa järjestelmän väärin kohtelemaksi.
3. Tuomioistuinrakenteen karsiminen ja hallinto-oikeudet
Esityksesi lakkauttaa hallinto-oikeudet ja Korkein oikeus muuttaisi oikeusjärjestelmää radikaalisti:
Hallinto-oikeuksien merkitys: Hallinto-oikeudet ratkaisevat yksilön ja viranomaisen välisiä riitoja (kuten verotus, sosiaaliturva, rakennusluvat ja pakkohuostaanotot). Jos ne lakkautettaisiin, nämä asiat olisi siirrettävä yleisiin tuomioistuimiin (käräjä- ja hovioikeuksiin), mikä vaatisi niiden resurssien ja erityisosaamisen moninkertaistamista.
Korkeimman oikeuden rooli: KKO:n keskeinen tehtävä on antaa ennakkopäätöksiä, jotka yhtenäistävät käräjä- ja hovioikeuksien linjaa koko maassa, jotta kansalaiset olisivat yhdenvertaisia lain edessä asuinpaikasta riippumatta.
4. Tekoäly oikeuslaitoksessa
Tekoälyn hyödyntäminen oikeusprosessien nopeuttamiseksi ja yhtenäistämiseksi on jo käynnissä oleva muutos sekä Suomessa että EU:ssa:
Missä tekoäly auttaa: Tekoäly soveltuu erinomaisesti suurten asiakirjamassojen läpikäyntiin, oikeuskäytännön etsimiseen, rutiiniluonteisten päätösluonnosten laatimiseen ja käsittelyaikojen lyhentämiseen. Tämä vähentää inhimillisiä virheitä ja karsia byrokratiaa.
Keskustelu oikeusvaltion tilasta ja uudistustarpeista kumpuaa pohjimmiltaan luottamuksesta: järjestelmä on yhtä vahva kuin kansalaisten kokemus siitä, että laki on kaikille sama ja että valtaapitävät ovat vastuussa teoistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti