Kalajoen säästöpankki
Kalajoen Säästöpankin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoen Säästöpankin rakennus valmistui 1915. Aikaisemmin pankki oli toiminut Merenojan, Ventelän ja Hakalan taloissa, Kalajoen kauppayhtiön tiloissa, Pohjankylän kansakoulun tiloissa sekä Himangan talossa. Rakentajina olivat rakennusmestariKyösti Himanka ja kauppias Leander Rahko. Rakennuksen piirustukset ovat Kyösti Himangan signeeraamia. Pankkitilojen lisäksi rakennuksessa oli vuokrattavana kansliahuone ja kassaholvi, jotka tulivat Kalajoen kunnan käyttöön. Talossa oli myös suuri juhlasali, joka oli 1940-luvulla Petsamon kunnan käytössä. Vuonna 1948 salista tehtiin neljähuonetta, jotka vuokrattiin Kalajoen kunnalle. Kalajoen kunnan kunnanhallituksen puheenjohtajana toimi Uuno Välimaa ja kirjanpitäjänä Aune Yliuntinen. Vuonna 1957 pankkisaliin tehtiin arkkitehti Elsi Borgin suunnitelman mukaan uusi pankkitiski. Säästöpankki rakensi uuden toimitalon vuonna 1967, ja samana vuonna muutettiin kunnan käytössä olleet tilat asunnoiksi rakennusmestari Arvo Säilynojan piirustusten mukaan. Lääkäri Untamo Sorasto piti yksityisvastaanottoaan eläkkeelle jäätyään Säästöpankintiloissa. Rakennus on maakunnallisesti arvokas rakennus. Omapohja on Kalajoentien varressa sijaitseva ja maisemassa tunnusomaiseksi muodostunut 1915valmistunut entinen säästöpankin rakennus on kunnan ainoa säilynyt jugend-piirteitä omaava rakennus.
Kalajoen Osuuskauppa
Kalajoen Osuuskaupan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Osuuskauppa aloitti toimintansa Kalajoen Kauppa Osakeyhtiöltä ostamassaan kiinteistössä jo vuonna 1917. Rakennuksessa sijaitsivat peräkkäin myös konttoritilat ja asuinhuoneisto. Ensimmäinen kaupparakennus edusti tyyliltään ympäröivää rakennuskantaa; se oli puolitoistakerroksinen pitkänmallinen hirsirakennus, jonka lämmitys tapahtui kolmen tulisijan avulla (kauppa, konttori ja asuintilat). Rakennusta ympäröi joltinenkin puu- ja kasvitarha-alue, joka viittaa siihen, että rakennus on luultavasti alun perin ollut tavallinen asuinrakennus talousrakennuksiensa ympäröimänä. Toiminnan laajentuessa tarvittiin pian uutta liike-, asuin- ja varastointitilaa. Rakennuspiirustusehdotus pyydettiin SOK:n rakennusosastolta, sen laati myöhemmin osaston johtajaksi ja päälliköksi noussut Erkki Huttunen 1929.
Osuuskaupan hallitus kuitenkin päätyi kompromissiratkaisuun; paikallinen rakennusmestari Kamunen laati piirustukset lisätilasta, myymälän viereistä varastorakennusta laajennettiin ja asuinrakennus korjattiin kaksikerroksiseksi. 1930-luvun alun pulakausi hillitsi uudistuksia, mutta laajentamiseen ryhdyttiin 1931 laman hieman hellittäessä. Vanha päärakennus siirrettiin uuden sokkelin päälle ja korotettiin kaksikerroksiseksi. Uusitun päämyymälän ulkoasussa voi löytää erityylipiirteitä. 1920-luvun klassisismiin viittaa mm. symmetrinen ja rauhallinen yleisvaikutelma. Taitekatossa on varsin pienet räystäät ja ikkuna-aukot luovat rytmiä pelkistyneeseen ulkoasuun. Oviaukon korostaminen pienellä kolmioalueella tekee huoneistoon juhlavan vaikutelman. Kuusiruutuiset ikkunat yläkerrassa tulivat klassismin kaudella uudelleen muotiin ja empirelle tyypillinen päädyn puolikuuikkuna vaikuttaa paikallisesti suositulta koristeaiheelta. Alakerran suuret ikkunaruudut enteilevät jo fuktionalismin kautta. Rakennus on kokonaisuutena yhdistelmä useista eri tyyleistä, vaikka sillä onkin ehkä tunnusomaisinta klassismi.
Seuraava suurempi uudistus tapahtui, kun toiminnan ja tavaravalikoiman laajeneminen vaati jälleen lisää tilaa. Ostettiin viereinen Orellin kiinteistö, johon perustettiin leipomo ja kahvila (nuorisoseuran ja linja-autoaseman kahvilassa ). Huttusen työparina toiminut arkkitehti Riihimäki suunnitteli lisäksi uuden varastorakennuksen entisten pienten rakennusten tilalle vuonna 1936. Arkkitehti Larkka SOK:n rakennusosastolta suunnitteli kaupalle vuonna 1930 uuden lisäosan, jonka alin kerros oli varattu myyntitiloiksi ja yläkerta ravintolalle. Työ keskeytyi sodan takia, mutta jatkui taas välirauhan aikana valmistuakseen vuonna 1940. Yläkerta oli kokonaan varattu Ravintola Kultakalalle, jonka toiminta alkoikin vilkkaana. Myös vanha kaupparakennus tarvitsi remonttia, joka toteutettiin seuraavana vuonna. Ikkunat uusittiin jälleen koko julkisivulla ja sisäänkäyntejä kauppaan tuli nyt kaksi.
Vuoden 1940 liikerakennus on nyt muodostunut varsin fuktionaaliseksi. Puinen vanha pääkauppa on liitetty muurattuun ja pinnaltaan rapattuun uudisrakennukseen läpi kiinteistön ulottuvalla horisontaalisella koristereunuksella. Kadun puoleiset ikkunat olivat ajan hengen mukaan isot ja vierasmaalaiseen tyyliin (Le Corbusier) viittasivat ikkunoiden ulkopuoliset aurinkosuojat. Lähes tasakattoinen funkkisrakennus sulautui yllättävän hyvin puiseen vierustoveriinsa, olihan se kuitenkin samassa linjassa ja mittasuhteiltaan ympäristöönsä sopivat. Ikkunauudistus yhdisti myös rakennuksia, uuden rakennuksen isommat ikkuna yläikkunat jatkoivat ristikoristelussaan vanhemman horisontaalista viivaa. Seinällä koreili fuktionalismin tavaramerkki. Ravintola Kultakala oli somistettu neonvalokirjaimin.
SOK:n rakennusosaston arkkitehdeillä oli selvät tavoitteet pyrkiä tarkoituksenmukaisuuteen kauppakiinteistöjen suunnittelussa. Maaseudulla vierasmaalaiseksi koettu fuktionalistinen tyyli aiheutti odoksuntaa, vaikka puhtaus, valoisuus ja käytännölliset järjestelyt saivatkin asiakkailta kiitosta.
Kalajoen keskusta vuonna 1964
Suojeluskuntatalo
Suojeluskuntatalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Valan tehneitä lottia
Kalajoen pappi Arvi Metsovaara Vihtori Kosolan kanssa Suojan portailla
Kalajoella on säilynyt alueen ainoa suojeluskuntataloksi pystytetty rakennus. Rakennuksen lahjoitti Santaholma Oy, ja sen runko tuotiin Kalajoelle Merijärven Männistöstä, jossa se oli ollut Santaholman metsänhoitajan asuinrakennuksena. Talosta tehtiin ajan ihanteiden mukaisesti 1920-luvun klassismin mukainen rakennus, johon tehtiin päätykolmiolla varustettu avokuisti ja alkuperäisiin ikkunoihin korkeuttaan leveämpi ruutujaottelu. Talo valmistui vuonna 1932 ja sai voimaa ja puolustustahtoa korostavan nimen Suoja. Suojeluskunnalla oli Kalajoella vahva kannatus, jo sen toimintaa on luonnehdittu innokkaaksi. Urheilu ja varsinkin ammunta nousi Kalajoella suureen suosioon. Harjoituspaikka oli nykyinen hiihtomajan maasta Keihäsojalla. Ampujina kunnostautuivat mm. Kaarran veljekset. Talosta tehtiin sotien jälkeen terveystalo ja nykyisin se palvelee nuorisotalona.
Kalajoen kirkoista ja kirkkoherroista
Kalajoki
perustettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi 1540. Sitä ennen oli jo
kappelikirkko Tyngällä. Kolmannen kirkkoherran tappoivat
hylkeenpyytäjät 1555, kun tämä tuli vaatimaan heiltä
kymmenyksiä, vaikka ne oli jo maksettu kuninkaan määräyksestä
valtiolle. Sitten kirkko oli Luutaojan lähellä, ja jo vuodesta 159
nykyisen sairaalan ahteella, jossa se rupesi kallistumaan jokeen
päin, mistä syystä se 1636 siirrettiin nykyiselle tontilleen
Junnikkalanmäelle. Ahde oli jatkuvasti lohkeillut jokeen, joten tuon
Kalajoen kolmannen kirkon paikkaa ei enää ole. Se kirkko ei
kuitenkaan luisunut jokeen, kuten eräät oppineetkin ovat väärin
lukeneet muistomerkin tekstin, joka puhuu vain, että sen kirkon
paikka on jokeen vyörynyt. Neljällä ensimmäisellä kirkolla on
muistomerkkinsä paljastetut vv. 1950-61. Kahden ensimmäisen kirkon
paikkoja ei aivan täsmälleen tiedestä, mutta muistomerkit ovat
varmasti melko lähellä oikeaa paikkaa. Sota 1808, salama 1869
poltti kirkon.
1942 kerättiin saatavissa olevat valokuvat vakinaisista papeista. 1840 Ranskassa keksitty valokuvaustaito levisi Suomeen parissa vuosikymmenessä. Jo 1860-luvulla kuolleista on valokuvat. 1600-1700-luvuilla oli tapana maalata pappien kuvia sakastien seinälle riippumaan, Jos sellaisia on Kalajoella ollut, ne ovat tuhoutuneet kirkon tulipaloissa, joita on sattunut 1808, 1869 ja 1930. Kirkkoherran pappila paloi 1797 tai 1798, jolloin tuhoutuivat vanhimmat kirkonkirjat. Tallessa ovat historiankirjat vasta pikkuvihasta alkaen, rippikirjat vuodesta 1782, vaikka ne olivat olemassa jo 1600-luvun lopulla, ennen isoavihaa. Eräistä vanhoista papeista saatiin omakätisten nimikirjoitusten näytteitä vanhoista tilikirjoista, joita on tallessa vuodesta 1688. Vakinaisten pappien nimet piirsi sakastissa säilyvään tauluun v. 1942 taiteilija Hilkka Santaholma. Vakinaisia kirkkoherroja on 28 tähän asti joten keskimääräinen virka-aika heillä on ollut 15 vuotta. Ennatys on 1684 kuolleella Joosef Mathesiuksella, joka palveli tätä seurakuntaa kaikkiaan 54 vuotta, niistä 36 viimeistä vuottansa kirkkoherrana. Hän oli myös valtiopäivillä, kuten myös hänen appensa Pietari Arctophilacius,, ”Tervapieti”, ja tämän edeltäjä Ljungo Tuomaanpooika sekä myöhemmin Erik Falander ja Johannes Salmenius vanhempi sekä eräät muut. Ljungo Tuomaanpoika oli myös Uppsalan kirkolliskokouksessa 1593, jossa Lutherin oppi otettiin valtion uskonnoksi. Mutta hän allekirjoitti sen kokouksen päätöksen vasta Turkuun palattuaan, kun huomasi että muutkin Suomen papit sen allekirjoittivat. Sen allekirjoitti myös silloin Kalajoen kappalainen Eerik Frosterus, jonka nimeä ei enää näy tuon kokouksen Suomenliitteessä paperin reunan murtumisen vuoksi.
Kirkkoherran
pappila Jokela on vielä samalla paikalla, jonka Ljungo sille 1597
valitsi. Kappalaisen pappila oli ennen monissa paikoissa. Vuonna 1826
siirtyivät kappalaiset Ellilästä nykyiselle paikalleen Hietalaan.
Siinä asuneista on kuulusin sukututkimusalan merkkimies Elias Robert
Alcenius. Vuonna 1964 remontissa siihen taloon tuli myös
nuorisotyötiloja nuorisopastorin asunnun lisäksi. Vanhat kanttorit
asuivat omissa taloissaan, heti isovihan jälkeen neljä Ahlbergejä
Apulissa. Heidän seuraaajansa Antti Salmeniuksen aikana seurakunta
osti 1834 Anttilan kanttorin virkataloksi, joka uudessa
rakennuskaavoituksessa ei enää säily asuntotonttina.
Kuuluisat käräjät heränneitä vastaan pidettiin 1838 – 1839. Niiden alkamispaikalla nykyisien virastotalon paikalla ja lopettamispaikalla Kansanopiston pihalla on muistolaatat. Kalajoen ja Nivalan nimismiehet olivat isällisyydessään pelänneet rahvaan köyhtyvän, kun kuljettiin pitkillä seuramatkoilla toisten syötettävinä ja työpäiviä meni hukkaan. Syytetyt käräjissä terävästi huomauttivat, että vielä enemmän meni hukkaan työpäiviä käräjillä, kun oli enemmän kuin 60 syytettyä ja 144 todistajaa. Sakot olivat raskaat, mutta hovioikeus alensi niitä. Senaatti hylksi valituksen muotovirheen takia. Perimätieto kertoo, että sakot perittiin, mutta pian sakkorahat tuotiin takaisin. On luuloja, että keisasti Nikolai I maksoi ne omista käsirahoistaan, mitä ei ole tutkittu keisarin ministerivaltiosihteerin arkistoista. Käräjien alkamistalo on nyt Siltasaaressa museona, jonka vihkimistilaisuus oli heinäkuun 31 päivänä 1966 sateessa. Tontti on ahdas ja talo pieni. Museoesineitä siellä on jonkin verran.
Kalajoki ei milloinkaan ole voinut tarjota kovin leveää leipää asukkailleen. Maanviljelys on ollut pääelinkeino. Kalastuksesta on ollut etenkin vanhoina aikoina suuri apu ruoan suhteen. Heti Venäjään liittämisen jälkeen meni siirtolaisiksi ja työansioille väkeä täältäkin Venäjälle kuuluneeseen Viipurin lääniin, Pietariin ja Kronstaditiin, mikä jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen aikana oli monille työansiota halonhakkuusta Pietarin ympäristössä, kun tuon suuren kaupungin lämmistys tapahtui vain haloilla. Vielä 1930-luvun alussa meni joitakin Neuvostoliittoon. 1800-luvun puolivälissä menivät monet kalastmaan Norjan mesta, Sieltä tulivat Kalajoelle ensimmäiset vaikkutteet lestadiolaisesta herätyksestä. Sieltä monet kalastajat siirtyivät Amerikkaan, johon ruvettiin suoraan Kalajoeltakin menemään 1870-luvun lopulta alkaen ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen on paljon ihmisiä mennyt Canadaan ja Australiaan, viime sodan jälkeen myös Ruotsiin. Poissaolevaa väestöä on Kalajoen kirjoissa nykyään (1967) 850 henkeä. Koko kunnanväkiluku 1967 henkikirjojen mukaan oli 7246 henkeä, läsnäolevia, Enempää ei ole ollut milloinkaan.
Kansan luonne on hiukan omahyväistä ja mahtavaa: luullaan kaiken olevan omassa pitäjässä parempaa kuin muualla. Ennen Oulun rataa kulku suuri liikenne – kuten nyt auroaikakautenakin – merenrantatietä ja hollikyytiä piti olla ajamassa koko pitäjän miesten ja hevosten vuorollaan. Vanha hollimies kertoi lapsuudessani, että suuret sotaherrat huusivat perältä: ”Lyö selkään ja anna hypätä, mulla älä aja rooppiin”. Roukalan 16 km:n matkan tultuaan olivat molemmat vaunujen eteen valjastetut hevoset yhtä valkeassa vaahdossa, ei erottanut kumpi oli musta ja kumpi hiirakko. Kysyin: ”Miten ne jaksoivat?”. ”Oman kylän hevosia, kyllä ne jaksoivat”.
Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.
Kalajoen toinen kirkko oli
pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan
taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään
tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597.
Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen
kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty
muistomerkki 11.9.1961.
Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan
luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko
rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan
välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kalajoen
kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää
kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon
kohdalla savista rantatörmää, jossa oli hautausmaa ja joka
alinomaa vyöryi veteen. Kolmas kirkko lienee rakennettu Ljungo
Tuomaanpojan aikana. Ei auttanut muu kuin siirtää kirkko
Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko
seisoo.
Neljäs kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin
kaksi vuotta myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa
pääpiirteissään samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa
kirkoissa. Kirkossa oli lehteri. Saarnastuolin reunalla oli
tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi näki ajan kulun.
Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä kerättiin rahaa kunnan
köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa kirkkorangaistukseen
tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua häpeämässä.
Outoja hautaustapoja
Varakkaita
talollisia ja heidän emäntiään haudattiin joinakin vuosina useita
Kalajoen kirkon alle. Köyhemmät saivat haudata omaisensa maksutta
kirkkotarhaan. Hautoja ei kaivettu kunnolla maahan, vaan ruumiit
asetettiin puusta ja kivestä tehtyihin kammioihin, jotka olivat
puolittain maan päällä. Kun tällainen kammio tuli täyteen,
sieltä otettiin vanhimmat ja maatuneimmat ruumiit pois ja heitettiin
kirkkotarhassa olevaan suurempaan kuoppaan toisten vainajien luiden
joukkoon. Kuopan päälle oli rakennettu pienehkö huone, jota
sanottiin luukarsinaksi. Tuon ajan hautaustavat tuntuvat nykypäivän
ihmisestä sekä epäterveellisiltä että kammottavilta. Kalajoen
kirkon luona oli pitkämatkalaisten seurakuntalaisten kirkkotalleja,
joihin hevoset pantiin siksi aikaa kun viivyttiin kirkossa.
Viides
kirkko
Emäseurakunnan
vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää
rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Kirkon seinät olivat pahin
vahingoittuneet ja pienet eteisen itäisin pilari ja sakastin pilari
olivat pahoin vahingoittuneet ja moneen kertaa paikatut. Heikoista
seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin
vioittunut keskeltä alas. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vuonna 1781.
Se oli ristin muotoinen.
Suomen
sodan aikana kirkko sytytettiin tahallaan tuleen Ruotsi-Suomen
Kalajoelle tulleiden joukkojen päällikön eversti Olof v.
Schwerinin käskystä. Kirkko paloi perustuksiaan myöten. Samalla
tuhoutui kellotapuli kelloineen. Rauhan tultua jumalanpalveluksia
pidettiin pappilan vintillä.
Kuudes
kirkko
Kuudes kirkko valmistui vuonna 1815 ja se vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Sisustukseltaan kirkko oli melko vaatimaton. Anton von Arppen suunnittelemaan kirkkoon ja tapuliin tehtiin vuonna 1858 muutoksia. Kuudes kirkko paloi 26.7.1869 raivonneen ukonilman aikana perustuksiaan myöten. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta. Väliaikainen kirkko tehtiin laudoista. Varat saatiin talokas Juho Pahikkalalta. Uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870.
Kalajoen kirkko ennen paloa
Seitsemäs
kirkko
Tämän palon jälkeen kalajokiset päättivät rakentaa kirkkonsa tiilestä. Kirkon suunnitteli arkkitehti F. W: Luhow. Kirkon rakentamisessa oli lukuisia kiistoja mitä erilaisimmista asioista. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus.
Kirkon rakentajia
Lämmityslaitteita
ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten
16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden
varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin
toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja
maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999,
jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin
siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen
toteuttamista.
Vuonna
1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski.
Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.
Onnettomuus
kirkon rakentamisessa
Kirkkoa
rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso
kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut
raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus
velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä
sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla.
Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi
kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin,
joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi
korvauksia vaille.
Kirkon
muita tiloja
Muita toimitiloja seurakunnalla on seurakuntakoti (1970), Vuorenkallion kappeli (1982), Kivirannan leirikeskus (1985) sekä historialliset Jokelan (1802) ja Hietalan (1826) pappilat. Viime vuosikymmenen entisöintien ja korjausten ansiosta ulkonaiset puitteet monipuoliselle seurakunnalliselle toiminnalle ovat hyvät.
Kalajoen kirkkoherroista
Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjiltä, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää. Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.
Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.
Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa.
On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.
Koira-Kreuksista kirkkoherra
Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan "Koira-Kreukseksi". Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille.
Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia
Ljungo Tuomaanpoika
Nuijamiesten
pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika
piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä
lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.
Hyvin monet tietävät nuijasodan, mutta hyvin harvat tuntevat sen. Nuijasota on yksi suomalaisuuden symboleista. Sitä pidetään suomalaisten nousuna vierasta sortajaa edesauttanutta aatelia vastaan. Nuijasotaa edelsi Ruotsin ja Venäjän välillä käyty 25-vuotinen sota (1570-1595) sekä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan kamppailu Ruotsin kuninkuudesta.
Tärkein sodan seurauksista, jonka on katsottu vaikuttaneen nuijasodan syttymiseen on linnaleiri, jolla tarkoitettiin alkuaan sotaväen ylläpitoon käytettyä veroa. Kun sanottiin, että sotilaat asetettiin linnaleiriin, merkitsi se, että heidät majoitettiin maaseudun kyliin ja että heidän huoltoaan varten kerättiin talonpojilta luontaistuotteita – lähinnä ruokatavaroita, viljaa ja heinää. Vuodesta 1574 lähtien sotilaat saivat oikeuden periä itse saatavansa talonpojilta. Sotilaat kuitenkin harjoittivat linnaleiriä kerätessään törkeää mielivaltaa. Talonpojat valittivat vääryyksistä kuninkaalle ja nousivat vastustamaan kylissä ja taloissa mellastaneita sotilaita.
Nuijasodan tausta
Juhana III:n kuoltua 1592 Ruotsin kruunun peri hänen poikansa Sigismund, joka oli vuonna 1587 kruunattu Puolan kuninkaaksi. Sigismundin setä, Södermanlannin herttua Kaarle, Kustaa Vaasan nuorin poika, alkoi tavoitella Ruotsin kruunua. Sigismund piti hoviaan Puolassa. Kaarle-herttualla oli vahva asema Ruotsissa. Sigismundin vahvin tuki Ruotsin valtakunnassa oli Suomen ja Viron käskynhaltijalla ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylipäällikkö marski Klaus Flemingillä. Kun sota Venäjää vastaan päättyi vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, ei Fleming Kaarle-herttuan hyökkäyksen pelossa kotiuttanut sotajoukkoja, vaan ne asetettiin linnaleiriin ympäri maata. Talonpoikien protestit seurasivat välittömästi. Fleming ei taipunut, sotilaat jäivät kyliin. Suomen talonpojat kokivat Flemingin päävastustajakseen.
Nuijasota
Marraskuun 25. päivänä eli Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1596 käynnistyi tapahtumasarja, josta kehittyi maamme suurin ja samalla Pohjoismaiden viimeinen merkittävä talonpoikaiskapina, nuijasota. Katariinan päivää Isonkyrön kirkolle viettämään kokoontuneet talonpojat päättivät silloin edusmiestensä palattua kotiin Ruotsista kieltäytyä linnaleiristä eli sotaväen muonituksesta ja majoituksesta ja olivat myös valmiit ase kädessä puolustamaan tätä ratkaisuaan. Samana päivänä sattunut selkkaus talonpoikien ja sotaväen välillä sytytti kolme kuukautta kestäneen kansannousun.
Pohjalaisten kapinaliike levisi yli koko suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan ja eräisiin Keski-Pohjanmaan pitäjiin. Se tempasi mukaansa lähes koko Savon ja ulottui Ylä-Satakunnan ja Hämeen pohjoisosiin. Johtajanaan ilmajokelainen suurtalonpoika ja maakauppias Jaakko Ilkka, jolla entisenä ratsumiehenä oli sotakokemusta, pohjalaiset etenivät Ylä-Satakuntaan, nykyiselle Pirkanmaalle. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 Nokialla käytiin talonpoikien ja marski Klaus Flemingin joukkojen välillä ratkaiseva taistelu, jossa talonpojat lyötiin hajalle. Tämän jälkeen tuli Hämeen ja Savon talonpoikaisjoukkojen vuoro. Ne tuhottiin Nyystölässä Padasjoella 14.1.1597 sekä Mikkelin kirkolla 23.1.1597 käydyissä taisteluissa ja seuranneissa verilöylyissä.
Tappioiden jälkeen kansannousuun liittyneet alueet joutuivat yleisen eurooppalaisen käytännön mukaisesti voittajien säälimättömän ryöstelyn kohteeksi. Samaan aikaan kun talonpoikien kukistaminen oli vielä käynnissä Savossa, nousivat kuitenkin Pohjois-Pohjanmaan talonpojat Klaus Flemingin hallintoa vastaan. Tämä pohjalaisten toinen kapinaliike ulottui pohjoisessa aina Kemin pitäjään asti ja siihen liittyi myös suurin osa Etelä-Pohjanmaata. Ilmajoella, Santavuoren luona helmikuun 24. päivänä 1597 käydyssä ratkaisevassa taistelussa Klaus Flemingin joukot löivät talonpojat hajalle, minkä jälkeen Pohjanmaan etelä- ja keskiosat joutuivat sotajoukkojen hävityksen kohteeksi. Kolme kuukautta kestäneen kansannousun aikana nousivat miestappiot lähes 3 000:een, mikä vastasi noin puoltatoista prosenttia nykyisen Suomen senaikaisesta väestöstä. Sama suhteellinen osuus tämän päivän Suomen asukasmäärästä tekisi 75 000 ihmistä.
Laiton linnanleiri
Nuijasota saattoi nousta Pohjanmaalta siksi, että Pohjanmaa oli syrjässä valtakeskuksista ja lisäksi Pohjanmaalta oli Ruotsiin paremmat yhteydet kuin muualta maasta. Flemingin kielsi kuoleman uhalla valittamasta asioista Ruotsin herttualle. Kuitenkin 39 talonpojan seitsemästä kihlakunnasta onnistui välttää Flemingin vartijat, ylittää Ahvenanmeri ja jättää valitus herttualle. Siinä he asettuivat avoimesti kannattamaan Kaarlea ja ilmoittivat olevansa tälle uskollisia " niin kauan kuin veri on lämmintä sydämissämme". Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.
Verot olivat keskiaikaisen ajattelutavan mukaan talonpoikien korvaus kuninkaalle ja kruunulle siitä, että nämä huolehtivat velvollisuuksistaan alamaisiaan kohtaan. Verojen kerääminen siis edellytti vastavuoroisia palveluja alamaisiaan kohtaan. Tärkein palvelu oli turvallisuus. Veroja maksettiin, jotta kuningas saattoi ylläpitää sotavoimia puolustaakseen alamaisia hyökkääjää vastaan. Söderköpingin valtiopäivillä 1595 suoritettu "lobbaus" linnaleiriä vastaan oli ainutlaatuinen ilmiö Suomen alueen talonpoikaislevottomuuksien yhteydessä.
Kuninkaat
vierailivat Kalajoella
Ljungo Tuomaanpoika tuli Kalajoen kirkkoherraksi vuonna 1592. Myöhemmin hän oli myöskin Pohjois-Pohjanmaan rovasti. Hän asettui useimpien Pohjanmaan pappien tapaan kannattamaan Kaarle-herttuaa. Ljungo oli Arbogan valtiopäivillä 1597 pappissäädyn edustajana. Siellä hän mm. teki selkoa nuijasodasta syyttäen Klaus Flemingiä mielivallasta. Kun Sigismundin sotapäällikkö Akseli Kurki tuli 1599 Pohjanmaalle, Ljungo Tuomaanpoika pakeni Ruotsiin. Linköpingin valtiopäivillä 1600 Ljungo selosti Pohjanmaan miesten sopimusta niin ansiokkaasti, että hän pääsi Kaarle-herttuan suosioon ja sai tehtäväkseen uudistaa Ruotsin maanlain suomennoksen. Vuonna 1600 lopetettiin linnaleirijärjestelmä. Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunataan Ruotsin kuninkaaksi. Vuonna 1602 helmikuussa Kaarle-herttua vieraili Kalajoella mukanaan mm. 6-vuotias kruununprinssi Kustaa Aadolf. Kun Kustaa II Aadolf sitten 1614 kuninkaana vieraili Kalajoella, hän yöpyi Ljungon lesken luona Pitkäsenkylän Mantilassa
Kustaa II Aadolf
Ljungo käytti maanlain suomennoksessaan Turun ja Pohjanmaan alueen murretta. Hän luovutti v. 1602 suomennoksen käsikirjoituksen Kaarle-herttualle tämän yöpyessä Kalajoen pappilassa. Ljungo suomensi myös kaupunkilain ja sai sen valmiiksi v. 1609. Lakeja alettiin latoa painokuntoon seuraavana vuonna, mutta ilmeisesti sekä tekijän että kuninkaan kuoleman vuoksi suomennokset jäivätkin painamatta. Ne julkaistiin vasta v. 1852.
KUN Ruotsia hallinnut kuningas Fredrik I kuoli vuonna 1751, Aadolf Fredrik sai viimein kruunun päähänsä. Hyvin pian hän joutui kuitenkin huomaamaan, että kuningas haluttiin pitää pelkkänä seremoniallisena valtionpäämiehenä, ja valta säilytettiin säätyvaltiopäivillä eli sen aikaisella parlamentilla.
Kesällä 1752 Fredrik teki matkan Suomeen, ja oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa. Kruununprinssinä ollessaan hän oli todennut vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri. Kuningas vieraili muun muassa Helsingissä, Turussa, Vaasassa, Oulussa, Torniossa ja Degerbyn kaupungissa, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuninkaan puolison kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan.
TÄMÄN kuninkaan valtakausi muistetaan lopulta parhaiten siitä, miten se päättyi. Fredrikillä oli epätavallisen suuri ruokahalu, ja hän oli tottunut ylensyömiseen.
Laskiaistiistaita, joka tunnettiin tuolloin myös nimellä rasvatiistai, vietettiin ennen paaston alkua, jolloin nautittiin sellaisia ruokia, joita ei voinut syödä aikana ennen pääsiäistä. Fredrikillä ruoan hamstraus meni monesti liiallisuuksiin.
Väitetäänkin, että Fredrik kuoli 60-vuotiaana ruoansulatusongelmista johtuvaan halvaukseen syötyään massiivisen illallisen, johon kuului muun muassa hummeria, kaviaaria, savusilakkaa ja hapankaalia. Ruoan hän huuhtoi alas samppanjalla.
Viimeisen ateriansa kuningas päätti syömällä 14 kermalla täytettyä laskiaispullaa. Jokainen niistä tarjoiltiin hänelle kulhossa kuumaa maitoa, joka oli maustettu kanelilla ja rusinoilla. Päivällisen jälkeen kuninkaan kerrotaan valitelleen huimausta ja pahoinvointia. Pian hän tuupertui ja kuolema koitti kello 20.15.
Maija-Liisan
peukalovoileipä
Jo viikkoja ennen suurta tapausta syntyi kylissä touhua ja kohua. Kuriiteja ja erilaisia herroja ratsasti etelästä pohjoiseen ja pohjoisesta etelään, että tanner kumisi. Pitäjässä, kylissä ja kaupungeissa valmisteltiin juhlapukuja ja -puheita. Tapaus oli kaikkien huulilla.
Puolivälin Mikon mökki sijaitsi kelpo rupeaman päässä kirkolta. Se oli tuulen ja sateiden harmaaksi syövyttämä tönöpahanen, jota pienet kiviset peltotilkut ympäröivät. Mutta sielläkin puuhailtiin kuumeisesti, että oltaisiin valmiita loistavan kulkueen saapuessa mökin kohdalle. Maija-Liisa leipoi, paistoi ja siivosi. Joka hetki hänellä oli kaapissaan kelpo rivi hulikoita kestitä itse kuningasta. Maija-Liisalla oli vahva ajatus kestitä kuningasta. Hänen rieskansa ja viilinsä oli kerran kelvannut maaherrallekin. Hyväksi vielä kiitti....
Hän oli juuri lopettanut kirnuamisen ja vaivasi suolaa tuoreen voin sekaan. Silloin Mikko ryntäsi huutaen hengästyneenä: - Nyt ne tulevat!
Silloinkos Maija-Liisa sai vauhtia. Yhdessä vilauksessa hän heitti kirkkohameen päänsä ylitse ehtimättä edes arkihametta riisua. Sitten hän kietaisi parhaan huivin päähänsä ja juoksi tuulena Mikko jäljessään tienvarteen lausuakseen korkeat vieraat tervetulleeksi. Niin oli Maija-Liisa päättänyt tehdä.
Oli siinä komeutta ja loistoa! Herroja ja rouvia, ratsuja ja ajopelejä toinen toistaan hienompia. Maaherrakin muuttui aivan tavalliseksi ihmiseksi tämän rinnalla. Maija-Liisa joutui ymmälleen. Miten tuntea kuningas, jos hänellä ei ole kruunua päässään?
Pihanurmikolla Mikon ja Maija-Liisan takana tuijottivat Mansiki, Onniki ja Mullikka loistavaa kulkuetta yhtä ällistyneinä. Penu unohti haukkua. Ei ollut mokomaa tällä tiellä ikinä kulkenut.
Mutta nyt! Ei saattanut Kuninkaan vaunuista erehtyä. Siinä ne olivat, uljaiden hevosten vetäminä! Maija-Liisa suoritti silmänräpäyksessä loistavimman niiauksensa, kaiken varalta kolmeen kertaan. Hän töytäisi samalla Mikko-pökkelöä kylkeen. Se sitten ei koskaan pokannut tarpeeksi syvään! Kuningas vaunuissaan hymyili. Hän heilautti kättään ja viittasi vanhuksiin päin. Hän sanoi: - Mikä viehättävä näky keskellä erämaata. Luulenpa, että pysähdymme tänne hetkeksi.
Kuninkaan käsky aiheutti seurueessa valtavan touhun. Hevoset korskuivat ja lakeijat huutelivat. Mutta ylhäiset herrat olivat hieman hämmästyneitä kavutessaan alas vaunuistaan ja ratsailtaan. Kuningas itse laskeutui sirosti tielle ja istuutui peitteelle, jonka lakeijat kiireesti levittivät tienvarren nurmikolle. Hän ajatteli kaupunkien ja kylien ikäviä juhlamenoja, niissä hän oli saanut olla väsyksiin asti. Oli hauska pysähtyä kerran ilman puheita, katsella noita kahta vanhaa ihmistä ja heidän mökkiään, lehmiään ja koiraansa.
Nyt Maija-Liisa huomasi, että seurue todella aikoi pysähtyä hänen mökkinsä luo. Hän sai vanhoihin jalkoihinsa tulimaisen kiireen. Tuiskauksessa hän täytti uudenuutukaisen, Mikon erikoisella huolella valmistaman tuopin parhaimmalla kaljalla, mitä hään ikinä oli laittanut. Sitten hän tempaisi kauneimmaksi paistuneet, silkasta ohrasta leivootun rieskan ja pani sen päälle mahtavan nokareen vastakirnuttua voita. Maija-Liisa otti vielä hulikallisen hvyin piiminyttyä viiliä ja lähti juoksujalkaa takaisin alas viemään kuninkaalle kaikkia lahjojaan. Myös uuden tätä tilaisuutta valmistetun puulusikan hän hoksasi ottaa mukaansa. Sen sijaan hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että olisi tarvinnut veistä voin levittämiseen. Peukalollaan hän oli aina sen tehnyt.
Tiellä Maija-Liisa epäröi hetken. Nuo loistavat näyttivät niin tavattoman ylpeiltä ja hienoilta. Ja kuningas sitten! Silmät häikäistyivat hänen katsoessaan. Mutta samassa Maija-Liisa muisti maaherran kiitokset. Hän tiesi, ettei hän luovuttaisi aikomuksestaan mistään hinnasta. Hän astui rohkeasti kuninkaan eteen, niiasi niin syvään kuin kykeni ja sanoi jännityksestä kimeällä äänellä: - Jos Hänen Majesteettinsa, tuota …. Tarkoitan, että vassakuu -!
Hänen Majesteettinsa Aadolf Fredrik katseli mummua suunnattomasti ihmeissään ja lausui seurueelleen: - Hän siis tahtoo antaa minulle lahjoja? Moni ääni kiirehti selittämään: - Hän tarkoittaa, että Teidän Majesteettinne maistaisi hänen leipäänsä ja viiliään!
Maija-Liisa oli seurannut keskustelua pelkkänä silmänä ja korvana, vaikka hän ei vierasta kieltä ymmärtänytkään. Kuninkaan kääntäessä katseensa jälleen hänen puoleensa hän käsitti oitis, etä hänen maistiaisensa aiottiin ottaa vastaan. Hän ojensi posket palavina ja silmät loistaen kaljatuopin ja viilihulikan lusikoineen kuningasta palvelemaan kiirehtivälle kamarijunkkarille. Sitten hän ryhtyi tottuneesti levittämään rieskan päälle peukalollaan sitä suurta voikokkaretta, jota hän koko ajanoli samalla peukalollaan leipää vasten painaen huolellisesti varjellut maahan putoamiselta.
Tämä oli loistavalle seurueelle uutta ja ihmeellistä. Tuollaista ruokaako kuninkaalle. Mutta hänen majesteettinsa vain nauroi yhä makeammin ja valmistautui ottamaan merkillisen voileivän vastaan. Näin hauskaa tapausta hän ei vielä olut koko matkalla kokenut!
Kiitos! Kuningas sanoi nyökäten nauraen päätään ja otti vastaan tuon upean voileivän. Oikeastaan se oli kokonainen voilla sivelty rieska.
Nyt oli Maija-Liisa kokonaan unohtanut arkuutensa. Hän touhusi kuin olisi koko ikänsä seurustellut kuninkaiden ja muide ylhäisten herrojen kanssa.
Kuningas haukkasi muutaman kerran kevyesti rieskasta. Sitten hän nosti hulikasta viiliä somalla puulusikalla, jonka vuolemiseen ja silittämiseen Mikko oli käyttänyt koko taitonsa. Se ei ollut niinkään vähän sillä Mikkokin oli kohtauksen kestäessä uskaltautunut vähän lähemmäksi ja katseli nyt yhtä hartaana kuin Maija-Liisakin kuninkaan ruokailua. Melkein se syö kuin meikäläiset, tuumi Mikko.
Hänen majesteettinsa Aadolf Fredrik antoi viilihulikan, lusikan ja jäljellejääneen rieskan kamaripalvelijalleen. Vielä päättäjäisiksi hän otti varovaisen kulauksen kaljaa ateriansa päätteeksi. Sitten hän nousi ja sanoi armollisesti hymyillen koko seurueelleen: - Todella maineensa veroista!
Hän viittasi rahastonhoitajalle ja käski tämän maksamaan mummolle muutamia kolikoita aterian palkkioksi, Maija-Liisa otti ne vastaan hämmentyneenä, muistamatta edes niiata. Vasta kun vaunuihin jälleen noussut kuningas heilautti hänelle armollisesti hymyillen kättään. Maija-Liisa selvisi hämmästyksestään. Hän niiasi syvimpään kuin koskaan ja huudahti kohottaen kättään, jossa hopeakolikot kimmelsivät: - Teidän majesteettinne, ei mitenkään, ei mitenkään! Mutta kuski oli jo sivaltanut hevosta ruoskallaan ja vaunut vierivät liikkeelle. Puhe, hälinä ja ajoneuvojen kolina estivät Maija-Liisan sanoja kuulumasta kenenkään muun kuin hänen omiin korviinsa.
Kalajoen kolmas kirkko
Kirkko rakennettiin Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kirkon paikka osoittautui kuitenkin kelvottomaksi. Savinen rantatörmä aiheutti kirkon kallistumisen ja vaarana oli, että kirkko vyöryisi Kalajokeen. Kirkko purettiin ja neljäs kirkko rakennettiin Etelänkylälle v. 1636. Kirkon muistomerkki sijaitsee Plassintien varressa Kalajoen sairaalaa vastapäätä. Nykyinen puistoalue on entistä hautausmaata.
Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta Dionysius Henrikinpoika Tavastiuksesta ja Sigfried Balkista on vähän tietoja.
Ljungo Tuomaanpoika toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1592-1610. Hän oli arvovaltainen, tunnettu mies sekä Pohjanmaan papiston että talonpoikien keskuudessa. Vuonna 1597 hän oli Pohjanmaan papiston edustajana Arbogan valtiopäivillä Ruotsissa. Ljungo Tuomaanpoika käänsi suomenkielelle Ruotsin maalain ja kaupunkilain.
Seuraava kirkkoherra oli Pietari Mikonpoika Arctophilacius 1610-47. Hän oli syntyisin Kalajoen naapuripitäjästä Lohtajalta. Hänen puolisonsa oli Magdaleena Östenintytär Sursill, jota kautta hän oli monen pohjalaisen papin sukulainen, koska useita Sursillin tyttäriä oli naitu Pohjanmaan pappiloihin. Papin tehtävien ohella hän hoiti laajaa ja menestyksellistä liiketoimintaa; osti ja myi sen ajan tavan mukaan ja sai tuosta liikanimen Terva-Pieti. Pietari Mikonpoika kuoli kesällä 1647 ja hänet haudattiin Kalajoen kirkon lattian alle. Hänestä polveutuvat tunnetut Calamnius ja Kalling-suvut.
Seuraava kirkkoherra oli Martti Mikonpoika Peitzius, mutta Turun tuomiokapituli muisti Peitziuksen vanhan rikkomuksen ja virkanimitys kumottiin. Peitzius oli maannut ennen sotaan lähtöään erän tytön ja saanut siitä sakon. Niinpä vuonna 1648 Kalajoen kirkkoherraksi nimitettiin Joosef Martinpoika Mathesius (1648-84). Hän oli lahjakas ja oppinut mies. Hänet valittiin vuonna 1655 valtiopäivämieheksi ja vuonna 1657 Torniossa pidetyillä maakuntapäivillä puhemieheksi.
Hänen poikansa Joosef Joosefinpoika Mathesius oli seuraava Kalajoen pappi, mutta hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua.
Kaarle Kaarlenpoika Kalling oli Kalajoen kirkkoherrana 1689-97. Hänellä ei ollut sellaista arvovaltaa kuin monilla hänen edeltäjillään ja maaherra Grass moittikin Kallingia laiskuudesta ja seurakunnan valvonnan laiminlyönnistä. Kalling kuoli vuonna 1697 johonkin kerjäläisen levittämään kulkutautiin.
Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja köyhtymisen ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvasti venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.
Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.
Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin "koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös". Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.
Pietari
Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722
oli Gabriel
Calamniuksen poika.
Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että
Pietari
tunsi
seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia,
nimittäin ”koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas
käytös”. Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen
miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat
pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä
vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin
168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari
Calamnius jäi
hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen
sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää
päättäväisyyttä.
Isonvihan aikana venäläiset veivät
mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta.
Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan
jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721 Petrus
Calamnius).
Pohjanmaan maaherra Reinhold
Wilhelm von Essen lähetti
24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik
I:lle.
Runoilevat
Calamniukset
Suomenkielellä
ei ollut vielä 1700-luvulla virallista asemaa, sillä ruotsi oli
saanut kouluissakin jalansijan latinan rinnalla. Neljä Calamniusta
kirjoitti kuitenkin runoja suomeksi jo 1700-luvulla.
Josef
Gabrielinpoika Calamnius,
kappalainen ja runoilija, syntynyt 1665 ja kuollut 1716
Haapajärvellä. Hän opiskeli Turussa ja määrättiin 1692 Kalajoen
pitäjänapulaiseksi. Hänen nimimerkillä I.H.G.S vuonna 1700
kirjoittama ja kansanrunon mittaan sepitetty Ilo Laulu Ruotsin (ja
Suomen) voitosta 21-vuotiaan kuninkaan Kaarle
XII:n johdolla
Narvan taistelussa 20.11.1700 kuuluu edelleen maamme parhaimpiin
historiallisiin runoihin. Sen pituus on runsaat kolme kirjan sivua.
Runon alku etenee seuraavasti:
Kijwast kiitetty
Jumala
Cunnioitettu cuulu JEsus,
Pyhitetty Pyhä Hengi
Ole
coco Colminaisuus,
joca CARLEN kaunistelit
woiton canssa
woimallisen,
Siunasit sota Asehet,
Kircastit coreat
Kilvet,
Herätit häreät Mielet,
Ilahutit Itkewäiset
Ylös
autit ahdistetut
Wainollisen waiwan alta
Narvan
menestyksestä riemuittiin heti Suuren Pohjan sodan (1700-1721)
alussa. Jatkossa ilonaiheet olivat vähissä, sillä 1710-luvulla
Venäjä miehitti koko Suomen ja elettiin Ison Vihan aikaa.
Josef
Calamniuksen pojasta
Gabrielista
(1695-1754)
on säilynyt yksityiskohtaisempaa tietoa kuin suvun muista 1700-luvun
jäsenistä. Hän lienee asunut Kalajoen kirkolla vuoden 1710
paikkeilla mennen sitten 1712 vasta 16-vuotiaana kalajokelaisen
serkkunsa Gabriel
Pietarinpojan kanssa
"studentixi" Turun Yliopistoon jase Pohjalaiseen
osakuntaan. Venäläiset miehittivät syksyllä 1714 Kalajoen pitäjän
ja aloittivat verisen terrorin Josef
Calamnius ja
poikansa Gabriel
sekä
vävynsä Johannes
Enqvist joutuivat
piileskelemään metsissä. Heti pahimman terrorin loputtua ennen
pääsiäistä 1715 Haapajärven kappalainen Josef
Calamnius palasi
pappilaansa.
Gabriel
Josefinpoika Calamnius oli
syntynyt Haapajärvellä syyskuun 20. päivänä 1695 ja kuollut
Vaasassa toukokuun 25. päivänä 1754. Hän aloitti opintonsa Turun
akatemiassa 1712, mutta joutui keskeyttämään ne elokuussa 1713
venäläisten miehittäessä Turun. Vuonna 1715 venäläinen kenraali
määräsi Gabriel
Calamniuksen siirtymään
Ylivieskaan ilmeisesti pitäjänkirjuri Henrik
Simeliuksen sairauden
takia. Simeliuksen
kuolutua
Gabriel
Calamniuksesta tuli
ylivieskalaisten saarnaaja ja sielunhoitaja. Gabriel
Calamnius otti
äitinsä ja sisarensa luokseen Ylivieskaan ja piti huolta
heistäkin.
Vuonna 1718 Gabriel
Calamnius kuitenkin
joutui ilman omaa syytään suuriin vaikeuksiin, kun Ylivieskan
kappeliin oli piiloutunut venäläiset suututtanut Isonkyrön
kappalainen Andreas
Affren,
jonka Ruotsiin tarkoitettu kirje oli joutunut miehittäjien
käsiin.
Calamnius
ja
kolme muuta henkilöä sidottiin ja kuljetettiin Vaasaan, raaka
pahoinpitely jatkui, samoin myöhemmin Turussa. Oltuaan siellä 13
viikkoa tyrmässä Calamnius
sai
palata Ylivieskaan ja jatkaa työtään. Affren
lienee
hirtetty Kalajoen edustan saarella, jota myöhemmin on kutsuttu
Papinsaareksi.
Vuonna 1720 hän kirjoitti runoteoksen
Suru=Runot Suomalaiset, joka painettiin 1734. Hän kuvaa Isovihan
aikaa eloisasti ja havainnollisesti, syvästi eläytyneenä
pohjalaisten koviin kohtaloihin. Runoja on yksitoista. Varsinkin
ensimmäinen runo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kuva
on synkkä, mutta asiakirjat tukevat sitä vahvasti. Hän on
kirjoittanut myös runoteoksen Wähäinen Cocous Suomalaisista
Runoista. Runokokoelma julkaistiin 1755. Runokokoelma sisältää
kaksitoista runoa. Onnentoivotusrunot ja tunnetun häruno Kevät
keickuin tulepi..
Rauhan tultua Calamnius
matkusti
syksyllä 1721 Tukholmaan, missä sinne paenneet Turun akatemian
professorit totesivat hänen teologiset tietonsa riittäviksi. Hänet
vihittiin papiksi Strängnäsissä, koska Turun piispa oli kuollut.
Vihkimisen yhteydessä Gabriel
Calamnius lienee
määrätty Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1724 Calamnius
nimitettiin
Kalajoen pitäjäapulaiseksi ja 1726 saman pitäjän kappalaiseksi.
Tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka.
Runoilijapapin
myöhempi sukulainen Ilmari
Kianto (alk.
Calamnius) ylisti Suru=Runoja seuraavasti:
"se on niin paksua
historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea
tunteettomana lukea. Runojen kalevalainen poljento on erinomainen ja
kertomuksen koko juoksu sangen joustava. Huomaa selvästi, että
kalajokelainen pappismies on mainoisti osannut kansankieltä - tuohon
aikaan jolloin latina ja ruotsi vilisi jokaisessa sivistyneessä
kodissa Suomessa. Jos muutamme oikeinkirjoituksen nykyaikaiseksi,
emme voi muuta kuin ihailla runoilijan
selväpiirteisyyttä."
Muucalainen muulda
maalda
Wenäjältä wierahalda,
Tuimuudella tulduansa,
Söi
siät sikiöinensä,
Caritsat Capainensa,
Canat caicki
caristeli,
cucon pojat curisteli,
Löysi lehmät, löysi
leiwät
Häwitteli Härkä laumat,
Weipä hevoset
heincoista,
warsoinensa wainioista,
Pani cicki cartanoisa,
peri
puulle puhtahalle,
Lapsi parat lattialda,
Imewäiset
istualda,
Pojat äitin polven pääldä,
Pijät pienet tuolda
tääldä,
Otti oi! oi! orjixensa,
Ainoisixi aljoixensa,
Waimot
wallitzi wäkisin,
Cauneimmat caikiteckin,
Sydämellä
surkialla
Miesten mielellä pahalla,
Wanhimmaiset
walkiahan,
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti
kijndiästi,
Capaloitzi calwoisista,
Rakens`raadon
riippumahan,
Heikon Hengen heilumahan,
Pääldä waattehet
waristi,
Aiwan alcoisen alasti,
Seliän päälle
singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi Cusa
cuckarosi,
Hohtawaiset hopeasi,
Cusa cullat kirckzahimmat,
Cusa
calut callihimmat,
Cusa caicki cattilasi,
Cusa Tiskisi
tinaiset
Cusa punainen pucusi,
Warsin Juhla waattehesi!
Weden
keitti kiehuwaxi
Cuumana curkuhun caasi,
Silmät puhcoi
Puucollansa,
Taicka sotki Sormen canssa.
Poltti raudalla
racoille,
Weitzellänsä wijleskeli,
Selkänahan
seitzemäldä.
Syyttömäldä syndiseldä,
Monta wirutti
wilusa
Awoimesa ahwennosa
Talwisen taiwahan alla.
Pacaisesa
parutteli.
Monda uunissa urosta
Paisti nijnkuin
Paisticasta,
Että lohkesi luiden pääldä,
Liha, liuaksi
peräti,
Suonet caicki catkeilit,
Custa cieulla
cowalla,
Calicalla coiwuisella
Wäänsi woipa
wäkewästi
Ildakaudet ilkiästi,
Wäänsi callon
callellensa,
Sillä, silmät sijrollensa,
Oho suurta
surkeutta!
Oho waiwa waikiata!
Weden wäändäpi
werisen
Selkiöstän silmistäni,
Hijen hiuxista
hijopi,
poskipäistä pusertapi,
Muistuisa mieleheni
Wihollinen
Wenäläinen
Cuinga muodolta monella
Waati aina
waiwaisilda
Tawarada taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Auta
ainoa Jumala
Päästä päiwistä pahoista!
Muista
runoilevista Calamniuksista
voidaan
mainita Gabriel
Pietarinpoika Calamnius s.1694
Kalajoella, varalääninviskaali, pitäjäkirjuri, maanviljelijä,
runoilija. Kuoli Kalajoella 1767. Hän oli Pietari
Mikonpoika Arctophilaciuksen poika.
Petter
Joosefinpoika Calamnius,
syntyi 23.1.1713 Haapajärvellä. Iin kappalainen 140, runoilija.
Häntä pidetään kaikkien nykyään elävien Calamniusten
esi-isänä,
kuoli Iissä 1770. Petter
oli
Gabriel
Josfinpojan nuorempi
veli. Isänsä kuoltua 1716 Petter
joutui
äitinsä ja muun perheen mukana elämään nuoren isoveljen Gabriel
Josefinpojan suojissa
Ylivieskassa. Petter
aloitti
koulunkäyntinsä Vaasassa 14-vuotiaana. Turun Yliopistoon ja sen
Pahjalaiseen Osakuntaan hänet kirjoitettiin 1732 ja papiksi hänet
vihittiin 1739. Petter
suoritti
elämäntyönsä Iissä, jonka kappalaiseksi hänet nimitettiin 1740.
Iin kappalasen virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka
11.2.1770.
Petter
Calamnius vihittiin
1743 Oulun pappilassa avioliittoon Paltamon kappalaisen Johan
Cajanuksen lesken
Christina
Lithovikuksen kanssa.
Christinan
isä
oli runoilijankin tunnettu Oulun kirkkoherra Zacharias
Lithovius.
Morsian oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Petter
Calamniukselle ja
Christina
Lithoviukselle syntyi
viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista vanhempi
nimeltään Peter
muutti
kauppiaaksi Ruotsin Lindköpingiin ja nuorempi nimeltään Gabriel
palveli
ensin apulaisena isänsä seurakunnassa ja päätyi Pudasjärven
kappalaiseksi. Tämä Gabriel on kaikkien nykyisten Calamniusten
esi-isä. Gabriel Petterinpoika syntyi 27. elokuuta 1745.
Juhana Frosterus Pietarin jälkeen Kalajoen kirkkoherraksi tuli Olavi Birgerinpoika Cygnell 1722-1730. Cygnell ei ollut erityisen hyvissä väleissä seurakuntalaisten kanssa. Erik Falander toimi seuraavana kirkkoherrana vuosina 1731-1739. Falander toimi uutterasti etenkin kansan lukutaidon kehittämiseksi.
Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.
Johannes Salmenius nuorempi toimi Kalajoen kirkkoherrana 1780-1795.
Häntä seurasi Jaakko Simelius 1798-1806. Simeliuksen puoliso oli rovasti Jaakko Chydeniuksen tytär Helena Chydenius.
Juhana Frosterus toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1809-1838. Frosterus oli oikea vanhanajan kirkkoruhtinas, joka halusi alistaa kaikki muut valtansa alle. Frosterus suhtautui vihamielisesti herätysliikkeisiin, jotka pyrkivät kaventamaan hänen valtaansa. Frosterus julkaisi runsaasti omaa kirjallisuutta. Lukuisten ansioittensa jälkeen hän sai rovastin arvon vuonna 1805. Juhana Fosterus oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta oli yhdeksän lasta ja toisesta kuusi.
Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta ei ole paljon tietoja, Aabraham Mikaelinpoika Montin 1839-1861 ja Herman Magnus Ingberg 1863-66.
Nälkävuosien aikaan seurakunta joutui olemaan monta vuotta ilman kirkkoherraa. Berndt Enoch Ingman toimi kirkkoherrana 1869-1879. Häntä seurasi Kaarlo Adam Ottelin vuoteen 1899 saakka. Tuohon aikaan juoppoutta ja siveellisyyttä tarkkailtiin tehokkaasti. Piispantarkastuksessa vuonna 1890 saatiin hyvillä mielin todeta kehityksen kulkeneen parempaan suuntaan. Vuoden 1895 piispantarkastuksessa piispa Johansson kiitteli seurakuntaa, kun se sakon uhalla oli kieltänyt yöjuoksun. Kalajoen kappalaisena toimi Jaakko Hemming vuodesta 1866 vuoteen 1896 saakka. Hemming oli herännäisyyden johtavia miehiä Kalajoella ja vastusti jyrkästi lestadiolaisuutta. Hänellä lienee ollut osuutensa kirjan "Hihhulilaisuus oikeassa karvassa" syntyyn.
Jaakko Pohjonen toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1901-1919. Kalajoelta hän siirtyi Laihialle, jossa hän kuoli vuonna 1922. Oskari Torvela toimi kirkkoherrana vuosina 1919-1920. Sen jälkeen virkaan astui Juho Anton Heilala, joka toimi Kalajoen kirkkoherrana vuoteen 1927 saakka jolloin hän kuoli. Vuonna 1929 kirkkoherran virkaan tuli Juho Arvi Metsovaara. Hänen kautensa jatkui vuoteen 1940. Kansanedustajanakin toiminut V.H. Kivioja jatkoi tätä kirkkoherrojen kaartia vuoteen 1968 asti. Sen jälkeen Juhani Kajava 1968-1992 ja nykyinen kirkkoherra Kalajoella on Rauli Junttila vuodesta 1992 lähtien.
V.H.Kivioja
Vilho
Heikki Kivioja syntyi
21.1.1896 Kalajoella ja kuoli 2.11.1977 Helsingissä. Hänen
vanhempansa olivat talollinen Heikki
Juhonpoika Kivioja ja
Susanna
Sofia Antintytär,
omaa sukua Himanka.
Pariskunnalle syntyi kuusi lasta, joista Vilho toiseksi nuorin.
Kalajoen maalaisympäristö leimasi tulevan valtiomiehen
lapsuusmaisemaa. Vilhon kotitila, Kiviojan tila, oli paikallisiin
tiloihin verrattuna suuri. Perhe hoiti 20 lypsävää, 16-17 hiehoa
ja yhtä sonnia. Vilhon isä, Heikki Kivioja tunnettiin
lestadiolaisten johtomiehenä ja Rauhanyhdistyksen perustajana. Vilho
oli nelivuotias kun perheen äiti Susanna Kivioja kuoli. Isä
kuitenkin meni melko pian uudelleen naimisiin ja lasten äitipuoli
tuli Kiviojan taloon vuonna 1902. Vilho Heikki Kivioja kihlautui
kokkolalaisen Alice
Johanna Bergrothin kanssa
kesäkuussa 1917 ja heidät vihittiin joulukuussa 1918. Vilho Kivioja
oli vapautettu polvivamman vuoksi helmikuun alussa 1918 Kalajoen
kunnallislautakunnan toimittamassa kutsunnassa
asevelvollisuudesta.
Kiviojan perheeseen syntyi 11 lasta,
neljä tyttöä ja seitsemän poikaa. Kivioja valmistui papiksi 1918.
Myöhemmin hän täydensi opintojaan suorittamalla filosofian
kandidaatin tutkinnon 1945 ja auskultoimalla uskonnon opettajaksi.
Kivioja toimi ylimääräisenä pappina useissa seurakunnissa, kuten
Rovaniemellä, Hyrynsalmella, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä ja
Kuivaniemellä, kunnes hänet valittiin Kalajoen seurakunnan toiseksi
kappalaiseksi 1923. Hietalan pappilaan kuului siihen aikaan 20
hehtaaria viljeltyä maata. V. H. Kivioja oli Kalajoen
kunnanvaltuuston jäsen 1924-25 ja 1928-29.
Pitkäaikainen
kansanedustaja
Kiviojan
ehdokkuus ei saanut puolueessa kaikkien hyväksyntää, sillä
joillakin oli pelko, ettei vaalipiirin entinen maalaisliiton
lestadiolainen kansanedustaja Eero Nurmesniemi pääsisi enää
eduskuntaan. Maalaisliitto sai kuitenkin läpi molemmat
vanhoillislestadiolaiset ehdokkaansa, Kiviojan ja Nurmesniemen.
V.H.:lle, kuten häntä yleisesti kansan suussa nimitettiin,
annettiin 2683 ääntä.
V.H. Kivioja toimi ansiokkaasti
kansanedustajana vuosina 1929-1944. Hän oli maalaisliiton edustaja
ja toimi koko kansanedustajakautensa lakivaliokunnan jäsenenä. Ensi
töikseen hän kiinnitti huomiota kansanedustajien korkeisiin
palkkoihin. Hän ei esitellyt aloitettaan kansanedustajien palkoista
edustajatovereilleen ja joutui sen vuoksi eduskuntaryhmänsä
ripitettäväksi. Eduskuntaryhmän mielestä Kivioja oli
aloitteellaan saanut eduskuntatyön naurunalaiseksi ja näin
halventanut eduskunnan arvoa. Vaikka V.H.:n aloite ei saanut
kansanedustajien tukea niin hänellä oli kuitenkin kansan tuki
takanaan. Kivioja oli myös tyytymätön kansanedustajien työn
verkkaisuuteen. Hän ei hyväksynyt kansanedustajien laiskottelua.
Hän vetosikin pappina Raamatun sanoihin: ”Työtä on tehtävä
otsansa hiessä”. Mies oli myös suuren valiokunnan jäsen ja
perustuslakivaliokunnassa varajäsen. V. H. ei kielloista huolimatta
lakannut puuttumasta kansanedustajien palkkoihin. Taustalla lienee
vaikuttanut pula-aika. Vihdoin Kiviojan aloite kansanedustajien
palkoista sai eduskuntaryhmän yksimielisen kannatuksen ja se
hyväksyttiin ilman keskustelua 24.11.1933.
Kivioja oli
vahvasti kieltolain kannalla loppuun saakka. Eduskunnassa hilpeyttä
herättäneessä puheenvuorossaan hän ehdotti, että väkijuomalain
93 §:n täytäntöönpanoasetukseen hallitus sisällyttäisi
sellaisen pykälän, että tarjoilija sekoittaisi väkijuomat,
esimerkiksi sillisalaattiin tai riisiryynipuuroon, koska on
mahdollista, että laivassa matkustava asiakas tilaa aterian, mutta
ei syö, vaan juo ainoastaan juoman.
Kansan
ymmärtäjä
V.H.
Kiviojan myötätunto oli heti alusta alkaen Nivalan konikapinan
pulamiesten puolella. Hän teki yhdessä saman vaalipiirin
kansanedustajien kanssa aloitteita kapinallisten armahtamiseksi.
Kivioja hyväksyi täysin pulamiesten toiminnan esivaltaa vastaan ja
kannattaessaan heidän armahtamistaan V. H. suhtautui varsin
nihkeästi viihdepohjaiseen kulttuuriin. Hän edusti ajattelua, jossa
oopperaa ja teatteria pidettiin turhuutena ja hänen mielestään
näihin ”herrojen hömpötyksiin” tuhlattiin liikaa valtion
varoja. Kivioja suhtautui kielteisesti myös kilpaurheiluun, mutta ei
urheilun harrastamiseen.
Eduskuntatalon valmistuessa 1931
nousi meteli Wäinö Aaltosen eduskunnan istuntosaliin tekemistä
muotokuvista. V.H. Kivioja vaati epäsiveellisten patsaiden
poistamista. Kivioja olisi sijoittanut patsaisiin menneet rahat
mieluummin köyhien kotien lapsille. Kivioja puheenvuorossaan totesi,
että ”pikemmin ne esittävät hullujenhuonelaisia niin kuin
Luukkaan evankeliumissa 8:27 kerrotaan, että mielenvikainen mies ei
pitänyt vaatteita päällään.”
Kalajokiset muistavat
rovastin mielipuuhassaan eli kuokan varressa. Kuokka ja lapio
luontuivat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin. V.H. teki
kaikkia töitä. Kerrotaan, että hän oli ollut alasti tyhjentämässä
lehmänavetan virtsakellaria, kun Kyösti Kallio oli tullut
ministeriaikanaan tapaamaan Kiviojaa, joka oli syytänyt alasti
kellarin pohjasta sakeaa velliä ämpäriin. On todennäköistä,
että rovasti ei halunnut sotkea vaatteitaan vaan toimi
virtsakellarissa sen takia alasti.
Kansanedustaja Vilho
Kiviojan aktiivisin kausi sijoittui vuosiin 1931-1935, jolloin hän
käytti 277 puheenvuoroa.
Kiviojalle jäi eduskuntatyöstä
aikaa muuhun. Niinpä hänellä oli 1930-luvulta alkaen
keskiviikkoisin radion aamuhartausvuoro, mikä oli suora lähetys
Vanhasta kirkosta. Rovasti piti myös iltahartauksia, usein juuri
perjantaisin, jolloin hänellä oli tapana sisällyttää hartaukseen
viestejä perheelleen. Niinpä hartausten jälkeen yleensä
tiedettiin pääsikö V.H. viikonlopuksi kotiin.
Ratahanke
tuotti pettymyksen
Vilho
Kivioja ei ollut valtakunnan tason poliitikko. Hän ajoi eduskunnassa
enimmäkseen paikallisia asioita. Hän jäi aikansa muiden vahvojen
maalaisliittolaisten, kuten Kyösti Kallion ja K.A. Lohen varjoon.
Kiviojan ansiosta saatiin aikaan Alavieskan- Raution maantie ja
Siipojoen perkaus.
Kansanedustajana Kivioja otti kantaa
Siipojen perkaukseen ensimmäisen kerran vuoden 1935 tulo- ja
menoarvion käsittelyn yhteydessä.
Kalajoen rautatiehanketta
V. H. Kivioja ajoi koko kansanedustajakautensa ajan. Ensimmäisen
aloitteensa hän teki rautatiestä vuoden 1929 valtiopäivillä.
Seuraavilla valtiopäivillä hän uudisti aloitteensa. Hän perusteli
aloitettaan seuraavasti: ”Tarpeellinen hiekka löytyy radan varteen
kaivettavista sivuojista, joista ei tule suuria kustannuksia, vaan
insinööri Reijmanin lausunnon mukaan tarvitsee vain latoa
ratapölkyt ja kiskot, niin rata on valmis.” Kivioja uudisti
aloitteensa myös vuoden 1933 valtiopäivillä. Rautatiehallitus
ilmoitti kuitenkin tammikuussa 1938, että rautatien rakentaminen
Rahjaan oli rautatiehallituksessa hylätty. Syyskuussa 1944 päivätty
aloite oli Kiviojan viimeinen vetoomus satamaradan puolesta.
Vilho
Kivioja otti eduskunnassa kantaa myös siirtoväen pika-asuttamiseen.
Hän oli uudisraivauksen kannalla ja näin hänen kantansa poikkesi
maalaisliiton yleisestä mielipiteestä.
Kalajoen
kirkkoherrana
Kivioja
kieltäytyi enää asettumasta ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa sodan
jälkeen, koska hänet oli valittu 1940 Kalajoen kirkkoherraksi. V.H.
toimi Kalajoen ainoana pappina vuoteen 1964. Hän halusi toimia
seurakunnassaan ilman apulaisia ja tällä tavoin säästää
seurakunnan varoja. Seurakunnan hautausmaat teettivät rovastille
paljon töitä. Kivioja harrasti myös kirjeenvaihtoa ja säästi
aina pitkän pennin käyttämällä kirjekuoret uudelleen.
Kansliatöissä hän käytti perunaa liimana. Kirkkoherra ei
omistanut autoa vaan kulki työmatkansa pyörällä. Myöhäisemmässä
elämänsa vaiheessa polvivammansa takia yhdellä jalalla naisten
pyörällä polkien, mikä kuva on jäänyt kalajokisten mieliin
unohtumattomasti.
Eräänä talvena Kalajoella oli ollut kova
pyry ja sen jälkeen suoja. Kun heti perään tuli pakkanen, kinokset
kovettuivat niin, että teitä oli vaikea aurata. Kanttori Pöyhtäri
ei saanut autoaan liikkeelle, koska tiet oli ”ummessa”.
Seuraavana päivänä olisi ollut meno kinkereihin rovastin kanssa.
Kanttori soitti tielaitokselle, että auraisivat tanhuan, mutta
sieltä oli ilmoitettu, ettei auto jouda vielä seuraavana päivänä.
Kanttori Pöyhtäri soitti Kiviojalle, että mennään taksilla, kun
ei pääse omalla autolla kinosten vuoksi. Aamulla kun kanttori
heräsi, V.H. oli luonut tanhuan auki. Kivioja säästi seurakunnan
varoja, koska ei tarvinnut maksaa taksimaksua.
- Kesäisin
olen jo kolmesta aamulla - ellei sada - pitämässä auki
hautausmaiden ympärysojia, koska ne muuten aina liettyvät
savivellistä, joka valuu ojaan, varsinkin uuden hautausmaan
jokipuolisilla sivuilla, sanoo V.H. Kivioja Annikki Wiirilinnan
haastattelussa Kalajoen 450-vuotisjuhlajulkaisussa.
Kalajokiset
ovat nähneet hänet useasti kuokan varressa. Jos ei töitä riitä
omalla pihalla tai hautausmaiden ojissa, hän menee palstalleen
meijerin lähelle maalle kokoilemaan kiviä pelloilta ja mitä
milloinkin. Kuokka ja lapio luontuvat hänelle yhtä hyvin kuin
kansliatyötkin.
Yhden rakkaaksi käyneen harrastuksen hän
työntayteiseen elämäänsä on itselleen suonut. Se on esperanto,
jonka puolesta hän lempeästi puhui. Joka kesä hän osallistui,
mikäli suinkin oli mahdollista, eri puolilla maailmaa pidettäviin
esperantokongresseihin.
Vilho Kivioja toimi myös Kalajoen
yhteiskoulun rehtorina ja rakennustoimikunnan puheenjohtajana.
1950-luvulla oli rakennustarvikkeista pulaa. Kun Urho Kekkonen täytti
50-vuotta niin hän laittoi Urholle onnittelut ja lisäsi tekstiin
terveiset, että laita Urho sementtiä. Urho Kekkonen täytti
Kiviojan pyynnön ja niin yhteiskoulun rakentaminen edistyi
merkittävästi.
Kalajoen kirkkoherrat
Simo
(main.1543)
Pietari (1544-48)
Mikael
Eerikinpoika Tavastius (1551-55)
Gregorius
Henrici Balss (eli Keiraskins Aboensis (1555-77)
Dionisius
Henrici Tavastensis (1578-88)
Sigfridius
Balk Raumensis (1589-92)
Ljungo
Thomae Limingensis (1592-1610)
Petrus
Michaelis Arctophilacius eli Pietari Mikonpoika Matinmikko
(1610-47)
Martti Martinpoika
Peitzius, nimitettiin 1647, mutta nimitys kumottiin.
Joosef
Matinpoika Mathesius (1648-84)
Joosef
Joosefinpoika Mathesius (1685-89)
Kaarle
Kaarlenpoika Kalling (1689-97)
Abraham
Eerikinpoika Falander (1697-1709)
Eerik
Antinpoika Wallenius (1709-15)
Pietari
Gabrielinpoka Calamnius (1716-22)
Olavi
Birgerinpoika Cygnell (1722-30)
Erik
Falander (1731-39)
Johannes Salmenius
vanhempi (1739-78)
Johannes Salmenius
nuorempi (1780-95)
Jaakob
Jaakobinpoika Simelius (1799-1806)
Johan
Frosterus (1809-38)
Aabraham Montin
(1839-61)
Herman Magnus Inberg
(1863-66)
Berndt Enok Ingman
(1869-79)
Karl Adam Ottelin
(1881-99)
Jaakko Pohjonen
(1901-19)
Juho Anton Heilala
(1920-27)
Juho Arvi Metsovaara
(1929-40)
Vilho Heikki Kivioja
(1940-68)
Juhani Kajava
(1968-1992)
Rauli Junttila
(1992-
Kari Lauri
Kappalaiset
1.
kappalaiset
Ericus
Henrici Frosterus (1573-1604)
Petrus
Michaelis Arctophilacius (1607-10)
Georg
Johannis Wesilaxensis (1612-22)
Johannes
Olai Pictorius (1622-30)
Josephus
Matthie Mathesius (1630-48)
Kaarle
Pietarinpoika Kalling (1648-72)
Gabriel
Josefinpoika Mathesius (1673-83)
Petrus
Josephi Mathesius (1692-93
2.kappalaiset
Johannes
Floronius eli Florin (noin 1610)
Henricus
Erici Frosterus ( - 1616)
Gabriel
Petri Calamnius Calajokius (1631-43)
Henricus
Simonis Carlander (1643-48)
Jaakko
Jaakonpoika Teudoschovius (1648-75)
Kaarle
Kaarlenpoika Kalling (1675-89)
Aabraham
Eerikinpoika Falander (1691-97)
Gabriel
Gabrielinpoika Lithovius (1698-1702)
Johannes
Kaarlenpoika Prochman, toinen kappalainen (1685-91)
Pietari
Gabrielinpoika Calamnius, toinen kappalainen (1690-1716)
Johannes
Henrikinpoika Röring (1717-21)
Pietari
Prochman (1721-24)
Gabriel
Joosefinpoika Calamnius (1726-54)
Johannes
Wilander (1755-85)
Karl
meurling (1786-1817)
Johan
Gyllengerg (1820-26)
Elias
Robert Alcenius (1826-57)
Erik
August Montin (1858-64)
Jakob
Hemming (1866-96)
Juho
Heikki Ihalainen (1897-1902)
Aapeli
Kivioja (1902-09)
Aale
Johannes Sariola, nimitetty 1909 (1911-22)
Vilho
Heikki Kivioja (1923-40), virka lakkautettiin 1934
Nuorisopastorit
Tuomas
Pöyhtäri (1964-68)
Jorma
Niinikoski (1968-69)
Taisto
Mäkitalo (1970-72)
Tapio
Saunanen (1973-76)
Pitäjäapulaiset
vuodesta 1685 "3.kappalainen"
Pietari
Josefinpoika Mathesius (1654-92)
Josef
Gabrielinpoika Calamnius (1692-95)
Johannes
Heikinpoika Röring (1709-17)
Gabriel
Calamnius (1724-26)
Thomas
Ganander (1726-31)
Magnus
Westzynthius (1731-34)asui vuodesta 1743 Alavieskassa ja 1782
Reisjärvellä
Ylimääräiset
papit
Thomas
Ganander, kappalaisen viran armovuodensaarnaaja (1725-26)
Petter
Cajanus, kirkkoherran apulainen (1729-30)
Martin
laurin, kappalaisen apulainen (1735-39)
Johan
Wilander, kappalaisen apulainen (1748-55)
Johan
Salmenius, kirkkoherran apulainen (175-58)
Petter
Groen, kirkkoherran apulainen (1757-60)
Petter
Kjellin, kirkkoherran apulainen (1758-61)
Gabriel
Calamnius, kappalaisen apulainen (1760-63)
Johan
Gummerrus, kirkkoherran apulainen (1760-64)
Matthias
Pilen, kappalaisen arvovuodensaarnaaja, kirkkoherran apulainen
(1765-67)
Aron Matheisus,
kirkkoherran apulainen (1767-68)
Arvid
Mennander, kirkkoherran apulainen (1768-)
Karl
Meurling, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1778-85)
Johan
Salmenius, apupappi (1784-96)
Emanuel
Salmenius, kirkkoherran viran armovuodensaarnaaja (1797-09)
Simon
Björklöf, kirkkoherran apulainen (1800-06)
Johan
Lagus, kappalaisen apulainen (1806-09)
Isak
Grönfors, armovuodensaarnaaja (1806-09)
Jakob
Frosterus, kirkkoherran apulainen kappalaisen apulainen
(1809-16)
Johan Uhlbom, kappalaisen
apulainen, armovuodensaarnaaja (1810-19)
Nils
Peter Cajander, kirkkoherran apulainen (1816-21)
Matias
Voldstedt, armovuodensaarnaaja (1819-20)
Jaakob
Heickell, kirkkoherran apulainen (1821-23)
Samuel
Eöenius, kirkkoherran apulainen (1823-28)
Franss
Mikael Toppelius, kirkkoherran apulainen (1828-30)
Nils
Gustaf Malmberg, kirkkoherran apulainen (1830-33)
Anders
Nils Holmström, kappalaisen apulainen. kirkkoherran apulainen
(1831-35)
Gustaf Lovenmark,
kappalaisen apulainen (1833-34)
Lars
Herman Laurin, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Frans
Oskar Durchman, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Anders
Israel Grottelin, kirkkoherran apulainen, virkavuodensaarnaaja
(1837-38)
Jaakob Hemming,
armovudensaarnaaja (1838)
Henrik
Vilhelm Vahlstein, armovuodensaarnaaja (1838-39)
Mikael
Reinhold Montin, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Ernst
Henrik Nikander, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Gustaf
August Montin, kappalaisen apulainen (1848, 1851-52, 1856-58)
Karl
Adam Ottelin, kirkkoherran apulainen (1858-60)
oskar
Elis Petterson, kirkkoherran apulainen (1860-61)
knut
Gustaf Blåfeldt, virka- ja armovuodensaarnaaja (1861-66)
Herman
Maurits Inberg, armovuodensaarnaaja (1866-68)
August
Holmberg, armovuodensaarnaaja (1898)
August
Johan Frosterus, virkavuodensaarnaaja (1866)
Juhani
Gustav Snellman, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra, kappalaisen
apulainen (1876-83)
Johan Tanskanen,
kappalaisen apulainen (1878-80)
Julius
Snellman, kappalaisen apulainen (1880-81)
Johannes
borg, kappalaisen apulainen (1883)
martin
Edvard Snellman, kappalaisen apulainen (1883-86)
matti
Hiltula, kappalaisen apulainen (1883-86)
Antti
Adolf Gummerus, kappalaisen apulainen (1886-90)
Tuomas
Karppinen, vt. kappalainen (1891)
Kaarlo
Reetrikki Sorri, vt. kappalainen (1891)
Karl
Gustaf Mustonen, vt. kappalainen (1891-93)
Kustaa
Adolf Flod, vt. kappalainen (1893-97)
Juho
Anton Heilala, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra
(1898-1900)
Aale Johannes Sariola,
vt. kappalainen, armovuodensaarnaaja (1909-11)
Oskari
Torvela, vt. kirkkoherra (1919-20)
Sakari
Repola, papin apulainen (1940-luvun alussa
Kalajoen tapuli
Kalajoen tapulin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoen kirkon vieressä on Heikki Kuorikosken 1815 rakentama tapuli, joka säilyi kirkon palossa 1869. Perimätiedon mukaan mielenvikainen mies nousi luukkujen alapuolella olevalle seinälle ja roiski sieltä vettä kuumentuneille seinille. Alunperin tapuli oli kaksikerroksinen; nykyiseen asuun se korotettiin 1858. Oven vieressä oleva vaivaisukko on vuodelta 1815. Sen tekijä on tuntematon reisjärvinen mies.
LAITALA ELI JUSSILA – rakennushistoriaa
Laitalan talo , taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus
Valtatielle hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku Juhonpojan mukaan.
Talon
varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöita harjoittaneita
isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti
kokkolalainen Pietari
Karling,
joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen
nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun
saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen
vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho
Yrjönpoika.
Myöhemmin Juho
Juhonpoika jatkoi
isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi
ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakenettiin tilat
salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran
jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan
Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi
lohkomaalla.
Vuonna 1871 talon osti Jaakko
Friis. Jussilan
naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan
Friis joka
poikineen jatkoi Helanderien
metalliteollisuusperinteitä
Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis.
Jaakko
Friis harjoitti
Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös
majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti
makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon
aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas,
pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa
harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko
Friis järjesti
Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna 1880.
Eräs
lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko
Friisin sinne
tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin
asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä
kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista
asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä
oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi
jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty
kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa
yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat
punamullatut hirsiseinät.
Todennäköisesti 1800-luvun lopulla,
ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on
rakennus varustettu kahdella kuistilla ja
laudoitettu.
Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla
työskennellyt Jaakko
Laitala osti
Jussilan Jaakko
Friisin leskeltä
vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo
olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui
noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia
varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan
loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa
edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi
Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko
Laitalan aikana. Jaakko
Laitala on
rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun
kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti
on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen
paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset
koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.
Rakennuksessa
on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla.
Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka
päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen
puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa
takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää
kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset
yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi
makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon käytössä.
1900-luvun
alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan
iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta
Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate
1900-luvun alussa.
Sisällä olleet tulisijat (mm.
keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on
varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä
talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista
talossa on vain juokseva kylmä vesi.
Laitalan suku omistaa
talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä.
Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten
ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat
hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto.
Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.
Pohjankylä
jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä
ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli.
Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän
yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä
kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on
myös suojeltu kaavamerkinnällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti