Mauno Koivisto – tasavallan presidentti – valtiopetoksen tekijä
Karikatyyrimaalauksen presidentti Mauno Koivistosta on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Karikatyyrimaalauksen koko on 35 x 50 cm.
Maalauksen nimi: ”Valtiopetoksen tekijä”
https://www.jormajaakkola.fi/valtiopetokset
https://www.jormajaakkola.fi/koiviston-konklaavi
Tässä osoitteessa on muistion teksti
https://www.jormajaakkola.fi/konklaavin-muistio
Mauno Henrik Koivisto syntyi 25.11.1923 Turussa työläisperheen toisena poikana. Perhe sai vielä kolmannen lapsen, tyttären. Isä Juho Koivisto oli laivapuuseppä. Äiti Hymni Sofia Eskola oli kanttorin tytär. Isä Koivisto oli ollut merillä ja kokenut siellä uskonnollisen herätyksen, joka heijastui perheen elämään. Lapsuuden karuihin kokemuksiin kuului äidin kuolema Maunon ollessa 10-vuotias ja siitä alkaneet kotitalouden hoidon vaikeudet isän ollessa yksinhuoltaja.
Kansakoulun käytyään Maunolla oli useita työpaikkoja. Talvisodan sytyttyä hän liittyi 16-vuotiaana sammutusyksikköön. Jatkosodan puhjettua Mauno ilmoittautui vapaaehtoiseksi kenttäsammutusjoukkoihin. Vuoden 1942 helmikuussa hän oli asevelvollisena ja sitten rintamalla jalkaväkirykmentti 35:n riveissä Itä-Karjalassa aina vuoden 1944 helmikuuhun, josta alkaen hän palveli legendaarisen kapteeni Lauri Törnin johtamassa 1. divisioonan jääkärikomppaniassa. Aikuisena Koivisto kertoi sodan vaikutuksista: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.” Hänestä kehkeytyi tarkkaan harkitseva, asioita monelta puolelta punnitseva pohdiskelija, joka lopputulokseen päästyään puhui painavaa asiaa.
Sodan jälkeen Koivisto kiinnostui toden teolla poliittisesta vaikuttamisesta. Liittyminen Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) 1947 tapahtui tilanteessa, joka vaati kannanottoa ja uskallusta. Koivisto käytti Turussa puuseppien lakkokokouksessa lakkoon liittyviä menettelytapoja arvostelevan puheenvuoron, ja turkulaiset sosiaalidemokraatit kiinnittivät häneen huomionsa. Koivisto ja Sosialistin päätoimittaja ja poliitikko Rafael Paasio tapasivat ensi kerran.
OPISKELUT JA TYÖURA
Sosiaalidemokraattien toimintaan osallistumisen ja satamassa työskentelyn ohella Koivisto opiskeli iltakoulussa ensin keskikoulun ja sitten ylioppilaaksi 1949. Kesällä 1950 Koivisto otti etäisyyttä satamaan. Hän oli mansikanpoimintaleirillä Englannissa ja siirtyi seuraavana vuonna väliaikaiseksi kansakoulunopettajaksi. Tähän vaiheeseen kuului myös 1952 solmittu avioliitto ekonomiksi opiskelevan, satakuntalaisen Tellervo Kankaanrannan kanssa. Vuonna 1953 Mauno Koivisto jatkoi opintojaan Turun yliopistossa suorittaen filosofian kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi väitöskirjan sosiologian alalta, Sosiaaliset suhteet Turun satamassa, joka perustui hänen omiin kokemuksiinsa. Pariskunta sai Assi tyttären vuonna 1957.
Opiskelu ja väitöskirjan teko tutustuttivat Koiviston yhteiskuntatieteiden opettajiin ja nuoriin tutkijoihin. Hän oli myös Turun Akateemisen Sosialidemokraattisen Yhdistyksen jäsen. Yliopistouraan tähtäävät suunnitelmat muuttuivat, kun Helsingin Työväen Säästöpankista tarjottiin paikkaa ensin varatoimitusjohtajana ja sittemmin johtajana. Uusi tehtävä vei Koiviston suomalaisen talouden arkeen.
Helsingissä Koivisto liittyi nuorten kansantaloustieteilijöiden ryhmään, jotka uskoivat talouspolitiikan mahdollisuuksiin ja Yhteiskuntapoliittiseen Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen, jonka tunnetuin jäsen oli 60-luvun sosiaalipolitiikan kirjoittaja Pekka Kuusi. Etsiessään sovintomahdollisuuksia kahtia jakautuneiden sosiaalidemokraattien puolueriidassa Koivisto ymmärsi, että puolueen eristyksistä pääsemiseksi oli solmittava suhteet kolmeen tahoon: Kekkoseen, kommunisteihin ja Neuvostoliittoon.
POLIITTINEN URA
Koivisto ei pyrkinyt koskaan eduskuntaan. Tärkeä etappi tiellä kohti valtakunnan johtopaikkoja oli nimitys Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi 1966. Paasion hallituksen aikana vuoden 1967 loppupuolella Mauno Koivistolla oli runsaasti kysyntää. Ensin hänet valittiin Elannon pääjohtajaksi ja sitten Suomen Pankin pääjohtajaksi. Kun Sosiaalidemokraatit ja kommunistit saivat vaalivoiton 1968, Koivistosta tuli pääministeri.
Koiviston 1. hallitus joutui tekemään isoja ratkaisuja. Suomalainen yhteiskunta oli muutoksen tiellä. Suuria yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja olivat muun muassa uusi alkoholilaki ja siitä erillinen keskiolutlaki sekä aborttilaki. Vuoden 1970 vaaleissa hallituspuolueet menettivät kannatustaan, mutta Koiviston suosio oli korkealla. Osatekijänä suosioon oli uusi väline, televisio. Pääministeri oli esimerkiksi suositun, keveän keskusteluohjelman Jatkoajan vieraana. Hänen esiintymisensä oli avointa, poikamaista ja arkista, mutta samalla vaikutelmaksi jäi pohtiva ja pohjimmiltaan luoksepääsemätön, uudentyyppinen poliittinen johtaja. Televisioon ja elokuviin syntyi jopa hahmo, Vara-Manu, jota esitti turkulainen näyttelijä Ismo Kallio. Vaimo Tellervo oli aktiivinen politiikassa yhden kauden kansanedustajana, valitsijamiehenä ja myöhemmin kunnallispoliitikkona. Hänkin avasi televisiossa kuvaa arkisesta Manusta lakonisella huumorillaan. Koivistot pariskuntana olivat käsite.
Koiviston 1. hallituksen aikaan osui vaikeita ulko- ja kauppapoliittisia asioita. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitys 21.8.1968. Koivisto on kertonut itkeneensä vuolaasti kuullessaan uutisen. Hän totesi, että siinä tulivat esille maailman epävarmuus ja pahuuskin. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin. Paasion toiseen hallitukseen 1972 Koivisto nousi jälleen valtiovarainministeriksi. 1970 luvun lopun Koivisto ”kasvoi korkoa” Suomen pankissa ja Kalevi Sorsan ollessa pääministerinä. Seuraava Koiviston hallitus istui keväästä 1979 alkutalveen 1982. Erilaisissa valtapeleissä Kekkonen yritti saada Koiviston eroamaan, mutta tämä varmisti selustansa juridisesti ja totesi, että hallitus nauttii eduskunnan, ei presidentin luottamusta. Kekkosen sanouduttua sairautensa vuoksi irti tehtävistään lokakuussa 1981, Koivisto hoiti presidentin tehtäviä loppuvuoden.
Presidentinvaalit järjestettiin ennenaikaisesti alkutalvesta 1982. Molemmat Tellervo ja Assi Koivisto olivat valitsijamiehinä ja Tellervo sai historialliset yli 50 000 ääntä. Vaalitaistelun kuluessa Mauno Koivistolta kysyttiin neuvostosuhteista. Koivisto vastasi, että ei niissä ollut kehumista. Vastaus lisäsi Koiviston kannatusta entisestään. Hän ei halunnut tulla valituksi Moskovan tuella.
PRESIDENTTINÄ
Koivisto tuli valituksi jo ensimmäisellä kierroksella. Pohdiskeleva ja kuulijoille tilaa antava presidentti sopi hyvin siihen tyytymättömyyteen, jota pitkäaikainen käskyillä ja myllykirjeillä operoija oli nostattanut. Vuoden 1988 vaaleissa Koivisto lisäsi kannatustaan entisestään kaikissa vaalipiireissä. Tällöin sovellettiin uutta vaalitapaa: kansalaiset äänestivät sekä ehdokasta että valitsijamiestä.
Mauno Koiviston kaksi presidenttikautta 1982–1994 olivat murrosvaihetta. Koivisto korosti aluksi jatkavansa Kekkosen linjaa, vaikka hänen vankka kannatuksensa pohjasi myös siihen, että hän oli erilainen kuin Kekkonen. Ulkopoliittinen linja pysyi kuitenkin varovaisena, puolueettomuuspolitiikkaa noudattaen. Keväällä 1990 Koivisto antoi julkisuudessa lausunnon, jossa hän totesi, että Neuvostoliitossa hajallaan asuvia inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Tästä seurasi noin 30 000 inkerinsuomalaisen muutto Suomeen. Koiviston sisäpolitiikkaa leimasi muun muassa presidentin valtaoikeuksien rajoittaminen. Presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Presidentti Mauno Koivisto oli Neuvostoliiton ohjauksen alaisena siten, että hänellä oli oma kotiryssä Felix Karasev nimeltään.
Kun Neuvostoliitto syksyllä 1991 hajosi, ulkopolitiikan suuri kurssinmuutos toteutettiin Koiviston johdolla. Suomi sanoutui irti Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksesta (YYA-sopimus) sekä Pariisin rauhansopimuksen eräistä rajoitteista syyskuussa 1991 ja suuntautui Euroopan unionin jäsenyyteen ja Nato-yhteistyöhön. Näin varman päälle laskijasta tuli radikaalien muutosten johtaja, kun aika oli hänen mielestään siihen kypsä.
Presidentti Koivisto on kirjoittanut muistelmansa ja toistakymmentä muuta poliittista teosta. Häneen mukaansa on nimetty puisto Helsingin Töölössä ja aukio Kampissa.
Vakaan
markan politiikka – pankit pelastettiin - valtiopetos
Suomi
koki 1990-luvun alussa erittäin syvän taloudellisen laman johtuen
vakaan markan politiikasta ja rahamarkkinoiden vapauttamisesta.
Talouspolitiikan virheet moninkertaistuivat liberalisoinnin kanssa.
Vahvan markan politiikasta tuli tappava myrkky. Presidentti Mauno
Koivisto nimitti
Suomen Pankin johtajan Harri
Holkerin sinipunahallituksen.
Hän oli sinipunahallituksen kätilö. Vahvan markan politiikka
kirjattiin Holkerin
hallituksen
ohjelmaan kuten myös Esko
Ahon hallituksen
ohjelmaan. Kun vahvan markan politiikan aikana rahaa tuotiin
keinottelutarkoituksiin, yhteiskunta salli sen tapahtua. Valvojat
eivät valvoneet. Rahoitustarkastus laiminlöi tehtävänsä.
Lamasyyllisiä löytyy pankkien ohella Suomen Pankista ja
Pankkitarkastusvirastosta. Suomen 1990-luvun alun lama oli Suomen
poliittisten ja talouden päättäjien aikaansaama.
Koivisto
ei
toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat Suomen
johtokunnan jäsenet Rolf
Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja
Kalevi
Sorsa.
Junttaan kuului myös sinipunahallituksen valtionvarainministeri
Erkki
Liikanen,
jonka kardinaalimunaus oli verotuksen keventäminen
noususuhdanteessa.
Vahvan markan politiikalla ja
rahamarkkinoiden vapautuksella ( v.1986 korkosäännöstelyn
lopettaminen) aiheutettiin Suomeen yli 500 000 ihmisen työttömyys.
Ylivelkaantuneita oli yli 280 000. Markkinoilta poistettiin n. 60 000
elinkelpoista yritystä ja itsemurhia tehtiin Stakesin tilaston
mukaan 14500. Voidaanko puhua kansanmurhasta?
Koiviston
konklaavi on valtiopetos
Tasavallan
presidentti Mauno
Koivisto kutsui
06.05.1992 tasavallan presidentin linnaan oikeusjärjestelmän
edustajia kokoukseen, jossa heitä ohjeistettiin antamaan pankeille
suosituimmuusasema riita-asioissa ja syytesuoja niissä johtuvissa
asioissa. Kokouskutsu oli Martti
Mannisen allekirjoittama
ja päivätty 16.04.1992.
Kokouksessa teemoina olivat
1.
Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja
riippumattomuus
2. Tuomioistuimen toiminnan arvostelu
Kokouksessa
johti puhetta silloinen KKO:n presidentti Heinonen.
Palaveriin osallistuivat tasavallan presidentti Mauno
Koivisto,
rouva Tellervo
Koivisto,
KKO:n presidentti Olavi
Heinonen,
oikeusneuvos Erkki-Juhani
Taipale,
oikeusneuvos Per
Lindholm,
KHO:n hallintoneuvos Pekka
Hallberg,
kihlakunnantuomari Markku
Arponen,
ylituomari Olli
Karikoski,
pormestari Juha
Kettunen,
Itä-Suomen HO:n presidentti Esko
Kilpeläinen,
Vaasan HO:n presidentti Erkki
Rintala,
oikeusneuvos Mikko
Tulokas,
professori Aulis
Aarnio,
apulaisprofessori Jukka
Kekkonen,
erikoistutkija Jyrki
Tala,
professori Leena
Kartio,
professori Olli
Mäenpää,
dosentti Juha
Pöyhönen,
professori Kirsti
Rissanen,
professori Kaarlo
Tuori,
oikeustieteen lisensiaatti Veli-Pekka
Viljanen, Antti Kivivuori,
professori Jaakko
Uotila,
kansliapäällikkö Jaakko
Kalela,
erityisavustaja Martti
Manninen ja
Ratan johtaja Jorma
Aranko.
Suomen
perustuslain 2 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat
tuomioistuimet.
KKO:n päätöksistä on todettavissa, että
oikeudenkäytön linjaus muuttui Koiviston pitämän tilaisuuden
jälkeen pankkeja suosivaksi.
Toukokuun tuomarineuvoston
kokous ei ollut ainoa laatuaan. Professori Kekkonen
oli
– Koivisto-kriittisyydestään huolimatta – erään kokouksen
pääalustajana. Tuolloin
käsiteltiin lähinnä talousrikoksia ja niiden tutkintaa.
Presidentti ei kuitenkaan päässyt paikalle, vaan iltaa isännöi
oikeusministeri Matti
Louekoski.
Lopulta hänellekin tuli kiire, ja emännäksi siirtyi Tarja
Halonen.
Iltalehdessä
15.8.2005 Postipankin ex-pääjohtaja Seppo
Lindblom tunnustaa
syyllisyytensä pankkikriisiin.
Soitin europarlamentaarikko Anneli
Jäätteenmäelle ja
kysyi ns. Koiviston konklaavista. Jäätteenmäki sanoi ettei hän
ole juuri tuohon palaveriin osallistunut, mutta hän on osallistunut
vastaaviin palavereihin. Tästä voidaan päätellä, että
pankkikriisin ja suuren laman totuuden salaaminen on poliittisesti
yhteisesti sovittu salaisuus. Mukana asioiden salaamisessa on kaikki
poliittiset puolueet. Oikeuslaitos on alistettu poliittisen valvonnan
alaisuuteen. Tästä kirjoitti Lakimiesuutiset lehdessä 2/2002
käräjätuomari Jussi
Nilsson.
Asiapaperit
salaisiksi
Presidentti
Mauno Koiviston presidentin linnassa 6.5.1992 järjestetyn
”tuomarineuvoston” asiakirjat on määrätty salaisiksi Koiviston
pyynnöstä ja tasavallan presidentti Tarja
Halosen määräyksestä.
-
Selvästihän Koivisto halusi vaikuttaa siihen, että oikeuslaitos ei
tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja, muistaa professori
Jukka Kekkonen vuosikymmen takaisen keskustelutilaisuuden
ilmapiiristä.
Myös professori Heikki
Ylikankaan mukaan
Linnan tilaisuuden tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla
painostaa Korkein Oikeus tekemään Koivistolle mieleinen ratkaisu
pankkeja koskevassa asiassa. Koiviston palaverissa linjattiin
pankkikriisiin liittyvä oikeuskäytäntö pankkeja suosivaksi ja
velallisia tainnuttavaksi. Terveetkin pienyritykset olivat pankeille
lainsuojatonta riistaa. Luotot pantiin kerralla maksuun, vakuudet
rosvottiin laillisesti pankeille, jotka realisoivat ne päivän
hintaan ja kirjasivat voitot hyväkseen. Presidentti Mauno Koivisto
päätti, että pankit pelastetaan. Suomi haki EY-jäsenyyttä
18.03.1992. Pankkien piti täyttää EY-jäsenyysehdot. Presidentti
Koiviston päätöksellä pankit pelastettiin ja maksajiksi
valittiin säästöpankit ja tiettyjen alojen yritykset ja yrittäjät.
Pankit laativat markkinoilta poistettavat yritykset ja
SSP-sopimuksessa 22.10.1993 määriteltiin toimialarationalisointi ja
yritysten kaatamisperusteet. Pankkien taseet paranneet säästöpankkien
ja kaadettujen yritysten avulla. Omaisuudenhoitoyhtiö
Arsenal Oy on
suomalainen yhtiö, joka perustettiin Suomen
pankkikriisin
aikana
18.
marraskuuta
1993
hallinnoimaan
Suomen
Säästöpankin
ongelmaluottoja
sekä vakuuksina pankille jäänyttä kiinteistöomaisuutta.
Yhtiöön liitettiin seuraavina vuosina SKOP-Kiinteistöt Oy, Arsenal-Silta Oy (STS-pankki), Säästöpankkien Keskinäinen Vakuutusyhtiö, Master-Rahoitus Oy sekä useita pienempiä yhtiöitä. Näiden yhtiöiden kiinteistöistä ja muista omaisuuksista muodostuikin varsin suuri "arsenaali", jota yhtiö pyrki realisoimaan rahaksi aina tilaisuuden tullen.
Toinen valtion omaisuudenhallintayhtiö Sponda perustettiin vuonna 1991. Alkuperäinen kiinteistöomaisuus tuli yritykseen SKOP:n sijoituskiinteistöistä, jotka Suomen Pankki siirsi sille pankkikriisin yhteydessä. Sponda listautui pörssiin 1. kesäkuuta 1998. Suomen valtio on luopunut omistuksestaan Spondassa lokakuussa 2012.
Omaisuudenselvittely- ja hoitotehtävissä työskenteli Arsenalissa yli 500 henkilöä vuosina 1994–1998. 30. kesäkuuta 1999 yhtiö jakaantui. Kiinteistöt siirtyivät Kapiteeli Oyj:n hallintaan, ja Arsenal jatkoi perintäyhtiönä sekä keskeneräisten oikeudenkäyntien osallisena. Arsenal ja sen tytäryhtiöt myivät pääosan saatavistaan vuosina 2000–2003. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Arsenal myi velkasaatavansa ulkomaille noin viidellä prosentilla niiden nimellisarvosta.
Yhtiön toiminta sai paljon julkisuutta ja värikästäkin arvostelua 1990-luvulla. Lehdistö ja poliitikot arvostelivat usein yhtiön toimintaa. Velallisten ja takaajien kohtaloista iltapäivälehdistö loikin näkyviä lööppejä.
Vuonna 1994 yhtiön tase oli 4 822 milj.euroa ja asiakkaita 12 684. Kymmenen vuoden toiminnan jälkeen vuonna 2003 taseen summa oli 182 miljoonaa euroa ja asiakkaita oli jäljellä 477.Pääomatukea yhtiö oli saanut 3315 miljoonaa euroa.
Tällä hetkellä Arsenalin selvitysmiehenä toimii asianajaja Jarmo Henriksson, liikejuridiikkaan erikoistuneen Asianajotoimisto Sivenius, Suvanto & Co Oy:n osakas ja toimitusjohtaja. Arsenal on luopunut kotisivujen ylläpidosta. Yhtiön aiemmin julkaisemia toimintakertomuksia ei löydy enää internetistä.
Pankit
puhdistivat mahdolliset ja epävarmat saatavansa pankkituen avulla ja
samalla poistettiin markkinoilta 60 000 elinkelpoista yritystä,
jotka olisi voitu pelastaa kohdistamalla pankkituki suoraan
yrityksille. Samalla aiheutettiin puolen miljoonan työttömän
armada Suomeen. Suomen valtio oli pankeille varmempi maksaja kuin
talousvaikeuksissa ollut yrittäjä. Siksi terveitäkin yrityksiä
kaadettiin surutta. Konkursseissa kärsivät eniten yritysten
omistajat, joilta katosi tällä tavalla heidän elämäntyönsä,
ihmisarvonsa ja omaisuutensa. Luonnollisesti menettelystä kärsivät
heidän läheisensä, sukulaisensa, tuttavansa, takaajansa, yrityksen
työntekijät, toiset yritykset, tavarantoimittajat,
yhteistyökumppanit sekä kunnat, jotka menettivät verotuloja.
Kerrannaisvaikutukset olivat valtavat.
Kera
Oy:n ruumiinpesuryhmä
Kera
Oy:ssä perustettiin Helsingin Sanomien mukaan ns. ruumiinpesuryhmä,
jonka tehtävänä oli pelastaa ns. Kera Oy:n rahoittamat
ongelmayritykset ja muuten minimoida tappiot. Tappioiden minimointiin
liittyi kilpailevien yritysten markkinoilta poistaminen yhdessä
pankkien kanssa. Kera Oy:n ruumiinpesuryhmä toimi
varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuudessa ja sitä johti
kehityspäällikkö Veikko Anttonen. On syytä epäillä, että
asiasta olivat tietoisia KTM:n yrityskehitysosasto, johtaja Olavi
Änkö ja
hallitusneuvos Sakari
Arkio sekä
KTM:n kansliapäällikkö Matti
Wuoria.
Säästöpankkisopimus
Pankkikriisin
varjossa Suomessa suoritettiin vallankaappaus, jossa pankeille
annettiin valtuudet jakaa kansalaisten varallisuus haluamallaan
tavalla. Poliittisen siunauksen ohjeistus sai Esko
Ahon hallituksen
ministerivaliokunnalta, johon kuului pääministerin lisäksi
valtiovarainministeri Iiro
Viinanen,
ministerit Mauri
Pekkarinen Keskusta,
Jan-Erik
Enestam Ruotsalainen
kansanpuolue ja Toimi
Kankaanniemi Kristilliset.
Menettelyn osana solmittiin 14.10.1993 SSP:n pilkkomissopimus, mikä
valtion puolesta allekirjoitettiin 22.10.1993. Sopimukseen sisältyi
nimetyillä aloilla toimivien yritysten vapaa realisointioikeus.
Tuomioistuinten tehtäväksi jäi tuomita pankkien vaatimusten
mukaan. Laillisuusvalvojat ja valtakunnansyyttäjä varmistivat
lainrikkojen syytesuojan. Säästöpankkisopimus julistettiin
salaiseksi. Käräjätuomari Jussi Nilsson kirjoitti Lakimiesuutiset
lehdessä n:o 2 vuonna 2002, että tuomarikunta on organisoitu
poliittisten valtaelinten alaisuuteen.
Tyhminkin
pankinjohtaja tajusi Esko Ahon luvanneen ilmaista rahaa
KEP:n
Säästöpankin johtaja Korpela
sanoi
Seuralehden haastattelussa 15.11.2002 väliotsikossa mainitut sanat.
Korpela
jatkaa,
että ”katkaisimme rahoitusneuvottelut kaikkien vaikeuksissa
olleiden yritysten kanssa. Tajusimme, että turha on keskustella
ongelma-asiakkaiden kanssa, koska valtio maksaa pankin
luottotappiot”.
MOT-ohjelmassa 29.11.1999 saman pankin
isännistöä 15 vuotta johtanut toimitusjohtaja Antti
Ojala sanoi
näin ” Suoraan voin sanoa, että Suomen Säästöpankki ajoi
yrityksiä nurin saadakseen omaan käyttöönsä, omien vakuuksien,
oman varallisuutensa paikkaamiseksi pankkitukea avatusta valtion
piikistä. Voidaan vetää suora johtopäätös, että
ongelma-asiakkaat olivat pankille riski, mutta tässä poistui
kerralla riski ja oma vakavaraisuus parani”.
Jälkien
peittely
Säästöpankkien
pilkkomissopimusta tehtäessä 22.10.1993 perustettiin
ongelmaluottoja varten omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy.
Perustamisvaiheessa yhtiöön siirrettiin n. 3600 lainaa ja
kesäkuuhun 1994 mennessä n. 34 000 lisää. Kaikkiaan Arsenaliin
siirrettiin lähes 80 000 ongelmaluottoa, joista luottotappiot
korvattiin siirtäjäpankeille m. 50 miljardin pankkituella eli
kansalaisten maksamilla verovaroilla. Arsenal sai salaiseksi
valtiontalouden tarkastusviraston raportin sillä perusteella, että
sille voi koitua vahinkoa raportin julkistamisesta. Valtiontalouden
tarkastusviraston mukaan Arsenalin on syytä varautua noin 500
miljoonan korvauksiin 13 yksityiselle ihmiselle tai yritykselle. On
todennäköistä, että raportissa oli vain jäävuoren huippu.
Raportin salaamisesta vastasi ministeri ja silloinen Vasemmistoliiton
puheenjohtaja Suvi Anne Siimes.
Aktiv
Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi
Anne Siimeksen allekirjoittamalla
kauppakirjalla Arsenal omaisuudenhoitoyhtiöiden 12,2 miljardin
markan saatavat 5 %:lla todellisesta arvosta eli 600 miljoonalla
markalla. Ongelmaluottoja oli n. 60 000 kappaletta.
Nyt näitä
saatavia ulkomainen perintäyhtiö perii täydestä arvosta korkealla
korolla suomalaisilta kansalaisen kuolemaan saakka ja eduskunnan
päätöksellä vielä senkin jälkeen eli kuolinpesältä.
Erikoista
kauppakirjassa on se, että ministeri myi nämä ongelmaluotot vaikka
Arsenal Oy:llä oli oma toimiva johto. Kauppasopimukseen sisältyy
vielä ns. korvausklausuuli, jonka mukaan jos sopimus puretaan niin
koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi. Tämä korvausklausuuli on
perustuslain vastainen.
Velallisille ei kuitenkaan annettu
mahdollisuutta selvitä veloistaan tuolla 5 %:n summalla. Helsingin
Sanomien 1.4.2000 uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja
siis perintäkelvottomia. Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta
perittäväksi on säädetty rikoslain 35 luvun 1-3 %:ssä (petos).
Jo maksettujen lainojen perimisestä on raportoitu Arsenalin
tarkastusvaliokunnan kertomuksessa v. 2000. Siinä todetaan, että n.
1000 tarkastetusta reklamaatiosta n. 100 todettiin aiheellisiksi.
Lainaa ei ollut olemassa. Lisäksi noihin myytyihin saataviin liittyi
valtava määrä yrittäjien velkoja, mikä merkitsee sitä, että
nuo yrittäjät ovat lopun elämäänsä velkahirressä ja Suomessa
on yrittäjäpula.
Keskipohjan
Aluesäästöpankin johtaja Veikko
Korpela on
antamassaan haastattelussa myöntänyt pankkien perineen velkoja
kahteen kertaan. Samaan perintäongelmaan on kiinnitetty huomiota
myös Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuodelta 2000 ja
oikeusturva-asian neuvottelukunnan kertomuksessa vuosilta 2000-2001.
Postipankin entinen pääjohtaja Seppo Lindblom tunnustaa
syyllisyytensä Iltalehden haastattelussa 15.8.2005. Kristillisten
kansanedustaja Toimi Kankaanniemi myöntää, että pankit toimivat
rikollisesti. Pankit saattoivat vapaasti lähes ilman kontrollia
laittaa ongelma-asiakkaidensa luottoja tuohon roskapankin (Arsenalin)
piikkiin ja saada valtiolta täysimääräisen korvauksen noista
ongelmaluotoista, jotka se laittoi tuohon roskapankin piikkiin.
Lisäksi pankki tuhosi näiden ongelmaluottoja ottaneiden yrittäjien
yritykset ja omaisuuden sekä takaajien omaisuuden. Roskapankin
piikki oli auki ja rahalla ei ollut mitään takarajaa, sanoo
kansanedustaja Kankaanniemi. Nyt on päästy lamasta ulos, pankit
ovat rikkaita, mutta laman todelliset uhrit ovat hoitamatta, jatkaa
Kankaanniemi. Se on Lipposen kahden hallituksen häpeä.
Koiviston
puhuttelu muutti tuomioiden linjaa
Koivisto
oli Pietilän mukaan hyvin vihainen tuomareille, jotka olivat
ottaneet päätöksissään kuluttaja-asiamiehen roolin. Koiviston
mukaan tuomioistuinten olisi pitänyt huomioida lain lisäksi
pankkien taloudellinen asema ja kansantaloudelliset
näkökulmat.
Olavi
Heinonen oli
kirjan mukaan äärimmäisen kiusaantunut keskustelusta. Pietilän
mukaan Koiviston nuhtelu johti siihen, että tuomioistuimet alkoivat
tulkita lakia pankkien eduuksia ja velallisten vahingoksi yhtä
tapausta lukuun ottamatta.
Koiviston keskustelut on
tallennettu Koiviston omaan arkistoon, jossa on nauhoitukset ja
kirjoitetut muistiot. Tasavallan presidentti Tarja Halonen päätti
heinäkuussa 2002, että asiakirjoja ei luovuteta
ulkopuolisille.
Myöhemmin Koivisto on kirjan mukaan
muistuttanut, että oikeuslaitoksen pitää ottaa kantaa heikomman
puolesta vahvempaa vastaan. Koiviston ajatuksissa tuomioistuimen
olisi pitänyt ottaa huomioon, että pankkikriisin aikaan pankeista
oli tullut heikompi osapuoli.
Oikeuslaitos
päätti pankin tarpeen mukaan
Oikeuslaitoksen
juoksuttamisesta kirja antaa herkullinen esimerkin, joka liittyy
pankkien asiakkailleen myymiin valuuttakoriluottoihin. Suuri osa
noista luotoista oli vekseleitä. Korkein oikeus oli jo kuitenkin
vuonna 1989 päättänyt, että vaihtuvaan pääomaan perustuva
korivaluuttavekseli on pätemätön. Pietilän kirjan mukaan kymmenet
tuhannet lainasopimukset perustuivat pätemättömiin
papereihin.
Siitä huolimatta pankit kauppasivat vastaavia
tuotteita kiihtyvällä tahdilla. Yksi vekselimuodon suosion syy oli,
että niistä ei pitänyt maksaa leimaveroa. Kun devalvaatio räjäytti
asiakkaiden valuuttavelan markka-arvon pilviin, alkoi erikoinen
kiista. Osa asiakkaista huomasi, että lain mukaan vekselivelan määrä
pitää olla tiedossa jo sopimusta tehtäessä. Devalvaatio ei siis
voi nostaa vekselivelkaa sovittua suuremmaksi, vaan asiakkaan pitäisi
selvitä velasta maksamalla vain vekselissä sovittu
markkasumma.
Tällainen kanta jäi voimaan eräässä
kiistassa Kemin raastuvanoikeudessa ja Rovaniemen hovioikeudessa.
Korkein oikeus ei antanut pankille valituslupaa. Tuosta päätöksestä
välittämättä pankit vaativat kaikilta muilta asiakkailtaan
devalvaatiolisän. Myöhemmässä vaiheessa pankit kuitenkin
väittivät, että vekseli ei olekaan enää vekseli, vaan normaali
luotto. Pankit saivat oikeuslaitoksen puolelleen.
Kun
verottaja puolestaan vaati luotoista maksamattomia veroja, pankki
onnistui todistamaan oikeudessa, että kyseessä on vekseli. Näin
siis SYP onnistui Pietilän mukaan vakuuttamaan Korkeimmalle
hallinto-oikeudelle, että kyseessä olivat vekselit ja Korkeimmalle
oikeudelle, että kyseessä ovat luotot. Suomen korkeimmat
tuomioistuimet pitivät papereita erilaisina aina sen mukaan, mikä
oli pankille edullisinta.
Valuuttavelalliset
elävänä hirressä rikosten uhreina
Valuuttavelallisten
kohtaloksi koitui Suomen markan devalvaatio, jota ei koskaan pitänyt
tulla. Suomen Pankki ja pääministeri Esko
Ahon hallitus
vakuuttivat yhdessä presidentti Mauno
Koiviston kanssa,
että vahvan ja vakaan markan politiikka on kansantalouden ja
hyvinvoinnin ankkuri.
Pohja kuitenkin petti, ankkuri irtosi,
markka devalvoitiin ja päästettiin kellumaan. Tapahtumien virta
alkoi viedä valuuttavelallisia. Tulvan paisuessa mukaan tempaantui
satojatuhansia suomalaisia, joiden velat kasvoivat ylivoimaisen
suuriksi. Lopulta pankki pani heidän omaisuutensa pakkomyyntiin.
Vuonna 1994 ulosotossa oli yli 500 000 suomalaista, kun "normaalina"
voidaan pitää vuoden 2006 tasoa, noin 200 000.
Valuuttaluottojen
perintä on ollut poikkeuksellinen tapahtuma, ja sen yhteydessä on
myös koeteltu Suomen kansainvälisten valtiosopimusten pitävyyttä.
Tuomioistuinten tuomarit eivät ole tutkineet tai ymmärtäneet,
minkälaisista asiakirjoista korivaluuttavekseleissä oli kyse.
Valtionvarainministeriö ja pankkitarkistajat ovat edesauttaneet
epäselvyyksien luomisessa. Tarkoitus ja tavoite ovat ohittaneet
Suomen lain. Kun otetaan huomioon pankkien, pankkiviranomaisten ja
poliittisen vallan yhteistyö lainsäädäntötyössä, niin tästä
paljastuu suuren luokan operaatio. Valuuttavelkojen jälkien
seuraaminen vie lukijan Suomen taloushistorian synkimpään
ajanjaksoon, suureen lamaan ja pankkikriisiin, jonka selvittelyyn
osallistuivat maamme silloiset huippupoliitikot. Heidän tekonsa ja
kommenttinsa vaikuttivat valuuttavelallisten järkyttävään
kohtaloon.
1980-luvun talouspoliittisen kokeilun, vakaan
markan ylläpidon kustannukset toteutuivat satojen miljoonien
markkojen tappiopottina. Se kaatui lyhentämättömänä ensin
valuuttavelallisten ja sen jälkeen veronmaksajien syliin. Ihmettelyn
määrä lisääntyi, kun 1990-luvun puolivälissä käynnistettiin
useita lainsäädäntöhankkeita, joilla tehtiin hyväksyttäviksi
pankkikriisin aikana kiireessä tehdyt ja toteutusaikanaan
lainvastaiset ratkaisut.
Seppo Konttisen kirja Salattu
pankkituki ja sitä seuranneet ohjelmat Ajankohtainen kakkonen
13.2.2008 ja A-Zoom 15.2.2008 nostivat uudelleen esille niin sanotun
Aktiv-Hansakaupan.
Ajankohtainen kakkonen kertoi 13.2.2008,
että 1990-luvun laman aikana Suomessa velkaantui yli 120 000
ihmistä, joista kolmasosa oli yrittäjiä. Lopputuloksena oli
henkilökohtaisia katastrofeja: ulosottoja, avioeroja, alkoholismia,
jopa itsemurhia. Suurin osa ylivelkaantuneista on kuitenkin
sinnitellyt velkataakkansa alla. Tänä vuonna asioiden piti muuttua.
Vuodenvaihteessa astui voimaan säädös velkojen lopullisesta
vanhenemisesta, jonka piti armahtaa lamavelalliset.
Mutta ihan
niin ei taida käydä. Velkaneuvojien arvion mukaan mukaan laman
vuoksi velkaantuneista vapautuu maaliskuussa korkeintaan joka
kymmenes. Muilla pankkikriisin maksutalkoot jatkuvat vielä
vuosia.
A-Zoom jatkoi perjantaina 15.2.2008 keskustelua:
Pankkivangit. Joko lamavelallisten pankkivankeus vihdoin päättyy?
Reportaasi jättivelkojen painamista kansalaisista ja päättäjistä,
jotka katosivat.
Studiovieraana oli salaisesta pankkituesta
pamfletin kirjoittanut taloustoimittaja Seppo Konttinen.
Mikä
on Aktiv Hansa-kauppa?
Arsenal
sai valtiontalouden tarkastusviraston raportin salaiseksi sillä
perusteella, että sille voi koitua vahinkoa raportin
julkistamisesta. Valtiontalouden tarkastusviraston raportin mukaan
Arsenalin on syytä varautua noin 500 miljoonan markan korvauksiin 13
yksityiselle ihmiselle tai yritykselle. On todennäköistä, että
raportissa oli vain jäävuoren huippu. Raportin salaamisesta vastaa
ministeri, vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes.
Syyllistyikö ministeri Siimes rikollisten suojeluun suostuessaan
asioiden julistamiseksi salaisiksi? Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland
Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi-Anne Siimeksen allekirjoittamalla
kauppakirjalla Arsenal-omaisuudenhoitoyhtiöiden saatavat. Nämä
12,2 miljardin saatavat (76 000 saatavaa) myytiin 5 %:lla
todellisesta arvosta. Velallisille ei kuitenkaan annettu
mahdollisuutta vapautua veloistaan tuolla 5 %:n summalla. Luottojen
myymisestä ei ole virallista päätöstä.
Helsingin Sanomien
1.4.2000 julkistaman uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja
siten perintäkelvottomia. Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta
perittäväksi on säädetty rikoslain 36 luvun 1-3 §:ssä (petos).
Kysymys on törkeästä petoksesta, jos asiaa tarkastellaan Suomen
rikoslain pohjalta. Jo maksettujen lainojen perimisestä on
raportoitu Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuonna 2000:
tuhannesta tarkastetusta reklamaatiosta noin kymmenesosa todettiin
aiheellisiksi; lainaa ei enää ollut olemassa. Lisäksi noihin
myytyihin saataviin sisältyi valtava määrä yrittäjien velkoja,
mikä merkitsee sitä, että nuo yrittäjät ovat lopun elämäänsä
velkahirressä ja Suomessa on yrittäjäpula.
Kauppasopimukseen
sisältyi myös klausuuli, jonka mukaan, jos kauppasummaa
pienennetään Suomen valtion toimenpitein, koko kauppasumma laukeaa
maksettavaksi. Sidottiinko tällä klausuulilla jo
lainsäädäntövaltaakin? Ylittikö sopimus laillisuuden rajat?
Miksi asiakirjat on julistettu salaisiksi vuoteen 2025 saakka? Onko
kysymyksessä rikosten peittely ja rikollisten suojelu ja törkeä
petos?
Torkeä
petos?
Omaisuudenhoitoyhtiöt
Arsenal Oyj, Arsenal-SSP Oy ja Arsenal-Silta Oy myivät 31.3.2000
allekirjoitetulla kauppakirjalla yhteensä noin 76 000 saatavaa,
pääoma-arvoltaan noin 12 miljardia markkaa, 600 miljoonalla
markalla Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle. Kysymyksessä
oli siis Suomen oloissa erittäin suuri kauppa. Kaupalle antoi
hyväksyntänsä omaisuudenhoitoyhtiöiden valtio-omistajan puolesta
toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes. Aiemmin hän oli
ilmoittanut, että saatavia ei myydä ulkomaalaisille
perintäyhtiöille. Näin lienee kuitenkin tosiasiassa tapahtunut.
Arsenal-kauppojen alkuperäistä kauppahintaa on pidettävä
kohtuuttoman alhaisena. Velalliset olisivat lähes poikkeuksetta
olleet valmiit ostamaan itsensä vapaiksi maksamalla viisi prosenttia
myydyistä veloistaan vapaaehtoisesti. Tätä tarkoittanut todellinen
sovintomenettely olisi ollut myös omaisuudenhoitoyhtiöt omistavan
valtion kiistaton etu. Nyt taloudelliset tappiot koituvat
suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi, kun taas voitot siirtyvät
perintäyhtiöiden ulkomaalaisten omistajien hyödyksi.
Kansantaloudenkin tappiot lienevät mittavat. On syytä epäillä,
että Aktiv Hansa kaupalla peiteltiin Arsenalin ja pankkien
rikolliset toimet.
Oikeusministeri
Tuija Braxin lausuma rakennuslehdelle
Ulosottolain
3:6 §:n muutoksen esteenä on Arsenal velkojen (Suvi-Anne Siimeksen
allekirjoittaman) myyntisopimuksen ehto, joka estää myyjää
(valtiota) muuttamaan lakeja ostajan ostettujen saamisten arvoa
heikentävästi. Tämä lainmuutosehto koskee muun muassa
ulosottolakia. Mikäli lakia muutetaan joutuu myyjä korvaamaan
ostajalle kaupan kohteen käyvän arvon. Tämä info oli jo vuosia
sitten eduskunnan käytäväkeskusteluissa, kun ensimmäisen kerran
mainittua pykälää pyydettiin muuttamaan.
Perustuslain
vastainen sopimus
Kauppaehtoihin
sisältyvän sitoumuksen pidättäytymistä lainmuutoksilta on
pidettävä myös kohtuuttomana ja vähintään kyseenalaisena myös
valtiosääntöoikeuden kannalta. Kauppasopimus on Suomen
perustuslain vastainen. Suomen perustuslain 29 §:n mukaan
kansanedustaja on toimessaan velvollinen noudattamaan oikeutta ja
totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia,
eivätkä häntä sido muut määräykset. Menettely, jolle ministeri
koko hallituksen puolesta on antanut hyväksynnän, näyttää
sitovan veronmaksajille aiheutuvien lisätappioiden uhalla eduskunnan
ja kansanedustajan lainsäädäntö- ja aloitevaltaa. Kuitenkaan
eduskuntaa sitovia kauppaehtoja ei ole saatettu eduskunnan
hyväksyttäviksi.
Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy
ostivat 31.3.2000 allekirjoitetulla kauppakirjalla
Arsenal-omaisuudenhoitoyhtiöiden saatavat. Ostajat ovat perineet
saatavia noin 57 000 velalliselta. Perinnässä on myös sellaisia
velkoja, joita ei ole pitkiin aikoihin yritettykään periä ja jotka
ovat tulleet jo maksetuiksi joko velallisen tai takaajan toimesta tai
muutoin, mutta joita koskevia velkakirjoja ei ole aikanaan
asianmukaisesti mitätöity ja/tai palautettu velallisille. Toinen
hämmästystä aiheuttanut asia on se, että Aktiv Hansa Oy ja C&A
Finland Oy ovat omaksuneet selkeästi muista velkojista poikkeavan
menettelyn velkasovinnoissa. Nämä yhtiöt eivät tee ns.
nollaohjelmia, eivätkä viittä vuotta lyhyempiä maksuohjelmia.
Yleensä maksuohjelmat ovat kahdeksan vuoden mittaisia ja niissä on
yleisenä pidettävästä menettelystä poikkeavia purkuehtoja.
Näin
Suvi-Anne Siimes vastasi
Suvi-Anne
Siimeksen vastaus
turkulaisen Kalevi
Kannuksen kyselyyn:
"Arsenalin
saatavakannan myyntiä on käsitelty esityksestäni hallituksen
talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa kahteen kertaan syksyllä
1999 eli 29.11 1999 ja 8.12.1999. Käsittelyn pohjana oli saatavien
myynnistä järjestetyn tarjouskilpailun tulokset, ja 8.12
kokouksessa valiokunta puolsi saatavakannan myyntiä Cargill Inc +
Aktiv Hansalle, jonka kanssa kauppa toteutui ja kauppakirja
allekirjoitettiin 31.3.2000. Saatavakannan myynti perustui jo
edellisen hallituksen aikana tehtyyn päätökseen ajaa
omaisuudenhoitoyhtiön toiminta alas."
Mainitun
valiokunnan kokouksessa 29.11. mukana olivat Paavo
Lipponen, Olli-Pekka Heinonen, Suvi-Anne Siimes ja
Eva
Biaudet.
Kokouksessa 8.12.: Sauli
Niinistö, Olli-Pekka Heinonen, Sinikka Mönkäre, Kalevi Hemilä,
Suvi-Anne Siimes ja
Erkki
Tuomioja.
Pääsyyllinen
Konttisen
kirjasta tulee selvästi esille, että pankkikriisin konna on
presidentti Mauno
Koivisto,
joka on vetänyt omaa rooliaan kaukana virallisten linjojen takana ja
etäällä etusivujen uutisista. Pankkilait olivat peräisin Mauno
Koiviston ensimmäisen hallituksen ajoilta.
Vuosien saatossa
pankkien lainahanat olivat päästetty holtittomasti soljumaan, mikä
johti pankit vararikon partaalle. Päättäjät eivät itsekään
tienneet, mitä oltiin tekemässä. Vakaan markan politiikka ja
holtiton rahamarkkinoiden vapauttaminen johtivat yli puolen miljoonan
ihmisen työttömyyteen. Yli 60 000 yritystä hävisi markkinoilta,
yrittäjien omaisuus ja elämäntyö tuhottiin. Tuhannet ihmiset
päättivät päivänsä oman käden kautta. Toiset taas elävät
näiltä sijoilta huippupalkoilla ja -eläkkeillä tässä samassa
yhteiskunnassa.
Muut
syylliset
Pankkikriisin
todelliset taustat ovat harvojen ja valittujen tiedossa.
Itsenäisyyden ajan suurimman laman yhteiskuntavaikuttajat
olivat
Mauno
Koivisto,
Harri Holkeri,
Erkki Liikanen,
Matti
Louekoski,
Esko Aho,
Iiro Viinanen,
Ulf Sundqvist,
Seppo
Lindblom,
Esko Ollila ja
muita.
Entinen elinkeinoasiamies Esko
Aho ja
entinen pienyrittäjä Iiro
Viinanen joutuivat
mahdottoman tehtävän eteen.
Toiseen eliittiryhmään
kuuluivat pankinjohtajat ja virkamiehet
Rolf
Kullberg,
Sirkka Hämäläinen,
Jaakko Lassila,
Ahti
Hirvonen,
Paavo Prepula,
Vesa Vaino,
Björn Wahlroos,
Pertti
Voutilainen,
Pekka Laajanen,
Christopher Wegelius ja
muita.
Missä he ovat nyt kun kultaiset kädenpuristukset on
annettu ja ennenaikaiset suureläkkeet maksettu?
Laman
syy
Suomen
Pankin entisen pääjohtajan Mauno
Koiviston vetämä
vahvan markan politiikka oli laman pääsyy.
Suomen Pankin
pääjohtaja Rolf
Kullberg ilmoitti
nimittäjälleen Mauno
Koivistolle syyskuussa
1991, että hän jättää tehtävänsä jos markka
devalvoidaan.
Valtionvarainministeri Iiro
Viinanen löi
14.11.1991 vetoa, että ei devalvoida. Jos devalvoidaan, niin hän
eroaa. Markka devalvoitiin. Viinanen ei eronnut. Puntila erosi ja
Kullberg palkittiin myöhemmin korkealla kunniamerkillä.
Väärä
politiikka nakersi palkansaajien, yrittäjien ja eläkeläisten
leipää.
Nuori pääministeri Esko
Aho ilmoitti
kesällä 1992, että pankit tullaan pelastamaan kaikissa
olosuhteissa. Julkilausuma johti Suomen taloushistorian kaikkien
aikojen suurimpaan kansalaisten varallisuuden uusjakoon salaa ja
peitellysti.
Pankkiherrat
linnaan
Koivisto
kutsui linnaan maaliskuussa 1993 maan johtavat ekonomistit
keskustelemaan talouspoliittisesta tilanteesta. Aina kun Koivisto
halusi vaikuttaa asioihin, niin hän järjesti salaisen puhuttelun
linnaan. Tästä johtamistavasta ei jäänyt merkkejä historian
lehdille. Pankinjohtajat Seppo
Lindblom, Vesa Vainio, Björn Wahlroos ja
Pertti
Voutilainen eivät
tienneet tilaisuudesta poistuessaan, oliko kysymyksessä ollut
ripitys vai niskalaukaus.
Näin alkoi isänmaan
taloushistorian mittavin hämäysoperaatio: vastuu levitettiin,
syyllisuus jaettiin, teot peiteltiin.
Näytelmä
Säätytalolla
Suomen
pankkien tilaa pohdittiin valtioneuvoston kanslian asettaman
pankkityöryhmän avulla. Siihen kuuluivat
valtiosihteeri Eino
Keinänen,
ylijohtaja
Jorma
Aranko ja
puheenjohtajana
Suomen Pankin Sirkka
Hämäläinen.
Pankkien
etuja ajoivat
Ahti
Hirvonen,
Pertti Voutilainen,
Seppo Lindblom,
Pauli Komi
ja
Kalevi Kauniskangas.
Sihteeri
toimi Vesa
Vihriälä.
Maaliskuun
18. päivä 1992 jätettiin Suomen EU-hakemus ja pankkityöryhmä
jätti raporttinsa kahdeksan miljardin pankkituesta.
Samana
iltana Säätytalolle asteli Kannuksen Kenedy Esko
Aho adjutantteinaan
Iiro
Viinanen, Sirkka Hämäläinen ja
Eino
Keinänen.
Syytettyjen
aitioissa istuivat rosvot - pankkien pääjohtajat. Tilaisuuden
lopussa Aho hehkutti, että virheitä tehneet pankinjohtajat on
pantava vastuuseen.
Pankkitukea hallinnoimaan perustettiin
Valtion vakuusrahasto. Sen johtokuntaan kuuluivat Jorma
Aranko, Esko Ollila ja Pekka Laajanen.
Koplan tehtävänä oli jakaa rahat pankeille. Julkisuuteen luotiin
kuvaa, että säästöpankit olivat konnan roolissa.
Säästöpankit
päätettiin poistaa markkinoilta
Säästöpankkiasiassa
pankkieliitti ja Esko
Ahon hallitus
pelasivat julkisuudelta piilossa vähintäänkin kaksilla korteilla,
eikä pankkituen maksajille haluttu kertoa totuutta. Suomen
Säästöpankki lahdattiin lokakuun 20. päivänä 1993.
Hallituksen
tiedotustilaisuudessa 22.10.1993 Säätytalolla kerrottiin Suomen
kansalle Suomen Säästöpankin jaosta neljän kilpailevan pankin
kesken. Puhetta johtivat pääministeri Esko
Aho ja
valtiovarainministeri Iiro
Viinanen,
joiden johdolla oli päästy aamuyöllä salaiseen sopimukseen
pankkikaupan ehdoista. Pankkien yksityiset osakkeenomistajat oli
saatu pelastettua ja roskat saatu haudattua kansalaisten
maksettavaksi. Suomen Sääsöpankin hinnaksi tuli 5,6 miljardia
markkaa, Viinanen
ja
Aho
eivät
saaneet pankista haluamaansa hintaa. Mutta mikä oli myydessä, kun
kyseessä eivät olleet omat vaan veronmaksajien rahat.
Suomen
Säästöpankin koko luottokanta oli Rahoitustarkastuksen lausunnon
mukaan 45 miljardia markkaa, joista riskiluottoja 12 miljardia.
Valtioneuvoston selonteossa eduskunnalle kerrotaan pankkitukeen
upotetun 1999 loppuun mennessä 97 miljardia markkaa. Joillekin
pankeille on täytynyt syytää rahaa miljarditolkulla. Minkälaisilla
kepulikonsteilla pankkitukea maksettiin? Ja miten on mahdollista,
ettei asiasta julkisuudessa sanottu sanakaan?
Salaiseksi
julistettu Säästöpankkisopimus paljastaa totuuden.
Liikepankkien
hämärät pelastustoimet
Salailu,
peittely ja harhaanjohtaminen kuuluivat pankkiherrojen
tiedottamisstrategiaan. Talous pullistui ulkomailta tuodusta
velkarahasta, kansantaloudessa elettiin yli varojen. Vaaleihin
valmistauduttiin Liikasen lentävällä lauseella: verotus
kevenee.
Ahti
Hirvosen ja
Björn
Wahlroosin toimista
ei ole kansalle riittävästi kerrottu. Menettely oli todella törkeää
toimintaa. KOP ja SYP liitettiin yhteen.
Kolmen
tähden johtokunta
Pankkikriisin
poliittisen päätöksenteon johtokunnan muodostivat puheenjohtajana
Mauno
Koivisto,
sihteerinä Esko
Aho ja
jäsenenä Iiro
Viinanen.
Kolmikon yhteispeli sujui saumattomasti: isähahmo suunnitteli
taustalla, sihteeri toteutti päätökset ja jäsen kertoi ikävät
asiat. Koivisto puuttui kaikkeen joko julkisesti tai taustalla,
välittämättä siitä kuuluivatko asiat presidentin
toimivaltaan.
Valtion talousarviosta myönnettiin 190 000
euroa eläkkeellä olevien presidenttien käytettäväksi
osoitetuista palveluista aiheutuvien menojen maksamiseen. Aho on
saanut poliittisen turvapaikan Suomen itsenäisyyden juhlarahaston
Sitran yliasiamiehenä. Sitra maksaa parempaa palkkaa kuin ministerit
saavat.
Myös pankkiherroilla menee hyvin. SYP:n
pankkitukistrategi, halikkolainen sokerijuurikkaan viljelijä, Björn
Wahlroos on
yksi Suomen rikkaimmista ihmisistä.
Suomessa pankkikriisin
uhreja näkee leipäjonoissa. Tutkija Mikko
Kautto todistaa,
että 40 000 köyhältä loppuvat ruokarahat kuukausittain ja 4000
ihmistä näkee nälkää.
Mikä on tulevaisuudessa hiipivän
vallankumouksen poliittinen ja ennenkaikkea inhimillinen hinta?
Jos
Koiviston seminaari kestäisi päivänvalon niin miksi asiakirjat on
pitänyt julistaa salaisiksi.
Presidentti Mauno Koivisto menehtyi Alzheimerin taudin uuvuttamana 12.5.2017 korkeassa 93-vuoden iässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti