Professori, kauppatieteiden tohtori Jorma Pohjanpalo on kirjoittanut kirjan ”Onpahan eletty......”. Hän kirjoittaa, etä Jaakko Friis oli monipuolisesti yritteliäs kauppias.Ylämaista peräisin olevat terva, voi, metsänriista, nahat ja moninaiset muut maalaistuotteet suuntautuivat paisuvana virtana Jaakko Friisin kauppaan, niin että makasiineja ja kellareita sekä suojia hevosmiesten hevosille oli rakennettava. Kotitilalla tapahtuvasta yritteliäisyydestä mainittakoon nahka- ja kenkäverstas, tiilenvalmistus, pieni höyrysaha, leipomo, lihanjalostus ym. Yhteen aikaan monitahoisella yrittäjällä oli kivilouhoskin.
Apteekkari Relanderin perikunnalta ostettiin Sillanpäässä oleva talo. Sen edustalla joenrannalla myllyineen ja sahalaitoksineen. Talossa ryhdyttiin pitämään kauppaa. Myös Tyngän kylässä oli Friisin kauppa taloineen ja Sievissäkin pieni myyntipiste.
Eräässä vaiheessa Jaakko Friisillä oli vuosikausia vuokralla lohipato, joka ulottui kotirannasta joen toiselle puolelle. Kalajoki oli silloin runsasvetinen, koska siihen laskevia pikku järviä ei ollut vielä kuivattu viljelymaaksi. Parhaina päivinä saaliit saattoivat nousta sataankin loheen. Niistä meni kymmenykset rovasti Otteliinille.
Jaakko Friisin kekseliäästä liikemieskyvystä kertoo seuraava huvittava tarina. Toukokuun 23. p:nä 1904 kalastaja Erkki Puskala sai Kalajoen Vasankarilla rysäänsä aitaverkosta siihen takertuneen ja tukehtuneen maitovalasnaaraan. Kun tieto asiasta kiiri kylään asukkaat riensivät tuota pikaa rantaan. Hevonen ja kuusi miestä tarvittiin valaan saamiseksi kuiville. Otuksen kävi nopeasti ostamassa Jaakko Friis. Hän teetti puuarkun, johon tonnin verran painava ja 4.3 metrin pituinen suolattu ruho sijoitettiin. Katsojilta perittiin maksua 50 penniä aikuisilta ja 10 penniä lapsilta. Kalajoen konepajan pumppumestari Iisakki Sauvola lähti sitten hevosella ja rattailla kuljettamaan valasta Raaheen ja Ouluun näytteille. Saivathan siihen kiinnostuneet välimaastossakin tutustua. Kesäkuun alussa Sauvola lähti käymään Kalajoella, jonne tuli pian hätäinen puhelinsanoma Oulusta. Ilmojen lämmittyä ja tuulten käännyttyä eteläiseksi kaupunkiin alkoi levitä inhottavaa löyhkää mätänevästä näyttelyesineestä. Kiireen kaupalla lähti Sauvola poikansa kanssa hautaamaan ruhoa Löytyn vainiolle riihen viereen.
Liikkeen suurimmilla ollessa syötiin kolmessa huoneessa: vanhemmat ja lapset. Konttoristit ja liikeapulaiset välihuoneessa, mestarit keittiökamarissa ja rengit keittiössä eli köökissä. Taloudenpito näin monisuisessa ruokakunnassa oli suuritöistä ja raskasta. Lapsia oli perheessä vuodesta 1874 lähtien karttunut peräti yksitoista: seitsemän poikaa ja neljä tytärtä. Näistä neljä kuoli vajaan vuoden ikäisenä. Täysikasvuisiksi ja useat korkeaankin ikään vartuivat esikoinen isäni Alfrred Aleksander (Santeri), Martta Johanna, Valfrid Nikolai ( Nikke), Ernst Jaakko, Toivo Ilmari ja Lea Inkeri. Lapset saivat pienestä pitäen olla apuna kodin töissä ja askareissa. Oli siinä monenlaista kiirettä ja vilskettä eri suuntiin. Hevoset, joista Jaakko Friis tunnettiin laajalti pitäjällä, lehmät, siat ja lampaat vaativat nekin oman huolenpitonsa, johon lapset voimiensa mukaan osallistuivat.
Kestikievarin eli majatalon pitämiseen Jaakko Friis ja uuttera, tarmokas Johanna -vaimonsa niin ikään ehtivät. Se oli laajalta hyvässä maineessa, kuten seuraava osaltaan todistaa. Kenraalikuvernööri Feodor Heidenin ollessa tarkastusmatkalla. Pohjanmaalla Friisin kievari oli valittu pysähdyspaikaksi Kokkolan ja Raahen välillä. Majatalon ikiliikkuja isäntä näytti kykyjään sekä majoituksessa, kestityksessä, että yleisjärjestelyissä. Piha oli köynöksin koristettu, huoneet niin ikään. Etevä kokki pani Johanna-emännän avustamana parastaan. Oli lohta joka muodossa, oli herkullisia jälkiruokia ties mitä vielä.
Paikkakunnan kekseliäältä kauppias-liikemieheltä riitti harrastusta erilaisiin rientoihin ja luottamustehtäviin, hän toimi mm. kymmenisen vuotta kunnan esimiehenä. Jaakko Friis oli pohjimmiltaan suuressa määrin taiteilijasielu.
Vastoinkäymisiä ja pettymyksiä
Jaakko Friisin monitahoinen yritteliäisyys, jossa ei aina ollut riittävästi maata jalkojen alla, eikä pitkäjännitteisyyttä, hajotti ja samalla rasitti liiaksi voimia. Vastuuta karttui ylenpalttisesti yksille hartioille, saman tien kasvavia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, jotka monesti johtuivat Jaakon hätiköivistä ja varomattomista liiketoimista. Vilkas seuranpito vei ajan oloon lisääntyvään väkijuomien käyttöön, mikä sekin äkkipikaisen luonteen kumppanina aiheutti omat pulmansa.
Ankarimman ja kohtalokkaimmaksi muodostuneen iskun antoi se koivurankojen hankintasopimus, jonka puutavara-asioissa jokseenkin kokematon Friis oli liiallisessa optimismissaan tehnyt. Hän oli saanut tarpeellisen etumaksun voidakseen toimittaa huomattavan erän oksatonta koivua lankarullapuuksi. Kun ostaja tarkasti rangat hän totesi niissä löytyvän oksia ja perui kaupan. Lankarullapuut täytyi myydä huokeaan hintaan haloiksi. Vararikko kaikkine murheellisine seurauksineen vuoden 1893 tienoilla ei ollut vältettävissä. Suu oli pantava tiukasti suuta myöten. Leveän leivän päivät olivat päättyneet ja elämää oli jatkettava niissä puitteissa, mihin muuttuvissa oloissa tarjoutui mahdollisuuksia. Suuren perheen äidin työ ja vastuu kävi nyt yhä raskaammaksi. Neljä vanhinta lasta oli jo siinä iässä, että heidän elämänsä alkoi järjestyä suurimmitta vaikeuksitta. Sen sijaan Ernst ja Ilmari pikku poikina olivat täysin riippuvaisia kodistaan. Vuosisadan ensimmäisen vuosikymmen puolivälissä Johanna-äiti muutti Kokkolaan koulukotia pitämään omille lapsilleen ja joillekin vieraille yhteiskoululaisille. Kokkolasta tämä velvollisuuden tuntoinen nainen muutti 1916 Helsinkiin, missä hän 1942 kuoli lähes 90-vuotiaana.
Kokkolan koulukodin vuosina Jaakko Friis-Pohjanpalo eleli Jussilan tilalla, jonka Johanna äidin nimiin vuosia vararikon jälkeen oli huutokaupassa ostanut Santtu-poika, menestyvä liikemies. Toimeentulon turvaamiseksi oli tilan maa-alueesta myytävä lohkare toisensa jälkeen. Jaakko kuoli 1919 vajaan 60 vuoden ikäisenä. Hänet vaimonsa kanssa ja pienenä kuolleet lapsensa on haudattu Kalajoen kirkkomaahan. Aivan vieressä on lukkariveljen sukuhauta.
Kalajokisten veljesten – Johanin ja Jaakon – talot sijaitsivat verraten lähellä toisiaan, joten kotien välinen kosketus säilyi kiinteänä. Lukkari Johanilla oli kuusi lasta: Tuomas, Kaija, Juhani, Hanna, Matti ja Hilma. Yksipihlajaan muuttaneista Pohjanpaloista Tuomas oli lapseton kun taas Juhanilla oli kymmenen lasta_ Soini, Armas, Tyyne, Sylvi, Vieno, Helvi, Antti, Kaija, Jouko ja Kosti. Kokkolassa asuneen Matti-veljellä oli viisi lasta Tuomas ( Tuokko) Greta, Lauri, Erkki ja Liisa.
Veljekset Friisien konepaja Kalajoella ja Ykspihlajassa
Kalajoella, nimenomaan sen kirkonkylässä harjoitettiin jo pitkälti toista sataa vuotta sitten maanviljelyksen ohella sivuammattina mm. metallivalua valmistamalla pääasiassa messingistä erilaisia taloudessa tarvittavia käyttöesineitä. Metallinvalutaito levisi Kalajoelta Raaheen ja Ouluun saakka ja yhteen aikaan tuo kautta maan kuulu markkinapaikka oli metalliteollisuutemme keskuspaikka. 1880-luvulle ehdittäessä tuotanto oli taantumassa. Silloin ilmestyi kaksi kalajokista nuorta miestä, jotka ennen pitkä kohottivat sen uuteen kukoistukseen ja kehittivät siihenastisen harrastuksen todelliseksi teollisuudeksi,
Nuo yritteliäät miehet olivat Kalajoen lukkarin Johan Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Juhani oli jo 11-vuotiaasta saakka loma-aikoinaan puhaltanut messinginvalajan pajassa. Käytyään Oulun kauppakoulun hän 17-vuotiaana perusti kotipitäjäänsä oman metallivalimon. Parisen vuotta myöhemmin hänen veljensä Tuomas – sittemmin vuosikymmeniä myöhemmin -Suomen ensimmäinen talousneuvos – liittyi yritykseen mukaan. Toiminimi Veljekset Friis vahvistettiin viralliseksi kihlakunnanoikeudessa lokakuussa 1885. Pian tuli kolmanneksi liikekumppaniksi mukaan nuorin veli Matti, joka toimittuaan mm. köysitehtaan johtajana erosi yhtiöstä kolme vuosikymmentä myöhemmin. Nuorten miesten avustajana niin työssä kuin suunnittelussa oli heidän toimekas isänsä, joka lukkarin toimen ohella oli vuosien mittaan pitänyt sekatavarakauppaa, rakentanut purjelaivoja ja rahdannut niitä ulkomaille, harjoittanut puutavaran vientiä jne.
Veljesten ensimmäisen vaatimattoman työpajan nopeasti laajentunut toiminta pakotti jo parin vuoden kuluttua siirtymään tilavampaan rakennukseen sekä koneellistamaan siihenastisen pelkän käsityön. Pian alkoi kuitenkin parantuneiden liikenneyhteyksien ansiosta markkinoille tunkeutua ulkomaista tavaraa, ja tarkkasilmäiset yrittäjät oivalsivat , etä paljas messinkivalu ei ennen pitkää enää kykenisi turvaamaan tulevaista toimeentuloa, Sen vuoksi veljekset ryhtyivät laajennuspuuhiin, rakensivat uuden verstaan ja yhdistävät siihen rautavalimon. Uusi paja paloi tuskin valmiiksi ehdittyään ja vakuuttamattomana veljekset menettivät kaiken omaisuutensa. Vuoden kuluttua ol uusi paja pystyssä ja toiminnassa, erilaiset rautateollisuustuotteet vallitsevina. Neljässä vuodessa – vuoteen 1893 mennessä – palkkatyövoima lähes kymmenkertaistu jo 40 mieheen.
Liian pitkä matka, peräti 38 km, rautatien asemalle Sieviin pakotti suunnittelemaan muuttoa Kalajoelta sopivalle paikkakunnalle radan viereen. Uudeksi sijainniksi valittiin Ykspihlaja. Kokkolan satama-alue n. 5km länteen kaupungin keskustasta. Sinne valmistui syksyllä 1895 uusi entistä suurempi konepaja. Kalajoen tehdas toimi vielä yli kymmenen vuotta, kunnes pari vuotta ennen maailmansotaa koko tuotanto keskistettiin Ykspihlajaan. Koko yrityksen palveluksessa oli niihin aikoihin yhteensä yli 250 henkilöä.
Monien vaikeuksien kanssa kamppaillen - mm. jouduttiin yhtiön omaisuus v.a913 luovuttamaan velkojille ja perustamaan uusi osakeyhtiömuotoinen yritys – jatkui toiminta aina vuoteen 1928, jolloin taas kerran tuli tuhosi kaiken.
Aikaisemmin tämä yritys oli kautta maan tunnettu monipuolisuudesta tuotannostaan. Valmistusohjelmaan ovat kuuluneet mm. meijeri – ja sahateollisuuden koneet, höyrykoneet, lämmityslaitteet, hinaaja-alukset ja rautatievaunut. Vanhoja perinteellisiä tuotteita olivat ympäri maan tunnetut ja käytetyt pronssiset kirkonkellot, valurautaristit ja -kamiinat. Varsinaisen toimintansa ulkopuolella yritys harjoitti tämän vuosisadan alussa maanviljelystä, laivanvarustusta, puutavaran ja graniitin vientiä sekä rakennustoimintaakin Kokkolassa. Näiden lisäksi Veljekset Friis perusti v. 1901 Ykspihlajassa köysitehtaan, joka merkitsi tämän tuotteen valmistuksen laajenemista mittavaksi teollisuudeksi. Köysitehtaan toiminta kesti kuitenkin vain toistakymmentä vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti