Raution kuntakokous harkitsi turvallisuus-suojeuskunnan perustamista v. 1906, mutta katsoi kuitenkin olot niin rauhallisiksi ettei sitä tarvittu. Seuraavan kerran asia tuli vakavammin esille v. 1917, ja Raution suojeluskunta perustettiin 16.11.1917. Hankkeen varsinaisena puuhamiehenä toimi Alfred Niemelä ( myöhemmin sukunimi Tokola) ja poliisikonstaapeli Efraim Haapakoski, joka oli sotilasarvoltaan vääpeli ja hän oli aikaisemmin palvelllut Venäjän armeijassa väpelin vakanssilla. Suojeluskuntaan liittyi heti perustamisen jälkeen 30 jäsentä.
Rautiossa SDP sai vuoden 1907 eduskuntavaaleissa kolme prosentti äänistä. Mutta seuraavan kymmenen vuoden aikana puolue eteni paikkakunnalla niin, että sen osuus läheni 15 prosenttia vuonna 1917.
Raution työväenyhdistys perustettiin toukokuussa 1917. Sen toiminta oli erittäin voimakasta marraskuusta 1917 lähtien. Tuolloin yhdistys sai oman toimitalon, joka vihittiin käyttöönsä 25.11.1917. Vieraana nähtiin muun muassa venäläisiä sotilaita. 21.11.1917 Rautioon perustettiin oma työväen punakaarti, mutta merkkejä päätettiin olla ottamatta käyttöön, koska punakaartilla ei ollut aseita. Raution suojeluskunta oli perustettu muutamaa päivää aikaisemmin eli 16.11.1917. Sitä johti poliisi Efraim Haapakoski.
Rautiolaisia punavankeja oli Kannuksen vankileirillä ainakin seuraavat henkilöt: Juho Oskar Ohukainen, Kustaa Ville Suvinen, Kalle Emil Paloaho, Heikki Jalmar Ekman ja Alfred Laakso. Kruunupyyn vankileirillä olivat rautiolaiset Iisakki Hollanti ja Eemeli Koskenkorva.
Punaisten kokoukset Rautiossa tihentyivät syksyn 1917 kuluessa. Luotiin jonkinlaisia suunnitelmia vallan ottamiseksi punajoukon käsiin. Varsinaista punakaartin osastoa ei Rautiossa ollut. Ei ollut johtajaa ja innostuskin pysyi yllä vieraiden akitaattoreiden avulla.
Kun etelästä alkoi kuulua veritekojen sanomia ja ehkä sieltä päin yritettiin saada aikaan sellaisia täälläkin, levisi talonpoikien tietoisuuteen, että Rautiossa tapettaisiin neljä henkilöä. Nämä olivat poliisi Efraim Haapakoski, maanviljelijät Otto Petäistö, Kalle Räihä ja Alfred Tokola. Huhujen tultua yhä kovemmiksi alettiin varsinkin näiden henkilöiden kotona elää varovaisesti. Pidettiinpä vartiotakin ja tehtiin yhteinen suunnitelma, miten tosipaikan tullessa meneteltäisiin. Eräänä syyskesän iltana tiedettiin punaisten kokoontuneen jälleen työväentalolle ja tiedettiin myös, että siellä on ratkaistavana tämäkin asia. Veriteot nimittäin muualla alkoivat olla yhä tavallisempia.
Sinä iltana nuo neljä miestä kokoontuivat Niemelään, jonne oli varattu aseita tuvan ylisille. Odotettiin, milloin punaisten aikoma murhasuunnitelma lähtisi käyntiin. Poliisi Haapakoski oli jäänyt vielä kotiinsa, joka oli lähellä työväentaloa. Hän tarkkaili tilannetta sieltä. Toiset kolme isäntää olivat valmiina Niemelässä. Selvää on, että yleinen kauhu levisi kylälle joka taloon.
Niemelässä toimi renkinä monet vuodet Jaani Verronen, joka toisinaan liikkui työväentalolla, vaikka ei ollutkaan mikään aatteen ihminen. Nytkin isännät lähettivät Jaanin seuraamaan kokousta. Iltamyöhällä Jaani palasikin kokouksesta ja kertoi uutisena, että suunnitelmasta oli kokonaan luovuttu. Kokouksen osanottajat olivat tuominneet moisen yrityksen. Varsinkin paikkakunnan omat miehet olivat vaatineet rauhallista esiintymistä. Ei murhia, ei mielenosoituksia. On jäätävä rauhallisesti odottamaan, miten asiat kehittyvät eteenpäin. Tällaiset terveiset toi Jaani Verronen tuosta työväentalon kokouksesta ja se oli omiaan rauhoittamaan kiihtynyttä ilmapiiriä koko kylässä. Mainittakoon, että Jaani Verronen osallistui Vapaussotaan valkoisten puolella.
Huhuttiin, että punakaarti harjoittelee Oulussa. Yrjö Laine kävikin siellä ja toi tullessaan tiedot tästä. Rautiossa oli valmistauduttu toimintaan siten, että oli haalittu aseita mistä suinkin saatiin. Varsinaisia harjoituksia ei pidetty, mutta miehille selvitettiin aina tilanteen kehitys Pohjanmaalla ja muuallakin niin tarkkaan kuin asioita voitiin täällä seurata. Isä kävi Kannuksessa ja Kokkolassa tiedustelemassa. Niinpä tällaisella matkalla talvella 1918 hän Kannuksesta soitti kotiin, että nyt pitää hommata miehiä kasaan ja tulla Kannukseen. Vapaussota on alkanut Etelä-Pohjanmaalla.
Niinpä Väinö hommasi Niemelän saliin kokouksen, jossa päätettiin, että lähdetään Kokkolan valtaukseen mukaan. Tässä kokouksessa lähtijöiksi ilmoittautuivat Väinö Niemelä (Tokola), Augusti Niskakangas, Jaakko Räihä (Lusiinan Jaakko). Joona Niemelä myös aikoi lähteä, mutta vaimonsa Hilma esti viime tingassa Joonan lähdön. Kaikkiaan lähti tällöin 20 miestä. Mentiin neljällä hevosella Hakolan kautta Kannukseen. Siellä isä oli vastassa rautiolaisia ja he kuulivat, että Kokkola on jo vallattu, mutta että nyt mennään Oulun valtaukseen. Ja niin miehet nousivat junaan, joka pian saapui Kokkolasta Kannukseen ja jatkoi pohjoista kohti.
Tulkoon tässä kerrotuksi, että kun rautiolaiset valkoiset lähtivät Kannukseen ja kun levisi jotenkin tieto, että sieltä on juna lähdössä Oulun valtaukseen, päättivät Rautiossa olleet punaiset, että mennään juna pysäyttämään Sievin asemalla. Näitä miehiä menikin useita. Mukana oli mm. Oskari Perttula, Armas Petäistö, Yrjö Jokelin ja moniaita muita. Tästä heidän menostaan Niko Hihnala kertoi, että oli silloin ollut halkoja hakkaamassa Sipilän talojen tykönä ns. Kusiveräjän luona. Miehet olivat marssineet mahtavasti siitä maantietä ja laulaneet punaisten marssilauluja ja samalla kehaisseet, että menevät pysäyttämään valkoisten junaa Sievin asemalle. Niko Hihnala kertoi: Tein siinä moniaita tunteja halkoja ja ilta alkoi jo kovasti hämärtää. Silloin rupesi kuulumaan kovaa juoksunläiskettä Ylipäästä päin. Ja viimein tuli Oskari Perttula (Riikan Oskari) näkyviin juosten ja läähättäen. Kun hän pääsi Nikon kohdalle niin kovensi vain vauhtia ja huusi mennessään, että siellä ammutaan, siellä kuolee kaikki. Toisten paluuta Niko ei sano huomanneensa.
Tapaus Sievissä oli seuraava: Kun juna Kannuksesta saapui Sievin asemalle oli asemalla paljon väkeä. Rautiolaiset junassa olijat laskeutuivat alas ja menivät puhuttelemaan tuttuja miehiä asemalaiturille. Isä oli kehottanut näitäkin nousemaan junaan ja tulemaan mukaan. Tällöin Yrjö Jokelin (lukkarin poika) olikin noussut vaunuun, mutta Armas Petäistö oli vain kohteliaasti kumartanut. Muut olivat vaienneet. Mistään junan pysäyttämisestä ei ollut puhettakaan, ei edes sanaharkkaa syntynyt. Tässä samaan aikaan tapahtui, että joku vaunussa ollut sotilas meni luonnolliselle tarpeelleen aseman ulkokellarin taakse. Miten lie sattunut, että tämän kokemattoman sotilaan kivääri laukesi siellä hänen kyykötyspaikallaan. Luoti meni suoraan ilmaan, eikä aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta tästä pamauksesta moni paikallaolija säikähti. Tämän laukauksen pelottamana Oskari Perttula lähti juosten kohti Rautiota, kertoen oman tarinansa Niko Hihnalalle.
Juna jatkoi matkaansa kohti Oulua. Jossakin Oulu-Kempele –välillä sotilaat jäivät junasta ja etenivät kaupunkiin sotilasryhmityksessä. Rautiolaisia ei loukkaantunut eikä kaatunut tässä Oulun valtauksessa, mutta monille mukanaolijoille se oli ensimmäinen tulikaste. Ja myöhemmissä taisteluissa Yrjö Jokelin kaatuikin Orivedellä. Ylittäessään piikkilanka-aitaa hänet ampui tarkka-ampuja.
Tulkoon vielä mainituksi, että Kannukseen menijöiden mukana olivat Antti Perttula, Aukusti ja Junnu Suomala. Kannuksessa miehet joutuivat odottamaan junaa kaksi päivää ennen kuin jatkettiin Ouluun. Junan tultua Kannukseen jaettiin rautiolaisille kiväärit. Tällöin joku upseeri oli tullut paikalle ja sanonut: ”Kuka takaa nämä miehet, että he ovat meidän joukkoamme?” Tähän oli isä vastannut: ”Minä takaan nämä miehet.”
Tällöin junassa olleet sotilaat ottivat Kannuksen asemalta venäjänkieliset nimet pois.
Tässä mainitsen, että säveltäjä Toivo Kuulan Viipurissa ampunut jääkärikapteeni, nimeä en muista, kävi meillä kotona Niemelässä tapauksen jälkeen. Tämä samainen jääkärikapteeni oli sen jälkeen Viron retkellä mukana ja hukkui siellä.
Suojeluskunan toiminta alkoi vuoden 1918 alkupuolella. 30.1.1918 Raution suojeluskunta komennettiin Ouluun. Tähän komennuskuntaan osallistui 20 miestä. Kempeeleen suunnasta kalajokiset ja rautiolaiset hyökkäsivät kaupunkiin, joka 3.2.1918 vastaisena yönä vapautui.
Raution suojeluskuntalaisia osallistui taisteluihin, mm. Orivedellä, Tampereella, Hauholla aina Vipuriin asti, eikä tappioiltakaan säästytty. Yrjö Jokelin kaatui Orivedellä ja Frans Anttila Hauholla. Taisteluissa haavoittuivat ainakin Efraim Haapakoski, Richard Lyly, Augusti Suomala ja Aarne Yliverronen. Rautiolaisia suojeluskuntalaisia osallistui vartiointitehtäviin mm. Kokkolassa ja Seinäjoella.
Ensimmäinen rautiolainen, joka antoi henkensä isänmaan vapauttamisen puoletsta oli Orivedellä 18.3.1918 kaatunut Yrjö Jokelin.
Vapaussodassa kaatui kaksi rautiolaista Yrjö Jokelin ja Frans Anttila
Vapaussodan uhrien muistoksi perustetun sankaripatsaan paljastustilaisuus pidettiin 4.6.1922.
Kotirintamalla suoritettiin rahankeräys, joka tuotti 600 markkaa ja Säästöpankki lahjoitti keräykseen 5000 markkaa. Näillä varoilla ostettiin vaatteita ja vaatteet lähetettiin rintamalla oleville suojeluskuntalaisille. Huhtikuun 15 päivänä pidetty Raution kuntakokous päätti kunnallistaa suojeluskunnan. Kokous päätti, että kaikki miehet 17-60 ikävuoteen on kirjoitettava suojeluskuntaan, jolle valittiin viisimiehinen esikunta. Siihen tulivat Alfred Niemelä, August Verronen, Jani Parantala, Jaakko Pyörret, Antti Kangas, sekä rahastonhoitajaksi J.J. Niemelä. Suojeluskunnan varoja päätettiin maksaa myös palkkaa suojeluskunnan päällikölle, joka silloin oli Alfred Niemelä. Punaisten puolella taisteluihin tiettävästi ei osallistunut yhtään rautiolaista.
Vapaussodan veteraaneja vasemmalla edessä Joel Räihä, Aarne Yliverronen, Jaakko Takkunen, Heikki Pahkamaa. Vasemmalla seisomassa Alfred Tokola, Richard Lyly, Väinö Suomala, Juho Ylitalo ja Armas Härö.
Setäni Antti Aho osallistui vapaussotaan.
Suomen senaatti vahvisti asetuksen suojeluskunnista, jolloin niistä tuli vapaaehtoisia maanpuolustusjärjestöjä. Maa jaettiin suojeluskuntapiireihin ja piirit alueisiin. Raution suojeluskunta kuului Keskipohjanmaan SK piiriin ja IV alueeseen, jonka päällikkönä oli jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Hän kaatui jatkosodassa, Raution suojeluskunnassa oli enimmillään 80 jäsentä. Paikallispäälliköt vaihtuivat usein, koska toiminta oli vilkasta ja vakanssi oli aika suuritöinen.
Taipaleen piharakennuksen seinustalla v. 1928 istumassa vasemmalla August Taipale, Lempi Raasakka, Impi Peltonen, Tyyne Taipale, Rauha Taipale, Johanna Taipale, poika joka on osittain näkyvissä on Martti Taipale. Keskirivissä vasemmalla aluepäällikkö Leskinen, Viljo Parantala, Eino Alaverronen, Armas Niska, Otto Petäjistö, Tauno Alaverronen ja Väinö Typpö. Ylärivissä Martti Yliverronen, Martti Aho, Heino Verronen, Jaakko Pyörret, tunnistamaton ja Kaarlo Verronen. Kuvassa olevat naiset huolehtivat porukan ruokailusta.
Ensimmäiseksi paikallispäälliköksi valittiin Alfred Niemelä, joka oli SK vääpeli ja hänen jälkeensä oli päällikkönä toinen vääpeli eli Efraim Haapakoski muutaman vuoden. Sen jälkeen tuli päälliköksi Jalmari Niemonen, joka kuoli tapaturmaisesti. Hänen jälkeensä päällikoksi tuli Jalmarin veli Sulo Niemonen. Seuraava päällikkö oli Veikko Penttilä ja hänen jälkeensä Mikko Haapakangas, joka kaatui talvisodassa. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Niilo Saaronmaa, joka kaatui jatkosodassa. Jatkosodan aikana tehtävää hoitivat August Verronen ja Kalevi Vihma, vähän aikaa kumpikin.
Toiminta oli varsin monimuotoista. Järjestettiin erilaisia maastoharjoituksia ja ammuntaa. Ammuntaharrastus oli aivan kilpailutoimintaakin. Ensimmäinen ampumarata oli Kytölän rata, nykyisen Aimo Koiviston talon takana. Vuonna 1920 rata siirrettiin vanhan pappilan taakse metsään. Urheilutoiminta kuului kiinteästi suojeluskunnan toimintaan. Talvella järjestettiin hiihtokilpailuja ja kesällä yleisurheilukilpailuja. Myös erilaisia kursseja, juhlia ja valistustilaisuuksia järjestettiin lottien kanssa yhteistoiminnassa. Lotat hoitivata muonitukset ja muut järjestelyt.
Vuonna 1931 perustettiin urheiluseura Raution Kisailijat, mikä otti urheilutoiminnan hoidettavakseen, mutta ampumakilpailujen järjestäminen jäi edelleen suojeluskunnalle. Aluepäällikkö Leskinen oli hyvin usein mukana suojeluskunnan järjestämissä tapahtumissa, Suojeluskunnalla oli myös poikaosasto, johon kuului useita kymmeniä kansakouluikäisiä poikia, joille järjestettiin harjoituksia, kilpailuja ja ammuntaa pienoiskiväärillä. Poikaosaston kouluttajana toimi August Taipale. Kolmekymmentäluvun puolivälissä suojeluskunta oli Raution alapäässä meijerin vieressä sijaitsevan Lehtola nimisen kiinteistön, jossa oli aikaisemmin ollut yksityiskauppa, se oli ollut useammankin yrittäjän hallussa. Juuri talvisodan edellä rakennusta laajennettiin. Siihen tehtiin juhlasali ja vintille asunto paikallispäällikölle. Laajennuksen rakennusaineet kerättiin metsänomistajilta. Talkootyötä tehtiin paljon. Rakennusaikainen suojeluskunnan päällikkö Mikko Haapakangas ei ehtinyt paljon suojeluskunnan omasta talosta nauttia, kun talvisota alkoi, jossa Mikko Haapakangas kaatui. Jatkosodan aikana talo oli monenlaisessa käytössä. Siinä toimi muun muassa kulkutautisairaala.
Sodan jälkeen suojeluskunta määrättiin lakkautettavaksi. Raution suojeluskunta ehti ennen lakkauttamistaan lahjoittaa talon Mannerheimin Lastensuojeluliitolle toivomuksella, että talo kunnostetaan terveystaloksi. Kunta kuitenkin hankki talon omistukseensa ja rakensi terveystalon toiseen paikkaan Yliverroselta ostetulle tontille. Entisessä suojeluskuntatalossa oli kunnantoimisto noin kymmenen vuoden ajan ja kunnan vuokralaisena sinä toimi Raution Säästöpankki. Kunnantoimiston muutettua kirkolle, talo myytiin Uuno Alaverroselle.
Vapaussotaan osallistuneet rautiolaiset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti